Runoelmia

Sa kaunis saaren neito

 
Sa kaunis saaren neito,
Tuo venhees rantaan vain;
Käy luoksein, ailakoimme
Nyt tässä rinnattain.
 
 
Pääs sydämellein paina,
Miks' noin sa arkailet?
Eip' ole pelkoon saaneet
Sua meren lainehet.
 
 
On sydämeinkin meri
Luoteineen, vuoksineen,
Myrskyineen, mutta kauniin
Myös pohjahelmineen.
 

Mustiin pilviin peitettyinä

 
Mustiin pilviin peitettyinä
Nukkuu jumalien joukko.
Kuulen, kuinka kuorsailevat.
Meitä uhkaa aallonkouko.
 
 
Raivo ilma! Myrsky riehuu,
Tahtoo laivaraukan kaata —
Eikä viitsi vinha hyökkä
Isännättömänä laata!
 
 
En voi estää, että myrskyy,
Masto ryskyy, väijyy vuokin,
Siksi kääriydyn vaippaan,
Maatakseni niinkuin nuokin.
 

Ma astuin tuonne lehtoon asti

 
Ma astuin tuonne lehtoon asti,
Mi kuuli uskos lupausta;
Ja paikkaan, jota itkus kasti,
On tehnyt pesän käärme musta.
 

On nukkunut neitonen. Kuuhut

 
On nukkunut neitonen. Kuuhut
Luo sisään sätehet;
Tuoll' ulkona sinkuu ja vinkuu
Kuin valssinsävelet.
 
 
"Ma akkunastani silmään,
Ken häiritsijä on."
Siell' istuvi kuolleen ruotto
Ja inuvi laulelon:
 
 
"Sa lupasit tanssihin tulla,
Mut sanas söit sa vaan,
Nyt hautausmaalla on tanssit,
Käy kanssain tanssimaan."
 
 
Se neitosen hurjaksi hurmaa
Ja ulos houkuttaa;
Hän seuravi haamua; laulain
Tää e'ellä tallustaa.
 
 
Tää vinkuu ja tanssii ja hyppii
Ja luitaan kurikoi,
Ja nyökkivi ruottoansa.
Kuu kaihaan valon loi.
 

Ma onnettuuden Atlas! maalimaa

 
Ma onnettuuden Atlas! maalimaa,
Niin koko maalimata murheen kannan,
Ma kannan kantamatonta, ja sydän
On mulla murtumallaan.
 
 
Sä ylväs sydän, tuota tahdoit juur!
Sä pyysit onneasi ääretöntä,
Tai ääretöntä kurjuuttasi, sydän,
Ja nyt sa olet kurja.
 

Näin vierivät vuodet vainen

 
Näin vierivät vuodet vainen,
Sukupolvet hautahan käy,
Mut lempeni kalvavainen
Ei hoivaa suovan näy.
 
 
Jos kerta sun kohtais vielä,
Niin painuisin polvillein,
Ja huutaisin kuolevan kiellä:
"Teit' ihailen, rouvasein."
 

Näin unta: kierohon katsoo kuu

 
Näin unta: kierohon katsoo kuu
Ja kierohon linnunrata;
Luo kullan kulkuni ajaantuu
Penikulmia varmaan sata.
 
 
Kun kartanoons' olen kiidellyt,
Saa suutelon portahan paasi,
Jota pienonen jalka on liidellyt,
Jota kullan liepehet laasi.
 
 
Oli pitkä ja viileä yökaus tää,
Ja huurre portahan peitti;
Läpi akkunan kurkisti kalvas pää;
Kuu hunnun sillekin heitti.
 

Nyt on niin rankka ilma

 
Nyt on niin rankka ilma
Ja satavi yhtenään;
Ma akkunassain istun
Ja katselen pimeään.
 
 
Tuoll' yössä yksin vilkkuu
Valo pienonen eteenpäin;
Siell' äiti lamppuinensa
Käy katua kyyryttäin.
 
 
Hän kotia ostaa voita
Ja jauhoja pivosen,
Ja suurelle tyttärelleen
Nyt aikovi leivoksen.
 
 
Tää kotona unillansa
On nojatuolissaan;
Ja valon ääressä suorii
Hän kultakutriaan.
 

He lempivät toistaan, mut tuota

 
He lempivät toistaan, mut tuota
Ei hiiskunut kumpikaan;
He katsoivat karsaasti toistaan,
Ja riutuivat rakkauttaan.
 
 
He eroivat viimein ja toisens'
Vaan unessa näkivät;
He olivat aikoja kuolleet
Ja tuskin sen tiesivät.
 

Kun vaivaani teille ma valittelin

 
Kun vaivaani teille ma valittelin,
Te olitte vait suin haukottavin;
Mut koreita värssyjä siitä kun tein,
Mua kiititte kaunihin eloogein.
 

Kun pirua huutelin, tuli tää

 
Kun pirua huutelin, tuli tää,
Ja mua hän alkoi ihmettää;
Ei ole hän ruma; lempo ties,
Ett' oli hän moinen hieno mies,
Mies kaikkein parhaalla i'ällään
Ja nöyrä ja höyli järkiään.
Hän viisas diplomaattikin on,
Ja selvitti kirkon ja valtion.
Hän hiukan on kalvas, eipä kumma,
Kun Hegeliä on lukenunna.
Mut mielipoeta on hällä Fouqué.
Ei huoli hän enään kritiikasta,
Kun huolekseen sen ottanut vasta
On kallis mummonsa Hekate.
Hän juristintietäni kehuu ja lisää:
"Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisään."
Siit' ilmasi mulle hän iloa uutta,
Ett' olimme tehnehet tuttavuutta,
Ja kysyi, emmekö mennä vuonna
Jo olleet Espanjan lähetin luona?
Ja kun häntä katsoin, selvis juttu:
Hän olikin vanha, vahva tuttu.
 

Mun lapseni, lasna ollen

 
Mun lapseni, lasna ollen
Ol' iloa meilläkin;
Me ryömimme kanakoppiin
Ja lymyimme olkihin.
 
 
Me kotkimme kuin kanat,
Ja ken kävi ohitsen —
"Kyykerikyy!" se luuli
Kukon laulannaksi sen.
 
 
Kaikk' arkut kartanolla
Ne tapetseerattiin,
Niiss' asuimme me kahden,
Ja perhett' oltiin niin.
 
 
Kun kylän vanha kissa
Tul' usein vieraisin,
Se lyykyä, kumarrusta
Sai meiltä kyliinkin.
 
 
Ja kohteliaat me oltiin
Ja lausehin likeiset;
Moni vanha kissa jälkeen
Sai meiltä ne lausehet.
 
 
Kuin aika-ihmiset, usein
Myös haastoimme vierettäin,
Valiteltihin, kuinka kaikki
Nyt kääntyvi nurinpäin.
 
 
Kuink' usko ja rakkaus ovat
Jo mailman jättäneet,
Ja kuinka on kahvi niin kallis,
Ja rahat niin harvenneet. —
 
 
Poiss' on nyt lastenleikit,
Kaikk' ohitse vyörivi näin —
Raha, aika, mailma, rakkaus
Ja usko lempiväin.