Kun nukkuja herää

XIX Luku
Ostrogin katsantokanta

Ostrog odotti Grahamia antaakseen hänelle muodollisen selonteon päivän hallinnosta. Tätä ennen oli Graham toimittanut tämän tehtävänsä niin nopeasti kuin mahdollista päästäkseen jatkamaan ilmapurjehduskokeilujaan, mutta nyt alkoi hän tehdä laajoja ja selviä kysymyksiä. Hän halusi heti tarttua vallan ohjaksiin. Ostrog antoi hänelle hyvin edullisia tietoja ulkomaanasioiden kehittymisestä. Pariisissa ja Berliinissä kuuli Graham olleen häiriöitä, ei mitään järjestettyä kapinaa, mutta tyytymättömyyden ilmauksia. "Monien vuosien päästä", vastasi Ostrog Grahamin kiihkeisiin kysymyksiin, "oli kommunismi taas nostanut päätään. Jos suoraan puhui, niin taistelun oikea luonne oli anarkistinen". Mutta järjestys oli palautettu näissä kaupungeissa. Mutta Graham alkoi aavistaa pahaa ja kyseli sen vuoksi tarkemmin, oliko ollut mitään taistelua. "Oli hiukan", vastasi Ostrog. "Mutta ainoastaan yhdessä kaupunginosassa. Mutta meidän afrikalainen maanviljelyspoliisimme senegalilainen osasto – yhdistyneillä afrikalaisilla yhtiöillä oli mainiosti harjoitettu poliisilaitos – oli valmiina, samoin aeroplaanit. Me odotimme pieniä kapinoita mannermaan kaupungeissa ja Amerikassa. Mutta Amerikassa on kaikki rauhallista. He ovat tyytyväisiä Neuvoston kukistamiseen. Ainakin joksikin aikaa".

"Minkä vuoksi te odotitte kapinaa?" kysyi Graham äkkiä.

"On olemassa paljon tyytymättömyyttä – sosiaalista tyytymättömyyttä".

"Työkomppania?"

"Te olette ottanut asioista selvää", sanoi Ostrog hiukan hämmästyneenä. "Niin. Pääasiassa ollaan tyytymättömiä Työkomppaniaan. Se sai aikaan tarpeellisen kiihoituksen kukistaaksemme Neuvoston – se sekä heräämisenne".

"Niinkö?"

Ostrog hymyili. Hän alkoi selvitellä. "Meidän täytyi yllyttää tyytymättömyyttä, herättää nuo entiset yleisen onnen unelmat – tasa-arvoisuudesta – yleisestä onnesta – ylellisyyden estämisestä tulemasta muutamien harvojen osaksi – nuo unelmat, jotka olivat olleet kaksisataa vuotta haudattuina. Kyllähän te ne tunnette? Meidän täytyi herättää nuo unelmat, niin mahdottomia kuin ne olivatkin – voidaksemme kukistaa Neuvoston. Ja nyt – "

"No niin?"

"Vallankumous on tapahtunut, Neuvosto on kukistettu, ja tuo herättämämme kansa – pysyy levottomana. Me emme taistelleet kyllin kauvaa. Teimmehän me lupauksia. Kummallista on nähdä, miten voimakkaasti ja nopeasti tuo epämääräinen, vanhentunut humanitarismi heräsi ja levisi. Se on hämmästyttänyt meitäkin, jotka sen panimme alkuun. Pariisissa, kuten jo sanoin – saimme turvautua ulkoapäin tulevaan apuun".

"Ja täällä".

"Täällä on rauhatonta. Monet eivät halua palata töihinsä. Yleinen lakko on olemassa. Puolet tehtaista ovat tyhjinä ja kansa kuljeksii kaduilla. He puhelevat kommunismista. Silkki ja samettipukuisia miehiä solvaistaan kadulla. Sinipukuiset odottavat teiltä vaikka mitä. Mutta teillä ei ole mitään syytä olla levoton. Me panemme puhekoneet käymään, ne saavat olla vastapainona kaikille vahingollisille vaikutuksille ja vedota lakiin ja järjestykseen. Meidän täytyy tarttua lujasti kiinni; siinä kaikki".

Graham mietti. Hän huomasi millä keinoin hän voisi saada vallan käsiinsä. Mutta hän jatkoi hilliten itseään.

"Vaikka täytyisikin tuottaa neekeripoliisit", sanoi hän.

"Se on välttämätöntä", sanoi Ostrog. "Ne ovat mainion uskollisia olentoja, joilla ei ole mitään omia ajatuksia – jotka turmelevat meidän rotumme. Jos Neuvostolla olisi ollut niitä katupoliiseina niin asiat olisivat kääntyneet toisin. Joka tapauksessa ei tarvitse pelätä muuta kuin pieniä häiriöitä ja väentungoksia. Te voitte lähteä lentoretkillenne ja voitte pujahtaa Capriin, jos täällä aletaan ampua tai polttaa. Meillä on kaikkien suurien yhtiöiden langat käsissämme; aeronauteilla on etuoikeuksia ja he ovat rikkaita miehiä, se on maailman suljetuin yhtiö, samoin on tuulimoottorien insinöörienkin laita. Meillä on ilma vallassamme, ja silloin me vallitsemme maankin. Ei löydä ainoatakaan elävää olentoa, joka voisi ohjata niitä meitä vastaan. Heillä ei ole johtajia – lukuunottamatta niiden paikallisten salaisten seurojen johtomiehiä, jotka me järjestimme ennen teidän heräämistänne. He ovat vaan villitsijöitä ja kiihoittajia, jotka ovat hirveän kateellisia toisilleen. Kukaan heistä ei kelpaa ylimmäksi johtajaksi. Jos kapina syttyy, niin se ei ole järjestetty. Ollakseni suora – niin minä toivon sitä. Mutta se ei tule häiritsemään teidän lentoretkiänne. Ne ajat, jolloin kansa pystyy tekemään vallankumouksen, ovat olleet ja menneet".

"Kyllä minä uskon", sanoi Graham. "Kyllä minä uskon". Hän vaipui mietteisiinsä. "Tämä teidän maailmanne on hämmästyttänyt minua monessa suhteessa. Minun aikanani uneksimme ihmeellisestä kansanvaltaisesta elämästä, jolloin jokainen olisi yhdenarvoinen ja onnellinen".

Ostrog katsoi häneen terävästi. "Kansanvaltaisuuden ajat ovat jo menneet", sanoi hän. "Menneet ainiaaksi. Ne alkoivat Crecyn jousimiesten taistelulla, ja päättyivät, kun hyökkäävä jalkaväki, mieslaumat lakkasivat saavuttamasta maailmanvoittoja, kun kalliit kanuunat, suuret sotalaivat ja sotilaalliset rautatiet tulivat vallan apukeinoiksi. Nyt on rahavallan aika. Rahalla on nyt suurempi valta kuin koskaan ennen – se hallitsee maata, merta ja pilviä. Valta kuuluu sille, joka osaa rikkautta käyttää. Teidän täytyy alistua tosiasioiden alle, ja nämät ovat tosiasioita. Maailma kansalle! Kansa hallitsemaan! Teidänkin aikananne tuo oppi hyljättiin ja tuomittiin. Nykyään sillä ei ole muuta kuin yksi kannattaja – tosin monipäinen, mutta typerä – yksityinen kansaan kuuluva mies".

Graham ei heti vastannut. Hän oli vaipunut synkkiin ajatuksiinsa.

"Ei", sanoi Ostrog. "Kansanmiehen aikakausi on ollut ja mennyt. Vapaudessaan on mies yhtä hyvä kuin toinenkin, tai melkein yhtä hyvä. Aikaisempi aatelisto perustui tuohon hiukan häilyvään perustaan, voimaan ja rohkeuteen. Heidän valtaansa rajoitettiin – rajoitettiin. Syntyi kapinoita, kaksintaisteluja, sotia. Ensimmäinen, todellinen aatelisto syntyi linnojen ja peitsien turvassa, ja sortui kiväärien ja kaaripyssyjen edessä. Mutta nyt on olemassa toinen aatelisto. Se oikea. Tuo kanuunain ja kansanvallan aika oli vaan pyörre virrassa. Kansanmies kuuluu nyt avuttomasti yhteen suureen kokonaisuuteen. Nyt meillä on tuo suuri koneisto, jonka nimi on kaupunki, ja täydellinen järjestelmä, jota kansanmies ei voi hävittää".

"Mutta", sanoi Graham, "jotainhan vastustusta löytyy – jotain, jota teidän täytyy tukahuttaa – mutta joka ponnistelee ja vastustaa".

"Saattepa nähdä", sanoi Ostrog hymyillen pakollisesti ikäänkuin lykätäkseen nämät vaikeudet syrjään. "Minä en ole herättänyt tuota voimaa omaksi turmiokseni – luottakaa siihen".

"Kukapa tietää", sanoi Graham. Ostrog katsoi hämmästyneenä häneen. "Täytyykö maailman mennä tätä tietä eteenpäin?" sanoi Graham, joka ei enää voinut hillitä itseään. "Täytyykö sen kulkea tätä tietä eteenpäin? Onko meidän kaikki toiveemme olleet turhia?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ostrog. "Toiveemme?"

"Minä tulen kansanvaltaisesta ajasta. Ja minä löydän aateliston hirmuvallan!"

"Niin, – mutta tehän olette tämän hirmuvallan päämies".

Graham katsahti ylös.

"No niin", sanoi Ostrog, "katsokaahan kaikkea yleisemmältä kannalta. Tätä tietä on muutos aina kulkenut. Toisella puolella aatelisto, etevämpien ylivalta – toisella puolella kykenemättömien kärsimys ja sorrettu tila, siten kuljetaan edistystä kohden".

"Aatelisto! nuo ihmiset, jotka tapasin – "

"Oh! eivät he!" sanoi Ostrog. "Useimmat heistä kulkevat kohti kuolemaansa. Pahe ja nautinto! Heillä ei ole lapsia. Se ihmislaji kuolee sukupuuttoon, jos maailma kulkee tietään eikä käänny takaisin. Irstailun rauhallinen tie, jonka lopulla on nautinnon karreksi polttamille olennoille euthanasia, on keino, jonka avulla tuo rotu tuhotaan!"

"Hyvinkin hauska keino", sanoi Graham. "Kuitenkin – ". Hän mietti hetkisen. "Mutta onhan olemassa muutakin – tuo köyhien suuri lauma. Kuoleeko sekin? Se ei kuole. Se kärsii, ja sen kärsimys on voima, jota ette tekään – "

Ostrog teki kärsimättömän liikkeen ja hän alkoi puhua rauhattomammin kuin äsken.

"Elkää olko levoton näiden asioiden, suhteen", sanoi hän. "Kaikki tämä tasaantuu muutamassa päivässä. Kansa on suuri, typerä eläin. Mitä siitä, vaikka se ei kuolekaan? Ja vaikka se ei kuolekaan, niin sitä voidaan kesyttää ja ohjata. Minulla ei ole mitään hellyyttä orjia kohtaan. Te kuulitte tuon kansan huutavan ja laulavan kaksi yötä sitten. Heille oli opetettu tuo laulu. Jos te olisitte sattumalta valinnut jonkun ja kylmäverisesti kysynyt, miksi hän huusi, niin ei hän olisi voinut vastata siihen. He luulivat teidän ihastuvan heidän huudoistaan, he uskoivat siten osottavansa uskollisuuttaan ja alamaisuuttaan. Sillä hetkellä olivat he valmiita tuhoamaan Neuvoston. Tänään – alkavat he jo suuttua niille, jotka kukistivat Neuvoston".

"Ei, ei", sanoi Graham. "He huusivat siksi, että heidän elämänsä oli kamala, iloton ja toivoton ja siksi että he toivoivat minun – minun – ".

"Ja mitä he toivoivat? Mitä he toivoivat? Mikä oikeus heillä oli toivoa? He tekivät huonosti työtä ja kadehtivat niitä, jotka tekevät hyvin. Ihmiskunnan toive – mikä se on? Että jonain päivänä ilmestyy yli-ihminen, että jonain päivänä kaikki huono, heikko ja raaka vähenee ja katoo. Vähenee, jollei aivan katoa. Maailmassa ei ole tilaa huonoille, typerille ja hermostuneille. Heidän velvollisuutensa – sillä onhan se velvollisuus – on kuolla. Kuolema sovittaa heikkenemisen! Tätä tietä kulkien raaka peto saavuttaa korkeamman maalin".

Ostrog astui muutaman askeleen, näytti miettivän ja kääntyi Grahamin puoleen. "Minä voin kuvitella, miten oudolta tämä meidän aikamme näyttää Victorian aikuiselle englantilaiselle. Te kaipaatte kaikkia vanhoja eduslaitosmuotoja – muutamissa ihmisissä kummittelee vielä ajatus äänestävästä neuvostosta, parlamentista ja muista yhdeksännentoista vuosisadan hullutuksista. Te olette valmis inhoamaan Nautinnon kaupunkeja. Olisihan minun pitänyt ajatella sitä, jollen olisi ollut niin toimiin kiintynyt. Mutta kyllä te vielä muutatte mielipiteitänne. Kansa on aivan mieletön kateudesta – heillä on sama kanta kuin teilläkin. Kaduilla huudetaan paraillaan, että Nautinnon kaupungit olisi hävitettävät. Mutta Nautinnon kaupungit ovat valtion puhdistuskeinoja, sinne kokoontuu vuosittain kaikki, mikä on heikkoa ja turmeltunutta, mikä on irstasta ja laiskaa, kaikki maailman konnamaisuus, joka kulkee hienoa häviötään kohden. He menevät sinne, oleksivat siellä, kuolevat lapsettomina, ja ihmiskunta parantuu. Jos kansa punnitsisi järkevästi, niin eivät he kadehtisi rikkaiden kuolintapaa. Ja te tahtoisitte parantaa typerät ja tyhmät työmiehet, jotka me olemme tehneet orjiksi, ja koettaa tehdä heidän elämänsä rauhalliseksi ja hauskaksi. Juuri kun he ovat vaipuneet siihen, mihin he kelpaavat." Hän hymyili tavalla, joka ärsytti Grahamia. "Kyllä te muutatte mielipiteitä. Kyllä minä nuo ajatukset tunnen; nuoruudessani minä luin Shelleytä ja uneksin vapaudesta. Vapautta ei löydy viisauden ja itsensähillitsemisen ulkopuolella. Vapaus on meissä – eikä ulkopuolellamme. Se on jokaisen oma asia. Otaksukaahan – vaikka se on mahdotonta – että tuo haukkuva, typerä, sinipukuinen joukkio saisi ylivallan, mitä sitten? He joutuisivat vaan toisten vallitsijoiden käsiin. Niin kauvan kuin lampaita on olemassa, niin luonto ehdottomasti tuottaa susia. Jos he saisivat voiton, niin merkitsisi se vaan monen sadan vuoden taantumista. Aateliston muodostuminen on kohtalon horjumaton tahto. Lopputuloksena on yli-ihminen – huolimatta ihmiskunnan hulluista vastustuksista. Tehkööt kapinoita, voittakoot ja surmatkoot minut ja kaltaiseni. Uusia nousee – uusia johtajia. Lopputulos on aina sama".

"Kukapa tietää", sanoi Graham itsepäisesti.

Hän seisoi hetken katse maahan painuneena.

"Mutta minun täytyy itse saada nähdä kaikki", sanoi hän äkkiä varmalla ja käskevällä äänellä. "Vasta silloin voin ymmärtää. Minun täytyy nähdä. Sen minä tahdoin sanoa teille, Ostrog. Minä en tahdo tulla Nautinnon kaupungin kuninkaaksi; se ei ole mieleeni. Minä olen kuluttanut kylliksi aikaa ilmapurjehduksiin – ja moneen muuhun. Minun täytyy oppia näkemään, miten kansa nyt elää, miten kansan elämä on kehittynyt. Sillä minun täytyy päästä tästä kaikesta selville. Minun täytyy nähdä, miten elää – varsinkin työkansa – miten he tekevät työtä, menevät naimisiin, saavat lapsia, kuolevat – "

"Näettehän sen meidän realistisista kertomuksistamme", vakuutti

Ostrog käyden äkkiä hätäiseksi.

"Minä tahdon nähdä todellisuuden", sanoi Graham.

"Se käy vaikeaksi", sanoi Ostrog vaipuen mietteisiinsä. "Kaikkialla ehkä – "

"Sitä en odottanut – "

"Minä vaan arvelin – . Mutta kuitenkin, ehkä – . Te sanoitte haluavanne kulkea pitkin kaupungin katuja katsomassa kansan elämää".

Äkkiä näytti hän tekevän päätöksen. "Teidän täytyy pukeutua valepukuun", sanoi hän. "Kaupunki on kiihkoissaan ja tieto teidän läsnäolostanne voisi saada vaarallisen mellakan aikaan. Mutta koska te haluatte lähteä katselemaan kaupunkia – . Niin, nyt se kyllä näyttää mahdolliselta – . Me löydämme kyllä keinon. Jos se todellakin huvittaa teitä! Olettehan te valtijas. Te voitte mennä, minne vaan haluatte. Asano hankkii teille valepuvun tätä matkaa varten. Hän lähtee kanssanne. Tuo ajatus ei ole sittenkään mikään huono ajatus".

"Ettekö te tahdo neuvotella mistään minun kanssani?" kysyi äkkiä

Graham, jossa paha epäluulo oli herännyt.

"Oh, hyvä Jumala, en lainkaan! En! Minä luulen, että te voitte uskoa asioiden hoidon minun käsiini ainakin joksikin aikaa", sanoi Ostrog hymyillen. "Vaikka me olisimmekin eri mieltä – "

Graham loi häneen terävän katseen.

"Luuletteko, että verinen taistelu puhkee kohta?" kysyi hän äkkiä.

"En suinkaan".

"Minä ajattelen noita neekerejä. Minä en usko, että kansa ryhtyy mihinkään vihamielisyyksiin minua kohtaan, sillä olenhan minä kuitenkin mestari. Minä en tahdo, että noita neekerejä tuotetaan Lontoosen. Ehkä se on vanhanaikuinen ennakkoluulo, mutta minä tunnen jotain osanottoa europpalaisia ja heidän heimoisia rotujaan kohtaan. Ja mitä Pariisiinkin tulee, niin – "

Ostrog katsoi häneen rypistyneiden silmäkulmiensa alta. "Minä en tuota neekereitä Lontoosen", sanoi hän hitaasti. "Mutta jos – "

"Te ette saa tuoda aseellisia neekeriä Lontoosen, tapahtukoon mitä tahansa", sanoi Graham. "Tässä suhteessa on päätökseni järkähtymätön".

Ostrog, oltuaan hetken vaiti, päätti olla vastaamatta ja kumarsi kunnioittavasti.

XX Luku.

XX Luku
Kaupungin kaduilla

Samana yönä lähti Graham kenenkään tuntematta tai aavistamatta, puettuna kuten tuulimoottoritoimiston alempi palvelija, joka oli saanut lomapäivän, seurassaan Työkomppanian siniseen pukuun puettu Asano, tarkastamaan kaupunkia, jonka läpi hän oli harhaillut pimeän vallitessa. Mutta nyt näki hän sen valaistuna, kansaa oli liikkeellä ja kaikkialla vallitsi elämän hyörinää. Välittämättä vallankumouksen kuohuvasta pauhusta, välittämättä tavattomasta tyytymättömyydestä, valmistuksista uuteen taisteluun, jolle edellinen kapina oli ollut vaan alkusäveleenä, kulkivat kaupan monenlaiset virtaukset laajoina ja voimakkaina. Hän oli jo päässyt selville uuden ajan yleispiirteistä ja yleissuhteista, mutta hän ei ollut valmistautunut niiden odottamattomien hämmästysten varalta, jotka monenlaiset värit ja vaikutelmat herättivät hänessä.

Nyt hän ensi kertaa joutui suoranaisiin tekemisiin tämän uuden kansan kanssa. Hän huomasi, että kaikki se, mikä tätä ennen oli tapahtunut, lukuunottamatta huomioitaan suuressa teatterissa ja halleissa, oli ollut jotain erikoista, oli ollut rajoitettua toimintaa valtiollisessa kaupunginosassa ja siis suhteellisen supistettua, ja että kaikki hänen aikaisemmat vaikutelmansa olivat kohdistuneet hänen omaan asemaansa. Mutta nyt näki hän kaupungin yön toimeliaimpien tuntien aikana, näki kansan suurin joukoin palanneen omiin välittömiin puuhiinsa, näki todellisen elämän eikä virallista, näki tämän uuden ajan olot ja tavat.

Ensiksi tulivat he kadulle, jonka vastakkaisiin suuntiin liikkuvat katukäytävät olivat täynnä sinipukuista kansaa. Tämä joukkue oli osa kulkueesta, joka – kummaa kyllä katsella – kiersi kaupunkia istuen. Miehillä oli karkeasta punaisesta kankaasta tehtyjä lippuja, joihin oli maalattu kirjoituksia. "Ei luovuta aseista", seisoi lipuissa, useimmin olivat kirjaimet kömpelöitä ja sama asia lausuttiin eri sanoilla, kuten: "Miksi me luopuisimme aseista?" "Ei heitetä aseita". "Ei luovuta aseista". Lippu toisensa jälkeen kiisi ohitse yhtenä virtana ja lopulta kaikui vallankumouksen laulu omituisten räikeiden soittimien säestämänä. "Heidän pitäisi kaikkien olla työssä", sanoi Asano. "Heillä ei ole ollut ruokaa näinä kahtena päivänä, tai ovat he sen sitten varastaneet".

Äkkiä teki Asano kierroksen karttaakseen tungosta, joka oli syntynyt ruumiita kannettaessa sairashuoneesta hautuumaalle, noita ensimmäisen kapinan kuoleman viikatteen tähkiä.

Tänä yönä nukkuivat hyvin harvat, kaikki olivat liikkeellä. Suunnaton levottomuus, loppumattomien joukkojen ääretön määrä ympäröi taukoamatta Grahamia; taukoamaton hälinä, huudot ja alkavan sosiaalisen taistelun oudot välähdykset huumasivat hänet kokonaan. Kaikkialla liehui mustia nauhoja ja lippuja ja omituisia koristuksia, jotka selvästi osoittivat, kuinka suuressa kansan suosiossa hän oli. Kaikkialla kuuli hän palasia tuosta karkeasta ja lyhyestä murteesta, jota käytti kirjallisesti sivistymätön kansa, se on se luokka, joka ei voinut kustantaa itselleen fonograafillista opetusta. Kaikkialla puhuttiin aseiden luovuttamisesta niin kiihkeästi, että hän ei voinut sitä otaksuakaan tuulimoottoritoimistossa ollessaan. Hän käsitti täytyvänsä heti palattuaan keskustella tästä Ostrogin kanssa paljoa pontevammin kuin tähän asti, ja samalla myöskin kapinan seurauksista, jotka niin selvästi ilmenivät. Taukoamatta tänä yönä, heti matkan alussa kiinnitti tämä levottomuus ja kapinallisuus niin hänen huomionsa, että hän ei joutunut ottamaan varteen lukuisia yksityiskohtia, jotka muuten eivät olisi jääneet huomaamatta.

Näiden ajatusten vaikutuksesta sai hän vaan puolinaisen kuvan kaikesta. Vaikka hän näkikin näin paljon omituisia ja mieltäkiinnittäviä seikkoja, niin ei ainoakaan esine tai seikka, oli se sitten kuinka persoonallinen tai hämmästyttävä tahansa, voinut kokonaan kiinnittää hänen ajatuksiaan. Toisinaan muisto vallankumouksesta katosi kokonaan hänen mielestään, ikäänkuin verho olisi vedetty syrjään jonkun ihmeellisen näyn edestä. Helen oli hänessä herättänyt tuon kiihkeän tutkimishalun, mutta toisinaan katosi hänkin hänen ajatuksistaan. Kerran esimerkiksi huomasi hän kulkevansa uskonnollisen kaupunginosan läpi, sillä nopeiden liikeneuvojen tähden ei kirkkoja ja kappelia tarvinnut enää siroittaa sinne tänne kaupunkia – ja hänen huomionsa kiintyi erään kristityn uskonlahkon rakennuksen päätyyn.

He kulkivat istuen ylemmällä liikkuvalla katukäytävällä. Eräässä kadun käänteessä välähti rakennus heidän näkyviinsä ja näytti lähestyvän täyttä vauhtia. Ylhäältä alas asti oli rakennuksen seinä täynnä valkoisia ja punaisia kirjoituksia, vapaana oli vaan se osa seinää, jossa avaralla läpikuultavalla pinnalla esitettiin hyvin realistisesti kohtausta uudesta testamentista, ja kirjoitusten edessä liehui suuri musta lippu osottaen, että uskontokin seurasi valtiollisia virtauksia. Graham oli jo tottunut lukemaan näitä foneettisia kirjoituksia ja nämät kirjoitukset näyttivät hänen mielestään solvaisevan uskontoa. Vähemmän loukkaavien joukossa oli seuraavia: "Pelastus ensi kerroksessa oikealla". "Sijoittakaa rahanne Vapahtajaanne", "Nopein kääntäminen Lontoossa, taitavat ohjaajat! Avatkaa silmänne!" "Mitä Kristus sanoisi Nukkujalle". "Turvatkaa uusimpiin pyhimyksiin!" "Tulkaa kristityiksi – huolimatta nykyisestä toimialastanne". "Taitavimmat piispat tänä iltana ja palkinnot tavallisuuden mukaan". "Nopein ja käytännöllisin armo afääri-ihmisille".

"Tämähän on ilettävää!" sanoi Graham tämän jättiläisrakennuksen edessä, jossa uskontoa kaupattiin.

"Mikä on ilettävää?" kysyi hänen seuralaisensa koettaen turhaan etsiä jotain odottamatonta näiden huutavien kirjoitusten joukosta.

"Tämä! Uskonnon perusajatus onhan kunnioitus".

"Oh! tämäkö!" Asano katsahti Grahamiin. "Sekö teitä loukkaa?" sanoi hän aivan kuin tehden odottamattoman löydön. "Totta kyllä, sen myönnän. Minä aivan unohdin. Nykyään on kilpailu huomion herättämisessä niin suuri, eikä ihmisillä ole nykyään niin paljoa aikaa pitää huolta sielustaan kuin ennen". Hän hymyili. "Teidän aikananne oli teillä sunnuntai, jolloin lähdettiin maalle. Vaikka minä muistan jostain lukeneeni, että sunnuntai-iltapäivällä – "

"Mutta, tuo", sanoi Graham vilkaisten taakseen kirjavaan rakennukseen. "Tuo ei liene ainoa – "

"Löytyy satamäärä eri tapoja. Mutta jollei uskonlahko turvaudu reklaamiin, niin ei se kannata. Uskonto on kehittynyt ajan mukana. Löytyy ylhäisöä varten eri uskonlahkoja, jotka käyttävät hienompia keinoja – kalliita suitsutuksia, yksityisiä jumalanpalveluksia. Mutta nämät lahkokunnat ovat hyvin suosittuja ja menestyvät mainiosti. He maksavat monta tusinaa leijonaa näistä lokaaleistaan Neuvostolle – teille, aijoin sanoa".

Rahayksikkö oli jo aikaisemmin tuntunut Grahamista oudolta ja tuo lause "tusinasta leijonaa" pakoitti hänet ottamaan selvää siitä. Tämä uusi ajatus poisti heti hänen mielestään kaikki kirkot ja niiden ilmoitukset. Hän kysyi ja sai tietää, että kulta ja hopea olivat kadonneet ja että myntätty raha, jota foinikialaiset kauppiaat ensin olivat alkaneet käyttää, oli kokonaan poistettu. Muutos oli tapahtunut vähitellen mutta nopeasti, sen oli saanut aikaan shekkijärjestelmä, joka jo hänen eläissään oli esiintynyt kaikissa suuremmissa kauppa-asioissa. Koko kaupungin asioissa ja koko maailman liikkeessä käytettiin Neuvoston pienille summille osoitettuja ruskeita, viheriäisiä ja punertavia shekkiä. Asanolla oli muutamia muassaan ja ensi tilaisuudessa täydensi hän kokoelmaansa. Ne eivät olleet painetut kestävälle paperille vaan läpikuultavalle silkkikudonnalle. Jokaisessa oli Grahamin nimikirjoitus, ja ensi kerran kahdensadan kolmen vuoden päästä näki hän nuo tutut kirjaimet ja käänteet.

Nämät tekemänsä huomiot eivät vaikuttaneet kyllin voimakkaasti häneen voidakseen estää ajatusta "aseiden riisumisesta" uudelleen pujahtamasta sieluunsa. Erään teosoofisen temppelin sekavat seinämaalaukset ja tuikkivista valoista muodostetut suunnattoman korkeat kirjaimet, jotka lupasivat Ihmeitä, eivät ehkä kokonaan haihtuneet hänen muistostaan. Northumberland kadun jättiläisruokasalit herättivät suurta mielenkiintoa hänessä. Asanon pontevan ja itsepäisen esiintymisen kautta pääsi hän katsomaan salia pieneltä parvekkeelta, jota palvelusväki käytti. Koko suuren salin täytti äärestä toiseen kaukainen kohina, se oli kuin vihellystä, tukahutettua huutoa, josta hän ei ensi aluksi ymmärtänyt mitään, mutta se muistutti sitä omituista, karkeata ääntä, jonka hän oli kuullut yöllisellä matkallaan silloin, kun valo yht'äkkiä jälleen syttyi.

Hän oli jo tottunut suuriin rakennusmuotoihin ja taajalukuisiin kansanjoukkoihin, mutta yhtä kaikki jäi hän pitkäksi aikaa katselemaan tätä. Katsellessaan aivan alapuolellaan olevan pöydän luona tapahtuvaa tarjoilua ja kysellessään ja saadessaan vastauksia tiedusteluihinsa alkoi hän saada täydellisen käsityksen tästä ateriasta, johon useampia tuhansia ihmisiä otti osaa.

Hän oli tavan takaa tullut huomaamaan, että ne muutokset, joiden olisi pitänyt herättää hänen erikoista huomiotaan, liukuivat hänen ohitseen, jos niihin ei vaan liittynyt jokin häiritsevä kohta, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Siten ei ollut juolahtanutkaan hänen mieleensä, että tämä kaupungin rajoitettu alue, joka oli suojattu kaikkia ilmanmuutoksia vastaan, nämät suuret salit ja kadut, olivat hävittäneet entisajan asunnot; että tuo Victorian ajalle niin ominainen "koti", tuo pieni erikoinen rakennus, johon kuului kyökki ja tarjoiluhuone, asuinhuoneet ja makuuhuoneet, oli, lukuunottamatta maalla olevia raunioita, kadonnut aivan kokonaan. Mutta nyt hän huomasi sen, joka jo alussa oli esiintynyt niin selvänä, että Lontoo, katsottuna elävien olentojen asuinpaikaksi, ei enää ollutkaan koottu lukuisista eri rakennuksista, vaan oli yksi ainoa hotelli, hotelli, jossa oli tuhansia eri mukavuuksia, tuhansia ruokasaleja, kappeleita, teattereja, toreja ja kokoontumispaikkoja, erilaisimpien toimialojen yhdistys, ja hän, Graham, omisti tämän kaiken. Kansalla oli makuuhuoneensa, ja niiden yhteydessä ehkä asuinhuonekin, jotka olivat ainakin terveellisiä, oli ne sitten kuinka vähä mukavia tai eristettyjä tahansa; mitä muihin asukkaihin tulee, niin elivät he kuten useimmat olivat eläneet jo Victorian aikana uudenaikaisissa jättiläishotelleissa, syöden, lukien, ajatellen, huvitellen, puhellen, yhä vaan yleisillä paikoilla, lähtien sitten työhönsä joko kaupungin tehdasosastoon tai kauppaosastossa oleviin toimistoihinsa.

Hän käsitti, että tämän kaiken oli ehdottomasti täytynyt kehittyä Victorian aikuisesta kaupungista. Uudenaikuisen kaupungin toiminnan periajatuksena oli aina ollut yhteistoiminnan kautta saavutettu säästäväisyys. Pääsyynä siihen, että hänen aikanaan eivät vielä asukkaat olleet sulautuneet yhteen, oli kansan vaillinainen sivistys, raa'an ylpeyden synnyttämä vastustushalu, intohimot ja ennakkoluulot, kateus, ja väkivaltaisuus, joka vallitsi keski- ja alaluokissa; se oli pakoittanut eroittamaan asunnot täydellisesti toisistaan. Mutta kansan muodostaminen ja kehittäminen oli jo silloin kulkenut hyvää vauhtia eteenpäin. Kolmenkymmenen elinvuotensa kuluessa oli hän huomannut, miten ihmiset yhä enemmän ja enemmän tottuivat aterioimaan ulkopuolella kotiaan, yleiset ravintolahuoneet olivat laajenneet, naisklupeja oli perustettu, ja lukusalien ja kirjastojen nopea kasvaminen todisti, että sosiaaliselta kannalta katsottuna ihmiset alkoivat yhä enemmän luottaa toisiinsa. Tämä alku oli nyt kehittynyt täydellisyyteensä. Lukittua, eristettyä taloutta ei enää ollut olemassa.

Tämän ruokasalin vieraat kuuluivat, kuten hänelle sanottiin, ylempään aliluokkaan, ne olivat juuri sinipukuisten työmiesten yläpuolella, luokkaan, joka Victorian aikana oli siihen määrään tottunut nauttimaan ateriansa erillään, yksityisesti, että jos heidän pakosta täytyi aterioida yhdessä, niin he salasivat hämillä olonsa karkean leikinlaskun taakse tai käyttäytyivät jäykän juhlallisesti. Mutta nämät kirkkaan värisiin, kepeisiin ja yksinkertaisiin pukuihin puetut ihmiset, vaikka toimivatkin nopeasti, kiireesti, puhellen vähän toisilleen, olivat koko esiintymisessään luonnollisia ja viihtyivät varmaankin siinä suhteessa, missä he olivat toisiinsa.

Eräs seikka herätti Grahamin erikoista huomiota; pöytä, niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, oli miellyttävän puhdas, ei missään näkynyt epäsiisteyden merkkiäkään, ei leivänsiruja, ei lihan tai vihannesten jätteitä, ei pöydälle kaatuneita juomia tai sikin sokin heitettyjä ruoka-astioita, joka kaikki oli niin silmiinpistävää Victorian ajan kansan tavoissa. Koko ruokapöydän järjestelmä erosi hyvin paljon entisajan pöydistä. Pöydällä ei ollut mitään koristuksia tai kukkia, pöydällä ei ollut liinaa, se oli valmistettu jostain aineesta, joka värinsä ja kuvioittensa puolesta muistutti liinakudontaa. Hän huomasi myös, että pöydän kuviot muodostivat samalla siroja liikemiesten ilmoituksia.

Jokaisen aterioivan edessä oli eräänlaatuisessa syvennyksessä posliinista ja metallista tehty erikoinen koneisto. Jokaisella oli valkoinen posliinivati ja eri ruokalajien välillä huuhteli jokainen itse vatinsa kuumassa ja kylmässä vedessä, joita hän sai eri torvista; samoin huuhteli hän valkoisesta metallista tehdyt komeat veitsensä, kahvelinsa ja lusikkansa.

Soppa ja kemiallinen viini, jota tavallisesti juotiin, tuli samallaisista torvista, ja muut ruokalajit tulivat aistikkaasti järjestetyissä vadeissa automaattisesti hopearaiteita myöten, jotka kulkivat pitkin pöytää. Aterioiva seisautti ne ja otti itselleen sen, minkä halusi. Ne ilmestyivät pienestä ovesta salin toisesta päästä ja katosivat toiseen. Tässä kansassa ilmeni niin selvänä tuo pilaantuneen kansanvaltaisuuden piirre, tuo alhaisten sielujen ylpeys, joka estää heitä palvelemasta yhdenvertaisiaan. Grahamin huomio oli niin kiintynyt tähän kaikkeen, että vasta poistuessaan huomasi hän suuret dioramailmoitukset, jotka kulkivat juhlallisesti pitkin salin seinien yläpuolta ja ylistelivät eri kauppatavaroiden verrattomia ominaisuuksia.

Sieltä joutuivat he saliin, joka oli täpötäynnä väkeä, ja nyt hän myöskin tajusi, mistä se ääni lähti, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. He maksoivat sisäänpääsymaksun käänneportin luona.

Grahamin huomio kiintyi heti kovaan, karjuvaan huutoon, jota seurasi voimakas, karkea ääni. "Mestari nukkuu rauhassa", huusi se. "Hänen terveytensä on mainio. Hän aikoo uhrata lopun elämästään ilmapurjehdukselle. Hän sanoo, että naiset ovat kauniimmat nyt kuin ennen. Klup-klup-vov! Meidän ihmeellinen sivistyksemme hämmästyttää häntä rajattomasti. Aivan rajattomasti. Klup-klup. Hän luottaa Ostrogiin, luottaa aivan täydellisesti. Ostrogista tulee hänen pääministerinsä; hän voi eroittaa ja asettaa kaikki yleiset virkailijat – kaikki järjestys on hänen käsissään. Kaikki järjestys Ostrogin käsissä! Neuvoston jäsenet on viety takaisin omaan vankilaansa, jonka he rakensivat Neuvosto-palatsin päälle".

Graham seisahti ensi lauseen kuulleessaan, ja katsoessaan ylöspäin huomasi hän äänen tulevan naurettavasta torvesta, joka oli ihmisen kasvojen näköinen. Se oli Yleisten Uutisten kone. Se näytti hengähtävän hetkisen, kuului vaan säännöllistä napsutusta sen koneistosta. Sitten huusi se jälleen "Klup-klup", ja alkoi taas.

"Pariisi on nyt rauhoitettu. Kaikki vastustus on loppunut. Klup-klup! Mustat poliisit pitävät kaikki kaupungin tärkeimmät paikat hallussaan. He taistelivat urhoollisesti laulaen sotalauluja, joita heidän esi-isiensä kunniaksi kirjoitti muinoin runoilija Kipling. Pari kertaa pääsivät he karkaamaan johtajiensa valvonnan alta, ja kiduttivat ja rääkkäsivät haavottuneita ja vangituita kapinallisia, miehiä ja naisia. Moraali – ei pidä ryhtyä kapinaan! Haha! Klup-klup! Ne ovat vilkkaita poikia. Rohkeita ja voimakkaita. Olkoon tämä varoituksena tämän kaupungin järjestymättömille rosvojoukoille. Niin! Rosvojoukoille! Maailman saastalle! Klup, klup!"