Hän innostui puhumaan, ylioppilas, Runebergista ja runoudesta ylipäänsä. Hän nousi seisaalleen ja istuutui jälleen ja puheli Ellille koko ajan. Maisteri istui ääneti vähän aikaa, teki muutamia kysymyksiä, jotka Elli piti aivan sopimattomana, ja lähti sitten pois. Ylioppilas oli Ellin mielestä paljon, paljon etevämpi.

Aivan uutta oli Ellille se, mitä ylioppilas puhui hänelle. Monta paikkaa oli Ellin mielestä epäselvää. Mutta hän luuli, että hänessä oli syy, ettei ymmärtänyt. Hän enemmän katseli häntä kuin kuunteli. Hän oli kaunis. Ei Elli ollut ennen niin kaunista miestä nähnyt. Ja hän antoi hänen puhua eikä kysynyt, mitä ei ymmärtänyt, ettei häiritsisi. Mutta tuli hänelle siinä ajatus, että minkähän tähden hän minulle yht'äkkiä noin puhuu.

Kun ylioppilas oli heittänyt hyvästinsä ja mennyt yliskamariin maata, kuuli Elli maisterin sanovan isälle:

–Minun ystäväni deklamoi niin mielellään … ja tyttärenne on harras kuulija.

Se oli ilkeästi sanottu Ellin mielestä, pahasti, alhaisesti, panettelevaisesti.

–Minne hän matkustaa? kysyi isä.

–Ei hänen matkallaan taida olla sen enemmän määrää kuin hänen luvuillaankaan.

–Eikö hän ole vielä mitään tutkintoa suorittanut?

–Ei mitään…

–Ohhoh! Mitä hän aikoo?

–En tiedä … jotain harrastuksia kai hänellä lienee. Ainakin hän rakastaa hyvin puhua runouden tiedoistaan varsinkin neitosille. Minä luulen, että ne ovatkin hänen ainoansa.

Elli nauroi pilkallisesti yksikseen. Hän oli puolestaan ihan varma, että ylioppilas oli monta vertaa viisaampi kuin kaiken maailman apulaispapit ja isät. Voi, kuinka hän halveksii tuota maisteria! Noin puhua toveristaan takanapäin.

Ylioppilas oli hänen mielestään sorrettu olento, ja hän kuvitteli, että kaikki häntä tuomitsevat ja että hänellä ei ole ketään ystävää. Siksi hän ehkä puhuikin niin innokkaasti Ellille. Ja Elli ei häntä jätä … hän pysyy aina hänen ystävänään.

Tätä Elli ajatteli, kun muiden maata mentyä oli hiipinyt ulos koivukäytävälle päin kävelemään.

Kesäinen yö nukkui puolihorroksissa hänen ympärillään. Ruis lepäsi liikkumattomana, tähkät nuokallaan. Naapurin pellolla tuikahti muutamia kertoja lehmisavun valkea ja sammui. Kirkon kohdalla tuli muuan yksinäinen matkamies vastaan ja tervehti häntä.

Elli oli ensin ollut vihoissaan niistä puheista, joita oli kuullut. Nyt se vähitellen suli pois, unohtui, ja surumieli tuli sijaan. Ei hän juuri mitään ajatellut, katseli sitä kaikkea tuttua edessään, jota niin monesti ennen oli katsellut … kirkkoa, kirkonkylän taloja, peltoja ja maantietä. Oli siinä nyt jotain toisenlaista kuin ennen oli ollut, mutta ei hän siitä päässyt selville, mikä tuon muutoksen teki.

Kun Elli taas läheni kotia, kuului vielä yliskamarista kävelyä ja hiljaista hyräilyä. Ikkuna oli auki, ja Elli ikäänkuin vähän vavahti. Portin narahtaessa taukosi hyräily ja askeleet. Elli ei uskaltanut katsoa ylös ikkunaan, mutta hänestä tuntui siltä, että sieltä joku katseli.

Vielä riisuutuessakin läpätti sydän. Hän koetti sitä asettaa ja vakuuttaa itselleen, ettei hän ollenkaan tiedä syytä siihen.

Käytyään levolle muistui hänelle »Hanna» mieleen. Hän oli sanonut, ettei ensi iltana voi rakastua… Ei hän sitä vieläkään usko. Mutta sitä asiaa hän kuitenkin ajatteli siksi, kunnes nukkui.

XV

Seuraavan aamun ensi ajatus herätessä oli vieraat siellä ylhäällä.

–Ovatko ne jo nousseet? kysyi hän palvelustytöltä.

–Ei ne vielä aivan.

–Joko veit kahvia?

–Jo minä vein yhden kupin … tässä menee toinen.

Elli toimitti jotain ruokasalissa. Palvelija tuli vähän ajan päästä takaisin ylhäältä tuoden toisen kupin koskematonna.

–Kuka ei juonut?

–Se, jolla on valkea lakki, se ei ottanut … vaan maisteri joi molemmat kupit leivän kanssa.

Ellistä oli ylioppilas hieno jo siitäkin syystä, ettei juonut kahta kuppia. Maisteri sitä vastoin—kaksi kuppia leivän kanssa!

–Ai, ai, mamseli! tuli tyttö ovelle sanomaan.

–No, mitä nyt?

–Niin, niin … nyt on sulhasia.

–Ole sinä…!

–Vai ei … nuori maisteri on tullut, ja mamselille siitä tulee sulhanen … sulhanen…

–Maisteristako?… Elähän ole liian varma.

–No, minä olen varma.

Ohoh! ajatteli Elli itsekseen. Niin ne kaikki luulee, mutta siinä ne suuresti erehtyvät.

Ja laulellen kävi hän järjestelemään huoneita.

Mutta aamu alkoi tuntua pitkältä. Ei ollut enää juuri mitään tekemistä … ilma oli kaunis, ja herrat yhä viipyivät ylhäällä.

Jotain tehdäkseen lähti Elli puutarhasta kukkia noutamaan, kulki yliskamarin ikkunan ohitse ja puheli juuri sen kohdalla muutaman palvelijan kanssa, joka sattumalta tuli ylös rannasta. Katsahti myöskin sattumalta ylös ikkunaan, mutta kääntyi pian pois, kun huomasi, että siellä liikuttiin. Meni puutarhaan. Oli jo paremmalla tuulella. Harmitteli kuitenkin sitä, että herrat aina niin kauan nukkuvat … herrat ylipäänsä, ja erittäin nämä.

Elli laitteli jo verannalla vihkoa kukista ja ruohoista, joita oli pöydälle levittänyt, kun ylhäältä alettiin tulla. Ne olivat ylioppilaan askelia … kohta kuului maisterikin tulevan … ja nyt ne laskeutuivat rappusia alas. Mutta ylioppilas tuli yksin verantaan. Hän oli maattuaan niin hauskan ja miellyttävän näköinen, kun juuri oli unen kasvoiltaan pudistanut.

–Hyvää huomenta!—kuinka olette maannut?

–Kiitos, hyvin!—Kylläpä nyt on kirkas paiste.—Ylioppilas meni verannan ovelle ja tarkasteli siitä ulkoilmaa. Aurinko häikäisi hänen silmiään, niin että piti varjostaa kädellä. Siinä oli jotain miellyttävää siinäkin.

–Eilinen ilta oli niin erinomaisen suloinen, sanoi Elli.

–Niin, minä näin, että olitte vielä ulkona kävelemässä, kun me muut jo olimme panneet maata.

Ylioppilas tuli ja istuutui melkein Ellin viereen ja lisäsi leikillisesti:

–Te olitte kai haaveksimassa … kaikki nuoret tytöt haaveksivat illalla muiden maata mentyä…

–Se ei ole totta…

–Kyllä se on totta … tunnustakaa, että tekin olitte ajattelemassa jotain, jota tahdoitte oikein häiritsemättä ajatella.

–Te aivan erehdytte … aivan erehdytte…

–En erehdy … minä en erehdy ollenkaan … haaveksiminen on teidän ikäisillenne elinehto.

–Hyi, kuinka te olette paha!

–Se on, että oikeastaan olen erittäin hyvä.

–Ette ole hyvä, vaan te olette itserakas, kun luulette itseänne hyväksi…

Ja keskustelu kääntyi näin keveäksi, ja ennenkuin kutsuttiin aamiaiselle, olivat he Ellin mielestä jo vanhat tutut.

Yhtä hauskaa mielialaa kesti vielä aamiaisen jälkeen. Ylimmilleen se nousi silloin, kun tuotiin lapsi kastettavaksi ja maisteri toimitti kasteen. Elli ja ylioppilas katselivat oven raosta ja palasivat aina toiseen huoneeseen nauramaan. Elli oli iloonsa menehtyä, kun ylioppilas nosti silmiään niinkuin maisteri ylös kattoon, pani kätensä ristiin ja asetti suutaan samalla lailla. Tuo yhteinen ivailu teki heidät niin tutuiksi, että Ellistä tuntui oudolta teititellä ylioppilasta.

Toimituksensa tehtyään tuli maisterikin verannalle. Hän oli vähän vielä taannoista tointaan juhlallisen näköinen.

–Sinä olet vielä arvokas äskeistä kyytiä, sanoi ylioppilas.

–Kuinka niin?

–Niin, niin, minusta vain näyttää, että sinä tunnet yhä vielä ruumiissasi kastaneesi lapsen.

–Kenellekä te, neiti, valmistatte tuota kukkasvihkoa? kysyi maisteri Elliltä eikä ollut kuulevinaankaan toveriaan.

–En juuri kenellekään.

–Vai niin, sanoi ylioppilas ja iski silmää, ettekö muista, että lupasitte antaa sen minulle?

–Niin, se on totta se … suokaa anteeksi … ottakaa vain, tuoss' on!

–Saisinko luvan pyytää teitä valmistamaan minullekin sellaisen?

–Ei näistä enää taida tulla.

–Ja sitä paitsi, eihän sovi papille kantaa kukkasvihkoa.

–Neiti saa itse ratkaista… Sopiiko teidän mielestänne?

–En minä tiedä … vaan jos luulette sopivan, niin tehkää itse, tässä on kukkia.—Mutta eikö mennä katselemaan puutarhaa ja rantoja?

Ylioppilas ja Elli menivät. Maisteri jäi seisomaan verannalle.

–Te pujahditte läpi oikein naisen vaistolla, sanoi ylioppilas puutarhan portilla.

–Niin, vaan emme saa olla hänelle niin pahoja.

–Ei se haittaa mitään … tuskin tuollaiset teologit edes ymmärtävät, että heistä tehdään pilaa.

–Vaan hänhän on teidän toverinne.

–Ei hän oikeastaan ole minun toverini… Helsingissä olimme kyllä usein yhdessä, ja nyt minä tapasin hänet viime majatalossa … hän pyysi minua tulemaan tänne, ja minä tulin. Mutta emme me ole koskaan olleet mitään hengenheimolaisia.

–Ettekö olisi muuten tullut?

–En tiedä … vaan kyllä kai kuitenkin olisin.—Se on hyvä, että tulitte… Mennään nyt soutelemaan!

Ja hehkuvin silmin hyppeli Elli taapäin ylioppilaan edellä. Sitten hän juoksi ottamaan aitovarrelta heinikosta airoja.

–Tulkaa te ottamaan mela!

–Tekö siis soudatte ja minä pidän perää!

–Niin, minä soudan, ja pitäkää te perää!

Vaikka puhuttiin näin aivan tavallisia asioita, oli niissä kuitenkin jotain salaperäistä ja kummallista. Ikäänkuin olisi jotain tarkoitettu, vaikka ei sanottu. He alkoivat soutaa.

–Tuolla kävelee maisteri puutarhassa ja katselee tänne.

–Mitähän hän ajattelee, kun emme ottaneet häntä mukaan?

Siinäkin oli jotain salaperäistä. Varsinkin siinä: »kun emme ottaneet häntä mukaan».

Tekivät pienen kierroksen ja palasivat takaisin rantaan.

–Muistatteko, kun eilen kurkotitte minua melalla maalle … minun olisi tehnyt mieleni heittää airolla vettä päällenne.

–Miksette heittänyt?

–Nyt minä kyllä heittäisin.

–Miksi te nyt?

–Sillä te ette enää ole niin juhlallinen…

–Enkö ole enää juhlallinen?

–Ette ole … ette ollenkaan.

XVI

Iltapäivällä tahtoi isä välttämättömästi näyttää kirkkoa vieraille, ja niin mentiin sitä katsomaan.

Tapulista on avara näköala, tuli Elli sanoneeksi, kun kirkko oli nähty.

–Sinne minun täytyy mennä! huudahti ylioppilas… Minä en rakasta mitään niin kuin avaria näköaloja … tulkaa te minun kanssani!

Elli ei puhunut mitään siitä, rakastiko hän vai ei näköaloja, mutta oli itsekseen siitä niin innostunut, että vapisi levottomuudesta.

Ylioppilas oli jo ennen häntä ehtinyt sinne ja avannut yhden luukun. Ja siinä hän seisoi, pitäen luukusta kädellään, ettei tuuli saisi paiskata sitä kiinni. Ellin täytyi kumartua hänen kainalonsa alitse, ja seisoessaan siinä hän melkein oli ylioppilaassa kiinni.

Valoa tuntui pimeitä portaita ylös tultua tulvivan nyt sitä enemmän. Häikäisi silmiä niin, että oli horjahuttaa ylioppilaan syliin. Ja tuli kummallinen voimattomuus, semmoinen, ettei olisi tehnyt mieli sitä estää.

Mutta tuuli puhalsi virkeästi, ylioppilas puhui ja innostui puhuessaan:

–Minä rakastan niin äärettömästi suuria, avaroita näköaloja!—Elli kuuli kaikki, mitä hän sanoi, näki siintävät kukkulat toisen toisensa takana, tuulessa väräjävät vedet lähellä ja kaukana … tuossa aivan alhaalla viheriän kirkkomaan ja sen suuret kuuset. Mutta enemmän hän tunsi koko ajan, että ylioppilaan toinen käsi oli yhä hänen takanaan, ja näki hänen toisen kätensä osoittelevan ja sen etusormessa kultaisen kantasormuksen kimaltelevan … ja hänen itsensä yhä puhuvan…

–Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea ponnistaa… Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin … rohkeisiin otteluihin … pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista… Ja tuo tunne saa muodon siitä halusta, joka pyrkii yli horisontin kukkuloiden ja yhä kukkuloiden taa… Eikö niin? Eikö teidänkin mielestänne ole niin?

Niin, niin jotain semmoistahan hänkin tunsi. Vaan ei hän voinut siihen vastata … pelkäsi äänensä vapisevan. Mutta hän tunsi, että ylioppilas lausui hänen sisimmät tunteensa. Vaan vaikka hän sen tunsi ja vaikka sitä ajatteli ja sen ymmärsi, kulki vieressä ja sekaantui yhteen toinenkin tunne, se, että hän oli ikäänkuin hänen syliinsä suljettu, joka hänen takanaan seisoi. Ja kun ylioppilas päätään käänti ja antoi kätensä liukua pitkin sinistä kaukaisuutta, seurasi silmä sitä, mutta näki samalla valkoisen lakinkin, hulmuavan sametin ja mustan tukan, joka oli korvan juuressa kähertynyt ja jota tuuli värisytti.

–Eikö niin … eikö teilläkin ole samaa tunnetta?

–On … kyllä minulla on.

–Siis ymmärrätte tuon, kuinka mieli suurissa lennähdyksissä haluaa kukkulain yli … aina pitemmälle … kauas kohti kapenevaa kaukaisuutta?

–Niin, tai kohota kuin lintu ylös pilviä kohti ja niiden läpikin ja sieltä alas…

–Se on sama tunne … te siis ymmärrätte sen … harva nainen sen ymmärtää.

Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse tarkasteli hän salaa häntä.

Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään, kasvoi, jalostui ja muuttui miltei ylevämmäksi olennoksi. Oli kuin olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja somistellut.

Molemmat vaipuivat he katselemiseen ja olivat kauan aikaa vaiti. Tuuli vain yhtämittaa humahteli tapulin rakennuksissa.

–Oletteko huomannut, sanoi sitten Elli, kuinka yht'äkkiä, kun avaroita näköaloja katselee, ei tee mieli puhua, vaan ikäänkuin väsyy ja vaipuu äänettömyyteen? Eikä henno lähteä pois … on vain ja katsoo.

Ylioppilas ei näyttänyt kuuntelevan, mitä Elli sanoi. Mutta Elli tunsi, että hän olisi voinut sanoa paljon ja selvästi siitä samasta tunteesta … ja sanoilla, jotka sattuivat ja tarkalleen kuvasivat sitä, mitä hän tunsi.

Ylioppilas veti pitkän henkäyksen, ojensihe ja vei kätensä ulospäin avaruutta kohti.

–On se sentään hauskaa … äärettömän hauskaa!

–Mikä?

–Olla vapaa ylioppilas, vapaa kuin taivahan lintu … tulla milloin tahtoo ja taas lähteä, kun haluttaa, eikä mikään sido. Rientää ulos avaraan maailmaan … ulos avaraan maailmaan! Eikö niin? Ettekö ymmärrä, kuinka hauskaa se on?

Elli ei siihen vastannut. Mutta hänestä tuntui, että hän ikäänkuin heräsi hyvästä unesta. Ja hänen ilonsa ja innostuksensa oli samassa mennyt. Tapuli luhistui maan tasalle. Kaikki ympärillä pieneni ja litistyi. Hänestä itsestään tuntui kuin olisi ollut kahle jalassa.

–Eikö jo mennä, sanoi hän raukeasti.

–Niin, mennään vain … johan olemme tämän nähneetkin… Ja laulellen alkoi ylioppilas panna luukkuja kiinni.

–Milloin te jo lähdette? kysyi Elli pois kulkiessa. Ei voinut pidättäytyä sitä kysymästä.

–En tiedä, ehkä jo huomenna … täytyy käyttää kesää hyväkseen … se on lyhyt, kovin lyhyt … täytyy siis siitä oikein nauttia.

Elli ei puhunut siihen sanaakaan, mutta ylioppilas yhä jatkoi samaan suuntaan.

–Te ette voi käsittää, kuinka hurmaavaa on matkustaa ja nähdä maailmaa yhä uusissa muodoissa edessään… Ettekö ole koskaan matkustanut?

–En muuta kuin täältä kaupunkiin.

–Ei se ole mitään sen rinnalla kuin minä … minä en muuta haluaisi maailmassa kuin yhä olla rientämässä … minusta ei voisi olla onnettomampaa kuin täytyä kaiken ikänsä yksissä paikoin asua.

–Vaan kun täytyy…

–Jokaisen ihmisen pitäisi kuitenkin koettaa edes jonkun kerran elämässään päästä irtautumaan. Muutoin kaikki mielikuvitus, kaikki tunteet kuihtuvat ja kutistuvat ja kuolevat.

Kun Elli oli ääneti, vaikeni ylioppilaskin. Ja niin he tulivat mitään puhumatta pihaan.

Herrat istuivat verannalle totia juomaan.

Elli nouti ompeluksensa, ja hänkin tuli siihen vähän loitommalle istumaan. Hän kuuli isän ja herrain puhelua, mutta ei itse ottanut siihen osaa. Ylioppilas ei lähdöstään puhunut, vaan kertoi siihen sijaan entisistä matkoistaan. Nauroi vähän väliä ja innostui. Elliä ei mikään naurattanut. Yht'äkkiä hän oli tullut välinpitämättömäksi ja melkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikäänkuin värinsä muuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka esineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loisto näinä päivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä istuimelleen ja meni hitain, raskain askelin kamariinsa ja katseli, ohimo käden varassa, kauan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä liikkumatta, kuinka kauan lienee istunut.

XVII

Kun Elli seuraavana aamuna nousi ylös, kohtasi hän ylioppilaan eteisessä. Hänellä oli jalassaan pitkävartiset saappaat, ja hän laitteli matkalaukkuaan. Elliä hän tervehti hauskasti ja tuttavantapaisesti, niinkuin eilenkin aamupäivällä.

Samassa tuli isäkin siihen.

–No, mitäs hommia teillä on … matkalle lähtevän näköinen?

–Niin, johan on aika lähteä.

–Minne on semmoinen kiire?

–Suureen avaraan maailmaan … ei ole mitään varmaa määrää … sinne menen, minne tie parhaiten vie.

–No, mutta eihän aamiaista syömättä.

–Kiitoksia vain!

Elli ei saanut ruokapöydässä mitään kulutetuksi.

Ylioppilas puheli kaikkien kanssa iloisesti ja huolettomasti. Ja koko ajan etupäässä siitä, kuinka hauskaa on olla vapaa ja kulkea sinne, minne halu vetää.

Ellin täytyi kesken syöntinsä nousta ja mennä kamariinsa.

Siellä hän oli niin kauan, kun kuuli isän häntä kyselevän.

–Herra Kalm lähtee … tule heittämään jäähyväisiä…

Ellin kasvot olivat itkettyneet, ja hän näki, että muut sen huomasivat. Lieneekö ylioppilaskin sen nähnyt, sillä hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Lähtevä heitti hyvästinsä, ja Ellistä tuntui, että hän puristi hänen kättään. Mutta ehkä hän vain niin kuvitteli.

Sitten menivät kaikki ulos. Elli taisteli kauan siitä, menisikö hänkin, mutta ei kuitenkaan voinut olla menemättä verannalle. Ylioppilas istui jo rattailla.

–Eikö matka sovi täältä kautta vielä tänä kesänä? kysyi isä.

–Ehkä sopii … en tiedä varmaan … vaan on se hyvin mahdollista.

–Jos sopii, niin terve tulemaan meille!

–Kiitos vain!

Hän kohotti lakkiaan, ja hevonen lähti liikkeelle. Jo oli pannut lakkinsa melkein päähän, kun huomasi Ellin verannan ikkunassa. Kohotti sitten vielä hänellekin. Hevonen kiskaisi juoksuun. Ylioppilas vähän horjahti taapäin ja tarttui ohjaksiin. Ja kohta ei erottanut pölystä muuta kuin valkoisen lakin ja hevosen vilkkuvat kaviot pyörien välitse. Sitten katosivat nekin tien käänteeseen.

Ja yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa, käytävän koivut ja punainen portti.

XVIII

Niinä päivinä, kun ylioppilas Kalm oli pappilassa, oli ikäänkuin uusi tuores nuoruuden puuska olisi puhaltanut koko tuon vanhan talon läpi. Ja niin oli, kuin olisi taivaskin siltä kohdalta kohonnut tavallistaan korkeammaksi, ilma raitistunut ja maailman rajat laajenneet.

Mutta kun ylioppilas oli pihasta ajanut ja viimeinen pöly maantiellä asettunut entisille aloilleen, laskeutui kaikki taas vanhoilleen, painautui kokoon entistään alemmaksi ja ummehtui tavalliseen ahtaaseen piiriinsä…

Illalla samana päivänä pakeni Elli koivikkolehtoon, joka kasvoi vähän matkaa pihasta järven rannalla niemessä.

Pohjatuuli puhalteli hiljalleen tummansinistä selkää pitkin ja huokaili viileästi ja puhtaasti ruohoissa ja lehvissä. Oli kuin olisi yhä valkeammaksi huuhdellut koivujen valkeita runkoja, joihin päivä levollisesti laskevalta taivaalta paistoi. Kaikki oli kiihkotonta ja välinpitämätöntä, eniten kaikista tuo verkalleen tulevien laineiden ontonkolea loiskina rantakivillä.

Elli istui kaatuneen puun rungolla lähellä rantaa. Ei jaksanut pitkään aikaan ajatella mitään eikä jännittää mieltään mihinkään. Oli itkenyt silmänsä tulehduksiin ja poskensa polttaviksi. Täällä sai tuuli niitä valtoineen viihdytellä. Tietämättä tahtomatta näki hän vain sinisen pinnan ja mustanvihreät saaret.

Mutta pohjoistuuli teki tehtävätään ja huuhteli vähitellen hänen mielialansa ympäristön sointuun. Ja hän heräsi ajattelemaan ja huomaamaan sitä mukaa kuin tuuli jäähdytteli silmät ja posket. Silmä alkoi seurata venhettä, joka saaren takaa ilmestyi ja pyrki toista saarta kohti. Se katosi sen taa, eikä muita venheitä näkynyt. Mutta muurahaisia kiipeili ylös ja alas sen koivun valkoista pintaa pitkin, jonka juurella Elli istui. Hän kulki silmällään muutamien mukana, jotka kuljettivat itseään monta vertaa suurempaa kuormaa. Katseli sitä ja ajatteli muurahaisten kohtaloa. Tuntui niin omituiselta, että maailmassa on ihmisiä ja että siellä sitten on tuollaisia olennoita, joilla on omat hommansa ja omat muista riippumattomat rientonsa. Mitä vartenhan ne rientävät ja mitä varten puuhaavat? Ja mikähän on niidenkin tarkoitus? Mitä varten ne ovat olemassa?

Mitä varten hän itse on olemassa?—se kysymys tuli sitten. Mutta se ei tullut kiihkoisena kysymyksenä, eikä siihen vastausta tarvittu. Ei tullut pilkalla eikä ivallakaan. Surullisena huokauksena se tällä kertaa tuli, laimeana arveluna pääsi mielestä.

Mutta yht'äkkiä ja melkein säikähdyttävän pian tunki tunkemalla päälle koko hänen olentonsa, tuon, joka vasta oli mennyt. Tulvimalla tulvi vastaan ulkomuoto, puhetapa, pienimmätkin piirteet, hattu, tukka ja silmät… Missä hän nytkin lienee? Mahtaa ajaa kaukana jossain tien käänteessä, iloisesti laulellen ja huolettomasti kärryihin nojaten…

Ja matkustaa suurta maailmaa kohti … suurta maailmaa kohti, jättäen taaksensa pienen.

Huomaamatta alkoivat siinä kyyneleet vuotaa. Mutta ne eivät päässeet kuin puoliposkeen…

–Ei tämä kelpaa … täytyyhän minunkin jotain… Toinen menee ja toinen jää … eikähän siinä ole sen enempää!

Ellillä oli ollut risunkappale kädessään. Hän katkaisi sen kahtia, heitti palaset maahan ja nousi räväkästi ylös.

Nousu tuntui ikäänkuin puolelta päätökseltä. Niinkuin olisi sen tehtyä ollut jotenkin pakko siihen, että täytyy tyytyä elämään, semmoisena kuin se nyt kerran on … itse jäädä ja antaa niiden nurkumatta mennä, jotka menevät.

Mutta pihaan käydessä oli kuin olisi ollut mielessä jonkinlainen katumus. Tuntui siltä, kuin olisi heittäytynyt alaspäin liukumaan, ennenkuin viimeinen pitelevä sormi oli hervonnut.

Hän tuli pihaan. Kyytipoika oli palannut ja riisui hevosta. Isä häneltä kyseli.

–Veitkö monta väliä?

–Kaksi minä häntä vein.

–Mitäs se tuumaili?

–Ei tuo niin mitään … lauleli pitkin matkaa.

–Vai niin … kävelikö törmissä?

–Milloin käveli, milloin retkotti selkä kenossa.

–Vai niin … antoiko juomarahaa?

–Antoi markan.

–Ähäh!—

Lauleli pitkin matkaa! ajatteli Elli.

Samassa tuli siihen äiti.