Runoelmia

 
Ja Ramiron kohta tuntein
Tervehtääpi häntä Clara.
 
 
Tanssi on jo alkanunna,
Hilpeästi helkkyy soitto,
Valssi vyörii vilkkahasti,
Jalkain alla silta notkuu.
 
 
""Mielelläni, Don Ramiro,
Tahdon tanssiin kanssas käydä,
Mutta mustin kauhtanoisi
Et sa oisi saanut tulla.""
 
 
Terävästi tirrittävi
Nyt Ramiro kaunokaista,
Kätens' ympär kietoin virkkaa:
"Käskithän mun tulla tänne!"
 
 
Hurjaan tanssinhyörinähän
Tunkee kilvan kumpainenkin;
Äänekkäinä pärrää rummut,
Sekä torvet toitottavat.
 
 
""Onhan kalpeat sun poskes!""
Kuiskaa Clara vavistuksin.
"Käskithän mun tulla tänne!"
Soi Ramiron onsi ääni.
 
 
Vahakynttilät vain väippyy
Välist' ahun aaltoilevan;
Äänekkäinä pärrää rummut,
Sekä torvet toitottavat.
 
 
""Niinkuin jäät on kätes kylmät!""
Kuiskaa Clara kauhistuksin.
"Käskithän mun tulla tänne!"
Ja he hyörii pyörtehessä.
 
 
""Päästä minut! Don Ramiro!
Ruumiinhaisua on henkes!""
Taaskin synkät sanat vastaa:
"Käskithän mun tulla tänne!"
 
 
Silta ryöppyää ja hohtaa,
Rattoisasti raikkuu soitto;
Hurjan loihtupiirin lailla
Kaikki hyörii huonehessa.
 
 
""Päästä minut! Don Ramiro!""
Vaikeroipi donna Clara.
Don Ramiro taaskin toistaa:
"Käskithän mun tulla tänne!"
 
 
""Lähde nyt jo Herran huomaan!""
Huusi Clara kuuluvasti;
Juur kun sai sen lausutuksi,
Kadonnunna on Ramiro.
 
 
Clara kalvas kankistuvi
Kauhusta ja eksyy yöhön;
Tainnostila kuulaan kuvan
Otti synkkään sylihinsä.
 
 
Viimein havaa horroksista,
Viimein auki luomet luopi;
Mutta kummastus on taasen
Painaa kiinni sulot silmät.
 
 
Sillä tanssin telmiessä
Hän ei ollut liikkunutkaan,
Vaan hän istuu sulhon luona,
Joka huolissansa urkkii:
 
 
"Virka, miks' on kalvas poskes,
Miksi katse synkkä sulla?" —
""No, Ramiro?"" – änkkää Clara,
Jolta kauhu kiinsi kielen.
 
 
Silloin uurtaa one kurttu
Sulhon otsaa ja hän vastaa:
"Älä urki verityötä, —
Päivällä jo kuol' Ramiro".
 

BELSAZAR

 
Yö puolittain jo mennyt on,
Ja levollaan on Babylon.
 
 
Vaan linnassa kuulun kuninkaan
Hovijoukkio jatkavi meluaan.
 
 
Belsazarin salissa soitto soi,
Hän vierainensa nyt aterioi.
 
 
Rivi loistava miehiä istuilee
Ja jaloa viiniä maistelee.
 
 
Niin kiikkuvat maljat ja riemu käy;
Se ruhtinan mieltä ei häirivän näy.
 
 
Mut ruhtinan poskuset hehkun saa,
Jalo juoma se uljuutta innostaa.
 
 
Miel' yltyvi hällä, ja rohkeuttaan
Jumaluutta nyt käypi hän herjaamaan.
 
 
Ja pöyhkien julkea herjailee!
Koko joukkio myöntäen nyökkäilee.
 
 
Kun uhkea ruhtina ääneen huus,
Ees takasin riensihe passari uus.
 
 
Tää kulta- ja hopia-kaluja tuo;
Oli Jehovan temppelin ryöstöä nuo.
 
 
Ja ruhtinan kätehen julkeaan
Pyhä pikari, täytetty, tarjotaan.
 
 
Sen pohjahan kohta hän tyhjentää;
Suu vaahdossa sitte hän räyhähtää:
 
 
"Jehovah! miss' on sinun valtikkasi —
Its' olen ma Babelin kuningas!"
 
 
Mut tuon oli lausunut julmuri juur,
Niin pelkohon uupui röykkeys suur.
 
 
Nyt naurukin vaikeni kerrassaan;
Koko seura on vait kuni haudassaan.
 
 
Ja katso ja katsos! seinällen
Tuli silmihin ihmiskätönen;
 
 
Ja piirteli, piirteli seinällen
Tulikirjoitusta – he näkivät sen.
 
 
Jääjäykkänä istuvi kuningas,
Ja muoto on kalman kalvakas.
 
 
Hovijoukkio kaikk' oli kauhuissaan.
Ei tohtinut kenkään liikkuakaan.
 
 
Tuli tietäjöitäkin, vaan ei nää
Punakirjaimia voi selvittää.
 
 
Belsazarin, ennenkun loppuu yö,
Oma palvelusväkensä hengiltä lyö.
 

PYHÄRETKI KEVLAARIIN

1

 
Luon' akkunan on äiti
Ja poika vuoteellaan,
"Sa etkö nouse, Vilhelm,
Jo saaton katsontaan?"
 
 
"Ma olen sairas, äiti,
Niin ett'en kuule, nää;
Ja Gretchenini kuolo
Mun mieltäin kirveltää." —
 
 
"Nous ylös, Kevlaarihin
Me käymme messuhun,
Niin Pyhä-Neitsyt voitaa
Sun rintais raadellun."
 
 
Ja kirkkoliput liehuu,
Ja äänet veisailee;
Näin Rheinin Kölnin halki
Tuo saatto virtailee.
 
 
Vaan äiti rientää joukkoon,
Vie pojan mukahan,
He yhtyy kilvan kööriin:
"Oi kiitos Maarian!"
 

2

 
Kevlaarin Pyhä-Neitsyt
On juhlapuvussaan;
Häll' on niin paljon hommaa
Nyt raajarikoistaan.
 
 
Ja sairaat hälle vievät
Kaikk' uhriantimen:
Tää vahaan tehdyn jalan,
Tuo vahakätösen.
 
 
Sen, ku vie vahakäden,
Käs'haava arvettuu;
Ken vahajalan uhraa,
Sen jalka parantuu.
 
 
Joka Kevlaariss' oli rampa,
Nyt nuoralla tanssailee,
Ja moni sormisairas
Jo viulua soittelee.
 
 
Vaan vahakynttilästä
Tek' äiti sydämen:
"Tää Neitsyelle anna,
Hän murtaa murenen."
 
 
Niin ottaa poika vahan,
Käy pyhänkuvaan päin;
Ja silmäst' entää kyynel
Ja suusta sanat näin:
 
 
"Sa ylhäinen ja puhdas,
Sa Pyhä-Impynen,
Sa kuninkaatar taivaan,
Sull' avaan sydämen!"
 
 
"Mun Kölniss' äidin luona
On ollut asuntain,
Niin, Kölniss' asun, jossa
On kirkkoja sadottain."
 
 
"Ja lähell' asui Gretchen,
Vaan hän on kuollut nyt —Tuoss'
antimein – tee terveeks
Sydämmein särkynyt."
 
 
"Tee terveeks sairas sydän —
Ma tahdon ainian
Ja palavasti laulaa:
Oi kiitos Maarian!"
 

3

 
Tuo sairas poika ja äiti,
He nukkuvat kotonaan;
Niin silloin Pyhä-Neitsyt
Käy hiljaa asuntaan.
 
 
Hän kääntyy sairaan puoleen
Ja hiljaa painaltaa
Sen rintaa kädellänsä
Ja hymyy ja katoaa.
 
 
Tään näki uness' äiti,
Ois nähnyt muutaki,
Mut koirat haukkui ulvoin
Ja äiti havasi.
 
 
Tuoss' onkin vaipununna
Jo poika kuolemaan;
Ens' aamurusko poskiin
Luo hälle valoaan.
 
 
Ja äiti risti kädet,
Tuns' oudoks' oltavan;
Hän hymis hartahasti:
"Oi kiitos Maarian!"