Runoelmia

No ompas luikkuja näitä

 
No ompas luikkuja näitä!
Ja rummutkin rämpättää!
Tuoll' oman kultani häitä
Nuo tanssia rötköttää.
 
 
Ja soittoa sytee ja syyhtää
Niin huilut kuin symbalit;
Vaan välillä itkeä nyyhtää
Kaikk' hyvät enkelit.
 

Kun lehmus kukki ja laulut soit

 
Kun lehmus kukki ja laulut soit,
Ja aurinko hymysi herttaisaan;
Niin kätesi kaulahan mulle loit,
Niin painoit mun rintaas uhkuavaan.
 
 
Kun lehdet putos ja korppikin huus,
Ja aurinko tervehti jurottain;
Niin lausui hyyteiset hyvästit suus,
Niin lyykähti lyykysi kohteliain.
 

Nuo sinivuokot silmien

 
Nuo sinivuokot silmien,
Nuo punaruusut poskusten,
Nuo valkoliljat kätösten,
Ne kukkii ja kukkii vielä vaan,
Mut sydän on naatunut kokonaan.
 

Sinitaivas ja manner on loistossaan

 
Sinitaivas ja manner on loistossaan,
Ja tuulonen henkivi lauheaan,
Ja kukkaset nuokkuvat niituillaan,
Ja säihkyvät aamuista kastettaan,
Ja ihmiset uhkuvat riemujaan —
Ja kumminkin hautaan haluaisin,
Ett' armahan viereen sijan saisin.
 

Tuoll' yksin kalliolla

 
Tuoll' yksin kalliolla
On honka pohjolan,
Sit' unettaa, ja talvi
Sen peittää vaippahan.
 
 
Se palmust' uneksuupi,
Jok' yksin etelään
On osununna vuoren
Paahteiseen seinämään.
 

Loi lempensä poika neitoon

 
Loi lempensä poika neitoon;
Tää mieltyvi toisehen;
Tuo toinen lempivi toista
Ja viepi sen vihillen.
 
 
Nyt kiusalla neito miehen
Nai sen, joka kohtaamaan
Vain ensinnä osuvi. Tästä
Taas poika on pahoillaan.
 
 
Tuo kaikki on vanha juttu,
Mut aina se uudeksi jää;
Ja kelle se sattuu, senpä
Sydänkammio sylkähtää.
 

Sua rakastin, rakastan vieläkin

 
Sua rakastin, rakastan vieläkin!
Ja maa jos kukistuisi,
Sen raunioilla sittenkin
Mun lempeni lieska uisi.
 

Kesä-aamuna kirkkahinna

 
Kesä-aamuna kirkkahinna
Ma puistoa käyskelen.
Kukat iskevät silmää kuiskuin,
Minä käyskelen vaieten.
 
 
Kukat iskevät silmää kuiskuin,
Mua säälien, kenpä ties:
"Älä siskoamme paho,
Sa surkea, kalvas mies!"
 

Teepöydässä istuivat, kunne

 
Teepöydässä istuivat, kunne
Jo lemmestä haasteltihin.
Oli naisien hellänä tunne
Ja herrain mit' esteettisin.
 
 
"Lupa lempiä platonisesti"
Hovineuvos lausua soi.
Hovineuvotar ironisesti
Veti suuta, mut huokasi: "oi!"
 
 
Pääs pastorin suustakin henki:
"Jos lempi on raa'akas, siin'
On turmio terveydenki."
Neiti sammalsi: "Miksikä niin?"
 
 
Ja kreivitär suo surumiellä:
"Se lempi on "une passion!"
Teekupposen täyttävi vielä,
Sen saapi nyt Herra Baron.
 
 
On seurassa tyhjäkin loukko;
Jos henttuni sinne nyt sais,
Niin lemmestäs kaskuja joukko
Ois sullakin kertoellais.
 

On myrkkyä mulla laulut

 
On myrkkyä mulla laulut —
Ei muuta voisikaan,
Kun myrkkyä kaadoit mulle
Elooni kukkivaan.
 
 
On myrkkyä mulla laulut —
Ei muuta voisikaan,
Kun povessa kyitä kantaa
Ja sua, kulta, saan.
 

Ma nousen vuoren huippuun

 
Ma nousen vuoren huippuun,
Ja tunteekkaaksi saan.
"Oi, jospa lintu oisin!"
Näin huokaan yhä vaan.
 
 
Jos pääskynen ma oisin,
Sun luokses, kulta, taas
Ma palaisin, ja pesän
Laittaisin akkunaas.
 
 
Jos satakieli oisin,
Sun luokses laulamaan
Ma palajaisin, kulta,
Laidalle vaskaha'an.
 
 
Jos hömötintti oisin,
Mun saisit vierehen;
Olethan hömöin suoja
Ja hömötautisten.
 

En tiedä, mitä se lienee

 
En tiedä, mitä se lienee,
Ett' olen näin murheinen;
Ei mielestäni mun haihdu
Taru ammon-aikuinen.
 
 
On vilvas, hämärä ilma,
Rhein virtaavi rauhaisaan;
Tuon vuoren kukkula säihkyy
Ilt' auringon-paisteessaan.
 
 
Tuoll' ylhäällä ihme-impi
Iki-ihana istuilee,
Sen kultakoriste kiiluu,
Hän tukkaansa suorielee.
 
 
Hän kultakammalla kampaa
Ja laulavi laulelon;
Siin' ihmetyttävä sävel
Ja viehättävin on.
 
 
Tuon soutajan venhossansa
Se hurmaavi loihdullaan;
Ei näe hän karia virran,
Hän katsoo vuorelle vaan.
 
 
Ma luulen, nieluunsa pyörre
Niin pojan kuin venosen vei;
Ja loihtulaulullansa
Sen tehnyt on Lorelei.
 

Kun matkalla sattumaltaan

 
Kun matkalla sattumaltaan
Ma kultani perheen näin,
Niin siskonen, äiti ja taatto
Mun tunsivat tervehtäin.
 
 
He kysyvät, kuinka voinen,
Its' yhtenä huudahtain,
Ett' en ole muuttunut lainkaan,
Pait ett' olen kalvas vain.
 
 
Ma tiedustin tantit ja mummot
Ja voimiset muidenkin,
Myös kuin voi pienonen penttu,
Tuo haukuin vienoisin.
 
 
Kun vointia nainehen kullan
Käyn viimeksi urkkimaan;
Saan ystävällisen vastuun,
Ett' oli hän viikoillaan.
 
 
Ja onnea toivotin silloin
Ja sievästi sammalsin,
Ett' oisi he hyvät ja hällen
Veis terveitä tuhansin.
 
 
Mut siskonen välihin huusi:
"Mun penttuni, kiltti niin,
Tuli suurena hulluksi aivan
Ja Rheinihin heitettiin."
 
 
Tuo pieni on ilmetty kulta,
Jos lainki hän naurahtaa;
Sama silmien isku on hällä,
Joka mun niin kurjaks' saa.