Sigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat yhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin yhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten saattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä tulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän kysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että nyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos Sigrid yht'äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten yhtä päivää jaksaisi koulussa olla.

–No, elä sinä semmoisia … me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid iloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri.

Ja yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa kotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä he lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan neuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid osasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä kyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan muutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen yksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä oikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän hänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä.

–Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että toisilla on toiseen … ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo… Mutta heitetään nyt ne luvut ja haastellaan…

Siitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi »haastelemaan» ja kun kirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä, niin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen asti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja Sigrid häntä kuunteli.

–Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit puuhun ja kun sinä katselit alas … ja kun sitten ajattelit, että jos olisit lintu…

–Niinhän se oli, mutta johan minä olen siitä kertonut.

–Entäs se, kun tulit kaupunkiin ja kun luulit … kuinka sinä luulitkaan, että kaupunki oli?

–Minä luulin, että se oli siellä mäellä, ja niin minä luulen aina vielä nytkin, kun muistan sitä enkä ensin ajattele…

–Miksi sinä niin mäkiä rakastat?

–En minä tiedä…

–Onko sinun kotisi mäellä?

–Ei se ole mäellä … se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota ja kaksi venhettä…

–Minkälainen on nuottakota?

–Se on semmoinen … etkö sinä ole milloinkaan nähnyt?

–En minä ole, mutta kerro nyt…

Elli kertoi mielellään kaikesta, mitä maalla oli ja jota ei Sigrid ollut nähnyt, ja Sigrid kuunteli yhtä hartaasti kuin Elli kertoi.—

–Voi, kuinka olisi hauska olla siellä maalla … minä en ole milloinkaan oikein maalla ollut…

–Tule meille ensi kesänä!

–Kyllä minä tulen … minä tulen koko kesäksi…

Ja niin se oli päätetty varmaksi asiaksi ja siitä puhuttiin monena iltana, ja Elli sen aina mielellään puheeksi otti. Eikä hän ollut milloinkaan niin hyvillään kuin silloin, kun sai Sigridin siitä innostumaan ja kyselemään ja häntä hartaasti kuuntelemaan. Silloin hän Sigridistä eniten piti ja häneen oikein luotti.

Mutta toisin ajoin oli Sigrid vallattomalla päällä, ja silloin ei Elli hänestä hetikään niin paljon pitänyt. Kerrankin he taas juttelivat, ja Sigrid kuunteli hartaasti…

–Muistatko sinä, kun sinä ensi kerran tulit tänne meille.. ~

–Niin, ja pelkäsin niin, etten millään lailla tahtonut tulla sisään illalliselle…

–Mikset?

–Siksi, että minä en millään lailla olisi rohjennut … siellä olisi ollut sinun isäsikin, ja se on minun mielestäni niin korkea … enkä minä vieläkään…

–Etkö vieläkään uskaltaisi tulla sisään?

–En, en vaikka mikä olisi…

Silloin Sigrid hyppäsi ylös ja juoksi oven luo…

–Elli, minä menen sanomaan papalle, että hän tulisi tänne sinua tervehtimään … menenkö?

–Mitä sinä … kuule! … minä menen heti paikalla pois, jos sinä…

Sigrid kiikkui lukossa ja nauroi…

–Ja minä sanon hänelle sitten, että hän on sinun mielestäsi niin korkea…

–Sigrid! … jos sinä vain…!

–Minä olen jo sanonut, minä olen jo sanonut hänelle sen…

Elli purskahti itkemään, ja Sigridin täytyi tarttua häntä käteen ja heittää ympäri huonetta ja pyörittää siksi, kunnes hänen vielä itkiessään täytyi ruveta väkisinkin nauramaan.

–Suotta, suotta, suotta!

Mutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid kuin muuten. Ei hän ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä peloitella, vaikka olisi osannutkin.

Ja kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä peräkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa.

Kun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin, silloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid soitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä ja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid noin taisi … sai kaikenlaisia ääniä … ei katsellut sormiinsa eikä näyttänyt sitä ajattelevankaan… Itsestään se tuli, kovemmin ja hiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen liritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid useimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan…

–Soita nyt sitä…

Sigrid soitti ja aloitti sitten toista…

–Mikä se on tuo?

Mutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli Ellin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän:

–Mitä sinä sanoit … eikö se ollut kaunista?

Ei Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut … saattoi kyllä olla … mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha mieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen.

Toisin ajoin tuli iloisia lauluja. Sigrid nyökäytteli päätään pianon takaa, hymyili Ellille ja soitti niin kummasti, että hypähti Ellin sydänalassa.

–Se on polkkaa, se on polkkaa … tanssi nyt, Elli, minä soitan…

–Niin, mitä varten sinä niin sanot, kun tiedät, etten minä kuitenkaan osaa…

–No, minä opetan…

Ja Sigrid koetti opettaa Elliä asettamaan jalkojansa sen mukaan kuin hän itse asetti omiaan ja rallatti. Ja Elli koetti myöskin rallattaa ja asettaa jalkojaan. Mutta ei se häneltä onnistunut, ei hän tahtonut oppia, eikä Sigridkään viitsinyt sitä kauan. Sen sijaan Sigrid itsekseen hyppeli ja rallatti ja väikkyi pitkin huonetta.

–No, Elli, mikset sinä tanssi … tanssi nyt niinkuin minä … anna minä vien … ole sinä daami, minä olen kavaljeeri.

Elli koetti, mutta hän tunsi itsekin, kuinka kömpelösti hän hyppi.

Yht'äkkiä joku soitti eteisessä.

–Soitettiin, soitettiin … joku tulee, Sigrid…!

Mutta Sigrid ei päästänyt Elliä irti. Pyöritteli ja heitteli ympäri salia…

–Päästä, Sigrid, päästä irti … se on sinun isäsi…!

–Ei se tee mitään. Eikä se ole isä … se on minun veljeni… Niin, Elli, sinä et ole nähnytkään vielä Arthuria…

Sigrid herkesi pyörittämästä.

–Ei, ei, en minä nyt … mennään sinun kamariisi…

–Oletko sinä hullu?… Arthur, tule tänne tanssimaan!

–Voi, voi, minkätähden sinä … en minä… Mutta Arthur tuli sisään, ja Sigrid veti Elliä kädestä häntä vastaan.

–Tässä on minun veljeni … ja minun paras ystäväni. Se on Elli… Ei sinun tarvitse, Elli, niiata … ei näin isot tytöt enää niiaa… Yhdenikäisille pojille saa kumartaa päätään niinkuin vanhat ihmiset … näin!

Elli oli aivan hämillään. Mutta sittenkin täytyi hänen nauraa väkisin, kun Sigrid tarttui hänen vyötäisiinsä ja pyöräytti ympäri. Sigridin velikin hymyili.

Sigrid kiersi kätensä Ellin selän taa ja kääntyi Arthurin puoleen.

–Jahah, Arthur, teepäs tili, mistä sinä tulet?

–Koulustahan minä tulen … etkö sinä näe, että minulla on kirjat…

–Osasitko läksysi?

–Kas, kas, kuinka sinä olet huolenpitäväinen…

–Tietysti et osannut…

–Minä osaan aina, mutta sinä et milloinkaan…

–Sanopa, Elli, enkö minä osaa … todista hänelle…

–Osaako hän?

–Osaa.—Ja siitä tuli Elli vähän rohkeammaksi, kun sen sanoi. Mutta ei hän vielä olisi uskaltanut katsoa Arthuria silmiin.

–Niin, no, nyt sen kuulit…

–Te tietysti olette yhdestä puolin.

Arthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen jälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla herroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja rusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat.

–Eikös se ollut nätti poika, Elli … mitä?

–En minä tiedä … minun pitää nyt mennä kotiin…

–Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä … etkö sinä nähnyt?

–Kyllä kai hän on…

Mutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun…

–Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean totisena, että ihan… Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano nyt vielä … kuinka sinä sanoitkaan?

–Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä.

–Minnekä sinulla on semmoinen hätä … jäisit vielä tänne.

–Ei minnekään … mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin…

–Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä.

–Enhän minä … hyvästi nyt!

Sigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän pudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti Elli oli sanonut: »Kyllä kai hän on».

Ennen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän tiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se oli sentähden, että hänelle tuli yht'äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten ei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan ajatellutkaan.

Hän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä hänestä oikein välittänyt… Ja sitten oli hän niiannut … eikä hän ymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut Sigridin veljestä … se ehkä oli ollut tyhmää… Mutta ei hän kuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki.

VIII

Elli oli seuraavana aamuna vähän alakuloinen koulussa ja tuli siksi yhä enemmän, kun kaikki muut olivat melkein kuin hurjia ilosta. Yöllä oli ollut kylmä, rannat olivat jo jäässä, ja muutamain päiväin perästä aavistettiin luistinlupaa. Kaikki puhuivat luistelusta ja kaikki osasivat luistella. Elli oli tuskin nähnytkään luisteltavan. Hän kulki äänetönnä toisten tyttöjen välissä, kuunteli heidän riemuaan ja koetteli lukea välitunneilla läksyjään. Sigrid oli eniten kaikista innostunut … hyppeli ja löi käsiään yhteen. Ja koetti saada Elliäkin innostumaan…

–Etkö sinä osaa luistella, Elli … etkö todellakaan osaa? Mitä?

–En.

–Voi sinua, kaikki muut osaavat!

Ja Sigrid ei pysynyt yhdessä kohti, riensi Ellin luota muuanne, muiden tyttöjen luo siitä puhumaan.

Ei Ellistä ollut se millekään, kun toisen päivän aamuna sitten julistettiin koko koululle luistinlupa. Hän vielä kirjojaan pulpetissaan järjesteli kotiin vietäväksi, kun muut tytöt jo olivat kaikki rientäneet tiehensä. Ellin ulos tullessa juoksivat jo toiset kadulla, Sigrid eillimmäisenä.

Joukko koulupoikia, käsissä kullakin luistimet, tulla heilasi häntä vastaan, ja heidän joukostaan hän tunsi yht'äkkiä Arthurin. Pojat täyttivät koko katukäytävän, ja Elli koetti painautua huoneen seinää vasten niin likelle kuin suinkin. Häntä vähän hävetti ja peloitti, eikä hän tiennyt oikein, mitä se oli. Mutta kun pojat tulivat kohdalle, niin Sigridin veli tervehti häntä kohteliaasti ja nosti hattuaan. Elli oli ensin vähällä vastata niiaamalla, mutta samalla muisti, että täytyy yhdenikäisille kumartaa. Ja siitä hän niin hämmentyi, että puoleksi niiasi, puoleksi kumarsi. Tästä hän taas säikähti niin, että jalat hervahtivat, ja tuntui niinkuin ei olisi paikaltaan päässyt.

Hän päätti, ettei hän mene jäälle… Mitä hän siellä, kun ei osaa luistellakaan?

Mutta sinne hän kuitenkin meni, kun ikkunasta näki, että portin sivu kulki jäälle päin niitäkin, joilla ei ollut luistimia.

Jäällä jo luisteltiin, mustanaan heilui pikku joukkioita sinne tänne. Kierä jää kiilsi päivän paisteessa ja ulvahteli salaperäisesti siellä täällä. Se hirvitti ja veti puoleensa samalla. Ja ennenkuin tiesikään, juoksi Elli juoksemalla alas rantaan.

Toiset luistelivat, toiset panivat luistimia jalkoihinsa, ja kaikilla oli kiire, ja kaikki olivat innoissaan, eikä kukaan joutanut Elliä huomaamaan.

Elli seisahtui rannalle katselemaan. Hän seurasi milloin mitäkin silmillään ja koetti katsella, kunnes katsottava katosi muiden joukkoon.

Sigrid luisteli siinä melkein hänen ohitsensa eikä huomannut häntä. Elli ihastui ja aikoi huutaa hänelle, mutta sitten ei kuitenkaan huutanut. Ja kun Sigrid vähän ajan päistä taas tuli ja vielä likemmitse, niin ajatteli Elli, että hän ei huuda … ei, vaikka mikä tulisi, koska ei Sigridkään häntä huomaa.

Hän rupesi laskemaan luisua, mutta silmillään hän yhä seurasi Sigridiä. Siellä se leijaili, koetti kiertää ympyrään, mutta sitten kääntyi taapäin ja oli kaatua. Silloin luisteli hänen veljensä ohitse, Sigrid ojensi molemmat kätensä, veli otti kiinni ja auttoi häntä takaperin luistelemaan. Sitten alkoivat he luistella rinnakkain ja kiersivät monta ympyrää. Elli tarkasteli heitä koko ajan. Kauniisti ne luistelivat, veli varsinkin. Hän vaikka heilui ja äkkiä kääntyi, luisteli milloin taapäin, milloin eteen, milloin pitkän matkaa toisella jalalla vain, niin näytti Eilistä kuitenkin, että hän ei saattaisi milloinkaan kaatua.

Tuolla he seisovat nyt ja puhuvat jotain toisilleen.

Sitten yht'äkkiä luistelevat aivan suoraan Elliä kohti ja seisahtuvat hänen eteensä.

–No, täälllähän sinäkin olet, sanoi Sigrid ja pyörähti luistimillaan Ellin ympäri. Koetti olla ystävällinen, mutta hänen käytöksensä oli kuitenkin vähän hätäisen kankeata.

–Voi, voi, kuinka on hauskaa! Minä en sinua ensin huomannutkaan, ennenkuin Arthur sanoi…

Eilistä näytti kuitenkin, että hän oli huomannut, mutta ei ollut huomaavinaan.

–Ettekö luistelekaan? kysyi Arthur.

–En minä osaa.

–Kyllä me opettaisimme…

–Niin, Arthur osaa niin mainiosti opettaa … hän on minuakin opettanut.

Elli sammalsi jotain semmoista kuin ettei hän nyt tällä kertaa…

Arthur meni noutamaan työntötuolia.

–Minä en sinua ensin huomannutkaan … missä sinä olet seisonut?

–Tässä minä olen seisonut koko ajan, sanoi Elli vähäinen katkeruuden värähdys äänessään.

–Arthur sinut huomasi … hän oli tullut sinua vastaankin äsken.

–Eikö hän sanonut mitään?

–Ei, taikka kyllä hän sanoi … vaan en minä taida sitä sanoa…

–Kuule, Sigrid, mitä hän sanoi? … sano nyt, hyvä Sigrid … sanoiko hän, että…

–Mitä?

–Ei, ei … en minä tiedä … mutta mitä hän sanoi?

Arthur tuli jo vähän matkan päässä tuoleineen. Sigrid teki kierroksen Ellin ympäri ja sanoi ohi mennessään hänen korvaansa:

–Ei hän muuta mitään sanonut, kuin että sinulla on kauniit silmät…

Elli punastui eikä osannut mitään. Samassa tuli Arthur ja pyysi häntä istumaan tuoliin.

Elli istui ja häntä alettiin takaa päin työntää. Edessä ja kupeella luisteli, milloin missäkin, Sigrid ja hymyili hänelle, mutta poistui vähitellen. Elli vapisi vähän, kun kädellään puristi tuolin kaidetta. Mutta samalla oli niin sanomattoman suloista. Peloitti hiukan, mutta samalla oli kuitenkin hauska. Hän kuuli Arthurin takaapäin kysyvän, pelkääkö hän, johon vastasi, ettei hän pelkää.—Onkos hauska?—On.– Eikö hän ennen ole ollut työntötuolissa?—Ei ole ennen…—Nyt sen sijaan sitä kovemmin!—Ja Arthur lykkäsi kovemmin. Mutta Elli ajatteli sitä, mitä hän oli kuullut Sigridin sanovan, että hänellä on kauniit silmät ja että Arthur oli sen sanonut. Tuota ajatellessa tuli hän vapaammaksi ja sai rohkeutta puhella.

Melkein koko päivän Sigrid ja Arthur häntä työntelivät. Ja kun luistelivat, laski Elli lähitienoilla luisua.

IX

Illalla oltiin Sigridin luona, ja nyt oli Sigrid taas Ellin mielestä hyvä ja semmoinen kuin hän olisi toivonut hänen aina olevan. Huomenna oli sunnuntai, eikä läksyjen luku häirinnyt. Tytöt istuivat Sigridin kamarissa ja söivät makeisia, joita Sigrid oli ostanut. Ei ketään ollut kotona. Arthurkin oli käsketty pois, että he saisivat rauhassa puhella.

–Meillä on salaisuuksia! sanoi Sigrid.

Ja niistä piti heidän nyt puhua. Sigrid oli jo jäältä tullessa sanonut, että hän aikoo puhua hyvin salaisista asioista … hyvin salaisista.

Mutta ensin asetteli hän Ellin kaulaan omia, kauniita huivejaan ja kaulustimiaan, käski Ellin istua peilin eteen, purki hänen tukkansa ja palmikoi sen aivan uudella tavalla…

–Jos sinä, Elli, vain pukisit itsesi oikein, olisit sinä hyvin soma.

–Ole vaiti!—ja Elli teki jotenkin kädellään, niinkuin olisi ollut siitä vihoissaan, mutta vähän ajan päästä sanoi hän:

–Kuinkas minä pukisin, kun äitini ei anna!

–Niin, mutta olet sinä noinkin, kun tukka on tuolla lailla … ja saat sinä vaikka milloin vain tahdot pitää minun huivejani ja kaulustimiani … minulla on niitä jos kuinka paljon…

Sigrid penkoi ne kaikki laatikosta, jossa olivat hujan hajan…

–Saat ottaa, ota vain, mitä vain tahdot.

Elli oli niin onnellinen, ettei tiennyt, kuinka olla. Koko tämä päivä, jäällä ensin ja nyt täällä!

Tytöt elivät kaikissa huoneissa niinkuin tahtoivat. Soittivat, tanssivat, ja Elli ei mielestään enää tanssinut läheskään yhtä kömpelösti kuin ennen. Hän näki kauniin huivin heiluvan rinnoillaan, tunsi tukkansa leiskavan takana, ja niin oli kuin se siellä olisi juuri sillä lailla leiskanut kuin hänelle parhaiten sopi. Eikä hän nyt ehkä olisi pakoonkaan juossut, jos olisi kuullut soitettavan.

Mutta salaisuuksista tuli puhe vasta myöhemmällä:

–Tiedätkö sinä, Elli, mitä rakkaus on?

–En, mitä se on?

–Etkö todellakaan tiedä?

–Niin, no kyllä minä ehkä hiukan…

–No, sanopas, mitä se on!

–Eikö se ole sama kuin se, jos alkaa jostakin tykätä…

–Niin, niin, mutta onko se tytöstä vai pojasta?

–Eikö se ole kummastakin … vaan en minä sitä niin tiedä…

–Etkö ole milloinkaan tykännyt kenestäkään pojasta?

–En minä … oletkos sinä?…

Nyt tuli se suuri salaisuus…

–Olen minä, vaan sinä et saa sanoa kellekään, et kellekään, et milloinkaan … lupaatko?

–Lupaan, lupaan…

–Vaan en minä ehkä sano…

–Tunnenko minä sen?

–Et taida tuntea … et sinä sitä ensimmäistä varmaankaan tunne … mutta toisen sinä ehkä tunnet…

–Toisen? Tykkäätkö sinä toisestakin?

–Voi, minä olen tykännyt jo monestakin … ja niin ovat kaikki muutkin tytöt … mutta en minä oikein muista niin kuin siitä yhdestä.—Vaan minäpä tiedän, kuka sinusta tykkää…

–Minusta ei toki tykkää kukaan eikä tulekaan tykkäämään … ei milloinkaan…

–Tykkääpähän … minä tiedän sen, kun se on sen minulle itselleni sanonut…

–Sinulle sanonut?

–Taikka ei oikeastaan sanonut … en minä sano, kuinka olen saanut tietää, mutta minä vain kuitenkin tiedän…

–Sinä vain minua narraat…

–En narraa … tuossa on käteni, etten narraa…

–No, kuka se on?

–En, sitä en sano, vaikka kuinka kysyisit … sinä et saa suuttua, etten sano … mutta minä en saa sanoa.

Huomaamatta siirtyi siitä puhe kuitenkin Sigridin veljeen. Sigrid hänestä ensin mainitsi, kummasteli, missä hän viipyy, kun ei jo tule kotiin. Ja sitten hän sanoi, että hän niin erinomaisen paljon pitää veljestään.

Elli sanoi, että mahtaa olla hauska, kun on yhdenikäinen veli. Hänellä ei ole…

Ikäänkuin vähän leikillään rupesi Sigrid kertomaan, että Arthur oli vasta ollut rakastunut erääseen tyttöön, mutta ei hän nyt enää ole ollenkaan. Se tyttö oli ollut tuhma ja hyvin koketti … kesällä oli Arthur hänet kokonaan unohtanut…

–Kuka se oli se tyttö? kysyi Elli vähän varovaisesti.

Ei Sigrid tahtonut sitäkään sanoa … taikka kyllä sentään, kunhan ei Elli vain kellekään sano…

Ei, ei hän sano…

–Niin, no se oli Iida … mutta ei Arthur hänestä enää pidä … ei vähääkään…

Vähän aikaa he olivat vaiti. Sitten sanoi Elli:

–Minkähän tähden minä niin sitä sinun veljeäsi lienen pelännyt, kun ensi kerran hänet näin … hän oli minusta niinkuin joku aikamies herra…

–Hän onkin jo melkein aikamies … hänellä on jo partaakin vähän…

Hetken he olivat taas vaiti, ja Sigrid katseli Elliä silmästä silmään ja vähän hymyili.

–Mitä sinä naurat?…

–Enhän minä naura…

–Vaan katsot minuun noin…

–Minä vain ajattelen erästä asiaa…

–Mitä asiaa?

–Ohoh, en minä sano…

–Sano nyt … ethän sinä olekaan minun ystävä … kun sinulla on salaisuuksia…

–Niin, no, ei tämä olekaan mitään … minä vain sitä ajattelin, että me olemme puhuneet sinusta hyvin paljon erään ihmisen kanssa…

–Milloinka olette puhuneet … kenenkä kanssa?

–Erään ihmisen kanssa.

–Kenen, sano nyt, hyvä Sigrid, kenen…

–No, Arthurin kanssa.

–Vai niin, vai minusta te olette puhuneet … sitten ei teillä mahtanut olla paljon puhumista.

–Oli, hyvin paljon.

–Ei ollut … ei ollenkaan … ei vähääkään.

Elli koetti olla välinpitämätön, mutta pelkäsi kuitenkin, että hänen äänensä vapisisi ja että Sigrid sen huomaisi.

–Anna, minä vähän laitan sinun tukkaasi … Arthur sanoi, että sinulla on kauniit silmät ja kaunis tukka … kauniimmat kuin kellään koko koulussa.

–Voi sinua, elä nyt lörpöttele…

Mutta Sigrid otti ja pyöräytti Elliä, ja Elli tunsi itsensä niin onnelliseksi, että vesi herahti silmään.

Ei niin kummalta ollut tuntunut vielä milloinkaan ennen kuin sinä iltana maata pannessa. Unesta ei puhettakaan!… Mutta sitten lisäksi ne omat ajatukset olivat niin oudot … ja välistä sihisi poskissa ja oli paha olla. Mutta toisin vuoroin taas tuli hyvä mieli, niin äärettömän hyvä…

Niinkö todellakin oli, mitä Sigrid oli sanonut? Kauniit silmät, kauniimmat kuin kellään muulla tytöllä koko koulussa … kuin Sigridilläkään. Niin oli Arthur sanonut … Arthur!

Miten lie ollutkin, mutta näitä miettiessä syttyi kynttilä, joka jo oli sammuksissa … ja siirtyi sängystään muuan peilin eteen … ja tuli kaunis huivi kaulaan, pää kääntyili, ja tukka koetti asettua niin kuin se oli ollut silloin, kun se parhaiten sopi.