Читать книгу: «Kivihiilenkaivajat»

ENSIMÄINEN OSA

I

Eräänä tähdettömänä pikimustana yönä kulki autiolla, avaralla jängällä suurta valtamaantietä yksinäinen mies Marchiennesta Montsou'hun. Pimeys oli niin musta, ettei hän edes nähnyt edessään maata, ainoastaan maaliskuun jäätävä viima kertoi ympäristön avaruudesta, – se oli oikea merimyrskytuuli, joka puhalsi suurten rämeitten ja autioitten erämaitten kylmää. Ei ainoatakaan puuta kuvastunut taivaan taustalle, tie kulki kuin viivottimella vedettynä kymmenen kilometrin matkan.

Mies oli lähtenyt Marchiennesta kello kahden aikaan astuen pitkin askelin ja vavisten kylmästä kuluneessa ohuessa mekossaan ja mancherterihousuissaan. Kainalon alla kantoi hän pienen nyytin, joka oli käärittynä ruutukkaiseen nenäliinaan ja näytti tuottavan hänelle paljon vaivaa. Hän vaihtoi sitä kainalosta toiseen, voidakseen pistää molemmat kätensä yht'aikaa housuntaskuihin; vinhasta länsituulesta rohtuivat ja kohmettuivat hänen kätensä.

Se oli työttömäksi ja kodittomaksi joutunut työmies. Hänen tyhjissä aivoissaan nalkutti vain yksi ainoa toivomus, että tuuli lauhtuisi iltapuoleen.

Siten oli hän astunut tunnin ajan, kun hän äkkiä parin kilometrin päässä Montsou'sta huomasi vasemmalta kolmen nuotiotulen vilkuttavan punasta tulta. Aluksi oli hän arkana ja epäilevänä kahden vaiheilla, mutta lopuksi ei hän voinut vastustaa kiusallista tarvettaan lämmittää hetkisen kohmettuneita käsiään.

Tie nousi mäkeen. Hän astui vielä pari sataa askelta. Tulet vilkkuivat yhäti käsittämättömän korkealla, kuin kolme savuavaa kuuta. Mutta samassa toinen näky alhaalla maassa kiinnitti hänen huomionsa. Suoraan hänen edessään musteni jokin raskas, suuri, moniosainen rakennus, jonka yllä kohosi tehdaspiippu; likaisista ikkunoista välkkyi joskus valoa, viisi, kuusi lyhtyä riippui ulkona mustuneissa patsaissa ja tästä haavemaisesta möhkäleestä, keskeltä savua ja pimeyttä pöllyttelihe näkymättömiä höyryjä, ikäänkuin syviä huokauksia.

Kulkuri tunsi kivihiilikaivoksen. Häntä valtasi tavallinen häpeän tunne: mitä varten mennä sinne? ei hänelle kumminkaan anneta työtä.

Hän kääntyi pois rakennuksilta ja päätti vihdoin lähestyä sitä paikkaa, missä rautakoreissa paloi kivihiili valaisten ja lämmittäen työtätekeviä. Maan kaivajat tekivät työtä myötään, sillä vieläkin olivat täydessä hommassa kulettaen tarpeetonta multaa pois. Nyt hän kuuli selvään, miten hiilirattaat pyörivät raiteita myöten ja erotti liikkuvia varjoja, jotka kaatoivat niitä kumoon joka tulen ääreen.

– Terve, – sanoi hän lähestyen yhtä hiillospannua.

Siinä seisoi selin häneen vanha ukko sinipunervassa kudotussa nutussa ja kaniininnahkalakissa. Suuri punanen hevonen seisoi liikkumatta, aivankuin kivettyneenä odottaen, kunnes kaikki sen tuomat kuudet rattaat tyhjennettäisiin.

Hinterä, punatukkainen nuorukainen ei pitänyt kiirettä, laiskasti painaen kädellään vipusinta.

– Terve, – vastasi ukko.

Syntyi vaitiolo. Kulkuri tunsi, että häneen katsotaan epäillen ja heti sanoi nimensä.

– Nimeni on Etienne Lantier, olen koneenkäyttäjä. Eiköhän täällä olisi työtä?

Liekit heittivät valoaan häneen; hän oli kaunis, tummatukkainen, noin kahdenkymmenen yhden vanha nuorukainen, vaikkakin hinterä, mutta lujarakenteinen.

Rauhoittuneena kulettaja pudisti päätään.

– Työtäkö koneenkäyttäjälle…? E-hei… Jo eilen kävi kaksi. Ei täällä ole työtä.

Tuulenpuuska keskeytti hänet. Sitten kysyi Etienne osottaen mäen juurella oleviin synkkiin rakennuksiin.

"Tuo on varmaankin kaivos?"

Ukko ei voinut vastata kovalta yskänkohtaukselta, joka oli tukahuttaa hänet. Vihdoin sylkäsi hän ja hänen sylkensä jäi mustana täplänä punertavalla valolla valaisemaan maahan.

– Kyllä, Voreux'n kaivos. Ja tuolla, aivan lähellä ovat työväen asunnot.

Ja hän osotti kädellään pimeydessä häämöttävää kylää; sen katot oli Etienne jo ennen huomannut. Mutta kuudet rattaat olivat tyhjennetyt ja hevonen lähti itsestään odottamatta ruoskaa, se veti niitä vaivoin vastoin tuulta, joka pärrätti sen karvoja. Ukko astui jälestä taivuttamatta luuvalon särkemiä sääriään.

Nyt näkyi Voreux'n kaivos selvemmin. Lämmitellessään tulen ääressä katseli Etienne sitä kaikkine sen rakennuksineen: tervakattoisen lajitteluvajan, kaivostornin, avaran nostokonehallin, sekä pienen neliskulmaisen tornin pumppukoneineen. Kaivoslaitos, jonka hän siinä näki syvennyksen pohjassa mataline tiilirakennuksineen, joista savupiippu kohosi uhkaavana, sarvenmuotoisena, tuntui hänestä ahnaalta, ilkeännäköiseltä pedolta, joka hymyili siinä nielläkseen ihmisiä. Tarkastellessaan sitä ajatteli hän itseään ja kuluneen viikon kulkuri-elämäänsä, jolloin hän turhaan etsi työtä. Hän muisti rautapajan, missä hän oli antanut päällysmiehelleen korvalle, muisti miten hänet oli sieltä karkoitettu, kuten aina muualtakin, Lille'stä, joka paikasta. Lauantaina oli hän tullut Martienne'en, mutta ei sieltäkään löytynyt työtä. Hän vietti sunnuntaipäivän piiloutuneena lautakartanolla, mistä vahti oli juuri ajanut hänet kello kaksi yöllä. Eikä penniäkään eikä leivänkannikkaa taskussa, mitä tehdä keskellä maantietä, mistä etsiä suojaa vinhaa tuulta vastaan! Niin, tietysti, tuo oli kaivosrakennus. Nyt hän ymmärsi nuo lakkaamattomat syvät huokaukset, se oli pumppu.

Työmies, jonka toimena oli kaataa rattaat kumoon, ei kertaakaan katsahtanut Etienneen. Tämä otti jo nyyttinsä, joka oli pudonnut maahan, kun kajahti taas kulettajan yskä. Hän astui hitaasti esiin pimeästä hevosineen, joka taas veti kuusia täysiä rattaita.

– Onko Montsou'ssa tehtaita? kysyi nuori mies.

Ukko sylki tuikean mustan sylen ja alkoi puhua koettaen voittaa tuulen äänellään:

– Oh, eihän tehtaista ole puutetta. Toista oli täällä kolme, neljä vuotta sitten! Kaikki kihisi ympärillä, ei riittänyt väkeä, emme koskaan nähneet sellaisia ansiota. Mutta nyt täytyy taas kiristää nälkävyötä. On vallan kurjaa nähdä, miten työläisiä erotetaan, tehdas toisensa jälkeen suljetaan… Ehkei keisari olekaan tähän syynä, mutta miksi hän lähtee sotimaan Amerikaan? Tässä vielä hevosiakin alkoi kaatua kolerasta.

He jatkoivat siten lyhyin lausein valituksiaan. Etienne kertoi tuloksettomasta kiertokulustaan koko viikon. Nälkäänkö piti kuolla? Tiet pian täyttyisivät kerjäläisistä.

– Niin – yhtyi ukko, – täytyy lopuksi käydä huonosti, eikö ole synti jumalan edessä heittää kadulle niin monta kristittyä sielua.

– Päiväkausiin ei näe lihaa!

– Kunhan olisi edes leipää!

– Niin, olisipa edes leipää!

Heidän sanansa hävisivät surullisesti vinkuvaan tuulen pyörteeseen.

Ja osottaen Montsou'hun kertoi ukko työoloista siellä, työläisten erottamisista, eri tehtaista ja lakoista.

– Me elämme vielä jotenkuten, päätti ukko kertomuksensa. – Vaikka työ on supistettu. Mutta tuolla Viktorin kaivoksessa on ainoastaan kaksi uunia toimessa.

Hän sylkäsi ja koikkelehti taas tyhjine rattaineen uneliaan hevosensa perässä.

– Te kai olette Belgiasta? – kysyi ukko palattuaan jälleen.

– En, olen etelästä, – vastasi nuori mies.

Punatukkainen nuorukainen kaadettuaan rattaat istui maahan tyytyväisenä työn keskeytyksestä, sillä nostokoneessa oli jokin mutteri vioittunut ja ukko oli tuonut vain kolmet rattaat. Hän oli yhä vaiti kuin villi, kohotti vain sameat silmänsä lähettäjään, ikäänkuin häntä vaivaisi tämän puheliaisuus. Ei tämäkään usein puhunut näin paljon. Varmaankin häntä miellyttivät Etiennen kasvot, tai häntä valtasi eräs niitä avomielisyyden kohtauksia, jolloin vanhukset alkavat puhua itsekseen.

– Minä olen Montsou'sta, – sanoi hän, – nimeni on Bonnemort [hyvä kuolema].

– Se on kai lisänimi? – kysyi Etienne hämmästyneenä.

Ukko virnisti tyytyväisenä ja viittasi Voreux'hon.

– Niin, niin. Minut on vedetty kolmasti ylös tuolta, ensi kerralla oli koko tukkani ja partani hiiltynyt, toisella kertaa oli minussa multaa kurkkuun saakka ja kolmannella kertaa oli mahani pöhöttynyt vedestä kuin sammakolla. Mutta kun he näkivät, etten aikonut mennä manalan majoille, alkoivat he piloillaan kutsua minua Bonnemort.

Hän vilkastui nauraessa, hänen naurunsa kitisi kuin voitelematon väkipyörä, kunnes se keskeytyi jälleen tärisyttävään yskään. Hän oli pienenläntä paksuniskainen, ulospäin käännettyine kantapäineen, pitkine polviin saakka ulottuvine käsivarsineen, jotka päättyivät neliskulmaisiin kämmeniin. Samoinkuin hänen hevosensa ei hänkään näköjään kiinnittänyt huomiota kylmään tai tuuleen, joka vinkui korvissa.

Etienne katsoi ukkoon ja mustaan täplään maassa hänen sylestään ja sanoi:

– Oletko kauan työskennellyt kaivoksessa?

Bonnemort huitasi kädellään.

– Kauanko? Kyllä. En ollut vielä täyttänyt kahdeksaa vuotta, kun lähdin tuonne alas Voreaux'hon ja nyt olen viisikymmentäkahdeksan. Laskekaa itse. Olen siellä ollut mukana kaikissa töissä, aluksi kaivospoikana ja vartuttuani hiilirattaiden lykkääjänä, sen jälkeen olen kahdeksantoista vuotta ollut hiilenhakkaajana. Sitten tekivät minusta kirottujen jalkojeni tähden mullan kuljettajan, tienrakentajan ja korjaajan, kunnes olivat pakotetut lähettämään minut taas ilmoille, koska lääkäri sanoi, että muuten jäisin sinne ijäksi. Nyt olen jo viisi vuotta kulettajana. Mitä ajattelette? viisikymmentä vuotta kaivostyössä, siitä neljäkymmentäviisi maan alla!

Hänen puhuessa valaisivat hänen kalpeita kasvojaan hiilet, jotka putoilivat korista.

– Minulle sanotaan, että minun täytyisi levätä, – jatkoi hän. – Mutta sitä en tahdo, en ole niin tuhma kuin he luulevat! Kestän kyllä vielä kaksi vuotta, silloin täytän kuusikymmentä ja saan eläkettä sata kahdeksankymmentä frankia. Jos siirtyisin pois jo nyt, niin he antaisivat vain sata viisikymmentä. Sellaisia perhanan roistoja ne ovat! Muuten olen aivan terve, paitsi jaloistani. Nähkääs, se on vesi, joka on ryöppynyt nahkani alle, koska olin tullut niin kosteaksi noilla maanalaisilla alueilla. Toisinaan ei voi liikuttaa käpälääkään huutamatta.

Yskä keskeytti taas hänen puheensa.

– Ja siksikö te noin yskitte? – kysyi Etienne.

Mutta hän pudisti kieltävästi päätään.

– En, en, olen pari kuukautta sitten vilustunut. Ennen en koskaan yskinyt, mutta en voi siitä päästä. Pahinta, että sylen…

– Onko se verta? – uskalsi Etienne vihdoin kysyä.

Bonnemort pyyhki kädellään suutaan.

– Se on hiiltä. Minussa oi sitä varasto, riittää lämmitykseen vanhoilla päivillä. Ja kuitenkin jo on viisi vuotta, kun en siellä ollut. Vannaankin on melkoinen varasto. Noh, sehän säilyttää ruumiin.

– Niin, niin, – jatkoi hän hetken kuluttua, – koko sukumme työskentelee kivihiilikaivantoyhtiön hyväksi Montsou'ssa sen perustamisesta asti, josta on jo sata vuotta. Isoisäni Gillon Maheu, joka siihen aikaan oli viidentoista vanha poika; löysi runsaan hiilen Requillart'issa, missä oli yhtiön ensimmäinen kaivanto, nyt se on jo hyljätty. Isäni, Nikolai Maheu, kuoli Vojeux'issä neljänkymmenen ikäisenä hautaantuneena maanvieremän alle, multa söi hänen luunsa ja imi hänen verensä. Kaikki kolme veljeä ja enoa myöskin hukkuivat sinne. Vain minä yksin, Vikentius Maheu, tulin melkein ehjältä sieltä, vain jalat ovat vähän epäjärjestyksessä. Poikani, Tousen Maheu myöskin ponnistaa siellä ja pojanpoika ja koko suku. Satakuusi vuotta jo työskentelevät sekä vanhat että lapset, kaikki yhden isännän hyväksi. Mitäs tuumitte? Ei kaikki porvarit tunne niin hyvin sukuperäänsä!

– Onko yhtiönne rikas? – kysyi Etienne.

Ukko kohautti olkapäitään.

– On kyllä! Ehkei niin rikas kuin naapurin Anzinin yhtiö. Mutta joka tapauksessa liikuttaa se miljoonia, niin monta miljoonaa etteivät niitä voi laskeakaan. Yhdeksäntoista kaivantoa, niistä kolmessatoista tehdään työtä. Kymmenen tuhatta työläistä, viisi tuhatta tonnia jokapäiväistä saalista, rautatie kulkee kaikkien kaivantojen läpi, omat työhuoneet, tehtaat! Kyllä rahaa on!

Alkoi kuulua pyörien vikinää, varmaankin alhaalla oli mutteri korjattu ja kuljettajat jälleen ryhtyivät työhön.

Valjastaen hevostaan mutisi ukko itsekseen:

– Kas kun olen rupatellut. Jos herra Hennebeau saa tietää…

– Onko nuo herra Hennebeaun hevoset?

– Ei, vastasi ukko, – herra Hennebeau on vain päätirehtööri. Hän on myös palkalla kuten me kaikki.

– No kenelle tuo kaikki kuuluu, – kysyi nuori mies, osottaen kädellään ympäristöä pimeässä.

– Kenelle? Kuka häntä tietää. Jollekin, siellä…

Ja hän viittasi kädellään avaruuteen, missä asui ihmisiä joille he, Maheut, jo koko ajastajan ovat työskennelleet. Sitä sanoessa vavahti hänen äänensä arasti, ikäänkuin hän puhuisi jostain tuntemattomasta pyhäköstä, missä piili jumaluus; he eivät koskaan olleet nähneet tätä jumalaa, mutta yhä syöttävän sitä ruumiillaan.

– Kunpa olisi leipää aina riittävästi, – lausui taas Etienne.

– Niin juuri, kunhan olisi leipää, niin kaikki olisi hyvin!

Etienne otti nyyttinsä, mutta ei lähtenyt heti. Jäätävä tuuli puistatti häntä takaa ja edestä poltti tuli hänen rintaansa. Jos sittenkin yrittäisi kaivokseen, ehkä ukko on erehtynyt. Hän tekisi minkä työn hyvänsä. Mihin muuten mennä tässä nälän seudussa? Koiranako kuolla jossain aidan alla? Ja kuitenkin epäröi hän, jokin pelko pidätti hänet, häntä pelotti tuo pimeydessä häämöttävä kaivanto. Ja Voreux piiloutuneena kuopan syvyyteen kuten ilkeä eläin, hengitti hitaasti ja raskaasti, vaivoin, sulattaen ihmislihan, jonka se oli niellyt.

II

Ruis- ja valkojuurikaspellon ympäröimänä nukkui kylä kaksisataa neljäkymmentä yön mustan varjon alla. Epäselvästi eroitti pimeässä pienien talojen neljä ryhmää riveissä ynnä sairaushuoneet, joitten välillä kulki leveät lehtikujat. Autiolla tasangolla riehui vain väsymätön tuuli.

Maheun luona toisen kasarmin 16 numerossa, ei kukaan vielä liikkunut. Ensimäisen kerroksen ainoa huone oli pimeyden vallassa painostaen ahtaassa läjässä nukkuvia ihmisiä, jotka olivat uupuneet työstä. Vaikka ulkona oli ankara kylmyys, oli huoneen raskas ilma tukahuttavan lämmin, kuten makuuhuoneissa, joissa aina haisee ihmiseläimelle, kuinka puhtaana sitä pidettäisiinkään.

Käkikello alhaalla löi neljä, mutta ei kukaan liikahtanut, kuului vain hengityksen käheää vikinää ja kaikuvaa kuorsantaa. Mutta äkkiä joku kohosi, se oli Katarina. Huolimatta väsymyksestä, kuuli hän tottumuksesta lattian alta kellon neljä lyöntiä, vaikka ei voinut heti herätä. Vihdoin ojensi hän säärensä peiton alta, löysi tulitikut ja sytytti kynttilän. Mutta hän jäi istumaan, raskas pää tahtoi väkisinkin laskeutua taas päänalukseen.

Nyt valaisi kynttilä neliömäisen huoneen, missä oli kaksi ikkunaa ja kolme vuodetta. Paitsi niitä oli siinä vielä kaappi, pöytä, kaksi vanhaa tuolia. Siinä kaikki, paitsi vaatteita nauloissa, sekä vesiastia ja vati ikkunalla. Vasemmalla vuoteessa makasi vanhin kahdenkymmenen yhden vanha poika Sakarias Jeanlinin, veljensä kanssa, joka oli yhdentoista vanha; oikealla vuoteessa makasi kaksi pienokaista, kuuden vanha Lenore ja neljän vanha Henri; kolmannessa vuoteessa makasi Katarina sisarensa Alziren kanssa, joka yhdeksästä vuodestaan huolimatta oli niin hento ja pieni, ettei Katarina tuntisikaan häntä lainkaan, ellei tämän onnettoman lapsen kyttyrä pukkaisi häntä kylkeen.

Lasiovi oli auki ja siitä näkyi käytävän nurkka, missä neljännellä vuoteella makasivat isä ja äiti ja seisoi kehto, jossa makasi nuorin kolmikuukautinen lapsi Estelle.

Katarina teki vielä äärimmäisen ponnistuksen. Hän ojentautui ja upotti molemman käden sormet takkuiseen punaiseen tukkaan, joka peitti hänen otsansa ja niskansa. Hän oli pieni ja hinterä viidentoista vuotiaaksi, kapea paita peitti koko hänen ruumiinsa, paljaiksi jäivät ainoastaan hänen sinertävät jalkansa, ikäänkuin ne olisivat piirretyt hiilellä ja hienot maitovalkeat käsivarret, jotka kuvastuivat tummaa kasvojen ihoa vastaan. Hän haukotteli viimeisen kerran avaten suurehkon suunsa kauniine hampaineen ja kalpeine, vähäverisine ikenineen; harmaat silmänsä taistelivat vielä unta vastaan, niiden syvyydessä kuvastui tuskaa ja väsymystä samoin kuin koko hänen alastomassa olennossaan.

Käytävästä kuului jokin ryminä. Maheu mutisi uneliain äänin:

– Perhana! Jo on aika… Sinäkö sytytit tulen, Katarina?

– Niin, isä… Kello on jo lyönyt alhaalla.

– Niin joudu, kuhnaaja! Jos olisit eilen, sunnuntaina, vähemmän tanssinut, niin olisit herättänyt meidät aikaisemmin… Vai rupeat laiskottelemaan!

Hän jatkoi mutisemista yrmissään, kunnes uni valtasi hänet jälleen.

Sanat kävivät epäselviksi, kunnes muuttuivat kuorsaamiseksi.

Nuori tyttö liikkui paljain jaloin edestakaisin. Korjasi alasvaluneen peitteen Henrin ja Lenoren vuoteella. Alzire avasi silmänsä ja katsoi sisareen äänettömänä.

– Noh, Sakarias ja sinä Jeanlin, nouskaa toki! toisti Katarina seisoen veljien edessä, jotka nukkuivat nenät patjoissa.

Hän tarttui vanhemman olkapäähän ja puisti häntä, mutta tämä vain kirosi hampaittensa lomasta; silloin hän veti peitteen heidän yltään. Tämä huvitti häntä niin, että hän purskahti nauramaan, katsellessaan miten he potkivat paljain säärin.

– Anna olla, se on tyhmää! – leksautti Sakarias vihasesti istuutuen. – Minä en pidä sellaisista kepposista… Täytyy nousta, pahuus heidät vieköön!

Hän oli laiha nuorukainen pitkine kasvoineen, missä siellä täällä oli parran ja viiksien alkua, tukka keltanen ja iho kalpea, vähäverinen. Paita oli kohonnut vatsalle ja hän veti sen alas, ei häpeän vuoksi, vaan siksi, että vilutti.

– Kello on jo lyönyt alhaalla, toisti Katarina. No, rientäkää, isä toruu.

Jeanlin kääntyi taas kyljelleen ja sulkien silmänsä leksautti:

– Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!

Tyttö naurahti taas. Poika näytti niin pieneltä, kömpelöine jäsenineen ja englannintaudin laajentamine nivelineen. Tyttö otti hänet syliinsä ja nosti. Tämä potki kaikin voimin vastaan. Hänen ludot apinakasvonsa viheriäisine silmineen ja ulkonevine korvineen kalpenivat harmista. Hän ei sanonut mitään, vaan purasi tyttöä rintaan.

– Ilkeä poika! – äännähti tyttö, tukahuttaen huutoa ja laski hänet lattialle.

Alzire oli ääneti, mutta ei nukkunut. Raajarikkoisen viisain silmin seurasi hän sisartaan ja veljeään, jotka pukeutuivat uneliaina vähääkään ujostelematta, kuten yhdessä kasvaneet nuoret eläimet. Ikkunan luona syntyi taas kinaa, pojat pukkasivat tyttöä, joka peseytyi liian kauan. Katarina oli ensimäisenä valmis. Hän veti sääriinsä housut ja mekon yllensä, peittäen hiukset sinisellä huivilla; siinä puvussa oli hän aivan pojan näköinen, ainoastaan lantioiden heikko keinuminen paljasti hänen sukupuolensa.

– Kun ukko tulee, niin saat kiitokset siitä, että vuode on noin käännetty ylösalasin, sanoi Sakarias vihasesti. – Minä sanon hänelle että se on sinun työtäsi.

Ukko oli isoisä Bonnemort, joka teki työtä öisin ja päivällä nukkui.

Vuode ei milloinkaan tuuleentunut, siinä aina kuorsasi joku.

Katarina välittämättä veljensä sanoista, alkoi korjata vuodetta. Viereisestä asunnosta alkoi kuulua joitakin ääniä. Näissä asunnoissa, jotka yhtiö oli rakentanut suurimmalla säästäväisyydellä, olivat seinät niin ohuet, että jokainen pieninkin rähäkkä kuului naapurista. Asuttiin aivan kylki kyljessä ja jokainen poika tiesi naapureitten perhe-elämän kaikki yksityisseikat. Portailta kuului raskaat askeleet, sitten kuului ikäänkuin raskaan pehmeän kappaleen putoaminen ja sitä seuraava tyydytyksen huokaus.

– Mainiota! sanoi Katarina. – Tuskin Levaque on mennyt, kun Bouteloup on jo siinä hänen sijaisenaan.

Jeanlin hikkasi ja Alziren silmät vilkastuivat.

He tekivät pilaa joka aamu naapuriensa elämästä. Siellä asui hiilenmurtaja vaimoineen ja piti vuokralaisena mullan kulettajan. Vaimolla oli niin ollen kaksi miestä, toinen päivällä, toinen yöllä.

– Philomene yskii, – lisäsi Katarina hetken kuluttua.

Hän puhui Levaquen vanhimmasta tyttärestä, joka oli yhdeksäntoista vuoden vanha; tämä oli Sakariaan rakastajatar, josta suhteesta hänellä oli jo kaksi lasta. Hänellä oli heikko rinta, niin ettei hän voinut työskennellä maan alla, vaan hoiti hän lajittelukonetta.

– Kaikkea vielä, Philomene! – huudahti Sakarias. – Hän vain makaa eikä ole millänsäkään… Sikamaista, nukkuu kello kuuteen saakka.

Hän veti housut jalkaansa, kun äkkiä hänelle johtui jotakin mieleen ja hän paiskasi nopeasti ikkunan auki. Hän kurottautui ikkunasta, nähdäkseen tulisiko Pierronin asunnosta Voreux'n mestari Dansaert, jonka sanottiin olevan suhteissa Pierronin vaimon kanssa. Sisar väitteli vastaan, huutaen, että Pierron oli eilen siirtynyt päivätyöhön, siis tämän yön ei Dansaert voinut viettää Pierronin vaimon luona.

He innostuivat väittelystä, kun äkkiä heräsi Estelle ja alkoi itkeä.

Samassa heräsi Maheu ja alkoi sadatella, niin että lapset hiljenivät.

– Katarina, anna kynttilä tänne! – huusi Maheu.

Isä hyppäsi vuoteelta, hän oli lyhyt kuin Bonnemort ja muutenkin hänen näköisensä. Hänen keltainen tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Katarina sill'aikaa meni sukkasillaan alas ruokasaliin, valmistaakseen kahvia. Perheen ainoat puukengät seisoivat kaapin alla.

– Älä sinä, vunukka, paaperra! – huusi Maheu kärsimättömänä lapsen itkusta. Mutta lapsi pelästyi ja alkoi kirkua vielä pahemmin.

– Jätä hänet, tiedäthän ettei se vaikene, – lausui vaimo heräten.

Hän valitti aina, ettei hänen milloinkaan anneta nukkua kyllikseen. Miksi eivät voisi mennä hiljaa pois? Hän kääriytyi peitteeseen, josta näkyivät ainoastaan hänen pitkät kasvonsa karkeine piirteineen, joista tunsi vielä entisen kömpelön kauneuden. Nyt kolmenkymmenen yhdeksän ikäisenä, hän näytti vanhukselta, ainainen puute ja seitsemän lasta olivat näännyttäneet hänet. Tuijottaen kattoon keskusteli hän hiljaa miehensä kanssa, tämän pukeutuessa. Kumpikaan ei välittänyt lapsesta, joka yhä huusi.

– Kuule. Sinä tiedät, ettei minulla ole yhtään rahaa ja nyt on vasta maanantai, saamispäivään asti vielä kuusi päivää. Se on mahdotonta, täytyyhän jotain keksiä. Kaikki te tuotte kotiin yhteensä yhdeksän frankia. Mitä minä voin niillä tehdä? Meitähän on kymmenen henkeä.

– Kuinka! yhdeksän? – huudahti Maheu. – Minä ja Sakarias saamme kukin kolme, se jo tekee kuusi… Katarina ja isä kaksi frankia, – se on neljä; neljä ja kuusi on kymmenen… Ja vielä Jeanlin yhden, siis yksitoista.

– Niin yksitoista, mutta eihän sunnuntaita lasketa eikä työttömiä päiviä… Kyllä minä tiedän, ettei koskaan ole yhdeksää enempi.

– Synti on valittaa, niin kauan kuin olen tällainen uljas mies. Toiset neljänkymmenenkahden ikäisinä saavat siirtyä jo tienkorjaustöihin.

– Niinpä kyllä, ukkoni, mutta ei meille siitä tule leipää lisää…

Mutta sano itse mitä tehdä. Eikö sinulla ole yhtään rahaa?

– Kaksi sous'ta. [Sous = 5 penniä].

– Osta niillä itsellesi olutta… Mutta mitä minun pitää tehdä? Herra Jumala! Kokonaista kuusi päivää! Maigrat'ille olemme jo velkaa kuusikymmentä frankia, eilen hän ajoi minut ulos. Mutta täytyy kai tänään taas mennä hänen luokseen. Mutta jos hän pysyy kiellossaan, niin…

Hän jatkoi valituksiaan murheellisella äänellä, vuoroin sulkien ja avaten silmiään. Hän valitti, että kaapissa on tyhjää, että lapset pyytävät voitaleipää, mutta hänellä ei ole edes kahvia, ja vedestä heillä vatsoja särkee. Kuinka kauan he jo syövätkään lihatonta kaalilientä, josta ei ole mitään ravintoa. Hänen piti puhuessaan korottaa ääntänsä saadakseen sanansa kuuluville Estellan huudolta. Lapsen huuto kävi aivan sietämättömäksi. Silloin Maheu kaappasi sen kehdosta, ja paiskaten äidin viereen vuoteeseen, sopersi raivoissaan: – Ota se, muuten minä tapan hänet. Hitto vieköön sellaisia lapsia!

Estella vaikeni, alettuaan imeä ja maiskuttaa suutaan.

– Eikö Piolainen patruuna kutsunut sinua luoksensa? – lausui mies hetken äänettömyyden jälkeen.

Vaimo puristi epäillen huuliaan.

– Niin, he tapasivat minut kerran jakaessaan vaatteita köyhille… Koetan viedä Lenoren ja Henrin heidän luokseen tänään. Kumpa antaisivat minulle viisi frankia.

Taas syntyi äänettömyys. Maheu oli valmis. Hän seisoi hetkisen, sitte lausui kumealla äänellään:

– Koeta sentään, miten taidat hankkia jotain päivälliseksi. Puheet eivät kumminkaan auta. Täytyy mennä työhön.

– Tietysti, – myönsi vaimo, – sammuta kynttilä. Voin ajatella ilman kynttilääkin.

Mies puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui alas, jonne Sakarias ja Jeanlin jo olivat menneet.

Katarina oli alhaalla tehnyt tulen hellassa. Se oli pieni hella, varustettuna molemmin puolin kaapeilla ja keskeltä häkillä. Yhtiö antoi joka perheelle kahdeksan hehtolitraa huonompia hiiliä, jotka vaivoin syttyivät palamaan. Siksi Katarina peitti ne iltasin tuhkaan, niin että hän aamulla tapasi hehkuvat hiilet tuhan alta.

Huone oli jotenkin avara ja hyvin siisti. Seinät vihreiksi maalatut ja kivilattia puhtaaksi pesty ja siroteltu valkoisella hiekalla. Seinillä riippui yhtiön lahjoittamia kirjavia kuvia pyhimyksistä, keisari Napoleon III: nnen ja keisarinnan ynnä sotamiesten kuvia. Puhtaudesta huolimatta huoneessa haisi sipulille ja ilma oli ummehtunut.

Katarina istui kaapin edessä mietteissään. Kaapissa oli vain leivänkannikka, melkoinen juustopala ja hiukan voita, mutta piti valmistaa voileipiä neljälle hengelle. Hän leikkasi leipäpalan, pani siihen juustoa, toiselle voiteli voita ja pani ne yhteen; se oli tavallinen aamiainen, jonka jokainen työmies vei mukaansa kaivokseen. Pian olivat nuo voilevät, joita työmiehet kutsuivat "sytykkeiksi", valmiina pöydällä tarkassa järjestyksessä, alkaen isommasta isälle ja päättyen pienimpään Jeanlinille.

Sill'aikaa alkoi vesi kiehua. Kahvia ei enää ollut, vaan piti kaataa vettä eilisten porojen päälle. Samassa tulivat veljet ja isä.

– Oho, – huomautti Sakarias, haistellen juomaa, – oivallista kahvia, se ei suinkaan nouse päähän!

– Hyväkin, että on jotakin kuumaa, – lausui Maheu nöyränä.

Jeanlin noukki kaikki muruset. Heidän juotua, kaasi Katarina loput pulloihin. Kaikki joivat seisoalta himmeän kynttilän valossa.

– No, oletteko valmiit, – murahti isä. – Kuhnivat kuin mitkäkin kapitalistit!

Portaitten yläpäästä kuului äidin ääni:

– Ottakaa kaikki leipä, minulla on vähän makaroonia lapsille.

– Kyllä, kyllä, vastasi Katarina.

Hän peitti taas tulen, asettaen häkille padan liemijätteineen, jotta isoisä palattuaan saisi jotain lämmintä. Kukin otti puukenkänsä, ripusti kahvipullon olalle ja pisti voileivät poveensa. Sitten lähtivät ulos, miehet edellä, tyttö perässä. Katarina sammutti kynttilän ja lukitsi oven.

He kohtasivat Levaquen, joka tuli viereisestä ovesta. Katarina hämmästyi, naurahti ja kuiskasi Sakarialle:

– Katsos tuota! Bouteloup ei edes odota siksi kun mies lähtee kotoa!

Tulet sammuivat ikkunoissa. Vaimot ja pienet lapset jäivät nukkumaan vuoteisiin, missä nyt oli enemmän tilaa.

Kumisevan kaivoksen luo kulki kylästä jono haamuja. Kivihiilenkaivajat kulkivat työhön. He värisivät kylmästä työpuseroissaan, mutta astuivat hitaasti kuin lauma tietä pitkin hajallaan.

III

Etienne oli vihdoin päättänyt mennä Voreux'n kaivokseen. Kaikki miehet, joitten puoleen hän kääntyi kysyen työtä, pudistivat päätään ja sanoivat, että hän odottaisi vanhinta vuorivoutia.

Hän asteli yksin keskellä huonosti valaistuja rakennuksia, loppumattomine käytävineen, huoneineen ja portaineen. Viimein saapui hän johonkin, missä oli niin pimeä, että hän kulki kädet eteenpäin ojennettuina. Äkkiä vilahti pimeässä hänen edessään kaksi suurta keltaista silmää. Se oli kaivoksen aukko.

Eräs vuorivouti, setä Richome, lihava pitkäviiksinen ukko, joka oli hyväntahtoisen santarmin näköinen, lähestyi juuri vastaanottokonttoria.

– Eikö täällä tarvittaisi työmiestä, saman tekevä mihin työhön? – kysyi Etienne taas.

– Odottakaa vanhinta vuorivoutia, herra Dansaertia, vastasi Richome.

Neljä lyhtyä valaisi kaivoksen aukon, rautaiset käsipuut, pultit ja köydet, joilla häkki nousi ja laski. Työ oli juuri uudistunut, malmilaattoja myöten jyrisivät lakkaamatta rattaat täynnä hiiliä, hääri työläisiä, jotka niitä lykkäsivät. Lakkaamaton pyrinä peitti kaiken.

Etienne pysähtyi kivettyneenä, huumaantuneena ja soaistuna tästä kaikesta. Hän värisi vilusta, jäätävä tuuli puhalsi vajassa. Muutaman askeleen päässä hänestä kiilui koneen teräksiset osat, hän lähestyi sitä. Se oli kahdenkymmenen metrin päässä kaivosaukosta lujalla tiilijalustimellaan eikä sen liikkeestä tärisseet edes seinät, vaikka se oli neljänsadan hevosvoimainen ja täydessä käynnissä. Suuri vipu kohosi tasaisesti ja laski kuin voideltu ilman sysäyksiä.

Koneenkäyttäjä seisoi ylhäällä moottorin luona, tarkaten merkinantoja, silmät kiinni kaivoskartassa, jossa oli kuvattuna koko kaivos kaikkine kerroksineen uurteen muodossa, missä nuoralla liikkui tinapalasia, jotka kuvasivat nostohäkkejä. Kun kone alkoi käydä, alkoivat molemmat jättiläiskokoiset pyörät, joilla teräsköysi oli kiedottu, pyöriä vastakkaisiin suuntiin sellaisella nopeudella, ettei erottanut muuta kuin tomupilveä.

– Välttäkää! – huusi kolme työläistä, yhdestä suusta, kantaen suuria tikapuita.

He olivat vähällä tallata Etiennen jalkoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat vähitellen tottua pimeyteen, hän katsoi ylös ja näki, miten köydet luistivat kolmenkymmenen metrin päässä kuten teräksiset nauhat. Ne kiitivät ylös, kietoutuivat väkipyörän ympäri ja taas kiitivät alas kaivoksen pohjaan siepaten häkin. Väkipyörät olivat kiinnitetyt teräksisiin poikkitelineisiin siihen tapaan kuin kelloja kiinnitetään kellotapuleissa. Köydet luistivat kevyesti kuin linnut ilman vähintäkään rähäkkää ihmeellisellä nopeudella. Teräksinen köysi, jolla nostettiin kahdentoistatuhannen kilogramman paino, liikkui kymmenen metrin nopeudella sekunnissa.

Etienne palasi hitaasti vastaanottokonttoriin. Häntä puistatti vedosta, mutta hän seurasi tarkkaavaisena häkkien nousua ja laskua ja rattaitten lakkaamatonta räminää. Kaivosaukon vieressä oli merkinantolaitos. Se oli raskas moukari, joka nousi ja laski vivun avulla. Nuora, joka kulki kaivoksen pohjasta, nosti ja laski sen metallilevyyn. Yksi lyönti merkitsi – seis, kaksi laske, kolme – nosta. Nämä iskut kaikuivat lakkaamatta, kuten kuokan iskut, peittäen kaiken muun melun, niiden ohella kilisi vielä selvästi kello. Työmies, joka ohjasi nostokonetta, lisäsi vielä yleistä melua, huutaen puhetorveen käskyjä koneenkäyttäjälle.

Kaikesta tästä ymmärsi Etienne vain yhtä: kaivosaukko nieli yhdellä kertaa kaksikymmentä-kolmekymmentä henkeä. Työmiesten laskeminen oli alkanut kello neljä. He tulivat vajasta avojaloin, lyhdyt kädessä ja odottivat pienissä ryhmissä kunnes kokoontuu riittävä määrä. Hiljaa kuin yövaras kohosi rautahäkki pimeästä: kaikki sen neljä kerrosta olivat täynnä rattaita hiilineen. Työläiset, seisoen eri silloilla, odottivat sitä. He vetivät rattaat ulos, työntäen tyhjät sijaan. Tyhjiin rattaisiin istuivat työmiehet, kuhunkin viisi, yhteensä neljäkymmentä.

Hiljaa ja epäselvästi kuului joku määräys puhetorveen, neljä kertaa vedettiin alinta nuoraa, mikä oli merkki "lihasta", s.o. ihmislihan lastista.

– Onko siinä syvää? – kysyi Etienne työmieheltä, joka uneliaan näköisenä odotti vuoroaan.

– Viisisataa viisikymmentä metriä, – vastasi tämä. – Mutta siinä on kolme pysäkkiä, ensimäinen kolmensadan kahdenkymmenen metrin syvyydessä.

Molemmat vaikenivat seuraten silmillään köyttä.

– Mutta jos se repeytyy?

– No, jos kerran repeytyy…

Työmies lopetti lauseensa paljon ilmaisevalla eleellä. Tuli hänen vuoronsa. Hän kiipesi toverineen häkkiin, joka jälleen katosi pimeyteen ja noin neljän minuutin perästä jälleen oli siinä, valmiina taas nielemään muutaman kymmenen ihmistä.

Etiennen valtasi taaskin epäilyksen tunne. Hän meni höyrykattilaosastoon. Avonaisesta ovesta näkyi seitsemän höyrykattilaa sekä kaksi uunia. Hän ilostui tarjoutuvasta tilaisuudesta lämmitellä ja meni lähemmäksi uunia. Tällä hetkellä tuli vajaan uusi ryhmä hiilenkaivajia. He olivat Maheu't ja Levaque't. Edellä kulki Katarina, joka miehenpukimessaan näytti hyväntahtoiselta pojalta. Hänet nähdessään vilahti Etiennen päässä taikauskoinen ajatus, että hänen täytyisi koettaa onnea vielä viimeisen kerran. – Sanokaa, toveri, eikö täällä tarvittaisi työmiestä johonkin työhön, mihin tahansa.

Katarina säpsähti odottamattomuudesta ja katsoi häneen ihmeissään. Mutta Maheu vastasi jo hänen selän takaa jutellen hetkisen. Ei, täällä oli työmiehiä kylliksi. Tuo vieras nuorukainen herätti hänen mielenkiintoaan. Kun tämä etääntyi, sanoi Maheu seuralaisilleen:

– Tuollaista voi sattua kelle hyvänsä… Ei pidä valittaa, ei työtä ole liikaa…

Kun Maheu tuli vajaan, kaikui sieltä äänekästä naurua. Noin kolmisenkymmentä henkeä lämmitti selkiään uunin luona ja nauroi iloisesti. Tänne poikkesivat kaikki varustautuakseen lämmöllä mennessään alas kosteaan kaivokseen. Tänä aamuna oli erittäin hauskaa: työläiset tekivät pilaa eräästä kahdeksantoista vuotiaasta työläisnaisesta, Mouquettesta, joka oli niin paksu, että hänen takkinsa ja housunsa olivat haljeta. Hänen isänsä oli kuski ja veli hiilirattaitten lykkääjä. Mutta heillä oli eri työaika, niin että tytön täytyi tulla yksin kaivokseen. Matkalla – kesällä pellolla tai talvella jossain loukossa – huvittelihe hän tilapäisen rakastajansa seurassa. Hänen suosiotaan nauttivat melkein vuorotellen kaikki työmiehet, toverillisesti väistyen toinen toisensa tieltä. Mutta kun kerran joku sanoi, että oli nähnyt hänet Marchiennen naulasepän seurassa, oli tyttö haljeta kiukusta. Hän huusi, että hän kunnioittaa itseään ja antaa kätensä pantiksi, jos joku voi todistaa, että oli hänet nähnyt toisen eikä hiilenkaivajan seurassa.

– No, onko pitkäkoipinen Chaval jo saanut virkaeron? kiusotteli häntä virnistäen eräs työmies. – Ja sinä vaihdoit hänet tuohon kääpiöön? Hänhän tarvitsee tikapuita, ylettyäkseen syleilemään sinua? Minä näin teidät Requillartissa. Hän seisoi pölkyllä, kautta Jumalan?

– No, mitä se sinuun kuuluu? – vastasi Mouquette hyväntahtoisesti. – Eihän sinun apuasi tarvittu.

Kaikki purskahtivat nauruun tästä raa'asta vitsistä. Mouquette nauroi itse äänekkäämmin, kävellen heidän keskessään vähän sopimattomassa ja naurettavassa puvussaan, joka kuvasti selvästi hänen uhkuvia muotojaan.

Mutta yleinen ilo hiljeni yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Nyt kertoi Mouquette Maheulle, että Florence ei enää tule työhön. Hän löydettiin kuolleena vuoteeltaan. Joku arveli, että se oli sydämenhalvaus, joku taas, että hän oli nauttinut likaa viinaa.

Maheu oli epätoivoissaan. Aina joku onnettomuus; nyt heillä ei ole rattaitten lykkääjää ja kenen nyt saisi äkkiä tilalle! Heitä työskenteli neljä hiilenhakkaajaa yhdessä, hän, Sakarias, Levaque ja Chaval. Jos heillä on Katarina yksin lykkäävänä, niin viivästyy työ.

Äkkiä huudahti hän:

– Mutta missä on se mies, joka haki työtä?

Samassa astui Dansaert vajan ohi. Maheu kertoi hänelle tapahtuman ja pyysi lupaa saada ottaa työmiehen. Hän painosti sitä, että yhtiö oli jo kauan sitte halunnut ottaa lykkääjiksi miehiä naisten asemesta, samoin kuin Anzinissa. Vanhin kaivosvouti hymähti: hän tiesi, että kivihiilenkaivajat ovat hyvin tyytymättömiä yhtiön aikeesta kieltää naisilta maanalaisen työn: he ajattelivat enemmän tytärtensä ansiota kuin siveyttä ja terveyttä. Epäröiden antoi hän suostumuksensa, mutta ilmoitti olevansa pakotettu kysymään pääinsinöörin, Negrel'in, mieltä.

– Hän on mahtanut jo aikoja mennä tiehensä, huomautti Sakarias.

– Ei – sanoi Katarina – minä näin, että hän pysähtyi höyrykattilain luona.

– Niin juokse hakemaan hänet, nahjus, – huusi Maheu.

Tyttö riensi etsimään häntä, sivuuttaen työläisiä, jotka laskivat kaivokseen, jättäen paikkansa tulen luona uusille tulokkaille. Jeanlin odottamatta isäänsä meni lihavan tyhmähkön pojan Bebert'in ja laihan kymmenvuotiaan tytön Lydian kanssa hakemaan lamppuansa. Pimeillä portailla saavuttivat he Mouquetten ja heti alkoi sieltä kuulua naurua ja huutoja. Mouquette haukkui heitä uhaten lyödä heitä, jos he nipistävät häntä.

Etienne jutteli höyryosastossa lämmittäjän kanssa, joka ajoi hiiliä pesään. Häntä värisytti ajatellessaan kylmää säätä, johon hänen täytyy mennä. Hän oli jo lähtemäisillään, kun jonkun käsi laskeutui hänen olalleen.

– Tulkaa! – sanoi Katarina, täällä on jotakin teille.

Ensin ei hän tahtonut ymmärtää häntä. Sitten valtasi hänet ilon puuska ja hän puristi lujasti tytön kättä.

– Kiitos, toveri! Te olette todellakin kelpo poika!

Tyttö nauroi tarkastellessaan häntä liekkien valossa. Häntä huvitti, että Etienne luuli häntä pojaksi. Etienne nauroi myös ilosta ja hetkisen seisoivat he siten vastakkain punasessa valossa.

Maheu silläaikaa istuen kirstullaan riisui kenkiään ja villasukkiaan. Kun Etienne tuli, oli kaikki jo sovittu: kolmekymmentä sou'ta päivässä, työ raskas, mutta siihen on helppo tottua. Hiilenmurtaja neuvoi häntä olla riisumatta saappaitaan ja lainasi vanhan nahkalakin, joka suojeli hänen päätään iskuista. Hän itse ja hänen lapsensa eivät välittäneet tästä varovaisuudesta. Kirstusta otettiin esille kaikki työkalut, myöskin Florencen lapio. Lukittuaan heidän kenkänsä, sukkansa ja Etiennen nyytin, alkoi Maheu rientää.

– Missä se nauta, Chaval, taas viipyy? Kiemailee jossain likkojen kanssa. Olemme tänään myöhästyneet kokonaista puoli tuntia.

Sakarias ja Levaque lämmittelivät kaikessa rauhassa uunin luona.

Viimein sanoi Sakarias:

– Odotatko Chavalia! Hänhän tuli ennen meitä ja laskeutui heti.

– Kuinka! Sinä tiesit, etkä puhu minulle mitään. Pian sitte, pian!

Katarinan, joka lämmitteli käsiään, täytyi seurata mukana. Etienne päästi hänet edelle ja meni hänen jälestään. Ja taas kulettiin pimeitä portaita ja käytäviä, missä paljaat jalat polkivat kuin kuluneet tohvelit. Etäällä valkeni lyhtyosasto, jonka seinät olivat lasista ja minkä hyllyillä paloi rivissä davylaisia tarkastettuja varmuuslyhtyjä kuin kynttilät kirkossa. Jokainen työmies vastaanotti luukusta lyhdyn, mihin oli merkitty hänen numeronsa, tarkasti ja sulki sen, sillä aikaa kuin merkittiin aika, jolloin hän laskeutui kaivokseen. Kun uuden hiilirattaitten lykkääjän vuoro tuli, täytyi Maheu'n auttaa häntä. Sen jälkeen vaelsivat työmiehet mestarin ohi, joka tarkasti olivatko lyhdyt hyvin suljetut.

– Uh, eipä täällä ole lämmin, mutisi Katarina, väristen kylmästä.

Etienne pudisti vain päätään. Hän oli taas kaivosaukon luona suuressa hallissa, missä tuuli puhalsi vapaasti. Hän oli mielestään rohkea, mutta hänen selkäänsä karmi tästä vaunujen jyrinästä, merkinantomoukarin kumeista iskuista, puhetorven huudoista sekä nähdessään köyden lakkaamatonta vilkkumista, joka hämmästyttävällä nopeudella kiertyi ja purkautui pyöristä. Häkki nousi ja laski liukuen kuin villipeto yöllä yhäti niellen ihmisiä, jotka katsoivat kaivosaukkoon. Tuli heidän vuoronsa; hän oli vaiti levottomuudessaan, Sakariaan ja Levaquen vitsaillessa hänestä. Nämä eivät hyväksyneet, että tämä muukalainen oli otettu työhön. Katarina oli iloinen, että edes isä puhelee hänen kanssaan, selittäen kaikkea mikä ympäröi heidät.

– Näettekö tuolla ylhäällä häkin yläpuolella suojeluslaitosta. Jos köysi katkeaa, niin nuo rautapuristimet tarttuvat pylväisiin… mutta ei ne ole aina toimessa. Kaivos on jaettu kolmeen osastoon, joitten välillä ylhäältä alas on lautaseiniä; keskeltä kulkee häkki, vasemmalta portaat…

Mutta hän keskeytti itseänsä ratketen haukkumiseen, uskaltamatta kuitenkaan korottaa ääntään.

– Peeveliäkö me tässä seisomme. Ne juukelit tahtovat palelluttaa ihmisiä!

– Varo pitkiä korvia! huomautti hyvänsuopaisesti kaivosvouti Richome. – Hän oli entinen työmies ja säilytti hyviä välejään entisiin, tovereihinsa. Hän oli aiheessa myös laskeutua ja seisoi siinä lyhty kiinnitettynä ha'alla lakkiin.

– Kaikessa täytyy olla järjestys, jatkoi hän. No, nyt on vuorosi, kapua väkinesi.

Todellakin häkki odotti heitä, kiinnitettynä lujasti säpillä paikalleen. Maheu, Levaque ja Katarina istuivat takimmaisiin rattaisiin. Etienne seurasi heitä, koska rattaissa piti olla tilaa viidelle. Hyvät paikat olivat jo otetut, jonka vuoksi hänen täytyi lyöttäytyä nuoren tytön viereen. Tämän kyynärpää osui hänen vatsaansa. Lyhty oli hänen tiellään. Hänelle neuvottiin kiinnittämään se takin nappiin, mutta hän ei kuullut ja piti sitä tottumattomasti kädessään. Ylhäällä ja alhaalla ihmiset jatkoivat sijoittautumistaan kumein meluin kuten nautakarja, joka ajetaan läävään. Hänestä tuntui että hän istuu siinä hirmuisen kauan. Vihdoin sattui sysäys ja ympärillä kaikki ikäänkuin kääntyi nurin, kaikki esineet hävisivät. Hänen sydämensä hytkähti ja päätä alkoi huimata. Kun he laskeutuivat syvään pimeyteen, kaikki hämmentyi, eikä hän enää käsittänyt mitään.

– Niinpä lähdettiin, – lausui Maheu rauhallisesti. He nähtävästi kaikki olivat hyvällä tuulella, mutta Etienne ei edes käsittänyt, laskeutuuko hän vai nousee. Toisinaan tuntui hänestä että hän seisoi paikallaan, kun häkki laski suoraan. Mutta kun sattui sysäyksiä ja vavahduksia, oli hän varma, että heti tapahtuu onnettomuus. Hän ei edes erottanut kaivoksen tukipylväitä litistäessään kasvonsa häkin seinään. Lyhdyt valaisivat himmeästi ihmisryhmän hänen ympärillään. Vain kaivosvahdin kirkas lyhty kiilui kuin loistotorni.

– Aukon poikkileikkaus on neljä metriä, – jatkoi Maheu, häntä opastaen. – Laudoitus olisi pitänyt aikoja korjata, sillä vettä tunkeutuu kaikkialla… Nyt olemmekin juuri sillä kohdalla. Kuuletteko?

Etienne oli juuri kysynyt itseltään, mikä sohina se mahtoi olla, joka muistutti sadetta. Ensin löi häkin kattoon muutamia suuria sadepisaroita, sitten sade kiihtyi ja valui kuin vedenpaisumus. Varmaankin katossa oli reikä, sillä hieno vedensuihku valui Edennen olkaan ja selkään. Kylmyys kävi jäätäväksi, äkkiä kiitivät he kirkkaasti valaistun käytävän ohi, missä hääri joitakin ihmisiä. Ja taas vajottiin alas pimeyteen.

– Se oli ensimäinen pysäkki. Nyt olemme kolmensadan kahdenkymmenen metrin syvyydessä… Katsokaa, kuinka kiidämme.

Vielä kolme pysäkkiä kiiti ohi odottamattoman valon kirkastamina.

Pimeässä rummutti sade lakkaamatta kattoon.

– Kuinka syvää! – lausui Etienne.

Hänestä tuntui, että tämä laskeminen jatkuu tuntikausia. Häntä vaivasi epämukava asento, mutta hän ei rohjennut liikahtaa. Eniten vaivasi häntä Katarinan kyynärpää. Tämä ei puhunut mitään, hän vain tunsi lämpöä. Kun häkki vihdoin pysähtyi viidensadan viidenkymmenen neljän metrin syvyydessä, sai hän ihmeekseen kuulla, että lasku oli kestänyt tasan yhden minuutin. Salpojen avaamisen melu, sekä tunne lujasta maaperästä jalkainsa alla palautti hänelle reippaan mielialan ja hän kääntyi nauraen Katarinan puoleen:

– Mitä sinulla on nahan alla, kun sinä olet niin lämmin? Sinun kyynärpääsi on aivan puhkaissut vatsani.

Tyttö nauroi myös. Sepä tyhmyri, kun yhä luulee häntä pojaksi! Missä on hänen silmänsä?

– Minun kyynärpääni on varmaankin sattunut silmiisi, – vastasi tyttö kaikkien nauraessa, jota naurua Etienne ei ymmärtänyt.

Häkki tyhjeni, työmiehet astuivat suuren pysäkkihuoneen läpi, joka oli hakattu vuoreen kiviholvineen, ja valaistu kolmella kirkkaalla lampulla. Malmista valettuja lattiapaaseja myöten lykkäsivät työläiset melulla täysinäisiä rattaita. Seinistä huokui kellarin kostea haju, johon sekaantui lähellä olevien tallien lämpö. Tästä alkoi neljä käytävää.

– Tätä tietä, – sanoi Maheu Etiennelle. – Meidän täytyy vielä astua kolmatta kilometriä.

Työmiehet hajosivat ryhmittäin kadoten noiden käytävien pimeisiin aukkoihin. Noin viisitoista henkeä kääntyi vasemmalle: Etienne kulki viimeisenä Maheun jälessä, edellä kulki Katarina, Sakarias ja Levaque. Se oli mainio kuletuskäytävä, joka oli hakattu poikittain hiilikerroksen läpi, mikä laadultaan oli niin oivallinen, että vain siellä täällä oli tarvinnut panna pystyyn tukipylväitä. He kulkivat ääneti eteenpäin valaisten tietä pienillä lyhdyillään. Nuori mies kompastui joka askeleella raiteisiin. Hetki sitte oli häntä alkanut vaivata joku etäinen melu, ikäänkuin kaukaa lähestyvän rajuilman humina, joka kumeana kuului jostain maan syvyydestä. Oliko se maanvieremän jyske ja oliko koko se maakerroksen massa, joka erottaa heidät päivänvalosta, romahtanut alas? Äkkiä vilahti pimeässä joku valo ja hän tunsi vuoren vavahtavan. Hänen edellään kulkevat toverit painautuivat seinään ja Etienne seurasi heidän esimerkkiään. Silloin kulki heidän sivuitseen suuri valkea hevonen, joka veti koko rivin hiilirattaita. Etumaisilla istui Bebert, ohjakset kädessä, hänen toverinsa, Jeanlin, juoksi pitäen kiinni takimaisista.

Jatkettiin matkaa. Pian tulivat he risteyksen luo, josta alkoi kaksi uutta käytävää ja kohta hajaantuivat työläiset työpaikkoihinsa. Tässä käytävässä oli tukipylväitä; tammipylväät kannattivat kattoa vuoraten pehmeän varisevan vuoren. Kannatinten välistä näkyivät liuskakiven hienot kerrokset, kiilui katinkultaa, mutta suurimmaksi osaksi oli himmeää hiekkakiveä. Rattaita, milloin tyhjinä, milloin täysinäisinä, kulki sivuitse melkein lakkaamatta, kadoten pimeyteen haavemaisten hevosten kulettamina. Ilmanvaihtoluukut paukahdellen sulkeutuivat hiljaa.

Heidän kulkiessa eteenpäin kävi käytävä yhä kapeammaksi ja matalammaksi, katto oli paikottain ulkoneva alas, pakottaen kulkijoita kumartumaan. Etienne löi kovasti päänsä kattoon. Jos ei hänellä olisi ollut nahkatakkia päässä, olisi hän varmaankin musertanut pääkallonsa. Hän seurasi kuitenkin tarkoin kaikkialla Maheun liikkeitä, jonka edellä kulkeva tumma varjo häämöitti lyhtyjen valossa. Ei ainoakaan työläisistä kertaakaan iskenyt päätään, niin he olivat oppineet jokaisen puun epätasaisuuden ja vuoren ulkonevat kohdat.

Ei myöskään ollut helppo astua, jalat liukuivat, maaperä kävi yhä kosteammaksi. Ajoittain kulkivat he aivan kuin suossa kahlaten, niin että vesi lotisi. Eniten hämmästytti häntä kuitenkin alituinen lämpömäärän vaihdos. Alhaalla kaivosaukon luona oli hyvin viileä, mutta pääkuletuskäytävässä, jonka kautta koko laitoksen ilmanvaihto kulki, puhalsi jäätävä tuuli, joka ajoittain kävi vihuriksi. Mutta heidän kulkiessa kauemmas sivukäytäviin, jotka saivat vain osan ilmaa, hiljeni tuuli ja ilma kävi yhä lämpimämmäksi ja tukahduttavaksi.

Maheu ei enää rupatellut. Kääntyessään oikealle ja kääntymättä Etienneen lausui hän ohimennen:

– Tuo on Guillaumen kerros.

Siinä oli heidän työpaikkansa.

Kalteva katto oli niin matala että paikottain täytyi kulkea kyyristyneenä kahden- ja kolmenkymmenen metrin aloja. Laudoitusten raoista valui vettä. Siten kulkivat he vielä parisataa metriä. Äkkiä katosivat Sakarias, Levaque ja Katarina hänen näkyvistään johonkin kapeaan rakoon, joka aukeni hänen eteensä.

– Täytyy kiivetä tästä ylös – sanoi Maheu – kiinnittäkää lyhtynne nappiin ja tarttukaa käsin kannattimiin.

Sen sanottuaan katosi hänkin. Etiennen täytyi seurata häntä. Tämä kapea käytävä oli hakattu itse hiilikerrokseen ja sitä käyttivät kaikki työläiset oikotienä. Sen leveys oli yhden hiilikerroksen leveys, s.o. kuusikymmentä senttimetriä. Onneksi oli Etienne laiha, muutoin olisi hän tuskin mahtunut, mutta tottumattomana ponnisti hän kaikin voimin, kulkien eteenpäin melkein ryömien. Viidentoista metrin päässä oli ensimäinen sivutie, mutta heidän piti kulkea etemmäksi. Maheu tovereineen työskenteli kuudennessa sivukäytävässä, helvetissä, kuten he nimittivät sitä.

Sivukäytävien välillä oli kuusi metriä ja tuntui ettei tämä nouseminen lopu koskaan. Etienne oli niin uupunut ikäänkuin koko yläpuolella olevan maan paino lepäisi hänen niskallaan, hänen kätensä ja jalkansa olivat rikkirevityt, veri oli noussut päähän, niin että luulisi sen purskahtavan ulos nahan alta, hänen henkeään ahdisti. Eräässä sivukäytävässä vilahti kaksi haamua, ne olivat Lydia ja Mouquette, jotka lykkäsivät rattaita. Vielä piti kiivetä kaksi kerrosta ylös. Hiki valui, peittäen hänen silmänsä ja hän joutui jo epätoivoon, ettei voi ehtiä toisten perästä. He liukuivat tottunein, notkein liikkein eteenpäin.

– No vihdoinkin olemme perillä! kuului Katarinan ääni.

Ja heti kuului paikalta toinen vihainen ääni:

– Missä hitossa te viivytte? Minun täytyy tulla kaksi kilometriä Montsou'sta ja kuitenkin saavun ensimäisenä!

Se oli Chaval. Hän oli kahdenkymmenen vanha, pitkä, laiha nuorukainen, lujine kasvonpiirteineen. Hän kiukutteli koska oli saanut odottaa heitä. Huomattuaan Etiennen hän huudahti ylenkatseellisesti hämmästyneenä:

– Mikä tuo on miehiään?

Maheu kertoi hänelle koko tapauksen ja tämä mutisi hampaittensa välistä:

– Vai niin. Nyt alkavat jo pojat riistää leivän tyttöjen suusta!

Ja molemmat nuoret miehet vaihtoivat vihamielisen katseen, tuntien vaistomaista vihaa toinen toisiinsa, kuten joskus sattuu ensi katseesta. Etienne tunsi, että Chaval tahtoi loukata häntä, vaikka ei hän aivan selvästi ymmärtänyt merkitystä. Syntyi vaitiolo, kaikki ryhtyivät työhön. Kaivos oli vähitellen täyttynyt. Joka käytävän päässä oli työ alkanut hurista. Ahne kaivos oli niellyt päiväannoksensa; lähes seitsemänsataa työläistä, jotka nyt häärivät kuin muurahaiset pesässään, kaivaen maata kuin madot lahonnutta puuta. Kesken näitten syvyyksien hiljaisuutta voitaisiin kuulla, painaessaan korvansa maahan, noitten ihmishyönteisten hyörinän, aina köyden narinasta, joka nosti ja laski häkin, työkalujen kolinaan hiiltä murrettaessa.

Etienne kääntyi ja taas litistettiin hänet Katarinaan. Mutta tällä kertaa hän tunsi vasta pyöristyvän tytön rinnan ja ymmärsi äkkiä, miksi hänestä oli huokunut lämpöä laskukoneessa.

– Sinä siis olet tyttö? – sopersi hän hämmästyneenä.

– Siltä näyttää… Pitkänpä ajan tarvitsit keksiäksesi sen! – vastasi tyttö iloisesti vähänkään joutumatta hämilleen.

IV

Neljä hiilemnurtajaa asettui toinen toisensa yläpuolelle kaltevaan murtopaikkaan. Heidän välillään oli kiinnitetty koukkuihin lautoja, joihin solui murrettu hiili. Jokainen työmiehistä täytti vain neljä metriä. Hiilikerros tässä kohden oli niin ohut – noin viisikymmentä senttimetriä, – että he olivat aivan litistyä katon ja maan väliin. He siirtyivät eteenpäin vain kyynärpäitten ja polvien avulla, eivätkä voineet kääntyä töyttäämättä olalla seinään. He makasivat kyljellään niskat nurin väännettyinä ja kädet koholla iskivät lyhytvartisella kuokalla.

Alinna makasi Sakarias, hänen yläpuolelleen sijoittuivat Levaque ja Chaval, sekä ylinnä Maheu. Jokainen hakkasi ensin liuskakiveä kerroksen alla, sitten teki hän kaksi vakoa itse hiilikerrokseen ja vihdoin iskemällä rautanalkin yläosaan irroitti hiililohkareen. Hiili oli oivallista, lohkare pudotessaan lohkeni ja vieri työmiehen ruumista myöten hänen jalkoihinsa. Nämä lohkareet, joita lauta pidätti, peittivät lopuksi aivan työmiehen, niin että häntä ei näkynyt lainkaan murtopaikan kapeassa raossa.

Maheun tila oli vaikein. Ylhäällä nousi lämpö aina 35 asteeseen, ilma oli aivan liikkumaton, niin että oltuaan siinä pitkähkön ajan voisi aivan tukehtua. Voidakseen nähdä oli hän ripustanut lyhdyn naulaan aivan päänsä yläpuolelle. Lyhty lämmitti vielä enemmän hänen päätään, niin että se oli aivan haljeta kuumuudesta. Mutta eniten kaikesta häntä kiusasi kosteus. Ylhäältä muutaman senttimetrin päässä hänen kasvoistaan tihkui lakkaamatta vesipisaroita. Kuinka hän käänsikään päänsä ja väänsi niskansa, pisarat putoilivat itsepäisesti hänen kasvoihinsa. Neljännestunnin kuluttua oli hän läpimärkä hiestä ja vedestä ja höyry kohosi pilvenä hänestä. Tänä aamuna kiusalliset pisarat tippuivat suoraan hänen silmäänsä. Hän kiroili, mutta ei tahtonut muuttaa paikkaa. Hän iski niin lujaan kuokallaan, että itsekin vavahti litistettynä kahden hiiliseinän väliin kuin hyttynen kirjalehtien väliin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kuului vain kuokkien epätasaiset kumeat iskut, jotka eivät kantaneet kauas. Pimeys tuntui vielä mustemmalta hiilitomusta, joka seisoi kaasuisessa ilmassa. Lyhdynvalot metallihuntujen alta tuikkivat himmeinä, punertavina pilkkuina. Ei voinut erottaa mitään, käytävä kulki ylös leveänä ja litteänä, ikäänkuin torvi, johon oli kasaantunut kymmenen talven noki.

Sakarias, jonka kädet edellisen illan viftin jälkeen huonosti tottelivat, vetäytyi pian pois työstä sillä verukkeella, että piti lyödä uusia kannattimia. Tämä työ teki mahdolliseksi ojentautua suoraksi sekä vihellellen hiljalleen mietiskellä vähän. Murtajien takana oli lähes kolme metriä hakattua hiiltä, mutta he eivät ajatelleetkaan pystyttää kannattimia; vaara ei heitä pelottanut ja aika oli liian kallis.

– Hei sinä keikari! huusi hän Etiennelle, – annappa minulle kannatinpuut.

Etienne jätti lapion, jota Katarina opetti häntä käyttämään ja meni hakemaan parruja. Joitakin oli varalta edelliseltä päivältä. Tavallisesti ottivat työmiehet joka aamu alas laskiessaan muutamia parruja, jotka oli sahattu mitan jälkeen.

– No liiku toki, helkkari! – ärjähti Sakarias, nähdessään kuinka kömpelösti uusi lykkääjä kömpi hiililohkareitten lomitse kantaen neljää parrua.

Sakarias teki kuokallaan pienen syvennyksen kattoon, sitte samoin maahan ja sovitti niihin parrun, joka siten kannatti hiilikerroksen.

Puolipäivän jälkeen saapuivat maankaivajat, jotka kasasivat jääneen mullan ja kivet ja täyttivät tyhjiin murretut käytävät jättäen vain ylimmäisen ja alimmaisen rattaitten kulettamiseen.

Maheu lakkasi voihkimasta. Hän oli vihdoinkin saanut lohkareensa irti, pyyhki kasvonsa hihaansa, kääntyi ja huomatessaan, mitä Sakarias tekee, suuttui.

– Anna olla! – huusi hän tälle. – Sen voimme toimittaa iltapuolella. Paras on työskennellä nyt, muuten emme saa tarpeellista määrää rattaita täyteen.

– Se lahoo, näetkö, vastasi nuori mies. – Siihen on tullut rako ja se voi raueta.

Mutta isä vain kohautti olkapäitään.

– Kaikkea vielä! Raueta! Onpa sekin, eihän se tapahdu ensi kertaa ja voimmehan jotenkin pelastua.

Vihdoin vihastui hän ja pakotti pojan tarttumaan kuokkaan.

Toisetkin alkoivat nyt oikaista puutuneita jäseniään. Levaque, joka makasi selällään, kirosi vasenta peukaloaan, jonka kivilohkare oli raapaissut veriin. Chaval repi raivoissaan paidan yltään, jääden ilkialastomaksi jäähdyttääkseen ruumistaan. He olivat kaikki mustat kuin nuohoojat, hieno hiilitomu peitti ihon ja kostuneena hiestä virtasi ruumista myöten likasina puroina.

Maheu alkoi ensimäisenä taas hakata, mutta tällä kertaa vähän alempana. Nyt tippuivat vesipisarat otsaan, niin että hänestä tuntui, että ne purkaa sen luut.

– Älkää välittäkö heistä, – sanoi Katarina Etiennelle, – he riitelevät usein.

Ja hän jatkoi neuvoa häntä työssä. Kaikki rattaat lähetetään täältä ylös sellaisina kuin ne täytettään, erikoisella merkillä varustettuna, jotta vastaanottaja voisi merkitä ne murtajien laskuun. Siksi täytyi koettaa täyttää ne hyvin, valiten hyvät hiilet, sillä muuten voidaan ne hyljätä.

Vähitellen olivat Etiennen silmät tottuneet pimeyteen ja hän katsoi tyystin tyttöön, joka ei vielä ehtinyt mustua ja näytti niin valkoiselta ja kalpealta hienoine kasvoineen. Hän ei voinut mitenkään arvata kuinka vanha tyttö oli. Ulkomuodoltaan näytti hän niin hinterältä ja laihalta, että voisi antaa hänelle kaksitoista vuotta. Mutta hänen vapaasta, poikamaisesta käytöksestään ja lapsellisesta rohkeudestaan päättäen voisi häntä luulla vanhemmaksi. Tyttö ei häntä miellyttänyt; hän näytti hänestä poikamaiselta valkeine kasvoineen kuin narrilla myssy päässä. Mutta samalla ei hän voinut olla ihmettelemättä tuon lapsen näppäryyttä ja voimaa. Hän täytti rattaansa nopeammin kuin Etienne, näppärästi ja taitavasti käyttäen lapiotaan. Sitten lykkäsi hän ne kaltevaan sälöpaikkaan varovasti ja varmasti ilman että ne töykkäsivät mihinkään. Hän sitävastoin kiusaantui, lykkäsi sijoiltaan ja oli epätoivoissaan.

Tie oli todellakin hyvin epämukava. Murtopaikasta kaltevaan sälöpaikkaan oli kuusikymmentä metriä. Maankaivajat eivät olleet ehtineet laajentaa heidän käytäväänsä ja se näytti hyvin kapealta, epätasaiselta raolta. Muutamin paikoin täysinäiset rattaat tuskin mahtuivat kulkemaan ja lykkääjän täytyi ryömiä polvillaan perässä, jottei murskaisi päätään. Sitä paitsi monin paikoin olivat kannattimet taipuneet ja lohkoivat kuin epävakaiset kainalosauvat. Täytyi olla varuillaan, jottei tarttuisi noihin parruihin. Ja tästä alituisesta maanvieremän uhasta, josta paksut tammiparrut rätisivät, selkä koukistui vaistomaisesti ja pelko täytti mielen.

– Taas! – nauraen huudahti Katarina.

Etiennen rattaat olivat taas luisuneet kiskoilta vaikeimmassa kohdassa. Hänen ei mitenkään onnistunut lykätä suoraan kiskoja myöten, jotka tuskin näkyivät vetelästä loasta. Hän oli vimmoissaan, kiroili ja taisteli raivoisasti pyöriä vastaan; mutta kuinka hän ponnistelikin, ei hän voinut saada niitä jälleen sijoilleen.

– Malta, sanoi nuori tyttö, – jos sinä kiivastut, niin et saa mitään aikaan.

Tyttö laskeutui polvilleen ja ryömi vikkelästi taapäin rattaitten alle; voimakkain ponnistuksin kohotti hän ne selällään ja asetti kiskoille. Rattaitten paino oli 700 kiloa. Etienne hämmästyneenä ja hämillään sopersi anteeksi pyyntöä.

Tyttö opetti häntä miten piti astua hajasäärin etsien tukea molempien seinien parruista, jottei liukuisi maassa. Vartalon täytyi olla etukumarassa ja kädet ojossa, siten voi lykätä rattaita koko ruumiinsa jäntereillä. Etienne katsoi miten hän kulki edellä selkä ojennettuna melkein vaakasuoraan ja kädet niin matalalla, että hän muistutti kääpiöelukoita, joita näytetään sirkuksessa.

Hiki valui virtanaan hänestä, hän hengästyi, nivelet rusahtelivat, mutta hän teki työtä tottuneella välinpitämättömyydellä, valittamatta, ikäänkuin ihmisten pitäisikin ikänsä noin ryömiä maan kolossa.

Mutta Etiennen ei onnistunut tehdä samoin, saappaat puristivat hänen jalkojaan, koko ruumista pakotti sellaisesta asemasta alaspainuneine päineen. Muutaman minuutin kuluttua oli sellainen asento hänelle aivan kiduttava, hän laskeutui polvilleen ojentautuakseen ja hengähtääkseen täysin siemauksin.

Sitten kaltevalla pinnalla oli uusi vaikeus laskea rattaat nopeasti alas. Katarina opetti hänelle tämänkin konstin. Ylhäällä ja alhaalla luisuvan käytävän kummassakin päässä seisoi kussakin alaikäinen poika, toinen vastaanotti, toinen hoiti jarrua. Nämä kahden-kolmentoista vuotiaat pojat vaihtoivat äänekkäästi mitä voimakkaampia sanoja keskenään, niin että täytyi huutaa täyttä kurkkua ilmoittaakseen heille rattaitten tulosta. Kun alhaalla oli tyhjät rattaat, antoi vastanottaja merkin ja lykkääjä kiinnitti rattaansa yhtämittaiseen köyteen; samaan aikaan irroitti ylhäällä oleva poika jarrun, jolloin täysinäiset rattaat luisuivat alas, pakottaen painollaan tyhjät nousemaan ylös.

Alhaalla kuletuskäytävässä muodostui rattaista jonoja, joita hevonen kuletti nostokoneen luo.

– Hei, te, pojannaskalit! – huusi Katarina.

Koko sadan metrin pituinen käytävä oli vuorattu laudoilla, niin että ääni kaikui siinä kuin puhetorvessa.

Pojat varmaankin lepäsivät, sillä ei kumpikaan vastannut. – Työ seisattui kaikissa kerroksissa.

– He peuhaavat varmaankin Mouquetten kanssa, – kuului hieno lapsen ääni.

Joka taholta kajahti naurun hohotusta, naislykkääjät nauroivat niin että olivat pakahtua.

– Kuka se on? kysyi Etienne Katarinalta.

Katarina kertoi, että se oli Lydia; tuo pieni tyttö, joka pisti nenänsä joka paikkaan ja joka lapsen kätösillään lykkäsi rattaita yhtä hyvin kuin aikuisetkin. Mitä Mouquette'en tulee, niin oli se kyllä uskottavaa.

Vihdoin kuului vastaanottajan huuto, että kiinnitettäisiin rattaita. Varmaankin kulki alhaalla joku tarkastaja. Kaikissa yhdeksässä kerroksessa uudistui työ eikä kuulunut muuta kuin poikain ja lykkääjäin säännölliset huudot. Kun työmiehet tällöin kohtasivat tyttöjä, jotka melkein ryömivät nelinkontin ahtaissa miehen pukimissa, puhkaten höyryä kuin hiestynyt hevonen, niin heissä heräsi eläimellisiä vaistoja.

Palatessaan murtopaikkaan tapasi Etienne joka kerta samaa: uupuneet murtajat hakkasivat raivoisasti kuokillaan ja vuoroin kuului kumeita iskuja, vuoroin raskaita huokauksia. Kaikki neljä olivat riisuneet pois vaatteensa ja olivat mustia, liassa päästä jalkoihin. Maheun oli kerran pitänyt vetää hiilien alta. Sakarias ja Levaque kiroilivat lajia, vakuuttaen sen käyvän yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, jonka vuoksi he eivät voineet toivoa suurta voittoa. Chaval kääntyi joka kerran haukkuakseen Etienneä, jonka läsnäolo häntä raivostutti.

– Senkin nauta! – haukkui hän. – Et jaksa senkään vertaa kuin joku tyttölutka! No! Täyttyykö ne rattaat, hä? Säästätkö käsiäsi. Varo, minä pidätän kymmenen sous'tasi, jos yhdetkään rattaistamme hyljätään.

Nuori mies vältti vastausta. Hän iloitsi tästäkin pakkotyöstä ja alistui mielellään toisten haukkumisille.

Mutta hän suorastaan ei jaksanut enää liikkua, hän oli repinyt jalkansa verille, kaikkia jäseniä pakotti. Onneksi oli kello kymmenen ja työkunta päätti syödä aamiaisen.

Maheulla oli kello, mutta hän ei sitä milloinkaan katsonut. Tässä valottomassa yössä ei hän erehtynyt viittäkään minuuttia. Kaikki vetivät taas ylleen paitansa ja takkinsa. Sitten palasivat he käytävään ja istuivat kyykkyyn. Töitten aikana kivihiilenkaivajat tottuvat siinä määrin tuohon asentoon, että ottavat sen vapaudessakin tarvitsematta lavitsoja tai palleja istuakseen. Jokainen veti esille aamiaisensa ja kaikki alkoivat syödä, vain silloin tällöin vaihtaen jonkun sanan aamutyöstä.

Katarina seisoi hetkisen, sitten lähestyä Etienneä, joka oli heittäytynyt pitkälleen vähän matkan päässä heistä, nojaten puuhun. Paikka siinä oli melkein kuiva.

– Miksi sinä et syö? – kysyi hän suu täynnä ja voileipä kädessä.

Sitten muisti hän miten he olivat tavanneet Etiennen yksin, vailla rahaa ja varmaankin vailla leipäpalaa.

– Pannaanko kahtia?

Etienne kieltäytyi vakuuttaen, ettei hänen ole nälkä, vaikka hänen äänensä vapisi kiduttavasta nälän tunteesta vatsassa.

– Katso, minä olen purrut vain tästä päästä ja sinulle annan toisen puolen, jatkoi tyttö iloisesti.

Hän taittoi voileipänsä kahtia. Etienne tuskin hillitsi itsensä nielemästä palan kerrallaan. Tyttö ojentautui hänen viereensä nojaten leukansa kyynärpäähän ja pitäen toisessa voileipänsä. Lyhdyt olivat heidän välillään.

Katarina tarkasti äänettömänä Etienneä. Nuori mies näytti hänestä kauniilta hienoine kasvonpiirteineen ja mustine viiksineen, hän miellytti häntä ja hän hymyili itsekseen mielihyvillään.

– Sinä siis olet koneenkäyttäjä ja olet karkoitettu rautapajasta…

Miksi sinut on karkoitettu?

– Minä annoin päällikölleni korvalle.

Tyttö hämmästyi. Tuo soti kaikkia hänen perittyjä käsityksiään vastaan alistumisesta ja nöyrästä vanhempain tottelemisesta.

– Totta puhuen olin humalassa, jatkoi Etienne. Sillä jos vaan juon, tulen aivan hulluksi. Silloin voin tappaa sekä itseni että muut… Se on totta. Tuskin juon kaksi lasia, niin olen valmis hyökkäämään toisten kimppuun… Sitten olen kaksi päivää sairas.

– Ei sitte pidä juoda, sanoi tyttö vakavasti.

– Oh, kyllä minä itseni tunnen!

Ja hän pudisti päätään. Hän vihasi viinaa, sillä hän oli juomarisuvun viimeinen jälkeläinen. Koko hänen ruumiinsa oli niin täydellisesti alkoholin myrkyttämä, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä.

– Äitini tähden vain säälittää, että olin joutunut kadulle, – lisäsi hän niellen palan. – Hänen on hyvin vaikea ja minä lähetin joskus hänelle viisi frankkia.

– Missä sinun äitisi on?

– Pariisissa… Hän on pesijätär, asuu Rue de la Goute-d'Or'illa. – Syntyi äänettömyys. Kun Etienne ajatteli näitä asioita, niin hänen silmänsä peittyivät sumuun. Hän katsoi tyystin pimeyteen ja näki edessään oman lapsuutensa, äitinsä, joka oli vielä kaunis ja terve ja jonka isä oli hyljännyt, sitten isän paluu, kun hänen äidillään jo oli toinen, elämä kolmenkesken, alituisen juoppouden, lian. Hän muisti tuon kaiken kaikkine yksityisseikkoineen, muisti likaiset vaatteet lattialla, pullot ja raskaat lyönnit.

– Mutta nyt, jatkoi hän mietteitään, kolmestakymmenestä sousta en voi säästää hänelle… Varmaankin hän kuolee nälkään.

Hän kohautti toivottomana olkapäitään ja purasi vielä palan.

– Tahdotko juoda? – kysyi Katarina, avaten pullonsa. – Älä pelkää, se on kahvia, se ei vahingoita sinua.

Etienne kieltäytyi. Olisi kaunista, että hän söisi tytön eväät. Mutta tyttö ei antanut perään ja vihdoin sanoi:

– No, jos sinä tahdot olla kohtelias, niin minä juon ensin… Mutta nyt sinä et saa kieltäytyä, muuten loukkaannun.

Ja hän ojensi hänelle pullon. Hän seisoi nyt polvillaan Etiennen edessä kahden lyhdyn valossa.

Miksi tyttö olikaan tuntunut hänestä rumalta? Nyt kun häntä peitti hiilipöly, josta hän oli musta, tuntui hän erittäin miellyttävältä. Tummilla kasvoilla, suurehkosta suusta loistivat valkeat hampaat ja silmät laajenivat ja heijastivat vihertävää valoa kuin kissalla. Punanen suortuva oli päässyt myssyn alta ja kutitteli hänen korvaansa pakottaen häntä nauramaan. Nyt hän ei enää näyttänyt pieneltä tytöltä, hän voi ainakin olla neljäntoista vanha.

– No, jos sinä niin tahdot, lausui hän, otti kulauksen ja antoi pullon takaisin.

Tyttö joi toistamiseen ja pakotti Etiennen juomaan lisää. Heitä molempia huvitti juoda noin vuorotellen pienestä pullosta. Äkkiä pisti Etiennen mieleen syleillä ja suudella häntä. Tytön huulet olivat paksuhkot ja punertavat, vaikka vähän tomussa. Mutta hän ei uskaltanut. Lillessä oli hän ollut tekemisissä raaimpien prostitueerattujen kanssa, mutta ei tiennyt, voiko samalla tavalla kohdella työntekijätärtä, joka asui kotona.

– Sinä olet varmaankin neljäntoista vanha? – kysyi Etienne, – Kuinka? Minä olen jo täyttänyt viisitoista! En tosin ole pitkä, mutta meillä kaikki tytöt kasvavat hitaasti.

Etienne jatkoi kyselyjään ja tyttö vastasi kaikkiin tyyneesti, ujostelematta ja olematta julkea. Tyttö oli näköjään selvillä kaikesta, mikä koski suhteita eri sukupuolien välillä, mutta Etienne huomasi, että hän itse oli vielä viaton lapsi, jonka sukupuolielämä oli viivähtänyt raskaan työn ja epäterveellisen ilman tähden, jossa hän eli. Saattaakseen tytön hämille alkoi Etienne puhua taas Mouquettesta, mutta Katarina alkoi nauraen, vaikka muuten tyyneellä äänellä kertoa kauheita asioita. Niin, kyllä tämä osasi keksiä kepposia. Etiennen kysymykseen, onko hänellä itsellään heilaa, vastasi hän piloillaan, ettei tahdo tuottaa äidilleen surua, mutta että se ennemmin tai myöhemmin kyllä tapahtuu.

– Helpostihan täällä saa rakastajan, kun kaikki työskennellään yhdessä. Eikö totta?

– Tietysti. Ja eihän siitä ole kellekään vahinkoa.. Eihän siitä tarvitse puhua papillekaan.

– Oh, viisi minä papeista! Toista on Musta mies…

– Mikä Musta mies?

– Vanha hiilenkaivaja. Hän tulee kaivokseen ja kuristaa kunniattomia tyttöjä.

Etienne katsoi häneen luullen, että hän tekee pilkkaa.

– Ja sinä uskot noita tyhmyyksiä? Sinä varmaankaan et ole oppinut mitään?

– Kyllä, osaan lukea ja kirjoittaa… Sitä tarvitaan talossa, sillä isä ja äiti eivät ole saaneet oppia.

Tosiaankin tyttö oli herttainen. Etienne päätti heti syleillä ja suudella häntä huulille, mutta ollen arka ei hän osannut toimia nopeasti. Tuo pojan puku kiihoitti ja pidätti häntä. Hän joi viimeisen kerran pullosta ja antoi sen takaisin tytölle. Nyt oli sopiva hetki toimia. Hän katsoi levottomana siihen suuntaan, missä hiilenkaivajat istuivat, kun äkkiä joku varjo sulki tien.

Jo joku aika sitte oli Chaval etäältä seurannut heitä. Nyt hän lähestyi ja varmistuen siitä, ettei Maheu voinut nähdä, meni hän Katarinan luo, joka yhä vielä istui maassa, taivutti hänen päänsä taakse ja tyynesti painoi tämän huulille väkivaltaisen suutelon; sitä tehdessään hän tahallaan ei ollut välittävinään Etiennestä. Tällä suutelolla hän ikäänkuin painosti omistusoikeutensa tyttöön ja jonkumoisen mustasukkaisen päätöksensä olla luovuttamatta häntä kenellekään.

Mutta Katarina suuttui.

– Anna minun olla! huusi hän. – Kuuletko, anna olla!

Mutta hän piti vielä hetkisen hänen päätään, katsoen syvään hänen silmiinsä. Hänen punertavat viiksensä ja partansa hehkuivat lyhdyn valossa ja kotkan nenä hänen mustilla kasvoillaan teki noidan vaikutuksen. Vihdoin jätti hän tytön ja poistui sanomatta sanaakaan.

Etienne tunsi kylmiä väreitä. Kuinka tyhmä hän oli, että oli odottanut. Nyt hän ei tietysti rupea suutelemaan, sillä tyttö voisi ehkä luulla, että hän otti esimerkin tuosta. Hänen itserakkautensa kärsi ja hänen tuli paha olla.

– Miksi sinä valehtelit? – kysyi hän matalalla äänellä. – Tuo on sinun rakastajasi!

– Ei ole, minä vannon! – huudahti tyttö. – Ei meidän välillä ole mitään. Hän tekee vain pilkkaa. Eikä hän ole edes meikäläisiä, vasta puoli vuotta sitten; tuli hän Pas-de-Calais'ista.

He nousivat jatkaakseen työtä. Kun tyttö huomasi, että hän on tyytymätön, tuli hän alakuloiseksi. Tietysti hän on kauniimpi kuin tuo toinen, ja ehkä Katarina voisi valita hänet. Hänen teki mieli lohduttaa Etienneä, tehdä hänelle jotain mieliksi.

Etienne tarkasteli ihmetellen lyhtyään, jonka liekki oli sininen ja keltainen reunoiltaan. Tyttö tahtoi huvittaa häntä ja sanoi hyväntahtoisesti:

– Tulehan tänne, minä näytän sinulle jotain.

Hän vei hänet käytävän nurkkaan ja osotti koloa hiilikerroksessa. Siitä kuului kepeää suhinaa ikäänkuin jonkun linnun hiljaista ruikutusta.

– Anna tänne kätesi, tunnetko tuulen… Se on räjähdyskaasu.

Etienne oli hämmästynyt. Siinä oli se hirveä voima, joka voi räjähdyttää kaikki ilmaan.

Katarina nauroi ja selitti hänelle, että tänään on sitä erittäin paljon ja siksi lyhtyjen liekkikin on sininen.

– Lakkaatteko lörpöttelemästä, laiskurit! – huusi Maheun raaka ääni.

Katarina ja Etienne riensivät täyttämään rattaansa ja kumartuneina lykkäsivät niitä laskupaikkaan. Ja heistä alkoi taas hiki valua virtanaan ja luut rusahdella.

Murtopaikalla kihisi entinen työ. Murtajat usein söivät kiireesti aamiaisensa, jotteivät paleltuisi. Maaten kyljellään hakkasivat he entistä voimakkaammin ajatellen vain kuinka saisivat täytetyksi useampia rattaita. Kaikki muu väistyi syrjään tämän ahneen ansiokiihkon tieltä. He eivät enää tunteneet vettä, joka valui heidän ruumistaan myöten, eivät tunteneet suonenvetoa, joka koukisti heidän jäseniään luonnottomassa asennossa, tai tukahduttavaa pimeyttä, jossa he kävivät verettömiksi ja kadottivat elämänvoimansa, kuten kasvit, jotka ovat muutetut kellariin. Mutta aikaa myöten kävi ilma yhä pahemmaksi lyhdyistä, hengityksestä, räjähdyskaasusta, joka hämähäkin verkon tavoin vaivasi silmiä ja jonka ilmanvaihtokoneet vain öisin puhdistivat. Ja työläiset yhä vain hakkasivat kuokillaan syvissä myyränkoloissa maanpinnan alla ahdistetuin hengityksin.

V

Katsomatta kelloon, joka oli jäänyt takkiin, taukosi Maheu hakkaamasta ja sanoi:

– Kello on kohta yksi… Sakarias, oletko valmis?

Tämä oli jo jonkun aikaa pystyttänyt parruja. Nyt makasi hän selällään katsoen avaruuteen. Isän ääni herätti hänet mietteistään.

– Riittää täksi kertaa. Huomenna nähdään.

Hän nousi ja meni murtopaikkaan. Levaque ja Chaval heittivät kuokkansa. Täytyi vähän levähtää. He pyyhkivät käsillään hikeä katsahtaen kattoon, mihin oli muodostunut rakoja.

– Hiton hiili sattuikin osallemme. Sehän vallan narisee. Mutta eipä siitä sanota mitään sopimuksessa, vihotteli Chaval.

– Tiettyhän se on, että he ovat roistoja, yhtyi Levaque. – Sitä parempi heille, jos multa meidät hautaa.

Sakarias nauroi. Hän välitti viisi työstä ja kaikesta, mutta häntä huvitti kuulla, kun yhtiötä haukuttiin, Maheu alkoi tapansa mukaan tyyneesti selittää, että maan laatu vaihtuu joka kahdenkymmenen metrin päässä. Täytyy olla oikeudenmukainen, eihän sitä ennakolta osaa arvata. Mutta kun toiset jatkoivat päällikkönsä haukkumista, kävi hän levottomaksi.

– Hiljaa… Riittää! mutisi hän katsoen ympärilleen.

– Taidat olla oikeassa, myönsi Levaque, laskien ääntään, – se ei ole viisasta.

He pelkäsivät kaikki kauheasti spioneja, ei edes täällä maan syvyydessä pelko jättänyt heitä, ikäänkuin yhtiön hiilillä olisi korvat.

– Saat nähdä, sanoi Chaval tahallaan äänekkäästi, – jos tuo Dansaert sika vielä puhuttelee minua samassa äänilajissa kuin tuonnottain, niin saa hän maistaa kuokkaani… Minähän en kiellä häntä tuhlaamasta rahaa hienohipiäisiin kaunottariin.

Sakarias nauroi täyttä kurkkua. He tekivät usein pilaa Dansaertin suhteesta Pierronin vaimoon. Katarinakin käytävän päässä nauroi koko sydämestään. Muutamin sanoin selitti hän Etiennelle mistä on kysymys. Mutta Maheu alkoi suuttua, peittämättä pelkoaan.

– Oletko vaiti! Hauku kun olet yksin niin paljon kuin haluat, jos tahdot joutua kiikkiin.

Samassa kuului yläkäytävästä askelten ääntä. Ja melkein heti tuli näkyviin pääinsinööri, pikku Negrel, kuten työmiehet kutsuivat häntä, pääkaivosvoudin Dansaertin seurassa.

– Enkö sanonut! – sopersi Maheu. Hehän aina ilmestyvät äkkiä, ikäänkuin nousisivat maasta.

Herra Hennebeaun sisarenpoika, Paul Negrel, oli kaunis nuori mies, ijältään noin kahdenkymmenen kuuden vanha, laiha ja kihara-tummatukkainen. Suippokärkinen nenä ja vilkkaat silmät tekivät hänet kärpämnäköiseiksi. Hän oli kohtelias, hiukan ylimielinen ollen työmiehiä kohtaan jyrkkä ja käskevä. Hän oli samoin puettu ja nokinen kuin nekin. Herättääkseen työmiesten kunnioitusta, osotti hän hämmästyttävää rohkeutta kulkien vaarallisilla paikoilla, laskeutuen ensimäisenä räjähdys- ja vieremäpaikkoihin.

– Täälläkö, Dansaert? – kysyi hän.

Pääkaivosvouti, leveänaamainen belgialainen, paksuine lihallisine nenineen, vastasi liioitellulla kohteliaisuudella:

– Niin, herra Negrel… Tässä on mies, joka tänä aamuna otettiin.

Molemmat tunkeutuivat murtopaikkaan ja kutsuivat Etiennen luoksensa.

Insinööri kohotti lyhtynsä ja katsoi tyystin häneen, kysymättä mitään.

– No olkoon, – sanoi hän viimein, – mutta toistan etten pidä siitä, että otetaan ketä hyvänsä maantieltä… Älkää toiste tehkö sitä.

Hänelle tahdottiin selittää, että nyt on suuri työnpuute, että yhtiö on tahtonut ottaa tyttöjen sijaan miehiä hiilirattaitten lykkääjiksi, mutta hän ei enää kuullut. Hän tarkasti kattoa, sill'aikaa kun murtajat tarttuivat taas kuokkiinsa. Äkkiä huudahti hän:

– Mutta, Maheu, mitä te ajattelette? Tehän voitte kaikki hautaantua tähän paikkaan.

– Eikö mitä, kyllä se kestää, vastasi työmies tyynesti.

– Kestää! Mutta maahan on jo alkanut laskea; te asetatte parruja kahden metrin päähän toinen toisestaan, ei aina sitäkään. Oh, te olette kaikki samallaisia. Te tahdotte mieluummin, että niskanne vääntyisi nurin, mutta ette voi jättää hiiliä, pystyttääksenne riittävästi kannattimia! Korjatkaa heti kaikki. Pankaa kannattimia kaksi kertaa useampia, kuuletteko?

Työmiehet alkoivat murista, tiesiväthän he itsekin, olivatko he vaarassa. Mutta silloin hän raivostui.

– Mutta vastaatteko te seurauksista, jos päänne murskaantuvat? Ei, vaan yhtiö saa maksaa kaikesta, maksaa teille ja eläkkeitä vaimoillenne… Kyllä minä teidät tunnen, saadaksenne parit rattaat lisää olette valmiit antamaan vaikka päänne ja henkenne.

Maheun valtasi vihastuminen, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:

– Jos meille maksettaisiin enemmän, niin kyllä panisimme kannattimia.

Insinööri kohautti olkapäitään. Vasta pois mennessään lausui hän:

– Vielä on teillä tunti aikaa, ryhtykää kaikki työhön. Ilmoitan teille ennakolta, että murtotyömiehiltä lasketaan kolme frankia sakkoa.

Murtajien murina oli vastauksena hänen sanoihinsa, mutta sotilasmaisen kurin hallitsemina pidättäytyivät he mielenosotuksesta, tottuneina alistumaan toinen toiselleen, alkaen nuorimmasta ajopojasta ja päättyen pääkaivosvoutiin. Chaval ja Levaque polkivat vimmoissaan jalkaansa, mutta Maheu pidätti heidät katseellaan. Sakarias taas kohautti huolettomana olkapäitään.

Mutta eniten oli Etienne kiihoittunut. Siitä hetkestä asti kun hän oli tullut tähän helvettiin, alkoi hänessä vähitellen kyteä äreys. Hän katsahti Katarinaan, joka seisoi nöyränä alaspainetuin päin. Oliko mahdollista täyttää tuo kuolettava työ täydellisessä pimeydessä, voimatta edes ansaita sen verran, että riittäisi jokapäiväiseen leipään!

Sillä välin poistui Negrel ynnä Dansaert, joka vain nyökäytti päätään kaikkeen, mitä hän sanoi. Äkkiä alkoivat he taas puhua äänekkäästi. He pysähtyivät tarkastamaan käytävää. Murtajien täytyi huolehtia käytävien kannattimista kymmenen metriä työpaikastaan.

– Enkö sanonut, että he eivät välitä ihmiselämän hukasta! – huusi insinööri. Ja mitä pirua tekin katsotte?

– Katsonhan minä… sopersi kaivos vouti. – Mutta väsyyhän aina toistamasta samaa.

– Maheu! Maheu! – huusi Negrel vihaisesti.

Kaikki hiilenkaivajat laskeutuivat käyttävään.

– No katsokaahan tuota! – puhui hän. – Kestääkö tuo mielestänne? Kaikki on tehty hutiloimalla… Katsokaa kuinka poikkipuu on pistetty, ei ole edes sovitettu liitteisiin… Nyt ymmärrän, miksi korjaustyöt meille maksavat niin paljon. Teille se on samantekevää, kumpa kestäisi niin kauan kuin te siitä vastaatte! Mutta yhtiön täytyy hankkia koko armeijakunta toimittaakseen korjaustyöt…

Chaval aikoi vastata, mutta hän ei sallinut.

– Vait, minä tiedän mitä te tahdotte sanoa. Että teille maksettaisiin enemmän, eikö niin? Mutta minä varoitan teitä, että te voitte saavuttaa vain sitä, että vähennetään palkkionne hiilirattaista, jos teille tullaan maksamaan parruista. Niin saamme nähdä mitä te siitä hyödytte.. Mutta nyt korjatkaa heti kaikki tuo. Huomenna tulen katsomaan.

Hän poistui, mutta työmiehet jäivät täydelliseen hämmästykseen uudesta uhkauksesta. Dansaert, joka insinöörin edessä oli osottanut sellaista nöyryyttä, jäi hänestä jälelle, hyökätäkseen työmiesten kimppuun.

– Senkin laiskurit, teidän tähtenne saan minä moitteita! – huusi hän työmiehille. – Katsokaa! Älkää luulko, että pääsette ainoastaan kolmella frankilla!

Kun hän oli mennyt, niin ei Maheukaan enää voinut hillitä itseään:

– Kaikkea sitä pitää tapahtua! Minä tahdon pysyä tyynenä, sillä muuten ei voi sopia mistään. Mutta tässä on jo liikaa, tästä voi kuka tahansa raivostua. Onko se järkeä, alentaa maksumme rattaista ja maksaa kannatinparruista erikseen! Se on taas uusi keksintö, että meille maksettaisiin vähemmän. Kirotut saakelit!

Hän etsi keneen hän voisi purkaa vihansa ja huomattuaan Katarinan ja Etiennen seisovan toimettomina syrjässä, ärjähti:

– Tuokaa minulle parruja, perhanat! Ettekö osaa tehdä mitään, vai mitä kuhnailette. Kun annan teille aimo löylyn, niin saatte nähdä!!

Etienne meni hakemaan parruja. Tuo raakuus ei häntä lainkaan loukannut. Hänessä kuohui päällikköjä vastaan, niin että työmiehet tuntuivat hänestä liian hiljaisilta.

Levaque ja Chaval purkivat vihansa kirouksiin. Mutta ryhtyivät kaikki, Sakariaskin, työhön. Puolentunnin ajan kuului ainoastaan puun ryskettä ja vasaran kumeita iskuja. Kaikki olivat vaiti purkaen vihansa vuoreen, jonka he olisivat siirtäneet olkapäillään, jos olisivat voineet.

– Nyt saa riittää! – huusi vihdoin Maheu, uupuneena väsymyksestä ja vihasta. – Puoli kaksi. Sattuipa helkkarin päivä! Emme ansainneet viittäkäänkymmentä sous'ta… Minä menen, en jaksa enää.

Vaikka oli vielä puoli tuntia työaikaa, pukeutui hän. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. He eivät voineet rauhallisesti katsoa murtopaikkaansa. Katarina aikoi lykätä rattaita, mutta he kutsuivat hänet pois, tytön ahkeruus ärsytti nyt heitä. Ja kaikki kuusi raatajaa lähti taas samaa tietä nostokoneen luo, työkalut kainalossa.

Tien risteyksessä Katarina ja Etienne jäivät toisista jälelle. He tapasivat pikku Lydian, joka kertoi mitä heillä oli tapahtunut. Mouquette oli äkkiä saanut nenävuodon ja juoksi jonnekin hakemaan vettä. He jatkoivat matkaa, mutta Lydia jatkoi taas väsyneenä kädet ojossa ja hajareisin lykätä rattaita. Hän muistutti laihaa mustaa muurahaista, joka kantoi ylivoimaisen kuorman. Katarina ja Etienne lähtivät juoksemaan, kumartuneina, jotteivät iskisi kattoon. Toisinaan pysähtyivät he, jottei selkä syttyisi, sanoivat he nauraen, sillä heidän oli lämmin.

Tultuaan alas, jäivät he yksin. Heidän ilonsa hävisi samassa. He menivät eteenpäin väsynein askelin, tyttö edellä, mies perästä. Lyhdyt savusivat niin, että Etienne tuskin näki Katarinaa, joka kulki ikäänkuin sumussa.

Häntä vaivasi omituinen tunne, ajatellessaan, että Katarina oli tyttö, ja oli tyhmää hänen puoleltaan olla syleilemättä häntä, mutta muisto siitä toisesta pidätti hänet. Tietysti oli hän valehdellut, tuo toinen oli kyllä hänen rakastajansa, se on varmaa. Ja Etienne tunsi vihaa häntä kohtaan, ikäänkuin tyttö olisi pettänyt hänet. Mutta Katarina sillä välin kääntyi joka askeleella hänen puoleensa, varotti tien epätasaisuuksista, ikäänkuin kehottaen olemaan kohtelias. Oltiinhan siinä aivan yksin, voisi jutella vähän ja olla ystäviä! Vihdoin he tulivat kuletuskäytävään. Etienne tunsi helpotuksen, tyttö taas viimeisen kerran katsahti häneen kaiholla, – heille ei enää tarjoutuisi tällaista onnellista tilaisuutta.

Ympärillä jyrisi maanalainen elämä, yhäti häärivät kaivosvoudit, rattaitten jonot kolisivat. Heidän täytyi painautua seinää vastaan, antaen tietä ihmisille ja hevosille, jotka hengittivät suoraan päin kasvoja.

Jeanlin huusi heille jonkin haukkumisen, mutta he eivät pyörien rätinältä kuulleet sitä. He kulkivat yhä eteenpäin. Katarinakin oli vaiennut. Etienne ei tuntenut tietä ja ajatteli että tyttö tahallaan vie hänet eksyksiin maanalaisia risteileviä käytäviä myöten. Eniten kärsi hän kylmästä, joka yhä kiihtyi sitä myöten kun he lähestyivät kaivosaukkoa. Hän oli jo kadottanut kaiken toivon päästä ulos täältä, kun äkkiä he saapuivat kaivoshalliin.

Chaval katsoi epäilevästi heihin. Toiset olivat myöskin siinä, hikisinä kylmässä tuulessa; he olivat vaiti, koettaen painaa vihansa alas. He olivat tulleet liian aikaiseen, eikä heitä tahdottu nostaa, sitä suuremmalla syyllä, koska juuri aijottiin kaikella varovaisuudella laskea hevonen alas. Täytyi odottaa puolen tuntia. Lastaajat työnsivät rattaita häkkiin, niin että rautaketjut jyrisivät ja nostokone kiiti ylös rankkasateessa, joka valui aukon ammottavasta reijästä. Alhaalla kaikki tuo vesi juoksi kymmenen metrin syvyiseen laskukaivoon, josta levisi kosteutta ympärille.

Kolmen suuren lyhdyn punertava liekki ja suuret liikkuvat varjot seinillä antoivat tälle maanalaiselle huoneelle synkän näön, muistuttaen jotakin ryöväriluolaa lähellä kohisevaa virtaa.

Maheu yritti viimeisen kerran. Hän lähestyi Pierronia, joka oli alkanut työnsä kello kuusi.

– Etkö sinä voisi nostaa meidät?

Mutta lastaaja, kaunis nuorukainen leppeine kasvonilmeineen, kieltäytyi pelästyneenä:

– Se on mahdotonta. Kysy voutia… Minua sakotetaan.

Työmiehet murisivat. Katarina lähestyi Etienneä ja kuiskasi hänelle:

– Tule, minä näytän sinulle tallin. Siellä on niin herttaista!

He pujahtivat salaa, sillä pääsö talliin oli kielletty. Talli sijaitsi vasemmalla, lyhyehkön käytävän päässä. Se oli hakattu kallioon, tiilisine holvineen, 25 metriä leveä ja neljä korkea; sinne mahtui kaksikymmentä hevosta. Tallissa oli todellakin herttaista, tuoreet oljet tuoksuivat ja eläimistä huokui lämpöä. Yksi ainoa lyhty valaisi himmeästi. Hevoset käänsivät päänsä veltosti, katsahtaen suurin lapsellisin silmin ja jatkoivat taas syödä kaurojaan hitaasti, kuin terveet ja kylläiset työläiset, joita kaikki vaalivat.

Katarina luki ääneen hevosten nimet sinkkilaatoista, kun äkkiä hän huudahti. Hänen eteensä nousi jokin olento. Mouquette nousi oljilta. missä hän oli maannut. Maanantaisin oli hän erittäin väsynyt sunnuntaitapausten jälkeen ja silloin löi hän nyrkillään nenään ja juoksi pois työstä sillä tekosyyllä, että hänen täytyy hakea vettä. – Hän saapui tavallisesti tänne ja nukkui pehmeällä alustalla. Hänen isänsä hemmotteli häntä eikä kieltänyt häneltä mitään, vaikka itse oli vaarassa saada harmia tyttärensä tähden.

Samassa tuli Mouque. Se oli lyhyt, kalju, hyvin vanhentunut, mutta kuitenkin lihava viisikymmenvuotias ukko. Siitä asti kun hänet oli määrätty tallirengiksi, oli hän ottanut tavaksi purra tupakkaa, purren niin innokkaasti, että ikenet olivat veressä.

Nähdessään tyttärensä seuraa, tuli hän ärtyiseksi.

– Mitä teillä täällä on tekemistä? huusi hän. – Menkää tiehenne! Etkö häpeä tuoda miestä tänne!

Mouquettesta oli tuo koko hauskaa, hän nauroi koko sydämestään. Etienne sitä vastoin joutui hämilleen ja riensi ulos, Katarina hymyillen seurasi häntä.

Kun he palasivat kaivoshalliin, saapuivat sinne myös Bebert ja Jeanlin hiilirattaitten jonoineen. Nostokoneen toiminnassa oli sattunut pysäys ja nuori tyttö meni silittämään hevosta. Se oli Bataille, valkea vanha hevonen, vanhin kaivoksessa, se oli viettänyt maan alla jo kymmenen vuotta, seisonut samassa tallinnurkassa, tehnyt samaa työtä samoissa pimeissä käytävissä, kymmeneen vuoteen se ei ollut nähnyt päivänvaloa. Se oli lihonnut. Sen karva kiilsi ja yleensä oli se hyvännäköinen. Se näytti viettävän täällä viisaan elämää, kaukana maaelämän onnettomuuksista. Aikaa myöten oli se saavuttanut suuren näppäryyden. Se tunsi niin hyvin tien, jota astui joka päivä, että itse työnsi päällään ilmanvaihtoluukkuja ja taivutti päänsä siellä, missä katto oli hyvin matala. Se osasi varmaankin myös laskea matkojaan, sillä kulettuaan tavallisen määrän, kieltäytyi se lähtemästä uudelleen matkalle ja se täytyi pakosta viedä talliin. Nyt vanhoilla päivillä tuntuivat sen kissansilmät surumielisiltä. Mahdollisesti näki se unelmissaan Marchiennen myllyn, Scarpe joen rannalla, jonka läheisyydessä se oli syntynyt, missä rannat aina viheriöivät ja raikas tuuli puhalsi. Ylhäällä oli jokin, joka paistoi ja lämmitti, jokin suuri lamppu, mutta eläimen heikko muisti ei voinut selvästi herättää sitä mielessään. Ja hevonen seisoi alaspainunein päin, vapisevin jaloin, turhaan koettaen muistaa aurinkoa.

Kaivosaukossa jatkuivat valmistelut, vihdoin iski moukari neljä kertaa, laskettiin hevonen. Siitä oltiin aina levottomia. Sattui että hevonen saapui perille kuolleena säikähdyksestä. Se sidottiin ylhäällä, jolloin se potki hurjasti, mutta kun se tunsi maan putoavan jalkojensa alta, kävi se äkkiä hiljaiseksi ja makasi liikkumatta kuin kivettynyt, katsoen suurin silmin pimeyteen.

Tällä kertaa oli hevonen suurta kokoa, niin että sitoessa oli täytynyt vetää sen pää sivulle, jottei se sattuisi seinään. Laskeminen jatkui kolme minuuttia, sitä hidastutettiin tahalla. Mutta alhaalla kasvoi levottomuus. Oliko se jätetty keskelle tietä sinne pimeyteen? Vihdoin näyttäytyi se liikkumattomana kauhusta laajennetuin silmin. Se oli kolmevuotias ruuna, nimeltä Trompette.

– Hiljaa! – sanoi Mouque. Hänen toimenaan oli ottaa hevonen vastaan.

– Tuokaa se tänne, mutta älkää irroittako siteistä.

Trompette makasi kivialustalla liikkumattomana möhkäleenä. Siltä varmaankin tuntui kaikki kauhealta unelta, sekä musta kuilu, että synkkä halli, jota täytti jyske ja melu.

Sitä alettiin irroittaa, kun Bataille hitaasti saapui sen luo. Se oli juuri riisuttu valjaista ja se jo etäältä kurotti kaulaansa, haistellakseen tuota uutta toveria, joka äkkiä oli pudonnut maan päältä. Työmiehet väistyivät hohottaen. No haisiko se hyvältä? Mutta Bataille ei kuullut heidän pilkkasanojaan, se vilkastui yhä enemmän. Uusi tulokas oli varmaankin tuonut mukanaan raittiin ilman tuoksua, unohdetun auringon ja ruohon tuoksua. Äkkiä hirnahti se kuuluvasti ja sen äänessä kuului iloa ja ikäänkuin tukahdutettua itkua. Se oli tervehdys toverille, joka hetkeksi oli herättänyt kaikki nuo unohdetut asiat ja se oli säälin ilmaisua uutta vankia kohtaan, joka vasta kuolleena palaisi ylös.

– Kas, kas tuota Bataillea! – huusivat työmiehet ihastuneina. – Se juttelee toverin kanssa.

Trompette oli vapaa siteistä, mutta makasi yhä liikkumattomana kyljellään, ikäänkuin verkko sitoisi sitä. Vihdoin ruoskan lyönnistä hypähti se jaloilleen. Ukko Mouque vei molemmat hevoset talliin.

– No, onko nyt meidän vuoromme? kysyi Maheu.

Häkki oli tyhjennettävä ja vielä oli määräaikaan kymmenen minuuttia. Vähitellen alkoi työ kaikkialla päättyä, kaikista murtopaikoista saapui työmiehiä. Siinä seisoi jo noin viisikymmentä henkeä läpimärkinä vapisten vedossa. Pierron, huolimatta lempeästä ulkonäöstään, antoi tyttärelleen Lydialle korvalle siitä, että tämä oli liian aikaiseen jättänyt työn. Sakarias nipisteli salaa Mouquettea lämmitelläkseen. Mutta yleinen tyytymättömyys kasvoi. Chaval ja Levaque kertoivat, että insinööri uhkasi vähentää maksua vaunuista ja maksaa erikseen tukipylväistä. Joka haaralta kaikui vihaisia huudahduksia: tässä ahtaassa kammiossa melkein kuudensadan metrin syvyydessä alkoi hiljalleen tyytymättömyys itää. Pian alkoivat äänet käydä yhä kovemmiksi; nuo ihmiset, jotka olivat likaiset hiilestä ja värisivät kylmästä, syyttivät yhtiötä, että se puolet työmiehistä tappaa maan alla ja toisen puolen kiduttaa nälällä. Etienne kuunteli väristen.

– Pian! Pian! kiiruhti kaivosvouti Richome lastaajia.

Hän joudutti nostoa, ikäänkuin kuulematta työläisiä. Mutta murina alkoi kuulua yhä kovemmin ja kovemmin, niin että viimein täytyi hänen sekaantua asiaan. Työläiset huusivat hänen ympärillään, ettei niin voi aina jatkua, vaan että kerran tuo kaikki menee helvettiin.

– Sinä olet järkevämpi, Maheu, – sanoi hän, käske heidän olemaan vaiti. Jos ei ole voimaa, niin täytyy olla järkeä.

Maheu todellakin alkoi jo vähitellen rauhoittua ja alkoi jo arastaa seurauksia. Mutta hänen ei tarvinnut sekaantua. Äänet hiljenivät äkkiä itsestään. Negrel ja Dansaert, palatessaan tarkastuskierrokselta, näyttäytyivät erään käytävän päässä. Molemmat olivat myös hiestyneet. Tottuneina alistumaan antoivat työläiset äreästi tietä, insinööri meni sanaakaan sanomatta ohi. Hän istui toisiin rattaisiin, päävouti toisiin, viisi moukarin lyöntiä antoi merkin "rasvaisesta lihasta", kuten sanottiin päällystöä nostettaessa ja häkki katosi näkyvistä syvän äänettömyyden vallitessa.

VI

Sälytettynä nostokoneeseen neljän muun työmiehen kera päätti Etienne itsekseen lähteä taas maanteitä kiertämään. Parempi lähteä nyt heti kuin toistamiseen laskeutua tuohon helvettiin, missä ei edes voinut ansaita leipäänsä. Katarina ei tällä kertaa istunut hänen vieressään levittäen rauhoittavaa lämpöä ja hän koetti olla ajattelematta tuollaisia tyhmyyksiä. Hän tunsi, ettei hän voi tulla tämän lauman kaltaiseksi alistuvaisuudessa, hän oli liian kehittynyt siihen, vaan jos hän jäisi, niin varmaankin lopuksi kuristaisi jonkun päälliköistä.

Äkkiä häikäsi hänen silmiään. He olivat nousseet sellaisella nopeudella, että päivän valo aivan sokaisi hänet. Hän istui silmiään räpytellen pelästyneenä kirkkaasta valosta, josta hän jo oli ehtinyt vierastua. Kuitenkin tunsi hän helposti, kun häkki pysähtyi salpoihin. Ovi avattiin ja työmiesjoukko virtasi häkistä.

– Kuulehan, Mouquet, kuiskasi Sakarias vastaanottajan korvaan, – mennäänkö tänään Vulkaniin?

Vulkan oli tunnettu variété Montsou'ssa.

Mouquet iski silmää ja hihitti hiljaa. Hän oli yhtä lyhyt ja paksu kuin hänen isänsäkin, mutta oli hävyttömän näköinen kuin sälli, joka ei surrut huomista päivää. Nyt tuli Mouquette ja veljellisen lempeyden osoitukseksi antoi hän tälle läiskäyksen.

Etienne tuskin tunsi vastaanotto-huoneen korkeita holvia, jotka lampun valossa olivat tehneet hänet levottomaksi. Nyt se oli kolea ja likainen. Pölyisistä ikkunaruuduista tunki harmaa päivänvalo. Vain kone kiilsi kuten ennenkin; voidellut teräsköydet näyttivät musteeseen kastetuilta nauhoilta. Pyörät ylhäällä ja jättiläiskokoiset parrut, jotka niitä kannattivat ja häkit ja vaunut, kaikki tämä raudan paljous täytti huoneen ja teki sen synkän näköiseksi.

Chaval poikkesi katsomaan merkitsemistaulukkoa vastaanottajan pienessä lasisessa konttorissa. Hän palasi sieltä raivostuneena. Hän oli saanut tietää, että kaksi heidän rattaistaan oli hyljätty, toiset siksi, ettei niissä ollut riittävästi hiiliä ja toiset, ettei hiilet olleet hyviä.

– Onpa tämä päivää! – huusi hän. – Vielä kahtakymmentä sous'ta vähemmän. Niin käy, kun ottaa kadulta tyhjäntoimittajia, jotka eivät toimita enempää kuin sika hännällään.

Ja hän heitti salavihkaa silmäyksen Etienneen. Tämä aikoi heti vastata nyrkillään, mutta sitten muisti, että hänhän lähtee pois eikä kannata riidellä.

Tästä hän vaan varmistui päätöksessään.

– Ei alussa keneltäkään työ suju, sanoi Maheu sovittaakseen. – Huomenna käy paremmin.

Mutta kaikkien sisu kuohui ja he etsivät syytä purkaakseen vihaansa. Kun he menivät lyhtyosastoon jättämään lyhtynsä, joutui Levaque sanasotaan lyhtyvartijan kanssa, jota hän syytti siitä, ettei tämä puhdistanut kunnollisesti hänen lyhtyään. He rauhoittuivat vasta vähän vajassa, missä tuli paloi vielä. Uuni oli niin hehkuva, että koko vaja näytti olevan tulen vallassa. Kaikki hohkasivat helpotuksesta kääntäen selkänsä tuleen, niin että ne höyrysivät. Kun selkää alkoi polttaa, käänsivät he vatsansa. Mouquette tyynesti päästeli napeista kuivaakseen paitaansa välittämättä poikain naurusta.

– Minä lähden, – sanoi Chaval, sulkien työkalunsa kaappiin.

Kukaan ei liikahtanut. Ainoastaan Mouquetten tuli kiire joutua hänen seuraansa, sillä heillä oli yhtä matkaa. Taas kajahti yleinen nauru, sillä kukaan ei ollut tietämätön, ettei Chaval enää hänestä välittänyt.

Katarina kuiskasi jotain isälle. Tämä hämmästyi ensin, mutta nyökkäytti sitten myöntävästi. Hän kutsui Etiennen luoksensa antaakseen tälle hänen nyyttinsä.

– Kuulkaa, sanoi Maheu, jos teillä ei ole penniäkään, niin te varmasti kuolette nälkään ennen saamispäivää. Tahdotteko, minä koetan hankkia teille velkaa?

Etienne joutui hämilleen. Hän oli juuri aikeissa vaatia kolmekymmentä sous'taan mennäkseen täältä. Mutta hän häpesi nuorta tyttöä, joka katsoa tuijotti häneen. Ehkä tyttö voisi luulla, että hän kantaa kaunaa häntä vastaan.

– En luonnollisesti voi mitään luvata, jatkoi Maheu. – Mutta joka tapauksessa tahdon yrittää.

Etienne ei sanonut vastaan. Varmasti hän saa kieltävän vastauksen. Kaikessa tapauksessa tuo ei sido häntä lainkaan, hän voi lähteä heti saatuaan pahimman nälän tyydytetyksi. Mutta sitten suuttui hän itsellensä, miksi hän ei kieltäytynyt, nähdessään, miten Katarina hymyili ilosta, että oli saanut tehdä hänelle palveluksen. Mitä varten tuo kaikki?

Suljettuaan työkalunsa ja otettuaan puukenkänsä lähti Maheu samoin kuin kaikki muut työmiehet sen jälkeen kun olivat vähän lämmitelleet. Etienne seurasi Maheu'ta, Levaque poikineen yhtyi myös seuraan. Kun he kulkivat lajitteluvajan sivu kuulivat he sieltä äänekästä riitelemistä.

Se oli tilava vaja, missä ilmassa oli aina mustan pölyn pilviä ja jonka suurista ikkunoista veti alituisesti. Hiilirattaat ajettiin sinne suoraan vastaanotto-osastosta. Siellä ne kaadettiin kumoon suppiloihin, jotka olivat varustetut pitkillä uurroksilla. Uurrosten kummallakin puolen seisoivat korokkeella naislajittelijat lapioineen ja haravoineen, valitsivat kivet ja puhtaat hiilet työnsivät uurrosta myöten vaunuihin, jotka seisoivat kiskoilla vajassa.

Philomene Levaque, laiha kalpea ja nöyrä tyttö, joka sylki verta, teki siinä työtä. Jokin sininen villarääsy peitti hänen päänsä, hänen kätensä ja käsivartensa olivat mustat hiilestä, hän lajitteli vanhan noita-akan, Pierronin anopin rinnalla, jota yleensä sanottiin La Bruleksi [poltettu]. Vanhus oli todellakin noidan näköinen ilkeine kissansilmineen ja kuten saiturin rahapussi, lujasti yhteen puserrettuine huulineen. He riitelivät kiivaasti, tyttö syytti vanhusta, että tämä sysi kaikki kivet hänen puolelleen, niin ettei hän ehtinyt kymmenessä minuutissa täyttää koria. Heille maksettiin korilta ja se oli aina heillä riidan aiheena. Hapset liehuivat ja kasvoihin jäi käsistä mustia jälkiä.

– Anna hänelle oikein, että tuntuu! – huusi Sakarias rakastajattarelleen.

Kaikki naislajittelijat purskahtivat nauramaan. Mutta La Brule hyökkäsi jo nuoren miehen kimppuun.

– Sinäkö vielä puutut, senkin heittiö! Pitäisit ennemmin huolta penikoistasi, jotka olet hankkinut hänelle… Onpa tuokin, kahdeksantoista vuotias tyttö, joka tuskin jaksaa seistä jaloillaan!

Maheu esti poikaansa menemästä tarkastamaan lähemmältä tuota luurankoa, kuten hän sanoi. Paikalle riensi eräs päällysmiehistä ja haravat alkoivat taas nopeasti toimia hiilien kimpussa. Uurrosten yli kumartui pitkä rivi naisia, jotka riitelivät kivistä.

Ulkona oli tuuli odottamatta tyyntynyt ja harmaalta taivaalta laskeutui alas kostea kylmyys. Kivihiilenkaivajat kulkivat hajallaan, käyristyivät ja puristivat kätensä lujasti ristiin rinnoille, niin että lapaluut ulkonivat ohuitten vaatteitten alta. Päivän valossa näyttivät he neekerijoukolta, joka oli rypenyt loassa.

– Tuolla menee Bouteloup, huomautti Sakarias irvistellen.

Levaque vaihtoi ohimennen pari sanaa vuokralaisensa kanssa, joka oli pitkä kolmenkymmenen viiden vuotias tyynen ja rehellisen näköinen mies.

– Onko jotain ruokaa kotona, Louis?

– Taitaa olla.

– Ei kai vaimoni ole kovin kiukkuinen tänään?

– Eipähän liene.

Uusi ryhmä työläisiä kulki heitä vastaan. Se oli kello kolmen vuoro. Tällä kertaa kaivos nieli vielä suuremman joukon kivihiilenkaivajia, joitten tehtävä oli rakentaa ja alottaa uusia murtopaikkoja. Työt kaivoksessa eivät koskaan tauonneet: yöt päivät myyrästi siinä ihmisiä kuudensadan metrin syvyydessä valkojuurikaspeltojen alla.

Pojat kulkivat edellä. Jeanlin kertoi Bebert'ille suunnitelmansa, miten hän neljällä sous'lla hankkisi itselleen tupakkaa velaksi. Lydia kulki heistä kohtuullisen välimatkan päässä. Hänen jälessään kulkivat Katarina, Sakarias ja Etienne. Kukaan ei puhunut. Vasta "Huvi" ravintolan luona saavuttivat Maheu ja Levaque heidät.

– Nyt olemme perillä, sanoi Maheu Etiennelle, – Käykää sisälle.

Joukko hajosi. Katarina pysähtyi hetkeksi, katsahti viimeisen kerran nuoreen mieheen läpikuultavine, kuin vuorenjärvi vihertävine silmineen, jotka näyttivät vielä suuremmilta ja kirkkaammilta mustuneilla kasvoilla. Tyttö hymähti hänelle ja meni toisten kanssa kylään.

Ravintola sijaitsi keskivälillä, kylän ja kaivoksen välisessä tienristeyksessä. Se oli valkonen kaksinkertainen kivitalo, jonka ikkunalaudat olivat sinisiksi maalatut. Neliskulmaisessa kyltissä oven yläpuolella seisoi keltaisilla kirjaimilla: "Huvi", Rasseneur'in ravintola.

Sen takana oli keilarata, jota aina ympäröi joukko katsojia.

Yhtiö käytti kaikkia keinoja saadakseen tämän maapalan, jota ympäröi sen laajat maa-alat. Sitä harmitti tämä kapakka, joka oli noussut keskellä peltoja, aivan Voreux'in luona.

– Astukaa perälle, toisti Maheu Etiennelle.

Sisältä oli ravintola pieni, valoisa, seinät valkoisiksi maalatut. Siinä seisoi ainoastaan kolme pöytää, tusina tuoleja ja suuri mäntynen tiski, millä seisoi noin kymmenkunta olut-tuoppia, kolme viinipulloa, karahvi sekä pienehkö olut-tynnyri tinahanoineen. Rautaisessa maalatussa kamiinissa paloivat hiljaa hiilet. Kivilattialle oli sirotettu hienoa valkosta hiekkaa, joka imi kosteuden ilmasta. Se oli välttämätön tässä kosteassa seudussa.

– Olutta, sanoi Maheu pitkälle valkotukkaiselle tytölle, joka toisinaan palveli ravintolassa. – Onko Rasseneur kotona?

Tyttö kiersi hanaa ja vastasi, että hän pian palaa. Maheu joi yhteen vetoon puolet tuoppia huuhtoakseen hiilipölyn, joka oli tarttunut hänen kurkkuunsa. Hän ei tarjonnut mitään toverilleen. Paitsi heitä oli ravintolassa vielä yksi vieras, samallainen likanen ja hiestynyt hiilenkaivaja, joka joi oluensa äänettömänä ajatuksissaan. Pistäysi vielä yksi työmies, joka joi tilaamansa oluen ja meni sanomatta sanaakaan.

Suurkokoinen tukeva, noin kolmenkymmenen kahdeksan ikäinen mies pyöreine ajettuine kasvoineen, astui huoneeseen. Se oli Rasseneur, joka ennen hänkin oli ollut hiilenmurtaja, mutta jonka yhtiö oli erottanut osallisuudesta lakkoon. Hän oli ollut kelpo työmies, osasi hyvin puhua ja oli aina kaikkien tyytymättömien johtaja. Hänen vaimonsa oli jo ennen harjoittanut olut- ja viinamyyntiä, kuten monet työmiesten vaimot. Kun hänet oli heitetty kadulle, rupesi hän itse ravintoloitsijaksi, hankki rahaa ja avasi kapakan aivan Voreux'ia vastapäätä yhtiön kiusaksi. Nyt kävi hänen liikkeensä hyvin; työmiehiä virtasi hänen luoksensa kaikilta haaroilta, niin että hän hyötyi siitä vihasta, jota hän ennen oli kiihottanut heissä.

– Olen ottanut työhön tänä aamuna tämän nuorukaisen, selitti Maheu heti, – onko sinulla joku huoneistasi vapaa ja voitko antaa hänelle velkaa saamispäivään?

Rasseneurin leveät kasvot saivat heti surullisen ja samalla epäilevän ilmeen. Hän heitti tutkivan silmäyksen Etienneen ja vastasi osottamatta edes kohteliaisuuden vuoksi vähääkään myötätuntoa:

– Mahdotonta. Molemmat huoneet on kiinni.

Vaikka Etienne oli odottanut kieltävää, vastausta, tuli hän kuitenkin siitä pahoilleen, hän ihmetteli itsekin, miksi hänen on niin vastahakoista ajatella lähtöä. Mutta olkoon menneeksi, hän lähtee kuitenkin niin pian kuin saa kolmekymmentä sous'taan. Hiilenkaivaja poistui juotuaan tuoppinsa. Saapui toisia kostuttamaan kurkkua ja juotuaan lähtivät yhtä nopeasti pois. He huuhtoivat ainoastaan kurkkuaan, ilman nautintoa, ääneti tyydyttäen välttämätöntä tarvettaan.

– No, onko mitään uutta? – kysyi Rasseneur puoliääneen kääntyen Maheun puoleen, joka pienin kulauksin joi oluensa pohjaan.

Tämä varmistuneena ettei huoneessa ollut muita paitsi Etienne, kertoi aamupäivätapauksen kaivoksessa.

Ravintoloitsija punastui vihasta; hän suuttui nopeasti ja hänen silmänsä paloivat.

– Jos he uskaltavat vähentää palkkoja, niin piru perii heidät.

Häntä häiritsi vähän Etiennen läsnäolo, mutta hän jatkoi puhumistaan toisinaan heittäen häneen kieron silmäyksen. Hän puhui viittauksilla nimittämättä tirehtöriä, Hennebeau'ta, tai hänen vaimoaan ja sisarenpoikaa Negreliä. Hän toisti, ettei niin voinut jatkua, että jonakin kauniina aamuna kaikki käy hullusti… Puute oli hyvin tuntuva. Hän luetteli tehtaita, jotka suljettiin ja joista työläiset tulivat joutilaiksi. Hän oli jo kuukauden ajan antanut pois yli kolme kiloa leipää. Edellisenä päivänä oli hän kuullut, että Deneulin, jolla oli kaivantoja läheisyydessä, ei voisi kestää. Sitä paitsi oli hän saanut Lillestä kirjeen tarkkoine selontekoineen, jotka tekivät levottomaksi.

– Se on, ymmärrätkö, siltä henkilöltä, jonka sinä näit täällä eräänä iltana, kuiskasi hän.

Mutta tässä hänet keskeytettiin. Huoneeseen tuli hänen vaimonsa, pitkä laiha nainen, jolla oli pitkä nenä ja punaset posket. Politiikassa oli hän miestään vapaamielisempi.

– Kirje on Pluchart'ilta, lausui vaimo. – Olisipa hän täällä, niin asiat varmaankin kääntyisivät paremmin.

Etienne oli kuunnellut tarkoin kiihottuen pelkästä ajatuksesta heidän kärsimyksistään ja mahdollisuudesta kostaa. Pluchartin nimen kuullessaan säpsähti hän ja huudahti huomaamattaan:

– Minä tunnen Pluchart'in.

Kaikki kääntyivät häneen jonka vuoksi hänen täytyi selittää.

– Niin, minä olen koneenkäyttäjä ja hän oli mestari työhuoneessani Lillessa. Hyvin hyvä mies, minä olen usein keskustellut hänen kanssaan.

Rasseneur mittasi hänet taas katseellaan. Hänen kasvojensa ilme muuttui nopeasti, nyt hän katsoi nuorukaiseen myötätunnolla. Viimein kääntyi hän vaimonsa puoleen:

– Maheu on tuonut luokseni uuden lykkääjänsä ja pyytää antamaan hänelle huoneen ylhäällä ja uskomaan velkaa pari viikkoa saamispäivään saakka.

Silmänräpäyksessä oli asia sovittu. Löytyi vapaa huone, sillä sen asukas oli juuri sinä aamuna muuttanut. Ravintoloitsija puhui yhä kiihkeämmin, yhä toistaen, ettei hän vaadi mahdottomia isänniltä. Mutta hänen vaimonsa vain kohautti olkapäitään, hän ei tyytynyt siihen, vaan piti jokaisen hänen mielestään saada se, mihin kullakin on oikeus.

– No, hyvästi, keskeytti Maheu, – kaikesta tuosta huolimatta täytyy kuitenkin laskeutua alas kaivokseen ja niin kauan kuin sitä täytyy tehdä, tulee aina joitakin jäämään sinne. Katso kuinka reippaaksi sinä olet tullut näinä kolmena vuotena sitten kun lopetit työnteon.

– Niin, minä olen hyvin voimistunut, myönsi Rasseneur tyytyväisenä.

Etienne kiitti Maheuta lämpimästi kaikesta, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt. Mutta tämä vain nyökkäytti päätään sanomatta sanaakaan. Saatettuaan hänet ovelle Etienne katsoi, miten tämä kulki hitaasti ja vaivaloisesti mäkeä ylös matkalla työväenkylään. Emäntä tarjosi uusille vieraille pyytäen Etienneä odottamaan hetkisen, kunnes hän vie hänet huoneeseensa, missä hän voi peseytyä. Pitäisikö hänen nyt jäädä? Hän oli taas kahdenvaiheilla, kaihosi vapautta, vapaata maleksimistaan valtamaantietä pitkin, kirkkaan auringon hyväilemänä, jolloin tieto siitä, ettei ole kenenkään alamainen teki nälänkin kevyeksi.

Hänestä tuntui, että jo oli kulunut vuosia siitä kun hän oli saapunut tänne tuulen pauhatessa ja sitten ryöminyt nelinkontin maanalaisissa käytävissä. Oli sietämätöntä ajatella, että täytyisi taas alottaa kaikki uudelleen, se oli liian raskasta, se oli väärin. Hänen inhimillinen itsetietoisuutensa kiihottui ajatellessa, että täytyisi muuttua sokeaksi ja sorretuksi eläimeksi.

Tätä ajatellessa liukui Etiennen katse vaistomaisesti yli ympäröivän seudun. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä erottaa sitä selvemmin. Näköala, joka avautui hänen eteensä hämmästytti hänet, hän oli kuvitellut seutua aivan toisellaiseksi silloin kun Bonnemort pimeässä oli kädenviittauksella osottanut sitä. Suoraan edessään näki hän rotkossa Voreux'in tiilikivisine ja puisine rakennuksineen; hän näki mustan lajitteluvajan ja kattotiilillä peitetyn tornin, vaaleanpunaisen piipun, sekä koneosaston, kaikki pakattuna yhteen läjään epämiellyttävän näköisenä. Ympärillä levisi suuri tasanko, joka näytti suurelta pikimustalta järveltä, missä aaltomaisesti kohosivat hiilikasat ja niitten yllä korkeilla telineillä kiskorivit. Tasangon yhdessä osassa oli niin suuri hirsiläjä, että voisi luulla koko metsän tuoduksi sinne. Oikealla katusulun tavoin kohosi jättiläismäinen multakumpu; sen toista reunaa peitti jo ruoho, toiselta puolen oli se jo vuoden ajan kytenyt, niin että siitä aina kohosi sakea savu. Etempänä näkyivät avarat riisi- ja valkojuurikaspellot, jotka olivat paljaat tähän vuoden aikaan, rämeet niukkoine kasvullisuuksineen, joitakin vaivaisia pajuja ja harvoja poppelia etäisellä niityllä. Vielä etäämpänä näkyi valkosia pilkkuja, ne olivat kaupungit Marchienne pohjoisessa ja Montsou etelässä. Lännessä aivan taivaan rannalla siinti kapeana sinipunasena juovana Vandame-metsä. Talvihämärän vähäisessä valossa tuntui hänestä, että koko tasanko oli mustunut Voreux'in naapuruudesta, hieno hiilitomu oli peittänyt puut, tiet ja pellon.

Eniten hämmästytti häntä Scrape-joki, joka oli muutettu kanavaksi. Yöllä hän ei ollut lainkaan nähnyt sitä. Tämä kanava virtasi suoraan Voreux'sta Marchienne'en kuten kymmenen kilometrin pituinen hopeanauha. Sitten hävisi se etäisyyteen kuten leveä lehtikuja, jonka molemmin puolin oli istutettu tuuheita puita ja jonka pinnalla liukui punasia purjeveneitä. Aivan kaivoksen luona oli laivasilta, missä seisoi laivoja, niihin kuletettiin siltaa myöten vaunuja täynnä hiiliä. Kaivoksen toisella puolen joki teki jyrkän mutkan kulkien suoperäisen alangon läpi.

Etiennen katse siirtyi joelta työväen kylän punasiin kattoihin. Sen jälkeen katsoi hän taas Voreux'ta, sen rumia rakennuksia ja tiilikasoja, jotka poltettiin siinä. Puuaidan takana risteilivät yhtiön rautatiekiskot, joita käytettiin kaivoksen palvelukseen.

Tällä hetkellä luultavasti laskettiin kaivokseen viimeisen ryhmän työläisiä. Rautatiekiskoilla vikisivät vaunujen pyörät työläisten lykätessä niitä. Nyt ei ympäristö tuntunut enää salaperäiseltä, eikä siinä ollut käsittämättömiä ääniä ja tulia. Päivän valettua himmenivät koksi- ja sulatus-uunit. Kuului ainoastaan pumpun tasainen huohotus ikäänkuin ahneen ihmis-syöjän hengitys.

Silloin teki Etienne nopeasti päätöksensä. Ehkä hän luuli näkevänsä Katarinan kirkkaat silmät kylän portilla. Tai ehkä häneen tarttui yleinen tyytymättömyys, joka alkoi vallata Voreux'n. Hän ei ymmärtänyt oikein itsekään, mikä pakotti hänet päättämään, hän tiesi vain, että hän menee kaivokseen kärsiäkseen ja taistellakseen, hän ajatteli raivolla niitä ihmisiä, joista Bonnemort oli hänelle puhunut, tuota luhistunutta epäjumalaa, jolle kymmenet tuhannet työmiehet antaa lihansa tietämättä edes, mikä epäjumala se on.

TOINEN OSA

I

Gregoires'ien kartano, Piolaine, sijaitsi kaksi kilometriä itään Montsou'sta Joisellen tien varrella. Se oli suuri neliskulmainen talo, joka oli rakennettu seitsemänsata-luvun alussa ilman erikoista tyyliä. Ennen oli kartanolle kuulunut laajoja maa-aloja, joista nyt oli enää jälellä noin kolmekymmentä hehtaaria, jota tiheä muuri ympäröi. Erittäin kuuluisia olivat hedelmäpuutarha ja kyökkitarha erinomaisista hedelmistään ja vihanneksistaan, joita pidettiin seudun paraimpina. Vanha lehmuskuja kulki kartanolta aina rautatieasemaan saakka. Se oli seudun huomattavimpia merkillisyyksiä, sillä siinä oli vähän puita.

Tänä aamuna oli Gregoire-pariskunta noussut kello kahdeksan aamulla. Tavallisesti nousivat he vasta kello yhdeksän, sillä he nauttivat paljosta nukkumisesta, mutta öinen myrsky oli hermostuttanut heidät.

Gregoiren mennessä ulos katsomaan oliko tuuli tehnyt jotain vahinkoa, meni hänen vaimonsa mukavissa aamupukimissaan keittiöön. Hän oli pieni lihavanlainen, joka viidestäkymmenestä vuodestaan ja harmaasta tukastaan huolimatta oli säilyttänyt nukenilmeen kasvoissaan.

– Melaine, sanoi hän keittäjättärelle, paistakaappa nyt heti makea kakku. Taikina on varmaankin jo kystä. Neiti nousee vasta puolen tunnin kuluttua, niin ehtii kakku hänen aamusuklaatilleen. Se olisi hauska yllätys hänelle.

Keittäjätär, laiha nainen, joka oli ollut heidän palveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta, naurahti hyväksyvästi:

– Niin, niin, siitä tulee mainio yllätys. Uuni on lämmin ja Honorine voi auttaa minua.

Honorine oli kahdenkymmenen vanha tyttö, joka jo lapsena oli otettu taloon ja palveli nyt sisäkkönä. Paitsi näitä kahta naista oli talossa vain yksi miespalvelija, kuski, joka toimitti kaikki raskaat työt. Puutarhuri vaimoineen piti huolen hedelmistä, vihanneksista ja siipikarjasta.

Rouva Gregoire oli jo vuoteessaan keksinyt kakkuyllätyksen ja jäi katsomaan, miten sitä pannaan uuniin. Heidän keittiönsä oli hyvin suuri ja siisti, niin että heti näki, kuinka tärkeä merkitys sillä oli. Hyllyillä kiilsi koko joukko keitto- ja paistinastioita y.m. keittiökaluja. Ilmassa tunsi miellyttävää ruuan hajua. Kaapit ja laatikot olivat täynnä kaikellaisia varastoja.

– No tehkää se oikein kauniin näköiseksi, sanoi hän mennessään ruokasaliin.

Vaikka talossa oli lämmönjohtaja, niin siitä huolimatta paloi ruokasalin kamiinissa tuli. Sisustus oli yksinkertainen: suuri pöytä, tuolit, punanen astiakaappi, vain kaksi matalaa nojatuolia puhui komeuden halusta ja pitkistä tunneista, joita siinä vietettiin kylläisten päivällisten jälkeen. Gregoire'illa ei ollut tapana siirtyä vierashuoneeseen, vaan viettivät he iltansa kodikkaasti siinä.

Gregoire palasi juuri ulkoa, hän näytti kuudenkymmenen ikäiseksi vielä reippaalta, punaposkiselta, hyväntahtoisine kasvoineen, joita ympäröi valkoset kutrit. Hän oli puettu parkkumipuseroon.

Hän oli puhutellut kuskia ja puutarhuria. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Joka aamu teki hän kiertokulun kartanossaan, josta hän ammensi kaiken omistajan tyydytyksen.

– Entä Cecile? kysyi hän. – Eikö hän aiokaan nousta?

– En ymmärrä, vastasi vaimo. – Mutta minä olin kuulevinani liikettä hänen huoneestaan.

Pöytä oli katettu, kolme kuppia seisoi valkosella pöytäliinalla. Honorine lähetettiin katsomaan, miten neidin laita on. Tämä palasi heti ja nauraen puoliääneen kertoi:

– Oi, jospa herra ja rouva näkisi neitiä!.. Hän nukkuu, nukkuu kuin enkeli… Niin herttaisesti, että nautinnokseen katsoo.

Isä ja äiti liikutettuina vaihtoivat silmäyksen.

– Tuletko katsomaan? sanoi mies hymyillen.

– Tulen, vastasi rouva nousten, minun pikkuraukkani.

He nousivat ylös portaita, – Cecilen makuuhuone oli ainoa komea huone koko talossa. Sen seinät olivat verhotut vaalean sinisellä silkillä ja huonekalut kiillotetut valkosiksi. Se oli hemmotellun lapsen oikku, jonka vanhemmat mielellään täyttivät.

Sängyssä makasi nuori tyttö nojaten poskensa paljaaseen käsivarteen. Hän ei ollut kaunis, hän oli liian hyvinvoipa ja kehittynyt kahdeksantoista ikäiseksi, mutta hänellä oli hieno, maidonvalkea iho, ruskea tukka, pyöreät kasvot sekä pieni pystynenä, joka hävisi poskien väliin. Peitto oli solahtanut alas ja hän hengitti niin hiljaa, ettei edes hänen upea rintansa kohonnut.

– Tuo kirottu tuuli varmaankin ei ollut antanut hänen nukkua, – kuiskasi äiti.

Isä viittasi, että hän olisi hiljaa. Molemmat lähestyivät hiljaa vuodetta ja kaikella hellyydellä ihailivat kauan odotettua tytärtään. Hän oli syntynyt myöhään, silloin kuin he jo olivat kadottaneet toivon saada lapsia. Hän näytti heistä hurmaavalta eikä lainkaan liian lihavalta, päin vastoin he yhäti pelkäsivät hänen terveytensä puolesta. Jokin heikko varjo solui hänen kasvojensa yli. He pelästyivät, että hän herää ja menivät pois varpaillaan.

– Hiljaa! kuiskasi isä ovessa. – Jos hän ei ole nukkunut yöllä, niin nukkukoon nyt.

– Tietysti, nukkukoon sydänkäpynen niin kauan kuin tahtoo, – myönsi äiti. – Me voimme odottaa.

He palasivat ruokahuoneeseen ja istuivat nojatuoleihin, palvelijain lämmittäessä suklaata ja nauraessa neidin hyvälle unelle. Mies luki lehteä, vaimo kutoi villapeitettä. Ruokasalissa oli hiljaista ja lämmintä, ei ainoakaan ääni kuulunut sinne.

Gregoiren omaisuuden, joka tuotti heille neljäkymmentä tuhatta frankia korkoja vuodessa, muodostivat Montsou kaivoksen osakkeet. He kertoivat mielellään rikkautensa alkuperästä, yhtiön muodostamisen ajoilta.

Kahdeksantoistaluvun alkupuolella olivat kaikki Lillesta Valencienneen saakka kiihkon vallassa hakien hiiltä. Ensimäisten yrittelijäin, jotka myöhemmin muodostivat Anzinin yhtiön, onnistuttua, tulivat kaikki sekasin päästä. Joka kunnassa alettiin kaivaa maata, yhtiöitä kasvoi kuin sieniä. Kaikista näistä hulluista hiilenetsijöistä oli vapaaherra Desrumaut innokkain, sivistynein ja lujaluontoisin. Neljäkymmentä vuotta taisteli hän väsymättä kaikkia esteitä vastaan. Ensimäiset etsinnöt epäonnistuivat, uusi kaivos oli täytynyt monikuukautisen työn jälkeen hyljätä; maanvieremät hävittivät hänen kaivantojaan, odottamattomat vedentulvat tappoivat työläisiä, kymmenet tuhannet frankit menivät hukkaan. Vihdoin onnistui hänen perustaa yhtiö Desrumaux, Fauquenoix ja kumpp. Montsou kaivantojen kehittämiseksi. Kaivos oli alkanut tuottaa, kun kaksi uutta yhtiötä, joista toinen kuului kreivi Cougnylle ja toinen Cornille ja Jenardille, olivat vähällä musertaa hänet kilpailullaan. Onneksi tuli 25 p: nä elokuuta v. 1760 laadittua näitten kolmen yhtiön välillä sopimus, joka liitti ne yhteen. Siten oli Montsou kaivantojen yhtiö muodostunut. Yhteinen omaisuus jaettiin sen ajan rahayksikön mukaan kahteenkymmeneen neljään sou'hun, jokainen sou jakaantui kahteentoista osaan – denier'eihin. Kun joka denier vastasi kymmentä tuhatta frankkia, niin oli koko pääoma lähes kolme miljoonaa frankia. Desrumaux, joka jo oli lähellä kuolemaa, voitti ja hänen osakseen tuli kuusi sou'ta ja kolme denier'iä.

Siihen aikaan kuului Piolaine vapaaherralle. Maatilaan kuului kolme sataa hehtaaria maata ja maatilanhoitajana oli Leon Gregoiren, Cecilen isän esi-isä Honore Gregoire. Kun Montsou'n sopimus laadittiin, oli Honore'lla säästössä viisikymmentä tuhatta frankia. Vavisten ja epäillen antoi hän perää uskoen horjumattomasti isäntäänsä ja hankki itselleen yhden denierin kymmenellä tuhannella frankilla. Mutta häntä yhä vaivasi pelko, että hän on ehkä ryöstänyt lapsensa. Hänen poikansa Eugene sai todellakin hyvin pieniä tuloja. Sen lisäksi oli hän kyllin tyhmä jättääkseen virkansa ja hävittääkseen jälelle jääneen isän perinnön, neljäkymmentä tuhatta frankia, jossain uhkarohkeassa yrityksessä, niin että hän lopulta oli jotenkin tukalassa tilassa. Mutta vähitellen alkoivat tulot osuudesta kasvaa ja omaisuutta karttui jo Felicien aikana, joka oli onnellinen toteuttaakseen isoisänsä toiveen, hän nim. osti takaisin Piolainen, joka oli paloitettu eri ostajille. Hän sai sen polkuhinnasta sen jälkeen kuin se oli tullut kansalliseksi omaisuudeksi. Seuraavat vuodet olivat taas huonoja, täytyi odottaa kunnes vallankumous saapui. Leon Gregoire sai ensimäisenä nauttia isoisänsä aran yrityksen runsaita hedelmiä. Tämän pahaset kymmenen tuhatta kasvoivat yhtiön varojen kasvaessa. Jo v. 1820 tuottivat ne sata prosentia s.o. kymmenen tuhatta frankia. V. 1844 – kaksikymmentä tuhatta ja v. 1850 – neljäkymmentä. Ja vihdoin kahden vuoden kuluessa oli voitto-osuus kasvanut uskomattomasti viiteenkymmeneen tuhanteen frankiin. Denier'in arvo määrättiin Lillen pörssissä miljoonaksi ja oli siten sadassa vuodessa noussut satakertaiseksi.

Gregoire kehoitettiin myymään osake, silloin kuin sen arvo oli yksi miljoona, mutta hän kieltäytyi hymyillen tapansa mukaan tyyneesti. Puoli vuotta sen jälkeen syntyi teollisuuspula ja osuuden arvo laski kuuteen sataan tuhanteen. Mutta Gregoire hymyili kuten ennenkin uskoen horjumatta kaivantoihinsa. Kyllä se nousee taas, ennemmin romahtaa jumala taivaista, mutta ei heidän osakkeensa laske. Tähän horjumattomaan uskoon liittyi syvä kiitollisuuden tunne arvopaperia kohtaan, josta heidän perheensä on elänyt jo sata vuotta tarvitsematta tehdä työtä lainkaan. Se oli ikäänkuin kotipyhyys, jota he kaikessa itsekkyydessään jumaloivat. Ja kehdosta asti sirotteli se heille lahjojaan; se tuuditti heitä pehmeillä vuoteilla, se ravitsi heitä kylläisillä aterioilla. Ja sitä oli jatkunut polvesta polveen. Kuinka siis voisikaan ruveta epäilemään kohtaloa, sen kautta voisikin ehkä herättää sen epäsuosiota. Heidän uskonsa johtui osaksi taikauskoisesta pelosta, että tuo miljoona voisi äkkiä hävitä, jos he muuttaisivat sen rahaksi ja piilottaisivat pöytälaatikkoonsa. Ei, se säilyi paremmin tuolla maan alla, josta sadat kivihiilenkaivajat, sukupolvet nälkäisiä, kalvoivat sen esille heidän hyväkseen aina vähän kerrallaan heidän jokapäiväiseksi tarpeekseen.

Onni seurasi tätä perhettä kaikessa. Vielä aivan nuorina oli Gregoire nainut Marchiennen apteekkarin tyttären, joka oli ruma tyttö ilman myötäjäisiä, mutta Gregoire jumaloi häntä ja tämä vastasi samalla. Hän antautui talousaskareisiin, ihaili miestään ja oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Siten olivat he eläneet neljäkymmentä vuotta molemminpuolisessa rakkaudessa ja ainaisissa huolehtimisissa toinen toisestaan. Se oli rauhallinen olemassaolo, jolloin he hiljalleen kuluttivat neljäkymmentä tuhatta frangia, tekivät säästöjä ja kuluttivat Cecileen. Tyttären myöhäinen syntyminen oli joksikin ajaksi tuonut häiriön heidän laskuihinsa. Mutta he täyttivät tähän päivään saakka kaikki Cecilen oikut: hankkivat vielä toisen hevosen, kahdet ajoneuvot ja tilasivat pukuja Pariisista. Siitä oli heillä rajaton ilo, vaikka itselleen he eivät sallineet mitään komeutta. Kaikkinainen meno, joka ei tuottanut mitään, tuntui heistä järjettömältä.

Äkkiä avautui ovi ja kuului voimakas huudahdus:

– Mitä tämä on? Syöttekö aamiaisen ilman minua?

Cecile oli juuri hypähtänyt vuoteeltaan, heittänyt yllensä valkosen lämpimän aamupuvun ja hiukan silittänyt hiuksiansa.

– Emmehän toki. Mehän odotimme sinua, näetkö… Lapsiparkani, sinä et kai saanut nukuttua tuulelta?

Nuori tyttö katsoi hämmästyneenä äitiin.

– Tuuli. Onko yöllä tuullut. Sitä minä en tiedä, olen nukkunut koko yön aivan sikeästi.

Tämä tuntui heistä niin naurettavalta, että he kaikki kolme alkoivat nauraa ja palvelijattaret, jotka toivat aamiaisen, nauroivat myös, niin huvittavalta tuntui, että neiti oli nukkunut kaksitoista tuntia yhtenään. Kun kakku tuotiin pöytään sai se kaikki vielä paremmalle tuulelle.

– Kuinka, onko se jo paistettu! – huudahti Cecile. – Sepä oli yllätys… Ja aivan lämmin. Mahtaa se maistua suklaan kanssa.

He istuivat vihdoinkin pöytään, missä suklaa höyrysi kupissa eikä kotvan aikaa puhuttu muuta kuin kakusta. Melaine ja Honorine seisoivat siinä myös kertoen, miten se paistui vakuuttaen, että oli nautinto paistaa, kun näkee herrasväen syövän sitä sellaisella nautinnolla.

Koirat alkoivat haukkua ja he luulivat että se oli soitto-opettajatar, joka maanantaisin ja perjantaisin saapui Marchiennesta. Paitsi häntä kävi myös kirjallisuuden opettaja. Siihen rajoittui nuoren tytön opetus. Hän kasvoi ja oppi Piolainessa täydessä tietämättömyydessä, viskeli kirjoja ikkunasta, jos ne eivät enää häntä huvittaneet.

– Se on herra Deneulin, sanoi Honorine palatessaan.

Hänen perästään astui saliin itse Deneulin, Gregoiren serkku, suurkokoinen ja suurääninen mies, joka oli säilyttänyt vanhan ratsuväen upserin vapaan käytöksen. Vaikka hän oli yli viidenkymmenen, kiiluivat hänen viiksensä ja lyhyeksi ajeltu tukkansa pikimustina.

– Niin, tässä minä olen, terve… istukaa vaan!

Koko perhe tervehti häntä. Sitten istuivat kaikki jatkaakseen keskeytettyä juontiaan.

– Onko sinulla jotain sanottavaa minulle, kysyin Gregoire.

– Ei, ei yhtään mitään, – rauhoitti häntä Deneulin. – Ratsastin vaan aamukävelylläni ja sattuessani ajamaan porttinne ohi, päätin pistäytyä tervehtimään teitä.

Cecile kysyi, miten hänen tyttärensä Jeanne ja Lucie voivat. He voivat mainiosti. Edellinen harrastaa maalaustaidetta, kuten ennenkin ja toinen harjoittaa ääntään aamusta iltaan. Hän kertoi sen iloisesti nauraen, mutta tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän ei olisi oikein vilpitön, vaan että jokin häiritsisi häntä.

– Onko kaikki hyvin mitä kaivokseen tulee?

– Oh, minä ja toverini olemme saaneet kylliksemme tästä pulasta. Nyt täytyy meidän maksaa entisistä onnellisista vuosista. Liian monta tehdasta on perustettu, liian monta rautatietä rakennettu, ja liian paljon pääomaa pantu liikkeeseen toivossa saada runsaan saaliin. Mutta nyt ovat rahat siinä kiinni eikä ole edes sen vertaa, että panisi liikkeeseen… Onneksi ei asiat vielä ole aivan huonosti ja minä suoriudun kyllä hyvin asiasta.

Hän oli samoin kuin hänen serkkunsa saanut periä yhden denier'in. Mutta ollen kovin yritteliäs halusi hän hankkia kuninkaallisen omaisuuden ja myi heti osakkeensa, kun sen arvo oli noussut miljoonaan. Monta kuukautta oli hän hautonut erästä suunnitelmaa. Hänen vaimonsa oli perinyt sedältään vain pienen Vandamen kaivosalueen, missä oli kaksi kaivosta – Jean-Bart ja Gaston-Marie, mutta ne olivat niin huonossa kunnossa, että tuotanto tuskin peitti kulut. Hän haaveili Jean-Bartin saattamisesta kuntoon, aikoen hankkia uuden koneiston ja laajentaa kaivosaukkoa voidakseen käyttää enemmän työväkeä, mutta Gaston-Marien aikoi hän jättää vedenpumppaamisen tarkoituksiin. Silloin voisi lapioida kultaa, vakuutti hän. Suunnitelma oli kyllä oikea, mutta se oli niellyt koko hänen miljoonansa ja tuo teollisuuspula oli sattunut juuri kun koitti aika ruveta saamaan voittoja. Sitä paitsi oli hän huono isäntä; työmiehiä kohtaan oli väliin kiihkeä, väliin hyvä. Vaimonsa kuoleman jälkeen ryöstettiin häntä mitä julmimmalla tavalla ja tyttärilleen antoi hän täyden vapauden. Vanhin aikoi ruveta näyttelijättäreksi ja nuorin lähetti maalauksiaan näyttelyihin, joista ne oli jo kolmasti hyljätty. Molemmat säilyttivät huolettomuutensa huolimatta uhkaavasta hävityksestä, joka päinvastoin kehitti heistä erinomaisia taloudenhoitajattaria.

– Näetkö, Leon, jatkoi Deneulin epävarmalla äänellä, – sinä teit väärin kun et myynyt osakettasi samaan aikaan kuin minä. Nyt laskee paperien arvo tuntuvasti ja sinä voit paljon hävittää… Jospa olisit uskonut minulle rahasi, niin olisitpa nähnyt, mitä meidän Vandamesta olisi tullut.

Gregoire joi kiirehtimättä suklaansa ja vastasi sitten:

– Ei koskaan. Sinä tiedät hyvin etten tahdo keinotella. Minä vietän rauhallista elämää, olisi liian järjetöntä vaivata päätä asiahuolilla. Ja mitä tulee Montsou'hun, niin laskekoon osakkeitten arvo, kyllä meille riittää? Ei kannata olla liian ahne. Saat nähdä, että Montsou alkaa pian taas edistyä ja tulee kannattamaan Cecilen lapsia ja lapsen lapsia.

Deneulin kuunteli häntä hymyillen hämillään.

– Siis, jos minä pyytäisin sinua panemaan satatuhatta minun yritykseeni, niin sinä kieltäytyisit?

Mutta huomatessaan Gregoirien levottomat kasvot, katui hän että oli liian pikaisesti iskenyt asiaan ja päätti lykätä lainayrityksensä tuonnemmaksi.

– No, se oli leikkiä, rauhoitti hän heitä, – laskin vain leikkiä. Mahdollisesti sinä olet oikeassa; rahat, jotka ansaituttaa toisilla, on varmin tulolähde, siitä ihmiset eniten lihoo.

Puhe siirtyi toisille aloille. Cecile alkoi taas puhua serkuistaan, sillä he huvittivat häntä huomattavasti, vaikka hän samalla tunsi olevansa loukattu heidän taipumuksistaan. Rouva Gregoire lupasi viedä Cecilen jonakin auringonpaisteisena päivänä rakkaitten lapsukaisten luo. Gregoire itse ei ottanut osaa keskusteluun, istuen hajamielisenä, ääneti. Äkkiä lausui hän:

– Sinun asemassasi minä en enempää niskoittelisi, vaan alkaisin hieroa sovintoa Montsou'n kanssa. He ovat hyvin halukkaita siihen ja varmasti saisit rahasi takaisin.

Hän tarkoitti vanhaa vihamielistä kilpailua, joka vallitsi Montsou'n ja Vandamen välillä. Huolimatta viimemainitun vähäpätöisestä merkityksestä, oli mahtava naapuri raivoissaan nähdessään tämän viiden neliökilometrin kaivannon keskellä avaria alojaan kuudessakymmenessä seitsemässä kunnassa. Se oli turhaan koettanut tappaa sitä ja nyt keinotteli se koettaen saada sen haltuunsa polkuhinnasta, kun se oli häviön partaalla. Taistelu jatkui ilman sovintoja, vaikka tirehtöörit ja insinöörit näön vuoksi säilyttivät kohteliaan ystävällisiä suhteita.

Deneulinin silmät syttyivät.

– Ei koskaan! – huudahti hän. – Niin kauan kuin elän, ei Montsou saa Vandamea.

– Olin torstaina Hennebeau'n luona päivällisillä ja näin kyllä, miten hän koetti päästä suosiooni. Jo viime syksyllä, kun kaikki nuo herrat tirehtöörit olivat kokoontuneet tänne, koettivat he kaikin tavoin hyvitellä minua… Kyllä minä tunnen heidät kaikki, nuo markiisit ja kreivit, kenraalit ja ministerit! Ne ovat pelkkiä maantien rosvoja, jotka ovat valmiit riistämään viimeisen paidankin, jos joutuu heidän kynsiinsä.

Hän puhui pitkältä päästyään vauhtiin. Gregoire ei puolustanut hallintoaan, jonka muodosti v. 1760 sopimuksen mukaan kuusi valittua tirehtööriä, jotka itsevaltaisesti johtivat yhtiön asioita. Yhden kuollessa valitsivat jälelle jääneet viisi toisen sijalle rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien osakkaitten keskuudesta. Piolainen omistaja arveli, että nämä herrat rahanahneudessaan toisinaan menivät yli kaikkien rajojen.

Melaine tuli korjaamaan pöydältä. Pihalla alkoivat koirat taas haukkua. Honorine aikoi mennä ovelle, mutta Cecile, jonka oli kuuma ja tukahduttava istua paljon syömisen jälkeen, nousi pöydästä sanoen:

– Älä mene, se on varmaankin opettajattareni.

Deneulin oli myös noussut. Hän katsoi nuoren tytön jälkeen ja kysyi hymyillen:

– No, milloinka tulee häät nuoren Negrelin kanssa.

– Se ei ole vielä päätetty, vastasi rouva Gregoire. – Se on vain ehdotus… täytyy miettiä asiaa.

– Tietysti, vastasi Deneulin viekkaasti hymyillen.

– Luulempa, että täti ja sisaren poika… Minä en voi kuvitella, miten rouva Hennebeau voisi syleillä Cecileä.

Mutta Gregoire suuttui. Oli sopimatonta siten puhua kunnioitettavasta naisesta, joka lisäksi oli nuorta miestä neljätoista vuotta vanhempi.

Häntä ei miellyttänyt, että tehtiin pilaa tuollaisista asioista.

Deneulin nauraen puristi hänen kättään ja meni.

– Ei se ollutkaan hän, sanoi Cecile palatessaan.

– Se on se työläisnainen kaivokselta, kaksine lapsineen, muistatko, jonka me tapasimme… Saako hän tulla tänne?

Hetkisen olivat he kahden vaiheilla. Ovatko he hyvin likasia? Ei erittäin, kenkänsä jättävät he portailla. Vanhemmat istuivat jo mukavasti nojatuoleissaan sulattaen ruokaa. Mutta vilustumisen pelko ja haluttomuus mennä ulos pakotti heidät tekemään päätöksensä.

– Laskekaa heidät sisään, Honorine.

Huoneeseen tuli Maheu'n vaimo pienokaisineen, jotka olivat nälkäiset ja viluiset ja pelästyivät aivan tultuaan tähän lämpimään huoneeseen, missä tuoksui niin hyvin kakulle.

II

Ikkunaluukkujen raoista alkoi vähitellen tunkea huoneeseen päivän kalpeat valonsäteet. Ummehtunut ilma alkoi käydä yhä raskaammaksi. Kaikki nukkuivat: Lenore ja Henri sylitysten, Alzire taapäin taivutetuin päin ja isoisä Bonnemort, joka yksin makasi Sakarian ja Jeanlinin vuoteessa, kuorsasi suu auki. Konttorista ei myöskään kuulunut hengästystäkään, äiti oli myös vaipunut uneen, samoin kuin lapsikin kylläisenä ja tyytyväisenä äidin rinnalla.

Käkikello alhaalla löi kuusi. Kylässä alettiin taas lyödä ovia ja kolista puukengillä – hiililajittelijat kulkivat työhön. Sitten oli taas kaikki hiljaa kello seitsemään.

Äkkiä kajahti jossain lyönti korvalle ja sitä seuraava parku, josta Alzire heräsi; Hän arvasi heti, mitä kello oli ja juoksi avojaloin herättämään äitiä.

– Äiti, äiti! nouse, kello on paljo. Sinunhan piti mennä tänään… Hiljaa, sinä painat Estellan kuoliaaksi, ja hän veti lapsen esiin, jonka äiti oli vähällä tukahuttaa allensa.

– Herranen aika! – mutisi Maheun vaimo hieroen silmiään, – minä olen niin väsynyt, että nukkuisin vaikka koko päivän. Pue Lenorea ja Henriä, minä otan heidät mukaani, Estelle jää sinun kanssasi.

Hän peseytyi nopeasti, puki yllensä vanhan sinisen hameen, joka oli siistimpi, ja harmaan villaröijyn, jonka hän edellisenä päivänä oli paikannut.

– Mitä me saamme syödäksemme tänään, herra jumala! – sopersi hän taas.

Hän meni alas, mutta Alzire palasi makuuhuoneeseen ja otti mukaansa Estellan, joka oli alkanut huutaa. Hän oli tottunut vaalimaan pientä lasta, kahdeksan vuoden vanhana oli hän jo pieni nainen, joka osasi rauhoittaa ja ilahuttaa lasta. Hän pani pienokaisen vuoteeseensa, joka vielä oli lämmin ja tuuditti sen antaen sormensa imettäväksi. Tuskin oli pienokainen hiljennyt, kun syntyi uusi melu ja Alziren täytyi välittää Lenoren ja Henrin riitaa. Nämä olivat hyvässä sovussa ainoastaan silloin kun he nukkuivat. Niin pian kuin tyttö oli herännyt kestitsi hän veljeään lyönneillään. Poika, joka oli sisartaan kahta vuotta nuorempi, alistui nöyränä hänen lyönneilleen. Molemmilla oli liian suuret, ikäänkuin turvonneet päät ja takkuinen keltanen tukka. Alziren täytyi vetää sisar jaloista ja uhata selkäsaunalla. Sitten pesi ja puki hän heidät silloin tällöin antaen heille korvalle. Ikkunaluukkuja ei avattu, ettei Bonnemort häiriytyisi unessaan. Hän kuorsasi raskaasti lasten melusta huolimatta.

– Minä olen valmis. Joko te siellä pian joudutte! – huusi Maheun vaimo alhaalta.

Hän avasi luukut, sytytti tulen pannen hiiliä lisää. Hän toivoi, ettei ukko ollut syönyt kaikkea lientä. Mutta kattila oli kuin nuoltu. Hän keitti kourallisen makaroneja, joita hän oli kätkenyt varalle. Täytyy syödä ne vedessä ilman voita. Eikä mitään muutakaan enää ollut kaapissa, ei leivänmurusta eikä edes luuta, jota voisi kalvaa. Miten olla, jos Maigrat ei anna velkaa tai jos Gregoiren herrasväki ei anna hänelle rahaa? Täytyihän saada miehille ja tytölle ruokaa, kun he tulevat työstä; onnettomuudeksi eivät ihmiset ole vielä oppineet elämään ilman ruokaa.

– Tuletteko te sieltä viimein, – huusi hän vielä kerran. – Minun olisi pitänyt jo kauan sitten lähteä.

Kun Alzire ja molemmat pienokaiset tulivat alas, jakoi hän makaroneja kolmelle pienelle lautaselle. Hänellä itsellään ei muka ollut nälkä? Vaikka Katarina oli jo edellisenä päivänä keittänyt poroja, kaasi hän kuumaa vettä pannuun ja joi kaksi suurta kuppia sellaista kahvia, joka enemmän muistutti likasta vettä kuin juomaa. Mutta pitihän edes sillä pysyttää voimia.

– Nukkukoon isoisä niin kauan kuin tahtoo, sanoi hän Alzirelle, – katso sinä Estellen perään; Jos se rupeaa huutamaan, niin tässä on sokuripala, sulata se lämpimässä vedessä ja syötä sille lusikalla. Sinähän olet kiltti tyttö etkä syö sitä itse.

– Entä koulu, äiti?

– Niin, koulu, no, se saa jäädä huomiseen. Tänään sinun täytyy auttaa minua.

– Valmistanko ruokaa, jos sinä viivyt?

– Ruokaa… Ei, odota, kunnes tulen.

Alzire oli henkisesti hyvin kehittynyt, kuten kaikki, joilla on ruumiillinen vika, ja osasi hyvin valmistaa ruokaa. Mutta hän käsitti, miten oli asian laita eikä enää sanonut mitään.

Koko kylä oli jo noussut, lapsijoukot lähtivät kouluun kolisten puukengillään. Kello löi kahdeksan ja Levaquen puolelta alkoi puhe yltyä. Naisten päivä alkoi. He istuivat kahvipannujensa ympärillä kädet puuskassa ja väsymättä pieksivät kieltään.

Jonkun kalpeat kasvot painautuivat ikkunaruutuun.

– Kuule, mikä uutinen! – sanoi naisen ääni.

– Ei ole aikaa, toiste, – vastasi Maheun vaimo minun täytyy heti mennä.

Peläten kiusausta saada juoda kupin kuumaa, työnsi hän lapset ulos ja lähti itse perästä. Tultuaan kadulle huomasi hän ihmeekseen, että tuuli oli tyyntynyt. Äkkiä oli tullut suoja, taivas oli tullut harmaaksi, seinät tahmeiksi, tiet olivat lokaisia ja mustia hiilipölystä, niin että puukengät upposivat siihen.

Lenore tuli vallattomaksi. Hän tahtoi ottaa lokaa kenkänsä kärjellä kuin lapiolla ja sai heti läimäyksen äidiltään.

He kulkivat tehdasrakennuksien ohi, kapeita polkuja peltojen yli oiaistakseen pitkää matkaa ja saapuivat vihdoin maantielle.

Henri oli myös saanut äidiltään korvalle alkaessaan pyörittää palloja mullasta ja nyt hiljenivät lapset väsyneinä huonosta tiestä ja matkasta.

Maantie kulki suoraan Marchienneen näyttäen tervatulta nauhalta keskellä punertavia peltoja. Toisella puolen teki se mutkan kulkien Montsou'n ohi, joka oli rakennettu mäen rinteelle. Tällaisten teitten varrelle, joita rakennetaan kaikkialla tehdaskaupungista toiseen, alkaa ilmestyä rakennus toisensa jälkeen, niin että pian seutu muuttuu työväen kyläksi. Molemmin puolin tietä oli pieniä tiilitaloja, jotka olivat maalatut eri värisiksi, jotta olisi edes hiukan vaihtelua tässä yksitoikkoisessa näköalassa. Siinä oli keltaisia, sinisiä ja mustia taloja. Viimemainitut luultavasti siksi, että sen värisiksi kumminkin täytyi ennemmin tai myöhemmin muuttua. Paikottain tapasi kaksikerroksisen talon, joka kuului jollekin tehtailijalle, ja aikaan sai edes vähän vaihtelua tässä yksitoikkoisessa talorivissä. Tiilistä rakennettu kirkko neliskulmaisine tapulineen muistutti myöskin jotakin sulatusuunia uutta mallia, sillä se oli mustan hiilipölyn peittämä. Kaikkien noitten sokuri- ja köysitehtaitten sekä myllyjen ohella vilisi joka askeleella ravintoloita ja oluttupia niin paljon, että tuhatta taloa kohti oli yli viisisataa kapakkaa.

Kun Maheun vaimo lähestyi yhtiön rakennuksia ja varastohuoneita, alkoi hän taluttaa lapsia kädestä. He kulkivat nyt Hennebeau'n talon ohi, se oli rakennettu villan tapaiseksi, tiestä erotti sen aita ja pieni puisto vaivaisine puineen. Juuri kun he kulkivat ohi pysähtyivät portilla ajokalut, joista astui kunniamerkeillä koristettu herra ja nainen turkiksissa, varmaankin vieraita Pariisista, sillä rouva Hennebeau, joka näkyi eteisessä, huudahti hämmästyksestä.

– No, astukaa toki, kuhnuset? – haukkui Maheun vaimo vetäen lapsia perässään…

He saapuivat Maigrat'in talon luo ja vaimo kävi yhä levottomammaksi. Maigrat asui aivan Hennebeau'n vieressä, vain muuri erotti hänen pienen talonsa tirehtörin komeasta rakennuksesta. Siinä oli hänen pitkähköinen varastohuoneensa ja tien puolessa puoti. Maigratilla oli kaupan vähän joka lajia, ruokavaroja, hedelmiä, olutta ja astioitakin. Entisiin aikoihin oli hän Voreux'in päällysmiehenä ja kaupitteli viinaa, mutta sitten ollen johtajien suosiossa laajensi hän liikkeensä, niin että hän vähitellen oli tappanut kaiken vähittäiskaupan Montsoussa. Hän osti tavaroita tukuttain ja laajan työväen ostajapiirin tähden kävi hänelle mahdolliseksi myydä huokeasta, sekä antaa velaksikin. Mutta hän oli täydelleen riippuvainen yhtiöstä, joka oli rakentanut hänelle talon ja varastohuoneen.

– Tulin taas teidän luoksenne, herra Maigrat, sanoi vaimo nöyrästi nähdessään puotimiehen ovella.

Tämä katsoi häneen vastaamatta. Hän oli lihava ja korkea mies, käytöksessään kohtelias, mutta tyly ja ylpeä siitä, ettei hän koskaan peruuttanut päätöksiään.

– Ettehän aja minua pois kuten eilen. Täytyyhän meidän saada jotain syötävää lauvantaihin saakka. Tosin olemme saaneet teiltä velaksi… kuudenkymmenen frankin edestä kahden vuoden kuluessa…

Hän puhui vaivoin etsien sanoja. Se oli vanha velka, jota oli karttunut viimeisen lakon aikana. He olivat monasti luvanneet maksaa, mutta eivät voineet. Sitä paitsi oli heille hiljakkoin sattunut vaikeus – oli täytynyt maksaa suutarille kaksikymmentä frankia, sillä hän oli uhannut kääntyä lain puoleen. Siksi heillä ei ollut nyt mitään.

Maigrat pudisti vain päätään vastaukseksi.

– Vaikkapa vain kaksi leipää, herra Maigrat. Minä en pyydäkään kahvia… Vain kaksi kolmen naulan leipää päivässä…

– Ei! huusi kauppias vihdoin täyttä kurkkua.

Ovessa näyttäytyi hänen vaimonsa, heikko vaivainen olento, joka vietti päiväkaudet konttorilaskujen ääressä uskaltamatta nostaa päätään. Hän katosi yhtä pian, kun sai nähdä onnettoman vaimon rukoilevan katseen puodin kynnyksellä. Kerrottiin, että hän nurisematta luovutti aviovuoteensa naisostajille. Jos jonkun kivihiilenkaivajan täytyi saada maksuaika lykätyksi, niin ei hänen tarvinnut muuta kuin lähettää kauppiaan luo vaimonsa tai tyttärensä, samantekevä oliko hän kaunis vai ruma, kunhan hän vain oli taipuvainen.

Maheun vaimoa kiusasi noitten sameitten silmien loukkaava katse. Hän suuttui, voisipa tuon vielä ymmärtää, jos hän olisi nuori, kuten muinoin, mutta nyt, kun hänellä jo on ollut seitsemän lasta. Hän tarttui lapsiinsa ja syöksyi ulos.

– Siitä ei teille koitu onnea, herra Maigrat, muistakaa se!

Nyt perusti hän koko toivonsa Piolainen herrasväkeen. Jolleivät he anna viittä frankia, niin täytyy kuolla nälkään. Hän kääntyi vasemmalle matkalla Joiselle'en. Tienristeyksessä oli tirehtörin asunto. Se oli oikea palatsi, missä Pariisin herrat, ruhtinaat, kenraalit ja muut hallituksen jäsenet joka syksy antoivat suuret päivälliset. Matkalla teki hän laskunsa, miten viisi frankia oli käytettävä: ennen kaikkea ostaisi hän leipää, sitten kahvia, kapan perunoita, neljänneksen voita ja ehkä sitten myös vähän sianlihahyytelöä, sillä isä tarvitsi välttämättä lihaa.

Häntä vastaan tuli pappi Joire Montsousta, hän astui varovasti kantaen hamettaan, ettei se likaantuisi. Hän oli kaikille ystävällinen, mutta pysyi syrjässä kaikista asioista säilyttääkseen hyvät välit sekä isäntiin että työläisiin.

– Terve, herra pastori.

Mutta tämä ei edes pysähtynyt, vaan hymyillen lapsille astui nopeasti ohi, niin että Maheun vaimo jäi suu auki seisomaan maantiellä. Hän ei ollut uskonnollinen, mutta jostain syystä hän oli luullut, että pappi antaisi hänelle jotain.

Täytyi taas kulkea likasta tietä eteenpäin. Oli jälellä vielä kaksi kilometriä ja lapset olivat jo aivan väsyksissä riippuen hänen käsivarsillaan. Tien molemmin puolin oli yhä samallaisia autioita aloja, joitten välillä oli sammaltuneita aitoja ja savuttuneita tehdasrakennuksia korkeine savutorvineen. Mutta edempänä laajeni musta tasanko kuin liikkumaton meri ilman ainoatakaan puuta, vain taivaan rannalla siinti Vandamen metsä.

– Kanna minut äiti.

Ja hän kantoi heidät vuorotellen. Tiellä oli vesilätäkköjä ja hän kokosi hameensa, jottei saapuisi sinne liian likasena. Kolmasti oli hän vähällä kaatua liukkaaseen lokaan. Vihdoin saapuivat he portaille, mutta silloin hyökkäsi heidän kimppuunsa kaksi tavattoman suurta koiraa haukkuen niin että lapset alkoivat parkua. Kuskin täytyi tulla avuksi ajamaan ruoskalla koirat pois.

– Riisukaa kengät ja käykää sisälle, sanoi Honorine.

Tultuaan ruokasaliin äiti ja lapset hämmentyivät ja jäivät äänettöminä oven suuhun. Täällä oli niin lämmin ja herra ja vanha rouva nojatuolissa katsoivat niin tyystin heihin.

– Cecile, sanoi rouva, – tee nyt tehtäväsi.

Cecilen tehtävänä oli jakaa almuja. Vanhempain mielestä kuului se hyvään kasvatukseen. Täytyy olla armelias ihmisiä kohtaan ja he kutsuivat kotiansa jumalan huoneeksi. He ylpeilivät siitä, että he harjoittavat järjellisesti armeliaisuutta, sillä he alati pelkäsivät että heitä petetään ja että he siten edistäisivät paheita. Siksi he eivät koskaan antaneet rahaa. Ei koskaan! ei ainoatakaan sou'ta, sillä tiettyhän se oli, että niin pian kuin köyhä sai lantin, niin joi hän sen heti. He jakoivat pääasiallisesti lämpimiä vaatteita sairaille ja lapsille.

– Oi, lapsiraukat! – huudahti Cecile, – kuinka he ovat kalpeat ja viluiset. Honorine, tuo pian kääre kaapista.

Myöskin palvelijattaret, joitten ei tarvinnut huolehtia päivällisestään, katsoivat säälien noita onnettomia. Sisäpalvelijatar meni ylös makuuhuoneeseen, mutta keittäjätär pani kakun jätteet pöydälle ja jäi siihen.

– Minulla on juuri jälellä kaksi villahametta ja pari huivia, jatkoi Cecile. – Saatte nähdä kuinka pienokaisten tulee lämmin niissä.

– Kiitos, neiti kulta, sopersi Maheun vaimo, – te olette kaikki niin hyviä.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän luuli jo olevansa varma viiden frankin suhteen. Ei vain osannut keksiä, miten pyytäisi sitä, ellei he itse ehdota. Lapset piiloutuivat äidin hameeseen katsoen sieltä ahnein silmin kakkua.

– Onko teillä vain kaksi lasta kysyi rouva Gregoire keskeyttääkseen vaitiolon.

– Oh, hyvä rouva, minulla on koko seitsemän.

Gregoire oli alkanut lukea taas sanomalehteä, mutta tämän kuullessaan hän melkein hypähti paikaltaan.

– Seitsemän kappaletta! Mutta miksi, herran nimessä?..

– Se on järjetöntä, mutisi vanha rouva.

– Mitä sille voi, – vastasi Maheun vaimo ikäänkuin pyytäen anteeksi. – Ei tullut tuota ajatelleeksi ja niitä yhä vain tipahteli. Ja sitten tuottaahan nekin kun kasvavat. Eläisimmehän mekin yhtä hyvin kuin toisetkin ilman isoisää, joka on tullut kaikille taakaksi. Lapsista voi ainoastaan kaksi poikaa ja vanhin tytär laskeutua kaivokseen. Mutta syöttää täytyy kaikkia, pienokaisiakin.

– Oletteko jo kauan työskennelleet kaivoksessa? kysyi rouva Gregoire.

Maheun vannon kasvot kirkastuivat hymystä.

– Kyllä, kyllä. Minä työskentelin tosin vain, kunnes olin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Kun sain toisen lapsen, niin sanoi lääkäri, etten enää nousisi sieltä elävänä, jos laskeutuisin, sillä jotain ruumiissani oli tullut epäjärjestykseen. Ja olihan kotonakin kyllin tekemistä naimisissa ollen. Mutta miehen puolelta ovat ne työskennelleet ikiajoilta saakka, aina siitä saakka kun alettiin kaivannot.

Gregoire katsoi mietteissään naista ja hänen surkuteltavia lapsiaan vahankalpeine kasvoineen ja haalistuneine hiuksineen, mikä teki heidät rumiksi ja verettömiksi, kuten ovat tavallisesti ne, jotka eivät milloinkaan saa syödä kyllikseen. Syntyi taas hiljaisuus eikä kuulunut muuta kuin tulen räiskettä uunissa. Ilmassakin huokui porvarillista onnellisuutta.

– Mutta missä hän viipyy! – huudahti Cecile kärsimättömänä. – Melaine, mene ja sano hänelle, että käärö on kaapissa alhaalla, vasemmalla puolen.

Mutta Gregoire lopetti ääneen mietiskelyjään, joita heräsi hänen mieleensä näitä nälkäisiä ihmisiä nähdessä.

– Maailmassa on kyllä paljon pahaa, mutta, hyvä nainen, täytyy myöntää, etteivät työläisetkään aina ole järkeviä. Sen sijaan, että he säästäisivät, kuten talonpojat tekevät, niin kivihiilenkaivajat juovat, tekevät velkoja, niin että lopuksi heillä ei ole, millä elättäisivät perhettä.

– Herra on aivan oikeassa, vastasi vaimo, eivät kaikki elä niinkuin pitäisi. Samaa minäkin sanon aina juopoille, jos alkavat valittaa… Minun on sentään käynyt hyvin, mieheni ei juo. Luonnollisesti voi sattua pyhäpäivisin seurassa, että hänkin ottaa vähän liikaa, mutta siinä kaikki. Joi hänkin ennen naimisiin menoaan kuin porsas, jos saan luvan sanoa, mutta nyt jumalan kiitos, on kaikki hyvin… Mutta ei sekään paljoa auta. Sattuu päiviä, kuten tänään esimerkiksi, ettei löydä ainoatakaan souta, vaikka kääntäisi nurin kaikki laatikot.

Hän tahtoi valmistaa heitä viiden frankin asiaan ja jatkoi samallaisella hiljaisella äänellä kertoa velastaan, joka alussa oli niin vähäpätöinen, mutta joka sitten oli kasvanut niin suunnattomasti. Aluksi maksoivat he saamispäivänä, mutta sattuivat kerran myöhästymään eivätkä nyt voi sitä peittää. Totta puhuen ei kivihiilenkaivaja voi tulla toimeen ilman oluttuoppia, täytyyhän hänen huuhtoa kurkkunsa pölystä. Siitä monet alkavat ja jäävätkin istumaan kapakkaan. Mahdollisesti kaivajat saavat liian vähän palkkaa, mutta eihän siihen ole kukaan syynä.

– Minä luulin, sanoi rouva Gregoire, – että yhtiö antaa teille vapaan asunnon ja lämmön.

Vaimo katsahti kirkkaasti palavia hiiliä kamiinissa.

– Kyllähän me saamme hiiliä, lausui hän, eipä se ole parasta lajia, mutta palaahan se sentään. Asunnosta maksamme kuusi frankia kuussa, eihän se tosin ole paljo, mutta toisinaan on hyvin vaikea saada sitäkään kokoon. Tänään voisi vaikka lyödä minut kuoliaaksi, mutta ei voisi löytää ainoatakaan souta.

Herra ja rouva Gregoire olivat vaiti istuen mukavasti, heitä alkoi jo kyllästyttää tuo pitkä kertomus kaikesta tuosta kurjuudesta. Vaimo pelästyi, että oli ehkä suututtanut heidät ja lisäsi tyynen ja järkevän naisen tavoin:

– En minä valita. Niinhän sitä on maailmassa, eikä sitä voi muuttaa, vaan täytyy mukautua. Parasta on täyttää kunnollisesti velvollisuutensa siinä, mihin jumala on asettanut. Eikö totta, herra?

Tähän myöntyi herra Gregoire täydelleen.

– Jos siten ajattelee, nainen hyvä, niin on yläpuolella onnettomuuksien.

Honorine ja Melaine toivat vihdoinkin käärön. Cecile avasi sen ja veti esiin kaksi hametta, liinoja, sukkia ja rukkasiakin. Kaikki sopi mainiosti ja hän kiirehti palvelijatarta sitomaan kaikki nyyttiin. Hänen soitto-opettajattarensa oli vihdoin tullut ja hän koetti saada Maheun vaimon ja lapset pikemmin ulos.

– Me olemme nyt hyvin tukalassa tilassa, – sai vaimo vaivoin sanottua, – jospa edes saisin viisi frankia.

Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kaikki Maheut olivat ylpeitä eivätkä koskaan kerjänneet. Cecile katsoi pelästyneenä isään, mutta tämä lausui aivan tyynesti, kuten se, joka on täyttänyt velvollisuutensa.

– Mahdotonta. Se ei kuulu meidän tapoihimme.

Nuorta tyttöä liikutti äidin toivoton katse ja hän tahtoi edes tehdä lapsille jotain mieliksi. Nämä tuijottivat yhä vieläkin kakkuun. Hän leikkasi siitä pari palaa ja antoi niille.

– Tässä on teille.

Mutta sitten otti hän ne takaisin ja pyysi vanhaa sanomalehteä.

– Odottakaa, te voitte jakaa sisartenne ja veljienne kanssa.

Hänen vanhempansa katsoivat häneen liikutettuina hänen työntäessä perhettä ulos. Lapset, joilla ei ollut leivän muruakaan kotona, kantoivat kaikella kunnioituksella tuota makeaa kakkua jäätynein kätösin.

Vaimo meni vetäen lapsia kädestä. Nyt hän ei nähnyt autioita peltoja, likasta tietä eikä harmaata synkkää taivasta. Mennessään Montsou'n ohi kääntyi hän päättäväisenä Maigrat'in luo ja pyysi häneltä niin vakuuttavasti, että sai lopuksi kaksi leipää, kahvia, voita jopa viisi frankiakin, sillä hän lainasi myös rahaa korkoa vastaan. Mutta ei kauppias tarvinnutkaan Maheun vaimoa, vaan Katarinaa, sen hän ymmärsi heti, kun kauppias kehotti lähettämään tytärtä hakemaan puodista, mitä tarvitaan. No, sittenpähän nähdään. Katarina kyllä antaa hänelle terveistä nyrkeistään, jos hän koettaisi lähestyä häntä.

III

Pienen tiilisen kirkon kello työväen kylässä No. 240 löi yksitoista.

Tässä kirkossa piti pastori Joire sunnuntaisin jumalanpalvelusta.

Kirkon vieressä oli koulun kivitalo. Vaikka ikkunat olivat suljetut, kuului sieltä lasten tavailemista.

Leveällä tiellä, joka jakoi neljä yksitoikkoista rakennusryhmää toisistaan, ei näkynyt ainoatakaan sielua. Pienet puistot näyttivät synkiltä ja surullisilta; paljaine puineen ja likaisine maaperineen. Kaikista savupiipuista savusi, kaikkialla laitettiin päivällistä, väliin näkyi joku nainen ovella ja katosi taas. Vesiränneistä tippui vettä vesisäiliöihin, vaikka sade oli jo lakannut. Nämä punaset rännit, joita sade huuhtoi, tekivät kylän vähän vaihtelevamman näköiseksi, joka äkkiä oli kohonnut kesken avaraa lakeutta ja jota reunustivat mustat tiejuovat.

Palattuaan kylään Maheun vaimo poikkesi erään päällikön vaimon luo, jolla oli jälellä perunasatoa. Syrjässä oli taloryhmä, jota pieni poppelilehdikkö ympäröi, aina neljä taloa yhdessä puisto ympärillä. Yhtiö oli määrännyt nämä rakennukset päälliköille ja vuorivoudeille, jonka vuoksi työläiset nimittivät tätä kylän nurkkaa "Silkkisukaksi", mutta omaa kyläänsä kutsuivat he: "maksa velkasi".

– Hohoi, vihdoinpa olemme perillä, – huudahti vaimo Maheu tultuaan kotiin kädet täynnä kääreitä ja työntäen lapsia, jotka olivat aivan nääntyneet ja likaiset.

Tulen ääressä huusi Estella täyttä kurkkua Alziren sylissä. Sokurivesi oli aikoja loppunut ja tyttö koettaessaan saada lasta tyyntymään oli keksinyt olla antavinaan hänelle rintaa. Toisinaan tämä kepponen onnistui, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Turhaan oli hän päästänyt röijyn napeista ja painoi lasta laihaan rintaansa, lapsi kimmastui vielä enemmän imiessään nahkaa, josta ei mitään lähtenyt.

– Anna se minulle, – sanoi äiti pantuaan ostokset käsistään. – Hän ei anna meidän puhua sanaakaan.

Niin pian kuin jukura oli imeytynyt hänen rintaansa, voitiin rauhassa puhua. Kaikki oli järjestyksessä. Pikku emäntä oli siivonnut huoneessa ja hoitanut tulta. Hiljaisuudessa kuului selvään isoisän kuorsaaminen yhtä tasaisena ja säännöllisenä kuin ennenkin.

– Kas, kuinka paljon! – sanoi Alzire hymyillen katsoessaan ostoksia.

– Tahdotko äiti, että minä keittäisin lientä?

Pöytä oli täynnä kääröjä, siinä oli vaatekäärö, kaksi leipää, perunoita, voita, kahvia, sikuria ja puoli naulaa sianlihahyytelöä.

– Ehtii tuota vielä, sanoi äiti väsyneesti, – täytyy poimia suolaruohoja ja purjulaukkaa… Minä keitän kyllä miehille, mutta pane sinä perunat tulelle, niin saamme syödä niitä voin kanssa. Ja kahvia, älä unohda kahvia!

Äkkiä muisti hän kakkua. Hän katsoi lapsiin, jotka kädet tyhjinä tepastelivat lattialla. He olivat siis ahmineet sen matkalla. Ja hän soimasi heitä aika lailla, vaikka Alzire koetti heitä puolustaa.

– Anna heidän olla, äiti. Jos se oli tarkoitettu minulle, niin ei ole väliä. Heidänhän tuli nälkä kulkiessaan niin pitkälle.

Kello löi kaksitoista. Kuului koulusta palaavien lasten puukenkien kolinaa. Perunat olivat valmiit ja kahvi keitettynä puoleksi sikurista tuoksullaan kiihotti ruokahalua. Tehtiin tilaa pöydän toisessa päässä ja äiti istui siihen. Lapset saivat tyytyä omiin polviinsa. Nuorin poika katsoi koko ajan ahneesti hyytelöä, joka rasvasen paperin sisällä kiinnitti hänen huomiotaan.

Äiti joi kahvia pienin kulauksin pitäen lasia molemmin käsin lämmitelläkseen niitä. Ukko Bonnemort tuli myös. Tavallisesti heräsi hän myöhemmin niin että aamiainen odotti häntä tulella. Nyt alkoi hän murista, kun ei ollut lientä. Mutta kun hänelle sanottiin, ettei aina saa sitä mitä tahtoo, alkoi hän ääneti syödä perunaansa. Toisinaan nousi hän sylkeäkseen tuhkaan.

– Olin vallan unohtaa, äiti, sanoi Alzire, naapurivaimo kävi täällä…

– Menköön menojaan! keskeytti hänet äiti.

Hän ja Levaquen vaimo salaa eivät pitäneet toinen toisistaan. Edellisenä päivänä oli Levaquen vaimo valittanut köyhyyttään, jottei hänen tarvitsisi antaa velkaa. Mutta Levaqueilla olikin nyt juuri hyvät päivät. Bouteloup oli maksanut kahdesta viikosta edeltäpäin. Mutta perheelliset harvoin antoivat toisilleen lainaa.

– Paneppa erilleen kahviannos, sanoi taas vaimo, täytyy antaa takaisin Pierronin vaimolle, jolle olen velkaa toispäivän lainan.

Alzire kääri kahvin paperiin ja äiti meni ulos sanoen, että palaa heti keittämään miehille lientä. Hän otti Estellan syliinsä ja jätti Bonnemortin syömään perunansa loppuun. Lenore ja Henri tappelivat lattialla putoovista perunakuorista.

Maheun vaimo meni suoraan puiston kautta, jottei Levaque huomaisi häntä ikkunasta eikä kutsuisi luoksensa. Heidän puistonsa oli aivan Pierronin puiston vieressä, aitaan oli tehty kolo, josta he kulkivat kylään toistensa luo. Siinä oli myös yhteinen kaivo, josta neljä perhettä ammensi vettä. Siinä oli myös vaja vanhoja työkaluja varten, siinä syötettiin kaniineja, jotka teurastettiin ja syötiin suurina pyhinä. Kello löi yhtä. Tähän aikaan juotiin kaikkialla kahvia eikä ketään näkynyt pihalla eikä ikkunoissa. Vain joku kaivaja kaivoi puistossaan ennen kuin lähti työhön.

Mutta saapuessaan naapurin luo Maheu huomasi hämmästyksekseen kadun toisessa päässä kirkon edessä herran ja kaksi rouvaa. Hän pysähtyi hetkeksi ja tunsi heidät. Rouva Hennebeau näytti vierailleen työväen kylää turkiksiin kääriytyneelle naiselle ja kunniamerkeillä koristetulle herralle.

– Miksi sinä vaivaat itseäsi, sanoi Pierronin vaimo, kun Maheu antoi hänelle kahvit. – Eihän sillä olisi kiirettä.

Hän oli kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha ja yleensä pidetty kaunottarena. Hän oli mustaverinen, matalaotsainen, suurisilmäinen ja supukkasuinen. Sitä paitsi oli hän kiemailija, pysyi aina puhtaana ja ollen lapseton säilytti hän kauniin vartalon. Hänen äitinsä, vanha Brule, joka oli kaivajan leski, oli hankkinut tyttärelleen työtä tehtaassa ja vannoi, ettei antaisi rämän koskaan mennä naimisiin kaivajan kanssa. Kun tämä siitä huolimatta meni naimisiin Pierron kanssa, joka, paitsi että hän oli kaivaja, oli lisäksi leskimies ja jolla oli kahdeksanvuotias tytär edellisestä avioliitosta, suuttui siitä äiti vielä pahemmin. Mutta avioliitto oli hyvin onnellinen huolimatta siitä että juoruttiin vaimon rakastajasta ja miehen leväperäisyydestä. Heillä ei ollut lainkaan velkoja, söivät lihaa kaksi kertaa viikossa ja talossa vallitsi sellainen puhtaus, että voisi peilata pannuihin. Kaiken muun menestymisen lisäksi oli hän tuttavuutensa tähden saanut yhtiöltä luvan kaupitella nisusia ja nekkuja, joita hän säilytti pöntöissä asetettuina riviin kahdelle laudalle ikkunan edessä. Tästä ansaitsi hän kuusi, seitsemän sous'ta päivässä, joskus sunnuntaina kaksikintoista. Ainoa, mikä häiritsi tätä hyvinvointia, oli akka Brulen ainainen murina, mutta hän olikin vanha vallankumouksellinen, joka tahtoi kostaa isännille miehensä kuoleman, eikä myöskään Lydialla ollut herrain päiviä, sillä hän sai liian usein korvalle hyvinvoivilta vanhemmiltaan.

– Kas, kuinka suureksi se on tullut! sanoi Pierronin vaimo hymyillen Estellelle.

– Oh, älä puhukaan, minä olen aivan nääntyä sen kanssa. – Kiitä luojaa, ettei sinulla ole sellaisia. Voit ainakin pysyä siistinä.

Vaikka hänellä itselläänkin kotona oli kaikki järjestyksessä ja joka lauantai pestiin lattiat, niin katseli hän kuitenkin katein silmin tuota valoisaa huonetta, joka melkein oli komeasti sisustettu. Seinällä riippui peili ja kolme taulua.

Pierronin vaimo joi kahvinsa yksin. Kaikki hänen omaisensa työskentelivät kaivoksessa.

– Juo lasillinen kahvia minun kanssani, sanoi hän.

– Ei, kiitos, olen juuri juonut kotona.

– Ei haittaa.

Eikä se tosiaankaan haitannut. He joivat vielä lasillisen ja heidän katseensa osuivat pönttöjen välistä vastakkaisiin ikkunoihin, missä uudinten suuremmasta tai vähemmästä puhtaudesta saattoi päättää, miten huolellinen emäntä oli. Levaquen uutimet olivat likaisia kuin rääsyt, joilla pyyhittiin pannuja.

– Kuinka voi elää sellaisessa liassa, lausui Pierronin vaimo.

Nytpä Maheun vaimo pääsi lempiaiheeseensa. Jospa hänellä olisi niin hyvä vuokralainen kuin Bouteloup, niin koko hänen taloutensa kukoistaisi. Jos osaisi hyvin toimia, niin voisi vuokralaisesta ansaita paljon. Luonnollisesti ei pitäisi olla hänen kanssaan suhteissa. Ja Levaque juo ja lyö vaimoaan, hakkailee variete-laulajattaria Montsou'ssa.

Pierronin vaimon kasvot kuvastivat inhoa. Tuollaiset laulajattaret levittävät vain tauteja. Joisellessa oli eräs sellainen, joka tartutti koko kaivannon.

– Minua ihmetyttää, kuinka sinä olet sallinut poikasi rupeamaan tekemisiin heidän tyttönsä kanssa.

– Niin, kukapa sen voi estää. Heidän puistonsahan on aivan meidän vieressä. Kesäisin tapasi Sakarias häntä joka pensaan alla tai vajassa. Kun vaan meni vettä noutamaan, niin siinä ne aina oli.

Tuo oli tavallinen historia kylän yhdyselämästä, joka pahensi nuoria poikia ja tyttöjä. Nuoret parit kohtasivat toisensa pimeän tulien vajan luona. Siinä myös jokainen tyttö synnyttikin ellei hän pitänyt tarpeellisena lähteä edemmäksi pellolle. Sitä ei paheksuttu, jälestäpäin menivät rakastavaiset naimisiin, ainoastaan äidit olivat tyytymättömiä, jos pojat menivät nuorina naimisiin, sillä silloin he eivät enää antaneet perheelle mitään.

– Sinun sijassasi tekisin minä lopun siitä kerrassaan, sanoi Pierronin vaimo. – Sinun Sakariashan on saanut häneltä jo kaksi lasta ja varmaankin he edelleenkin tulevat jatkamaan samalla tavoin… Kyllä sinä saat sanoa hyvästi Sakarian ansiolle.

Mutta Maheun vaimo ojensi raivoissaan kätensä.

– Kuule, mitä sanon. Jos he muuttavat yhteen, niin minä kiroon heidät… Täytyyhän Sakariaan kunnioittaa meitä! Hän on maksanut meille paljon ja on velvollinen korvaamaan meille sen ennenkuin akottuu… Ajattele itse, jos kaikki lapsemme rupeavat työskentelemään toisten hyväksi niin pian kuin kasvavat, niin mitä me saamme heiltä?

Vähitellen rauhoittui hän.

– Niin, niin, saadaampa nähdä… Kuinka väkevää kahvisi on, sinä panet varmaankin paljon.

Juteltuaan vielä hyvän aikaa yhtä ja toista, tuli hänen kiire kotiin valmistamaan ruokaa. Kadulla kulki koulusta palaavia lapsia, siellä täällä ovella näkyi naisia, jotka pälyivät rouva Hennebeau'ta ja tämän vieraita. Tämä käynti alkoi herättää yleistä mielenkiintoa kylässä.

Maheun vaimo oli juuri menemäisillään ovestaan sisälle, kun hän sattui Levaquen vaimon kanssa yhteen. Tämä oli tullut ulos puhutellakseen lääkäri Vanderhaghenia, joka oli yhtiön palveluksessa. Pienenläntä tohtorilla oli aina kiire ja paljon työtä, niin että hän antoi neuvojaan ohimennen.

– Herra tohtori, valitti Levaquen vaimo, – minä en voi lainkaan syödä, särkee koko ruumista… Kuulkaa toki minua.

– Jätä minut rauhaan! ärjähti tämä. Hän sinutteli kaikkia. – Juot liian paljon kahvia.

– Mutta tulkaa toki katsomaan miestäni, kannatti Maheun vaimokin, – hänen jalkojansa pakottaa.

– Sinä olet varmaankin häijy häntä kohtaan, jätä minut rauhaan!

Molemmat naiset jäivät keskelle tietä katsomaan poistuvan tohtorin selkään. Katsahtaen toinen toisiinsa kohauttivat he toivottomasti olkapäitään.

– Poikkea luokseni, kutsui Levaquen vaimo. – Minulla on tiedätkö uutinen… Juodaan vähän kahvia. Olen juuri keittänyt.

Maheun vaimo koetti tehdä vastarintaa, mutta myöntyi pian. Olkoon menneeksi, voihan juoda tilkan, ettei naapuri loukkaantuisi. Ja hän astui sisään.

Heidän ruokasalinsa oli tavattoman likainen. Seinissä ja lattialla oli rasvapilkkuja, kaapissa ja pöydällä makasi ruuan jätteitä. Tulen luona istui Bouteloup nojaten kyynärpäillään pöytään lopettaen keitettyä lihapala-annosta. Hän näytti nuorekkaalta kolmenkymmenen viiden ikäiseltä, ollen harteva ja lihava, hyväntahtoisen näköinen. Hänen edessään seisoi Achille, Philomenen esikoinen, joka jo oli kolmannella vuodella ja katsoi rukoilevasti Bouteloup'iin kuin nälkäinen koira. Bouteloup, joka oli hyvin hellä lapsia kohti, pisti pojan suuhun silloin tällöin palan lihaa.

– Odota jahka panen sokuria, sanoi Levaquen vaimo kaataen hienoa, sokuria suoraan pannuun.

Hän oli kuusi vuotta vanhempi kuin Bouteloup ja oli kauhean näköinen. Hänen rintansa riippui alas vatsalle ja vatsa ulottui melkein polviin saakka ja litteissä kasvoissa näkyivät harmahtavat viikset. Bouteloup oli ottanut hänet ilman pitempää harkintaa, kuten otti hänen liemensä, mistä hän noukki vaimon hiuksia, ja kuten käytti hänen lakanoitaan kolme kuukautta kutakin. Vaimo kuului täysihoitoon ja hänen miehellään oli tapana sanoa, että hyvät raha-asiat tekevät välit hyviksi.

– Tiedätkö mitä, jatkoi Levaquen vaimo, eilen illalla nähtiin Pierronin vaimo "Silkkisukan" luona. Ja herra, sinä tiedät kuka, odotti häntä Rasseneurin takana ja he lähtivät yhdessä pitkin kanavan rantaa.

Hm, mitä sanot siitä? Nainut nainen.

– Soo, sanoi Maheun vaimo, – ennen naimisiin menoaan oli Pierronilla tapana antaa voudille kaniineja, nyt on hänen huokeampi lainata vaimoaan.

Bouteloup purskahti äänekkääseen nauruun ja pisti Achillen suuhun leipäpalan, joka oli kastettu kastikkeeseen. Molemmat naiset jatkoivat panetella Pierronin vaimoa. Mikä hän on olevinaan? Tavallinen kiemailija, joka ei ole muita kauniimpi, vaan aina huolehtii kauneudestaan, milloin peseytyy, milloin voitelee itseään ja koristaa. Mutta sehän on miehen asia, jos se häntä miellyttää. Onhan sellaisia henkilöitä, jotka ovat valmiit vaikka nuoleskelemaan päällikön lattiaa saadakseen kuulla kiitokset. Heidät keskeytti naapurin vaimo, joka toi Philomenen nuoremman yhdeksänkuukautisen tytön Desiree'n. Philomene oli sopinut, että lapsi tuotaisiin hänen luoksensa kaivokseen, missä hän imetti sitä aamiaista syödessään.

– Mutta minä en voi jättää omaani hetkeksikään, sillä se rupeaa heti huutamaan, sanoi Maheun vaimo katsoessaan nukahtaneeseen Estelle'en.

Mutta hänen ei onnistunut välttää epämieluista keskustelua, jonka vuoksi Levaquen vaimo oli hänet kutsunut.

– Eikö olisi aika ratkaista se asia, huomautti tämä.

Aluksi olivat äidit puhumatta asiasta olleet yhtä mieltä, ettei lapset saisi naida toisiansa. Sakarian äiti ei tahtonut luopua poikansa palkasta eikä Philomenenkaan äiti tahtonut menettää tyttärensä palkkaa. Mutta kun lapsi kasvoi ja tarvitsi yhä enemmän ruokaa ja lisäksi tuli toinen, alkoi hän yhä kiihkeämmin vaatia häitä. Hän ei suinkaan tahtonut kärsiä tappiota.

– Sakariahan jo on vapaa sotapalveluksesta, alkoi hän, niin ettei enää ole esteitä. Milloin siis määräämme?

– Odottakaamme vielä vähän, lausui Maheu vastahakoisesti. – Oh kuinka olen väsynyt tästä kaikesta. Olisivathan voineet odottaa, kunnes menevät naimisiin. Minä vääntäisin Katarinalta niskan nurin, jos hän käyttäytyisi noin tyhmästi.

Levaquen vaimo kohautti olkapäitään.

– Malta vaan, kyllä hänellekin käy kuten kaikille toisillekin.

Vihanneksia, perunoita ja purjulaukkaa oli pöydän toisessa päässä Levaquen lientä varten. Emäntä ryhtyi kuorimaan niitä ainakin pari kymmentä kertaa, mutta aina se jäi kesken pelkältä suun soittamiselta. Hän ryhtyi niihin taas käsiksi, mutta heitti ne samassa rientäen ikkunan luo.

– Kas, kas! Sehän on rouva Hennebeau vieraineen. Nyt menevät he Pierronille.

Molemmat alkoivat taas sättiä Pierronin vaimoa. Kun yhtiö näytti työväen asuntoja vieraille, niin vietiin he aina hänen luokseen siksi, että hänellä on siistiä. Eikä vieraille suinkaan kerrota kaivosvoudista. Kelpasipa pitää puhtaana, kun rakastaja saa kolmetuhatta frankia, asunnon, lämmöin, vieläpä lahjojakin. Ulkoa on kyllä puhdasta, mutta sisältä. Ja he kaakattivat koko ajan, minkä vieraat olivat Pierronilla.

– Nyt he tulevat, sanoi vihdoin Levaquen vaimo, – kiertävät ympäri.

Katsoppa, lintuni, he taitavat mennä sinun luoksesi.

Maheun valtasi kauhu. Olikohan Alzire korjannut pöydältä? Eikä liemikään ole vielä keitetty! Hän sopersi "näkemiin" ja riensi juoksujalkaa kotiinsa.

Kotona oli kaikki järjestyksessä. Alzire, joka oli pieni järkevä tyttö, oli sitonut vyölleen vanhan pyyhinliinan ja alkanut vakavan näköisenä valmistaa ruokaa, kun näki äidin viipyvän. Hän oli poiminut suolaruohoja ja purjulaukkaa ja kuori parastaikaa vihanneksia sillä aikaa kun vesi lämpeni suuressa padassa miehille pesuvedeksi. Henri ja Lenore onneksi olivat hiljaa katsoen vanhaa kalenteria. Ukko Bonnemort poltti ääneti piippuaan.

Tuskin oli Maheun vaimo ehtinyt kotiin, kun oveen koputettiin.

– Saako tulla, hyvä vaimo?

Huoneeseen tuli rouva Hennebeau. Hän oli pitkä ja komea valkoverinen nainen, joka neljänkymmenen vuotiaaksi oli liian lihava ja elähtänyt. Hän pakotti ystävällisen hymyn kasvoillensa peläten sisimmässään tahrimasta silkkihamettaan ja mustaa samettisakettiaan.

– Tulkaa, tulkaa, toisti hän vierailleen, me emme häiritse ketään. No, eikö täällä ole siistiä? Ja tällä hyvällä naisella on seitsemän lasta. Ja niin on kaikissa asunnoissa. Kun jo sanoin antaa yhtiö heille koko talon kuudesta frankista kuukaudessa. Alhaalla on ruokasali, ylhäällä kaksi makuuhuonetta, kellari ja puisto.

Herra kunniamerkeissä ja nainen turkiksissa, jotka aamujunassa olivat tulleet Pariisista, eivät tunteneet itseänsä aivan paikallaan tässä oudossa paikassa.

– Kas, puistokin! toisti hieno nainen, mutta sehän on suloista! Täällä on varmaankin hupaista asua.

– Me annamme heille hiiliä enemmän kuin he tarvitsevat, jatkoi rouva Hennebeau. – Kaksi kertaa viikossa käy lääkäri heidän luonaan ja kun he vanhenevat, saavat he eläkkeen, tarvitsematta lainkaan maksaa mitään palkastaan siihen.

– Mutta tämähän on oikea luvattu maa! – huudahti herra kunniamerkeissä teennäisellä ihastuksella.

Maheun vaimo syöksyi esiin tuolineen, mutta rouvat eivät tahtoneet istua. Rouva Hennebeauta alkoi jo kyllästyttää hänen keksimänsä huvitus esiintyä eläinnäyttelijänä ajanvietoksi, mutta vähitellen alkoi hän tuntea inhoa tähän erikoiseen puutteen hajuun, joka henki vastaan puhtaimmistakin taloista, joita hän valitsi näytettäviksi. Kertoessaan kaikkea tuota toisti hän ainoastaan silloin tällöin kuulemiaan katkonaisia lauseita, itse hän ei milloinkaan yrittänyt tutustumaan lähemmin noihin onnettomiin ihmisiin, jotka asuivat aivan hänen läheisyydessään.

– Kuinka herttaiset lapset, sanoi nainen, vaikka ne hänestä tuntuivat vastenmielisiltä suurpäisiltä, takkuisine keltatukkineen.

Maheun vaimon piti sanoa, kuinka vanhoja ne olivat, kohteliaisuudesta esitettiin hänelle muutamia kysymyksiä Estellen suhteen. Ukko Bonnemort otti kohteliaisuuden vuoksi piipun suustaan, mutta hänen ulkomuotonsa herätti kuitenkin levottomuutta, niin oli maanalainen työ hänet näännyttänyt, hänen jalkansa horjuivat, pää tutisi, kasvot mullan värisinä. Kun hän sai yskänkohtauksen, niin katsoi hän parhaaksi mennä ulos, sillä hänen mielestään oli sopimatonta yskiä sellaisessa seurassa.

Eniten kiitoksia sai Alzire. Kuinka herttainen pikku emäntä esiliinoilleen! Äitiä onniteltiin tällaisesta tyttärestä… Kyttyrästä ei kukaan huomauttanut, vaikka katseet puhuivat ihmeellisesti säälistä ja inhosta pientä raajarikkoa kohtaan.

– Jos Pariisissa kysytään teiltä meidän työväen asuntoja, niin voitte kertoa, mitä olette nähneet, lopetti rouva Hennebeau. – Täällä on aina yhtä hiljaa kuin nyt ja vallitsevat patriarkaaliset tavat. Kuten näette ovat kaikki onnellisia ja terveitä. Teidän täytyisi tulla tänne lepäämään hiljaisuudessa ja hyvässä ilmassa.

– Mainiota! Mainiota! huudahti mies kunniamerkeissä.

He lähtivät pois aivan ihastuksissaan ikäänkuin olisivat katsoneet jotain harvinaista museota. Maheun vaimo saatettuaan heidät pysähtyi kynnykselle katsomaan kuinka he poistuivat keskustellen.

Portilla pidätti Levaquen vaimo Pierronin vaimon, joka uteliaisuudesta oli rientänyt sinne. Molemmat ihmettelivät ja raivosivat. Aikoivatko nuo ihmiset yöpyä Maheun luona? Sepä mahtoi olla kaunista.

– Kuinka paljon he ansaitsevatkaan, niin ovat he aina ilman rahaa.

Mutta ei tuo ole ihmeellistäkään kun on sellaisia paheita.

– Minä sain juuri tietää, että hän tänä aamuna kävi kerjäämässä herrasväki Piolainelta ja että Maigrat joka ennen kielsi antamasta velaksi, antoi nyt. Mutta tiettyhän se on, ettei Maigrat anna ilman vaan.

– Luuletko hänen maksavan? ei, kyllä sen saa Katarina maksaa.

– Mutta eikö sinun mielestäsi hän ollut röyhkeä sanoessaan äsken minulle, että hän vääntäisi niskan Katarinalta, jos tämä sallisi itselleen jotain sellaista. Entä se pitkäkoipinen Chaval? Luuletko ettei hänellä ollut kohtauksia Katarinan kanssa.

– Hiljaa… siinä ne ovat.

Molemmat naiset katsoivat välinpitämättömän näköisinä vieraitten ohikulkiessa, mutta sen jälkeen viittasivat Maheun vaimon luoksensa, jolla yhä vieläkin oli Estelle sylissään. Kaikki kolme katsoivat ääneti rouva Hennebeau'n ja hänen vieraittensa selkään, jotka yhä etääntyivät. Tuskin vieraat olivat etääntyneet kolmeakymmentä askelta, kun kielen pieksäminen uusiintui vielä kivakammin.

– Eivätpä nuo näytä kysyvän vaatteittensa hintoja. Vaikka eivät taida itse olla vaatteittensa arvoisia.

– Se on totta!.. Tuota vierasta en tunne, mutta meikäläisestä rouvasta en antaisi neljääkään souta olkoonpa vaikka vielä lihavampi. Ja kauniitapa asioita kerrotaan hänestä…

– Mitä sitten?

– Hänellä kuuluu olevan rakastajia. Ennen kaikkea insinööri.

– Tuo kääpiö. Mutta insinöörinhän hän voi pistää vaikka taskuunsa.

– Mitä siitä. Se häntä miellyttää. Kas kuinka nyrpistää nenäänsä, ei hänelle kelpaa mikään ja hameen helmallaankin tahtoo näyttää että hän halveksii häntä.

Herrasväki jatkoi kävelyään hitain askelin. Kun he saapuivat kirkon luo ajoi heidän luoksensa ajokalut, joista nousi noin neljänkymmenen vanha mies mustassa takissa, hyvin tummaihoinen ja käskevä ilme kasvoissaan.

– Mies, kuiskasi Levaquen vaimo ikäänkuin he voisivat kuulla häntä, sillä pelko, jonka tirehtööri herätti kaikissa kymmenessä tuhannessa työmiehessä, vaikutti häneenkin. – Näkee suoraan, että vaimo pelkää häntä.

Naisten uteliaisuus oli herätetty. Vähitellen tulivat he kaikki ulos kadulle suurempiin ja pienempiin ryhmiin. Likaiset lapset alkoivat myös hyppiä kadulla. Hetkeksi näyttäytyi kadun aidan yli opettajan kalpeat kasvot. Äänten melu muistutti tuulen huminaa.

Suurin ryhmä kokoontui Levaquen oven luo. Ensin tuli kaksi naista, sitten kymmenen ja sitten kaksikymmentä. Pierronin vaimo vaikeni varovaisuuden vuoksi, sillä oli liian monta kuulijaa. Maheun vaimo oli myös ääneti, ilmankos häntä pidettiin kylän järkevimpänä naisena. Estelle heräsi ja alkoi huutaa. Tyynnyttääkseen häntä Maheun vaimo avasi röijynsä ja alkoi siinä haettaa lastaan kadulla. Hennebeau antoi molempia naisia ajoneuvoihin, jotka sen jälkeen ajoi nopeasti pois. Työläisvaimot huusivat entistä hurjemmin huitoen käsillään, ikäänkuin koko muurahaiskeko olisi alkanut hyöriä ja pyöriä.

Sillä välin löi kello kolme. Bouteloup ja muut työmiehet lähtivät työhön. Kirkon luona tien käänteessä näyttäytyivät ensimäiset kaivajat, jotka palasivat kotiinsa.

He kulkivat hiestyneinä mustanaamaisina, kädet rinnoilla ristissä ja selät kumarruksissa. Naiset joutuivat hämminkiin rientäen kukin kotiinsa, sillä paljolta kahvinjuonniltaan ja kielen pieksämiseltään olivat he laiminlyöneet kotitehtävänsä. Melkein kaikkialta kuului huudahtuksia:

– Herranen aika! päivällinen ei ole vielä valmis!

IV

Kun Maheu palasi kotiin jätettyään Etiennen Rasseneurin luona, tapasi hän Katarinan, Sakarian ja Jeanlinin istumassa käytävässä syöden. Tullessaan kaivostöistä olivat työläiset aina niin nälkäiset, että heti istuivat märkinä kuin olivatkin pöytään, antamatta itselleen aikaa peseytyä tai muuttaa vaatteita. Eivätkä myöskään odottaneet koskaan toinen toistaan, pöytä seisoi aina katettuna, jokainen tuli ja söi silloin kuin ehti työltään.

Maheu huomasi jo ovelta ruuan pöydällä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat. Koko aamupäivän oli hän ajatellut onnistuuko hänen vaimonsa saamaan jotakin. Mutta nyt oli siinä kaikki, mitä tarvittiin ja vaimo kertoo tietysti myöhemmin, miten hän on sen hankkinut. Ja hän hymyili iloisena.

Katarina ja Jeanlin lopettivat jo syömisensä ja joivat kahvinsa seisaaltaan. Mutta Sakarias ei vielä ollut saanut kyllikseen; hän leikkasi aimo palan leipää ja pani voita päälle. Hän näki kyllä hyytelön, mutta ei koskenut siihen, sillä sitä riitti vain isälle. Kaikki joivat vettä, kuten aina ennen palkan saamista.

– Minulla ei ole olutta, sanoi Maheun vaimo, kun isä oli istunut syömään. – Tahdoin säästää rahaa. Mutta jos tahdot, voi Alzire juosta hakemaan.

Mies katsoi vaimoonsa vielä enemmän hämmästyneenä. Kuinka? Oliko hänellä rahaakin?

– Ei, ei, vastasi hän. – Olen juonut tuopin enkä tarvitse enempää.

Ja Maheu alkoi hyvällä ruokahalulla ahmia leipää, perunoita, suolaruohoja ja purjulaukkaa, joista oli keitetty lientä. Vaimo siirsi lähemmäksi voin, hyytelön, lämmitti kahvin.

Sillävälin oli suursiivous alkanut hellan luona lohkaistussa pesuammeessa. Katarina, joka peseytyi ensimäisenä, täytti sen lämpimällä vedellä ja riisuutui aivan rauhallisesti alastomaksi. Hän oli kahdeksan vuotiaasta tottunut siihen eikä pitänyt sitä häpeänä. Hän kääntyi vain kasvot tuleen päin ja hankasi ahkeraan mustalla saippualla. Ei kukaan katsonut häneen. Kun hän oli puhdas, nousi hän alastomana portaita ylös jättäen kaikki märät työvaatteensa läjään lattialle. Mutta silloin molemmat veljet alkoivat kiistellä. Jeanlin oli ehtinyt ennemmin pesuammeeseen sillä verukkeella, että Sakarias söi vielä, mutta tämä pukkasi häntä karjasten että sallii kyllä Katarinan peseytyä ensin, mutta ei halua suinkaan peseytyä tuollaisen porsaan jälkeen, jonka jälestä voi kaataa veden koululasten mustepulloihin. Lopuksi peseytyivät he yhdessä vieläpä auttoivat toinen toistaan. Sitten juoksivat he alastomina samoin kuin sisarkin ylös portaita.

– Kas kuinka ovat räiskyttäneen, mutisi Maheu korjaten vaatteet lattialta ja ripusti ne kuivamaan. Alzire, pyyki…

Melu seinän takaa keskeytti hänet. Miehen ääni kiroili, nainen itki ja kuului raskaita lyöntejä.

– Levaque kurittaa vaimoaan, lausui Maheu rauhallisesti lopettaessaan syöntinsä. – Merkillistä, Boutelouphan sanoi, että liemi on valmis.

– Vielä mitä, valmis! sanoi vaimo, – näin itse miten vihannekset loikoivat pöydällä kuorimattomina.

Huudot hiljenivät, vihdoin kuului kauhea lyönti, josta seinä tärähti ja sen jälkeen tuli kaikki hiljaa.

– No, jos päivällinen ei ole valmis, niin tuo ei ole ihme, vakuutti Maheu niellessään viimeisen lusikallisen.

Juotuaan vettä päälle ryhtyi hän hyytelöön. Isän syödessä ei saanut jutella silloin, kun hänen oli nälkä. Hän ei tuntenut Maigratin hyytelöä, mutta ei kysynyt vaimoltaan mitään. Henri ja Lenore, jotka leikkivät lattialla lätäköissä, tunsivat lihan hajua ja lähestyen isää jäivät seisomaan hänen eteensä. He seurasivat silmillään joka palaa ensin täynnä toivoa kun se erkani lautaselta, mutta sitten pettyneinä palan kadotessa isän suuhun. Vihdoin huomasi isäkin heidän ahneet kasvonsa.

– Ovatko lapset saaneet jotain? kysyi hän.

Vaimo epäröi hetken.

– Tiedäthän etten pidä tällaisesta epäoikeudettomuudesta. – Minulta katoaa ruokahalu, kun he siinä pyörivät ja katsovat suuhuni.

– Mutta ovathan he saaneet jo, huusi vaimo harmissaan. – Jos katsoo heitä, niin saisi antaa sinun ja meidän kaikkien osat heille ja he sittenkin vielä pyytäisivät, kunnes halkeisivat. Eikö totta, Alzire, me olemme syöneet hyytelöä?

– Tietysti, äiti, vastasi pieni tyttö varmasti; tällaisissa tapauksissa osasi hän teeskennellä yhtä hyvin kuin täysikasvuiset.

Lenore ja Henri seisoivat liikkumatta hämmästyneenä tällaisesta valheesta. Miksi heitä lyötiin, jos he eivät puhuneet totta. Heidän lapsen sydämensä täyttyivät katkeruudesta ja he tahtoivat puolustautua.

– Menkää, menkää! – toisti äiti ajaen heidät pöydän toiseen päähän. – Hävetkää töki riippua aina isän lautasessa. Ja vaikka hyytelö olisikin yksin Isälle, niin mitä siitä? Hänhän tekee työtä, ja te vain syötte, laiskurit!

Mutta Maheu kutsui heidät luoksensa. Hän asetti kummankin lapsen polvilleen ja jakoi vuoroonsa. Lapset nielivät sen ihastuksissaan.

Kun hän oli lopettanut, sanoi hän vaimolle:

– Älä vielä kaada kahvia, tahdon ensin peseytyä… Auta minua kaatamaan pois tuo likanen vesi.

He kaatoivat veden ojaan oven luona. Ylhäältä astui portaita alas Jeanlin, joka jo oli pukeutunut kuiviin vaatteisiin. Ne oli hän perinyt veljeltään ja olivat hänelle liian suuret. Hän aikoi puikahtaa huomaamatta ovesta ulos, mutta hänen äitinsä huomasi hänet.

– Mihin sinä menet?

-. Ulos.

– Mihin? Muista poimia salaattia illaksi. Kuuletko? Ellet tuo, niin saat nähdä mitä saat.

– Kyllä, kyllä.

Jeanlin lähti läppäämään puukengillään, kädet housuntaskuissaan ja keinuttaen vartaloaan kuin vanha hiilenkaivaja. Sitten lähti Sakarias, joka oli pukeutunut mustaan sinijuovaiseen nuttuun. Isä huusi hänelle, ettei hän viipyisi liian myöhään, mutta tämä vain keikautti päätään ja lähti menemään piippu suunkolossa.

Pesuamme täytettiin taas lämpimällä vedellä ja Maheu alkoi hitaasti riisuutua. Äiti antoi merkin ja Alzire vei heti Henrin ja Lenoren ulos leikkimään, sillä isän oli tapana sanoa, että hän ei ole lapsi, jotta peseytyisi seurassa.

– Mitä sinä teet siellä? huusi Maheun vaimo ylös.

– Paikkaan hamettani, jonka repäsin eilen, vastasi Katarina.

– Vai niin… Älä tule alas, isä peseytyy.

Nyt jäivät mies ja vaimo kahden. Vaimo pani vihdoin lapsen pois sylistään auttaakseen miestään peseytymisessä. Maheu saiputti ensin hiuksensa harmaalla saippualla. Tämän saippuan alituisesta käyttämisestä haalistuivat hiukset tullen kellertäviksi. Sitten kapusi hän ammeeseen ja alkoi kaikin voimin hieroa rintaa, vatsaa, käsiään ja sääriään. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään.

– Kun sinä tulit, niin minä näin kasvoistasi, että olit levoton, mutta huomattuasi ruuan pöydällä kirkastuivat kasvosi. Ajattele, Piolainen herrasväki ei antanut minulle penniäkään. Tosin he olivat hyvin ystävällisiä, antoivat vaatteita lapsille ja minun oli vaikea pyytää.

Hän keskeytti hetkeksi korjatakseen Estellen tuolille, ettei lapsi putoaisi. Isä odotti kärsivällisesti jatkoa, vaikka tämä asia suuresti jännitti häntä.

– Ajattele, Maigrat'han kielsi aivan jyrkästi ja ajoi ulos kuin koiran… Voit käsittää, kuinka hauskaa minulla mahtoi olla!.. On kyllä lämmin villavaatteissa, mutta eihän niistä voi laittaa ruokaa.

Mies kohotti päätään, mutta oli yhä edelleen vaiti. Hän ei ollut saanut Piolainesta eikä Maigratilta, mutta mistä tuo kaikki oli? Vaimo sill'aikaa alkoi hangata hänen selkäänsä, mistä hän oli kovin mielissään.

– Silloin menin takaisin Maigrat'in luo ja päästin kieleni siteistä. Sanoin, että hän on sydämetön, että hänelle käy onnettomasti, jos maailmassa on lainkaan oikeutta. Hän sanoi, että olen itsepäinen peikko, mutta kyllä hän kieppuili kuin piru ennen jumalanpalvelusta.

Kertoessaan hankasi hän yhä miehensä selkää aivan kuin lauantaisin hankasi pataansa.

– Mutta nyt kuitenkin tulee meillä olemaan leipää lauantaihin, hän antoi minulle velaksi viisi frankia. Vielä otin häneltä kahvia, sikuria, voita, aioin myös ottaa perunoita ja silavaa, mutta silloin hän alkoi tehdä tenää. Silloin ostin hyytelöä seitsemällä sous'lla ja kahdeksalla sous'lla perunoita, minulle jäi vielä kolme frankia, viisitoista sous'ta. Enkö ole saanut paljon aikaan tänään?

Nyt pyyhki hän miestään, joka tunsi itsensä onnelliseksi eikä ajatellut lainkaan, että velka oli maksettava. Nauraen iloisesti sulki hän vaimonsa syliinsä.

– Älä, tuhmahan sinä olet! minähän tulen aivan märäksi. Pelkään Maigrat'in aikeita…

Hän aikoi sanoa Katarinasta, mutta keskeytti. Miksi hän tekisi miestään levottomaksi? Siitä tulisi ainaisia huolia.

– Mitä aikeita?

– Petkuttaa meitä, tietysti. Katarinan täytyy tarkistaa laskut.

Maheu syleili häntä taas tahtomatta lainkaan hellittää huolimatta tämän vastustuksesta. Siten päättyi peseytyminen aina koko työväen kylässä. Se oli hänen mielestään ainoa miellyttävä hetki koko päivässä. Hän nimitti sitä jälkiruuaksi. Vaimo työnsi hänet nauraen pois luotaan.

– Älähän nyt… Katso, Estelle näkee… Anna minä käännän hänet edes selin.

– Mitä se kolmenkuukautinen nupukka ymmärtää.

Vihdoin alkoi Maheu pukeutua, toisin sanoin veti hän vaan housut sääriinsä. Häntä miellytti istua pesun jälkeen hetkisen alastomana vyötäisiin saakka. Hänen ihossaan, joka oli kalpea kuin tytöillä, oli hiilen jättämiä naarmuja, joita kaivajat kutsuivat "rokonarviksi." Näistä oli hän erittäin ylpeä ja näytti mielellään leveätä marmorista rintaansa, jossa risteili sinisiä suonia. Kesäsin oli kaikilla kaivajilla tapana sellaisessa asussa mennä ulos vilpottelemaan ja nytkin huolimatta kosteasta ilmasta lähti hän hetkeksi kuistille ja vaihtoi pari vitsikästä sanaa naapurin kanssa, joka samoin seisoi avorinnoin portaillaan.

Kahvia juodessaan kertoi Maheu insinöörin suuttumuksesta kaivoksessa. Nyt oli hän aivan rauhoittunut ja nyökäytti vain päätään vaimonsa neuvoille. Tämä vakuutti yhä, ettei voita mitään, jos rupeaa riitelemään yhtiön kanssa. Sitten kertoi vaimo rouva Hennebeau'n käynnistä. Molemmat olivat sisimmässään ylpeitä tästä vierailusta, vaikkeivät ilmaisseetkaan sitä.

– Saako tulla? kuului Katarinan ääni ylhäältä.

– Kyllä, kyllä, isä kuivaa itseään.

Nuori tyttö oli pukeutunut pyhävaatteisiinsa, vanhaan siniseen leninkiin, joka oli hyvin kulunut poimukohdista. Päässä oli hänellä musta tyllihattu.

– Kas tuota, kun on pukenut! Mihin olet menossa?

– Montsouhun ostamaan uutta nauhaa hattuuni… Vanhan olen ottanut pois, se on liian likainen.

– Onko sinulla sitten rahaa?

– Ei, mutta Mouquette on luvannut antaa lainaksi kymmenen sous'ta.

Äiti antoi hänen mennä, mutta ovella pysäytti hänet ja sanoi:

– Kuule, älä vaan osta nauhaasi Maigrat'ilta… Hän petkuttaisi sinua luullen että meillä on kultakasoja.

Isä, joka oli asettunut tulen ääreen, saadakseen tukkansa pikemmin kuiville, huusi tytön jälkeen:

– Muista tulla ajoissa kotiin, ettet jäisi pimeään maleksimaan.

Iltapäivällä työskenteli Maheu puistossaan. Hän oli jo istuttanut perunoita, herneitä ja papuja ja edellisenä iltana oli hän alkanut istuttaa kaalia ja salaattia. Tämä pieni maatilkka antoi heille vihanneksia, ainoastaan perunoita ei tahtonut riittää. Hänen hommatessa siinä, tuli Levaque polttamaan piippuaan. Hän katsoi salavihkaan roomalaisten salaattiin, jonka Bouteloup oli istuttanut. Ellei heidän vuokralaisensa olisi kaivanut niin ahkeraan, niin ei puistossa kasvaisi muuta kuin nokkosia. Naapurit alkoivat jutella aidan yli. Levaquen mieli ei ollut aivan rauhallinen sen jälkeen kun hän oli lyönyt vaimoaan ja hän alkoi kutsua Maheuta Rasseneurille. Ei kai hän pelkää ottaa pientä tappituikkua? Sitten pelaisivat keilapeliä, juttelisivat tovereitten kanssa ja palaisivat illalliselle. Siten viettivät tavallisesti hiilenkaivajat aikaansa palattuaan kaivannolta. Siinä ei tietysti ollut mitään paheksuttavaa, mutta Maheu teki tenää. Jos jättää salaatin, niin kuivaa se kokonaan. Itse asiassa kieltäytyi hän järkevyydestä, sillä hän ei tahtonut pyytää vaimoltaan ainoatakaan sou'ta.

Kello löi viisi. Pierronin vaimo poikkesi kysymään oliko Lydia juossut pois Jeanlinin kanssa. Levaque sanoi, että siltä näyttää. sillä Bebert oli myös jonnekin kadonnut ja nuo hulivilit ovat aina yksissä hommissa. Maheu rauhoitti heitä, että ehkä lapset poimivat salaattia. Siten alkoivat molemmat miehet laskea raakaa, vaikkakin hyväntahtoista leikkiä nuoren naisen kanssa. Tämä ei suuttunut eikä myöskään mennyt pois, sillä itse asiassa häntä imartelivat nuo kömpelöt sanat, vaikkakin hän huusi heille täyttä kurkkua. Kaikki naiset alkoivat taas soittaa suutaan. Koulu oli suljettu ja kaikki lapset huusivat ja melusivat kadulla. Miehet ryhmittyivät myös kolmin neljin polttamaan piippua ja vaihtamaan ajatuksiaan.

Levaque aikoi tunnustaa, kuinka jäntevä Pierronin vaimon käsivarsi oli. mutta silloin tämä suuttui tosissaan ja juoksi pois. Silloin Levaquekin päätti mennä yksin Rasseneurin luo.

Alkoi hämärtää. Maheun vaimo sytytti lampun ja alkoi sättiä ettei Katarina eivätkä pojat tule koskaan kotiin ajoissa. Ei koskaan voi ruveta yhdessä illalliselle. Eikä ole salaattiakaan. Se sopisi mainiosti muhennukseen, joka oli valmistettu perunoista, purjulaukasta ja ruokaruohoista. Koko talo haisi paistetulle sipulille, mistä tuntee köyhän majan.

Mahon palasi pimeän tullen puistosta, istui tuolille ja nojaten seinään nukkui. Niin pian kuin hän illalla istui, vaipui hän uneen. Kello löi seitsemän, Henri ja Lenore tahtoivat välttämättä auttaa Alzirea pöydän kattamisessa ja lopuksi särkivät yhden lautasen. Ukko Bonnemort tuli kotiin ja alkoi jouduttaa illallista, sillä hänen piti palata pian kaivokseen.

– Syökäämme sitten, sanoi Maheun vaimo herätettyään miehensä. – Kyllä he löytävät kotiin, eiväthän he ole pieniä. Harmittaa vain, ettei ole salaattia.

V

Syötyään Rasseneurin luona, meni Etienne ahtaaseen ullakkohuoneeseensa, josta oli näköala yli Voreux'in ja riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen vaipuen väsymyksestä heti raskaaseen uneen. Kahteen vuorokauteen ei hän ollut nukkunut neljääkään tuntia. Kun hän heräsi hämärissä ei hän kauan voinut käsittää, missä hän oli. Hän tunsi pahoinvointia, pää oli lyijynraskas, niin että vaivoin taisi nousta. Hänen teki mieli mennä hengittämään raitista ilmaa ennen illallista ja sitten panna oikein makuulle.

Ilta kävi yhä lämpösemmäksi, paksut pilvenlongat peittivät taivaan, ilmassa tuntui kestävän pohjoissateen lähestymistä. Etäisyys peittyi hämärään. Kaikki oli väritöntä, surullista ja kuollutta.

Etienne kulki ilman määrättyä suuntaa virkistyäkseen. Voreux, joka näytti nukkuvalta kuopassaan, oli pimeä, ei oltu vielä sytytetty lyhtyjä. Hän pysähtyi hetkeksi katsoakseen, miten työläiset tulivat sieltä. Kello löi kuusi, rengit ja lastaajat hajosivat ryhmittäin lajittelijoitten kanssa.

Ensimäisinä tulivat la Brule ja hänen vävynsä Pierron. Akka haukkui häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt puoltaan riidassa tarkastusmiehen kanssa.

– Selkärangaton matelija! huusi eukko. – Sinä vain ryömit noitten roistojen edessä, jotka juovat vertamme.

Pierron kulki hänen rinnallaan vastaamatta hänelle. Vihdoin sanoi hän:

– Pitikö minun hyökätä päällikön kimppuun ja kärsiä ikävyyksiä? Ei kiitos.

– No niin, ryömi sitten heidän edessään! huusi vaimo. – Piru vieköön kun ei tyttäreni totellut minua!.. He ovat tappaneet mieheni ja sinä kai tahdot, että minä kiitän heitä siitä. Älä luule, kyllä minä minä kostan!

Äänet hiljenivät vähitellen etääntyen. Etienne seurasi heitä silmillään. Vanhuksen harmaat hiukset liehuivat, kotkannenä heijastui räikeänä ja laihat käsivarret pieksivät ilmaa. Takaa kuuli hän nuoria ääniä, hän tunsi Sakariaan, joka odotti ystäväänsä Mouquet'ia.

– Tuletkos? kysyi tämä. – Syömme voileivän ja sitten hopsis Vulkaniin.

– Heti, mutta minulla on vähän asioita.

– Mitä sitten?

Hän kääntyi ja huomasi Philomenen, joka tuli lajitteluvajasta.

– Vai niin, mumisi hän ikäänkuin arvaisi, mistä on kysymys. – No, minä menen edeltä.

– Mene, minä saavutan sinut.

Mouquet lähti, kohtasi vanhan Mouquet'in; isä ja poika nyökkäsivät ääneti toinen toisilleen ja menivät eri teitä.

Sakarias vei Philomenen sivutielle kanavan luo. Nainen ei tahtonut, hänen oli kiire, he riitelivät kuten kauan naimisissa ollut pari. Eipä ollut hauskaa tavata aina ulkona etenkin talvella, kun maa on kostea eikä voi piilottautua ruispeltoon.

– No eihän ole kysymys siitä, sanoi Sakarias: kärsimättömästi. – Minä tahdon puhua kanssasi…

Hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja vei hänet mukanaan. Kun he olivat laskeneet mäeltä, kysyi Sakarias, onko hänellä rahaa.

– Mihin sinä niitä tarvitset? kysyi tämä.

Sakarias hämmästyi, keksi jonkun kahden frankin velan, josta hänen vanhempansa suuttuisivat.

– Älä lavertele! Minähän näin Mouquet'in ja te varmaankin menette taas Vulkaniin noitten ilkeitten laulajattarien luo.

Sakarias väitti vastaan, vakuutti, löi rintaansa, vannoi. Mutta kun toinen vain pudisti päätään, sanoi hän äkkiä.

– No niin, tule mukaan, jos se sinua huvittaa. Näetkö, et sinä ole lainkaan tielläni. Viisi minä laulajattarista. Tule.

– Entä lapsi? – sanoi Philomene. – Eihän lapselta pääse mihinkään eikä sen huudolta. Anna minun mennä kotiin.

Mutta Sakarias ei päästänyt häntä yhä pyytäen. Sitä vielä puuttuisi, että Mouquet, jolle hän on antanut sanansa, pilkkaisi häntä. Eihän mies voinut kanan tavoin joka ilta kellottaa sängyssään. Philomene taipui. Hän kaivot puseronsa poimusta muutamia kymmeniä sous'n lanttia. Se oli hänen ansionsa ylityöstä, mitkä rovot hän piilotti äidiltään.

– Näetkö, minulla on viisi, sanoi hän. – Sinulle voin antaa kolme. Mutta vanno, että taivutat äitisi suostumaan avioliittoomme. Minä en enää voi niin elää! Äitini haukkuu minua jokaisesta palasta, jonka panen suuhuni.. No, vanno ensin, ennenkuin annan rahat.

Hän puhui tapansa mukaan hiljaisella, sairaaloisella äänellä, vailla intohimoa, aivan väsyneenä elämän tavastaan. Sakarias vannoi ja vakuutti, että se on päätetty asia. Kun kolme rahakappaletta oli hänen kädessään, syleili hän Philomenea, suuteli ja kutitti ja olisi mennyt vielä pitemmälle ellei tämä olisi päättäväisenä riuhtaissut itsensä irti. Philomene palasi yksin työväenkylään, mutta Sakarias kiiti peltojen yli saavuttaakseen toverinsa.

Etienne seurasi heitä etäältä tietämättä, mitä oli kysymyksessä, hän luuli sen tavalliseksi kohtaamiseksi. Kaivantotytöthän kehittyvät hyvin aikaseen ja hän muisteli Lillen työläisnaisia, joita hän odotti tehtaan nurkan takana, noita tyttöjoukkoja, jotka olivat heitetyt oman onnensa nojaan ja puutteen ahdistamina olivat jo neljäntoista iässä aivan turmeltuneet. Toinen kohtaus hämmästytti häntä vielä enemmän. Hän pysähtyi.

Kaivoskummun juurella kahden suuren kiven kolossa istui pieni Jeanlin ja kummallakin puolen Lydia ja Bebert ja riitelivät.

– Vai niin, onko se vähän? Jos tahdotte, niin läimäytän vielä korvalle. Kuka on kaiken tuon keksinyt, hä?

Jeanlin oli tosiaankin keksinyt jotain. Kolmisin olivat he tunnin ajan kierrelleet ketoja kanavan rannikolla poimien salaattia, jolloin hän keksi, etteivät he kotona voi syödä niin paljon salaattia. He lähtivät Montsouhun kaupittelemaan sitä herrasväelle. Bebert'in jätti hän vartioimaan varastoa, mutta Lydian käski kulkemaan talosta taloon tarjoten salaattia. Hän vakuutti, että tytöltä aina kauppa sujuu. Kauppainnossaan oli hän myynyt kaikki ja tyttö oli ansainnut yksitoista sous'ta. Nyt he kolmisin jakoivat voitot.

– Se on väärin! julisti Bebert, – se on jaettava kolmen kesken. Jos sinä otat itsellesi seitsemän sous'ta, niin ei meidän osallemme jää muuta kuin kaksi kummallekin.

– Mitä sanot? Väärinkö? huusi Jeanlin raivoissaan. – Minähän olen poiminutkin eniten.

Tavallisesti antoi Bebert tällaisissa tapauksissa myöden, sillä hän tunsi ystäväänsä kohti arkaa kunnioitusta ja luottamusta ja siksi aina sai tyytyä huonompaan. Vaikka hän oli Jeanlinia vanhempi ja voimakkaampi, salli hän tämän lyödäkin itseään. Mutta tällä kertaa oli niin paljon rahan näkeminen kiihottanut häntäkin.

– Eikö totta, Lydia, hän tahtoo ottaa osamme… Jos hän ei jaa tasan, niin sanomme hänen äidilleen.

Jeanlin pui nyrkkiään hänen nenänsä edessä.

– Sanoppa vielä kerran. Koetappa! Minä sanon itse teidän vanhemmillenne, että olette myyneet äidin salaatin. Ja kuinka sinä pässinpää luulet voivan jakaa yksitoista sous'ta tasan kolmeen osaan? Koeta itse, sinä viisastelija. Sekää, tässä on kaksi sous'ta kummallekin. Ottakaa pian, muuten piiloitan ne kaikki taskuuni.

Bebert oli voitettu ja otti kaksi sous'ta. Lydia ei sanonut mitään, hän pelkäsi Jeanlinia ja samalla tunsi hellyyttä häntä kohtaan kuten lyöty aviovaimo. Kun Jeanlin tahtoi antaa hänelle kaksi sous'ta, ojensi hän nöyränä kätensä. Mutta Jeanlin muisti äkkiä jotain.

– Mitä sinä niillä teet? Äitisi ottaa ne heti sinulta, ellet osaa piilottaa. Ennemmin minä säilytän ne sinun varallesi. Kun tarvitset, niin kysy minulta.

Ja kaikki yhdeksän sous'ta katosivat hänen taskuunsa. Jottei tyttö voisi vastata, syleili hän häntä ja nauraen tekivät he yhdessä kuperikeikkaa kummulta alas. Jeanlin kutsui Lydiaa pikku vaimokseen ja he leikkivät yhdessä "rakastelemista", matkien aikuisia, joitten tekoja he seurasivat aina salaa nurkan takaa.

Behert ei saanut koskaan ottaa osaa näihin leikkeihin. Niin pian kun hän lähestyi Lydiaa, sai hän aika iskun Jeanlinilta. Siksi oli hän alati kiukuissaan ja koetti jollain säikähyttää tai häiritä heitä, sillä he eivät lainkaan ujostelleet häntä.

– Hei, katsokaa, tuolla seisoo mies ja katsoo, teihini huusi hän.

Tällä kertaa ei hän valehdellut, sillä Etienne seisoi lähellä. Lapset hyppäsivät ja juoksivat nopeasti pois, mutta Etienne kääntyi nauraen pois ja lähti kulkemaan kanavaa myöten. Aikaseenpa nuokin nulikat alkavat, mutta mitä tehdä, kun eivät muuta saa oppia aikuisilta. Ja kuitenkin on surullista nähdä sellaisia lapsia.

Kulkien edelleen kohtasi hän yhä pariskuntia. Hän läheni Requillart'ia, missä rakastavaiset Montsou'sta yhtyivät vanhan kaivoksen raunioilla. Se oli yleinen kohtaamisen paikka. Samoin tässä autiossa nurkassa tytöt toivat esikoisen maailmaan elleivät rohjenneet tehdä sitä kotona. Aita oli lahonut, niin että saattoi vakaasti liikkua rajan yli. Siellä täällä seisoi joku parru jälellä entisestä vajasta, vanhoja hiilirattaita lojui läjässä tiellä. Ja näitten lahoneitten raunioitten väliltä kohosi sieltä täältä nuori ruoho tai iti puun alku.

Tytöt olivat täällä kuin kotonaan. Jokaisella oli lempipaikkansa, missä hän voi rakastettunsa kanssa olla lymyssä. Mutta ei siellä paljoa välitettykään naapureista. Luonto voitti kaikki. Elämän voimakas ääni kutsui kaikkia nuoria tyttöjä ja poikia, jotka melkein olivat vielä lapsia.

Täällä asui myös vanha vahti, Mouque, jolle yhtiö oli antanut asuttavaksi kaksi huonetta lahoneessa tornissa, joka milloin tahansa voisi kaatua. Hänen piti pystyttää parruja katon kannattimiksi. Siinä hän asuikin perheineen, isä ja poika toisessa ja Mouquette toisessa huoneessa. Ikkunoissa ei enää ollut ainoatakaan ehjää ruutua, jonka vuoksi ukko katsoi parhaaksi lyödä siihen lautoja. Tuli pimeä, mutta lämmin. Oikeastaan ei tällä vahdilla ollut mitään vahdittavana; hän hoiti Voreux'in hevosia eikä välittänyt vähääkään Requillart'in raunioista. Siinä säilytettiin ainoastaan kaivosaukko, joka toimi viereisen kaivoksen ilmavaihtotorvena.

Siten eli Moquet vanhuutensa päiviä keskellä tuota rakkauden tyyssijaa. Mouquette oli jo kymmenen vuotiaasta alkanut ottaa osan tuohon elämään, ei kuitenkaan sellaisien poikien parissa kuin Lydia, vaan aikuisten partasuisten miesten seurassa. Isä ei puhunut mitään, sillä hän oli nöyrä isälle eikä koskaan tuonut rakastajiaan kotiin. Vähitellen oli hän tottunut siihen. Joka kerran kun hän palasi Voreux'sta tai matkalla sinne, kohtasi hän joka askeleella pariskuntia. Kun hän kävi risuja kokoomassa tai haki ruohoja kaniineille, täytyi hänen liikkua varovasti, jottei hän sattuisi polkemaan maassa makaavien jalkoihin. Vähitellen tottuivat sekä nuoret että hän toinen toisiinsa, etteivät he enää häirinneet toisiaan.

Vihdoin oli hän oppinut tuntemaan kaikki tytöt Requillart'ssa, kuten puutarhuri tuntee kaikki harakkavarkaansa, jotka syövät tyhjiin kirsikkapensaat. Oi, tuota nuoruutta, kuinka ahne ja kyllääntymätön se on! Toisinaan pudisti hän moittivasti päätään, jos joku pari alkoi huhtoa liian meluavasti. Yhdestä asiasta vain joutui hän pahalle mielelle, jos nimittäin joku pari asettui liian lähelle hänen asuntoaan, sillä hän pelkäsi heidän reuhtomisestaan seinien hytkivän.

Joka ilta tuli Mouque'n luo kylään vanha Bonnemort ollessaan tavallisella iltapäiväkävelyllään. Molemmat ukot eivät puhuneet paljon, tuskin kymmentä sanaa puolen tunnin kuluessa, jonka he viettivät yhdessä. Mutta heitä miellytti istua yhdessä ja muistella menneitä aikoja tarvitsematta puhua niistä. He istuivat jonnekin pölkylle, silloin tällöin vaihtoivat jonkun sanan ja vaipuivat ajatuksiinsa painaen päät alaspäin. Ympärillä kaikui hillittyjen sanojen ja suutelojen ääntä, toisinaan kuului naurua ja nuorten tyttöjen lämmin tuoksu sekaantui poljetun ruohon tuoksuun. Neljäkymmentä vuotta sitten juuri tällä paikalla, kaivoksen takana oli Bonnemort tutustunut vaimoonsa. Tämä oli niin pieni, että hänen täytyi nostaa hänen hiilirattaille, voidakseen oikein syleillä. Se oli herttainen aika silloin. Ja molemmat ukot nyökäyttäen päätään erosivat usein sanomatta edes jäähyväiset.

Mutta tänä iltana juuri kun Etienne kulki ohi, nousi ukko Bonnemort pölkyltä ja sanoi Mouque'lle:

– Hyvää yötä vaari! Sano, tunsitko "Punatukkaista"?

Mouque oli hetken vaiti ja vastasi mennessään tupaansa:

– Hyvää yötä, hyvää yötä, vaari!

Etienne istui samalle pölkylle. Hänen mielensä tuli yhä ankeammaksi, vaikkei hän tiennyt syytä. Katsoessaan poistuvan ukon selkään muisti hän tulonsa aamulla ja tämän hiljaisen ukon sanatulvaa. Kuinka paljon surua. Ja nuo onnettomat, työstä uupuneet tytöt ovat niin tuhmia, että tulevat vielä iltasin tänne luodakseen itselleen uutta surua ja uusia työnorjia ja raatajia! Eikä loppua näy! Mahdollisesti johtuivat hänen synkät ajatuksensa siitä, että hän oli siinä yksin silloin kun toiset kulkivat parittain. Niin, niin, kaikki ovat samallaisia, kaikilla voittaa intohimot järjen.

Etiennen vielä istuessa siinä hämärissä kulki vielä yksi pariskunta hänen ohitseen Montsou'sta. Tyttö, joka oli varmaankin vielä aivan nuori, melkein lapsi, teki vastarintaa, hiljaa pyytäen ja rukoillen seuralaistaan. Mutta tämä ääneti vei tytön mukaansa lahonneen vajan nurkkaan, missä oli vanhoja köysiä kasassa. He olivat Katarina ja Chaval. Mutta Etienne ei tuntenut heitä, hän seurasi heitä silmillään ja päätti odottaa, miten tuo kaikki päättyy. Äkkiä saivat hänen ajatuksensa uuden käänteen. Mitä se häneen kuuluu? Tytöt vastustavat vain siksi, että heitä pyydettäisiin.

Kun Katarina oli jättänyt työväenkylän No. 240, lähti hän maantietä myöten Montsou'hun. Jo kymmenvuotiaasta asti, siitä asti kun hän oli alkanut ansaita kaivoksessa, oli hän näin vaeltanut yksin maantietä pitkin kaikessa vapaudessaan samoin kuin kaikki kaivajien lapset. Ettei hän tähän saakka ollut saanut rakastajaa, niin oli se siksi, ettei hänessä vielä ollut herännyt nainen. Saavuttuaan varastorakennusten tykö poikkesi hän pesijättären luo, jonka luona hän oli varma tapaavansa Mouquette'n, sillä tämä vietti täällä iltapäivänsä toisten naisten seurassa kahvipannun ääressä.

Mutta Katarinan ei onnistunut, sillä Mouquette oli juuri vuorostaan tarjonnut kahvia eikä voinut antaa lupaamiansa kymmentä sous'ta. Sen sijaan tarjosi hän Katarinalle kupin kuumaa. Mutta Katarina ei suostunut, että hän lainaisi toiselta häntä varten. Hänen mieleensä johtui äkkiä taikauskoinen ajatus, että nauha tuo hänelle onnettomuutta, jos hän ostaa sen nyt ja hän päätti säästää.

Hän lähti nopeasti takaisin kotiinsa päin. Hän oli sivuuttanut jo Montsou'n viimeiset talot, kun joku huusi häntä nimeltä Piquette kahvilan ovelta.

– Hei Katarina, mihin sellainen kiire?

Se oli pitkäkoipinen Chaval. Tyttöä harmitti, ei sen vuoksi, ettei nuorukainen miellyttäisi häntä, vaan hänen ei tehnyt mieli laskea leikkiä.

– Tule juomaan jotain. Tahdotko? Vähän likööriä.

Katarina kieltäytyi kohteliaasti: jo hämärtää ja häntä odotetaan kotona. Mutta Chaval lähestyi häntä ja alkoi pyytää hellästi. Hän oli jo kauan sitten tahtonut kutsua hänet luoksensa. Hän asui lähellä Piquette'a. Mutta Katarina nauraen lupasi tulevansa silloin kun viikossa tulee olemaan seitsemän torstaita. Puhuessaan yhtä ja toista sattui hän mainitsemaan nauhaa, jota hänen ei ollut onnistunut ostaa.

– Minä ostan sen sinulle! huudahti Chaval. Katarina punastui tuntien, että hänen olisi pitänyt nytkin kieltäytyä, mutta samalla tunsi hän kiihkeää halua saada nauhaa. Vihdoin hän suostui ehdolla, että hän maksaisi lainan takaisin. Siitä alkoivat he taas puhua leikkiä, mutta kun Chaval ehdotti, että nauha ostettaisiin Maigrat'lta, kieltäytyi Katarina taas.

– Ei, ei, äiti kielsi minun menemästä Maigrat'in luo…

– Tyhmyyksiä, tarvitseeko sinun kertoa, mistä sinä ostit sen. Hänellä on parhaimmat koko Montsou'ssa.

Kun Chaval ja Katarina tulivat Maigrat'in puotiin kuten rakastavainen pari ainakin ostamaan morsiuslahjaa, kävi hän kiukusta punaseksi kuin krapu ja näytteli nauhoja sen näköisenä ikäänkuin hänestä tehtäisiin pilaa. Heidän mentyä seisoi hän ovella katsoen, miten he etääntyivät pimeyteen. Kun hänen vaimonsa lähestyi kysyäkseen jotain, alkoi pauhata ja huutaa, uhaten että hän pakottaisi kaikkia ryömimään edessään ja nuoleksimaan hänen saappaitaan kiitollisuudesta eikä tuolla tavoin…

Chaval lähti saattamaan Katarinaa. Hän kulki aivan tytön rinnalla kädet riipuksissa samalla saaden tytön kulkemaan, minne hän itse tahtoi. Tyttö huomasi äkkiä, että he olivat poikenneet valtatieltä kapealle polulle joka vei Requillart'iin. Mutta hän ei ehtinyt suuttua. Chaval oli jo kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kuiskaili korvalle lempeitä sanoja. Kuinka tyhmä hän on, että pelkää? Voisiko hän tehdä hänelle mitään pahaa, hänhän oli niin hempeä kuin silkki, että hän vallan tahtoisi syödä hänet. Ja Chavalin sanat ja hyväilyt saivat Katarinaa väräjämään. Mitä hän voisikaan vastata? Chaval mahtoi todellakin pitää hänestä. Äkkiä muisti hän toiset kasvot, sen nuoren miehen kasvot, jonka hän oli aamulla nähnyt.

Katarina tointui. Chaval oli vienyt hänet Requillart'in raunioitten luo ja hän peräytyi nähdessään pimeän vajan.

– Ei, ei, sammalsi hän, minä pyydän sinua, päästä minut!

Häntä valtasi pelko tuota miestä kohti, sama pelko, joka valtaa nuorta naista voittoisan miehen edessä, vaikkakin hän olisi taipuvainen antautumaan.

– Ei, ei, minä en tahdo. Minä olen vielä liian nuori… Odota… sitten…

Mutta Chaval lausui:

– Tyhmyyksiä! Mitä sinä turhaan pelkäät.

Eikä hän sanonut enempää, vaan sulki tytön voimakkaaseen syliinsä ja tyttö antoi viedä itsensä sukupolvesta sukupolveen perityn alistuvaisuuden uhrina.

Etienne oli istunut liikkumatta ja kuunnellut. Siinä oli taas yksi! Kun he olivat menneet nousi hän. Jokin mustasukkainen viha valtasi hänet. Hän ei enää välittänyt mistään, kulki parruja myöten kolisten saappaillaan. Mutta tuskin oli hän astunut sata askelta, kun hän käännyttyään huomasi hämmästyksekseen, että hekin jo tulevat vajasta nähtävästi aikoen palata kylään. Mies oli jälleen kietonut kätensä tytön vartalon ympärille puristaen häntä kiitollisena lähelle itseään ja kuiskaillen helliä sanoja. Tyttö näkyi kiirehtivän tyytymättömänä viivytyksestä.

Silloin teki Etiennen mieli välttämättömästi saada nähdä heidän kasvojaan ja hän piilottautui lyhdyn varjoon. Hän oli hämmästyksestä kangistua tuntiessaan ohikulkijoissa Katarinan ja Chavalin. Hän ei aluksi tahtonut uskoa. Oliko mahdollista, että tuo tyttö sinisessä hameessa ja hatussa oli sama kuin aamuinen poika housuissa ja mekossa? Mutta hän ei enää voinut epäillä: hän tunsi tytön kirkkaat vihertävät silmät, jotka olivat syvät kuin vuorijärvi. Sellainen lutka! Selittämättä itselleen syytä tunsi hän halua kostaa ja halveksia tyttöä. Kuinka ruma hän olikaan naispuvussa!

Katarina ja Chaval kulkivat hitaasti edelleen aavistamatta, että joku seuraa heitä. Chaval pysäytti hänet yhtenään suudellakseen häntä ja Katarina suli hänen hyväilystään hiljaa nauraen. Etienne oli jäänyt nyt jälkeen ja oli pakotettu kulkemaan perästä. He sulkivat häneltä tien ja hänen mieltään velloivat myrkyt kun hän siten oli pakotettu olemaan todistajana kaikelle heidän hellyydelleen. Siis oli totta, mitä Katarina vannoi tänä aamuna. Tähän asti ei hänellä ole ollut rakastajaa. Ja hän oli etääntynyt hänestä, koska ei ollut tahtonut tehdä samoin kuin Chaval, joka nyt olikin ottanut tytön häneltä, sill'aikaa kuin hän katseli sivulta. Häntä raivostutti, hän pui nyrkkiä, hän oli valmis tappamaan tuon miehen.

Kävelyä kesti puolisen tuntia. Kun Katarina ja Chaval lähestyivät Voreux'ta hiljensivät he askeleensa, pari kertaa pysähtyen kanavan luona, kolme kertaa kummun luona hellästi leikkien ja nauraen. Etiennen täytyi myös pysähtyä yhtaikaa, jottei häntä huomattaisi. Hän tahtoi tuntea ainoastaan raakaa katumusta, miksi hän kaikessa hyvyydessään oli säälinyt viattomia tyttöjä. Sivuutettuaan Voreux'in olisi hän voinut mennä suoraan Rasseneurille illalliselle, mutta hän jatkoi matkaansa heidän jälkeensä itse kylään saakka ja jäi seisomaan varjoon neljännestunnin ajan odottaakseen kunnes Chaval laskee Katarinan kotiin. Vakuutettuna, että he jo olivat eronneet, jatkoi hän matkaa Marchienneen ajattelematta mitään, mutta hän tunsi ahdistusta palatakseen yksinäisyyteen huoneeseensa.

Vasta tunnin kuluttua, kello yhdeksän aikaan palasi hän sanoen itselleen, että hänen täytyi syödä ja mennä levolle, jos hän aikoi seuraavana päivänä nousta kello neljä. Koko kylä nukkui jo, ei missään näkynyt valoa. Päivä oli päättynyt. Väsymyksen murtamina vierähtivät työmiehet suoraan illallispöydältä vuoteeseen.

Rasseneurin valaistussa salissa eräs koneenkäyttäjä ja kaksi päivätyöläistä joivat tuopeistaan. Ennenkuin Etienne astui sisään, heitti hän viimeisen kerran silmäyksen pimeyteen. Taas oli edessä sama avara etäisyys kuin aamulla. Kolme tulikoria paloi samaten muistuttaen veristä kuuta. Ja etäämpänä oli Montsou ja Marchiennes ja kaikki peittynyt pimeyteen. Vain siellä täällä hehkuivat tehtaitten torvet ja paloivat sulatusuunit. Vähitellen laskeutui yö hitaasti maahan peittäen kaikki. Kuului ainoastaan pumppuhuoneen syvät huokaukset, jotka eivät herenneet koskaan, ei yöllä eikä päivällä.

KOLMAS OSA

I

Toisena ja seuraavana päivänä Etienne työskenteli kaivoksessa. Elämä meni menojaan, hän alkoi tottua siihen, vaikka se alussa oli tuntunut hänestä mahdottomalta. Ensimäisten viikkojen yksitoikkoisen kulun keskeytti ainoastaan hänen sairastumisensa kuumeeseen. Kaksi vuorokautta makasi hän kuumeessa houraillen, että hän lykkää hiilirattaita liian kapeasta aukosta, josta hän itse ei voi mahtua. Se oli tavallinen seuraus uupumuksesta työn alussa ja pian tointui hän siitä.

Päivät päättyi, viikot vieri, kuukaudet kului. Nyt nousi hän samoinkuin muut työtoverit kello kolme, joi kahvia ja otti mukaan pari voileipää, jotka rouva Rasseneur valmisti hänelle illalla. Säännöllisesti joka aamu kohtasi hän matkalla kaivokseen ukko Bonnemort'in, joka meni kotiin nukkumaan, ja kotimatkalla – Bouteloup'n, joka kulki työhön. Hänen yllään oli nahkalakki, housut ja karttunamekko, hän vapisi vilusta lämmitellen vajassa uunin luona. Sitten odotti hän vuoroaan avojaloin vastaanotto-osastossa karmeassa vedossa.

Nyt tunsi hänkin kaikki maanalaiset käytävät paremmin kuin Montsou'n kadut, tiesi, missä täytyi kumartua, kussa kääntyä, siellä sivuuttaa lätäkön. Hän oli niin hyvin tutustunut noihin maanalaisiin kahden kilometrin käytäviin, että hän olisi voinut kulkea siinä pimeässä ilman lyhtyä kädet taskussa. Joka kerran siinä astuessaan kohtasi hän aina samaa: voudin, joka ohimennen valaisi työläisten kasvot, vanhan Mouque'n hevosineen, Bebertin, joka talutti Bataillea ja Jeanlinin, joka juoksi perässä sulkien ilmaluukkuja, lihavan Mouquetten ja Lydian, jotka lykkäsivät hiilivaunuja.

Eikä Etienne enää kärsinyt niin paljon kosteudesta ja kuumuudesta, kuin alussa. Nyt kulki hän vapaasti savupiippua ylös ja olisi voinut putkahtaa sellaisistakin raoista, joihin ennen ei ollut uskaltanut pistää kättänsäkään. Hän hengitti hiilipölyä tuskin sitä huomaten, näki selvästi pimeässä ja oli tottunut olemaan aamusta iltaan märissä vaatteissa. Ei hän enää turhaan kuluttanut voimiaan, vaan oppi niin pian työn taidon, että kaikki hämmästyivät. Kolmen viikon kuluttua pidettiin häntä kaivoksen taitavimpana rattaitten lykkääjänä. Ei ollut toista, joka lykkäsi rattaitaan niin nopeasti kuin hän, eikä kukaan osannut täyttää niitä huolellisemmin. Pienen kokonsa tähden saattoi hän tunkea joka paikkaan ja vaikka hänen kätensä olivat hienot ja pienet kuin tytöllä, olivat ne raudanlujat. Ollen ylpeä ei hän milloinkaan valittanut, vaikka hän olisi kaatua väsymyksestä. Vain yhdessä suhteessa olivat työtoverit tyytymättömät häneen, ettei hän ymmärtänyt leikkiä. Mutta muutoin alettiin häntä pian pitää oikeana hiilenkaivajana ja vähitellen alkoi hän tottumuksen pakosta muuttua koneeksi.

Eniten muista kiintyi Maheu häneen, sillä hän piti arvossa hyvin suoritettua työtä. Sitä paitsi tunsi hän vaistomaisesti samoin kuin muutkin, että tämä nuorukainen oli heitä valistuneempi. Hän näki hänen lukevan, kirjoittavan, piirtävän karttoja ja kuuli hänen puhuvan asioista, joista hän oli itse aivan tietämätön. Se ei häntä hämmästyttänyt, sillä kivihiilenkaivajat tavallisesti ovat tehtaalaisia kehittymättömämpiä ja tylsempiä. Mutta häntä hämmästytti tuon nuorukaisen rohkeus ja pelottomuus, millä hän oli hyökännyt työn kimppuun säästyäkseen nälkäkuolemalta. Ensi kerran oli sivultapäin tullut työmies kotiutunut niin pian. Kun oli kiire hiilenhakkuussa eikä Maheu tahtonut häiritä hakkaajia, oli hänen tapana antaa Etiennen tehtäväksi pystyttää kannatin-paaluja, sillä silloin oli hän varma että työ tulee suoritetuksi kunnollisesti. Päälliköt yhäti vaativat heiltä kannatinparrujen pystyttämistä, joka hetki voitiin odottaa, että Negrel ilmaantuisi Dansaertin kera ja alkaisi kiljua. Hän oli huomannut että Etiennen työ tyydytti heitä, vaikka he eivät koskaan ilmaisseet tyytyväisyyttänsä, vaan yhä uhkasivat, että yhtiö ryhtyy ankarampiin keinoihin. Kaikki sujui vanhan tavan mukaan, mutta salainen tyytymättömyys kyti kaivoksessa ja Maheunkin kädet puristautuivat nyrkkiin.

Sakarian ja Etiennen välit olivat alussa vihamieliset, olivatpa he eräänä iltana vähällä ruveta tappelemaan. Mutta edellinen, joka itse asiassa oli hyväntahtoinen nuorukainen, lauhtui niin pian kuin toinen oli tarjonnut hänelle oluthaarikan ja myönsi kernaasti hänen etevämmyytensä. Levaque sopi myöskin pian Etiennen kanssa, puhui mielellään hänen kanssaan politiikkaa ja vakuutti, että heillä on aivan samat mielipiteet. Ainoastaan Chaval oli yhäti vihamielinen häntä kohti, ei toki niin että hän näyttäisi sitä katseessa tai sanoissa, sillä näennäisesti olivat he hyviä tovereita. Ainoastaan joskus heidän kauan keskustellessaan keskenään syttyi heidän silmiinsä entinen vihamielisyys. Katarina suhtautui heihin kuin väsynyt ja alistuvainen tyttö. Hän oli aina ystävällinen lykkääjätoveriaan kohtaan, mutta samalla alistui nöyrästi rakastajansa oikuille ja otti julkisesti vastaan hänen hyväilyjään. Heidän suhteensa ei enää ollut salainen kenellekään, perhekin tiesi sen, mutta katsoi siihen sormien välitse. Työn jälkeen otti Chaval tytön joka ilta mukaansa Requillart'iin, jonka jälkeen saattoi tytön kotiin ja antoi vanhempain oven edessä viimeisen suutelon koko kylän nähden.

Etienne usein kiusotteli tyttöä näillä hänen kävelyillään ja letkautti toisinaan raakoja vitsejä, kuten oli kaivajien kesken tapana. Tyttö vastasi samalla, vielä kertoi kerskuen rakastajansa temppuja, mutta hämmentyi ja kalpeni kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katseen. Silloin molemmat kääntyivät pois eivätkä tuntikausiin puhuneet keskenään. Tuntui ikäänkuin he vihaisivat toisiaan jostain syystä, joka on tunnettu ainoastaan heille, mutta josta he eivät milloinkaan puhuneet keskenään.

Tuli kevät. Eräänä päivänä noustuaan kaivoksesta tunsi Etienne äkkiä nuoren mullan henkeä, hienon ruohon tuoksua ja raikasta, puhdasta ilmaa. Päivä päivältä kävi kevät yhä kauniimmaksi vaalien häntä yhä enemmän pitkän kymmentuntisen työn jälkeen maanalaisen ikuisen pimeän talven jälkeen. Päivät kävivät yhä pitemmiksi. Nyt painuivat he alas kaivokseen aamun koitteessa, silloin kuin punertava taivas valaisi Voreux'in ja höyry aamuruskon valossa näytti punertavalta kohotessaan ylös ilmaan. Nyt ei heitä viluttanut enää, lauhkea tuuli puhalteli ja leivonen viserteli avaruudessa. Kello kolme päivällä häikäisi heitä auringon valo, josta taivaanranta kiilui ja hiilet loistivat kuin rassatut. Kesäkuussa oli ruis jo korkea kuvastuen kauniin viheriän värisenä valkojuurikkaitten tummaan väriin. Rajaton viheriä meri hulmusi vähäisimmästäkin tuulesta ja iltasin tuntui, että meri oli kohonnut korkeammalle kuin aamulla. Poppelit kanavan varrella lehtivät, kummulla kasvoi ruohoa ja siellä täällä näkyi joku kukkanen.

Nyt kun Etienne iltasin lähti ulos, tapasi hän rakastuneita muualla. Hän näki heidän tallaamiaan polkuja rukiissa, arvasi heidän pesäpaikkansa pensaikossa ja suuren peltounikukan suojassa. Sakarias ja Philomene tulivat tänne vanhan tavan mukaan. Vanhus la Brule oli aina Lydian kintereillä tavaten hänet siinä Jeanlinin seurassa jossain upeassa ruohikossa. Ja mitä Mouquette'en tulee, niin näkyi hänen päänsä aina siellä täällä rukiin seassa.

Etienne ei välittänyt vähääkään kaikista noista pariskunnista, hän kimmastui ainoastaan tavatessaan Katarinan Chavalin seurassa. Pari kertaa näki hän lähestyessään heidän laskeutuvan maahan, missä paikassa vilja ei enää kohonnut. Erään kerran näki hän Katarinan kirkkaat silmät tähkäpäitten tasalla, jonka jälkeen ne heti taas katosivat. Silloin tuntui hänestä avara tasanko liian ahtaalta ja hän vietti kernaammin iltansa Rasseneurilla "Huvissa."

– Antakaa minulle olutta, rouva Rasseneur, tänään en mene mihinkään, jalkani ovat väsyneet.

Ja hän kääntyi toverinsa puoleen, joka istui huoneen nurkassa nojaten päänsä seinään.

– Suvarin, ettekö tahdo juoda vähän?

– Kiitos, en.

Etienne oli tutustunut Suvariniin, sillä he olivat naapureita. Se oli koneenkäyttäjä Voreux'sta, laihahko valkoverinen, noin kolmenkymmenen vanha mies, kapeine kasvoineen, joita ympäröi pitkät hiukset ja pienehkö parta. Terävät valkeat hampaat, kapea nenä ja pieni suu sekä punertava kasvojen väri tekivät hänet tytön näköiseksi. Koko hänen ulkomuodossaan näkyi jotain lempeää itsepäisyyttä ja vain hänen harmaat teräksiset silmänsä säihkyivät toisinaan rajusti. Hänen huoneessaan oli ainoastaan kirstu täynnä kirjoja ja papereita, hän oli venäläinen eikä puhunut koskaan itsestään, mutta hänestä liikkui mitä ihmeellisempiä juttuja.

Kivihiilenkaivajat, jotka yleensä kohtelevat suurella epäilyksellä vieraita, arvasivat hänen hienoista käsistä päättäen, että hän kuului toiseen yhteiskuntaluokkaan. Ensin luulivat he, että hän oli paennut rangaistusta jostain rikoksesta, mahdollisesti murhasta, mutta hän oli yksinkertainen ja hyvä käytöksessä, jakeli lapsille kaikki pienet rahansa, niin että he alkoivat vähitellen pitää hänet toverinaan. Joku oli lausunut hänestä: valtiollinen pakolainen, joka epämääräinen nimitys sovitti heidän silmissään rikoksenkin ja teki hänestä kärsimystoverin.

Ensi aikoina hän ikäänkuin karttoi Etienneä, joka vasta myöhemmin sai kuulla hänen historiansa. Suvarin oli erään aatelistilanomistajan nuorin poika Tuulan kuvernementista. Pietarissa opiskellessaan lääketiedettä yliopistossa liittyi hän sosialistiseen liikkeeseen, jota Venäjän opiskeleva nuoriso siihen aikaan innokkaasti harrasti. Tämän liikkeen innostuttamana oli hän päättänyt oppia jonkun käytännöllisen ammatin voidakseen helpommin lähestyä työväkeä ja tuli sepäksi. Nyt hän eli tästä ammatista paettuaan Venäjältä epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen hallitsijaa vastaan. Hän oli kuukauden viettänyt hedelmäkellarissa kaivaen maanalaista käytävää ja valmistaen pommeja ainaisessa vaarassa lentää itse ilmaan ja räjäyttää koko talon. Hänen omaisensa eivät tahtoneet tietää hänestä ja hän oli maleksinut ympäri Ranskaa vailla ainoatakaan ropoa epäiltynä vakoilemisesta. Vihdoin oli hänen onnistunut päästä Montsou'n kaivokseen työhön. Siinä työskenteli hän jo vuoden ajan vaatimattomana ja vaiteliaana, tehden työtä vuoroin viikon päivät ja yöt, aina yhtä huolellisesti ja uutterasti, että päällikötkin asettivat hänet esimerkiksi työmiehille.

– Sinun ei näy koskaan olevan jano, sanoi Etienne nauraen.

– Minua janottaa silloin kun syön, vastasi tämä lempeällä äänellään, melkein ilman vieraanvoittoista ääntämistä.

Etienne alkoi tehdä hänestä pilaa vakuuttaen että oli nähnyt hänet tytön kanssa ruispellolla lähellä "Silkkisukkaa". Mutta Suvarin vain kohotti olkapäitään aivan välinpitämättömästi. Naisenko kanssa? Mitä varten? Hän piti naista toverina, aivan samoin kuin miestä, jos tällä vaan oli rohkeutta ja toverillista tuntoa. Mitä varten muutoin sitoa itseään johonkin, mikä voisi olla vain ohimenevää. Hän ei kaivannut ystävää eikä vaimoa, hän tahtoi olla täysin riippumaton.

Joka ilta, kun kahvila yhdeksän aikaan oli tyhjä vieraista, jäi Etienne hetkiseksi jutellakseen Suvarinin kanssa. Etienne joi oluensa pienin kulauksin ja Suvarin poltti lakkaamatta savukkeitaan, niin että hänen hienot sormensakin kävivät savusta kellertäviksi. Hänen hajamielinen katseensa seurasi savun pyörteitä ja hän itse antautui haaveitten valtaan. Hänen vasen kätensä teki koko ajan hermostuneita eleitä ikäänkuin se koettaisi siepata jotain avaruudessa. Vihdoin oli hänellä tapana ottaa syliinsä kesyen kaniinin, joka juoksenteli vapaasti talossa, ja hän hyväili sitä kauan. Kaniini, jolle hän oli antanut nimeksi "Puola", oli hyvin kiintynyt häneen. Niin pian kuin tämä istuutui, juoksi se hänen luokseen, haisteli hänen jalkojaan ja kynsi häntä käpälillään, kunnes hän otti sen syliinsä, kuten lapsen. Silloin sulki kaniini tyydytyksestä silmänsä ja painoi korvansa alas hänen itsetiedottomasti silitellessä eläimen silkinhienoja harmaita selkäkarvoja myöten.

– Minä olen saanut kirjeen Pluchart'ilta, sanoi Etienne eräänä iltana, Ravintolassa ei ollut muita läsnä paitsi Rasseneuria ja Suvarinia.

– Vai niin, huudahti ravintoloitsija. – Mitä hän kirjoittaa?

Etienne oli kahtena viimeisenä kuukautena ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa Lillen konemestarin kanssa, jolle hän ilmoitti saaneensa työtä Montsou'n kaivoksessa ja tämä oli heti päättänyt järjestää hänen kauttaan agitationia kivihiilenkaivajien kesken.

– Hän kirjoittaa, että kansainvälinen liitto laajenee, eri haaroilta liitytään siihen.

– Mitä sinä sanot heidän yhdistyksestään? kysyi Rasseneur Suvarinilta.

Tämä puhalsi savun ilmaan ja silitellen Puolan päätä lausui tavallisella tyynellä äänellään:

– Pelkkiä tyhmyyksiä.

Etienne tulistui. Synnynnäinen kapinanhenki ajoi hänet työn taisteluun pääomaa vastaan, vaikka tietämättömyydessään hän rakensi ilmalinnoja. Tällä kertaa oli kysymys kansainvälisestä työväenliitosta, kuuluisasta Internationalesta, joka hiljattain oli perustettu Lontoossa. Eikö se ollut suuremmoinen aate, jonka kautta koituisi oikeuden voitto? Ei ole enää mitään rajoja, koko maailman työläiset nousevat, yhdistyvät taatakseen työläiselle hänen työnsä palkkion. Kuinka yksinkertainen, mutta suuremmoinen järjestö se onkaan, alinna osasto, joka edustaa kuntaa, sitten liitto, joka yhdistäisi saman maakunnan osastot, sitten kansallisuus, ja vihdoin ylinnä ihmiskunta, jonka muodostaisi yleinen neuvosto, missä kaikkien kansakuntien kirjeenvaihtajat olisivat edustettuina. Puolen vuoden kuluessa voitaisiin valloittaa maailma ja kirjoittaa isännille lakeja, jos he aikoisivat vastustaa.

– Tyhmyyksiä, toisti Suvarin. – Teidän Kaarlo Marx ei ole ehtinyt sen pitemmälle, vaan uskoo luonnon voimien vaikuttavan. Ei mitään politiikkaa eikä salaliittoja eikö niin? Kaikki tehdään aivan julkisesti ainoana tarkoituksena saada palkat kohoamaan. Hiiteen tuo teidän kehityksenne! Täytyy sytyttää teidän kaupunkinne kaikista maailman neljästä kulmasta, lyödä ihmiset kuoliaaksi, hävittää kaikki maan tasalle, niin sitten kun ei tästä mädäntyneestä maailmasta enää ole korttakaan jälellä, voi mahdollisesti kasvaa jotakin parempaa sijaan.

Etienne nauroi. Hän ei paljoa välittänyt toverinsa sanoista, sillä hän luuli tämän ilman aikojaan pieksävän kieltään. Rasseneur, joka oli käytännöllisempi ja järkevämpi, ei edes suuttunut. Mitään vastaamatta kääntyi hän Etiennen puoleen tahtoen tietää yksityisseikkoja.

– Aijatko siis perustaa osaston tänne Montsou'hun?

Se oli Pluchart'in hartain toivomus. Hän oli pohjoisliiton sihteeri ja koetti etupäässä osoittaa, minkä palveluksen liitto toimittaisi kivihiilenkaivajille, jos he sattuisivat tekemään lakon. Etienne arveli, että lakko voisi pian puhjeta, vaikkapa yksin kannatinpaalujen pystyttämisestä. Jos vain yhtiö esittäisi jonkun uuden vaatimuksen, tulisivat kaikki kaivokset kuohuksiin.

– Pahinta on jäsenmaksut, – huomautti Rasseneur järkevästi. – Puoli frankia vuodessa yhteiseen kassaan ja kaksi frankia osaston kassaan ei juuri näytä olevan paljon, mutta olen vakuutettu, että enemmistö kieltäytyy maksamasta sitä.

– Sitä suuremmalla syyllä täytyisi perustaa vielä täällä säästökassa, josta saisimme kannatusta taistelun aikana. Joka tapauksensa täytyy sitä ajatella. Minä kyllä olen valmis, kunpa olisivat toisetkin.

Syntyi äänettömyys. Paloöljylamppu tiskillä savusi. Avonaisesta ovesta kuului selvään lämmittäjän lapion iskut hänen ajaessa hiiliä uuniin Voreux'ssa.

– Kaikki on käynyt niin kalliiksi, yhtyi puheeseen rouva Rasseneur; joka oli tullut huoneeseen ja kuunteli synkän näköisenä. – Uskotteko, että tänään sain maksaa munista kaksikymmentäkaksi sous'ta… Ei riitä enää kärsivällisyyttä, vaikka kaikki menisi menojaan…

Tästä asiasta olivat kaikki kolme miestä yhtämieltä. He alkoivat puhua toinen toisensa jälkeen toivottomalla äänellä kertoen toinen toisilleen valituksiaan. Työläiset eivät voineet enää kestää, vallankumous oli tehnyt heidän tilansa vain entistä kurjemmaksi, sillä porvarit olivat anastaneet itselleen kaikki v. 1789 vallankumouksen jälkeen. Totta puhuen ei työläisten osalle tullut mitään yleisen rikkauden ja hyvinvoinnin kasvaessa viimeisenä satana vuotena. Oli julistettu, että he ovat vapaat eikä sen enempää heistä välitetty, vaikka he menehtyisivät. Ja mitä tekevät vapaudellaan? Voivat vapaasti kuolla nälkään! Ei siitä paljoakaan liho, jos antaa äänensä jollekin keikarille, joka loistelee parlamentissa eikä muista heitä, äänestäjiään, lainkaan. Ei, tavalla tai toisella täytyy siinä tehdä muutos. Kysymys siitä miten se on tehtävä, on toisarvoinen, rauhallistako tietä, vaiko murhan ja palon kautta, mutta joka tapauksessa on jotain välttämättömästi saavutettava. Ellei vanhukset sitä saa nähdä, niin ainakin lapset saavat nähdä. Ennenkuin tämä vuosisata päättyy, saa mailina nähdä uuden vallankumouksen, tällä kertaa työväen vallankumouksen, joka rakentaa maailman kokonaan uusille oikeudenmukaisille ja puhtaille perusteille.

– Täytyy tulla murros, toisti rouva Rasseneur voimakkaasti.

– Niin, niin, huudahtivat kaikki kolme, täytyy tulla murros.

Suvarin hyväili Puolan korvaa, niin että se mielihyvästä rypisteli nenäänsä.

– Voiko koskaan kohottaa työpalkkoja? lausui hän hiljaa ikäänkuin itsekseen. – Rautaisen lain kautta pysyy se alhaalla äärimmäisellä rajalla, niin että työmiehelle riittää ainoastaan leipäpalaan ja lasten siittämiseen. Jos se alenee siitä, alkaa työmiehiä kuolla ja työvoiman kysynnän kautta tulevat palkat kohoamaan. Jos ne kohoaa liian korkealle, niin laskeutuu ne taas yhtä pian työvoiman tarjonnan kautta. Se on tyhjän vatsan painolaki, tuomio ikuiseen nälkäpakkoon.

Kun hän puhui noin valaisten sosialismia tieteelliseltä kannalta, kävivät Etienne ja Rasseneur levottomiksi ja hämmästyivät hänen toivottomista väitteistään, joihin he eivät tainneet vastata.

– Ymmärrättekö, jatkoi hän katsoen heihin tavallisella tyyneydellään, – täytyy hävittää kaikki, muuten nälkä palaa taas. Anarkia yksin voi auttaa, täytyy huuhtoa maa verellä, puhdistaa tulella! Sitten nähdään.

– Herra Suvarin on aivan oikeassa – lausui emäntä, sillä huolimatta tulisesta vallankumouksellisuudestaan pysyi hän aina kohteliaana.

Mutta Etienneä harmitti oma tietämättömyys. Hän nousi lausuen.

– Emmekö lähtisi nukkumaan. Mitä tässä puhuisikaan, niin tosiasiaksi jää kuitenkin, että minun täytyy huomenna nousta kello kolme.

Suvarin sammutti savukkeen pätkänsä ja laski kaniinin hellästi lattialle. Rasseneur sulki oven ja he erosivat ääneti. Korvissa soi ja päät olivat raskaat tärkeistä ja polttavista ajatuksista.

Joka ilta toistui tuollaista keskustelua tyhjässä huoneessa yhden oluthaarikan ääressä, jota Etienne joi. Hämärät ja sekavat ajatukset hänen päässään alkoivat vähitellen selvitä. Häntä poltti tiedon jano, mutta pitkään aikaan ei hän uskaltanut pyytää naapuriltaan kirjoja. Onnettomuudeksi tällä oli melkein yksinomaan venäläisiä ja saksalaisia kirjoja. Vihdoin onnistui hän saamaan ranskalaisen kirjan, joka kertoi osuuskunnista, vaikka Suvarin kutsui sitä tyhmyyksiksi. Sitä paitsi luki hän joka päivä. "Taistelu" lehteä, jota Suvarin tilasi Genevestä. Mutta jokapäiväisistä keskusteluista huolimatta pysyi Suvarin yhtä umpimielisenä. Hän teki vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi satunnainen vieras maailmassa, hänellä ei ollut vakinaista olinpaikkaa maapallolla, oli vailla harrastuksia, omaisuutta tai tunteita.

Heinäkuun alussa alkoi Etiennen tila käydä paremmaksi. Silloin sattui tapaus, joka keskeytti heidän maanalaisen elämänsä yksitoikkoisuuden. Hiilenmurtajat, jotka työskentelivät Guillaumen murtopaikassa, olivat äkkiä havainneet hiililajien täydellisen sekottumisen, mikä aina oli lähellä halkeamaa. Todellakin pian havaittiin halkeama. Insinöörit eivät lainkaan aavistaneet keltaisen halkeaman olemassaoloa huolimatta tarkoista maaperän tutkimuksista. Koko kaivos tuli tästä kuohuksiin, Ylt'ympäri puhuttiin ainoastaan kadonneesta hiilikerroksesta, joka varmaankin oli laskeutunut alemmaksi toisella puolen halkeamaa. Vanhat hiilenkaivajat metsästäjäkoirain tavoin laajensivat sieraimiaan etsien hiiltä. Mutta sillä välin eivät työläiset voineet istua kädet ristissä odottaen hiilikerroksen ilmenevän ja yhtiö alkoi hieroa kauppaa uusista murtopaikoista.

Kerran heidän tullessa työstä ehdotti Maheu, että Etienne liittyisi heidän murtotyökuntaansa, koska Levaque oli liittynyt toiseen työkuntaan. Päävouti ja insinööri suostuivat siihen, sillä he olivat hyvin tyytyväiset nuoreen mieheen. Etienne myöntyi ilolla tähän tarjoukseen arvokkaammasta työtä, häh tunsi itsensä onnelliseksi Maheun hyvästä kohtelusta.

Jo samana iltana palasivat he kaivokseen ottamaan selvää ehdoista. Tarjolla olevat paikat olivat Filonnierre'n murtopaikassa, Voreux'in pohjoisimmassa osassa. Mutta ne näyttivät olevan hyvin epäedullisia, sillä Maheu vain pudisti päätään Etiennen lukiessa ehtoja. Seuraavana päivänä menivät he tarkastamaan paikkaa, joka oli kaukana kaivosaukosta: vuori oli kapera, joka helposti voisi haudata heidät allensa, ja hiililaji oli kovaa. Mutta kuitenkin, jos tahtoi syödä, täytyi tehdä työtä. Siksi lähtivät he seuraavana sunnuntaina huutokauppaan, joka toimitettiin vajassa piiri-insinöörin poissa ollessa, kaivoksen insinöörin ja päävoudin läsnäollessa… Nurkassa seisoi pieni lava ja sen edessä tunkeili viisi-, kuusisataa kivihiilenkaivajaa. Huutokauppa toimitettiin nopeaan, kuului vain kumeita ääniä, jotka huusivat lukuja.

Maheu alkoi jo pelätä, ettei hänen onnistu saamaan ainoatakaan neljästäkymmenestä paikasta, jotka olivat tarjolla. Kilpailijat alensivat hintoja pelästyneinä uhkaavista huhuista lähestyvästä murrosajasta ja työn seisauttamisesta. Insinööri Negrel ei pitänyt kiirettä, nähdessään tuollaista intoa, vaan odotti alinta mahdollista tarjousta. Eräästä paikasta takertui Maheu erääseen toveriinsa, joka ei myöskään tahtonut siitä luopua. He vähensivät vuorotellen yhden centimen hiilirattaita kohti. Vihdoin voitti kuitenkin Maheu, mutta hän olikin mennyt niin pitkälle, että vouti Richommekin, joka seisoi takana, pukkasi häntä kylkeen ja mutisi hampaitten välistä, ettei niin alhaisella palkalla voi pysyä hengissä.

Kun he palasivat huutokaupasta, kiroili Etienne niin, että ilma tärisi. Huomattuaan Chavalin, joka palasi kävelyltään Katarinan seurassa, purki hän sisuaan vielä voimakkaampiin sanoihin.

– Perhanan temppuja kiduttaa työväkeä! Nyt pakotetaan jo työläisiä repimään toinen toisiaan!!

Chaval raivostui. Hän ei olisi ikinä sallinut laskea hintoja niin alas. Sakariaskin lausui, että se oli hävytöntä. Mutta Etienne sai heidät vaikenemaan, lausuen raivoissaan hampaita kiristellen:

– Pian tulee kaikelle tälle loppu! Kerran mekin tulemme isänniksi!

Maheu ei huutokaupan jälkeen ollut lausunut sanaakaan. Mutta nyt hän ikäänkuin tointui sanoen:

– Me isänniksi… Piru vieköön! Jo olisikin aika…!

II

Tuli heinäkuun viimeinen sunnuntai – Montsou'n markkinapäivä. Lauantaina olivat kaikki kylän huolelliset emännät toimittaneet perusteellisen siivoomisen kotonaan ja kaataneet sangottain vettä seiniin ja kivilattialle. Mutta lattia ei ollut ehtinyt kuivaa, vaikkakin siihen oli sirotettu valkosta hiekkaa, mikä oli ylellisyystavaraa heidän laihoihin kassoihinsa nähden. Päivä uhkasi tulevan hyvin kuumaksi, raskaassa ilmassa tuntui ukkosilman enteitä.

Sunnuntaisin alkoi päivä Maheu'lla aivan nurin kurin. Isä heräsi viideltä ja kääntelihe kärsimättömänä vuoteessa vihdoin nousten pukeutumaan, mutta lapsia ei saatu hereille ennen yhdeksää. Maheu lähti puistoon puhaltamaan äkkiväärästään haikuja ilmaan, sitten toisia odotellessa meni hän ruokasaliin ottamaan voileipää. Siten kului aamu. Sitten joutoajan kuluttamiseksi korjasi hän pesuammetta, joka oli alkanut vuotaa, ripusti kellon alle perintöruhtinaan kuvan, joka oli lahjoitettu lapsille. Vihdoin alkoivat perheen jäsenet saapua alas, ukko Bonnemort vei tuolin pihalle lämmitelläkseen auringonpaisteessa, äiti ja Alzire ryhtyivät keittiön hommiin. Saapui Katarinakin Lenoren ja Henri'n seurassa, jotka, hän oli pukenut. Kello löi yksitoista. Talossa tunsi jo kaniinin hajua, sen kiehua popottaessa padassa perunain kera, kun Sakarias ja Jeanlin viimeisinä saapuivat alas, vieläkin haukotellen ja uneliain silmin.

Koko kylän väestö oli liikkeellä, kaikki iloitsivat juhlasta ja hapuilivat päästäkseen pikemmin Montsou'hun. Lapset juoksivat kilpaa. Miehet kävelivät velttoina paitahihasillaan. Ikkunat ja ovet olivat selkoselällään, huuto ja melu huoneissa kuului kauas kadulle. Kaikista keittiöistä haisi kaniinille, joka vei voiton köyhien paistetun sipulien hajusta.

Maheut söivät kello kaksitoista. Heillä oli hiljempaa kuin muilla. Vain kadulta kuului naisten kielastavan ovien suussa, lasten soimaamista, näitten juostessa kotiin tai kotoa sopimattomaan aikaan. Naapureittensa, Levaquen kanssa Maheut olivat riidassa jo kolmatta viikkoa Sakarian ja Philomenen häitten takia. Miehet sentään puhuivat keskenään, mutta naiset eivät olleet kuulevinaan toinen toisiaan. Tämän riidan tähden olivat välit Pierronin vaimon kanssa käyneet vielä lähemmiksi. Tänä päivänä vaan Pierronin vaimo ei ollut kotona, hän oli aamusta lähtenyt erään sukulaisensa luo Marchienneen. Tämä herätti kaikkien pilkkaa, sillä kaikki tiesivät, että tuolla sukulaisella on viikset ja että hän on Voreux'in vouti. Maheun vaimo lausui että on hävytöntä jättää perhe markkinapäivänä.

Tänä päivänä oli heillä paitsi lihotettua kaniinia vielä lihalientä ja lihaa. Puolenkuukauden palkka oli saatu edellisenä päivänä niin että heillä ei moneen aikaan oltu nähty sellaisia kemuja. Ei edes pyhän Barbaran päivänä tuona hiilenkaivajien tavallisena juhlana, jonka he viettivät kolme päivää, ollut kaniini niin lihava ja maukas. Kymmenen paria leukoja olivat innokkaassa toimessa alkaen pikku Estellestä, joka alkoi saada ensimäiset hampaansa, vanhaan Bonnemort'iin, joka oli kadottamaisillaan kaikki hampaansa. Liha oli niin maukasta, vaikka he vaivoin sulattivat sitä, sillä he söivät sitä harvoin. He söivät kaikki, luutkin narskuivat heidän hampaissaan, illalliseen jäi ainoastaan pieni pala lihaa. Jos tulisi nälkä, sai tyydyttää sen voileivällä.

Ensimäisenä katosi Jeanlin. Bebert odotti häntä koulun takana. Kahden saivat he odottaa melkoisen kauan Lydiaa, jota la Brule ei tahtonut laskea luotaan. Kun tyttö kuitenkin pääsi puikahtamaan kotoa, alkoi vanhus jankata niin voimakkaasti, että Pierron katsoi parhaaksi paeta kotoa. Hän käveli tyytyväisen aviomiehen ilme kasvoissaan, joka aviomies on oikeutettu ilman omantunnon vaivaa suomaan itselleen pienen huvin hyvin tietäen, että vaimokin huvitteli.

Kaniinin jälkeen lähti ukko Bonnemortkin. Vihdoin päätti Maheukin mennä ulos hengittämään raitista ilmaa. Hän kysyi vaimoaan eikö hänkin lähtisi. Mihin hän pääsisi lapsilaumalta. Ehkä sentään hän vähän ajan perästä lähtisi. Kyllä hän löytää hänet markkinoilla. Kun Maheu tuli portaille, seisoi hän hetkisen kahdenvaiheilla, mutta sitten poikkesi kuitenkin naapurin luo katsomaan, josko hevonen jo oli valmis lähtemään. Hän tapasi siellä Sakarian, joka odotti Philomenea. Levaquen vaimo alkoi heti jankata tapansa mukaan häistä, huutaen ettei hän salli niin pilkattavan itseään, vaan että hän vielä näyttää. Maheun vaimolle. Hän ei ollut velvollinen ruokkimaan tyttäriensä lapsia tämän kävellessä rakastajansa kanssa. Philomene puki tyynesti hatun päähänsä ja lähti Sakarian kanssa, joka vakuutti olevansa valmis naimaan vaikka heti, jos vain äiti myöntää. Levaque puikahti huomaamatta ovesta ja Maheu seurasi häntä kehottaen Levaquen vaimoa puhumaan vaimonsa kanssa. Bouteloup istui pöydän ääressä syöden juustopalansa loppuun kieltäytyen seuraamasta mukaan juomaan oluthaarikkaa. Hän jäi kotiin kuten kunnon aviomies ainakin.

Vähitellen jätti väki kylän. Miehet lähtivät toinen toisensa jälkeen. Tytöt odottelivat ovella. Katarina huomasi myöskin Chavalin juuri kun hänen isänsä kääntyi kirkon kulmasta. Hän riensi häntä vastaan ja he lähtivät yhdessä Montsou'hun. Äiti, joka oli jäänyt yksin meluavaan lapsijoukkoon, kaasi vielä kupillisen kuumaa kahvia ja joi sitä vähin erin. Kylään jäi nyt ainoastaan naiset, jotka istuen korjaamattomien päivällispöytien ääressä kahvittivat toinen toisiaan.

Maheu oli vakuutettu, ettei Levaque sivuuta "Huvia" ja hän lähti suoraan Rasseneurin luo. Todellakin Levaque oli jo siellä pelaten keilapeliä. Vanhus Bonnemort ja Mouque olivat myös siinä. Aurinko, paahtoi kohtisuoraan, ainoastaan aivan seinän luona oli kapea varjopaikka, mihin Etienne oli asettunut juomaan oluttansa, ikävissään, että hänen toverinsa Suvarin oli loirinut omalle puolelleen. Hän sulkeutui nim, joka sunnuntai huoneessaan ja kirjoitti jotain.

– Tahdotko mukaan? kysyi Levaque Maheuta.

Tämä kieltäytyi. Oli aivan liian kuuma, hän oli nyt jo kuolla janoon.

– Rasseneur! – huusi Etienne, tuoppa vielä tuopillinen, ja kääntyen Maheun puoleen sanoi:

– Tänään maksan minä, tiedä se.

Nyt he jo sinuttelivat kaikki toinen toisiaan. Mutta Rasseneur ei pitänyt kiirettä ja täytyi huutaa kolme kertaa, ennenkuin hänen vaimonsa vihdoin toi lämmintä olutta. Etienne alkoi matalalla äänellä moittia isäntäväkeään. Kyllähän he olivat kelpoihmisiä, jotka ajattelivat järkevästi, mutta olut oli kehno ja samoin ruoka. Hän olisi jo kymmenesti muuttanut, ellei Montsou'sta olisi niin pitkä matka työhön. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kyllä muuttaa johonkin perheeseen.

– Tietysti, myönsi Maheu veltosti, – perheessä sinun tulee huokeampi olla.

Kaikui voimakkaita huutoja, Levaque oli voittanut. Kaikki tulivat iloisiksi tuosta onnistuneesta pelistä. Vielä enemmän ilostuivat he nähdessään Mouquette'n hymyilevät kasvot aidan takaa. Hän oli jo kauan kuljeksinut ympärillä ja uskalsi vihdoin lähestyä kuullessaan naurua.

– Kas, kuinka sinä olet yksin? huudahti Levaque. – Missä kaikki sinun ihailijasi ovat?

– Olen ajanut ne kaikki pois, vastasi tyttö iloisesti. Etsin uutta.

Kaikki alkoivat pilkalla tarjota itseään. Mutta Mouquette pudisti hymyillen päätään. Hänen isänsä kuuli tämän kaiken nostamatta edes katsettaan keiloistaan.

– No, no, kyllä tiedetään, ketä sinä ajat takaa, jatkoi Levaque katsahtaen Etienneen, – mutta hänet täytyy kai sinun ottaa väkisin.

Etienne vilkastui. Mouquette oli todellakin jo jonkun aikaa yrittänyt alkaa lemmen leikkiä Etiennen kanssa, mutta tämä ei tarttunut onkeen, sillä tyttö ei häntä lainkaan miellyttänyt. Kuitenkin se huvitti häntä. Mouquette seisoi vielä jonkun aikaa aidan luona katsoen Etienneen suurin silmin, sitten kääntyi hän pois ja tullen äkkiä vakavannäköiseksi lähti kulkemaan auringon paisteessa.

Etienne keskusteli puoliääneen Maheun kanssa vakuuttaen, kuinka välttämätöntä kaikille hiilenkaivajille olisi perustaa Montsou'ssa apukassa.

– Yhtiöhän uskottelee, että se antaa meidän olla täydessä vapaudessa, niin miksi pelkäisimme. Meillä ei ole muuta kuin eläke, mutta senkin määrittelee yhtiö mielivaltaisesti. Eikö olisi hyvä sen rinnalle järjestää avustuskassa, johon voisi turvautua tarpeen tullessa.

Hän meni yksityisseikkoihin, selitti sen järjestämisohjeet luvaten ottaa itse kaikki järjestääkseen.

– Kyllä minä suostun, sanoi Maheu vihdoin. Mutta se riippuu toisista… Koeta saada heidät vakuutetuksi.

Levaque voitti taasen ja pelaajat jättivät pelin juodakseen oluensa. Maheu kieltäytyi juomasta enempää, päivähän on pitkä, ehtii sitä vielä. Hän muisti äkkiä Pierronin. Missä hän mahtaa olla? Varmaankin Lenfant'in kapakassa. Ja hän sai Etiennen ja Levaquen lähtemään kanssaan Montsou'hun. Rasseneurin luo saapui juuri uusi joukko, joka alkoi pelin.

Matkalla täytyi poiketa Casimir'iin ja sitten "Edistyksen" ravintolaan. Toiset kutsuivat heidät ikkunasta, niin eihän saanut kieltäytyä. Joka kerralla täytyi juoda tuopillinen tai kaksikin, jos he vuorostaan tahtoivat myös tarjota. He viipyivät siellä kymmenen minuuttia vaihtaen muutaman sanan ja jatkoivat matkaa huumautumatta oluesta, jota voi juoda suunnattoman määrän humaltumatta.

Lenfant'in kapakassa tapasivat he todellakin Pierronin, joka oli lopettamaisillaan toista oluthaarikkaa. Seuran vuoksi joi hän kolmannenkin. Nyt heitä oli neljä ja he menivät katsomaan, josko Sakarias oli Tisonin kapakassa. Siellä ei ollut ketään. He ottivat kukin tuopin odottaakseen häntä hetkisen. Sieltä he lähtivät Saint-Eloi'n ravintolaan, missä Richomme kestitsi heitä. Sitten vaelsivat he kapakasta toiseen ilman mitään päämäärää, kierrelläkseen vain vähän.

– Emmekö lähtisi Vulkaniin? huudahti Levaque, joka jo oli vähän liikutettu.

Toiset hämillään nauroivat, mutta seurasivat perästä markkinaväen tungoksessa. Vulkanin kapean pitkän salin päässä oli laudoista tehty lava, missä esiintyi viisi laulajatarta, Lillen katunaishylkiöitä, kaikki inhottavan rumia esiintyen avokaulaisina ja julkeina. Vieraat saivat, jos tahtoivat ostaa heidän seuraansa kymmenellä sous'lla lavan takana. Täällä kävi pääasiallisesti nuorta väkeä, hiilirattaitten lykkääjiä, sekä poikia että tyttöjä, jopa neljäntoista vanhojakin. Juotiin etupäässä katajaviinaa, harvoin olutta. Ukot saapuivat vain poikkeustapauksessa tänne, ja etupäässä sellaiset, joitten koti oli hunningolla.

Niin pian kun he painoivat puuta erikoispöydän ääressä, alkoi Etienne selittää Levaque'lle kannatuskassa-aatteen. Heränneen tavoin hyökkäsi hän asiaan koko innolla pitäen sitä kutsumuksenaan.

– Jokaisen jäsenen täytyy maksaa yksi franki kuussa, – toisti hän. – Neljän, viiden vuoden kuluttua säästyy näistä frankeista jo nätti summa. No, ja kun on rahaa, niin on voimaa, eikö totta? Vai mitä sanot tästä?

– Ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, vastasi Levaque hajamielisenä. – Puhutaanpa siitä sitten.

Häntä hyvin miellytti yksi laulajattarista, lihava valkoverinen nainen eikä hän tahtonut mistään hinnasta lähteä. Mutta Maheu ja Pierron eivät tahtoneet jäädä, vaan lähtivät heti ensimäisen laulun päätyttyä.

Etienne lähti mukaan. Ulkona tapasivat he Mouquetten, joka nähtävästi seurasi heitä. Hän katsoi Etienneen iloisesti nauraen ikäänkuin kysyen: "etkö tahdo?", mutta Etienne pääsi hänestä leikinlaskulla. Tyttö käänsi suuttuneena selkänsä ja hävisi joukkoon.

– Mutta missä on Chaval? – kysyi Pierron.

– Tosiaankin, sanoi Maheu. – Hän on varmaankin Piquette'n luona.

Menkäämme sinne.

Lähestyessään Piquettea kuulivat he sieltä kinaa ja tappelua. Sakarias pui nyrkkiään eräälle hartevalle ja veltonnäköiselle naulasepälle, Chavalin katsoessa heihin sivulta, kädet housuin taskuissa.

– Siinähän on Chaval, sanoi Maheu tyynesti. – Hän on Katarinan kanssa.

Rakastuneet olivat jo kävelleet markkinoilla viisi pitkää tuntia. Leveällä Montsou-maantiellä, kummun rinteellä, jota ympäröi matalat kirjavat talot, virtasi lakkaamatta ihmisiä, kuin muurahaisia. Musta vetelä loka oli nyt kuivunut ja pilvenä pöllytteli ilmassa. Molemmin puolin olevat kapakat olivat täynnä ihmisiä, niin että pöytiä oli tuotu uloskin. Siinä kiertokauppiaat tarjosivat peilejä ja liinoja tytöille ja miehille veitsejä ja lakkeja, paitsi namusia, prenikoita ja knekkuja. Kirkon luona ammuttiin maaliin. Tien käänteessä Joiselleen hallintorakennuksen vastapäätä tunkeili väki katsellakseen kukkotaistelua. Etempänä Maigrat'in luona pelattiin biljardia. Ulkoilmassa paistettiin silavaa ja perunoita. Väkijoukko söi ja joi melkein äänettömänä, raskaana paljosta juomisesta ja syömisestä ja auringon lämmöstä.

Chaval osti Katarinalle peilin yhdeksällätoista sous'illa ja kolmella frankilla kaulaliinan. Joka kierroksella tapasivat he Bonnemort'in ja Mouque'n. Ukot olivat myöskin katsomassa markkinoita astuen vaivaloisesti ja miettiväisen näköisinä. Mutta toisesta kohtaamisesta he suuttuivat. He huomasivat etäältä, miten Jeanlin opetti Lydiaa ja Bebert'iä varastamaan kauppiaalta viinapulloja. Katarinan onnistui ainoastaan suomata veljeään korvalle, mutta Lydia jo oli pötkinyt tiehensä pitäen saalistaan kainalon alla. Nuo peijakkaat päättäisivät varmasti elämän uransa vankilassa.

Kun he tulivat "Poikkihakatun pään" kapakan luo, pisti Chavalin päähän viedä sinne heilansa kuulemaan peippojen kilpailua. Marchiennestä oli kutsusta saapunut tänne viisitoista naulaseppää tuoden jokainen tusinan häkkiä. Pienet, pimeät häkit olivat kiinnitetyt aitaan pihalla ja niissä istuivat soaistut peipot liikkumatta. Täytyi laskea, mikä lintu laulaisi virtensä useamman kerran tunnin kuluessa. Naulasepät seisoivat rihvelitauluinensa häkkiensä luona merkiten kuinka monta kertaa heidän peipponsa laulavat ja pitäen toisia silmällä.

Kilpailu oli alkanut: peipot alkoivat ensin arasti, mutta vähitellen yhä enemmän innostuen ja kiihottaen toinen toisiaan lauloivat yhä kiivaammin kuumeisen kilpailukiihkon valtaamina, niin että jotkut siitä kaatuivat kuoliaina. Sepät kiihoittivat niitä, huusivat, että ne laulaisivat vielä vähän. Katsojia oli kokoontunut lähes sata henkeä, jotka kaikki seisoivat ääneti ympärillä kuunnellen intohimoisesti tuota helvetin musiikkia, jota sata kahdeksankymmentä lintua toimitti, toistaen kaikki samaa säveltä, mutta eri tahdissa. Voittaja sai ensimäisen palkinnon – rautalevykahvipannun.

Katarina ja Chaval olivat jo siellä kun Sakarias saapui Philomenen kera. He kättelivät ja istuivat samaan pöytään. Mutta Sakarias äkkiä kuohahti: joku seppä oli nipistänyt Katarinaa jalkaan. Katarina punehtui ja pyysi häntä rauhoittumaan, peläten tappelua. Hän oli kyllä huomannut sepän, mutta varovaisuudesta ei puhunut mitään. Mutta hänen rakastajansa ei siitä paljon piitannut ja kaikki neljä lähtivät ulos, joten asia näkyi päättyvän siihen. Mutta tuskin olivat he tulleet Piquette'en kun sama seppä mitä hävyttömimmän näköisenä esiintyi uhmaten Sakariasta. Sakarian sukukunnia kärsi ja hän hyökkäsi loukkaajan kimppuun.

– Hän on sisareni, senkin roikale! Kyllä minä opetan sinua olemaan hänelle kohtelias!

Toiset riensivät heidän väliinsä, mutta Chaval vain toisti tyynesti:

– Jätä se minun huolekseni.. Minä viisi hänestä, kuuletko!

Tällä hetkellä saapui Maheu seuralaisineen ja lohdutti Katarinaa ja Philomenea, jotka jo olivat alkaneet vetistellä. Kaikki alkoivat nauraa ja seppä oli kadonnut. Haihduttaakseen tapauksen mielestä tarjosi Chaval kaikille Piquettessä olutta. Etiennen täytyi kilistää Katarinan kanssa. Kaikki joivat yhdessä, isä, tytär ja tämän rakastaja, poika ja hänen rakastajattarensa lausuen ystävällisesti "koko seuramme malja!" Pierron tahtoi myös kestitä vuorostaan ja kaikilla oli hyvin hauskaa, kun Sakarias taas raivostui huomattuaan toverinsa Mouquet'in. Hän kutsui häntä mukaansa vaatimaan seppää tilille.

– Minun täytyy pehmittää hänen selkäänsä, että hän muistaisi minut. Chaval, jää sinä tänne Philomenen ja Katarinan kanssa, minä palaan heti.

Nyt tarjosi Maheu vuorostaan. Jos poika niin tahtoo kostaa sisarensa puolesta, niin eihän sitä vastaan oikeastaan voi mitään sanoa. Mutta Philomene, joka saatuaan nähdä Mouquet'in oli aivan rauhoittunut, pudisti vain päätään. Nuo lurjukset lähtevät tietysti suoraa tietä Vulkaniin.

Markkinailtaa vietettiin tavallisesti tanssisalissa "Ilo". Leski Desir piti huoneustoa; hän oli viidenkymmenen vanha akka, pyyleä kuin tynnyri, mutta oli niin reipas ja terve, että kehui itsellään olevan kuusi rakastajaa, jokaisena arkina yksi ja pyhänä kaikki. Kaikkia hiilenkaivajia kutsui hän pojikseen ja heltyi ajatuksesta, että jo kolmekymmentä vuotta hän juottaa heitä oluella. "Ilon" muodosti kaksi huonetta, ravintola tiskineen ja tarjoilupöytineen ja avara tanssisali, jonka lattia oli keskeltä laudoista, mutta syrjästä tiileistä. Juhlapäivinä oli sali koristettu paperikukilla ja kiehkuroilla. Seinillä riippui suojeluspyhimysten kuvia. Katto oli niin matala, että kolme soittajaa, jotka istuivat lavalla, saivat varoa iskemästä päätään siihen. Iltasin ripustettiin lamput kaikkiin neljään nurkkaan.

Tänä sunnuntaina tanssittiin jo kello viidestä asti. Mutta vasta seitsemän aikaan alkoivat salit täyttyä. Ulkona oli alkanut kova tuuli, joka pyörrytti tomua paistinpannuihin ja markkinavieraitten silmiin. Maheu, Etienne ja Pierron poikkesivat myös "Iloon". Siellä näkivät he Chavalin pyörittävän Katarinaa, Philomenen seisoessa yksin ja katsellessa vain sivulta. Ei Levaque eikä Sakarias palanneet. Kun tanssisalissa ei ollut lavitsoja, tuli Katarina tanssien välillä lepäämään isän luo. Philomene kutsuttiin myös, mutta hän vakuutti, että seisoo mieluummin. Hämärtyi, soittajat vinguttivat minkä jaksoivat eikä salissa voinut nähdä muuta kuin joitakin pyöriviä olentoja ja huiskivia käsiä. Iloisin huudahtuksin tervehdittiin neljää lamppua. Äkkiä nähtiin selvästi punasia kasvoja, hiestyneitä naamoja ja hulmuavia hameita. Maheu osoitti Etiennelle Mouquettea, joka lihavana ja palleroisena pyöri jonkun laihan työmiehen sylissä. Hän oli vihdoin saanut lohdutuksekseen kiinni erään miehen.

Vihdoin kello kahdeksan saapui tänne koko Maheun perhe. Edellä kulki Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja perässä Alzire, Henri ja Lenore. Vaimo tuli suoraan tänne varmana, että hän täällä tapaisi miehensä. Alkoi saapua toisiakin naisia. Kun Maheun jälestä näkyi saapuvan Levaquen vaimo Bouteloup'n seurassa, joka talutti Philomenen pienokaisia, Achille'sta ja Desiree'ta, alettiin ylt'ympäri supatella. Molemmat naapurivaimot keskustelivat ystävällisesti keskenään. Matkalla oli heidän välillään tapahtunut juhlallinen välien selvittäminen, jolloin Maheun vaimo oli suostunut Sakarian avioliittoon. Hän oli alakuloinen esikoisensa palkan menettämisestä, mutta hän tunnusti että oikeus sen vaatii. Tehtyään päätöksen koetti hän salata mielipahaansa; vaikka hänen sydäntään vatvoi ajatellessaan, miten hän nyt tulisi toimeen.

– Istu tähän pöytään, naapuri, sanoi Maheun vaimo osottaen vierasta pöytää.

– Eikö mieheni ole teidän seurassanne? kysyi Levaquen vaimo.

Toiset vakuuttivat, että hän tulee kohta. Kaikki ryhmittyivät lykäten molemmat pöydät yhteen. Tilattiin lisää olutta. Huomattuaan äitinsä ja lapsensa, tuli Philomenekin ja istui seuraan. Hän näytti ilostuvan saadessaan kuulla, että hänen häänsä on päätetty asia. Kun kaivattiin Sakariasta, vastasi hän hempeällä äänellään:

– Minä odotan häntä, hän on tuolla.

Maheu vaihtoi katseen vaimonsa kanssa. Hän oli siis suostunut? Maheu kävi heti vakavaksi alkaen polttaa. Hänkin tuli levottomaksi huomisesta päivästä. Sellainen on tuo lasten kiitollisuus, menevät toisensa jälkeen naimisiin jättäen vanhempansa pulaan.

– Muistatko, kuiskasi Levaquen vaimo kallistaen päänsä Maheun vaimon korvaan, – kuinka sinä sanoit, että kuristaisit Katarinan, jos hän tekisi tyhmyyksiä?

Chaval vei Katarinan perhepöydän luo ja he seisoen isän takana joivat haarikoistaan.

– Tja! vastasin Maheun vaimo alistuvaisen näköisenä, – niinhän sitä aina sanotaan. Hyvä on edes, ettei hän vielä voi saada lapsia. Mutta jos hänkin saisi lapsia ja pitäisi antaa hänet naimisin, niin kuinka me sitten olisimme?..

Nyt soitettiin polkkaa ja yleisen melun ja rähinän vallitessa kertoi Maheu ajatuksensa vaimolleen. Miksi he eivät voisi ottaa vuokralaisen, esim. Etiennen joka juuri etsii perhettä. Tilaa kyllä riittää, kun Sakarias muuttaa, Silloin he eivät jää aivan tappiolle pojan mentyä. Maheun vaimon kasvot kirkastuivat, sehän oli loistava ajatus, jos sen saisi järjestetyksi. Tällä kertaa ovat he pelastetut nälkäkuolemasta. Hän tuli heti taas iloiseksi niin, että tilasi lisää olutta.

Etienne sillävälin valisti Pierronia selittäen hänelle avustuskassan aatetta! Tämä oli jo aivan suostumaisillaan kun Etienne varomattomasti ilmaisi hänelle kassan todellisen tarkoituksen.

– Ja jos meillä puhkee lakko, sanoi hän, – niin tiedätkö, kuinka tärkeä sellainen kassa silloin olisi. Silloin vieköön huuti koko yhtiön, sillä meillä tulisi olemaan varaa pysyä hengissä ensimäisenä aikana. Vai? Sinä siis yhdyt, se on päätetty, niinkö?

Pierron kalpeni, ja painoi silmänsä alas.

– Minä ajattelen vielä, sopersi hän. – Jos käyttäytyy hyvin, on se paras säästökassa.

Maheu kääntyi Etienneen ehdottaen hänelle suoraan muuttamaan heille. Etienne suostui kernaasti, sillä hän oli jo kauan halunnut muuttaa kylään ollakseen siten lähempänä tovereitaan. Kaikki oli parin sanoin sovittu, päätettiin vain odottaa Sakarian häitä.

Nyt palasivat vihdoin Sakarias itse, Levaque ja Mouquet. Kaikki kolme levittivät viinan hajua ja tyttöjen kirpeää myskihajua. He olivat tuntuvasti humalassa ja saapuivat iloisina pukaten toisiaan ja virnistellen. Saatuaan tietää että hänet tahdotaan naittaa, purskahti Sakarias nauramaan. Philomene lausui aivan tyynesti, että hän mieluummin näki hänen nauravan kuin itkevän. Kun ei enää ollut tuolia riittävästi, siirtyi Bouteloup antaen tuolillaan tilaa Levaque'lle. Tämä ihastui äkkiä siitä, että kaikki olivat täällä yhdessä, niin kodikkaasti ja tilasi kaikille olutta.

– Helkkari! eihän häitä aina saa juhlia! räyhäsi hän juopuneella äänellä.

He istuivat siinä kello kymmeneen. Toinen toisensa jälkeen saapui naisia tapaamaan miehiään viedäkseen heidet kotiin! Heidän perässään kulki lapsilauma. Äidit päästivät liivin napeista antaen lapsille rintaa vähääkään ujostelematta. Toisille pienokaisille annettiin olutta. Desir'in leskeä olut virtasi. Oli niin ahdasta, että istuttiin kylki kyljessä, tyrkäten toisiaan polvillaan, mutta se ei lainkaan häirinnyt yleistä iloa. Kaikkien suut ulottuivat korviin saakka. Oli kuuma kuin pätsissä ja jokainen koetti päästää nappinsa vilpotellakseen edes vähän. Tanssijoista valui hiki virtanaan heidän pyöriessä pölyssä ja tomussa. Pojat käyttivät tilaisuutta saadakseen joku naislykkääjä kompastumaan ja kaatumaan parineen. Jalat tömisivät niin rajusti, että koko talo uhkasi kaatua.

Joku kertoi ohimennen Pierronille, että hänen tyttärensä Lydia makasi kadulla keskellä käytävää. Hän oli saanut osansa varastetusta pullosta ja makasi nyt kuin kuollut. Isän piti kantaa hänet kotiin, mikä Bebert'in ja Jeanlinin mielestä tuntui hyvin hassulta. Tämä tuli kaikkien lähtömerkiksi, Maheun ja Levaquen perheet menivät yhdessä. Kentällä saavuttivat he Bonnemortin ja Mouque'n, jotka ukot myöskin olivat vihdoin päättäneet lähteä Montsou'sta ja kulkea läppäsivät kankeilla säärillään. Kaikki yhdessä kulkivat vielä markkinapaikan ohi, missä vähin erin alettiin sammuttaa tulia ja tyhjien kapakkojen ovista pulppuili kaadettua olutta. Kylään saavuttiin myöhään eikä ketään haluttanut syödä illallista. Maheun perheen jäsenet märehtivät puolinukuksissa aamusta jäänyttä lihaa.

Etienne vei Chavalin mukaansa Rasseneurin luo ottamaan viimeisen tuikun iltatuimaan.

– Kernaasti! huudahti Chaval kun Etienne oli hänelle selittänyt apukassansa aatteen. Anna kourasi tänne! Sinä olet kelpo poika.

Etienne alkoi tulla pöhnään.

– Niin, niin olkaamme ystäviä! huudahti hän. – Oikeus ensi sijalle.

Sen puolesta olen valmis luopumaan sekä oluesta että likoista.

Sydämelläni on ainoastaan yksi asia, että tehtäisiin tilit selviksi noitten saakelin porvarien kanssa!

III

Elokuun puolivälissä muutti Etienne Maheun luo, joksi ajaksi Sakarias mentyään naimisiin oli saanut yhtiöltä huoneuston perheelleen.

Ensimäisinä päivinä vaivasi Etienneä Katarinan läheisyys. He olivat aina yhdessä, sillä hän korvasi nyt vanhinta veljeä ja makasi Jeanlinin kanssa samassa vuoteessa vastapäätä tytön vuodetta. Hänen piti pukeutua ja riisuutua tytön nähden ja nähdä tytön pukeutuvan. Kun tyttö oli paitasillaan näki Etienne hänen maitovalkean, ikäänkuin läpikuultavan ruumiin. Hän tunsi mielenkiihkoa nähdessään tytön noin valkeana ikäänkuin hänet olisi pistetty maitoon kaulasta kantapäihin, vain kaulassa oli ahavoittunut juova ja kädet ja kasvot olivat tärvellyt hiilitomusta ja harmaasta saippuasta. Hän koetti joka kerran kääntyä poispäin, mutta vähitellen tuli hän tuntemaan tytön kokonaan, – ensin jalat, jotka hän näki alas painuneitten ripsien alta, sitten valkeat käsivarret ja kaulan hänen aamuisin peseytyessä. Tyttö katsomatta häneen riisuutui nopeasti ja notkeana ja vikkelänä luiskahti peitteen alle Alziren viereen, ennenkuin Etienne oli ehtinyt riisua saappaansa.

Vaikka Etienne vilkkuihin häneen tämän riisuutuessa, vältti hän kaikkea leikkiä ja lähentelemistä. Vanhemmatkin olivat siinä ja sitä paitsi oli hänen mieleensä jäänyt jokin ystävyyden ja kaunan tunne tyttöä vastaan ja se sitoi hänen kätensä tässä ainaisessa yhdessäolossa syödessä, maatessa ja työtä tehdessä. Ainoastaan peseytyminen työn jälkeen oli järjestetty nyt toisin. Nuori tyttö peseytyi yksin ylhäällä, mutta miehet vuoron perään alhaalla.

Kuukauden kuluttua eivät Katarina ja Etienne enää välittäneet toinen toisistaan, vaan astuivat iltasin huoneeseensa puolipukeutuneina. Tottumus tappoi häpeäntunteen. Heistä oli kaikki aivan luonnollista, eiväthän he tehneet mitään pahaa. Ja muutoin eiväthän he olleet syypäät siihen, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuuhuone heille kaikille.

Mutta ajoittain ujostelivat he taas toisiaan. Moneen päivään Etienne ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, mutta sitten äkkiä pisti tämän valkea ruumis hänen silmiinsä, niin että hänen täytyi kääntyä pois voittaakseen halunsa syleillä häntä. Toisina iltoina taas tunsi tyttö näköjään aiheetonta ujoutta, mikä pakotti hänet kiiruhtamaan peitteen alle ikäänkuin hän tuntisi miehen käsien kosketuksen. Sitten makasivat he pimeässä kauan saamatta unta silmiin ja uinaillen toinen toisesta. Seuraavana päivänä tunsivat he jonkullaista levottomuutta ja tyytymättömyyttä kaivaten niitä iltoja, jolloin he tunsivat vain toverillista ystävyyttä toinen toisiinsa.

Etiennellä ei ollut muuta valittamista kuin Jeanlinista, joka makasi käppyrässä potkien häntä säälimättömästi. Mutta yleensä viihtyi Etienne täällä paremmin kuin Rasseneurilla, vuode oli pehmeämpi ja lakana vaihdettiin kerran kuukaudessa. Ruoka oli myös parempaa, vaikkakin harvoin nähtiin lihaa. Mutta siihen sai mukautua, eihän neljästäkymmenestä viidestä frangista kuussa voinut vaatia kaniinin lihaa joka päivä. Mutta nämä neljäkymmentä viisi frankia auttoivat perhettä tulemaan toimeen, vaikkakin veloistaan he eivät voineet päästä. Ja Maheut olivat hyvin kiitolliset Etiennelle ja koettivat mahdollisimman hyvin pitää häntä korjaten ja paikaten hänen vaatteitaan. Hän tunsi naisen vaalivan käden ja eli huolettomasti.

Nyt vasta alkoi Etienne päästä selville ajatuksistaan, joita kihisi hänen aivoissaan. Kaikellaisia kysymyksiä tunki hänen päähänsä: miksi toisten täytyi kärsiä puutetta, toisten eläessä kaikessa ylellisyydessä? Miksi jälkimäiset polkivat edellisiä, niin ettei heillä ollut toivoakaan koskaan elää ihmisiksi? Ensimäisenä tuloksena näistä ajatuksista oli, että hänelle selvisi hänen oma tietämättömyytensä. Salainen häpeäntunne alkoi kalvaa hänen mieltään hänen tietämättömyydestään. Hän tuskin enää rohkeni puhua kaikista noista kysymyksistä, jotka jännittivät hänen mieltään, ihmisten tasa-arvoisuudesta ja oikeudesta, joka vaatii, että jokainen saisi osansa elämän hyveistä. Hän hyökkäsi innokkaana kirjojen kimppuun kuten kaikki sivistymättömät, jotka pitävät lukemista kaiken ylinnä. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Pluchart'in kanssa, joka oli valistuneempi ja paljon lukenut ja tutkinut sosialismin kysymyksiä. Hän tilasi itselleen kirjoja, joitten lukemisesta hän tuli vielä enemmän haltioihinsa. Erittäinkin vaikutti häneen eräs lääketieteellinen kirja "Kivihiilenkaivajan terveysoppi", missä eräs belgialainen lääkäri helppotajuisesti esitti kaikki taudit, joista kivihiilenkaivajat kuolevat. Sitä paitsi luki hän joitakin kuivasti esitettyjä kirjoja kansantaloudesta, sekä useita anarkistisia lentokirjasia ja lehtisiä, joista hän aivan hämmästyi. Hän painoi mieleensä otteita noista kirjoista tulevia luulotteluja väittelyjä varten. Suvarin lainasi hänelle myös joskus kirjoja. Luettuaan hänen kirjansa osuuskuntayhdistyksistä, haaveili hän koko kuukauden rahojen hävittämisestä ja koko maailmaa käsittävästä vaihtoyhdistyksestä, jolloin yhteiskunnallisen elämän perusteena olisi työ. Vähitellen lakkasi hän häpeämästä omaa tietämättömyyttään, pikemmin hän nyt ylpeili tiedoistaan.

Näinä ensimäisinä kuukausina velloi Etiennen mieltä mitä jaloimmat tunteet. Häntä vatvoi jalo viha sortajia vastaan ja innostutti toivo sorrettujen pikaisesta voitosta. Luonnollisesti ei hän voinut vielä laatia itselleen erikoista teoriaa. Hänen päässään mylleröivät Rasseneurin käytännölliset ohjeet ja Suvarinin hävitys-haaveet. Melkein joka illan vietti hän kuten ennenkin Huvissa keskustellen heidän molempien kanssa. Palatessaan sieltä kulki hän kuin unessa, hänestä tuntui, että tuo uudistus tapahtuu rauhallisesti ilman verenvuotoa, ilman ainoatakaan rikottua ruutua. Muutoin ei hän selvästi kuvitellutkaan mielessään, miten kaikki tuo tapahtuu, hän toivoi vain, että kaikki menee hyvin, oli hyvin kohtuullinen, toisinaan toisti jossain luetun lauseparren, että politiikka on kartoitettava yhteiskuntakysymyksistä, sillä hänestä tuntui, että tämä lause sopi erikoisesti uneliaitten hiilenkaivajain järkyttämiseksi.

Nyt valvottiin Maheun luona puolituntia myöhempään kuin tavallisesti. Etienne alotti keskustelun aina samasta kysymyksestä. Mitä enemmän hänen kehityksensä laajeni, sitä enemmän vastenmielisyyttä tunsi hän tuota leväperäisyyttä vastaan, joka vallitsi kylässä. Oltiinko elukoita, että piti nukkua läjässä, kuin lammaslauma! Ei ollut edes paikkaa, missä muuttaa paitaa. Kylläpä se on terveellistä! Eipä ihme, jos nuoriso turmeltuu.

– Se on hiton totta, myönsi Maheu. – Kunpa olisi enemmän rahaa, niin voisi elää rehommin. Tietysti ei näin ahtaalla asuminen ole mieluinen kenellekään. Siitä vain pojat heittäytyvät juoman ja tytöt tuovat lapsia.

Tämä puheaihe huvitti jokaista ja jokainen lausui siitä sanansa. Lamppu kärysi myrkyttäen ilmaa, joka ennestäänkin jo oli täynnä sipulinkatkua. Tiettyhän se on, ettei eletä herrojen päiviä. Työtä saa tehdä kuin hevonen, ennen vanhaan vain pakkotyöläiset toimittivat sellaista työtä, missä usein sai heittää henkensäkin eikä kuitenkaan riitä varaa lihanostoon. Tuskin on leipääkään, velkojen ympärillä, karhutaan, haukutaan, ikäänkuin ei leipäpalakaan olisi ansaittua, vaan varastettua. Sunnuntaisin kellotti sängyssä päivän pitkän pelkästä väsymyksestä. Ainoa huvi on juoda itsensä juovuksiin tai tehdä vaimonsa äidiksi, mutta ei siitäkään paljon kostunut, oluesta pöhötti vatsa ja lapset kasvettuaan isoiksi lähtevät kulkemaan omia teitään.

Siitä oli Maheun vaimollakin sanomista.

– Pahinta on, ettei voi ajatellakaan muutosta. Niin kauan kuin on nuori, niin toivoo, että koituu paremmat päivät, mutta mitä kauemmin elää, sen pahempi. Minä en tahdo pahaa kenellekään, mutta toisinaan minuakin äkämystyttää…

Syntyi hetken vaitiolo, kaikki huokasivat saman tunteen valtaamina. Vain ukko Bonnemort jos hän sattui olemaan läsnä, katsoi ihmeissään, sillä hänen aikanaan ei koskaan puhuttu sellaisia. Hiilikasassa synnyttiin, hiiliä murrettiin elämän ikänsä eikä mitään muuta ajateltukaan, mutta nyt tuulahti jokin uusi henki ja kivihiilenkaivajat tahtovat parempaa.

– Ei kannata olla noin nenäkäs, mumisi hän. Yksi olutlasi on hyvä kyllä. Ovathan päälliköt tosiaan usein heittiöitä, mutta eihän ilman päälliköitäkään voi olla. Ei kannata vaivata päätään tuollaisella!

Sitä ei Etienne voinut kestää. Kuinka! Eikö työmies saisi ajatellakaan! Jospa työmiehet ajattelisi, niin kyllä asiat olisikin toisin. Bonnemortin aikana työmiehet elivät kaivoksessaan kuin eläimet, kuin hiilenmurtokoneet, silmät ja korvat tukittuina kaikesta, mitä maailmassa tapahtui. Rikkaillepa tuo onkin mieleen, tehdäkseen keskenään yhtiöitä ja riistääkseen työmiestä, syöden hänet elävänä ilman että tämä edes aavisti sitä. Mutta nyt alkaa kivihiilenkaivaja vähitellen herätä, kaivoksessa itää ja saappa pian nähdä, mitä kerran on sieltä nouseva kesken noita peltoja. Nousee miehiä, koko armeijakunta miehiä, jotka jälleen asettavat oikeuden etusijalle. Eivätkö kaikki kansalaiset ole yhdenvertaisia vallankumouksen jälkeen? Koska kaikki äänestävät samalla tavalla, niin miksi työmiehen täytyy olla työnantajansa orja? Suuret yhtiöt koneineen musertavat kaikki eikä heitä vastaan voi mitään, ei edes sen vertaa kuin ennen, jolloin saman ammattikunnan jäsenet puolustivat toinen toisiaan. Mutta nyt valistuksen kautta on kaikki lentävä helvettiin. Ottaa vaikka heidän kylänsä esimerkiksi: esi-isät eivät osanneet allekirjoittaa nimeänsäkään, isät jo osaavat sen ja lapset lukevat ja kirjoittavat kuin maisterit. Vähitellen kasvoi ja tulentui vilja auringon paisteessa. Nythän ihminen ei ollut kahlehdittu yhteen paikkaan, jokainen voi vapaasti valita, missä on parempi, niin miksi ei puristaisi kätensä nyrkkiin ja koettaisi olla väkevämpi taistelussa?

Mutta Maheu epäili sittenkin.

– Niinpä niin, mutta tuskin liikahtaakaan paikaltaan, niin saa heti potkut työstään. Taitaa ukko sentään olla oikeassa, kivihiilenkaivajan kohtalo on ryömiä maan alla eikä himota toisen makupalaa.

Vaimo, joka pitkän aikaa oli istunut; vaiti, lausui miettiväisenä:

– Jospa edes olisi perää siinä, mitä papit kirkoissa saarnaavat, että köyhät tulevat rikkaiksi tulevassa elämässä.

Toisten nauru keskeytti hänet, lapsetkin kohauttivat olkapäitään, sillä kukaan ei uskonut, eikä toivonut taivaalta mitään, vaikkakin pelkäsivät mörköjä.

– Papit! huudahti Maheu. – Jos papit uskoisivat itse siihen, mitä he valehtelevat, niin eivät he kasvattaisi mahoja itselleen, vaan tekisivät enemmän työtä varmistaakseen itselleen hyvän paikan taivaassa. Ei, kun kerran kuolee, niin on kuollut.

Vaimo huokasi syvään. Hänen kätensä vajosivat voimattomina syliin ja hän lausui toivottomana:

– Me olemme näköjään kirotut maailman loppuun saakka.

Kaikki katsoivat surullisesti toinen toisiinsa. Ukko Bonnemort sylki liinaansa ja Maheu unohti sammuneen piippunsa suunkolossaan. Alzire kuunteli aikuisten puhetta, mutta hartaampana kuunteli Katarina kääntämättä silmiään Etiennestä.

– Loruja! – puhui nuori mies, – eikö ilman jumalaa ja taivasta voida olla onnellisia? Emmekö voisi itse perustaa paratiisin maan päälle.

Ja hän puhui lämpimästi loppumattomiin. Ahdas ilmakehä laajeni ja valonsäde kirkasti noitten raukkojen synkkää elämää. Rajaton puute, raskas työ, vetojuhdan elämä, kaikki tuo kaikkosi pois ja edessä häämötti ihmiselämä. Oikeus laskeutui kirkkaassa taikavalossa taivaasta maahan. Jos ei jumalaa olekaan, niin oikeus tuo maailmaan veljeyden ja tasa-arvoisuuden ja tekee ihmiset onnellisiksi. Äkkiä kuin unessa ilmestyi uusi yhteiskunta, suuri kaupunki, missä jokainen kansalainen täytti työnsä ja oli osallinen iloista. Vanha laho maailma hävisi, uusi ihmiskunta, synneistä vapaana yhdistyi yhdeksi työläis-kansaksi, jonka sääntönä oli – jokaiselle ansionsa mukaan.

Aluksi ei Maheun vaimo tahtonut kuullakaan noista haaveista, sillä ne herättivät hänessä pelkoa. Ei, ei, se olisi liian kaunista, ei siitä saisi ajatellakaan, sillä siitä elämä kävisi vielä raskaammaksi, niin että tekisi mieli hävittää ja rikkoa kaikki ympärillä, saavuttaakseen onnea. Kun hän huomasi, että hänen miehensä silmät alkoivat innostuksesta hehkua ja hän voitettuna alkaa myöntää, keskeytti hän Etienneä huutaen:

– Älä sinä, ukko, kuuntele häntä! Etkö sinä näe, että hän kertoo satuja. Rupeaisivatko porvarit koskaan niin tekemään työtä kuin me?

Mutta vähitellen alkoi lumous vallata hänetkin. Hän hymyili myös, hänen mielikuvituksensa vilkastui ja siirtyi haaveitten maailmaan. Oli niin suloista edes hetkeksi unohtaa surullinen todellisuus. Sellaisessa nautaelämässä täytyi edes olla yksi kolkka, missä voi lohduttaa itseään saavuttamattomilla haaveiluillaan. Eniten häntä viehätti oikeudenaate, joka myös sovitti hänet Etiennen kanssa.

– Niin, niin se on, puhui hän. – Oikeata asiata olen valmis puoltamaan, vaikka minut hakattaisiin kappaleiksi? Eikä olisi suinkaan liikaa, jos mekin vuorostamme saisimme nauttia.

Silloin Maheukin uskalsi innostua.

– Saakeli, huusi hän. – Minä en ole rikas, mutta antaisin vaikka viisi frankia nähdäkseni edes, miten kaikki tuo tapahtuu. Siitäpä vasta koituisi aika mullistus! Vai? Mutta milloin se tapahtuu ja miten?

Etienne alkoi taas pulma. Vanha maailma rytisee perusteissaan, se tuskin kestäisi enää montakaan kuukautta, vakuutti hän varmana. Siitä, miten kaikki olisi tapahtuva, puhui hän epämääräisesti, mutta noitten taitamattomien olentojen edessä ei hän arastellut ryhtyä selityksiin, missä hän itsekin sotkeutui. Siinä hän toi esiin kaikki teoriat yht'aikaa, joista hän johti johtopäätökseksi pikaisen ja helpon voiton. Kaikki luokkavastakohdat laukesivat veljensuuteloon. Tietysti täytyy ottaa huomioon tylsämielisiä isäntiä ja porvareita, jotka mahdollisesti täytyy pakkokeinoin saada järkiinsä. Maheun perhe myönsi kaiken, nyökkäsivät päätään, uskoen ihmeelliseen muutokseen, kuten kaikki uuteen uskoon käännetyt, kuten ensimäiset kristityt, jotka odottivat uuden yhteiskunnan perustamista vanhan raunioilla. Pikku Alzire käsitti puheesta katkonaisia sanoja ja kuvitteli uuden yhteiskunnan olevan lämpimän talon, missä lapset voivat syödä ja leikkiä niin paljon kuin tahtovat. Katarina istui liikkumatta, nojaten leukansa käteen silmät seivästettyinä Etienneen ja kun tämä vaikeni vavahti hän ikäänkuin hän värisisi kylmästä.

Äkkiä vilkaisi Maheun vaimo kelloon.

– Kello on jo yli yhdeksän! Kas sepä kaunista! – Ja nyt ette pääse ylös huomenna.

Perhe nousi pöydästä pettyneenä, ahdistetuin rinnoin, ikäänkuin he juuri olivat rikkaat, mutta äkkiä kadottaneet taas kaikki. Vanhus Bonnemort lähti kaivokseen mutisten ettei päivällinen tule lainkaan paremmaksi kaikista noista jutuista. Toiset kapusivat ylös nyt vasta huomaten että ilma oli ummehtunut ja seinät kosteat.

Usein tulivat naapurit ottaen osaa keskusteluun. Levaque oli ihastunut omaisuuden tasottamiseen. Pierron kuunteli vain niin kauan kun ei koskettu yhtiöön, sillä silloin hän ilmoitti olevansa väsynyt ja laputti kotiinsa. Joskus poikkesi Sakariakin, mutta politiikka nukutti häntä, jonka vuoksi hän mieluummin lähti Huviin juomaan olutta, Chaval taasen meni liian pitkälle, hän tahtoi verenvuotoa. Joka illan vietti hän tunnin ajan Maheun luona. Hänet johti sinne salainen mustasukkaisuus, sillä hän pelkäsi, että hänen tyttönsä riistetään häneltä. Hän oli jo alkanut kyllääntyä Katarinaan, mutta nyt kävi tyttö taas hänelle kalliiksi, koska hänen kanssaan samassa huoneessa asui mies, joka voisi helposti vallata hänet yöllä.

Etiennen vaikutusvalta kasvoi. Hän oli vähitellen tehnyt koko kylän vallankumoukselliseksi. Häntä kohdeltiin kunnioituksella ja siksi saivat hänen sanansa suuremman painon. Maheun vaimo piti häntä suuressa arvossa, sillä hän maksoi säännöllisesti, ei juonut eikä pelannut korttia, vaan istui usein nenä kiinni kirjassa.

Syyskuussa onnistui hänen jo toteuttaa hommaamansa säästökassa, vaikkakin asialla ei vielä ollut vankkaa pohjaa ja jäseninä ainoastaan kylän työläiset. Mutta hän toivoi, että siihen liittyisivät kaikki kivihiilenkaivajat, etenkin jollei yhtiö edelleenkään tulisi sotkeutumaan heidän puuhiinsa. Hänet oli valittu yhdistyksen kirjuriksi, josta toimesta hän sai pienen palkkionkin. Hän tuli nyt melkein rikkaaksi. Naineen kivihiilenkaivajan on todellakin melkein mahdoton tulla toimeen, mutta nuori mies, joka elää siivosti, voi tehdä säästöjäkin.

Vähitellen tapahtui Etiennessä muutos. Hänessä heräsi halu elää mukavammin ja pukeutua siistimmin, mikä ennen oli ollut mahdoton hänen köyhyytensä tähden. Hän tilasi itselleen verkapuvun ja osti hyvät jalkineet. Hänestä tuli liikkeen johtaja ja hänen ympärilleen ryhmittyivät kaikki työläiset. Hänen itserakkautensa oli tyydytetty tästä nopeasta menestymisestä, häntä huumasi tovereitten osottama kunnioitus ja hän ylpeili ja uskoi vallankumouksen pikaiseen onnistumiseen.

Sillävälin läheni syksy. Lehdet varisivat puista. Nuoret pojat ja tytöt eivät enää kohdanneet toisiaan pensaikossa. Taas satoi lakkaamatta ja vesiränneistä virtasi vettä tynnyreihin. Huoneissa paloi tuli koko päivän myrkyttäen ummehtunutta ilmaa. Koitti tukala aika.

Eräänä lokakuun yönä Etienne hermostuneena puheistaan ei kauaan aikaan voinut nukkua. Hän oli nähnyt, kuinka Katarina pujahti peitteen alle ja sammutti kynttilän. Tyttö näytti myös levottomalta ikäänkuin ujouden kohtauksen valtaamana, hänen kätensä eivät tahtoneet totella häntä hänen tehdessään kiirettä, sammutettuaan kynttilän hän jäi makaamaan liikkumattomana. Mutta Etienne kuuli, ettei hänkään nukkunut. Hän tunsi, että tyttö ajatteli häntä samoin kuin hänkin ajatteli tytöstä. Ei vielä koskaan tuo äänetön keskustelu ollut tehnyt heitä noin levottomiksi. Pari kertaa Etienne aikoi nousta vallatakseen hänet. Tyhmäähän on noin himoita toinen toistaan koskaan sitä tyydyttämättä. Ja miksi kiduttaa itseään? Lapset nukkuivat ja Katarina varmaankin odottaa häntä ja kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ääneti ja yhteenpuserretuin hampain. Kului tunti. Etienne ei noussut paikaltaan ja Katarina ei uskaltanut kääntyä kyljelleen peläten kutsua häntä. Mitä kauemmin he elivät vierekkäin, sitä korkeampana kohosi heitä erottava muuri, jokin salainen häpeä, epämääräinen ujous, jota he tuskin itsekään ymmärsivät, esti heidät lähestymästä toisiaan.

IV

– Kun menet Montsouhun palkkaasi noutamaan, sanoi Maheun vaimo miehelleen, – niin ota samalla minulle naula kahvia ja kaksi naulaa sokuria.

Maheu paikkasi parastaikaa saappaansa, säästääkseen suutarimaksumenossa.

– Kyllä, vastasi tämä silmät työssä kiinni.

– Voisitpa myös poiketa lihakauppaan. Mitä arvelet vasikanlihapalasesta? Me emme ole kauaan aikaan syöneet lihaa.

Tällä kertaa mies kohotti päänsä.

– Taidat luulla, että minä saan satoja ja tuhansia. Viikon työ oli hyvin huono, kun he ovat keksineet aina pysäyttää työt.

Molemmat vaikenivat: Se oli lauantaina lokakuun loppupuolella. Yhtiö oli tänä päivänä lopettanut työt kaikissa kaivoksissa sillä tekosyyllä, että palkkojen maksamisesta oli johtunut epäjärjestystä asioissa. Se pelkäsi uhkaavaa liikepulaa ja käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta pidättääkseen kymmenet tuhannet työläisensä työstä. Sillä oli kyllä ennestäänkin suuri varasto hiiliä.

– Etienne odottaa sinua Rasseneurin luona, jatkoi vaimo. – Ota hänet mukaasi, hän on sinua kepperämpi ja voi pian huomata, jos teidät aiotaan pettää.

Maheu nyökäytti päätään.

– Ja puhu noitten herrojen kanssa isästä. Lääkäri on varmaankin hallinnon puolella. Eikö totta, vaari, lääkärihän erehtyy, te voitte vielä tehdä työtä.

Ukko Bonnemort oli jo kymmenen päivän kuluessa istunut kuin naulattuna paikkaan kankeana jaloistaan.

– Tietysti minä vielä teen työtä, mutisi vaari, – sääriä pakottaa kyllä, mutta eihän se ole suuri asia. Se on vain heidän keksintöjään, jottei heidän tarvitsisi maksaa minulle sataa kahdeksankymmentä frankia.

Maheun vaimo ajatteli ukon kahta frankia, joita hän ei enää koskaan toisi hänelle ja huudahti epätoivoissaan:

– Hyvä jumala, jos näin jatkuu, niin pian me kaikki joudumme manalan majoille!

– Ken kuolee, ei tarvitse ainakaan enää syödä, – huomautti Maheu.

Hän hakkasi vielä muutaman naulan saappaisiin ja teki lähtöä. Kylä No. 240 sai nostaa palkkansa neljän aikaan. Naiset saattoivat miehiään pyytäen palaamaan heti. Useat pyysivät heitä toimittamaan asioitaan, jotteivät he jäisi kapakkaan.

Rasseneurin luona sai Etienne kuulla uutisia. Levottomuutta herättävät huhut kertoivat, että yhtiö käy yhä enemmän tyytymättömäksi kannatuspaalutyöhön. Se kiskoi työläisiltä raskaita sakkoja, niin että riitaa ei ollut vältettävissä. Se oli yksi monista syistä, joita uskallettiin lausua julki.

Juuri kun Etienne tuli Rasseneurille kertoi eräs toveri, joka paluumatkalla Montsousta oli poikennut kaivosrakennukseen, että kassan luona oli ripustettu jokin tiedonanto, mutta hän ei oikein päässyt selville, mitä siinä seisoi. Hänen jälkeensä tuli toinen ja kolmas, jokainen kertoen jonkun uutisen. Nähtävästi oli yhtiö tehnyt jonkun päätöksen.

– Mitä sinä sanot siitä? – kysyi Etienne Istuen Suvarinin pöytään, missä ei ollut muuta kuin tupakkaa.

– Sehän oli helppo arvata, vastasi tämä. – He tahtovat saattaa meidät äärimmäisyyteen.

Hän yksin kykeni selvittämään tilanteen. Tyynesti kuten tavallisesti alkoi hän selittää hänelle asiantilaa. Liikepula on kohdistunut myös heidänkin yhtiöönsä ja jollei se tahdo joutua häviöön, täytyy sen supistaa menojansa. Luonnollisesti tulee se tapahtumaan työläisten kustannuksella, heidän täytyy kiristää vielä enemmän nälkävyötänsä. Jonkun tekosyyn nojalla tulee se vähentämään heidän palkkaansa. Jo kahden kuukauden ajan oli hiiliä kasaantunut sen varastoihin ja kaikki ympäristön tehtaat ovat melkein lopettaneet työnteon. Se ei uskaltanut itse pysäyttää töitä, sillä se pelkäsi koneitten toimettomuutta, mutta nähtävästi toivoi se jotain keskitietä, päästäkseen pulastaan, mahdollisesti lakkoa, jonka jälkeen työläiset jäisivät nöyryytetyiksi valmiina kuinka pieneen palkkaan tahansa. Sitä häiritsi myöskin vasta perustettu kannatuskassa, sillä se uhkasi tulevaisuutta, mutta lakko olisi nyt pian tyhjentänyt sen varat ja tehnyt siitä lopun, ennenkuin se ehtisi karttua suuremmaksi.

Rasseneur istui Etiennen viereen ja molemmat kuuntelivat hämillään. Huoneessa ei ollut muita paitsi emäntä, niin että voitiin puhua vapaasti.

– Mitä vielä, – mutisi ravintoloitsija, – ei yhtiö ole lainkaan huvitettu lakosta eikä työläisetkään. Paras olisi hieroa sovintoa.

Se oli kyllä järkevää puhetta. Hän oli aina taipuvainen kohtuullisiin toimenpiteisiin. Ei edes hänen vuokralaisensa nopeasti kasvanut maine saanut häntä muuttamaan mielipiteitään, vaan oli hän aina taipuvainen tyytymään siihen, mikä oli mahdollinen saavuttaa, sanoen ettei voita mitään, jos tahtoo saada kaikki yhtä aikaa. Synnynnäisestä hyväntahtoisuudestaan huolimatta tunsi hän sisimmässään salaista kateutta Etienneä kohtaan, sillä nyt ei enää saapunut Voreux'n työmiehiä niin lukuisesti kuulemaan entistä johtajaansa. Siksi sattui toisinaan, että hän piti yhtiön puolta unohtaen vanhan työstä poispotkitun vihaa.

– Sinä olet siis lakkoa vastaan, huusi rouva Rasseneur tiskin luota.

Mies myönsi päättäväisenä, mutta rouva Rasseneur hyökkäsi hänen kimppuunsa antamatta hänen lopettaa puhettaan.

– Vait! sinulla ei ole sydäntä, anna toisten puhua.

– Paljo mahdollista, sanoi Etienne, että kaikki, mitä toveri on sanonut, on totta, mutta jos meidät pakotetaan, täytyy meidän olla valmiit lakkoon. Pluchart on kirjoittanut minulle tämän johdosta aivan oikein. Hän on myös lakkoa vastaan, koska työmies kärsii siitä yhtä paljon kuin työnantajakin eikä saavuta sillä huomattavia tuloksia. Mutta hän näkee siinä oivallisen keinon saada työläisiä yhtymään hänen suureen yhdistykseensä… Tässä on muuten hänen kirjeensä.

Todellakin Pluchart, toivottomana työläisten epäluottamuksesta Internationaleen, toivoi, että he liittyisivät nyt joukolla, jos heidän täytyisi ruveta taisteluun yhtiötä vastaan. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei Etiennen onnistunut saada ainoatakaan työläistä hänen liittoonsa jäseneksi. Paljon suurempi menestys oli apukassalla, jonka puolesta hän muuten hommasikin enemmän. Kassa oli vielä aivan köyhä eikä ollut suuri konsti tyhjentää se. Suvarin oli siinä suhteessa oikeassa. Mutta silloin olivat lakkolaiset tietysti pakotetut kääntymään kansainvälisen liiton puoleen pyytääkseen avustusta kaikkien maitten veljiltään.

– Kuinka paljon on nyt kassassa varaa? – kysyi Rasseneur.

– Ei ole täyttä kolmeatuhatta frankia, vastasi Etienne. – Ja tiedättekö toissapäivänä minut kutsuttiin hallintoon. He olivat kyllä äärettömän kohteliaita, mutta minä ymmärsin, että heidän mielensä teki tarkastaa sitä. Varmaankin meillä syntyy riitaa tämän johdosta.

Ravintoloitsija alkoi kulkea edestakaisin vihellellen jotakin ylenkatseellisesti. Kolme tuhatta frankia! Mitä sillä saa? Tuskin leipääkään viikoksi. Tai jos toivoo ulkomaalaisilta, vaikkapa noilta englantilaisilta, niin pian saa pistää hampaat naulaan. El, lakosta ei nyt ole mihinkään!

Tällä kertaa sanoivat Rasseneur ja Etienne toinen toisilleen ensi kertaa hävyttömyyksiä. Tavallisesti he aina olivat yksimielisiä mitä tulee riitaan kapitalia vastaan.

– Ja mitä sanot tästä? toisti Etienne kääntyen Suvarinin puoleen.

Tämä vastasi tavallisella ylenkatseella.

– Ruveta lakkoon olisi suuri tyhmyys!

Kaikki olivat äkäpäissään vaiti. Hetken perästä lisäsi Suvarin hiljaa:

– Enhän minä vastusta, jos se teitä miellyttää. Toiset siinä häviävät, toiset nääntyvät, mutta tuleehan siitä aina jokin puhdistus. Mutta jos sitä tietä aikoo uudistaa maailmaa, niin saa odottaa tuhansia vuosia. Alottakaapa mieluummin toisesta päästä: räjäyttäkää ilmaan tuo kidutuslaitos, missä te kaikki menehdytte!

Ja hän viittasi hienolla kädellään Voreux'hon, joka näkyi avonaisesta ovesta.

Kohta sen jälkeen saapui Maheu. Hän ei tahtonut juoda huolimatta emännän kohteliaasta tarjouksesta. Hän möi oluensa tavalla ikäänkuin hän tarjoisi sitä ilmaiseksi. Etienne nousi ja he menivät yhdessä Montsou'hun.

Palkannostopäivänä oli Montsou'ssa melkein yhtä juhlallista kuin markkinapäivänä. Kaikista kylistä saapui joukottain työläisiä. Rahastonhoitajan konttori oli ahdas, niin että he mieluummin odottivat ulkona seisoen ryhmissä tiellä ja käytävillä eikä joukko näyttänyt koskaan vähenevän. Kiertokaupustelijat olivat siinä myös tavaroineen ja oluttuvissa kävi tarjonta vilkkaasti. Kivihiilenkaivajat poikkesivat tavallisesti niihin jo ennen palkansaamistaan saadakseen lisää rohkeutta ja saatuaan rahat menivät he taas ottamaan ryypyn asian päälle. Harva mies palasi sinä päivänä ajoissa kotiin.

Lähestyessään konttoria huomasivat työläiset heti, että työläiset jostain hiljaa mutta tyytymättömästi mumisivat. Nyt ei näkynytkään tavallista huolettomuutta, jolloin rahat nopeasti siirtyivät taskuista kapakkaan. He puivat nyrkkiä ja kiihkoisia sanoja herahteli huulilta.

– Onko siis totta? – kysyi Maheu Chaval'ilta, jonka hän tapasi Piquet'in ravintolan luona. – He ovat siis tehneet tuon katalan työn.

Chaval mörähti jotain hampaittensa välistä heittäen silmäyksen Etienneen. Viimeisen työkaupan jälkeen oli hän liittynyt toisiin, koska hän vähitellen oli alkanut kadehtia Etienneä tuota kulkuria, joka pöyhkeydessään pakottaa koko kylänväen nuoleksimaan kengänpohjiaan, kuten hänen tapanaan oli sanoa. Sen lisäksi vaivasi häntä mustasukkaisuus. Joka kerran nyt kun hän vei Katarinan Requillart'iin, haukkui hän tätä mitä raaimmin syyttäen häntä siitä, että hän muka eli äitinsä vuokralaisen kanssa. Mutta sitten oli hän kuristaa tytön syleilyyn kiihkeän himon valtaamana.

Maheu teki hänelle toisen kysymyksen.

– Joko on tullut Voreux'n vuoro?

Chaval nyökkäsi päätään kääntyen heihin selin, jonka jälkeen Maheu ja Etienne päättivät mennä konttoriin.

Konttori oli neliskulmaisessa huoneessa, joka: oli ristikkoväliseinällä jaettu kahtia. Penkeillä seinän vieressä istui noin viisi, kuusi työläistä. Rahastonhoitaja apulaisineen maksoi juuri eräälle työläiselle, joka seisoi lakki kädessä.

Penkin yllä vasemmalla puolen riippui keltanen ilmoitus, jonka edessä oli miehiä tunkeillut aamusta asti. He lukivat sen ääneti ja poistuivat sanaakaan sanomatta alaspainunein päin ikäänkuin juuri olisivat saaneet selkäänsä.

Nytkin seisoi ilmoituksen edessä kaksi kivihiilenkaivajaa, toinen nuori, toinen vanha ukko juomarikasvoineen. Kumpikaan ei osannut lukea. Nuori mies vaivoin tavaili, mutta ukko tuijotti vain tylsästi paperiin.

– Lueppa meille tuo, – sanoi Maheu toverilleen, sillä ei hänkään ollut erittäin luja lukutaidossa.

Etienne alkoi lukea ääneen. Se oli yhtiön tiedonanto kaikkien kaivosten työläisille. Yhtiö ilmoitti, että se on edelleenkin tyytymätön kannatinpuihin, mutta se on väsynyt sakottamiseen, koska se ei johda mihinkään, siksi on se päättänyt järjestää maksun toisin. Tästä lähin tulee se maksamaan erikseen kannatinpuitten pystyttämisestä joka kuutiometrin puusta, joka lasketaan alas ja käytetään työhön, jolloin tullaan ottamaan huomioon työn laatu ja aika. Luonnollisesti silloin tullaan vähentämään maksua hiilirattaista noin neljäänkymmeneen tai viiteenkymmeneen centimiin, riippuen tietysti hiilikerroksen laadusta ja murtopaikan etäisyydestä kaivosaukosta. Edelleen seurasi himmeitä selostuksia siitä, että tuon kymmenen centimen vähennyksen peittäisi maksu kannatinpaaluista. Muutoin lisäsi yhtiö, että jokaisella on aikaa tulla vakuutetuksi tämän uuden maksutavan hyvistä puolista, sillä se astuu voimaan vasta maanantaina, 1 p: nä joulukuuta.

– Ettekö voi lukea siellä hiljemmin! huusi rahastonhoitaja, – eihän tässä voi kuulla omaa ääntäänkään.

Etienne lopetti lukemisen välittämättä tuosta huomautuksesta. Hänen äänensä vapisi. Hänen vaiettua ei kukaan sanonut mitään, vaan tuijottivat yhäti vielä paperiin.

– Saakeli soikoon! mumisi Maheu.

He istuivat penkille. Molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa huomaamatta tulevia ja poistuvia työmiehiä. Yhtiö tekee pilkkaa heistä. Eivät he koskaan voisi kannatinpuista saada takaisin noita vähennettyjä kymmentä centimea. Korkeintaan voisivat he saada kahdeksan, mutta kaksi varastaisi yhtiö heiltä välittämättä siitä, kuinka paljon aikaa huolellinen työ vaatii. Tuotako se ajoikin takaa, kehtaamatta suoraan vähentää palkkoja. Se tahtoo tehdä säästönsä työläisten kustannuksella.

– Peevelin kujeita! kirosi Maheu taas. – Me olisimme nautoja, jos me taipuisimme tähän!

Kassan luona ei ollut ketään ja hän meni saamaan palkkaansa. Joka murtokunnasta saapui vanhin murtaja hakemaan palkkaa, minkä hän sitten jakoi toverien kesken. Siten sujui työ nopeammin.

– Maheu tovereineen, – sanoi konttoristi, – Filonnie'ren murtopaikka 7… 135 frankia.

Rahastonhoitaja haki luettelosta, jonka muodostivat kirjaset, mihin voudit merkitsevät joka päivä hiilirattaitten lukumäärän joka murtopaîkasta.

Rahastonhoitaja maksoi summan.

– Anteeksi, herra, sopersi Maheu hämillään, onko se varmasti niin, ettekö erehdy?

Hän katsoi rahoihin uskaltamatta ottaa niitä, kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään. Hän oli kyllä odottanut huonoa saantia, mutta noin vähän ei hän voinut arvata. Kun hän antaa Sakarialle. Etiennelle ja kolmannelle, joka oli nyt Chaval'in sijasta, heidän osansa, niin ei hänelle jää enempää kuin viisikymmentä frankia, vaikka heitäkin on neljä – hän itse, Katarina, Jeanlin ja isä.

– En, en erehdy, vastasi kirjanpitäjä. – On laskettava pois kaksi sunnuntaita ja neljä työtöntä päivää – siis yhteensä yhdeksän työpäivää.

Maheu seurasi laskuja ja laski itsekseen; yhdeksästä päivästä on hän saapa noin kolmekymmentä frankia, Katarina kahdeksantoista ja Jeanlin yhdeksän. Bonnemort vaari on kyllä tehnyt työtä vain kolmena päivänä. Mutta kuitenkin, jos laskee Sakarian yhdeksänkymmentä frankia ja noitten kahden osat, täytyisi varmasti tulla enemmän.

– Älkää unohtako sakkorahoja, lisäsi lopuksi kirjanpitäjä. – Kaksikymmentä frankia sakkoa huonoista kannattamista.

Murtaja huitasi epätoivoissaan kädellään. Kaksikymmentä frankia sakkoa ja neljä työtöntä päivää. No silloin kai piti lasku paikkansa. Ja ennen, kun Bonnemort oli työssä eikä Sakarias ollut naimisissa, toi hän väliin puolitoistasataa frankia.

– No, ettekö huoli rahoista? huusi kassanhoitaja kärsimättömästi – Ettekö näe, että toiset odottavat. Ellette tahdo, niin sanokaa vain.

Maheu päätti vihdoin ottaa rahat, mutta silloin pidätti kirjanpitäjä hänet.

– Malttakaa, minulla on tässä merkitty nimenne, Toussaint Maheu, niinkö? Pääsihteeri tahtoo puhua kanssanne. Menkää heti hänen luoksensa, hän on nyt yksin.

Maheu oli aivan päästä sekasin, kun hän tuli suureen työhuoneeseen, missä oli punanen huonekalusto ja vihreät seinäpaperit. Pääsihteeri, pitkä laiha mies puhui hänelle jotain pitkälti kohottamatta päätään pöydästä, joka oli täynnä papereita. Mutta Maheun korvissa soi niin, että hän huonosti tajusi. Hän käsitti vaistomaisesti, että kysymys oli hänen isästään, jota oltiin aikeissa erottaa 150 frankin eläkkeellä neljänkymmenen vuotisesta palveluksesta. Sitten muuttui sihteerin ääni äkkiä ankaraksi. Häntä syytettiin siitä, että hän harrastaa politiikkaa, millä tarkoitettiin kaiketi apukassaa. Hänen kehoitettiin pysymään syrjässä noista hommista pilaamatta hyvän työmiehen mainettaan. Hän aikoi vastustaa, mutta ei löytänyt sanoja ja hypistellen lakkiaan sopersi hän ainoastaan katkonaisesti.

– Tietysti, herra sihteeri… se on tietty, herra sihteeri, minä vakuutan…

Tuskin hän oli päässyt ulos Etiennen seuraan, kun hän päästi kielensä valtoihinsa:

– Kyllä olinkin vanha nauta! Olisi pitänyt vastata. Ei ole kylliksi, mitä syödä ja siinä vielä tyhmyyksiä?! Hän tarkoitti sinua, sanoen, että koko kylä on tartutettu… Hyvä jumala, mitä tehdä? Täytyy koukistaa selkäänsä ja kiittää.

Maheu vaikeni. Häntä kalvoi viha ja arkuus. Etienne vaipui mietteisiinsä. He kulkivat taas keskellä joukkoa, joka täytti tiet. Katkeruus yltyi. Se oli rauhallisen väen äänetön epätoivo, ilman huutoja tai voimakkaita liikkeitä, pelottavana kuin lähestyvän myrskyn pauhina. Nytkin jo heiltä puuttuu leipää, mitä sitten, jos vielä palkka painetaan alas? Ravintolasta kuului voimakasta kiroilemista. Katkeruuden ja vihan myrkky teki kurkut niin kuiviksi, että nuo vähäisetkin ansiot siirtyivät kapakan omistajalle.

Montsou'sta kylään saakka eivät Maheu ja Etienne vaihtaneet sanaakaan. Kun he astuivat tupaan, huomasi Maheun vaimo heti, että he olivat tyhjin käsin.

– Sepä mainiota! – huudahti hän. – Entä kahvini, sokurini ja liha?

Palanen lihaa ei kai olisi tehnyt meitä köyhemmiksi?

Mies ei vastannut mitään mielenliikutuksesta. Äkkiä hänen karkeat kasvonsa murtuivat, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään. Hän heittäytyi tuolille ja itkien kuin lapsi heitti pöydälle viisikymmentä frankia.

– Siinä on palkka meidän kaikkien työstä.

Maheun vaimo katsahti Etienneen, mutta kun tämäkin oli vaiti ja alakuloinen, alkoi hänkin itkeä. Kuinka voisi yhdeksän henkeä elää puolen kuukautta viidelläkymmenellä frankilla? Vanhin poika oli heidät hyljännyt, vanhus ei enää voinut liikuttaa jalkojaan, siis täytyy kaikkien kuolla. Alzire heittäytyi äitinsä kaulaan onnettomana siitä, että äiti itki. Estelle parkui myös, Lenore ja Henri ulisivat niin että korvia särki.

Pian koko kylä kajasti samoja hätähuutoja. Miehet olivat palanneet kotiin ja joka perheessä surtiin huonoa saantia ja uutta uhkaavaa hätää. Ovia paiskattiin auki, ja naiset tulivat portaille valittamaan ikäänkuin huoneet olisivat liian ahtaat heidän vaikeroimiselleen.

Sade tiukkui, mutta he eivät sitä huomanneet, vaan huusivat toinen, toisilleen näyttäen saamiaan rahoja.

– Katso, mitä mieheni sai.. Tuoko on palkkaa!

– Ajattele, eihän tästä riitä leipäänkään viikoksi!

– Entä minä! Katso itse. Täytyy kai myydä paidat yltään.

Maheun vaimo meni myös ulos. Levaquen ovelle oli kasaantunut suuri joukko. Siinä kaikuivat huudot voimakkaimmin, sillä mies juoppo ei edes ollut palannut kotiin ja vaimo epäili, että koko palkka hupenee Vulkaniin. Philomene odotti myös Maheuta, jottei rahat joutuisi Sakarian käsiin, Ainoastaan Pierronin vaimo pysyi jotenkin rauhallisena, sillä tuo veijari Pierron osasi aina mielistellä päälliköitä niin, että voudin kirjassa oli hänen osalleen aina merkitty useampia työpäiviä kuin toisille, mutta anoppi piti sitä halpamaisena tekona. Hän oli niitten puolella, jotka kapinoivat. Laiha ja pitkä kuin oli, puisti hän nyrkkiään Montsou'hun päin.

– Voiko ajatella, huusi hän lausumatta Hennebeau'n nimeä, että heidän kyökkipiikansa ajoi kääseissä tänä aamuna. Niin, niin kääseissä parilla hevosella, varmaankin Marchienneen kaloja ostamaan.

Huudot yltyivät. Kaikki purkivat sisustaan, minkä ehtivät. Tuo palvelijatar valkosessa esiliinassa, joka ajoi torille kääseissä harmitti kaikkia. Työläiset olivat kuolla nälkään, pitikö sitten herrasväen syödä kaloja? Mutta eivät he aina tule herkuttelemaan. Kyllä kerran tulee köyhienkin vuoro!

Etiennen kylvämät siemenet alkoivat itää. Kaikki huusivat kärsimättömyydestä voimatta odottaa kulta-ajan koittoa, jolloin kerran hekin saisivat onnensa osaa. Vääryys kävi yhä sietämättömämmäksi. Jo oli aika ruveta vaatimaan oikeuksiaan, kun leipäkin tahdottiin riistää heidän suustaan. Naiset olivat valmiit vaikka heti ryhtymään taisteluun. He tahtoivat heti vallata tuon luvatun maan.

Illalla oli Huvissa päätetty ruveta lakkoon. Rasseneur ei enää väittänyt vastaan. Suvarin piti myöskin sitä ensimäisenä askeleena. Etienne määritteli aseman seuraavasti: jos yhtiö todellakin toivoo lakkoa, niin se saa sen.

V

Kului viikko ja työ jatkui synkän ja epäilevän vaitiolon vallitessa ratkaisevaa yhteentörmäystä odottaessa.

Maheun asiat kävivät yhä huonommiksi ja kaikista merkeistä päättäen uhkasi seuraava palkka tulevan vielä niukemmaksi. Maheun vaimo kävi yhä ärtyisämmäksi. Meni jo niin pitkälle, että eräänä yönä Katarina ei saapunut yöksi kotiin. Seuraavana aamuna saapui hän niin uupuneena ja sairaana, ettei hän voinut mennä työhön. Hän itki ja vakuutti, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että Chaval oli pidättänyt hänet väkisin uhaten lyödä, jos hän lähtisi. Chaval oli aivan tullut hulluksi mustasukkaisuudesta eikä tahtonut päästää häntä Etiennen luo, jonka sängyssä hän sanoi perheen sallivan Katarinan nukkua öisin. Äiti raivostui kieltäen tyttärensä enää menemästä sellaisen eläimen kansaa ja tahtoi itse lähteä Montsou'hun kurittaakseen häntä. Mutta päivä oli kaikessa tapauksessa mennyt hukkaan, sitä paitsi ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut vaihtaa häntä toiseen, kun kerran oli ruvennut hänen kanssaan suhteisiin.

Parin päivän perästä sattui toinen juttu. Oli luultu, että Jeanlin oli kauniisti joka päivä työssä, kun äkkiä saatiin tiistaina tietää, että hän jo kaksi päivää juoksentelee jossain Bebert'in ja Lydian seurassa Vandamin rämeisissä seuduissa. Hän oli narrannut toverinsa mukaan ja kuka ties, mitä kepposia he olivatkaan tehneet. Hän sai tietysti aika selkäsaunan, aluksi kadulla kaikkien lasten nähden varoitukseksi. Oliko moista kuultu? Hänenkö lapsensa, jotka olivat hänelle maksaneet niin paljon syntymästä asti ja joitten aika nyt olisi auttaa vanhempia! Ja hän muisteli omaa ilotonta nuoruuttaan, ainaisen toivottoman puutteen ja raskaan työn lapsuudesta asti.

Kun miehet ja tytär sinä aamuna lähtivät työhön, kohosi Maheun vaimo vuoteeltaan ja sanoi Jeanlinille:

– Muista, jos vielä kerran uskallat sellaista, niin kuritan sinut niin että tulet muistamaan sen elämänikäsi.

– Uudessa murtopaikassa oli työ hyvin raskasta. Hiilikerros tässä paikassa oli niin ohut, että murtajat repivät kyynärpäänsä verille ryömiessään maaperän ja katon väliin. Sitä paitsi kävi maa yhä kosteammaksi, niin että milloin tahansa voitiin odottaa maanalaisen lähteen pulpahtavan esiin, rikkovan kallion ja vievän ihmiset virran mukana. Edellisenä päivänä, kun Etienne oli voimakkaasti iskenyt kuokallaan, pärskähti hänen kasvoihinsa vettä. Mutta hän ei paljoa välittänyt onnettomuustapauksista, hän oli käynyt yhtä huolettomaksi, kuin muutkin toverit. He hengittivät räjähdyskaasua tuntematta edes enää sen painostusta. Kun toisinaan lyhdyn valo kävi tavallista enemmän sinertäväksi, painoi joku hiilenkaivaja korvansa seinää vastaan kuunnellen suhinaa, mikä on ominainen kaasulle, joka murtautuu esiin jostain kolosta.

Pelottavampia olivat kuitenkin maanvieremät. Se ei ollut yksin paalutusten syy, vaan myös huono maaperä, joka oli aivan kostea ja tuskin pysyi koossa.

Maheun täytyi kolmasti päivässä paaluttaa. Kello oli nyt puoli kolme ja työmiehet hankkiutuivat lähtöön. Kellottaen kyljellään oli Etienne juuri lopettamaisillaan iskemästä hiilenmöhkälettä, kun äkkiä kumahti etäinen jyrinä, ikäänkuin maanalainen ukkonen olisi tärisyttänyt kaivoksen.

– Mitä se on? huudahti hän ja nakkasi kuokan kädestään kuunnellakseen.

Hänestä tuntui, että koko käytävä hänen takanaan oli vierinyt alas.

– Se on maanvieremä!.. Pian! Pian! huusi Maheu syöksyen edeltä käytävää alas.

Kaikki heittäytyivät hänen jälkeensä levottomuuden valtaamina. Lyhdyt hyppivät heidän käsissään, ympärille oli syntynyt kuolon hiljaisuus. He juoksivat tuttua tietä kumartuen, melkein nelinryömin, vaihdellen juostessaan katkonaisia kysymyksiä ja vastauksia: Missä se oli? Ehkä murtopaikassa? Ei, se kuului alhaalta. Ehkä kuljetuskäytävässä. Kun he saapuivat savutorven luo, ryhmittyivät he työntäen toinen toisiaan, estäen toinen toistaan.

Jeanlin oli tänä päivänä myös kaivoksessa, uskaltamatta jäädä pois, sillä hän tunsi vielä nahoissaan edellisen päivän löylytyksen. Hän juosta köpitti avojaloin rattaitten jonon jälestä sulkien ilmavaihtoluukkuja. Toisinaan, kun hän ei pelännyt voudin näkevän hyppäsi hän viimeisille rattaille istumaan, vaikka se oli kielletty, sillä pelättiin hänen vaipuvan uneen. Hänen suurin huvinsa oli jonon pysähtyessä antaakseen tietä vastaantulevalle jonolle, hiljaa hiipiä Bebertin luo, joka istui ohjaksissa ja nypistää häntä verille tai tehdä jotain muuta koiruutta. Tällaisina hetkinä oli hän aivan apinan näköinen, keltatukkainen ja hörökorvainen kuin oli. Hän oli ketterä, kuin villikissa ja kehittynyt kuin jokin epäsikiö, josta tunsi sen polveutuvan eläimestä.

Iltapäivällä oli Mouque tuonut Bataillen pojille. Kun hevonen äkkiä pysähtyi raitiotien mutkassa, hiipi Jeanlin Bebertin luo ja kysyi:

– Mitä tuo vanha kaakki pysähtyy? Olin vähällä taittaa sääreni.

Mutta Bebert ei voinut vastata. Vastaan kulki toinen jono rattaita, joita kuljetti Trompette ja vanhan tuttavansa tunnettuaan oli Bataille äkkiä vilkastunut, niin että Bebertilla oli aika työ pidättääkseen sen. Ensimäisestä päivästä saakka oli Bataille alkanut tuntea hellää ystävyyttä sitä kohtaan ikäänkuin tahtoisi opettaa sille kärsivällisyyttä ja itsensä hallitsemista. Mutta Trompette ei ollut vieläkään tottunut tilaansa, vaan kuletti rattaita alas painunein päin kaihoten aurinkoa. Joka kerta kun he tulivat vastakkain kurotti Bataille päätään kerskuen, tahtoen nuolasta toista kuonoon rohkaistakseen sitä edes vähän hyväilyllään.

– Nyt nuo kirotut taas nuoleskelevat, mörähti Bebert.

Kun Trompette oli mennyt ohi, vastasi hän Jeanlinille:

– Se on käynyt jo helkkarin vanhaksi, tuo raato! Jos vaan tiellä sattuu jokin kuoppa tai kivi, pysähtyy se ikäänkuin pelkäisi loukkautuvansa. Jumala tiesi, mitä se tänään erikoisesti pelkää luukkujen takana. Työntää ne auki, mutta sitten pysähtyy. Oletko huomannut mitään?

– En muuta kuin että vettä on polviin saakka, vastasi Jeanlin.

Jono lähti edelleen. Seuraavan ilmaluukun edessä Bataille pysähtyi taas ja hirnahti. Se työnsi sen päällään, mutta kauan ei tahtonut mennä siitä. Vihdoin ryntäsi se siitä vauhdilla.

Jeanlin, joka sulki oven, jäi jälkeen. Hän kumartui tarkastaakseen suota, jossa hän kahlasi. Sitten kohotti hän lyhdyn ja huomasi, että kannattimet olivat taipuneet tunkevan veden painosta. Samassa saapui paikkaan eräs kivihiilenkaivaja nimeltä Berloque Chicot, joka kiiruhti kotiin vaimonsa luo, joka makasi lapsivuoteessa. Hän pysähtyi myös tutkiakseen paalutusta. Mutta juuri kuin poika oli tahtonut juosta hevosensa perästä, kajahti hirveä rytinä ja sekä mies että lapsi hävisivät maanvieremän alle.

Täräyksestä kohosi sakea tomu ilmaan. Kaikilta haaroilta ryntäsi työmiehiä paikalle soastuna ja tukahtumaisillaan iskusta. Vilkkuvat lyhtyjenvalot valaisivat hämärästi pelästyneitten ihmisten hahmoja, jotka riensivät myyränkoloistaan onnettomuuspaikalle.

Ne, jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle, alkoivat huutaa tovereitaan. Toiset, jotka olivat vieremän toisella puolen, vastasivat. Heti kävi selville, että katto oli romahtanut kymmenen metrin alalla. Siis ei ollut erikoista vaaraa, mutta heidän sydämiään kouristi kun multakasan seasta alkoi kuulua kuolemankorahduksia.

Bebert jätti hevosensa ja juosten paikalle, huusi: – Jeanlin jäi sinne! Jeanlin jäi sinne!

Samassa saapui Maheu, Sakarias ja Etienne, Maheun oli vallannut toivoton raivo ja hän kiroili myötäänsä.

Katarina, Mouquette ja Lydia, jotka myös olivat rientäneet paikalle, alkoivat itkeä kauhusta ja surusta, turhaa oli saada heidät vaikenemaan. Ympärillä vallitsi kauhea hämminki ja pimeys musteni.

Vouti Richomme oli myös rientänyt paikalle epätoivoissaan, ettei insinööri Negrel'iä eikä Dansaert'ia ollut kaivoksessa. Hän kuunteli korva maata vasten ja selitti lopuksi, ettei se ollut lapsen, vaan miehen valitusta: Jokin työmies oli varmaankin siellä. Maheu oli jo parikymmentä kertaa kutsunut Jeanlinia saamatta vastausta. Varmaankin oli poika musertunut kuoliaaksi.

– Rientäkäämme! sanoi Richomme tehden valmistuksia onnettomien pelastamiseksi. – Sitten ehdimme jaaritella.

Kivihiilenkaivajat alkoivat molemmilta puolin kaivaa vieremää lapioilla ja kuokillaan. Chaval työskenteli ääneti Etiennen ja Maheun rinnalla, Sakarias piti huolta mullan viemisestä pois tieltä. Lähestyi kotiinpaluunaika, eikä kukaan heistä ollut saanut mitään suuhunsa, mutta sitä ei ajateltu, koska toveri oli vaarassa. Joku lausui, että kotona oltaisiin levottomana, kun ei kukaan palaa, mutta ei Katarina eikä Mouquette ei edes Lydiakaan tahtonut lähteä. He tahtoivat tietää, mitä oli tapahtunut. Vihdoin otti Levaque tehtäväkseen kertoa vähäisestä maanvieremästä, joka ei ole aiheuttanut mitään onnettomuutta. Kello oli jo lähes neljä. Yhden tunnin kuluessa olivat työläiset tehneet yhtä paljon kuin koko aamupäivänä. Suurin osa multaa oli jo saatu tieltä, mutta katto yhä varisi. Maheu työskenteli kiihkolla iskien sitä rivakkaammin, jos joku tahtoi vaihtaa häntä.

– Hiljaa! kehotti Richomme. – Taidamme olla perillä… Kunpa emme satuttaisi heitä.

Korahdukset kuuluivat yhä selvemmin. Nuo yhtämittaiset vaikerrukset olivat pelastajien osviittana. Nyt kuuluivat ne aivan kuokkien alta. Ja äkkiä hiljenivät.

Kaikki tunsivat kuoleman hengen karmivan, mutta he jatkoivat kaivamistaan hiestyneinä ja uupuneina äärimäisyyteen. Vihdoin sattui joku jalkaan. Silloin alettiin kaivaa käsin kunnes koko ruumis vapautettiin mullan alta. Pää ei ollut murskautunut. Lyhdyn valo loi siihen valoa ja Chicot'n nimi kierteli huulilta huulille. Hän oli vielä lämmin, mutta selkäranka oli ruhjoutunut jonkun möhkäleen painosta.

– Käärikää hän vaippoihin ja pankaa rattaille, käski vouti. Mutta nyt etsikäämme pian poika!

Maheu iski viimeisen kerran tehden aukon jonka kautta saattoi tulla viileyteen toisella puolen olevien kanssa. Hänelle huudettiin, että Jeanlin oli juuri löydetty, hän on tainnoksissa, molemmat sääret murskatut, mutta hän hengittää vielä. Isä otti pojan käsivarsilleen ja lähti menemään. Lujasti kiristettyjen hampaitten takaa pääsi vain kirouksia, joihin hän purki tuskansa. Katarina ja muut naiset alkoivat taas itkeä ääneen.

Järjestettiin nopeasti jono. Bebert toi Bataillen, joka valjastettiin kaksien rattaitten eteen. Toiselle pantiin Chicot'n ruumis ja toiseen istui Maheu pitäen Jeanlinia sylissään. Poika oli kääritty johonkin rääsyyn, joka oli; revitty ilmavaihtoluukusta. Molemmissa rattaissa punotti lyhty kuin tähti. Lähdettiin hiljaa liikkeelle. Jonon perässä kulki noin viisikymmentä kivihiilenkaivajaa, jotka vasta alkoivat tuntea väsymystä ja laahasivat jalkojaan perässä. Yli puoli tuntia kesti ennenkuin he saapuivat nostokonehalliin.

Richomme'n määräyksestä, hänen tultua edellä nostohalliin, odotti tyhjä häkki heitä. Pierron sysäsi heti siihen molemmat hiilirattaat. Toisissa istui Maheu runneltuneine poikineen, toisiin täytyi Etiennen istua pitämään Chicot'n ruumista. Kun työmiehet olivat täyttäneet muut osastot, lähdettiin ylös, missä oltiin kahden minuutin kuluttua. Kylmä sade ryöppysi kattoon, miehet katsoivat kärsimättöminä ylös, milloin he tulisivat päivän valoon.

Onneksi oli poika, joka oli lähetetty hakemaan lääkäri Vanderhaghen'ia, löytänyt hänet ja tuonut kaivokseen. Jeanlin ja Chicot'n ruumis kannettiin voudin huoneeseen, missä vuoden ympäri paloi uuni. Vesisangot jalanpesua varten siirrettiin sivulle ja levitettiin kaksi matrassia penkeille, johon mies ja lapsi pantiin. Huoneeseen päästettiin ainoastaan Maheu ja Etienne, toiset työläiset, naiset ja pojat ryhmittyivät oven eteen istuen kyykyssä ja keskustellen puoliääneen.

Lääkäri vain katsahti Chicot'hon ja lausui:

– Loppunut! Voitte pestä hänet..

Kaksi työntarkastajaa riisui ja pesi sienellä ruumiin, joka oli aivan musta hiilentomusta ja hiestä.

– Pää on ehjä, jatkoi lääkäri laskettuaan polvilleen Jeanlinin eteen, – rinta samoin… Mutta jalat, jalat ovat rikki…

Hän riisui itse lapsen, riisui myssym, takin, veti housut jaloista ja paidan yltä käännellen poikaa imettäjän taitavuudella. Ja nyt makasi pieni alaston inehmoinen hänen edessään laihana kuin mato, likasena hiilipölystä, keltasesta mullasta ja veritahroista. Ei voinut mitään nähdä, ennenkuin pesi hänet. Pesusta näytti hän tulevan vieläkin laihemmaksi, niin että kalpean ihon läpi näkyivät luut. Hirveätä oli nähdä tuota onnetonta olentoa, osattoman rodun jälkeläistä, tuota pientä näännytettyä lasta, jonka vuorimassat olivat melkein runnelleet kuoliaaksi.

Jeanlin tointui ja alkoi vaikeroida. Maheu seisoi hänen jaloissaan ja katsoi poikaansa kääntämättä silmiään pois. Suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään.

– Oletko sinä hänen isänsä? – kysyi lääkäri, kohottaen päätään. – Älä itke, eihän hän ole kuollut… Parempi, jos auttaisit minua vähän.

Hän löysi kaksi yksinkertaista luurikkoa. Mutia oikea sääri teki hänet levottomaksi, mahdollisesti täytyisi leikata se.

Nyt tuli paikalle insinööri Negrel ja Dansaert, joille oli ilmoitettu asiasta, Richommen seurassa. Edellinen kuunteli voudin kertomusta harmistuneen näköisenä. Ja huudahti kuohuksissaan: – aina tuo kirottu paalutus! Eikö ole satoja kertoja varoitettu, että se tulisi maksamaan ihmishengen. Ja vielä nuo naudat tahtovat ruveta lakkoon, jos heidät pakotettaisiin paaluttamaan huolellisesti! Pahinta oli, että yhtiön nyt täytyy maksaa tapahtumasta. Mahtaa herra Hennebeau ilostua!

Kuka tuo oli? kysyi hän Dansaert'ilta, joka ääneti seisoi raidilla peitetyn ruumiin ääressä.

– Chicot, paraita työmiehiämme, vastasi päävouti. – Hänellä on kolme lasta… mies parka!

Tohtori Vanderhaghen pyysi, että Jeanlin heti vietäisiin vanhempain luo. Kello löi kuusi, alkoi jo hämärtää ja olisi aika ajatella ruumiinkin viemistä. Insinöörin käskystä valjastettiin kuormavaunujen eteen ja tuotiin paarit. Lapsi pantiin paareille ja kuormavaunuille ruumis matrassille.

Oven luona olivat yhä vieläkin hiilirattaitten lykkääjät ja kivihiilenkaivajat, kaikki tahtoivat omin silmin saada nähdä haavoittuneita. Kun huoneen ovi avattiin, syntyi joukossa äänettömyys. Taas syntyi jono: edellä vaunut, sitten paarit ja perässä ihmisjoukko. Hitaasti kulki jono mäkeä ylös kylään päin. Marraskuun ensimäiset pakkaset olivat tehneet tasangon paljaaksi, yö laskeutui maahan kuin kuolleen kaapu.

Etienne kehoitti Maheu'ta lähettämään Katarinaa edelle valmistamaan äitiä, jottei isku tulisi liian odottamattomana. Isä, joka kulki kuin unessa paarien jälestä, nyökkäsi ääneti päätään. Nuori tyttö lähti juoksemaan, sillä heidän kotinsa oli jo lähellä. Mutta kylässä aavistettiin jo noitten tuttujen mustien vaunujen lähenemisestä. Naiset juoksivat raitille paljain päin. Pian oli heitä kolmekymmentä, hetken perästä viisikymmentä, kaikki saman kauhun vallassa. Siis on kuolleitakin? Mutta kuka? He olivat hetkeksi lohtuneet Levaquen kertomuksesta, mutta nyt olivat he sitä suuremman epätoivon vallassa kuvitellen mielessään mitä tärisyttävimpiä tapauksia. He eivät enää tahtoneet uskoa, että on kuollut vain yksi mies, vaan kymmenen, vaikka vaunut kulettivat heitä noin yksitellen.

Kun Katarina saapui kotiin, vaivasi Maheun vaimoa jo synkkä levottomuus ja tuskin tyttö oli ehtinyt avata suunsa, kun hän jo huusi:

– Isä on kuollut!

Turhaan koetti nuori tyttö väittää vastaan, puhuen Jeanlinista. Välittämättä hänestä syöksyi vaimo ulos. Kun vaunut etäältä kirkon takaa tulivat näkyviin, oli hän pyörtyä ja pysähtyi kalman kalpeana.

Vaunut ajoivat ohi ja samassa huomasi vaimo miehensä, joka kulki paarien jälessä. Kun paarit laskettiin hänen ovensa eteen ja hän sai nähdä Jeanlinin elävänä, vaikka viottunein säärin, tointui hän ja äkkiä valtasi hänet vimmattu raivo. Hänen silmänsä olivat kuivat kyyneleistä, kun hän huusi:

– Tää on jo kaiken huippu! Nyt jo aletaan tehdä lapsistamme raajarikkoja!.. Herra jumala, molemmat jalat! Mitä minä nyt hänen kanssaan?

– Hiljaa! sanoi tohtori Vanderhaghen, joka oli myös seurannut mukana sitoakseen Jeanlinin. – Olisiko parempi, jos hän olisi jäänyt sinne?

Mutta vaimo huusi välittämättä hänestä ja Alzire, Lenore ja Henry parkuivat minkä jaksoivat. Vaimo auttoi tohtoria siirtämään sairasta huoneeseen ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi, kuitenkaan lakkaamatta sättimästä. Mistä hän ottaisi rahaa ruokkiakseen vaivaisia! Eikö ollut kylliksi ukosta, nyt vielä poika kadotti jalkansa. Hänen sättimiseen ja vaikeroimiseen sekaantuivat tuskan huudot läheisestä talosta, missä Chicot'n vaimo ja lapset itkivät kadotettua isäänsä. Tuli pimeä yö, kivihiilenkaivajat rupesivat vihdoin ruualle, koko kylä tuli hiljaiseksi, vain onnettomien naisten huudot rikkoivat hiljaisuuden.

Kului kolme viikkoa. Oli onnistuttu välttää sahauttamasta Jeanlinin säärtä, mutta hän jäi ontuvaksi. Pitkien saivartelujen jälkeen oli yhtiö vihdoin myöntänyt Maheulle viidenkymmenen frankin korvauksen. Sitä paitsi lupasi se antaa pojalle työtä ylhäällä, kun hän parantuisi. Mutta kurjaa oli sittenkin heidän elämänsä. Isään oli tapaus vaikuttanut niin voimakkaasti, että hän sairastui kuumeeseen.

Vasta torstaina seuraavalla viikolla palasi Maheu työhön. Illalla johti Etienne puheen joulukuun ensimäiseen päivään, joka oli lähellä lausuen vakavia arveluitaan siitä, panisiko yhtiö uhkauksensa toimeen. Oltiin ylhäällä kello kymmeneen saakka, odottaen Katarinaa, joka viivästyi Chavalin seurassa. Hän ei palannut ja Maheun vaimo paiskasi sydämistyneenä oven kiinni.

Katarina ei palannut seuraavanakaan päivänä. Vasta iltapäivällä töitten jälkeen saivat Maheut tietää, että Chaval oli jättänyt Katarinan luoksensa. Hän oli niin kiusannut tyttöä, että tämä oli päättänyt mieluummin jäädä hänen luoksensa. Välttääkseen sättimistä oli Chaval lähtenyt Voreux'n kaivoksesta Deneulinin kaivokseen työhön, jonne myöskin Katarinakin palkkautui rattaitten lykkääjäksi. Muutoin asuivat he entisessä paikassa Montsou'ssa Piquetten luona.

Aluksi aikoi Maheu heti mennä rusikoimaan Chavalia, sekä potkaista tyttö kotiin. Mutta sitten tyyntyi hän pian ajatellen ettei kannattanut, niinhän aina käy, kun annetaan tytönheitukkojen vapaasti mennä juoksemaan miesten kintereillä. Paras oli tyynesti odottaa häitä. Mutta hänen vaimonsa ei mukautunut siihen yhtä kylmäverisesti.

– Olenko minä rääkännyt häntä, kun hän rupesi tuon Chavalin kanssa suhteisiin? – huusi hän Etiennelle, joka kuunteli häntä. – Tehän olette rehellinen mies, sanokaa! Eikö hänellä ollut täysi vapautensa? Herra Jumala, kaikkienhan täytyy sitä läpikäydä. Minä itse olin raskas, kun isä nai minut. Mutta minä en hyljännyt vanhempiani, enkä koskaan ollut niin halpamainen, että olisin antanut ansioni miehelle, joka sitä ei tarvitse. Se on kovin ilkeästi. Parempi olisi ollut jäädä ilman lapsia.

Etienne nyökäytti vain ääneti päätään.

– Tyttö juoksenteli joka ilta mihin tahtoi, jatkoi äiti. – Ja mikä kiire hänellä oli, eikö hän voinut odottaa, kunnes minä antaisin hänet miehelään, olisi siksi auttanut meidät pulasta. Sehän onkin lasten velvollisuus.

Alzire nyökäytti päätään. Lenore ja Henri hiljaa itkivät nähdessään äidin noin sättivän ja luettelevan kaikki onnettomuudet: ensiksi Sakarian naimisiin meno, sitten vanha Bonnemort, joka on kahlehdittu tuoliinsa, sitten Jeanlin, joka ei voi lähteä ulos ennenkuin kymmenen päivän kuluttua, sillä luut eivät vielä ole kasvaneet umpeen. Ja nyt tuo Katarina-lutka, joka on lopullisesti saattanut heidät häviöön. Nyt tekee isä yksin työtä. Voiko seitsemän henkeä, paitsi Estelleä, elää kolmella frankilla, jotka isä ansaitsee? Parempi olisi kaikkien hukuttautua kanavaan.

– Turhaan sinä kiihottelet, eihän sillä auta, – keskeytti Maheu hänet kumealla äänellä. – Ehkemme vielä joudu hukkaan.

Etienne, joka oli katsonut alas lattiaan, kohotti nyt silmänsä ja ikäänkuin unesta heränneenä lausui:

– Jo on aika, niin!

NELJÄS OSA

I

Eräänä maanantaina oli Hennebeaun herrasväki kutsunut Gregoire'n herrasväen luoksensa aamiaiselle. Oli päätetty tehdä yhdessä kävelyretki. Aamiaisen jälkeen lupasi Paul Negrel näyttää naisille Saint Thomasin kaivoksen, joka oli saatettu uuteen kuntoon. Mutta oikeastaan sekä aamiainen että kävelyretki oli tekosyy, rouva Hennebeau'n ystävällinen keksintö tarkoituksessa jouduttaa Cecilen ja Paulin häitä.

Mutta äkkiä juuri samana maanantaiaamuna kello neljä oli puhjennut lakko. Kun yhtiö joulukuun 1 p: nä oli saattanut käytäntöön uuden maksutavan, olivat kivihiilenkaivajat näköjään aivan rauhalliset. Kahden viikon kuluttua, maksupäivänä, he eivät tehneet minkäänlaisia vastaväitteitä. Tirehtööristä alkaen alimpaan kaivosvoutiin luulivat kaikki, että työläiset taipuivat maksuehtoihin. Sitä suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä kun äkkiä tuona maanantaiaamuna syttyi sota, joka todisti hyvästä johdosta ja järjestymisestä.

Kello viisi herätti Dansaert Hennebeau'n ilmoittaakseen hänelle, ettei ainoakaan työmies mennyt töihin Voreux'hon. Hän oli kulkenut kylän No. 240 poikki, mutta kaikki sen asukkaat makasivat sikeässä unessa suljettujen ikkunoitten ja ovien takana. Tuskin oli tirehtööri ehtinyt nousta, kun hänen päänsä yli alkoi tihuttaa sähkösanomia ja sananlennättäjiä saapui joka neljännestunnin kuluttua. Aluksi toivoi hän, että levottomuudet rajoittuisivat vain Voreux'hon, mutta hetki hetkeltä kävivät sanomat yhä uhkaavimmiksi. Mirou'hon, Crevecoeur'iin ja Madeleine'en olivat saapuneet ainoastaan tallirengit. Victoire'n ja Feutry-Cantel'iin, noihin luotettavimpiin kaivoksiin, ei saapunut muuta kuin kolmasosa työläisiä. Ainoastaan Saint Thomas'sa olivat kaikki työläiset työssä, se näköjään jäisi liikkeen ulkopuolelle. Kello yhdeksään saakka oli tirehtööri kiinni sanellen sähkösanomia kaikille haaroille: Lillen prefektille, yhtiön hallinnon jäsenille, ilmoittaen edeltäpäin viranomaisille ja pyytäen toimintamääräyksiä. Hän oli lähettänyt Negrel'in kiertämään naapurikaivoksia hankkiakseen tarkempia tietoja.

Äkkiä muisti Hennebeau aamiaisen. Hän oli jo aikeissa lähettää kuskin Gregoirien luo, mutta jokin päättämättömyys valtasi hänet, joka hetki sitten oli jaellut lyhyitä sotilaallisia määräyksiä taistelun varalta. Hän nousi yläkertaan vaimonsa pukuhuoneeseen, missä palvelijatar suki tämän päätä.

– Vai niin, he tekivät lakon, sanoi rouva tyynesti, kun mies oli alkanut kysyä häneltä neuvoa, – Entä sitten, mitä me siitä? Emme kai lakkaa syömästä sen tähden?

Rouva oli itsepäinen eikä auttanut, vaikka herra Hennebeau vakuutti, että aamiainen olisi kaikissa tapauksissa häiritty eikä Saint Thomas'een voisi lähteä missään tapauksessa. Mutta rouvalla oli valmis vastaus kaikelle. Miksi antaa valmiin aamiaisen mennä hukkaan? Ja voisihan jättää retken tekemättä, jos se ei ole viisasta.

– Sitäpaitsi tiedättehän, – lisäsi hän. kun kamarineitsyt oli poistunut huoneesta, – miksi olen kutsunut noita herttaisia ihmisiä luoksemme. Näistä häistä pitäisi teidän olla enemmän huvitettu kuin työmiesten tyhmyyksistä… Sanalla sanoen, minä niin tahdon ja älkää hermostuttako minua. – Mies katsoi häneen pidättäen mielenliikutustaan, mutta hänen tyyneistä kasvoistaan, joita hän oli tottunut hallitsemaan, voitaisiin huomata sydämen tuskan salaisia merkkejä. Nainen istui hänen edessään pooli-pukimissaan, pyyleänä ja yhä vielä kauniina ja lumoovana. Hetken tunsi mies halua vallata hänet, painaa päänsä hänen valkoseen rintaansa, sillä sekä nainen että koko huoneen aistikas sisustus ja hermoja kutkuttava myskin haju taivutti siihen. Mutta hän peräytyi: jo kymmenen vuotta oli heillä ollut eri sänkykamarit.

– Hyvä on, sanoi hän poismennessään, – älkäämme peruuttako mitään.

Hennebeau oli syntynyt Ardennessa. Hänen lapsuutensa oli ollut iloton. Köyhänä orpona oli hän joutunut Pariisin kadulle ja suurilla vaikeuksilla saattoi hän lopettaa nuorisokoulun. Kahdenkymmenen neljän ikäisenä oli lähtenyt Grand-Combe'en Sainte-Barben vuori-insinööriksi. Kolme vuotta myöhemmin tuli hän Marlesien kaivosten piiri-insinööriksi Pas-de-Calais'sa. Siellä hän oli nainut erään rikkaan kehruutehtaan omistajan tyttären. Viisitoista vuotta olivat puolisot tässä pienessä maaseutukaupungissa eikä mikään häirinnyt heidän yksitoikkoista elämäänsä, ei edes lapsen syntyminen.

Aikaa myöten kehittyi rouva Hennebeau'ssa ärtyisyys miestänsä kohti, niin että lopuksi he kävivät aivan vieraiksi toinen toisilleen. Lapsuudesta oli rouvaa opetettu jumaloimaan rahaa ja hän halveksi miestään, joka raskaalla työllä ansaitsi vähäpätöisen palkkionsa ja joka ei osannut toteuttaa ainoatakaan hänen kouluajan toivoaan. Hän oli ankaran rehellinen, ei tahtonut ryhtyä epäiltäviin yrityksiin ja seisoi kuin sotamies paikallaan. Puolisot vieraantuivat yhä enemmän toisistaan ja lakkasivat olemasta mies ja vaimo. Mies jumaloi häntä, mutta vaimo näytti hänelle sellaista kylmyyttä, että hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois. Rouva hankki itselleen rakastajan, josta mies ei tietänyt.

Vihdoin jätti hän Pas-de-Calais'n ja otti paikan Pariisissa siinä luulossa, että hänen vaimonsa olisi siitä hänelle kiitollinen. Mutta Pariisi eroitti heidät lopullisesti. Pariisista oli vaimo haaveillut jo pienenä tyttönä ollessaan. Viikon kuluessa hän jollain ihmeellisellä tavalla hävitti itsestään kaiken maalaisuuden, tuli äkkiä komeaksi ja antautui ahneena kaikille ylellisyyden hullutuksille.

Ne kymmenen vuotta, jotka hän täällä vietti, täytti suuri intohimo, julkinen suhde erääseen nuoreen mieheen ja kun tämä lopuksi jätti hänet, oli hän vähällä kuolla siitä. Tällä kertaa mies ei ollut voinut jäädä tietämättömäksi ja hän aikaansai aluksi kauheita kohtauksia, mutta sitten hän taipui. Hänet teki aseettomaksi tuon naisen itsevarmuus, joka oli valmis mihin hyvänsä onnen etsinnässä, Kun hän oli eronnut rakastajastaan, tuli hän hyvin sairaaksi ja silloin otti mies kaivostirehtöörin paikan Montsou'ssa toivossa, että vaimo täällä erämaassa parantuisi ja paranisi.

Mutta Montsou'ssa Hennebeau'n puolisot kestivät samaa ärtymystä ja ikävää kuin avioliittonsa ensi aikoina. Rouva Hennebeau koristi pienen hallintotalon niin ylellisesti, että huhut siitä kulkivat Lilleen saakka. Mutta tuo seutu ärsytti häntä, päättymättömine tyhmine peltoineen ja likaisine maanteineen vailla ainoatakaan puuta, ja eniten tuo inhottava väestö, joka herätti hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä. Alkoivat valitukset ikävästä. Hän syytti miestään, että tämä oli uhrannut hänet, neljänkymmenen tuhannen frankin edestä, minkä hän sai palkaksi täällä ja mikä itse asiassa oli aivan mitätön palkka, joka tuskin riitti taloustarpeisiin. Ainakin pitäisi hänen kuten muittenkin hankkia voitto-osuus itselleen tai osakkeita ja yleensä saavuttaa jotain parempaa. Ja sitä hän jankkasi rikkaan perijättären säälimättömyydellä, sillä hän oli tuonut rahaa taloon.

Mies koetti peittää palavaa intohimoaan tuota naista kohti toimihenkilön kylmällä naamiolla, mutta vuosien vieriessä kiihtyi hänen himonsa yhä enemmän. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut kuulunut hänelle kokonaan ja häntä kalvoi halu saada edes kerran näyttää hänelle rakkautensa koko voiman. Joka aamu ajatteli hän, että illalla hän sen tekee, mutta kun hän kohtasi vaimonsa kylmän katseen ja tunsi että koko hänen olentonsa on sitä vastaan, luopui hän päätöksestään eikä edes uskaltanut koskettaa hänen kättään. Se oli ainainen parantumaton kidutus, joka piili hänen kylmän ulkokuorensa alla, hellän sydämen kärsimystä, sydämen, joka ei löytänyt onnea kodissaan.

Juuri silloin saapui Montsou'hun Paul Negrel. Hänen äitinsä, erään kapteenin leski, eli Avignon'issa vähäisellä eläkkeellä, usein syöden pelkkää leipää ja vettä, jotta hänen pojallaan olisi mahdollisuus päättää polyteknikumi. Suoritettuaan tutkinnon sai hän hyvin huonon paikan, jolloin hänen setänsä, Hennebeau, tarjosi hänelle insinöörin paikan Montsou'ssa.

Häntä kohdeltiin talossa kuin omaa lasta, hänelle annettiin eri huone ja vihdoin jäi hän aivan asumaan heidän luokseen. Siten oli hän tilaisuudessa lähettämään puolet palkastaan, kolme tuhatta frankia, äidilleen. Jottei tämä hyväntekeväisyys painostaisi nuorukaista, vakuutti Hennebeau, että nuoren miehen on sangen vaikea perustaa oma talous jossain pienessä talossa, jollaisia yhtiö antaa insinöörien asuttavaksi. Rouva Hennebeau alkoi heti alusta asti kohdella Paul Negreliä kuin hyvä äiti ainakin, sinutellen häntä ja kaikin tavoin vaalien hänen hyvinvointiaan. Etenkin ensimäisinä kuukausina osotti hän äidillistä hellyyttä antaen hänelle monta hyvää neuvoa. Mutta samalla hän pysyi naisena ja huomaamatta siirsi puheen tuttavallisemmille aloille. Häntä huvitti tuo ennakkoluuloton nuori mies, joka filosoferasi rakkauden kysymyksissä, oli niin viisas huolimatta synkästä elämänkatsomuksestaan ja hänen kapeat kasvonsa ja suippo nenänsä näyttivät niin veitikkamaisilta.

Oli siis luonnollista, että eräänä iltana rouva Hennebeau tapasi itsensä miehensä veljenpojan sylissä. Hän vakuutti antautuvansa hyvyydestä, sillä hänen sydämensä oli kuollut ja hän tahtoo olla ainoastaan hänelle ystävä. Äkkiä haltioitui hän ajatuksesta naittaa hänet, haaveili itsensä uhrautumisesta luovuttaen hänet jollekin rikkaalle morsiamelle. Heidän suhteensa pysyi, se antoi heille iloa ja vaihtelua ja rouva Hennebeau pani suhteeseen kaiken hellyytensä, mikä hänen tapaisella toimettomalla ja elämänsä eläneellä naisella vielä oli annettavana.

Siten kului kaksi vuotta. Eräänä yönä oli Hennebeau kuulevinaan tassuttelevia askeleita oven takana. Epäilys valtasi hänet taas, mutta hän ei tahtonut uskoa sellaista ilettävänä mahdolliseksi omassa talossaan noitten läheisten sukulaisten, melkein äidin ja pojan välillä. Juuri seuraavana päivänä alkoi hänen vaimonsa puhua, että hän oli valinnut Cecile Gregoiren Paulin vaimoksi. Ja hän puhui asiasta sellaisella lämmöllä, että mies häpesi hirveästi epäilystään. Hän tunsi yhä edelleenkin nuorta miestä kohti kiitollisuutta siitä, että hänen tulonsa oli tehnyt hänen kotinsa vähemmän synkäksi.

Tullessaan ulos pukuhuoneesta tapasi hän vastaanottohuoneessa Paulin, joka juuri tuli kotiin kiertoajostaan ja näytti olevan hyvin huvitettu lakosta.

– No, mitä? kysyi eno.

– Olen kiertänyt kaikki kylät. Kansa näkyy käyttäytyvän hyvin siivosti… Luulen muuten, että he aikovat lähettää lähettiläitä luoksesi.

– Sinäkö se olet, Paul? – kuului ylhäältä rouva Hennebeau'n ääni. – Tule kertomaan minulle uutisia. Kuinka hassuja ovat nuo ihmiset, jotka aikaansaavat sellaista hämminkiä, vaikka heidän on niin hyvä olla.

Tirehtöörin täytyi kieltäytyä kuulemasta lähempiä tietoja, koska hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa puhutella hänen lähettilästään. Hän palasi työpöytänsä luo, mihin oli sillä välin ehtinyt kasaantua uusi pinkka sähkösanomia.

Kun Gregoiret saapuivat kello yksitoista, hämmästyivät he suuresti, että palvelija Hippolyte melkein työnsi heidät ovesta sisään heitettyään levottomia silmäyksiä tien molempiin päihin. Vierashuoneessa olivat akuttimet lasketut alas ja heidät vietiin suoraan Hennebeau'n työhuoneeseen. Isäntä pyysi anteeksi, että hän siten ottaa heidät vastaan, mutta vierashuoneen ikkunat olivat maantielle päin ja siksi oli epäviisasta uhmata väkeä.

– Kuinka? Ettekö tiedäkään mitään? – kysyi hän huomatessaan heidän hämmästyksensä.

Saatuaan kuulla lakosta, Gregoire vain kohautti olkapäitään tavallisella huolettomalla ilmeellä. Pyh! tuo ei ole suinkaan mitään vaarallista, kansahan täällä on niin siivoa. Rouva Gregoire nyökäytti päätään myöntäen miehensä mielipiteen oikeaksi kivihiilenkaivajien vuosisataisnöyryydestä. Cecile taasen hymyili vain sanalle "lakko" iloisena ja terveenä sinisessä verkapuvussaan, sillä se muistutti hänelle hänen käyntejään työväen kylissä ja almujen jakamista.

Rouva Hennebeau saapui mustassa silkkipuvussa. Hänen perästä tuli Negrel.

– Ajatelkaa, kuinka harmillista! – huusi hän jo ovessa. – Eivät voineet odottaa! Tiedättekö että Paul kieltäytyy viemästä meitä Saint-Thomas'een.

– Siinä tapauksessa jäämme tänne, vastasi Gregoire kohteliaasti. – Se on sitä herttaisempaa.

Paul tervehti Cecileä ja tämän äitiä. Mutta hänen tätinsä tuli tyytymättömäksi sellaisesta välinpitämättömyydestä ja katseellaan käski hänen lähestyä nuorta tyttöä. Kuullessaan heidän juttelevan ja nauravaa, katsoi hän heihin äidillisellä lempeydellä.

Hennebeau jatkoi sähkösanomien lukemista kirjoittaen muutamiin vastauksia. Hänen vaimonsa kertoi vieraille, ettei hän ollut koskenut tätä huonetta. – Siinä olikin haalistuneet seinäpaperit ja kuluneet huonekalut.

Kului lähes tunti ja lähestyi aamiaisen aika, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että hra Deneulin oli saapunut. Tämä astui huoneeseen näköjään hyvin levottomana ja kumarsi rouva Hennebeau'lle.

– Kas, tekin täällä! huudahti hän huomattuaan Gregoiret ja kääntyi heti isännän puoleen.

– Siis se on alkanut! Sain juuri tietää siitä insinööriltä… Minulla kyllä on työ käynnissä mutta lakko voi laajeta. Minä en voi pysyä rauhallisena. Ja miten teillä on?

Hän oli saapunut ratsain ja hänen äänekäs puhelunsa ja hermostuneet eleensä ilmaisivat hänen levottomuutensa.

Hennebeau alkoi tarkoin selvittää hänelle asiain tilan, kun Hippolyte avasi oven ruokahuoneeseen. Isäntä keskeytti itsensä lausuen hänelle:

– Syökää aamiainen kanssamme. Jälkiruokaa syödessä kerron kaikki.

– Mielelläni, jos tahdotte, vastasi Deneulin.

Rouva Hennebeau käski kattamaan seitsemännelle hengelle ja osoitti kunkin paikan. Rouva Gregoire ja Cecile istuivat hänen miehensä kummallekin puolelle, hrat Gregoire ja Deneulin taas hänen molemmille puolilleen ja Paulin asetti hän nuoren tytön ja tämän isän väliin. Kun alettiin syödä, lausui hän hymyillen:

– Teidän täytyy suoda minulle anteeksi. Olen tahtonut tarjota teille osteria, niitähän tuodaan maanantaisin, kuten tiedätte, Ostendesta Marchiennes'iin ja olin ajatellut lähettää keittäjättäreni sinne hevosella. Mutta hän pelkäsi, että hän saisi kiviä vaunuunsa.

Kaikki purskahtivat nauramaan pitäen juttua hyvin huvittavana.

– Pst! – tyssytti Hennebeau tyytymättömänä katsoen ikkunoihin, jotka olivat raitille päin. – On tarpeetonta, että väki saa tietää meillä olevan vieraita.

– Tuollaista makkaraa he eivät suinkaan saa maistaakaan, – lausui Gregoire.

Kaikki nauroivat taas, vaikka hiljemmin.

– Eikö pitäisi laskea verhot ikkunan eteen? sanoi Negrel pelottaakseen vähän Gregoireja.

Ulkona tuuli navakka pohjoistuuli, mutta huoneessa oli lämmin ja tuoksui hienolle ruualle.

Kamarineitsyt, joka auttoi tarjoamisessa, luuli Negrelin huomautuksen käskyksi ja aikoi vetää verhot ruutujen eteen. Tämä antoi aihetta loppumattomiin leikkipuheisiin, he laskivat lasit ja veitsensä kaikella varovaisuudella pöytään, joka ruokalajia tervehdittiin ikäänkuin se olisi valloitettu saalis viholliselta. Mutta tuon teennäisen pirteyden alla piili salainen pelko, joka tuli ilmi katseista, joita salavihkaa heitettiin ikkunoihin, ikäänkuin heidän ruokahuoneensa olisi nälkäisen tukijoukon ympäröimä.

Tryffeliomeletin jälkeen tarjottiin forelleja. Keskusteltiin nyt teollisuuspulasta, joka oli tuntuvasti pahentunut viimeisen puolentoista vuoden kuluessa.

– Se oli välttämätöntä, sanoi Deneulin, – liiallisuuteen saakka kehitetyn kukoistuksen oli täytynyt johtaa siihen. Kun vaan ajattelee, kuinka mahdottomia pääomia oli pantu liikkeelle, kuinka paljon rautateitä, satamia, kanavia on rakennettu, kuinka paljon rahaa pantu kaikkein hulluimpiin yrityksiin. Jo yksin meidän seudussamme on perustettu niin monta sokuritehdasta, ikäänkuin meillä saataisiin kolme satoa valkojuurikasta… No, ja nyt on rahat kulutettu ja täytyy odottaa, koska saadaan prosentteja käytetyistä miljoonista ja siitähän johtuukin kaikkien asioitten pysähtyminen.

Hennebeau alkoi väittää vastaan, myöntäen kuitenkin, että hyvät vuodet orat pilanneet työläiset.

– Kun ajattelee, huudahti hän, – että nuo sällit ansaitsivat meidän kaivoksellamme kuusikin frankia päivässä, se on kaksi kertaa enemmän kuin nyt. Ja elivät tietysti komeasti ja tottuivat ylellisyyteen. Luonnollisesti nyt tuntuu heistä raskaalta palata entiseen yksinkertaisuuteen.

– Herra Gregoire, keskeytti hänet hänen vaimonsa, – ettekö ottaisi lisää forellia? Se on hyvin hienoa, eikö totta?

Tirehtööri jatkoi:

– Mutta onko se meidän syymme? Kovalta meitäkin ottaa nyt. Sen jälkeen kun tehdas toisensa jälkeen on suljettu on meidän hyvin vaikea saada hiilemme kaupan. Kysyntä käy yhä pienemmäksi ja meidän täytyy pakosta supistaa tuotantokustannuksia. Mutta juuri tuota työläiset eivät tahdo ymmärtää.

Syntyi vaitiolo. Palvelija tarjosi paistetuita pyitä.

– Intiassa oli nälkä, jatkoi Deneulin mietteitään, ikäänkuin puhuisi itsekseen. – Amerika on lakkauttanut rauta- ja malmitilauksensa, antaen sillä voimakkaan iskun tuotannollemme. Kaikki riippuu toinen toisesta ja jokin etäinen tärähdys voi hämmentää koko maailman.

Hän otti linnun siiven, sitten jatkoi hän korottaen äänensä:

– Pahinta on, että tuotantokulujen peittämiseksi olisi pitänyt vielä kohottaa tuotantoa. Sillä muutoin täytyy supistaa työmiesten palkkoja ja työmies on aivan oikeassa sanoessaan, että hän saa vastata tappiosta.

Tämä avomielinen tunnustus, joka pääsi häneltä, aikaansai kiivasta väittelyä. Mutta naiset olivat vähän huvitettuja tuosta puheaiheesta. Muutoin kiintyi jokaisen huomio pääasiallisesti lautaseensa. Palvelija tuli ja näkyi aikovan jotain sanoa.

– Mitä on? – kysyi Hennebeau, – jos on sähkösanomia, antakaa ne. tänne. Odotan vastauksia.

– Ei, herra tirehtööri, herra Dansaert on odotushuoneensa. Mutta hän pelkää häiritsevänsä…

Tirehtööri pyysi anteeksi ja käski pyytämään voutia huoneeseen. Vouti tultuaan huoneeseen pysähtyi muutaman askeleen päähän pöydästä. Kaikki kääntyivät katsoen häneen, joka näytti niin suurelta ja hengästyneeltä, ikäänkuin hyvin hämmentyneenä tuomistaan uutisistaan. Hän kertoi, että kylissä on rauhallista, mutta työläiset ovat päättäneet lähettää lähetystön herra tirehtöörin luo. Jonkun hetken päästä voi se jo saapua.

– Hyvä on, sanoi Hennebeau, – tahdon kuulla kertomuksenne kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ymmärrättekö?

Niin pian kuin Dansaert oli poistunut, pääsivät leikinlaskut taas valtaansa. Kaikki hyökkäsivät venäläisen salaatin kimppuun huutaen, ettei saa kadottaa hetkeäkään, jos mieli ehtiä syödä sitä.

Tirehtöörille tuotiin koko pinkka kirjeitä ja sähkösanomia ja hän pyysi luvan lukea yhden kirjeen ääneen.

Se oli Pierronilta, joka hyvin kohteliain lausein ilmoitti olevansa pakotettu yhtymään lakkoon välttääkseen pahoinpitelyä tovereitten puolelta, lisäten, ettei hän edes voinut kieltäytyä ottamasta osaa lähetystöön, vaikkei hän hyväksy sen toimintaa.

– Siinä on se ylistetty työnvapaus! huudahti hra Hennebeau.

Puhe suijui taas lakkoon ja häneltä kysyttiin hänen mielipiteensä asiasta.

– Oh, vastasi hän, kyllä ollaan nähty tuollaista. Viikon tai parin tulevat he laiskottelemaan, kuten edellisellä kerralla. Istuskelevat kapakassa, mutta kun nälkä alkaa vetää suolia, niin palaavat he taas työhön.

– Minä en katso asioihin yhtä levollisesti. Tällä kertaa näyttävät he olevan paremmin järjestyneet. Heillähän taitaa olla apukassa?

– Niin tuskin kolme tuhatta frankia. Epäilen pahasti, että eräs työmies, nimeltä Etienne Lantier on heidän johtajansa. Hän on hyvä työmies, olisi ikävä, jos pitäisi hänet ajaa työstä pois kuten kerran tuon kuuluisan Rasseneurin, joka yhä edelleenkin myrkyttää Voreux'ta aatteillaan ja oluellaan. Mutta joka tapauksessa saapuu puolet viikon kuluttua työhön ja kahden viikon kuluttua kaikki kymmenen tuhatta.

Hän oli siitä lujasti vakuutettu. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi, oli pelko, että hallinto syyttäisi häntä lakosta.

Naiset alkoivat myös ottaa osaa keskusteluun. Rouva Gregoire säälitteli köyhien kohtaloa, jotka nyt saisivat kärsiä nälkää ja Cecile valmistautui jo jakaakseen leipää ja lihaa. Mutta rouva Hennebeau hämmästyi suuresti kuullessaan puhuttavan Montsoun työläisten puutteesta. Mitä heiltä puuttuu? Onhan heillä asunto ja lämpö, yhtiöhän pitää huolen kaikesta! – Välinpitämättömänä tuota ihmislaumaa kohtaan, ei hän tietänyt muuta kuin läksynsä, jonka hän kertoi pariisilaisille vierailleen, ja lopuksi oli alkanut itsekin uskoa siihen ihmetellen tuon kansan kiittämättömyyttä.

Negrel sillä välin jatkoi pelotella Gregoirea. Cecile ei ollut hänelle vastenmielinen ja hän suostui kernaasti naimaan hänet tätinsä mielihyväksi, mutta hän ei ollut rakastunut, hän oli järkevä nuorimies, joka ei sallinut itselleen tyhmyyksiä. Hän oli mielestään tasavaltalainen, mikä ei estänyt häntä kohtelemasta työmiehiä kaikella ankaruudella ja tehdä heistä pilaa naisten seurassa. – Minä en ole yhtä optimistinen kuin enoni, sanoi hän, – pelkään pahoja selkkauksia. Kehoittaisin teitä, herra Gregoire, lukitsemaan hyvin Piolainen portit. Muutoin voisivat he ryöstää teidät.

Herra Gregoire purki juuri kilpaa puolisonsa kanssa isällisiä tunteita työmiehiä kohti hymyillen hyväntahtoisesti.

– Ryöstää minut! huudahti hän hämmästyneenä. Miksi he ryöstäisivät minut?

– Olettehan Montsou-kaivosten osakas. Te ette tee mitään ja elätte toisten työstä. Te edustatte kirottua kapitaalia ja siinä on aivan kylliksi. Olkaa vakuutettu, että jos vallankumous saa voiton, niin tulette te olemaan pakotettu luovuttamaan koko omaisuutenne, aivankuin se olisi varastettu.

Gregoire oli äkkiä kadottanut lapsekkaan tyyneyden ja elämän tietämättömyyden ja sopersi:

– Minun omaisuuteni varastettua! Eikö esi-isäni ole suurella vaivalla hankkinut pääomaa, minkä hän kiinnitti kaivokseen? Emmekö olleet monasti vaarassa yrityksen epäonnistumisesta? Ja nyt, käytänkö huonosti prosenttejani?

Rouva Hennebeau tuli levottomaksi nähdessään, miten Cecile ja hänen äitinsäkin kalpenivat pelosta ja ehätti avuksi:

– Paulhan laskee vaan leikkiä, hyvä herra Gregoire.

Mutta hra Gregoire oli kuohuksissaan. Kun palvelija tarjosi rapuja, otti hän kolme kappaletta ja alkoi pureskella niitä huomaamatta itse mitä teki.

– En kiellä, että on osakkeenomistajia, jotka väärinkäyttävät vaikutusvaltaansa. Olen esim. kuullut puhuttavan, että jotkut ministerit olivat saaneet meidän voitto-osuutemme Montsou'sta ilman, vaan muka heidän osottamistaan palveluksista yhtiölle. Samoinkuin eräs kreivi, – en tahdo mainita hänen nimeään, – suurimpia osakkeenomistajiamme, jonka elämä on pelkkää häväistystä, hän viskaa kadulle miljoonia, naisiin, juominkeihin, ylellisyyksiin. Mutta me, rehelliset ihmiset emme pidä jymyä itsestämme, me emme keinottele, me tyydymme siihen, mitä meillä on, vietämme vaatimatonta ja tervettä elämää ja annamme köyhille heidän osansa. Jos työläiset tahtoisivat ryöstää meiltä niinkin paljon kuin nuppineulan, niin olisivat he aika roistoja!

Negrel jo itsekin alkoi tyynnyttää ukkoa. Häntä huvitti suuresti hyväntahtoisen ukon viha. Ravut narskuivat vielä hampaissa, kun siirryttiin politiikan alalle. Gregoire, vielä levottomana, vakuutti aina puoltavansa liberalismia. Hän ilmaisi säälinsä Louis-Philippe'stä.

[Louis-Philippe oli valittu Ranskan kuninkaaksi v. 1830 vallankumouksen jälkeen, hallitsi v. 1848 saakka, suosi porvaristoa, jonka vuoksi tämä piti häntä kuninkaana.] Naiset tahtoivat muuttaa puheaihetta ja kysyivät Deneulinilta, miten hänen tyttärensä voivat. Lucie harjottaa Marchiennessä laulua ja Jeanne piirtelee erään ukon päätä. Mutta hän kertoi tyttäristään hajamielisesti pitäen silmällä tirehtööriä, joka oli niin syventynyt sähkösanomien lukemiseen, että oli nähtävästi aivan unohtanut vieraansa. Näistä ohueista papereista tunsi Deneulin Pariisista saapuneita käskyjä, jotka ratkaisevat lakon eikä hän voinut peittää uteliaisuuttaan.

– No, mitä ajattelette tehdä? kysyi hän äkkiä.

Tirehtööri säpsähti, mutta sanoi epämääräisesti.

– Sittenpähän nähdään.

– Niin teillä ei tietysti ole hätää, lausui Deneulin mietteitään ääneen, – teillä on varaa odottaa. Mutta minä joudun kiikkiin, jos lakko leviää Vandameen. Vaikka olen pannut Jean-Bart'in uuteen kuntoon, niin on minulla vain yksi kaivos ja täytyy sen olla alati toimessa. Niin, niin, eipä minun ole kovin hupaista.

Tämä välitön tunnustus näytti herättävän hra Hennebeau'n mielenkiintoa. Hän kuunteli ja hänen aivoissaan muodostui uusi ajatus. Jos lakko kävisi uhkaavaksi, niin voisi sitä käyttää hyväkseen. Antaa sen laajeta kunnes se hävittää naapurin ja silloin voi polkuhinnasta ostaa hänen kaivoksensa. Se olisi varmin keino päästä taas hallinnon suosioon.

– Jos Jean-Bart tuottaa teille niin paljon harmia, niin miksi ette luovu siitä? sanoi hän nauraen.

Mutta Deneulin katui jo sanansa ja huudahti:

– Ei ikinä!

Kalkki nauroivat hänen kiivaudelleen unohtaen lakon ja ryhtyen jälkiruokaan. Omenacharlottaa höystettynä munilla tervehdittiin ylistävillä huomautuksilla, ylellinen aamiainen päättyi hedelmiin, – luumuihin, viinirypäleihin ja päärynöihin. Kaikki keskustelivat hyvänsävyisästi palvelijan kaataessa laseihin Reinin viiniä Champagnen sijaan, joka oli käynyt liian tavalliseksi.

Jälkiruuan vaikutuksesta oli suunnitelma häistä edistynyt tuntuvasti. Täti heitti Paul'iin merkitseviä katseita, että nuori mies vihdoin innostui itsekin ja alkoi mielistellä Cecilea voittaakseen jälleen ryöstöstä pelästyneitten Gregoirien suosion.

Hippolyte tarjosi kahvia, kun hänen jälestään riensi pelästynyt kamarineitsyt.

– Herra tirehtööri! Nyt he tulevat! huudahti hän säikähtyneenä.

Lähetystö oli saapunut. Kuului, miten ovet kävivät ja kauhun tuulahdus puhalsi huoneeseen.

– Viekää heidät vierashuoneeseen, sanoi Hennebeau.

Vieraat, jotka istuivat pöydän ympärillä, vaihtoivat levottomia katseita. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten alettiin taas tehdä pilaa, pisteltiin leikillä sokerit taskuun, peitettiin lautaset. Mutta tirehtööri pysyi vakavana ja nauru taukosi itsestään, äänet hiljenivät, sillaikaa kun vierashuoneesta kuului työmiesten raskaat askeleet matolla.

– Minä toivoisin, että joisit ensin kahvisi, sanoi rouva Hennebeau miehelleen puoliääneen.

– Tietysti, vastasi hän, Odottakoot!

Hän oli hermostunut kuunnellen vähintäkin ääntä, mikä kuului, vaikka hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kahvikuppiin.

Paul ja Cecile nousivat ja Paul kehoitti tyttöä katsomaan avaimenreikään. He olivat pakahtua nauruun ja puhuivat hiljaa.

– Näettekö heitä?

– Kyllä… Näen yhden lihavan ja hänen takanaan kaksi pienempää.

– Kauhean näköisiä, eikö totta?

– Ei ollenkaan, he ovat herttaisia.

Hra Hennebeau nousi äkkiä pöydästä sanoen, että kahvi on liian kuumaa ja että hän juo sen perästäpäin loppuun. Poismennessään painoi hän sormen huulilleen kehottaen olemaan varuillaan. Kaikki istuivat taas paikoilleen ääneti, uskaltamatta liikahtaa, tarkaten karkeitten äänien puhetta.

II

Jo edellisenä päivänä kokouksessa Rasseneurin luona olivat Etienne muutamine tovereineen valinneet edustajia, joitten piti seuraavana päivänä mennä tirehtöörin luo. Kun Maheun vaimo illalla sai tietää, että hänen miehensä on valittu edustajien joukkoon, joutui hän epätoivoon kysyen mieheltään, tahtoiko hän, että heidät heitettäisiin kadulle. Maheu itsekin oli vastahakoisesti suostunut siihen. Vaikkakin he olivat täysin tietoisia vääryydestä, jota heidän piti kärsiä, niin toiminnan hetkenä heräsi heissä molemmissa pelko seuraavasta päivästä ja he olivat valmiit tapansa mukaan taivuttamaan selkäänsä. Tavallisesti mies mukautui kaikissa tapauksissa vaimonsa mielipiteisiin seuraten hänen neuvojaan. Mutta tällä kertaa hän suuttui, koska salassa itsekin pelkäsi samoin.

Kello kaksitoista täsmälleen syötiin aamiainen, sillä kello yksi piti edustajien kokoontua "Huvissa" ja sieltä lähteä Hennebeaun luo. Aamiaiseksi oli pelkkiä perunoita, voita oli niin vähän, ettei kukaan koskenut siihen. Illalla voisi siitä tehdä voileipiä.

– Tiedäthän, että me olemme siinä uskossa, että sinä tulet tulkitsemaan asiamme, sanoi Etienne odottamatta Maheulle.

– Mutta ei! huudahti Maheun vaimo. Hän saa mennä minun puolestani, mutta minä kiellän häntä esiintymästä johtajana… Ja miksi juuri hän eikä joku muu?

Etienne alkoi selittää erikoisella innolla. Maheuhan on kaivosten paras työmies, josta eniten pidetään ja pidetään arvossa. Ennen oli tahdottu, että puhuisi hän, Etienne. Mutta hän on ollut liian vähän aikaa Montsous'ssa. Vanhaa työmiestä sen sijaan tullaan kuulemaan tarkkaavaisemmin. Ja toverit voivat uskoa asiansa arvokkaimmalle, siksi hän ei saa kieltäytyä, se olisi pelkurimaista.

Maheu'n vaimo teki toivottaman eleen.

– Mene, mene, ukkoni, ota kaikkien syy niskaasi. Minä suostun kaikkeen!

– Mutta enhän minä osaa puhua, sopersi Maheu. – Minä voin sanoa tyhmyyksiä.

Etienne, tyytyväisenä siitä, että oli saanut hänet vakuutetuksi, taputti häntä olalle sanoen:

– Puhu sitä, mitä tunnet, niin on kyllä hyvä.

Ukko Bonnemort, jonka jalat olivat alkaneet turvota, pudisti vain päätään suu täynnä ruokaa. Nielty ään lausui hän:

– Puhu mitä tahansa ja kaikki jää kuitenkin entiselleen ikäänkuin et olisi puhunutkaan. Oh, kyllä olen ollut ennen mukana tuollaisissa. Neljäkymmentä vuotta sitten ajettiin meidät sapeleilla pois hallinnon portilta. Ehkä tällä kertaa he ottavatkin teidät vastaan, mutta eivät he vastaa teille enempää kuin tuo seinä… Peijakas! heillähän on rahaa ja viisi he teistä välittävät!

Kukaan ei vastannut mitään. Maheu ja Etienne nousivat pöydästä ja lähtivät jättäen perheen jäsenet istumaan synkkinä tyhjien lautasiensa ääressä. Matkalla poikkesivat he hakemaan Levaque'ta ja Pierronia ja kaikki nelisin lähtivät Rasseneurin luo, jonne piti naapurikylien edustajien saapua. Kun kaikki kaksikymmentä edustajaa oli saapunut, päättivät he ehdoista, jotka he esittäisivät yhtiölle. Sen jälkeen lähtivät kaikki Montsou'hum. Kello löi kahta, kun he saapuivat perille.

Palvelija käski heidän odottaa ja paiskasi oven kiinni heidän nenänsä edessä. Hän palasi ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hän veti verhot sivulle. Jäätyään yksin kivihiilenkaivajat eivät uskaltaneet istua, vaikka he kaikki olivat siististi puetut ja aamulla olivat ajaneet partansa. Keltaset hiukset ja viikset olivat sileäksi kammatut. he rutistivat lakkejaan käsissään ja katsoivat komeita huonekaluja, jotka olivat eri tyylisiä. Kaikki tuo vanha kulta, vaalea silkki ja koko tuo ennen tuntematon komeus herätti heissä kunnioituksen sekaista hämminkiä. Heidän jalkansa upposivat pehmeisiin itämaisiin mattoihin. Mutta eniten painosti heitä lämpö, joka heidän poskiansa heti alkoi kuumottaa. Kului viisi minuuttia ja he tunsivat itsensä yhä epämukavimmiksi tässä lämpöisessä komeassa huoneessa.

Vihdoin tuli hra Hennebeau sotilaallisesti napitetussa takissa ynnä kunnianmerkki rinnassa. Hän alkoi puhua ensimäisenä.

– No, siinäkö te olette!.. Näytätte kapinoivan…

Hän keskeytti itsensä sanoen kylmän kohteliaasti:

– Istukaa, mielihyvällä puhun kanssanne.

Kivihiilenkaivajat katsoivat ympärilleen etsien silmillään mihin istua. Muutamat uskalsivat istua tuoleille, toiset jäivät seisomaan uskaltamatta istua silkkisille istuimille.

Syntyi äänettömyys. Hra Hennebeau siirsi nojatuolinsa lähemmäksi kamiinia katsoen tyystin työmiehiin muistaakseen ketä heistä hän oli ennen nähnyt. Hän tunsi Pierronin, joka oli vetäytynyt toisten taakse, ja hänen katseensa pysähtyi Etienneen, joka istui suoraan häntä vastapäätä.

– No, mitä tahdotte sanoa minulle? kysyi hän.

Hän luuli, että Etienne alkaisi puhua ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että Maheu astui esiin. Voimatta pidättäytyä huudahti hän:

– Kuinka? Tekö, yksi parhaimpia työmiehiä, melkein vanhin Montsou'n työmies, joka aina olette ollut niin järkevä! Minä olen hyvin surullinen nähdessäni teidät tyytymättömien etunenässä!

Maheu kuuntelu silmät alas painuneina. Sitten alkoi hän puhua aluksi aralla ja matalalla äänellä:

– Herra tirehtööri, juuri sentähden ovat toverit valinneet minut, että olen tyyni ja harkitseva mies, eikä minua voi mistään syyttää. Te näette itse, ettemme ole mitään rettelijöitä, jotka vaan tahtovat meluta. Me tahdomme ainoastaan oikeutta, me olemme väsyneet kärsimään nälkää ja meistä tuntuu, että olisi aika järjestyä niin, että olisi edes leipää riittävästi.

Vähitellen alkoi hänen äänensä kaikua varmempana. Hän kohotti silmänsä ja jatkoi katsoen tirehtöörin:

– Te ymmärrätte itsekin, ettemme voi taipua teidän uuteen maksutapaanne. Meitä syytetään huonosta paaluttamisesta. Se on totta, ettemme uhraa siihen niin paljon aikaa kuin tarvitaan. Mutta jos me kuluttaisimme enemmän aikaa paaluttamiseen, niin silloin ansiomme supistuisivat vielä enemmän, mutta sitä tuskin nytkään riittää elantoon, ja silloin tulisi kerrassaan loppu kaikille työmiehille. Maksakaa meille enemmän, niin tulemme paremmin paaluttamaan sen sijaan, että yhtä mittaa kaivaisimme hiiliä, koska se on ansiotyömme. Se on ainoa keino, millä asia voidaan järjestää, jotta työ tulisi tehdyksi, täytyy siitä maksaa. Ja mitä te olette keksineet? Te alennatte maksun hiilirattaista ja vakuutatte, että se tasoittuu siitä, että te maksatte erikseen paaluttamisesta. Vaikka olisikin niin, jäisimme kuitenkin tappioon, sillä paaluttaminenhan ottaa paljon enemmän aikaa. Harmillisinta on, ettei se edes ole totta.. Yhtiö ei aiokaan hyvittää sitä lainkaan, vaan se pistää yksinkertaisesti kaksi centimea rattaita kohti omaan taskuunsa, siinä kaikki.

– Niin, niin, se on totta, murahtivat toiset edustajat nähdessään, että hra Hennebeau teki äkkinäisen liikkeen tahtoen keskeyttää puhujan.

Maheu ei itsekään antanut tirehtöörin puhua. Hän oli päässyt vauhtiin ja sanat tulvivat suuhun itsestään. Kaikki nuo asiat olivat jo kauan painaneet syvältä hänen rinnassaan ja nyt rinnan laajetessa ne tulvivat itsestään ilmoille. Hän kertoi heidän yleisestä puutteesta, raskaasta työstä ja eläimellisestä elämästä, vaimojen ja lasten nälkähuudoista. Hän muistutti äskeistä mitättömän pientä palkkaa, ansiota, joka menee melkein kokonaan sakkoihin ja työn seisauksiin, niin että saa palata kotiin tyhjin käsin nähdäkseen naisten ja lastensa kyyneleet. Oliko päätetty vallan näännyttää heidät?

– Ja siis, herra tirehtööri, sanoi hän lopuksi, me tulimme sanomaan teille, että jos meidän täytyy nääntyä, niin teemme sen mieluummin ristissä käsin. Silloin emme ainakaan tarvitse olla niin uuvuksissa. Me olemme jättäneet kaivokset, emmekä palaa sinne ennenkuin yhtiö myöntyy meidän vaatimuksiimme. Se on alentanut palkkion hiilirattaista ja tahtoo maksaa erikseen paaluttamisesta, mutta me tahdomme, että kaikki jäisi entiselleen ja että meille maksettaisiin viisi centimeä enemmän joka hiilirattaasta.

Työmiesten joukosta kuului huudahduksia:

– Niin; on. Hän on sanonut oikein… Niin me kaikki ajattelemme…

Tahdomme ainoastaan oikeutta.

Toiset eivät puhuneet mitään, nyökäyttivät vain päätään. Nyt he eivät enää huomanneet komeata huonetta, sen kultaa ja silkkiä ja eri tyylisiä huonekaluja. Eivät he edes tunteneet pehmeää mattoa, jota he polkivat saappaillaan.

– Antakaa toki minun vastata, huusi vihdoin hra Hennebeau vihastuneena. – Ensiksihän ei ole totta, että yhtiö voittaa kaksi centimeä rattaita kohti… Laskekaammepa.

Nyt alkoi katkonainen väittely. Tirehtööri koetti hajottaa heidät, kääntyi Pierronin puoleen, joka höpisi jotain epäselvää. Levaque taasen esiintyi kaikkein kiihkoisimpana, hän huusi, sotkeutui, vakuutti jotakin, mitä itse ei oikein ymmärtänyt.

– Jos te puhutte kaikki yht'aikaa, niin emme voi koskaan päästä mihinkään tulokseen, lausui hra Hennebeau.

Hän oli jälleen rauhoittunut ja puhui kylmän arvokkaasti ilman ärtymystä, kuten henkilö, joka täyttää vieraan tahdon ja osaa pakottaa toisia tunnustamaan sen. Ensi hetkestä oli hän yhä katsonut Etienneen koettaen saada tämän rikkomaan äänettömyytensä. Sen vuoksi hän jätti puheen kahdesta centimestä sikseen ja siirsi puheen laajemmille aloille.

– Ei, tunnustakaa vilpittömästi, että kaikki tuo on teille tyrkytetty sivulta päin ja te vain seuraatte villitsemistä. Se on todellakin rutto, joka leviää kaikkialle pahentaen paraimpiakin työntekijöitä. Ennenhän te olette olleet niin hiljaisia. Tunnustakaa, että teille on luvattu jumala tiesi mitä, että teidän vuoronne on tulla isänniksi… Teidät on houkuteltu tuohon kuuluisaan Internationaleen, tuohon ryövärien sakkiin, joka tahtoo hävittää koko yhteiskunnan…

Siinä keskeytti hänet Etienne:

– Te erehdytte, herra tirehtööri. Ei ainoakaan Montsou'n kivihiilikaivaja ole vielä liittynyt kansainväliseen liittoon. Mutta jos heidät saatetaan siihen, niin tulevat he liittymään kaikki. Se riippuu yhtiöstä.

Tästä sukeusi väittely Etiennen ja hra Hennebeaun välillä, aivankuin ei toisia olisi olemassa.

– Yhtiö on työläisten kaitselmus ja turhaan te uhkaatte sitä, sanoi tirehtööri. – Tänä vuonna on se kuluttanut kolmesataa tuhatta työläisten kyläin rakentamiseen, josta se saa vain kaksi prosenttia tuloja, puhumattakaan eläkkeistä, joita se myöntää, hiilestä, lääkkeistä… Te, joka näytätte olevan sivistynyt mies ja muutamassa kuukaudessa olette tullut yhdeksi paraimmista työmiehistämme, tekisitte paremmin, jos levittäisitte näitä totuuksia sen sijaan, että turmelette itsenne seurustelemalla pahamaineisten ihmisten kanssa. Niin, niin, minä tarkoitan tietysti Rasseneuria, jonka olimme pakotetut erottamaan säästääksemme kaivoksemme sosialismitartunnalta. Teidät nähdään usein Rasseneurilla ja varmaankin hän on agiteerannut teitä perustamaan apukassaa. Meidän puolesta saa kyllä olla säästökassa, mutta meistä tuntuu, että se on ase meitä vastaan, säästövarat taistelukuluja varten. – Muutoin täytyy minun ilmoittaa, että yhtiö tahtoo tarkastaa tätä kassaa.

Etienne kuunteli silmät seivästettyinä tirehtööriin. Vain huulten heikosta väräjämisestä näki hänen sisunsa kuohuvan. Sitten hymähti hän ja vastasi tyynesti:

– Se on uusi vaatimus. Tähän asti ei herra tirehtööri ole puhunut mitään tarkastamisesta. Valitettavasti on meidän toivomuksemme, että yhtiö vähemmän huolehtisi meistä. Älköön se esiintykö kaitselmuksena, vaan toimikoon oikeudenmukaisesti ja antakoon meille työansiomme sen sijaan että riistäisi sen itselleen. Onko oikein joka pulan aikana näännyttää työläisiä nälällä, jottei vaan osakkaitten voitot tulisi kosketuksi. Puhukaa mitä tahdotte, herra tirehtööri, mutta uusi maksutapa on keksitty ainoastaan alennetun työpalkan peittämiseksi ja se se juuri panee mielemme kuohuksiin. Joskin yhtiön täytyy supistaa kuluja, tekee se väärin alentaen yksin työmiehen palkan.

– Vai niin, siinäpä nyt ollaan! huudahti hra Hennebeau. – Minä juuri odotinkin, että meitä syytettäisiin siitä että muka näännytämme kansaa nälkään ja elämme sen hiestä ja verestä! Kuinka te voitte puhua tuollaisia tyhmyyksiä! Pitäisihän teidän tietää, kuinka suurelle vaaralle alttiita ovat teollisuuskapitalit, etenkin kaivospääomat. Panna kaivos pystyyn meidän päivinämme maksaa lähes kaksi miljoonaa frankia. Ja kuinka paljon huolta vaaditaan, jotta voisi saada noin suunnattomasta summasta edes keskimääräisen prosentin! Melkein puolet Ranskan kaivoksista on joutunut häviöön. On kerrassaan järjetöntä syyttää julmuudesta niitä, jotka pysyvät pystyssä. Jos heidän työläisensä kärsivät, niin kärsivät he itsekin. Luuletteko, että yhtiö kärsii vähemmän kuin te tästä pulasta? Se ei määrää mielin määrin työpalkkaa, sen täytyy ottaa kilpailu huomioon, muutoin joutuu se häviöön. Pitäkää kiinni tosiseikoista… Mutta te ette tahdo kuulla eikä ymmärtää!

– Ei, Vastasi nuori mies, – me ymmärrämme kyllä, ettei mikään parannus ole meille mahdollinen niin kauan kuin asiat ovat niin kuin ne nyt ovat. Siksi juuri täytyy työläisten pyrkiä siihen, että ne muuttuisivat.

Nämä sanat olivat lausutut matalalla tyynellä äänellä, mutta niistä huokui sellaista itsetietoista uhkausta, että heti sen jälkeen syntyi äänettömyys. Kaikki joutuivat hämilleen ikäänkuin ukkonen olisi leijaillut ilmassa. He katsahtivat taas syrjästä huoneen sisustukseen, josta pieninkin lelu voisi taata heille päivällisen kuukaudeksi.

Vihdoin nousi hra Hennebeau näyttäen että keskustelu on päättynyt. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Etienne hiljaa pukkasi Maheuta ja tämä alkoi taas puhua, tällä kertaa hitaasti ikäänkuin etsien sanoja:

– Siinä siis kaikki, mitä tirehtöörillä on meille sanottavaa… Meidän on siis ilmoitettava toisille, ettette hyväksy ehtojamme.

– Minäkö, hyvä ystävä? – huudahti tirehtööri, – minä en vastusta mitään. Minä olen myös palkattu kuten tekin eikä minulla ole sen enempää valtaa kuin vähäisimmällä kaivospojalla. Minulle annetaan määräyksiä, joitten täyttämisestä minun täytyy valvoa. Olen sanonut teille, mitä katsoin tarpeelliseksi, mutta minä en voi päättää mitään. Te olette ilmoittaneet minulle ehtonne, minä esitän ne hallinnolle ja sitten tiedonnan teille vastauksen.

Hän puhui korkealle virkamiehelle ominaisella pidättäväisyydellä välttäen mielenkiihkoa sekä kylmällä kohteliaisuudella, jota hän piti sopivimpana vallan välikappaleena. Kivihiilenkaivajat katsoivat häneen epäluottamuksella. He kysyivät itseltään mitä hän tarkoittaa ja missä tarkoituksessa hän valehtelee. He arvioivat myös, miten paljon hän saa riistetyksi ollessaan heidän ja isäntien välillä.

Etienne puuttui taas puheeseen:

– Näette, herra tirehtööri, sanoi hän, – miten valitettavaa on, ettemme itse voi puoltaa asiaamme. Me voisimme selittää, ja todistaa monta seikkaa, mitkä teiltä voivat jäädä huomaamatta… Jos vain tietäisimme kenen puoleen kääntyä!

Hennebeau ei suuttunut. Hänen kasvoissaan päinvastoin vilahti hymy.

– Oh, jos te ette luota minuun, niin asia mutkistuu. Silloin teidän täytyy kääntyä tuonne…

Ja hän viittasi epämääräisesti akkunaan päin. Työmiehet seurasivat hänen liikettään. Mihin 'tuonne'? Varmaankin Pariisiin. Mitään varmaa he eivät tietäneet. Ja taas kohosi heidän eteensä jokin saavuttamaton ja pelottava: seutu, missä tuntematon jumala asui salaisessa pyhätössään. He eivät saisi sitä koskaan nähdä, he tunsivat vain etäältä sen kaikkivoivan mahdin, joka painosti kaikkia kymmentä tuhatta työmiestä. Kun tirehtööri puhui, piili hänessä sama voima, joka puhui hänen huulillaan.

Heidät valtasi alakuloisuus; Etiennekin kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoen, että paras oli nyt lähteä. Mutta tirehtööri taputti Maheuta ystävällisesti olalle kysyen miten Jeanlinin terveyden laita oli.

– Se oli kova koetus teille ja te kuitenkin puollatte huonoa paalutusta! – Ajatelkaa toki asiaa, ystäväni hyvät, lakkohan on yhtä hävittävä kaikille. Viikon kuluttua tulette te jo kärsimään nälkää. Minä luotan teidän järkevyyteenne, ja toivon että viimeistään maanantaina lähdette töihin.

Työmiehet lähtivät lappaamaan tiehensä kuin karjalauma, vastaamatta mitään tähän toivoon saada heidät masennetuksi. Tirehtööri saattoi heitä toistaen vieläkin toiveensa. Toisella puolen oli yhtiö uusine tariffineen ja toisella työläisten vaatimus korottaa maksu hiilirattaista viidellä centimella. Jottei työläiset turhia toivoisi, katsoi hän velvollisuudekseen ilmoittaa heille, ettei heidän ehtoihinsa suostuta.

– Miettikää ensin oikein ennenkuin ryhdytte tyhmyyksiin, toisti hän.

Eteisessä Pierron kumarsi syvään, mutta Levaque siirsi lakin silmilleen. Maheu aikoi sanoa jotain jäähyväisiksi, mutta Etienne työnsi häntä taas ja kaikki poistuivat äänettöminä. Ovi paiskattiin rymyllä kiinni heidän jälkeensä.

Kun Hennebeau palasi ruokasaliin, istuivat vieraat yhä ääneti ja liikkumattomina pöydän ääressä. Hän kertoi lyhyesti tapauksesta Deneulinille, jonka kasvot tulivat harmaiksi synkkämielisyydestä. Isäntä joi kylmän kahvinsa ja vieraat tahtoivat muuttaa puheaihetta. Mutta eivät Gregoiretkaan voineet puhua muusta kuin lakosta. He ihmettelivät ettei ole lakeja, jotka kieltäisivät työläisiä jättämästä työt. Paul koetti rauhoittaa Cecilea vakuuttaen, että pian saapuu santarmeja.

Vihdoin soitti rouva Hennebeau palvelijaa.

– Hippolyte, avatkaa ikkunat ja tuulettakaa hyvin vierashuoneessa, ennenkuin me siirrymme sinne.

III

Oli kulunut kaksi viikkoa. Kolmannen viikon maanantaina näyttivät hallinnolle lähetetyt tiedonannot, että kaivoksiin saapuneitten työläisten määrä oli entisestään supistunut. Sinä aamuna oli toivottu töitten uudistumista, mutta hallinnon taipumattomuus saattoi työläiset epätoivoon. Nyt ei oltu lakossa ainoastaan Voreux'ssa, Crevecoeur'issa, Mirou'ssa ja Madeleinessa, vaan Victoiressa ja Feutry-Cantel'issakin oli tuskin neljäs osa työläisiä työssä ja lakko oli ulottunut Saint-Thomas'eenkin.

Voreux'ssa oli haudan hiljaisuus. Kaivos näytti hyljätyltä, ikäänkuin työ olisi lakannut siellä. Kaksi kolme paria rattaita seisoi unohdettuina korokkeilla surullisina ja mykkinä. Puuvarasto lahosi sateesta. Kanavassa torkkui puolilleen lastattu lotja. Kaikki rakennukset näyttivät hyljätyiltä, lajitteluvajan luukut olivat kiinni. Kaivosrakennuksissa ei kuulunut vähintäkään melua, höyrykattilat lepäsivät ja nostokoneen suuri uuni kärsi nälkää polttoaineen puutteesta. Sitä lämmitettiin vain aamuisin. Kello yhdeksän saapui ihmisiä. Hevosrengit menivät antamaan hevosille ruokaa. Alhaalla työskentelivät voudit yksinään kuten työmiehet ikään. He pysyttivät kunnossa käytäviä, jotka muuten lahosivat vallan. Rakennuksia peitti pölykerros, ainoastaan pumpun raskaat huokaukset osottivat, että kaivoksessa vielä hipuu vähän henkeä.

Voreux'n vastapäätä oleva kylä näytti myös kuolleelta. Lillen prefekti oli saapunut, ja raitilla vaelsi santarmeja… Mutta työläiset käyttäytyivät niin moitteettomasti, että he katsoivat parhaaksi poistua. Ei koskaan vielä kylä ollut käyttäytynyt niin moitteettomasti. Miehet makasivat päivät pitkät pelosta joutua kiusaukseen lähteä kapakkaan ja naisetkin joivat vähemmän kahvia, ja riitelivät vähemmän. – Lapsetkin näyttivät ymmärtävän, mitä oli tekeillä ja juoksentelivat hiljaa. Kaikki olivat yksimielisiä, siitä, että täytyy käyttäytyä moitteettomasti.

Maheu'n luona tunkeili väkeä aamusta iltaan. Sihteerinä jakoi Etienne eniten tarvitseville kassan varoja, sivultapäin oli myös saapunut muutamia satoja frankeja koottuja listalla. Mutta nyt olivat kaikki varat kulutetut eikä kivihiilenkaivajilla enää ollut rahaa lakon jatkamiseksi, nälkä seisoi uhkaavana heidän edessään. Maigrat lupasi kahden viikon velkaa, mutta viikon kuluttua katui eikä antanut enää. Hän seurasi aina yhtiön käskyjä, mahdollisesti tahtoi se pikemmin lopettaa lakon tuomiten kivihiilenkaivajat nälkään. Maigrat käyttäytyi muuten oikullisena tyrannina, milloin antaen leipää, milloin taas kieltäen riippuen siitä miellyttikö puotiin saapunut leivän haussa oleva tyttö vai ei. Maheun vaimon edessä paiskasi hän oven kiinni, sillä häntä kiukutti vieläkin se, ettei Katarinaa oltu lähetetty hänen luokseen. Kaiken päälliseksi alkoi pakastaa ja naiset katsoivat arasti yhä hupenevaan hiilikassaan. Ei ollut ajattelemistakaan, että yhtiö antaisi heille hiiltä, jollei miehet menisi töihin. Uhkasi siis ei vaan nälkäkuolema, vaan myös paleltuminen kuoliaaksi.

Maheulla oli jo puute kaikesta. Levaquet voivat vielä kihuuttaa Bouteloup'ilta saamillaan kahdellakymmenellä frankilla. Pierronilla tietysti oli rahaa, mutta pelosta, että heiltä pyydettäisiin lainaksi, olivat he myös kärsivinään puutetta ja ottivat velaksi Maigrat'ilta, joka olikin valmis antamaan heille vaikka koko puotinsa. Lauantai-iltana pantiin jo monessa perheessä maata syömättä. Ja edessä oli tulossa vielä uhkaavampia päiviä. Mutta kaikki miehuullisesti alistuivat yhteiselle päätökselle eikä kuulunut ollenkaan valituksia. Kaikki olivat lujasti vakuutetut voitosta, se oli todellakin uskonnollisen väen sokeaa uskoa. Oikeuden vallan edestä olivat he valmiit kärsimään saavuttaakseen yleismaailmallisen onnen. Nälkä kiihotti vielä enemmän mieliä. Ei vielä koskaan noitten onnettomien ihmisten silmien edessä kuvastunut niin loistavia tulevaisuuden kuvia. Kun heidän silmänsä ummistuivat väsymyksestä, näkivät he hengessään tulevaisuuden ihmeellisen yhteiskunnan, missä kaikki ihmiset ovat veljiä, – työn ja yhteisten ateriain kultainen kausi. Mikään ei voinut horjuttaa heidän uskoaan, että nyt se kausi on koittava.

Kassa oli tyhjentynyt, yhtiö ei taipunut, päivä päivältä huononi heidän asemansa, mutta he toivoivat yhä vieläkin ja aivankuin halveksivat nälkää. Tuo usko lämmitti ja ravitsi heitä. Syötyään laihaa kasvislientä Maheut tulivat äkkiä haltioihinsa haaveillen paremmista päivistä, kuten kristityt marttyyrit, jotka heitettiin petojen raadeltaviksi.

Etienne oli kaikkien tunnustama johtaja. Iltasin keskustelujen aikana ennusti hän ammentaen uusia ajatuksia kirjoista. Hän luki yökaudet läpi ja sai paljon kirjeitä. Oli myös tilannut belgialaisen sosialistilehden "Kostajan". Tämä lehti oli ensimäinen, joka sai jalansijaa kylässä ja se kohotti tilaajan arvoa huomattavasti. Sellainen maine huumasi häntä yhä enemmän. Hoitaa laajaa kirjeenvaihtoa, harkita koko läänin työlästen asioita, antaa Voreux'in kivihiilenkaivajille neuvoja, sanalla sanoen tulla äkkiä keskukseksi, jonka ympäri pyöri koko maailma, kuten hänestä tuntui, – kaikki tuo luonnollisesti kutkutti yksinkertaisen hiilenmurtajan ylpeyttä. Hän kohosi heti yhden askeleen ylemmäksi, ja huomaamattaan tuli vihatun porvariston osaksi, omaksuen sen iloja ja mukavuuden haluja, vaikkei hän sitä myöntänyt itsekään. Vain yksi seikka suretti häntä: tieto puutteellisesta sivistyksestä, josta hän hämmentyi ja arkaili jokaisen hännystakkiherran edessä. Entisen mukaan jatkoi hän itseopiskeluaan, ahmien kaikki, mutta omaksuen hitaasti, sillä opetusjärjestelmän puutteesta muodostui hänen päässään aika sekasotku asioista, jotka käsittämättöminä olivat painuneet hänen mieleensä.

Toisinaan valoisina hetkinä hän kävi levottomaksi ja epäili toimiiko hän oikein ja onko hän sopiva työläisten johtaja. Mahdollisesti olisi jokin oppinut tai asianajaja, joka osaisi hyvin puhua ja toimia varmana, hyödyllisempi? Mutta hänen ylpeytensä nousi vastaan ja itsevarmuus palasi.

Ei, ei ei tarvita asianajajia! Kaikki he ovat konnia, jotka elävät kansan kustannuksella! Käyköön kuinka käy, mutta työläisten täytyy itse järjestää asiansa. Ja hän innostui taas ajatuksesta tulla kansanjohtajaksi, Voreux jo on hänelle alamainen, etäällä häämöttää Pariisi ja kuka tiesi ehkä kansanedustajan paikka ja puhujalava komeassa salissa odottaisi häntä, jolloin hän voisi jymytä porvareita vastaan. Se olisi työmiehen ensimäinen puhe parlamentissa!

Muutaman päivän ajan oli Etienne hyvin neuvottomana. Pluchart kirjoitti kirjoittamistaan, ehdottaen tulevansa Montsou'hun kiihottamaan lakkolaisten intoa. Täytyisi järjestää kokous, missä koneenkäyttäjä tulisi puheenjohtajaksi. Mutta tämän ehdotuksen takana piili aikomus käyttää lakkoa hyväkseen saadakseen työmiehet Kansainväliseen liittoon. Tähän asti olivat he pysyneet välinpitämättöminä ja suhtautuivat epäilevinä siihen. Etienne pelkäsi vähän että se herättäisi suurta huomiota, mutta siitä huolimatta olisi hän kutsunut Pluchart'in, ellei Rasseneur kaikin voimin vastustaisi Pluchart'in asiaan sekaantumista.

Kaikesta vaikutusvallastaan huolimatta täytyi Etiennen ottaa kapakoitsijan mielipide huomioon. Tämä oli paikkakuntalainen, jolla oli paljon kannattajia työläisten joukossa. Siksi oli Etienne kahden vaiheilla tietämättä mitä vastata.

Maanantaina kello neljän aikaan, jolloin Etienne istui kahden Maheun vaimon kanssa, tuli taas kirje Lillestä. Maheu oli mennyt onkimaan, pakollinen toimettomuus vaivasi häntä ja sitä paitsi, jos hänen onnistuisi saada kalaa, voisi sen myydä ja ostaa leipää. Ukko Bonnemort ja Jeanlin lähtivät ulos koettaakseen paikattuja jalkojaan ja lapset Alziren seurassa olivat lähteneet poimimaan hiiliä.

Tuli takassa palaa kituutti, sitä ei saanut suurentaa ja Maheun vaimo istui sen viereen imettäen Estelleä.

Kun nuori mies oli lukenut kirjeen, kysyi vaimo;

– No, onko hyviä uutisia. Lähetetäänkö meille rahaa?

Etienne pudisti kieltävästi päätään ja vaimo jatkoi:

– En tiedä, miten tulemme toimeen tällä viikolla. Mutta kestää täytyy. Oikeushan on meidän puolellamme ja siitä saa mielenlujuutta. Loppujen lopuksi täytyy meidän voittaa.

Nyt hän oli lakon puolesta. Olisi tietysti ollut parempi pakottaa yhtiö toimimaan oikeudenmukaisesti jättämättä työtä. Mutta koska kerran on jätetty työt, niin ei saa uudelleen ryhtyä, ennenkuin on saavuttanut oikeuden. Siten päätettyään pysyi hän lujana. Parempi joutua perikatoon, kuin tunnustaa olevansa väärässä, kun itse asiassa on oikeassa.

– Ah, huudahti Etienne, – tulisi edes kolera, joka tappaisi kaikki nuo yhtiön verenimijät!

– Ei, ei, vastasi vaimo, – ei tarvitse toivoa kenenkään kuolemaa.

Siitä emme edistyisi lainkaan, sillä heidän tilalleen tulisi toisia…

Tahdon vain että he vähän tulisivat järkiinsä ja toivon, että on hyviä ihmisiä kaikkialla. Tiedättehän etten pidä teidän politiikastanne.

Hän todellakin aina vastusti hänen sotilaallisia aikeitaan, hänen mielestään oli hän liian taisteluhaluinen. On kyllä oikein vaatia maksua työstä niin paljon kuin täytyy, mutta miksi sekottaa siihen porvaristoa ja hallitusta? Mutta kuitenkin hän kohteli Etienneä kunnioituksella, koska hän ei juonut ja maksoi säännöllisesti neljäkymmentä viisi frankia ylöspidosta. Jos mies käyttäytyy hyvin, niin voi hänelle tuollaisen antaa anteeksi.

Etienne alkoi silloin puhua tasavallasta, joka antaa kaikille leipää. Mutta vaimo pudisti päätään. Hän muisti v. '48, tuon koiravuoden, joka oli ottanut heiltä viimeiset leipämurut heidän ensimäisinä avioliiton aikoina. Ja hän alkoi surullisella äänellä kertoa, mitä heidän oli pitänyt silloin kestää.

– Meillä ei ollut äyriäkään, kertoi hän, – eikä leivänkannikkaa ja kaikissa kaivoksissa olivat työt pysähtyneet. Aivan niinkuin nyt. Monet kuolla kupsahtelivat.

Samassa avautui ovi ja he jähmettyivät hämmästyksestä, – huoneeseen astui Katarina. Hän ei ollut käynyt kotona siitä asti, kun hän oli karannut Chavalin luo. Hän oli niin hämmentynyt, ettei muistanut edes sulkea ovea, vaan seisoi kynnyksellä vavisten ja äänetönnä. Hän oli toivonut tapaavansa äidin yksin, mutta nähdessään nuoren miehen unohti hän matkalla valmistetun lauseen.

– Mitä sinulla täällä on tekemistä? huusi Maheun vaimo. – Minä en tahdo enää nähdä sinua! Mene matkaasi!

– Äiti, sai Katarina sanotuksi, – tässä on kahvia… ja sokeria…

Lapsille… Minä olen tehnyt työtä, niin ajattelin heitä.

Hän veti esiin taskustaan naulan kahvia ja naulan sokuria ja rohkeni panna ne pöydälle. Ajatus Voreux'n lakosta vaivasi häntä. Itse hän teki työtä Jean-Bartissa ja aikeessaan auttaa vanhempiaan oli hän keksinyt tuomisensa lapsille. Mutta hänen hyvyytensä ei tehnyt äitiä aseettomaksi.

– Olisi ollut parempi, jos olisit jäänyt kotiin ja ansainnut elatuksemme avuksi, kuin tuoda tuollaisia lahjoja.

Ja hän alkoi haukkua tytärtä purkaen häneen kaikki huolensa, joita oli karttunut kuukauden kuluessa. Karata miehen luo kuudentoista vanhana ja jättää kotinsa ja omaisensa, jotka ovat tarpeessa! Ei kelvottomin tytärkään tekisi niin! Tyhmyyden voi kyllä antaa anteeksi, mutta sellaista ei yksikään äiti anna anteeksi. Jos häntä olisi pidetty kotona kahleissa, niin voisi tuon ymmärtää. Mutta eihän häneltä oltu vaadittu muuta kuin että hän viettäisi yöt kotona.

– Vastaa toki, mikä hätä sinulla oli mennä miehen luo niin nuorena?

Katarina seisoi ääneti pöydän luona pää alas painuneena. Hänen laiha ruumiinsa värähteli mielenliikutuksesta, hän koetti väittää vastaan:

– Jos se riippuisi yksin minusta… minä en sitä tarvitse… Se on hän. Jos hän vaatii, niin mitä minä voin tehdä? Hänhän on minua voimakkaampi… Eihän edeltäpäin voi tietää, miten käy? Ja nyt ei enää voi muuttaa. Hänkö, vaiko joku toinen, eikö se ole samantekevä? Pitäähän hänen naida minut.

Katarina puolustautui suuttumatta syytöksistä, kuten nöyrä tyttö ainakin, joka on tottunut alistumaan miehen tahdon alle. Sehän on heidän osansa. Hän oli jo aikoja tietänyt, mikä häntä odottaa, miehen väkivalta kaivoskummun takana, lapsi kuudentoista iässä ja sitten elämä ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa, jos hänen rakastajansa naisi hänet. Joskin hän punastui häpeästä, niin tapahtui se siksi, että hän oli hämillään ja suruissaan, koska häntä kohdeltiin tuolla tavoin Etiennen nähden.

Etienne oli sillä välin noussut kohentelemaan hiiliä, jottei häiritsisi tyttöä. Etiennen mielestä oli Katarina kalvennut ja näytti väsyneeltä, oli kuitenkin kaunis suurine kirkkaine silmineen laihtuneissa kasvoissa. Hänet valtasi omituinen tunne, hänen harminsa oli häipynyt ja hän toivoi ainoastaan yhtä, että Katarina olisi onnellinen tuon toisen kanssa, jonka hän oli pitänyt Etienneä parempana. Hänen teki mieli auttaa häntä jollain tavalla, mennä Montsou'hun sanomaan tuolle toiselle, että hän kohtelisi paremmin Katarinaa. Mutta Katarina ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan loukkaantui hänen säälistään, hänestä tuntui, että Etienne halveksii häntä. Hänen sydäntään kouristi ja hän vaikeni äkkiä, voimatta enää lausua sanaakaan.

– Parasta onkin, että pysyt vaiti, jatkoi Maheun vaimo säälimättä. – Jos tulit jäädäksesi, niin astu peremmälle, ellei, niin suoria heti ulos! Kiitä onneasi, että minulla on kädet kiinni, muutoin antaisin sinulle aika läimäyksen.

Olisi voinut luulla, että tämä uhkaus äkkiä toteutettiin, sillä samassa silmänräpäyksessä sai Katarina kauhean potkun, niin että oli lentää kumoon yllätyksestä ja kivusta. Sen teki Chaval, joka ryntäsi huoneeseen kuin villipeto.

– Sainpas sinut kiinni, senkin lutka! huusi hän. Niinhän arvasin, että sinä palasit tänne, jotta sinut nyljettäisiin luita myöten. Ja vielä lisäksi maksat tuolle miehelle! Sinä tarjoat hänelle kahvia minun rahoillani!

Maheun vaimo ja Etienne olivat niin hämmästyneet, etteivät voineet liikkua paikaltaan. Chaval pakotti Katarinan ulos näyttäen hurjalla eleellä ovea.

– Mene ulos, perhana!

Katarina oli paennut häntä nurkkaan. Chaval hyökkäsi sillävälin Maheun vaimoon.

– Keksitpä itsellesi hyvän ammatin istua vahtimassa silläaikaa kun tytär vuokralaisen kanssa kiemailee tuolla ylhäällä.

Hän sai vihdoin kiinni Katarinan ranteeseen ja laahasi hänet ovesta ulos. Ovella kääntyi hän taas äidin puoleen, joka istui kuin naulattu paikkaansa.

– Tyttären poissa ollessa pitää hän äitiä hyvänään. Niin näytä hänelle kauneutesi. Hän ei näy olevan vaativainen, tuo sinun vuokralaisnauta!

Etiennen mieli teki hyökätä tuon hävyttömän miehen kimppuun ja riistää Katarina häneltä, mutta hän muisti, että nyt oli vaarallista nostaa meteliä kylässä. Raivo oli tukahduttaa hänet ja molemmat miehet seisoivat toinen toistansa vastassa silmät veristävinä. Vanha viha ja kauan hillitty mustasukkaisuus pääsivät äkkiä valtoihinsa. Näytti siltä, että jommankumman täytyi nyt lyödä toinen kuoliaaksi.

– Varo! sihisi Etienne hampaittensa välistä, – kyllä minä sinulle annan.

– Koetappa! vastasi Chaval.

Hetken aikaa katsoivat he toinen toisiinsa niin läheltä, että tunsivat toistensa hengityksen kasvoissaan. Katarina tarttui rukoilevasti rakastajansa käteen ja veti hänet väkisin pois. Hän vei hänet pois kylästä juosten, katsomatta edes taaksensa.

– Sellainen sika! – huudahti Etienne itsekseen paiskaten oven kiinni.

Häntä puistatti niin mielenliikutuksesta, että hänen täytyi istua.

– Täytyy olla aika sika keksiäkseen tuollaista ruokottomuutta… Mutta viisi minä hänestä. Ei kannata vastatakaan, – lausui Maheun vaimo.

Sitten lisäsi hän vilpittömällä äänenpainolla katsoen suoraan Etienneä silmiin.

– Minulla on kyllä vikani, mutta ei vain tuota… Minä eläissäni olen ollut tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Eräs rattaitten kuljettaja kauan aikaa sitten kun olin viidentoista vanha ja sitten Maheu. Jos tämä olisi jättänyt minut kuten tuo ensimäinen, niin en tosiaankin tiedä, miten olisi käynyt. En myöskään ylpeile, että avioliiton aikana olen käyttäytynyt hyvin, sanotaanhan, että ei tee erehdyksiä vain siksi ettei ole ollut tilaisuutta. Minä vain todennan, miten on. Luuletteko että monet naapurinaisistamme voivat sanoa samoin?

– Niinpä niin, sanoi Etienne nousten.

Hän lähti ulos ja vaimo alkoi sytyttää tulta hellassa pantuaan nukkuvan Estellen makaamaan kahdelle tuolille.

Ulkona oli jo pimeä, läheni kylmä yö. Etienne kulki pää alas vaipuneena. Hän ei tuntenut enää vihaa Chaval'ia kohti. Äskeinen raaka kohtaus häipyi muistista toisten ajatusten tieltä yhteisistä kärsimyksistä ja uhkaavasta puutteesta. Hän ajatteli taas nälkäistä kaivoskylää, sen naisia ja lapsia, joilla ei sinä iltana ole mitään syötävää, koko tuota väestöä, joka taisteli nälästä huolimatta. Ja taas heräsi hänessä epäilys tällä kertaa niin voimakkaana, ettei hän sen vertaista milloinkaan ennen ollut tuntenut. Kuinka kauhean vastuunalaisuuden hän ottikaan itselleen! Täytyikö hänen yhä edelleenkin kiihottaa heitä vielä pitemmälle nyt, jolloin ei ole enää rahaa eikä uskota velkaa? Ja miten kaikki tuo päättyy, jollei mistään saavu apua ja nälkä lamauttaa miehuuden? Hän näki mielikuvituksessaan, miten lapsia kuoli nälkään äitien itkiessä ja miten laihat nääntyneet työläiset laskeutuvat kaivokseen työhön. Hän kulki kompastuen kiviin, hänen aivoissaan pyöri yksi ainoa ajatus, että yhtiö voittaa heidät.

Kun hän nosti päänsä, huomasi hän olevansa Voreux'n luona. Etienne katseli sen mustia rakennuksia ja hänen sydämensä alkoi sykkiä entistä kovemmin. Miksi täytyisi yhtiön saada voiton tässä taistelussa työn ja pääoman välillä? Joka tapauksessa tulisi tämä voitto maksamaan sille kalliisti. Ja taas hänet valtasi taisteluinto, voittamaton halu tehdä loppu puutteesta hinnalla millä hyvänsä. Jos heidät on tuomittu kuolemaan nälkään ja vääryyteen, niin kuolkoon mieluummin koko kylä kerrassaan. Hänen mieleensä muistui katkonaisia paloja, joita hän oli lukenut, kansoista, jotka polttivat kaupunkinsa, jotteivät ne joutuisi vihollisen valtaan, äideistä, jotka murskasivat lastensa kallot kiviä vastaan säästääkseen heidät orjuudesta, ihmisistä, jotka kuolivat nälkään tahtomatta syödä sortajien leipää. Kaikki tuo huumasi häntä. Epäilys ja arkuus häipyi tämän voimakkaan tunteen tieltä. Usko sai vallan jälleen ja sen kera ylpeys, joka lennätti hänet yhä ylemmäksi.

Äkkiä tointui hän kuullessaan Maheun äänen. Tämä kertoi hänelle että hän oli onnistunut pyydystämään mainion lohen, jonka hän myi kolmesta frankista. Nyt he saivat ruokaa illalliseksi. Etienne antoi Maheun mennä sanoen tulevansa jälkeenpäin ja lähti Huviin. Täällä hän odotti kunnes viimeinenkin kävijä oli poistunut ja silloin ilmoitti hän Rasseneurille aikovansa heti kirjoittaa Pluchart'ille, jotta tämä tulisi. Hän tahtoi kutsua kokouksen koolle, sillä hänestä tuntui, että voitto olisi varma, jos kaikki Montsou'n kivihiilenkaivajat liittyisivät kansainväliseen liittoon.

IV

Kokous oli päätetty pitää "Ilossa" leski Desirin luona seuraavana torstaina kello 2 päivällä. Leski oli hyvin kuohuksissaan niistä hävyttömyyksistä, joita tehtiin hänen lapsilleen – kivihiilenkaivajille, ja hän pursui vihaa etenkin siitä saakka, kun hänen kapakkansa alkoi käydä yhä tyhjemmäksi. Ei vielä milloinkaan oltu juotu niin vähän kuin tämän lakon aikana. Juopot sulkeutuivat kotiinsa, jotteivät häiritsisi yleistä päätöstä. Montsou'ssa, missä tavallisesti kihisi väkeä, oli nyt kuollutta ja tyhjää. Olut ei enää virrannut kapakkojen kynnyksien yli, vaan kaikki ojat olivat kuivillaan. Kaikissa kapakoissa näkyi ainoastaan tarjoilijain kalpeat kasvot heidän turhaan odottaessa vieraita. Ainoastaan Saint-Eloi'ssa, missä kaivosvoudit söivät, täytettiin joskus tuoppeja. Vulkanissakin oli hiljaista ja sen naiset istuivat toimettomina halullisten puutteesta, vaikkakin he olivat valmiit laskemaan hintansa kymmenestä viiteen sou'hun vaikeitten aikojen tähden.

– Piru vieköön! huusi leski Desir. – Santarmit ovat syynä kaikkeen!

Hänen mielestään olivat kaikki päälliköt ja isännät santarmeja ja hän kutsui tällä nimellä kaikkia kansan vihollisia. Hän suostui mielihyvällä Etiennen ehdotukseen. Koko hänen talonsa oli kivihiilenkaivajain palveluksessa ja hän oli valmis itse lähettämään kutsukirjeitä, jos laki sen vaatii.

Seuraavana päivänä toi Etienne hänelle koko pinkan kirjeitä allekirjoitettavaksi. Kutsukirjeet lähetettiin sitten kaikkien kaivoksien edustajille ja työmiehille, joihin voitiin luottaa. Kokouksen tarkoituksena mainittiin olevan kysymyksen lakon jatkamisesta, mutta todellisuudessa odotettiin Pluchart'ia, jonka piti puheellaan vaikuttaa, että työmiehet liittyisivät Internationaleen.

Tuorstai-aamulla oli Etienne hyvin levoton, sillä hänen entinen työmestarinsa ei saapunut, vaikka oli sähkösanomassaan luvannut tulla keskiviikko-illalla. Mitä se merkitsi? Hän pelkäsi pahoin, ettei hän ehtisi puhua hänen kanssaan ennen kokousta. Jo kello yhdeksän lähti hän Montsou'hun toivossa, että Pluchart mahdollisesti oli mennyt suoraan sinne poikkeamatta Voreux'hon.

– Ei, minä en ole nähnyt teidän ystäväänne, sanoi rouva Desir, – mutta minulla on kaikki valmista.

Hän vei hänet tanssisaliin, joka oli koristettu kuten ennenkin paperikukilla ja kiehkuroilla. Vain soittolavan tilalla oli pöytä ja kolme tuolia nurkassa ja salissa rivittäin seisoi penkkejä.

– Oivallista, sanoi Etienne.

– Ja tietäkää, että täällä voitte olla kuin kotona. Huutakaa niin paljon kuin tahdotte. Jos santarmit tulevat, niin eivät ne pääse taloon muutoin kuin ruumiini yli.

Äkkiä sai Etienne hämmästyksekseen nähdä Rasseneurin ja Suvarinin, jotka astuivat saliin. Leski poistui jättäen heidät kolmen kesken Etiennen huudahtaessa:

– Kas, tekin jo tulette!

Suvarin tuli pelkästä uteliaisuudesta. Hän teki työtä öisin Voreux'issa, koska koneenkäyttäjät eivät olleet yhtyneet lakkoon.

– Pluchart ei ole vielä tullut, minä olen niin levoton, lausui Etienne.

Kapakoitsija katsoi sivulle ja mutisi hampaittensa välistä:

– Sitä en ihmettelekään.

– Kuinka?

– Jos tahdot tietää, lausui Rasseneur katsoen nyt suoraan Etienneä silmiin, – niin olen minäkin kirjoittanut hänelle ja pyytänyt ettei hän tulisi. Niin, sillä minun mielestäni pitäisi meidän hoitaa itse asiamme pyytämättä sivullisten apua.

Etienne kuohahti. Vavisten raivosta ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:

– Sinä, sinäkö sen teit! Sinä teit sen!

– Niin, minä sen tein! Vaikka tiedät kyllä, että pidän Pluchart'ia suuressa arvossa. Mutta näetkö, minä en hyväksy teidän aikeitanne. Minä tahdon ainoastaan, että kivihiilenkaivajain elämä tulisi kevyemmäksi. Olen kaksikymmentä vuotta raatanut maan alla ja olen siinä työssä niin hikoillut, että vannoin itselleni koettaa kaikin keinoin hankkia helpotusta onnettomille, jotka siellä nääntyvät, ja olen vakuutettu, ettette te saavuta suunnitelmillanne mitään, tulette vain pahentamaan kivihiilenkaivajain kohtaloa. Kun nälkä pakottaa heidät palaamaan työhön, kepittää yhtiö heidät kuin karkurikoiran… Mutta minä tahdon estää sen, ymmärrätkö?

Hän korotti äänensä ja seisoi Etiennen edessä hajasäärin voitokkaana. Näissä sanoissa kuvastui koko Rasseneurin luonne, tuon järkevän ja kärsivällisen miehen luonne. Miten tyhmää ajatella, että yhdellä iskulla voisi muuttaa koko maailma ja asettaa työmiehet isäntien tilalle! Siihen tarvitaan tuhansia vuosia. Älköön hänelle puhuttako ihmeistä! Itse hän oli päättänyt vaatia yhtiöltä vähän parempia työehtoja työläisille, jotteivät he sortuisi aivan pysyessään vaatimuksissaan.

Etienne ei keskeyttänyt häntä. Hän ei saanut puhuttua kiihkoltaan.

Mutta vihdoin huudahti hän:

– Perhana! Mitä sinun suonissasi virtaa, verta vaiko vettä?

Hän oli valmis hyökkäämään Rasseneurin kimppuun ja rusikoimaan hänet. Tukahuttaakseen kiukkuaan alkoi hän vihoissaan astua edes takaisin salissa potkien penkkejä tieltään.

– Sulkekaa edes ovi, huomautti Suvarin. Ei ole tarpeen, että kaikki kuulisivat.

Kun ei kukaan välittänyt hänen huomautuksestaan, sulki hän itse oven ja istui polttamaan savuketta katsoen hymyillen toisiin.

– Turhaan sinä kiukuttelet, – lausui Rasseneur, sillä et sinä edistä asiaa. Luulin ensin että sinulla on järkeä päässäsi. Oli kyllä hyvä, että kehoitit työmiehiä pysymään rauhallisina kotona ja käytit yleensä valtaasi pysyttääksesi järjestyksen voimassa. Mutta nyt äkkiä sinä itse tahdot saattaa heidät kiikkiin.

Joka kerran kierrettyään salin ja työnnettyään penkit sivulle palasi Etienne kapakoitsijan luo ja tarttuen hänen olkapäihinsä pudisti häntä kovasti huutaen hänelle vastauksensa päin kasvoja.

– Perhana sinut vieköön, kyllä minä pysyn tyynenä. Niin, minä olen todellakin vaatinut heiltä hyvää kuria enkä neuvo ketään metelöimään. Mutta niin pitkälle ei saa mennä, että meidät vedettäisiin nenästä. Hyvähän sinun on, kun osaat pysyä kylmänä. Mutta minusta tuntuu toisinaan, että olen menettämäisilläni järkeni.

Se oli myös tunnustus hänen puoleltaan. Hän pilkkasi uskoaan siihen, että pian koituisi oikeuden valta ja että kaikki ihmiset tulevat veljiksi. Ei auta istua kädet ristissä ja odottaa, kunnes ihmiset ahmivat toinen toisensa kuin sudet. Ei! Täytyy itse toimia, muuten vääryys jää ikuisiksi ajoiksi, rikkaat tulevat aina juomaan köyhien verta. Eikä hän voinut suoda itselleen anteeksi sitä, että hän alussa oli kyllin tyhmä vastustaakseen politiikkaa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Siihen aikaan ei hän ymmärtänyt mitään, mutta sen jälkeen oli hän lukenut ja oppinut paljon. Nyt oli hänen katsantokantansa kypsynyt, hänellä oli oma järjestelmänsä. Mutta hän ei kehittänyt järjestelmäänsä selvästi ja siinä näkyi mitä erilaatuisimpien teoriojen suuntia, jotka hujan hajan olivat sommitellut yhteen.

Ylimpänä hänen järjestelmässään komeili Karl Marxin aate: pääoma, joka on vieraan työn riistämisen tulos. Työllä on täysi oikeus jopa velvollisuuskin palauttaa itselleen tuo varastettu omaisuus. Käytännössä hän Proudhonin esimerkin mukaan innostui suureen vaihtopankkiin, joka perustettaisiin kaikkien välittäjien sijalle. Sen jälkeen olisi osuusyhdistyksiä, jotka olisi rakennettu Lassallen suunnitelman mukaan ja nauttisivat valtion kannatusta. Heidän täytyisi vähitellen muuttaa koko maapallo yhdeksi teollisuuskaupungiksi. Näitä yhdistyksiä hän kantoi mielessään pitkän aikaa, mutta sitten hän pettyi ja pelästyi valvonnan vaikeutta. Viimeisiin aikoihin hän innostui joukkotuotantoon vaatien, että kaikki tuotantovälineet olisivat yhteistä omaisuutta. Mutta kaikki tuo oli vielä hyvin epämääräistä. Hän ei tietänyt, miten toteuttaisi tuon uuden aatteen, sillä häntä pidätti tunteet ja järki äärimmäisistä keinoista, joihin lakkolaiset ryhtyvät. Hän rajoittui vain vaatiakseen hallitusvallan valtaamista. Ja sitten saataisiin nähdä.

– Mikä sinun on tullut? jatkoi hän. – Miksi sinä äkkiä olet mennyt porvarien puolelle? Olethan itse puhunut, että täytyy kerran puhjeta!

Rasseneur punastui vähän.

– Niin olen. Ja jos tuo tapahtuu, niin saat nähdä, etten minä jää toisista jälelle. Mutta minä en tahdo liittyä niihin, jotka tahtovat saada toisten päät pyörälle hankkiakseen siitä itselleen aseman.

Tällä hetkellä Etienne puolestaan punastui. He lakkasivat kerrassaan huutamasta, heissä äkkiä heräsi vanha kilpailukiihko ja sanat kaikuivat vihasesti ja pisteliäästä. Juuri tuo kilpailukiihko pakotti kummankin menemään pitemmälle kuin hän olisi tahtonutkaan, toinen kallistui vallankumoukselliselle tielle, toinen pakosta puolusti liikanaista varovaisuutta. Suvarin kuunteli heitä kasvoissa ylenkatseellinen ilme. Hän itse kuului ihmisiin, jotka olivat valmiit millä hetkellä tahansa uhraamaan henkensä vaatimatta palkaksi edes marttyyrin mainetta.

– Mitä tarkoitat? Minuako? kysyi Etienne. Oletko kateellinen?

– Kateellinenko? vastasi Rasseneur, – Mistä syystä? Enhän minä pidä itseäni suurena miehenä enkä ajattele liitto-osaston perustamista Montsou'hun tullakseni sen sihteeriksi.

Toinen tahtoi keskeyttää hänet, mutta hän ei antanut, vaan jatkoi:

– Tunnustapa suoraan, että viisi sinä välität kansainvälisestä liitosta, sinä ajattelet vain sitä, että pääsisit meidän johtajaksemme ja voisit olla kirjevaihdossa kuuluisan pohjoisen liittoneuvoston kanssa.

Syntyi äänettömyys, Vihdoin Etienne alkoi puhua koettaen voittaa levottomuuttaan.

– Se on hyvä… Tähän asti olen luullut, etten tarvitse mistään syyttää itseäni. Neuvottelin aina sinun kanssasi, koska tiesin, että sinä olet taistellut täällä ennen minua. Mutta sinä et kärsi ketään rinnallasi ja siinä tapauksessa minä alan toimia yksin. Ennen kaikkea ilmoitan sinulle, että kokous pidetään kaikesta huolimatta, vaikkei Pluchart'kaan saapuisi ja että toverit liittyvät liittoon vastoin tahtoasi.

– Oh, kyllähän he voivat liittyä, mutta heidät täytyy pakottaa maksamaan jäsenmaksut.

– Ei ollenkaan. Kansainvälinen liitto antaa lykkäystä työläisille, jotka ovat lakossa. Me maksamme tulevaisuudessa, mutta nyt liitto sensijaan tulee avuksemme.

Nyt Rasseneur kuohahti.

– Vai niin… No, saadaanpa nähdä. Olenhan minäkin kutsuttu kokoukseesi ja tulen käyttämään puhevuoroa. Minä en salli sinun saattamaan tovereitten päät pyörälle, minä aion selittää heille, mikä on heille tosihyödyksi. Saadaan nähdä, ketä he seuraavat, minuako, jonka he tuntevat jo kolmekymmentä vuotta, vai sinua, joka vuoden aikana olet kääntänyt kaikki nurin. Taistelkaamme, katsokaamme, ken voittaa!

Ja hän meni ulos paiskaten oven kiinni.

Suvarin istui edelleenkin yhtä levollisena polttaen savukkeitaan. Etienne astuskeli kauan huoneessa, sitten alkoi hän keventää sydäntään. Olisiko se hänen syynsä, jos toverit pitäisivät tuota lihavaa laiskuria häntä parempana. Hän puolustautui syytöstä vastaan, että hän muka etsi mainetta. Ei hän tietänyt itsekään, miten hän oli saavuttanut kylän luottamuksen ja yleensä vaikutusvallan, mikä hänellä tällä hetkellä on. Häntä harmitti syytös, että hän muka kiihoittaa tovereita henkilökohtaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi.

Äkkiä pysähtyi hän Suvarinin eteen ja huudahti:

– Tiedätkö, jos minun tähteni tulisi vuotamaan edes yksi verenpisara, niin minä pakenisin heti Amerikaan.

Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään ja hymähti taas.

– Oh, mitä siitä? vastasi hän. – Maa tarvitsee verta.

– Kuule, sanoi Etienne hetken kuluttua, – mitä sinä tekisit minun sijassani? Enkö minä ole oikeassa tahtoessani toimia?.. Eikö ole järkevintä meidän puoleltamme yhtyä tuohon liittoon?

– Pelkkiä tyhmyyksiä, vastasi Suvarin. – Vaikka voisihan sitä tehdä parempaa odotellessa. Muutoin tulee Internationale pian menemään eteenpäin. Hän on ryhtynyt siihen käsiksi.

– Kuka?

– Hän!

Suvarin lausui tämän puoliääneen kiihkeästi heittäen katseen itään. Hän tarkoitti mestaria, Bakuninia.

– Hän yksin voi antaa tarpeellisen sysäyksen, mutta kaikki sinun oppineet "kehitysoppineen" ovat pelkureita… Kolmen vuoden kuluessa on Internationale hänen johtonsa alla musertava vanhan maailman.

Etienne kuunteli tarkoin. Hänen teki mieli tietää kaikki, oppia tuntemaan tuonkin hävityksen teorian, josta koneenkäyttäjä tavallisesti puhui vain katkonaisin sanoin, ikäänkuin hän pitäisi tiedot omana salaisuutenaan.

– Mutta selitähän toki! Mikä on teidän tarkoituksenne?

– Hävittää kaikki. Jottei enää olisi kansallisuuksia, hallituksia, omaisuutta, ei jumalaa eikä uskontoa.

– Sen ymmärrän. Mutta mihin se johtaa?

– Alkuperäiseen muodottomaan kommuniin, uuteen maailmaan, kaiken uudistamiseen.

– Ja millä keinoin te aiotte saavuttaa sen?

– Tulella, miekalla ja myrkyllä. Ryöväri – se on todellinen sankari, kansan kostaja, oikea vallankumouksellinen, joka ei toimi kirjoista luettujen fraasien mukaan. Täytyy panna toimeen koko joukko hirvittäviä murhayrityksiä, jotta vallassaolijat pelästyisivät ja kansa heräisi.

Tätä puhuessa Suvarin kävi pelottavaksi; hän kohosi tuoliltaan, silmissä paloi kiihkon tuli ja kädet puristivat pöydän kulmaa.

– Ei, ei, mumisi Etienne, tehden kädellään eleen, ikäänkuin hän karkoittaisi kauheita peikkoja, – Ei, me emme vielä ole tulleet niin pitkälle. Murhia! Polttoja, ei, ei koskaan! Se on hirveää, se on vääryyttä! Silloin kaikki toverit nousisivat kuristaakseen syyllisen.

Hän ei tuota ymmärtänyt. Tuo synkkä tie oli hänelle aivan vieras ja olisiko mahdollista niittää kaikki ihmiset kuin pellon. Ja miten sitten? Mitä tehdä, jotta uusi ihmiskunta kasvaisi? Hän vaati vastausta.

– Selitä minulle ohjelmasi. Täytyyhän meidän tietää, mihin tulemme.

Suvarin vastasi tyynesti katsoen haaveillen jonnekin etäisyyteen.

– Kaikkinainen harkitseminen tulevaisuudesta on rikoksellinen, sillä se häiritsee puhdasta, täydellistä hävitystä ja hidastuttaa vallankumouksen kulkua.

Leski Desir ehdotti, että he söisivät aamiaisen. He suostuivat ja siirtyivät ravintolan puolelle. Kun he olivat syöneet, aikoi Suvarin mennä pois, mutta Etienne koetti pidättää häntä.

– Mitä varten minä jäisin? leksautti Suvarin, kuunnellakseni teidän tyhmyyksiänne, joita olen jo saanut kuulla kyllikseni. Hyvästi!

Hän lähti kasvoissaan tavallinen tyyni lempeä ilme ja savuke hampaissaan.

Etienne kävi yhä levottomammaksi. Kello oli jo yksi, oli selvä, että Pluchart oli pettänyt. Puoli kahden aikaan alkoivat edustajat kokoontua. Hän otti heidät vastaan pelosta, että yhtiö olisi lähettänyt jonkun vakoilijan. Hän tarkasti joka kutsukirjeen katsoen tyystin kasvoihin. Monta saapui ilman kutsua ja hän laski sisään ne, jotka hän tunsi. Tasan kello kaksi saapui Rasseneur, joka pitämättä kiirettä poltti piippuaan loppuun. Hänen tyyneytensä hermostutti Etienneä äärimmäisyyteen asti. Häntä harmitti myös, että koko joukko metelöitsijöitä oli saapunut, kuten Sakarias, Mouquet y.m. He varmaankin tulivat pilkkaamaan kaikkea, kuten he nauroivat lakollekin mielihyvillään toimettomuudestaan.

Kului vielä neljäsosa tuntia. Saliin kokoontuneet alkoivat käydä kärsimättömiksi. Silloin teki Etienne epätoivoisen päätöksen ja aikoi mennä saliin. Samassa leski Desir katsahti ovesta ulos ja huudahti:

– Tuollahan tulee herra, jota odotitte!

Todellakin siinä tuli Pluchart ajaen hevosella. Hän hypähti heti rattailta. Hän oli laihahko, pienenläntä mies miellyttävine kasvonpiirteineen, vaikkakin hänen päänsä oli suurehko ja ikäänkuin neliskulmainen. Hän oli puettu pyhävaatteisiin. Jo viiteen vuoteen ei hän ollut tehnyt ruumiillista työtä, vaan kiinnitti suurta huomiota ulkomuotoonsa. Kuitenkin tunsi hänessä nytkin entisen työmiehen, m.m. kynsistä, jotka olivat raudan kärventämät eivätkä ottaneet kasvaakseen. Toimelias kuin oli kierteli hän väsymättä maakuntaansa, levittäen kaikkialla katsantokantojaan.

– Ah, pyydän anteeksi, sanoi hän ennenkuin hänelle ehdittiin lausua moitteita myöhästymisestä. – Eilen aamulla oli minulla luento Preuilly'ssa ja illalla kokous Vallencay'ssa. Tänään kokous Marchiennessa ja Sauvagnat'issa. Vihdoin onnistuin saamaan hevosen. Minä olen aivan uupunut ja käheä. Mutta ei haittaa, kyllä minä puhun sentään.

– Saamari, olin unohtaa kortit! Sepä olisi kaunista.

Hän palasi ajoneuvojen luo, otti istuimen alta laatikon, jonka hän vei mukaansa saliin.

Etienne kulki perästä säteilevänä, Resseneurin ollessa hämillään uskaltamatta edes ojentaa hänelle kättä. Mutta Pluchart puristi itse hänen kättään lausuen ohimennen pari sanaa kirjeestä. – Mitä päähän pistoja? Miksi ei pantaisi toimeen kokousta, jos se kerran on mahdollista? Muutoin oli hänellä kova kiire, sillä hän aikoi samana iltana ehtiä Joiselleen neuvottelemaan Legoujeux'n kanssa.

Kaikki siirtyivät saliin. Maheu ja Levaque olivat vähän myöhästyneet ja astuivat nyt heidän perässään. Ovi lukittiin, jottei kukaan häiritsisi. Tämä seikka herätti nuorison puolelta uutta pilaa. Sakarias kuiskasi Mouquettelle, että he nyt yksissä tuumin saavat haudotuksi yhden lapsen.

Noin satakunta työmiestä istui penkillä salissa odottaen. Kaikki kääntyivät katsomaan vierasta herraa Lillesta kuiskien ja tarkastaen hänen mustaa takkiaan.

Etiennen ehdotuksesta valittiin heti kokouksen toimihenkilöt. Hän mainitsi nimiä ja läsnäolijat hyväksyivät ne käsien nostolla. Pluchart valittiin puheenjohtajaksi ja Etienne ja Maheu hänen apulaisikseen. Tuolia siirrettiin, valitut toimihenkilöt istuivat paikoilleen. Hetkeksi katosi puheenjohtaja kumartuen pöydän alle pannakseen sinne laatikkonsa, jonka hän tähän saakka oli pitänyt käsissään. Kun hän jälleen tuli näkyviin, koputti hän pöytään, jotta läsnäolijat tulisivat tarkkaaviksi. Sitten alotti hän kähein äänin:

– Kansalaiset…

Äkkiä avautui sivuovi, jonka vuoksi hänen täytyi keskeyttää. Leski Desir tuli keittiön kautta tuoden kuusi oluttuoppia tarjottimella.

– Älkää antako häiritä itseänne, lausui hän, – mutta puhuessa tulee jano.

Maheu otti häneltä tarjottimen ja Pluchart jatkoi. Hän lausui olevansa liikutettu Montsou'n työmiesten hyvästä vastaanotosta, pyysi anteeksi, että oli myöhästynyt, huomautti väsymyksestään ja kipeästä kurkustaan. Sitten antoi hän puhevuoron kansalaiselle Rasseneurille, joka pyysi sen.

Rasseneur näytti hyvin levottomalta ja rykäsi ennenkuin alkoi voimakkaalla äänellä:

– Toverit…

Hänen vaikutusvaltansa työläisiin perustui pääasiallisesti hänen hyväntahtoisuuteensa ja taitoonsa puhua. Hän voi puhua väsymättä tuntikausia. Hän puhui hymyillen ilman käsien liikkeitä sirotellen sanoja, kunnes heidän päässään kaikki hämmeni ja he huusivat: "niin, niin, se on oikein." Mutta tänään tunsi hän heti ensimäiset sanat lausuttuaan, että kuulijat ovat tyytymättömiä. Siksi päätti hän alkaa hyvin varovasti. Hän puhui ainoastaan lakon jatkamisesta saadakseen yleisen hyväksymisen ennenkuin hyökkäsi Internationaleen. Luonnollisesti oman arvon tunnustaminen ei sallinut antaa yhtiön vaatimuksille myöten, mutta kuinka paljon kärsimyksiä heidän onkaan kestettävä, jos täytyy jatkaa taistelua! Hän ei esittänyt suoraan myöntymyksiä, koetti ainoastaan lamauttaa rohkeuden; hän kuvasi kylän, joka oli nälkään kuolemaisillaan, hän kysyi mihin luottavat ne, jotka tahtovat jatkaa taistelua.

Kolme tai neljä hänen ystäväänsä koetti ilmaista hyväksymisensä, mutta sen kautta tuli vielä räikeämmäksi toisten vaitiolo. Hänen sanansa alkoivat vähitellen herättää yhä enemmän paheksumista. Hän ymmärsi, ettei ole toivoa saada heitä puolelleen ja hän harmistui ja alkoi ennustaa kaikellaisia onnettomuuksia, jos he seuraisivat vieraita kiihottajia. Kaksi kolmasosaa kuulijoista hypähti paikoiltaan tahtoen estää häntä puhumasta enempää, koska hän loukkasi heitä pitäen heitä lapsina, jotka eivät muka osanneet käyttäytyä. Hän otti kulauksen tuopista toisensa jälkeen, mutta jatkoi puhetta huolimatta melusta huutaen kiivaasti, ettei sitä henkilöä ole vielä syntynyt, joka voisi estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.

Pluchart nousi myös. Hänellä ei ollut kelloa ja siksi iski hän nyrkillään pöytään toistaen käheällä äänellään:

– Kansalaiset… kansalaiset…

Viimein onnistui hänen tyynnyttää kuulijat, jolloin hänen sitä kysyttyä kokous päätti kieltää Rasseneurilta puhevuoron.

– Kansalaiset, sanoi Pluchart, – Sallikaa minun sanoa muutama sana.

Heti tuli syvä äänettömyys. Pluchart alkoi puhua. Hän oli tottunut puhumaan tuollaisissa tilaisuuksissa yskästään huolimatta. Vähitellen selvisi hänen äänensä kaikuen voimakkaasti ja innokkaasti. Hän ojensi kätensä eteenpäin, heilautti olkapäitään ja puhui kuin saarnaaja, toisinaan alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi. Kuulijoihin vaikutti hänen tapansa puhua aina hyvin voimakkaasti.

Hän alotti puheensa kuvailemalla Internationalen ansioita. Kaikkialla, missä hän esiintyi ensi kerran, alotti hän puheensa aina siitä. Hän selitti, että tuon kansainvälisen liiton tarkoituksena oli kaikkien työläisten vapauttaminen. Sitten kuvasi sen rakenteen alimpana kunnallinen, sitten läänin liitto, jota seurasi kansallisliitto ja vihdoin ylimpänä ihmiskunnanliitto. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti ikäänkuin hän kerros kerrokselta perustaisi koko ihmiskunnan tulevaisuuden rakennuksen.

Sitten siirtyi hän sen sisällisen järjestöön, – luki ääneen sääntöjen pykälät, puhui yleisistä kongresseista, osoitti järjestön yhä kasvavaa merkitystä ja sen ohjelman vähittäisestä laajentamisesta. Aluksi oli päämääränä ainoastaan korottaa työmiesten palkat, mutta nyt suunniteltiin jo yhteiskunnallisten suhteitten muuttamista, sekä työpalkkajärjestelmäu poistamista. Ei löydy enää eroa kansallisuuksien välillä! Koko maailman työväen yhdistää sama pyrkimys oikeuteen ja tulee se hävittämään lahonneen porvarimaailman perustaakseen uuden vapaan yhteiskunnan, missä se, joka ei tee työtä, ei myöskään tule saamaan mitään.

Innostus valtasi kaikki. Muutamat huusivat:

– Niin, niin! Hyvä! Kannatetaan!

Pluchart jatkoi. Kolmen vuoden kuluttua olisi koko maailma valloitettu. Ja hän luetteli kansoja, jotka jo olivat liittyneet heihin. Kaikilta tahoilta saapui ilmoituksia kannatuksesta. Ei koskaan mikään uskonto ollut saanut niin paljon kannattajia. Ja kun he tulevat herroiksi, kirjoittavat he itse lait isännille. Silloin he itse tarttuvat heidän kurkkuihinsa.

– Niin, niin, – huusivat kuulijat. – Silloin he saavat mennä maan alle kaivamaan!

Käden liikkeellä sai hän heidät vaikenemaan.

Nyt siirtyi hän puhumaan lakoista. Periaatteellisesti oli hän niitä vastaan, sillä se oli hidas keino, joka lisäksi enentää työläisten kärsimyksiä. Mutta paremman puutteessa ja silloin kuin ne ovat välttämättömiä, täytyy käyttää niitä, sillä ne tuottavat tuntuvaa vahinkoa pääomalle. Tässä suhteessa esiintyi Internationale lakkolaisten todellisena kaitselmuksena, josta hän toi monta esimerkkiä. Pariisissa pronssivalajien lakon aikana tekivät isännät heti myönnytyksiä, kun saivat kuulla huhuja, että Internationale lähettää apua lakkolaisille. Lontoossa oli Internationale pelastanut kivihiilenkaivajat sen kautta, että lähetti Belgiaan takaisin joukon työmiehiä, jotka isännät olivat värvänneet. Kun vaan työmiehet liittyvät kansainväliseen liittoon alkavat isännät vapista, sillä he tietävät, että nyt heidän työmiehensä muodostavat osan siitä suuresta työarmeijasta, jonka kaikki jäsenet ovat ennemmin valmiit uhraamaan henkensä toinen toisensa puolesta kuin jäämään kapitalin orjiksi.

Hänet keskeytettiin kättentaputuksilla. Hän pyyhki otsaansa liinalla kieltäytyen oluesta, jonka Maheu tahtoi ojentaa hänelle.

– Asia on selvä, sanoi hän nopeasti Etiennelle. – Siinä on heille kylliksi… Pian kortit esille.

Hän katosi taas hetkeksi pöydän alle ja ilmestyi sieltä pienine mustine laatikkoineen.

– Kansalaiset! – huusi hän peittäen äänellään yleisen melun. – Tässä on jäsenkortit. Tulkoot edustajanne tänne, niin minä annan liput heille ja he saavat jakaa ne… Tarkemmin puhumme sitten.

Rasseneur syöksyi taas pöydän luo tahtoen puhua vastaan. Etienne oli myös innoissaan saadakseen lausua valmistamansa puheen. Syntyi kauhea epäjärjestys. Levaque pudisti nyrkkiään ikäänkuin valmistautuen tappeluun. Maheu huusi jotain kiivettyään tuolille, mutta ei mitään kuulunut.

Silloin äkkiä aukeni pieni sivuovi ja siitä näyttäytyi leski Desir.

– Olkaa jumalan nimessä hiljaa! huusi hän, – santarmit tulevat.

Taloa lähestyi todellakin piirikomisarius tehdäkseen pöytäkirjan ja hajottaakseen kokouksen. Hän oli vain vähän myöhästynyt. Hänen perässään kulki neljä santarmia. Leski oli pidättänyt heidät hetkisen ovella väittäen, että hän oli kotonaan ja hänellä oli valta ottaa ystäviään vastaan. Mutta ei hänen kanssaan kursailtu, vaan tyrkättiin pois tieltä, jolloin hän juoksi ympäri varoittaakseen poikiaan.

– Paetkaa tätä tietä, puhui hän. – Pihalla seisoo myös yksi santarmilurjus, mutta te voitte mennä keittiön kautta puuvajaan ja sieltä pikkuportista kujaan… Mutta joutukaa!

Komisarius löi jo nyrkillään oveen uhaten murtaa sen, ellei hänelle avattaisi. Varmaankin joku urkkija oli kannellut hänelle, sillä hän huusi, että kokous on laiton, koska monta työmiestä on saapunut ilman kutsua.

Salissa tuli epäjärjestys vielä sekavammaksi. Eihän voitu hajaantua päättämättä edes rupeavatko he kansainvälisen liiton jäseniksi ja jatketaanko lakkoa. Kaikki puhuivat yhteen ääneen koettaen voittaa toisia. Vihdoin ehdotti puheenjohtaja, että äänestettäisiin asiasta kätten nostolla. Monta kättä nousi. Edustajat ilmoittivat nopeasti, että he liittyvät poissaolevien tovereittensa nimessä. Siten tuli Montsou'n kymmenen tuhatta hiilityömiestä Internationalen jäseniksi.

Sillä välin oli pako alkanut. Leski Desir peittääkseen peräytymisen nojasi oveen, niin että santarmien raskaat iskut tuntuivat hänen selässään. Rasseneur loikki tiehensä ensimäisenä ja hänen jälkeensä Levaque, joka unohti kaikki suuret sanana ja toivoi tuopillisen olutta sovinnon merkiksi.

Etienne oli ottanut laatikon ja viipyi Pluchart'in ja Maheun seurassa päättäen lähteä viimeisinä. Tuskin olivat he ehtineet lähteä, kun lukko murrettiin ja komisarius töytäsi leski Desiria vastaan, joka esti häneltä tien suurella mahallaan ja lihavalla rinnallaan.

– No, mitä hyödyitte siitä, että tuolla tavoin rikotte kaikki luonani? – huudahti hän. – Näettehän ettei ole ketään.

Komisarius, joka oli luonteeltaan veltto eikä pitänyt mellakoista, rajoittui siihen, että uhkasi sulkea lesken vankilaan. Sen jälkeen teki hän pöytäkirjan ja vei neljä santarmiaan pois. – Sakarias ja Mouquet pilkkasivat häntä minkä jaksoivat. He olivat haltioissaan kepposesta, jolla toverit peijasivat poliisin ja nyt pilkkasivat he asestettua voimaa.

Tultuaan kadulle juoksi Etienne toisten perästä puristaen kallista laatikkoa. Äkkiä muisti hän Pierronin. Miksi ei häntä ollut? Maheu vastasi ohimennen, että hän oli sairas. Kovin mukava sairaus – pelko joutua päällikköjen epäsuosioon. He tahtoivat pidättää Pluchart'in mutta tämä selitti pysähtymättä, että hänen täytyy välttämättä heti ajaa Joiselleen, missä Legoujeux odottaa.

Etienne ja Maheu juoksivat rinnakkain vaihtaen jonkun sanan ja nauraen iloisesti. He olivat nyt varmat voitosta. Jos Internationale lähettää apua, niin tulee yhtiö pyytämään heitä työhön. Tässä innostuksen mielentilassa, ja kovien saappaitten iskiessä kadun kiviin, oli vielä jotain muutakin, jotain synkkää ja villiä, vihan ja väkivallan hehkua, joka oli sytyttävä kaikkia kivihiilikaivostyömiehiä sillä paikkakunnalla.

V

Kului vielä kaksi viikkoa. Oltiin jo tammikuun alussa, sumut peittivät laaksoja. Puute oli käynyt vielä tuntuvammaksi, nälkä raivosi työväenkylässä. Neljä tuhatta frankia, jotka Internationale oli lähettänyt Lontoosta, tuskin oli riittänyt kolmeksi päiväksi eikä sen jälkeen saatu mitään. Pettymys tämän toiveen suhteen masensi rohkeuden. Mitä he nyt odottaisivat, kun heidän omat veljensäkin hylkäsivät heidät?

Tiistaina olivat kaikki varat loppuneet kylässä No. 240. Etienne ja edustajat yrittivät kaikkea: panivat listoja kiertämään naapurikaupungeissa, jopa Pariisissakin, panivat toimeen luentoja ja esitelmiä. Mutta ei heidän ponnistuksistaan koitunut mitään tuloksia. Alussa oli yleisö kiinnittänyt huomionsa tuohon lakkoon, mutta se kesti niin kauan ja kului niin rauhallisesti ilman minkäänlaisia yhteentörmäyksiä, niin että siihen kylläännyttiin. Vähäinen avustus tuskin riitti eniten tarvitsevien perheitten avustamiseksi. Toiset elivät siitä, mitä saivat myydessään tai pantatessaan kaikellaisia vanhoja kalujaan. Kaikki siirtyi vähitellen kodeista lumppukauppiaalle: matrassit, keittokalut, jopa huonekalutkin. Ainoan kerran vilahti toivon kipinä: Montsou'n pikkukauppiaat, jotka Maigrat oli saattanut häviön partaalle, suostuivat antamaan velkaa toivoen sillä saavansa hänen kundinsa. Viikon ajan antoi sekatavarakauppias Verdonck ja kaksi leipuria Carouble ja Smelten kaikille tavaraa, mutta heidän varastonsa ja varansa loppuivat ja he lopettivat kauppansa.

Etienne oli valmis vaikka myymään omaa lihaansa. Hän oli kieltäytynyt palkkiostaan, pannut pukunsa panttiin Marchiennessä ja oli iloinen, jos näki Maheulla jotain kiehuvan padassa. Hän oli epätoivoissaan, että lakko oli puhjennut liian aikaseen ennenkuin apukassan varat olivat ehtineet karttua. Siinä oli hänen mielestään ainoa syy onnettomuuteen, sillä jos työläisillä olisi ollut kylliksi varoja säästössä olisivat he varmasti saaneet voiton isännistä. Ja hän muisti, että se tahallaan pakottaa työläiset lakkoon tehdäkseen kassan pohjavarat olemattomiksi.

Hänen sydäntään kouristi, kun hän näki noita nälkäisiä ihmisiä ja siksi pakeni hän jonnekin pitkille kävelymatkoille. Eräänä iltana palatessaan kotiin huomasi hän Requilîart'in läheisyydessä erään vanhan vaimon makaavan tainnoksissa. Hän varmaankin oli nälkään nääntymäisillään. Etienne auttoi häntä nousemaan ja kutsui avuksi tytön, jonka hän huomasi aidan toisella puolen.

– Sinäkö se olet, Mouquette, sanoi hän. – Auta minua vähän, hänen pitäisi saada jotain juodakseen.

Mouquette, joka kyyneltyi pelkästä säälistä, riensi kotiinsa ja palasi kohta tuoden vähän katajaviinaa ja leipää. Viinasta tointui eukko heti ja sanomatta sanaakaan puri hän ahneesti leipää. Hän oli erään kivihiilenkaivajan äiti ja asui kylässä Cougnyn vieressä. Hän oli kaatunut siihen paluumatkalla Joisellesta, missä hän turhaan oli käynyt pyytämässä sisareltaan puoli frankia. Syötyään lähti hän jatkamaan matkaa.

– Etkö poikkea minun luokseni juomaan lasillisen? kysyi Mouquette iloisesti.

Etienne oli kahdenvaiheilla.

– Pelkäätkö yhä minua? kysyi tyttö.

Etienne ei voinut vastustaa tytön hyväntahtoista iloisuutta. Häntä miellytti, että tyttö oli niin kernaasti antanut leipäpalansa eukolle. Mouquette vei hänet omaan huoneeseensa ja kaatoi heti kaksi viinilasia täyteen. Hänen huoneensa oli hyvin siisti, josta Etienne kiitti häntä. Nähtävästi ei heidän perheensä kärsinyt puutetta, isä toimitti entisen mukaan rengin työt Voreux'ssa ja Mouquette oli mennyt poukkuja pesemään ansaiten puolitoista frankia päivässä.

– Sano, kuiskasi Mouquette äkkiä lempeästi pannen kätensä hänen olalleen, – miksi et tahdo pitää minusta?

Etienne ei voinut olla nauramatta, niin hauskasti hän tuon sanoi.

– Mutta minähän pidän sinusta paljon, vastasi hän.

– Ei, ei niin kuin minä tahdon… Ja minä niin tahtoisin. Sano! Sinä tekisit minulle hyvin mieliksi!

Se oli totta. Hän oli jo puolen vuoden ajan etsinyt Etiennen suosiota. Nyt hän istui aivan hänen lähellään syleillen häntä vapisevin käsin ja katsoi häneen sellaisella rakkaudella, että Etienne tunsi itsensä liikutetuksi. Hänen leveät pyöreät kasvonsa eivät olleet kauniit ja olivat jo ehtineet harmaantua hiilipölystä, mutta hänen silmänsä paloivat tulta ja hän itsekin hehkui tuntehikkuudesta, niin ettei Etienne voinut työntää häntä pois.

– Oi, sinä tahdot, sopersi Mouquette ihastuksissaan, – sinä tahdot kyllä!

Ja Mouquette antautui hänelle melkein kuin ujo ja tottumaton tyttö, joka ensi kertaa syleilee miestä. Kun Etienne vihdoin meni pois, kiitti hän häntä hellästi suudelleen hänen käsiään.

Etienne häpesi vähän tuota seikkailua. Tovereitten tapana ei juuri ollut kehua Mouquetten valtaamisesta ja hän vannoi itselleen, että se on oleva ainoa kerta. Mutta hän muisteli kuitenkin Mouquettea kelpo tyttönä.

Kun hän palasi kylään, sai hän kuulla niin tärkeitä tietoja, että hän heti unohti rakkausseikkailunsa. Liikkui huhuja, että yhtiö suostuu muutamiin myönnytyksiin, jos edustajat taas tahtoisivat kääntyä tirehtöörin puoleen. Ainakin olivat voudit puhuneet sellaista.

Todellakin tässä taistelussa kärsi kaivosyhtiökin tuntuvasti. Molemmin puolinen itsepäisyys vaikutti hävittävästi. Työ kärsi nälkää ja pääoma supistui. Jokainen työtön päivä vei satoja tuhansia frankkeja. Jokainen kone, joka seisoo, on kuollut kone. Työkalut ja aineet pahenivat, rahat soluivat ja hävisivät kuin vesi, joka imeytyy hiekkaan. Hiilivarastokin näytti hupenevan, niin että ostajat olivat aikeissa kääntyä Belgiaan. Mutta eniten pelkäsi yhtiö hävityksiä, jotka tapahtuivat maanalaisissa käytävissä. Voudit eivät ennättäneet korjata kaikkialla, paalut lahosivat joka paikassa, tuhka tiheään tapahtui maanvieremiä. Pian joutuivat kaivokset sellaiseen kuntoon, että tarvittiin monen kuukauden korjaus, ennenkuin voitaisiin ryhtyä kaivamaan hiiliä. Huhuttiin, että Crevecoeur'issa oli maa vierryt alas kolmensadan metrin pituudella ja sulkenut pääsyn Cinq-Paumes'in hiilikerrokseen. Madeleinessa oli Maugretout'in kerros kokonaan veden peitossa. Tirehtööri ei tahtonut uskoa noita asioita todeksi, mutta pian sattui vielä kaksi onnettomuutta, jotka pakottivat hänet myöntämään, että asiat olivat huonolla kannalla. Eräänä aamuna huomattiin Piolainen luona, että maa oli lohjennut pohjoiskäytävän Miroun yllä, joka edellisenä päivänä oli vyörinyt alas. Seuraavana päivänä alkoi Voreux'ssa maa laskea, josta aiheutui maantärähdys, niin että pari taloa oli vähällä kaatua.

Etienne ja edustajat pelkäsivät ryhtyä uusiin neuvotteluihin tietämättä hallinnon aikeista. Tiedusteltiin Dansaert'ilta, mutta tämä vältti suoraa vastausta. Vihdoin päätettiin mennä hra Hennebeau'n luo, jottei yhtiö perästäpäin syyttäisi heitä siitä, että he eivät antaneet sen korjata erehdystä. Mutta he päättivät pysyä vaatimuksissaan antamatta perään, sillä he pitivät vaatimuksensa oikeutettuina.

Kohtaaminen tapahtui tiistaina, päivänä, jona kylä oli vajonnut toivottomimpaan puutteeseen. Kohtauksella ei ollut nyt niin sydämellistä leimaa kuin edellisellä kerralla. Puhetta johti taasen Maheu, joka sanoi tulleensa toveriensa nimessä kysymään, josko hallinnolla olisi jotain uutisia heille. Hra Hennebeau ilmaisi aluksi hämmästyksensä lausuen ettei hän ollut saanut mitään määräyksiä eikä mitkään muutokset ole mahdollisia niin kauan kuin työmiehet pysyivät itsepäisesti kiinni hävyttömissä vaatimuksissaan. Hänen korskea äänen sävynsä teki mitä epäedullisimman vaikutuksen, niin että työmiehet lujittuivat vielä enemmän päätöksessään.

Mutta lopuksi etsi tirehtöörikin jotain sovintokohtaa. Jos työläiset suostuvat eri maksuun paalutuksesta, niin yhtiö voisi kohottaa maksun rattaista kahdella centimella, jotka työläiset väittivät sen riistäneen. Hän lisäsi, että tämä ehdotus oli hänen, niin ettei se ole lainkaan ratkaiseva, mutta hän toivoo, että saa siihen suostumuksen Pariisista. Mutta lähettiläät kieltäytyivät siitä ja toistivat vaatimuksensa: entisen maksutavan käyttämisen sekä palkan korottamisen viidellä sentimellä rattaita kohti. Silloin tirehtööri myönsi, että hänet on valtuutettu johtamaan neuvotteluja ja koetti taivuttaa heidät uusiin ehtoihin heidän nälkää kärsivien vaimojensa ja lastensa nimessä. Mutta työmiehet vastasivat taas ei, varmalla äänellä, kohottamatta edes silmiään maasta.

Erottiin hyvin vihasina. Hra Hennebeau paiskasi oven mennessään. Etienne, Maheu ja muut astuivat raskaasti, voitettujen äänettömällä raivokkuudella, joita oli saatettu äärimmäisyyteen.

Kello kahden maissa teki kylän naisväestö puolestaan kokeen Maigrat'in luona. Heillä ei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin toivo saada tämän miehen taipumaan antamaan heille velaksi edes viikon ajan. Sen keksi Maheun vaimo, joka aina uskoi ihmisten hyvyyteen. Hän sai la Brule'n ja Levaquen vaimon mukaansa, Pierronin vaimo kieltäytyi sanoen syyksi miehensä sairauden, josta hän ei vieläkään ottanut parantuakseen. Toiset naiset yhtyivät heihin, niin että heitä pian oli koko tiu.

Kun Montsou'n asukkaat huomasivat tuon ryysyisen naisjoukon, pudistivat he levottomasti päätään. Ovet lukittiin, eräs rouva alkoi piilottaa hopeakalujaan. Ensi kerran kulkivat naiset joukossa ja se oli tietysti paha enne. Jos naiset jo alkavat kulkea joukottain maanteitä, niin on se paha enne.

Maigrat'n luona syntyi äänekäs kohtaus. Aluksi otti hän heidät hyvin ystävällisesti vastaan tekeytyen luulevansa, että he kaikki joukolla tulevat maksamaan hänelle. Mutta niin pian kuin Maheu alkoi selittää asiaa, joutui hän raivoon. Antaa heille velkaa taas! Että he kehtaavat puhua sellaista! Vai tekevätkö he hänestä pilkkaa? Ei tippaakaan! Ei leivänmurustakaan, ei ainoata perunaakaan! Menkööt Verdonck'in luo, tai leipurien Carouble'n ja Smelten'in luo, joilta he ovat alkaneet ostaa.

Naiset kuuntelivat häntä arasti ja nöyrästi, pyysivät anteeksi ja katsoivat häntä silmiin toivossa, että häntä voisi taivuttaa. Silloin alkoi kauppias taas laskea leikkiä. Hän lupasi antaa la Brulelle koko puotinsa, jos tämä rupeaisi hänen rakastajattarekseen. Naiset arkuudessaan nauroivat leikille ja vaimo Levaque koetti päästä hänen suosioon ilmoittaen, että hän omasta puolestaan suostuu. Mutta mies alkoi vastaukseksi raa'asti työntää heitä ovesta ulos. He yhä vieläkin pyysivät häntä kunnes hän potkasi yhtä vaimoista, jolloin toiset alkoivat kirkua ja haukkua häntä. Vaimo Maheu pui nyrkkiä huutaen jumalan rangaistusta hänelle, sillä sellainen heittiö vain saastuttaa ilmaa.

He palasivat kylään synkkinä ja surullisina. Kun miehet näkivät heidän palaavan tyhjin käsin, painoivat he surullisina päänsä alas. Ei ollut mitään toivoa. He saivat mennä levolle nälissään. Ja tulevaisuus uhkasi heitä koleana ja toivottomana. Mutta he olivat sen itse tahtoneet eivätkä valittaneet. Tuo toivoton puute kiihotti vielä enemmän heidän lujuuttaan. He olivat mieluummin valmiit kuolemaan nälkään hökkeleissään kuin taipumaan. He vannoivat pysyvänsä kaikki yhdessä yksimielisinä samoin kuin he tekevät kaivoksissa, niin kauan kuin vielä edes yksi mies on maanvieremän alla haudattuna. Ken kahdentoista vuotiaasta on tottunut olemaan pelkäämättä tulta taikka vettä, kestää kyllä viikon syömättäkin.

Maheun luona oli ilta kauhea. Kaikki istuivat hiljaa sammuvan tulen edessä, missä viimeiset hiilet paloivat. Matrassien täyte oli vähitellen myyty ja pari päivää sitten oli päätetty myydä käkikellokin kolmesta frankista. Nyt näytti huone aivan kuolleelta, siinä ei enää kuulunut tuttua tikutusta. Kaksi hyvää tuolia oli myös kadonnut ja ukko Bonnemort sekä lapset istuivat vanhalla penkillä, joka oli tuotu puutarhasta.

– Mitä nyt tehdä? – kysyi Maheun vaimo istuen kyykyssä uunin edessä.

Etienne seisoi ja katseli keisarin ja keisarinnan muotokuvia seinässä. Hän olisi jo kauan sitten repinyt ne pois ellei Maheut pitäisi niitä kaunistuksena. Hän mutisi nyt hampaittensa välistä:

Kun ajattelee, ettei noista naamoista saa edes kahtakaan sous'ta!

– Jos myytäisiin aski, sanoi Maheun vaimo ja kalpeni samassa.

Vaaleanpunainen aski kaapilla oli ainoa ylellisyys talossa. Sen oli Maheu kerran lahjoittanut vaimolleen, joka piti sitä kuin silmäterää.

Maheu istui pöydällä pää riipuksissa. Kuullessaan vaimonsa sanat säpsähti hän ja lausui päättäväisenä:

– Ei, minä en salli sitä!

Vaimo nousi vaivalloisesti ylös ja astui kerran huoneen ympäri. Herra jumala, mihin kurjuuteen he olivat joutuneet! Ei murustakaan kaapissa, ei ole mitään mitä voisi myydä eikä voi keksiäkään, millä tavalla hankkisi leipäpalan. Ja tulikin on sammumaisillaan uunissa. Hän hyökkäsi Alziren kimppuun. Aamulla oli hän lähettänyt tytön keräämään varisseita hiiliä, mutta tämä palasi tyhjin käsin vakuuttaen, että yhtiö oli kieltänyt poimimasta. Pitikö välittää yhtiöstä? Eihän se ole varkautta, jos poimii hiilijätteitä. Pieni tyttö kertoi itkien, että eräs mies oli uhannut lyödä häntä, mutta hän lupasi mennä seuraavana päivänä noukkimaan hiiliä, vaikka häntä lyötäisiinkin.

– Ja mihin Jeanlin on joutunut? huudahti äiti, taas on se poika lurjus kadonnut. Käskin hänen poimia salaattia, olisihan voinut märehtiä edes sitä, kuin karja. Mutta saatte nähdä, ettei hän palaa. Ei hän eilenkään ollut yöllä kotona. Jumala tietää, missä hän pitää majaa, mutta hän näyttää aina siltä, ikäänkuin olisi syönyt!

– Ehkä hän kerjää maantiellä, sanoi Etienne.

Vaimo huitasi käsillään ja huudahti vimmoissaan:

– Jos minä vaan tapaisin hänet siinä työssä… Minun lapseniko kerjäisivät! Ennemmin kuristaisin heidät omin käsin ja päättäisin omat päiväni!

Maheu istui jälleen liikkumattomana pöydän laidassa. Lenore ja Henri turhaan odotettuaan illallista, alkoivat ruikuttaa. Ukko Bonnemort liikutti kieltään suussa vaimentaakseen näläntuntoa. Kukaan ei enää rohjennut keskeyttää äänettömyyttä, onnettomuus oli vallan masentanut heidät.

Alkoi hämärtää yhä enemmän, niin että huoneessa tuli yhä pimeämpi.

Vihdoin lausui Etienne mieli ankeana:

– Odottakaa hetkinen, tahdon koettaa eräässä paikassa.

Ja hän lähti ulos. Hän oli sattunut muistamaan Mouquettea. Varmaankin tällä oli vähän leipää, jonka hän kernaasti antaa hänelle. Hänen oli raskasta palata Requillart'iin, Mouquette alkaisi taas suudella hänen käsiään kuin rakastunut orjatar, mutta hän ei tahtonut jättää ystäviänsä onnettomuuteen ja tahtoisi kyllä olla ystävällinen Mouquettea kohtaan.

– Minä koetan myös, sanoi Maheun vaimo. – Eihän voi noin vain kuolla, se on tyhmää…

Hän meni Etiennen perästä ja paiskasi oven mennessään. Toiset jäivät istumaan pienen kynttiläpätkän valossa, jonka Alzire oli sytyttänyt. Portailla seisahtui hän hetkeksi. Sitten kääntyi päättäväisenä Levaquen luo.

– Kuule, sanoi hän, – minä annoin sulle tuonnottain leipää. Etkö antaisi sitä nyt takaisin?..

Mutta sanat tupertuivat hänen kurkkuunsa. Häntä kohtasi täällä vielä suurempi puute, niin ettei ollut toivoakaan saada mitään.

Levaquen vaimo istui synkkänä tuiottaen sammuneisiin hiiliin. Mies, jonka naulasepät aina juottivat, nukkui pöytää vastaan. Bouteloup seisoi seinään nojaten. Hän näköjään ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli kuluttanut noihin kaikki säästönsä ja nyt oli pakotettu itsekin kärsimään nälkää.

– Leipää! huudahti Levaquen vaimo katkerasti, minä olin juuri itse aikeissa tulla sinulta pyytämään vielä lainaksi.

Mies mörähti jotain unissaan ja hän tuuppasi häntä vihoissaan.

– Ole sinä, porsas, vaiti! Iloitsen, että sinunkin suolijasi särkee. Sen sijaan että juot itsesi juovuksiin, olisit edes mieluummin lainannut joltakin heistä frankin!

Hän haukkui ja sätti miestään keventääkseen edes jollakin mieltään. Huoneessa haisi hirmuisesti, siinä oli nyt vielä siivottomampaa kuin ennen. Emäntä oli antanut hyvän päivän kaikelle. Hänen poikansa, Bebert, oli myös jossain kadoksissa aamusta saakka ja hän huusi, että hän kernaasti saisi kuolla pois. Sitten sanoi hän lopuksi, että hän menee nukkumaan. Silloin ainakin tulee lämmin. Hän tyrkkäsi Bouteloup'ta sanoen.

– No, tuletko… Tuli on sammunut eikä valkeata tarvitsekaan nähdäkseen tyhjiä lautasia… No, tulehan Louis! Käydään nukkumaan, niin tulee lämmin. Mutta tuo hiton porsas kellottakoon siinä ja palelkoon vaikka kuoliaaksi.

Tultuaan kadulle Maheun vaimo meni päättäväisesti puiston läpi ja nousi Pierronin portaille. Oven takaa kuului naurua, mutta kun hän koputti ovelle, tuli kaikki hiljaiseksi ja kului kotvan aikaa ennenkuin avattiin.

– Kas, sinäkö se olet, huudahti Pierronin vaimo teeskennellen hämmästystä. – Minä luulin, että se on lääkäri.

Antamatta toisen sanoa sanaakaan jatkoi hän:

– Mieheni on yhä yhtä huono. Hän kyllä ulkonäöltään on terveen näköinen, mutta hänellä on särky vatsassa. Hän tarvitsee lämmintä ja siksi täytyy polttaa kaikki, mitä on.

Pierron oli tosiaankin näöltään tavattoman hyvinvoipa, punanaamaisena ja pulskana eikä hänen voihkintansa ja valintansa paljoa vaikuttaneet asiaan. Sitä paitsi oli Maheu heti tullessaan ovesta tuntenut paistetun kaniinin hajua, varmaankin oli vati piilotettu jonnekin. Pöydällä näkyi muruja ja seisoi viinipullo, joka varmaankin oli unohdettu.

– Äiti on mennyt Montsou'hun koettaakseen saada leipää, jatkoi Pierronin vaimo taasen, – ja me tässä odotamme häntä.

Mutta äkkiä vaikeni hän. Hän oli huomannut naapurivaimon katseen ja huomasi nyt viinipullon pöydällä. Hän havahtui kuitenkin heti ja kertoi koko historian: niin, se oli viiniä. Piolainen herrasväki oli antanut sen hänen miehelleen, jolle tohtori oli määrännyt punasta viiniä. Ja hän alkoi kiittää ja ylistää Gregoireja. Nepä vasta on sydämellistä väkeä, etenkin neiti, joka ei ole lainkaan ylpeä, vaan itse tulee työläisten luo ja jakaa heille almuja.

– Tiedän, olen kyllä käynyt heidän luonaan, lausui Maheu.

– Minä tulin… sanoi hän vihdoin, – kysymään josko teillä olisi jotain… Meiltä on kaikki loppunut… Etkö voisi lainata vähän makaroneja, minä annan takaisin.

Pierronin vaimo alkoi huitoa käsillään.

– Meillä ei ole yhtään mitään, rakkaani! Ei sen vertaa, että panisi kynnelle. Jos ei äiti palaa, niin ei kai hänen ollut onnistunut saada mitään. Silloin täytyy panna levolle syömättä.

Samassa alkoi konttorista kuulua parkumista. Pierronin vaimo tulistui ja alkoi kolhia ovea nyrkillään. Senkin tyttölurjus! Hän oli sulkenut hänet rangaistukseksi siitä, että hän juoksentelee jumala tiesi missä koko päivän.

Maheu seisoi yhä vieläkin oven luona kykenemättä kääntymään mennäkseen pois. Siinä oli niin lämmin tulen luona, vaikka olo siitä tuli vielä raskaammaksi. Hänen päässään nalkutti ajatus, että siinä oli syöty illallista ja siitä tunsi hän nälkää vielä kipeämmin. Varmaankin he olivat lähettäneet vanhuksen jonnekin ja sulkeneet tytön voidakseen kaikessa vapaudessa syödä paistia kyllikseen. Mitä ikinä puhuttaisiinkaan, niin totena pysyy, että mitä huonommin vaimo käyttäytyy, sitä paremmat päivät on talossa.

– Hyvästi, sanoi hän lyhyeen ja lähti.

Ulkona oli jo yö. Kuu valaisi heikosti maata. Sen sijaan, että palaisi kotiin suoraan puiston läpi, teki Maheun vaimo kierroksen ollakseen kauemmin poissa kotoa. Kaikista taloista, joitten ohi hän astui, huokui nälkää. Moneen viikkoon jo ei oltu missään laitettu päivällistä, niin että oli hävinnyt kitkerä laukanhajukin, jota ennen tunsi pitkän matkan päässä kylästä. Nyt henki kaikista noista asunnoista kellarin asumatonta kosteutta. Kaikki oli hiljaista. Vain joskus kuului tukahutettu itku tai kirous.

Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän jonkun poistuvan haamun. Hän astui ripeämmin tuntiessaan sen pastori Joire'ksi, joka sunnuntaisin messusi kylän kappelissa. Tämä astui nopeasti säilyttäen kasvoissaan lihavan ja kiltin miehen näyn, joka tahtoi elää sovussa kaikkien kanssa: Joskin hän oli ulkona noin pimeässä, niin oli se sen tähden, että hän pelkäsi törmäävänsä kivihiilikaivajain kanssa. Huhuiltiin, että hän oli saanut ylennystä.

– Herra pastori, herra pastori, sopersi vaimo.

Mutta pastori kulki edelleen pysähtymättä.

– Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rakkaani, lausui hän vain ohimennen.

Vaimo oli taas saapunut talonsa luo. Hänen polvensa vapisivat, hän ei jaksanut enää kulkea ja astui sisälle.

Kukaan ei huoneessa olevista ollut liikahtanut. Maheu istui entisen mukaan pöydän laidassa pää riipuksissa. Ukko Bonnemort ja lapset istuivat penkillä lähekkäin saadakseen lämmintä. He eivät olleet lausuneet halaistua sanaakaan eivätkä muuttaneet asentoa, ainoastaan kynttilä oli palanut niin pitkälle, että uhkasi sammua ja jättää läsnäolijat pimeyteen. Kun ovi kävi, kääntyivät lapset katsomaan, mutta nähdessään, ettei äidillä ollut mitään, käänsivät he katseensa pois, heidän teki mieli itkeä, mutta he pidättivät kyyneleitä peläten saavansa toria. Maheun vaimo tupertui taas entiseen paikkaansa sammuvan tulen ääreen. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki ymmärsivät ilmankin, miten oli asian laita. Kaikki odottivat nyt heikkoa toivoa vaalien Etienneä.

Vihdoin palasi Etienne tuoden nyytissä tusinan kylmiä keitettyjä perunoita.

– Siinä on kaikki, mitä olen onnistunut saamaan, lausui hän.

Mouquettella oli leipä myös loppunut, nämä perunat oli hänen illallisensa, jonka hän pakotti Etiennen ottamaan suudellen häntä koko sydämestään.

– Kiitos, sanoi hän vaimolle, joka ojensi hänelle hänen osansa, – minä olen jo syönyt.

Hän ei puhunut totta ja katsoi synkkänä lapsiin, jotka ryntäsivät ruuan kimppuun. Vanhemmat pidättivät itseään myös jättääkseen enemmän lapsille, mutta ukko ahmi ahneesti minkä ehti, niin että piti ottaa häneltä yksi peruna Alzirelle.

Etienne kertoi sen jälkeen uutisia, jotka hän oli kuullut. Yhtiö kuuluu olevan ärtynyt lakkolaisten itsepintaisuudesta aikoen sanoa monta työläistä irti työstä.

Se tahtoi siis ilmi sotaa heitä vastaan. Vielä tärkeämpi oli huhu, joka kertoi, että yhtiö muka oli saanut monta kivihiilenkaivajaa suostumaan rupeamaan työhön. Seuraavana päivänä pitäisi töitten alkaman Victoiressa ja Feutry-Cantel'issa ja Madeleinessa ja Miroussakin kuuluu kolmas osa työmiehistä aikovan töihin.

Maheun pari joutui epätoivoon.

– Saakeli soikoon! huudahti isä, – jos meidän joukkoomme on tullut pettureita, niin täytyy päästä heistä.

Hän hypähti paikaltaan. Onnettomuus raivostutti hänet.

– Me kokoonnumme huomenna metsässä. Jos meidät estetään keskustelemasta Ilossa, niin voimme kokoontua metsään, kuin kotiin ainakin.

Hänen huutonsa herätti vanhuksen, joka oli torkahtanut ruuan jälkeen. Entisaikaan oli se heidän vanha kokouspaikkana, mihin he kokoontuivat luvatakseen toinen toisilleen pysymään lujina kuninkaan sotamiehiä vastaan.

– Niin, niin Vandameen! Minä tulen myös! huudahti vaimokin nousten lattialta. – Me menemme sinne kaikki. Vääryyksille ja petoksille täytyy tehdä loppu.

Etienne päätti, että seuraavana päivänä oli kutsuttava sinne kaikki kylät. Sill'aikaa oli tuli sammunut kuten Levaqueillakin ja kynttilä sammui myös äkkiä. Ei ollut enää hiiliä eikä paloöljyä. Täytyi pimeässä kavuta vuoteeseen. Kylmästä palelti käsiä ja jalkoja. Lapset itkivät.

VI

Jeanlin oli parantunut ja alkoi käydä, mutta luut eivät olleet kasvaneet kiinni oikein, niin että hän ontui molemmilla jaloilla. Hän juoksenteli nyt keinuen kuin ankka, mutta oli säilyttänyt ilkeän ja hävyttömän pedon näppäryyden.

Kysymyksessä olevan illan hämärissä lymyili Jeanlin seuralaisineen. Bebert'in ja Lydian seurassa Requillart'in maantien varrella odottaen sopivaa tilaisuutta. Lapset olivat piiloutuneet aidan taakse pienen puotipahasen vastapäätä. Vanha huononäköinen eukko oli asettanut näytteille pari kolme herne- ja papupussia, jotka tomusta olivat aivan mustia, ja ovessa riippui vanha lipeäkala, jonka kärpäset olivat lianneet; Juuri tuota kalaa Jeanlin väijyikin. Hän oli jo pari kertaa käskenyt Bebert'in riuhtaisemaan sen koukulta, mutta aina oli ohikulkijoita tiellä. Ei koskaan saanut rauhassa toimittaa asioitaan!

Nyt näyttäytyi joku ratsastava herra ja lapset kyyristyivät tuntiessaan hänet Hennebeau'ksi. Tirehtöörin nähtiin nyt usein ajelevan yksin maanteitä kapinoitsevien kylien välillä. Levollisen miehuullisena tutki hän itse väestön mielialaa. Eikä koskaan hänen korviensa ohi suhissut ainoakaan kivi, hän tapasi ainoastaan vaiteliaita miehiä, jotka vastahakoisesti nostivat hänelle lakkia ja vielä useimmin kohtasi hän rakastuneita pariskuntia. Hän katsoi suoraan eteensä ja ajoi nopeasti ohi, jottei häiritsisi ketään. Ainoastaan hänen sydämensä sykki levottomasti nähdessään noita ihmisiä, jotka vapaasti antautuivat rakkaudelle. Hän huomasi myös lapset aidan luona ja hänen silmänsä kostuivat. Hän ajoi ohi istuen kankeana ja suorana satulassaan, takki napitettuna sotilasmaisesti.

– Helkkarin heittiöt! murisi Jeanlin, – eivät he lakkaa koskaan kulkemasta… Pian, Bebert, vedä se pyrstöstä!

Mutta samassa näyttäytyi taas kaksi miestä ja poika painoi kirouksensa alas tuntiessaan äänestä veljensä Sakariaan, joka iloisesti kertoi Mouquet'lle, miten hän oli löytänyt kaksi frankia, jotka olivat ommellut hänen vaimonsa hameeseen. He virnistivät molemmat mielihyvästä ja taputtivat toinen toisiaan olkapäälle. Mouquet ehdotti pallopeliä seuraavana päivänä. He tapaisivat toinen toisensa Huvissa kello kaksi ja sieltä lähtisivät Marchiennesiin. Sakarias suostui, He kääntyivät jo nurkan taakse, kun Etienne tuli heitä vastaan ja puhutteli heitä.

– Mitä, aikovatko he jäädä siihen koko yöksi, kuiskasi Jeanlin epätoivoissaan. – Nyt on jo aivan pimeä ja eukko alkaa koota tavaransa.

Ohi kulki vielä jokin työmies Requillart'iin päin. Etienne poistui hänen seurassaan. Kun he kulkivat aidan ohi, kuuli Jeanlin, että he puhuivat kokouksesta metsässä. Oli päätetty kokoontua seuraavana päivänä jotta ehdittäisiin antaa tietää kaikille.

– Kuulitteko, kuiskasi Jeanlin tovereilleen. – Suuri näytäntö tulee pidettäväksi huomenna. Meidän täytyy välttämättä päästä mukaan. Me lähdemme huomenna iltapäivällä.

Vihdoinkin ei maantiellä enää näkynyt ketään. Hän yllytti Bebert'ia.

– Sukkelaan nyt. Vedä se pyrstöstä, mutta varo eukon luutaa..

Onneksi oli jo hyvin pimeä. Bebert loikkasi esiin ja tarttui kalaan niin että nuora katkesi. Sitten lähti hän juoksemaan, minkä jalat kantoivat huiskuttaen kalaa päänsä yllä. Toiset loikkivat hänen perässään. Eukko katsoi hämmästyneenä puodistaan ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut eikä voinut pimeässä erottaa, mikä joukko kiitää maantiellä.

Nämä lurjukset olivat vähitellen tulleet koko ympäristön kauhuksi. Aivankuin villijoukko olisi vallannut seudun. Aluksi pysyivät he Voreux'ssa, mutta nyt juoksentelivat he maantiellä Montsou'sta Marchienneen etsien mitä voisivat näpistää. He vaelsivat peltoja pitkin, kalvoivat siitä syötäviksi kelpaavia juuria, pyydystivät kanaalista kalaa, jonka söivät elävältä. Kesällä matkasivat he aina Vandamin metsään, missä söivät marjoja ja pähkinöitä.

Kaikkien heidän retkiensä johtajana oli aina Jeanlin. Hän komensi ryövärijoukkoaan sipulipelloille, kyökkitarhoihin, kaupustelijain näyttelyikkunoitten kimppuun. Vähitellen yhä uudistuvasta näpistelystä alettiin syyttää lakkolaisia. Huhuiltiin, että oli toimessa koko järjestetty ryöstäjäsakki.

Erään kerran pakotti Jeanlin Lydian varastamaan äidiltään pivollisen rintasokeria, minkä Pierronin vaimo säilytti vaasissa ikkunalla. Tyttö saatiin kiinni ja sai armottomasti selkäänsä, mutta hän ei ilmaissut toveriaan, siinä määrin kunnioitti hän hänen valtaansa. Pahinta oli että Jeanlin aina otti itselleen runsaimman osan. Bebert sai myös aina antaa saaliinsa kapteenille ja kiittää onnea, jos tämä ei kolhinut häntä aivan pahanpäiväisesti ja ottanut kaikki.

Jo jonkun aikaa oli Jeanlin väärinkäyttänyt valtaansa. Hän löi Lydiaa ikäänkuin tyttö olisi hänen laillinen vaimonsa ja käytti hyväkseen Bebert'in herkkää uskoa, lähettäen hänet mitä vaarallisimpiin seikkailuihin. Häntä huvitti, että tuo suuri poika, joka nyrkin iskullaan voisi kaataa hänet, Jeanlinin, aasimaisesti totteli häntä. Hän halveksi heitä molempia ja kohteli heitä kuin orjiaan uskotellen heille, että hänellä on joku prinsessa rakastajattarena, jota he eivät saa nähdä. Viimeisinä päivinä oli hän tosiaankin alkanut kadota äkkiä heiltä milloin kadunkulman taakse, tai tienkäänteessä käskettyään heidän sitä ennen ankarimmin palaamaan kylään. Sitä ennen otti hän itselleen kaiken saaliin.

Samoin tapahtui tänäkin iltana.

– Anna tänne, sanoi hän toverilleen ja tarttui kalaan, jonka toinen piti. He seisoivat tällä hetkellä Requillart'in tien mutkassa.

Bebert vastusti.

– Minä tahdon sen, huusi hän. – Minähän sen otin.

– Mitä? huusi toinen. – Saat kyllä, jos minä annan, mutta ei suinkaan tänään. Huomenna, jos jää.

Hän tyrkkäsi Lydiaa asettaen heidät vierekkäin kuin sotamiehet ja asettuen itse heidän taakseen komensi:

– Nyt pitää teidän seistä siinä viisi minuuttia liikkumatta. Jumala varjelkoon teitä kääntymästä, sillä silloin tulevat villit pedot niskaanne ja repivät teidät kappaleiksi. Sitten juoskaa suoraa tietä kotiin älköönkä Bebert uskaltako koskea Lydiaa, sillä minä saan tietää huomenna ja annan teille selkään.

Heti sen jälkeen katosi hän pimeyteen niin nopeasti ja huomaamattomasti, että he eivät edes kuulleet hänen paljaitten jalkojensa askeleita. Lapset seisoivat liikkumattomina viisi minuuttia, peläten kääntyä, jottei jokin näkymätön surmaisi heitä. Vähitellen oli yhteinen pelko kiinnittänyt molemmat lapset toisiinsa. Bebert'in teki mieli syleillä ja hyväillä Lydiaa, kuten hän näki toisten tekevän ja tyttö olisi myös ollut taipuvainen siihen. Mutta ei kumpikaan rohjennut olla tottelematta Jeanlinia.

Etienne oli samaan aikaan tullut Requillart'iin. Edellisenä päivänä oli Mouquette pyytänyt häntä tulemaan ja nyt tuli hän häpeissään uskaltamatta myöntää itselleen, että tuo tyttö, joka häntä jumaloi, oli alkanut miellyttää häntä. Mutta hän saapui aikomuksessa lopettaa kaiken suhteensa tyttöön. Hän tahtoi selittää Mouquettelle, ettei tämä saisi toisten tähden enää etsiä häntä. Ei ollut hyvä nauttia ilosta silloin kuin toiset ovat kuolla nälkään. Hän ei tavannut Mouquettea kotona ja päätti jäädä odottamaan.

Melkein lahonneen kaivostornin alla näkyi entisen kaivoksen umpeen kasvanut aukko. Hirsi, joka oli ennen ollut katon tukena, näytti etäältä hirsipuulta mustan aukon yllä. Aivan aukon luona seinäraunioitten välistä kasvoi kaksi puuta, pihlaja ja plataani.

Päästäkseen kalkista menoista näitten kaivosten ylläpitämiseksi, oli yhtiö jo kymmenen vuotta aikonut täyttää tuon hyljätyn kaivoksen, mutta sitä varten olisi pitänyt ensin rakentaa Voreux'hon eri ilmavaihtolaitos. Nyt oli ilmavaihtouuni Requillart'in kaivoksen juuressa, ja entinen vedenpumppauslaitos toimi savupiippuna. Nyt oli ainoastaan tyydytty siihen, että tuettiin seinäpaaluja paikottaisilla hirsillä estäen siten pääsyn kaivokseen.

Varovaisuuden vuoksi oli käsketty pitää portaat kunnossa, jotta voitaisiin nousta ja laskea, mutta kukaan ei siitä välittänyt ja vähitellen portaat lahosivat, monet askeleet olivat jo ruhjoutuneet. Ylhäällä sulki aukon suuri risupensas. Ensimäisistä portaista oli melkein kaikki askeleet hävinneet niin että päästäkseen portaille täytyi tarttua pihlajan juureen ja heittäytyä arviokaupalla alas pimeyteen.

Etienne odotti kärsivällisesti istuen pensaan takana, kun äkkiä kuuli hän kahinaa oksissa. Ensin luuli hän, että se olisi sisilisko. Mutta sitten raapaistiin tulitikulla ja hän tunsi hämmästyksekseen Jeanlinin, joka sytytettyään kynttilän hävisi maan alle. Etiennen valtasi uteliaisuus niin ettei hän voinut pidättäytyä, vaan meni aukon luo. Poikaa ei näkynyt enää, vain kynttilän heikko valo vilkkui toisilta portailta. Etienne oli hetkisen kahden vaiheilla, mutta sitten tarttui hän pihlajan juuriin ja heittäytyi alas päästen suoraan jaloillaan askeleelle. Hän alkoi hitaasti laskeutua. Jeanlin nähtävästi ei kuullut mitään, hänen kynttilänsä laskeutui yhä alemmaksi pojan kiipiessä apinan notkeudella ja pitäessä kiinni käsin, jaloin, jopa leuoin silloin kun ei ulottunut askeleeseen.

Noin seitsemän metrin pituiset portaat seurasivat toinen toistaan, muutamat niistä kannattivat vielä hyvin, mutta toiset rätisivät ja horjuivat, pienet porrassillat olivat niin lahonneet, että jalka upposi sen pehmeään homeeseen. Alhaalla alkoi käydä sietämättömän kuumaksi.

– Helkkarin luikertelija, haukkui Etienne hengästyneenä, – missä mahtaa olla sen matkan päämäärä?

Pari kertaa oli hän vähällä menettää tasapainonsa. Hänen jalkansa luistivat liukkailla portailla. Jospa hänellä edes olisi kynttilä kuten pojalla, mutta hän löi päätään joka askeleella seuraten alaspäin katoaavaa valoa. He olivat jo laskeneet kaksitoista porrasta, mutta yhä vaan jatkettiin. Vihdoin saavuttiin nostokonehalliin. Kolmekymmentä porrasta, siis kaksisataa kymmenen metriä.

– Kuinka kauan aikoo hän kuljettaa minua, – ajatteli Etienne. – Varmaankin hän aikoo talliin.

Mutta talliin vievän tien oli maanvieremä peittänyt. He kulkivat yhä edelleen, vaikka matka kävi joka askeleella yhä vaivaloisemmaksi. Heidän pelästyttämänsä yölepakot lepattelivat ympäri töyttäen holvikattoon. Etiennen täytyi jouduttaa askeleensa, jottei kadottaisi kynttilää näkyvistä. Mutta pojan putkahtaessa nopeasti ja ketterästi kuin käärme, pääsi hän vaivoin samoista loukoista iskien joka askeleella päätään. Tämä käytävä oli samoin kuin muut maanalaiset käytävät kavennut maan laskiessa. Paikoittain oli se aivan pieni rako, joka pian menisi umpeen. Maan laskiessa kannatuspaalut murtuivat uhaten pimeässä puhkaista hänen vatsansa terävillä lohkopäillään. Hän kulki haparoiden, milloin polvillaan, milloin ryömien mahallaan tunnustellen maaperää. Äkkiä ryntäsi koko lauma rottia häntä vastaan ja kiiti hänen selkäänsä myöten.

– Piru vieköön! emmekö sitten koskaan tule perille? murisi hän uupuneena ja hengästyksissään.

Tosiaankin oltiin jo perillä. Käytävä laajeni ja saavuttiin hyvin säilyneeseen paikkaan. Tämä murtopaikka oli hakattu poikittain hiilikerrostumassa ja muistutti luonnollista luolaa.

Etienne pysähtyi ja näki pojan asettavan kynttilänsä kahden kiven väliin ja järjestäytyvän niin mukavasti kuin suinkin tyytyväisen ja huolettoman näköisenä kuten henkilö, joka on vihdoin saapunut kotiin. Tämä paikka oli muutettu mukavaksi asunnoksi. Nurkassa oli heinätukkoja pölkyille asetetulla laudalla, joka oli pöydän asemesta, oli kaikellaista ruokatavaraa: leipää, perunoita, viinapullo. Tosiaankin ryöväriluola saaliilleen, jota oli koottu viikkokausia, siinä oli tarpeetontakin saalista, kuten kengänmustetta ja saippuaa, mitkä olivat näpistelivät pelkästä varastamisen halusta. Ja keskellä kaikkia noita aarteita istui poika nauttien itsekseen hyvinvoinnistaan.

– Etkö sinä häpeä! huudahti Etienne äkkiä. Lihotat tässä itseäsi meidän kaikkien kärsiessä nälkää tuolla ylhäällä.

Jeanlinin hämmästys oli suuri ja hän vapisi pelästyksestä. Mutta kun hän tunsi puhujan, rauhoittui hän pian.

– Tahdotko syödä päivällisen kanssani? sanoi hän vihdoin. – Palasen paistettua kalaa? Eikö se maistuisi?

Hän piti vieläkin kädessään varastettua turskaa ja alkoi huolellisesti perata sitä hyvällä uudella veitsellä, millä oli luinen varsi, ja siinä muistokirjoitus "rakkaus."

– Sinulla on kaunis veitsi, sanoi Etienne.

– Se on lahja Lydialta, selitti Jeanlin, mutta ei viitsinyt lisätä, että Lydia oli hänen käskystään varastanut veitsen eräältä kauppiaalta Montsou'ssa.

Sitten jatkoi hän arvokkaana:

– Eikö totta, täällä on hyvä ollakseen? Täällä on ainakin lämpimämpi kuin tuolla ylhäällä ja haiseekin paremmalle.

Etienne istui myös, hänen teki mieli saada poikaa juttelemaan. Häntä ei enää suututtanut, häntä huvitti tuo pieni peikko, joka oli uskalias ja toimelias kepposissaan. Täällä oli tosiaankin oivallista, ilma oli tasainen ja lämmin kun ylhäällä sitä vastoin tammikuun pakkanen kangisti jäseniä. Aikaa myöten käytävät puhdistuivat epäterveellisistä kaasuista, räjähdyskaasu oli jo hävinnyt ja vanhoista laudoista levisi hieno tuoksu joka muistutti neilikan hajua. Pölkyt olivat käyneet kauneiksi tullen keltaisiksi kuin marmori ja peittyen homeen valkealla vaipalla mitä eriskummallisempiin kuvioihin. Ja ympärillä räpytteli valkosia perhosia ja kärpäsiä, luikerteli lumivalkeita hämähäkkejä, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet aurinkoa.

– Etkö sinä pelkää täällä? kysyi Etienne.

Jeanlin katsoi häneen ihmeissään.

– Mitä minä pelkäisin? minähän olen täällä yksin.

Kala oli vihdoinkin perattu. Jeanlin teki tulen ja alkoi paistaa sitä halstarilla. Sitten leikkasi hän leivän kahtia. Kala oli tavattoman suolainen, mutta maistui erittäin hyvältä nälkäisille vatsoille.

Etienne otti osansa.

– Ei ole ihme, että sinä lihot, sill'aikaa kun me muut laihdumme. Mutta se on sikamaista sinun puoleltasi täyttää noin vatsasi. Etkö sinä lainkaan ajattele toisia?

– Hm, miksi he ovat tyhmiä?

– Muutoin teet oikein, että pysyt piilossa, jos isä saisi tietää, että sinä varastat, niin löylyttäisi hän sinut aika lailla.

– Eivätkö sitten porvarit varasta meiltä! Sinähän itse sanot sen aina. Kun minä vien jonkun leivän Maigrat'ilta, niin on se leipä, jonka hän on meille velkaa.

Nuori mies vaikeni hämillään, sen lisäksi oli hänellä suu täynnä ruokaa. Hän katsoi uteliaasti poikaa, hänen suippoa kuonoaan, vihreitä silmiään, törröttäviä korviaan, mitkä todistivat ettei tuo pikku pakana ollut vielä ennättänyt pitkälle nelijalkaisista esivanhemmistaan. Kaivos, joka hänet oli luonut, oli myös päättänyt tehtävänsä särkien hänen jalkansa.

– Tuotko Lydiankin tänne? – kysyi Etienne taas.

Jeanlin hymähti ylenkatseellisesti.

– Tuon tyttö-heitukanko! Eipä suinkaan!.. Naisväki on liian kielevä.

Ja hän nauroi ylenkatseella muistellessaan Lydiaa ja Bebert'ia, jotka olivat kyllin tyhmiä uskomaan hänen juttujaan. Nytkin lähtivät tyhjin käsin kotiin, kun hän taasen täällä lämpimässä syö kalaa. Ja hän päätti mietelmiään lausuen ääneen:

– Parempi on olla yksin, silloin ainakaan ei riitele.

Etienne oli syönyt leipänsä ja joi hiukan viinaa. Hänen päässään vilahti, että olisi hyvä kiitokseksi Jeanlinin vieraanvaraisuudesta ottaa häntä korvasta ja taluttaa hänet päivänvaloon uhaten päinvastaisessa tapauksessa kertoa isälle. Mutta kun hän tyystemmin tarkasti tuota luolaa, ei hän voinut olla ajattelematta, ken tietää, mahdollisesti tämä turvapaikka joskus tulee lakkolaisille tarpeelliseksi. Hän pakotti pojan lupaamaan tulla yöksi kotiin jäämättä siihen heinätukossa nukkumaan, kuten toisinaan sattui, Sitten otti hän pojalta kynttilän pätkän ja lähti edeltä jättäen pojan järjestämään talon-toimiaan.

Mouquette oli jo lohduton Etiennen viipymisestä, istui kuitenkin pölkyllä odotellen huolimatta kylmästä. Kun hän sai nähdä Etiennen heittäytyi hän tämän kaulaan, mutta tunsi aivan kuin veitsen iskun sydämeen tämän ilmoittaessa, ettei hän enää aikonut tulla tervehtimään Mouquettea. Jumalan tähden, miksi? Eikö hän, Mouquette, rakastanut häntä kyllin lämpimästi? Etienne itsekin pelkäsi joutuvansa kiusaukseen ja vei tytön yhä kauemmas suurelle maantielle. Tiellä selitti hän tytölle mahdollisimman lievästi, että heidän suhteensa häpäisee häntä toverien edessä, että se vahingoittaa heidän yhteistä asiaa. Tyttö hämmästyi suuresti. Mitä yhteistä voi olla heidän rakkaudellaan ja politiikalla? Vihdoin tuli hän ajatelleeksi, että Etienne häpeää hänen tuttavuuttaan, mutta hän ei loukkaantunut siitä, vaan piti sitä aivan luonnollisena ja ehdotti, että Etienne suomaisi häntä korvalle kaikkien nähden, niin että toverit luulisivat, että heidän välit ovat rikotut. Kunhan hän vaan joskus poikkeaisi hänen luokseen vaikkapa vaan hetkiseksi.

Mouquette pyysi ja rukoili, vannoi, että hän tulee pysymään piilossa kaikilta eikä tule pidättämään häntä kauemmin kuin viisi minuuttia. Etienne oli hyvin liikutettu hänen pyynnöstään, mutta pysyi järkähtämättömänä. Niin täytyi. Ottaessaan jäähyväiset tahtoi hän kuitenkin suudella Mouquettea. Askel askeleelta olivat he saapuneet Montsou'n ensimäisten talojen luo. Siinä he seisoivat sylitysten kirkkaan kuutamon valossa, kun äkkiä vilahti sivutse jokin olento, joka huomattuaan heidät hytkähti ikäänkuin olisi sattunut kiveen.

– Kuka se on? kysyi Etienne.

Se on Katarina, vastasi Mouquette, – hän palaa Jean-Bart'ista.

Nainen kulki hitaasti pää alas painuneena, väsyneen näköisenä. Nuori mies seurasi häntä silmillään. Hän oli epätoivoissaan, että Katarina oli nähnyt hänet siinä, hänen omaatuntoaan kalvoi. Mutta elihän hän toisen miehen kanssa? Ja eikö hän ollut pakottanut Etienneä kärsimään samoja tuskia tässä Requillart'in tiellä, sillä juuri tässä oli hän Etiennen nähden antautunut toiselle. Siitä huolimatta Etienneä piinasi kuitenkin se, että hän oli kostanut hänelle samalla mitalla.

– Tiedätkö, mitä sanon sinulle? kuiskasi Mouquette nyyhkyttäen heidän erotessa. – Sinä hylkäät minut siksi että pidät toisesta.

Seuraavana päivänä oli ilma erittäin kaunis. Oli yksi niitä kirkkaita talvipäiviä, jolloin maa kaikuu askeleista. Jeanlin oli karannut kotoa jo kello yksi, mutta hän sai odottaa jokseenkin kauan Bebert'ia kirkon takana ja molemmat olivat vähällä lähteä ilman Lydiaa, jonka äiti oli sulkenut kellariin. Hänet oli juuri laskettu, annettu hänelle kori käsivarrelle ja uhattu sulkea taas rottien kanssa, ellei hän kokoisi koria täyteen salaattia. Peloissaan aikoikin hän heti mennä poimimaan salaattia, mutta Jeanlinin mielestä ehtisi sen toimittaa myöhemminkin. Jeanlinin mieli oli jo kauan aikaa kiintynyt Rasseneurin lihavaan kaniiniin Puolaan. Kun he kulkivat Huvin ohi, sattui kaniini juuri hypähtämään tielle. Yhdellä harppauksella oli hän sen vieressä tarttui sen korviin ja paiskasi sen Lydian koriin, jonka jälkeen kaikki kolme kiitivät pois minkä ehtivät.

Mutta matkalla pysähtyivät he katsomaan Sakariasta ja Mouquet'a, jotka juotuaan oluensa alkoivat pallopeliä. Palkintoina olivat uusi lippalakki ja punanen kaulaliina, jotka oli jätetty Rasseneurille.

Kello löi kaksi, kun peli alkoi. Sakarias ensimäisenä antoi pallolleen vauhdin niin että se lensi neljäsataa metriä valkojuurikaspeltojen yli, sillä oli kielletty lyödä palloa maantiellä ja kylissä syystä että helposti voisi loukata ihmisiä. Mouquet antoi myös pallolle voimakkaan iskun niin että se lensi sataviisikymmentä metriä takaisin. Ja peli jatkui, toinen puolue ajoi pallon yhtäälle, vastapuolue takaisin, jolloin pelaajat koko ajan juoksivat pallon perässä kompastuen epätasaisella jäätyneellä pellolla.

Aluksi juoksivat Jeanlin, Bebert ja Lydia pelaavien perästä haltioissaan sattuvista lyönneistä, mutta sitten muistivat ne Puolaa, joka yhä oli korissa. He päästivät sen korista uteliaina nähdäkseen josko se juoksisi nopeasti ja unohtivat pelin. Onneton elukka lähti juoksemaan, mutta lapset kiitivät sen perässä huutaen ja huitoen käsiään. Siten ajoivat he kaniinia tunnin ajan ja jollei se olisi raskauden tilassa, eivät he olisi saaneet sitä kiinni.

Heidän siinä telmiessä joutuivat he taas lähelle pelaavia, niin että Sakarias oli vähällä lyödä veljensä kallon murskaksi ja lapset saivat haukkumisia.

Jeanlin keksi uuden sukkeluuden. Hän odotti kunnes pelaajat olivat etääntyneet, otti sitten taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sen kaniinin vasempaan takajalkaan. Tästä koitui heille suurta huvia. Kaniini koikkelehti kolmella käpälällään koettaen irroittaa neljättä ja näyttäen niin surkuteltavalta, että lapset olivat pakahtua nauruun. Sitten sitoivat he nuoran sen kaulaan, jotta se juoksisi nopeammin ja kun elukka väsyi, laahasivat he sitä maata myöten milloin selällä, milloin vatsalla, kuten kelkkaa. Siten huvittelivat he tunnin ajan, jolloin kaniini alkoi korista. He pistivät sen piiloon koriin, kun kuulivat pelaajien taasen olevan lähellä.

Sakarias, Mouquet ja kaksi muuta juoksivat yhä vieläkin väsymättä kilometrimatkoja leväten ainoastaan matkan varrelta olevissa kapakoissa. Kirkkaassa ilmassa kaikuivat nuo keppien iskut kuin pyssyn laukaus. Käsivarret jännittyivät karttua pusertaessa ja pelaajat syöksyivät eteenpäin kuten härkätaistelijat. Siten kiitivät he tuntikausia tasangon toisesta päästä toiseen, ojien ja kuoppien yli, aitojen ja kasojen yli. Täytyi olla terveet keuhkot ja voimakkaat niveleet.

Kello löi viisi ja alkoi jo hämärtää. Vielä yksi kierros Vandamen metsään, jotta tulisi ratkaistuksi, kenelle takki ja liina joutuisi. Sakarian mielestä olisi hupaista, jos he palloineen ryntäisivät suoraan metsään kokoontuneitten keskelle.

Jeanlin suuntasi myös matkansa metsään, vaikka hän oli juoksevinaan ilman päämäärää pellolla. Lydia aikoi palata Voreux'hon poimimaan salaattia, mutta hän näytti tytölle nyrkkiä. Hekö jäisivät pois kokouksesta! Ei, hän tahtoi saada kuulla, mitä ukot puhuisivat. Jotta olisi hauskempi kulkea jälellä olevan matkan, ehdotti Jeanlin että laskettaisiin kaniini maahan ja ajettaisiin se eteenpäin heittäen kiviä siihen. Itsekseen toivoi hän että he siten tappaisivat sen ja hän voisi siiloin viedä sen luolaansa Requillart'iin syödäkseen.

Kaniini lähti taas juoksemaan kuono maassa ja korvat riipuksissa. Yksi kivi satutti sen selkää verille, toinen katkasi hännän. Epäilemättä olisivat pahuukset lopettaneet siihen kaniinin, elleivät he etäältä huomaisi äkkiä Etienneä ja Maheu'ta jotka seisoivat metsän laidassa. He kaappasivat eläimen paiskaten sen taas koriin. Melkein samassa silmänräpäyksessä kiitivät muutaman askeleen päässä heidän ohitseen Sakarias ja Mouquet sekä muut pelaajat. Viimeinen isku oli annettu pallolle ja he ryntäsivät todellakin palloilleen keskelle kokoutuneita.

Hämärtyessä oli kaikkia teitä ja polkuja myöten alkanut liikkua harmaita varjoja metsään päin. Toiset kulkivat yksitellen, toiset ryhmittäin tai parittain, kaikki suunnaten kulkuansa taivaan rannalla siintävää metsää kohti. Työväenkylät tyhjenivät, sillä naisetkin ja lapset lähtivät. Alkoi pimetä, niin että oli enää vaikea erottaa teillä tuota ihmisjoukkoa, joka pyrki samaa päämäärää kohti. Kuului ainoastaan satojen jalkojen töminä, kuivien lehtien ja oksien kahinaa ja epäselviä hiljaisia ääniä.

Herra Hennebeau, joka tähän aikaan palasi ratsastusmatkaltaan kotiin, koetti turhaan päästä selville noista äänistä. Häntä vastaan tuli tiellä monta paria ja hän luuli, että rakastuneet parit ovat taas lähteneet kävelemään kuutamossa. Tuolla jossakin muurin kolossa painavat he kuumat huulensa yhteen. He rientävät nauttimaan tuosta ainoasta tyydytyksestä, josta ei tarvinnut maksaa. Ja vielä nuo houkkiot nurisivat kohtaloa vastaan, vaikka he saivat mielin määrin nauttia ainoasta todellisesta onnesta, mikä koitui molemminpuolisesta rakkaudesta. Kuinka mielellään hän kärsisi nälkää, jos hän saisi alottaa elämän alusta naisen kanssa, joka sieluineen, ruumiineen antautuisi hänelle kokonaan, Mutta hänen surulleen ei löytynyt lohdutusta ja hän kadehti noita heittiöitä. Pää riipuksissa palasi hän hiljaa ajaen kotiin surullisena noista etäisistä epämääräisistä äänistä, joissa hän oli kuulevinaan muiskuja.

VII

Kokous oli määrätty Plan des Dames'illa, mistä puut oli vasta hakattu pois. Tämä metsäpolku kulki loivasti suurten pyökkipuitten reunustamana. Metsän jättiläisiä makasi vielä maassa, mutta toisella puolen kohosi jo sahattu pölkkykasa. Pakkanen yhä kiihtyi ja jäätynyt sammal narisi jalkojen alla. Oli jo aivan pimeä ja suuret oksat kuvastuivat harmaata taivasta kohti, missä täysikuu jo alkoi nousta.

Kokouspaikalle oli kokoontunut lähes kolme tuhatta kivihiilenkaivajaa, suuri työläisjoukko miehiä, naisia ja lapsia, jotka vaelsivat edes takaisin metsän siimeksessä. Pidätettyjen äänien kumea kohina muistutti tuulen huminaa äänettömässä metsässä.

Metsäpolun yläpäässä seisoivat Etienne, Maheu ja Rasseneur. Heidän kesken oli syntynyt väittely ja heidän vihaiset äänensä kaikuivat äreästi yli joukon murinan. Heitä ympäröivät miehet kuuntelivat. Levaque puristi nyrkkiään. Pierron kääntyi selin levottomana, koska hänen tällä kertaa ei ollut onnistunut enää kuumeen tähden jäämään pois. Siinä seisoivat myös ukko Bonnemort ja vanha Mouque syviin mietelmiin vaipuneina. Ja taaempana seisoi Sakarias, Mouquet ja heidän toverinsa, jotka olivat saapuneet kokoukseen tehdäkseen tovereista pilkkaa. Naiset taas olivat hartaan ja vakavan näköisiä kuin kirkossa. Maheun vaimo pudisti ääneti päätään kuullessaan Levaquen kirouksia. Philomene oli kylmän tullessa taas saanut keuhkokatarrin ja yski. Ainoastaan Mouquette nauroi iloisesti, sillä häntä huvitti kuulla, miten la Brule haukkui tytärtään siitä että tämä ajoi äitinsä pois kotoa voidakseen syödä kyllikseen kaniinin paistia, – senkin katala tiainen, joka myö itsensä ja elää rennosti, koska mies on kehno raukka. Jeanlin oli kiivennyt hirsipinolle ja vetänyt sinne perässään Lydian ja Bebert'in ja nyt istuivat he kolmisin korkealla kaikkien muitten yläpuolella.

Rasseneur oli alkanut väittelyn vaatiessaan, että oli alettava puheenjohtajan ja kirjurin vaaleista. Häntä raivostutti hänen tappionsa Ilossa ja hän oli päättänyt kostaa ollen vakuutettu siitä, että hän voisi voittaa takarisin entisen valtansa, kun esiintyy itse työmiesten eikä heidän edustajiensa eteen. Etienne oli kiihkoissaan tuosta, sillä hänen mielestään oli järjetöntä valita toimihenkilöitä täällä metsässä.

Kun hän huomasi, että väittely ei vie mihinkään tulokseen, päätti hän katkaista sen yhdellä iskulla. Hän hyppäsi äkkiä kannolle ja huusi lujalla äänellä:

– Toverit! Toverit!

Äänten kumina hiljeni vähitellen kuollen pois kuin syvä huokaus, sill'aikaa kuin Maheu koetti tyynnyttää Rasseneuria. Etienne jatkoi:

– Toverit! Meidän ei sallita puhua, meidän kimppuumme lähetetään santarmeja, ikäänkuin me olisimme ryöväreitä. Mutta jos niin on, niin puhukaamme täällä. Täällä me olemme vapaat, täällä me olemme kotona, täällä ei kukaan voi estää meitä puhumasta yhtä vähän kuin metsän petoja ja lintuja.

Vastaukseksi nousi myrskynä huutoja ja kirkuntaa.

– Niin, niin, metsä on meidän… täällä voimme puhua… Puhu!

Hetkisen seisoi Etienne hiljaa kannolla. Kuu oli vielä matalalla taivaanrannalla valaisten ainoastaan puun latvoja. Joukko seisoi tummana massana, jonka yli Etienne kohosi liikkumattomana varjona.

Sitten kohotti hän hitaasti kätensä ja alkoi puhua. Mutta nyt ei hänen äänensä enää kaikunut kiihkeänä kutsuna, vaan hän puhui tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin tekisi tiliä väkijoukolle. Hän lausui saman puheen, minkä poliisikomisarius oli estänyt hänen lausumasta Ilossa. Hän alkoi yleiskatsauksesta lakkoon, jolloin hän pyrki olemaan niin kaunopuhelias kuin suinkin tuoden esiin pelkkiä tosiseikkoja. Mainitsi, että hän itse oli lakkoa vastaan eivätkä kivihiilenkaivajat myöskään tahtoneet lakkoa, mutta yhtiö oli sen aikaansaanut uudella palkkajärjestelmällään. Sitten mainitsi hän edustajien ensimäisen käynnin tirehtöörin luona. Siihen aikaan hallinto ei uskonut heitä, mutta myöhemmin, kun jo oli liian myöhää, myönsi se virheensä ja lupasi antavansa takaisin kaksi centimea, jotka se oli tahtonut varastaa heiltä. Siirtyen nykyoloihin todisti hän numeroilla, että säästökassa oli tyhjä, teki selvää, mihin lähetetty avustus oli käytetty ja ohimennen sanoi muutaman sanan Internationalesta Pluchart'in sekä muitten puolustukseksi. He olivat maailman valloittamishommissa eivätkä siis voineet tehdä enempää heidän hyväkseen. Asema kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi, yhtiö uhkasi erottaa kaikki työstä ja värvätä uusia työmiehiä Belgiasta. Sitä paitsi pelotti se arkoja ja oli saanut muutamia työmiehiä ryhtymään työhön. Hän puhui yksitoikkoisella kumealla äänellä painostaakseen noita huonoja uutisia, nälän voittoa, masentunutta rohkeutta ja taistelua, joka käy ylivoimaiseksi. Ja hän lopetti äkkiä korottamatta ääntään.

– Tällaisissa oloissa, toverit, täytyy meidän tänään tehdä ratkaiseva päätös. Tahdotteko jatkaa lakkoa? Ja siinä tapauksessa mitä ajattelette tehdä voittaaksenne yhtiön?

Syntyi syvä hiljaisuus. Nuo synkät sanat olivat masentaneet joukon.

Kuului ainoastaan huokauksia pimeydestä.

Mutta Etienne alkoi taas puhua ja nyt kaikui hänen äänensä toisessa äänilajissa. Nyt ei hän enää ollut yhdistyksen sihteeri vaan kansan johtaja, totuuden apostoli.

Olisiko heidän joukossaan todellakin sellaisia, jotka tahtoisivat rikkoa sanansa? Kuinka? Oliko nyt kuukauden ajan kärsitty turhaan, pitäisikö palata kaivoksiin nöyrtyneenä ja taas alkaisi sama kurjuus. Eikö sitten ole parempi kuolla heti yrittäessään lopettaa kapitalin vallan, joka pakottaa työläisiä kärsimään nälkää? Hän kertoi kivihiilenkaivajain sietämättömästä tilasta, sillä he yksin kantoivat liikepulien kauheita seurauksia. Niin pian kuin työnantajan tulot alenevat, ovat työläiset pakotetut näkemään nälkää. Ei, mahdotonta on hyväksyä uusi maksutapa, sillä se on vain epäsuora palkan alennus; jokaiselta työmieheltä yhtiö varastaa tunnin työn päivässä. Mutta riittää, jo on aika käsissä, jolloin työmiehet on saatettu äärimmäisyyteen ja jolloin he itse hankkivat itselleen oikeuden.

Hän pysähtyi kädet koholla taivasta kohti.

Sana "oikeus" puistatti joukkoa, se lainehti ja ratkesi kättentaputuksiin.

– Oikeutta! oikeutta! Aika on tullut!

Etienne innostui yhä enemmän. Häneltä puuttui Rasseneurin taito puhua pitkälti, häneltä puuttuu usein sanoja ja vaivoin sommitteli hän lauseita, mutta hän teki eleitä käsin ikäänkuin työntäisi niitä olalla. Tällaisina hetkinä löysi hän voimakkaita kuvaannollisia ilmaisumuotoja, jotka vaikuttivat kuulijoihin. Kaikki hänen liikkeensä olivat työmies-murtajan liikkeitä, hän puristi kyynärpäänsä kylkeen ja sitten äkkiä ojensi käden eteen voimakkaaseen nyrkkiin puristettuna, samaan aikaan kurottaen kaulaansa ikäänkuin tahtoen purasta jotakuta.

– Palkkajärjestelmä on orjuuden uusi muoto, jatkoi hän helisevällä äänellä. – Kaivosten täytyy kuulua kivihiilenkaivajille, kuten meren kalastajille ja maan talonpojille… Kuulkaa! kaivokset kuuluvat teille, kaikille, jotka jo vuosisatoja olette maksaneet sen verellänne ja hiellänne!

Hän sotkeutui pelkäämättä selittämään oikeudenkäsityksiä ja erikoisia lakeja kaivoksista, joista asioista ei hän itsekään ollut oikein selvillä. Maan syvyyksien samoinkuin itse maankin täytyy kuulua kansalle. Yhtiöt omistivat ne väärien etuoikeuksien nojalla, minkä lisäksi Montsou'hun nähden heillä oli aivan laittomia sopimuksia entisten tilanomistajain kanssa. Kivihiilenkaivajain täytyi palauttaa itselleen omaisuutensa, – ja hän viittasi kädellään yli tasangon metsän toisella puolen. Samassa silmänräpäyksessä nousi kuu puitten takaa ja loi valoa puhujaan. Kun joukko näki hänet siten valaistuna ja ojennetuin käsin jakavan heille rikkauksia, alkoi se taas ihastuksissaan taputtaa.

– Hyvä, hyvä! Oikein!

Etienne siirtyi nyt puhumaan lempiaiheistaan työvälineitten siirtämisestä yhteisomistukseen, jota hän toisti useamman kerran, sillä yksin nuo oudot sanat miellyttivät häntä. Hänen ensimäinen perustelunsa oli se, että vapaus on saavutettavissa ainoastaan nykyisen valtiomuodon hävittämisen kautta. Sitten kun kansa saa vallan käsiinsä, alkavat uudistukset. Silloin palataan alkuperäiseen kantaan, nykyisen orjuutetun perheen sijalle tulee tasa-arvoisten ihmisten vapaa perhe, tulee vallitsemaan täydellinen kansallinen, valtiollinen ja taloudellinen tasa-arvo. Yksilön vapaus tulee turvatuksi tuotantovälineitten yhteisomistuksesta ja vihdoin kaikki tulevat saamaan ilmaisen opetuksen.

Siten tulee vanha lahonut yhteiskunta uudistetuksi juuriaan myöten. Hän hyökkäsi myös avioliittoon ja perintölakiin, määräsi jokaisen omaisuuden, kumosi kerrassaan koko rakennuksen, joka oli perustettu vääryydelle, yhdellä käden käänteellä kuten heinämies viikatteella niitti ruohon pellolla. Ja sitten toisella kädellä alkoi hän rakentaa tulevan ihmiskunnan rakennuksen, joka perustuu oikeuteen ja kohoo korkealle kahdennenkymmenennen vuosisadan ruskossa. Tässä aivojen ponnistuksessa kieltäytyi jo järki toiminnasta ja jälellä oli kiihkoilijan usko. Kaikki vastaväitteet, jotka terve järki oli asettanut, katosivat eikä mikään ollut helpompaa kuin tuon uuden maailman luominen. Kaikki oli jo edeltäpäin määrätty, hän puhui siitä ikäänkuin koneesta, jonka voi panna pystyyn parissa tunnissa, eikä tuli eikä veri voineet pysäyttää häntä.

– Meidän vuoromme on tullut, huusi hän innon valtaamana, – valta ja rikkaus on kuuluva meille!

Yleisen riemastuksen hyväksymishuuto keskeytti hänet. Täysikuu valaisi nyt koko metsäpolun, valaisten tuon joukkomeren, joka täytti sen aina puitten runkojen väliin. Kasvot hehkuivat innostusta, silmät välkkyivät, suut ammottivat, koko tuo nälkäinen joukko, miehet, naiset ja lapset olivat valmiit heti hyökkäämään vallatakseen kaikki ne rikkaudet, jotka siltä olivat vääryydellä ryöstetyt. He eivät tunteneet pakkasta, tuo tulinen puhe oli lämmittänyt heidät. Heitä innostutti toivo totuuden pikaisesta voitosta. Mikä ihmeellinen unelma! Päästä herroiksi, lakata kärsimästä ja saavuttaa vihdoinkin nautintoa!

– Niin juuri, peeveli! Nyt on meidän vuoromme. Alas sortajat!

Kaikista eniten olivat naiset huumaantuneet. Maheun vaimo oli aivan kadottanut tavallisen tyyneytensä, Levaquen vaimo kiljui, la Brule pudisti laihoja käsiään ilmassa, Philomene huusi niin että ratkesi yskimään ja Mouquette ihastuksissaan ei voinut pidättäytyä, vaan huusi puhujalle helliä sanoja. Miehet olivat myös innostuneet, Maheu päästeli vihaa pursuvia huudahduksia, Levaque'en suu kävi lakkaamatta, Sakariaskin ja Mouquet olivat ihmeissään, että mies voi puhua noin kauan ottamatta välillä yhtään olutkulausta. Ainoastaan Pierron vapisi. Mutta eniten melusi Jeanlin hirsipinolla. Hän hyppi, huusi kiihottaen Bebert'ia ja Lydiaa ja heilutti koria, niissä onneton Puola vikisi.

Suosionosotukset alkoivat taasen. Etienne nautti vaikutusvallastaan. Hänellä oli valta noitten kolmen tuhannen hengen yli, joilla sydän alkoi nopeammin sykkiä yhdestä hänen sanastaan. Ainoastaan Rasseneur kohautti olkapäitään halveksivasti ja vihasesti.

– Anna toki minun puhua! huusi hän Etiennelle.

Tämä hypähti kannolta.

– Puhu, saa nähdä haluavatko he kuulla sinua.

Rasseneur oli noussut hänen paikalleen ja liikkeellä vaati hiljaisuutta. Mutta melu ei vaimentunut. Hänen nimensä siirtyi etumaisista riveistä, jotka olivat tunteneet hänet takimmaisiin eikä häntä tahdottu kuulla. Se oli kumoon kaadettu epäjumala, jonka pelkkä näkeminen harmitti hänen entisiä puoluelaisia. Hänen puheensa, jotka lorisivat kuin puro ketään loukkaamatta, olivat ennen lumonneet heitä, mutta nyt ne tuntuivat joltakin imelältä pelkurien nukutusjuomalta. Turhaan koetti hän saada äänensä kuuluville alkaen tyynnyttävän puheensa väitteellä, ettei silmänräpäyksessä voida uudistaa maailmaa, vaan tarvitaan aikaa ennenkuin yhteiskunnalliset suhteet ehtivät kehittyä. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä, hänelle vihellettiin, häntä pilkattiin ja hänen tappionsa täällä kävi tuntuvammaksi kuin Ilossa. Vihdoin alettiin heittää häneen jäätyneen mullan palloja ja äkkiä huusi eräs vaimo kimakalla äänellä:

– Alas petturi!

Rasseneur kehitti ajatusta, etteivät kaivokset voi olla kaivajien omaisuutta yhtä vähän kuin kehruunne kehrääjän, vaan olisi hyödyllisempi, jos työmiehille kuuluisi voitto-osuus, jos he olisivat osakkaina liikkeessä, niin isännät itsestään alkaisivat pitää heistä huolta.

– Alas petturi! – toisti tuhatääninen joukko, ja jo suhisi kiviä ilmassa.

Rasseneur kalpeni. Hänen silmänsä täyttyivät epätoivon kyyneleillä. Koko hänen olemassaolonsa oli tällä hetkellä murrettu, kaksikymmentä vuotta oli hän kunnianhimosta pysyttänyt toverisuhteita, mitkä ruhjoutuivat nyt joukon kiittämättömyydestä. Hän astui alas kannolta murtunein mielin voimatta enää jatkaa.

– Sinä iloitset, lausui hän riemuitsevalle Etiennelle, – olkoon menneeksi, minä toivon, että sinulle tapahtuisi samoin. Ja se tapahtuu, muista se!

Hän levitti kätensä ikäänkuin heittäen pois päältään kaiken vastuuden niistä onnettomuuksista, joitten nyt piti tapahtua ja lähti yksinään hiljaisen, kuun valaiseman pellon yli.

Häntä saatettiin kirkumalla ja naurulla. Äkkiä kaikkien hämmästykseksi saatiin kannolla nähdä ukko Bonnemort, joka kesken melua koetti puhua jotain. Siihen asti oli Mouquet ja hän pysyneet tavallisuuden mukaan ajatuksiinsa vaipuneina menneistä ajoista. Epäilemättä oli nyt hänet vallannut puhekipu, vastustamaton tarve puhua menneisyydestä, josta hän saattoi kertoa tuntikausia. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki kuuntelivat tuota kuun valossa seisovaa ukkoa, joka näytti haamulta. Hän kertoi nuoruudestaan, kahdesta sedästään, jotka hautautuivat Voreux'hon, sitten kertoi hän keuhkotulehduksesta, joka oli riistänyt häneltä vaimon. Yli kaikkien hänen kertomustensa kulki punasena juovana pääajatus, ettei koskaan ole ollut hyvä elääkseen eikä koskaan tulekaan hyvä. Samalla tavalla oli heitä kokoontunut tänne metsään viisisataa henkeä, koska kuningas ei tahtonut lyhentää työpäivää. Siinä hän keskeytti itsensä alkaen puhua toisesta lakosta. Oh, kyllä hän on ollut mukana sellaisissa. Ja kaikki ne päättyivät tässä metsässä. Toisinaan oli pakkanen, toisinaan kuuma. Ja eräänä iltana oli satanut niin rankasti, että oli täytynyt hajaantua voimatta sanoa mitään toinen toisilleen. Ja sitten saapui kuninkaan sotamiehiä ja asia päättyi pyssyinlaukauksiin.

– Ja me kohotimme ylös kätemme samoin kuin nyt ja vannoimme, ettemme enää menisi kaivokseen. Minäkin vannoin, oh, minä vannoin!

Joukko kuunteli epätietoisena ja neuvottomana. Etienne seurasi tarkoin ukon puhetta ja nyt hyppäsi hän ukon viereen. Hän oli juuri huomannut Chaval'in eturivissä ja sai intoa ajatellessaan, että ehkä Katarinakin on siinä. Hän tahtoi hänen nähden saada joukolta suosionosotuksia.

– Toverit, huudahti hän. – Te olette kuulleet tässä yhden vanhuksistanne, tiedätte mitä hän on kestänyt ja mitä saavat lapsemme kestää ellemme tee loppua varkaille ja mestaajille.

Hän oli kauhea. Ei vielä koskaan hän ollut puhunut niin tulisesti. Toisella kädellään kannatti hän ukko Bonnemort'ia työntäen hänet esille puutteen ja surun viirinä, joka vaati kostoa. Nopein lausein kertoi hän Maheun suvun vaiheista, näyttäen miten yhtiö oli riistänyt noita ihmisiä, ja kaivos imenyt heidän elämännesteensä, koko vuosisadan olivat he työskennelleet kaivoksessa ja nyt olivat vielä nälkäisempiä ja onnettomampia kuin alussa. Ja vastakohdaksi asetti hän paksumahaisia tirehtörejä, jotka lapioivat kultaa, sekä koko joukon osakkeenomistajia, jotka elivät vuosisatoja mitään tekemättä kuten ilotytöt työmiesten kustannuksella. Eikö tuo ole kauheata? Ihmisiä kuolee maan alla sukupolvesta sukupolveen hankkiakseen viiniä ja liköriä herroille ministereille ja jotta mahtavat herrat ja porvarit sukupolvesta sukupolveen voisivat pitää kemuja ja lihoa heidän hiestään.

Nyt oli hänellä tilaisuus kuvata räikein piirtein kivihiilenkaivajien tauteja, joista hän oli lukenut: vähä-verisyydestä, mustasta bronchitis'ta, rinta-ahdistuksesta, leinistä ja riisitaudeista. Onnettomia työläisiä heitetään koneitten syöteiksi, heidät ajetaan kuin karjaa työväen kyliin. Suuret yhtiöt vähitellen valtaavat heidät uhaten tehdä orjiksi koko maan työväen miljonia työväen käsiä tuhansien laiskurien hyväksi.

Mutta kivihiilenkaivaja ei nyt enää ole sana tietämätön olento kuin ennen, hän ei ole enää vetojuhta, joka raataa maan kolossa. Kaivoksen syvyydestä kasvaa uusi työväen armeija, syvällä maan alla kypsyy uusien kansalaisten sato, joka kerran aurinkoisena päivänä katkoo maapinnan esteet. Ja silloin saadaan nähdä uskalletaanko ehdottaa sadanviiden kymmenen frankin eläke vanhukselle, joka oli työskennellyt maan alla yli neljäkymmentä vuotta, jolla on parantumaton yskä ja sääret turvonneet maanalaisesta vedestä.

Niin! työ tulee vetämään tilille kapitalin, tuon työläisille tuntemattoman epäjumalan, joka on piiloutunut johonkin salaiseen pyhättöön ja mistä se imee niitten onnettomien elämän, jotka sitä syöttävät. He lähtevät sinne saadakseen nähdä hänen kasvonsa tulipalojen valossa he hukuttavat vereen tuon kyllääntymättömän härän, tuon kummituksen, joka syö ihmislihaa!

Hän vaikeni, mutta hänen ojennettu kätensä osoitti vieläkin vihollista tuolla kaukana jossain. Tällä kertaa huusi joukko niin rajusti, että se kuului Montsou'hun ja asukkaat katsoivat peloissaan Vandame metsään päin luullen että oli sattunut kauhea maanvieremä. Yölinnut lensivät pelästyneinä pensaista ja kohosivat korkealle metsän yli.

Etienne tahtoi saada asian heti ratkaistuksi ja asetti viimeisen kysymyksen:

– Toverit, mitä päätätte? Jatketaanko lakkoa?

– Jatketaan, jatketaan! huudettiin eri haaroilta.

– Ja mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä? Me joudumme varmasti tappioon, jos petturit menevät huomenna töihin.

– Alas petturit! myrskynä vyöri vastaus.

– Te päätätte siis pakottaa heidät muistamaan velvollisuutensa ja valansa… Kuulkaa, mitä voimme tehdä, – me voimme mennä kaikkiin kaivoksiin ja viedä pois kaikki petturit työstä siten näyttääksemme yhtiölle, että me kaikki olemme yksimielisiä ja ennemmin tahdomme kuolla kuin taipua.

– Oikein, kaivoksiin! kaivoksiin!

Puhuessaan Etienne turhaan haki silmillään Katarinaa tuossa ihmismeressä. Häntä varmaankaan ei ollut. Sen sijaan näki hän koko ajan Chavalin, joka milloin kohautti olkapäitään, milloin virnisti kateellisena toverin menestyksestä, hän olisi ollut valmis myymään itsensä saadakseen edes osan tuon maineesta.

– Ja jos meidän joukossamme on urkkijoita, toverit, jatkoi Etienne, niin olkoot he varuillaan, me tunnemme heidät… Minä näen tässä Vandamen työläisiä, jotka eivät ole jättäneet työt…

– Minuako tarkoitat? huudahti Chaval uhmaten.

– Sinua tai toista, samantekevä. Mutta koska sinä puutut puheeseen, niin pitäisi sinun itsesikin ymmärtää, ettei kylläisen paikka ole nälkäisten parissa. Sinä teet työtä Jean-Bart'issa…

Joku huudahti joukosta pilkaten:

– Hänkö tekisi työtä… Hänellä on nainen, joka raataa hänen hyväkseen.

Chaval tulistui ja kirosi:

– Saakeli! onko kielletty työtä tekemästä?

– Kyllä! – huusi Etienne. – Kun toverit kärsivät yhteishyvän edestä, on kielletty ajattelemasta omaa etuaan ja asettua työnantajien puolelle. Jos lakko olisi yleinen, olisimme jo kauan sitten voittaneet… Ei ainoakaan mies saisi tehdä työtä Vandamessa, kun Montsoussa on lakko! Asiamme saisi vauhdin, jos kaikkialla työt asettuisivat, Deneulinin luona ja muualla samoin kuin täällä… Ymmärrätkö? Ei ole pettureita muualla kuin Jean-Bart'issa, te olette kaikki pettureita!

Joukko ympäröi Chavalin uhkaavasti. Nyrkit puristuivat, kuului huutoja: alas Chaval, alas! Chaval tuli kalman kalpeaksi. Mutta kiihkeässä toivossaan saada voiton Etiennestä pälkähti hänen päähänsä loistava ajatus.

– Kuulkaa! huudahti hän. – Tulkaa huomenna Jean-Bart'iin, niin saatte nähdä teenkö työtä! Me olemme yksimielisiä kanssanne ja minut on lähetetty tänne ilmoittamaan teille siitä. Täytyy sammuttaa uunit… Yhtykööt koneenkäyttäjätkin lakkoomme. Ja seisokoot pumput myös! Vesi täyttäköön kaivokset ja menköön ne kaikki hiiteen!

Hän sai rajuja kättentaputuksia osakseen, rajumpia kuin Etiennekaan. Puhuja toisensa jälkeen nousi kannolle huutaen mitä mielettömimpiä ehdotuksia keskellä yleistä melua ja rähinää. Se oli hulluuden purkaus, kiihkoilijain kärsimättömyyttä, jotka olivat väsyneet odottamaan ihmeitä ja päättäneet toimittaa sen itse. Nuo nälkäiset aivot näkivät kaikki punasessa valossa, he olivat näkevinään verta, tulipaloja, joista uusi koko maailman onni oli nouseva.

Joukko alkoi liikkua. Maheu oli asettunut vaimonsa viereen. Molemmat olivat kadottaneet tavallisen järkevyytensä ja hyväksyen kuuntelivat Levaqueta, joka vaati insinöörien päitä, sillä heidätkin oli vallannut pitkäaikainen katkeruus, joka oli kytenyt kuukausien aikana. Pierron oli huomaamatta kadonnut, Bonnemort ja Mouque puhuivat yht'aikaa mitä kauheimpia asioita, joita ei voinut ymmärtää. Sakarias huusi piloillaan, että täytyy hävittää kirkot ja nuori Mouquet hakkasi vasarallaan enentääkseen melua.

Naiset raivosivat. Levaquen vaimo kädet puuskassa haukkui Philomene'a muka siitä, että tämä oli nauranut. Mouquette ehdotti, että santarmeille annettaisiin aika potkut. La Brule oli saanut kiinni Lydian, jolla ei ollut salaattia, eikä koria ja löylyytti tyttöä aika lailla, huitoen sitten käsillään kuvitellen, että hän jakaa iskuja päälliköille, joita hän toivoi saavansa siihen paikkaan. Jeanlin oli hetkeksi hämmentynyt, kun joku poika oli kertonut Bebert'ille, että Rasseneurin vaimo oli nähnyt heidän kaappaavan Puolan. Sitten päätti hän hiljakseen päästää kaniinin Huvin ovelle ja alkoi rehkiä kahta kauheammin.

– Toverit! Toverit! huusi Etienne aivan käheänä ponnistuksistaan saada joukon järjestykseen määrättyjen päätösten tekemistä varten.

Vihdoin tuli hiljaisuus.

– Toverit! Siis huomenaamulla Jean-Bart'iin! Onko se päätetty?

– On, on Jean-Bart'iin! Alas petturit!

Kolmentuhantisen joukon äänet pyrysivät myrskynä täyttäen avaruuden ja vähitellen häviten kirkkaan taivaan korkeuksiin.

VIIDES OSA

I

Kello neljä oli kuu kadonnut ja tuli aivan pimeä.

Deneulinien luona nukuttiin vielä. Vanha kivitalo seisoi synkkänä ja äänettömänä, suljetuin ikkunaluukuin. Suuri puisto erotti talon Jean-Bart'in kaivoksesta. Toiselta puolen kulki autio tie Vandameen, tuohon suureen kaupunkiin, joka oli metsän toisella puolen, noin kolmen kilometrin päässä kaivoksesta.

Hra Deneulin oli edellisen päivän viettänyt suurimmaksi osaksi kaivoksessa ja nukkui nyt sikeästi kääntyneenä seinään päin. Äkkiä kuuli hän unissaan, ikäänkuin joku kutsuisi häntä. Hän heräsi ja kuuli tosiaankin äänen, jolloin hän heti riensi ikkunan luo. Ikkunan alla puistossa seisoi yksi hänen kaivosvoutejaan.

– No mitä? kysyi hra Deneulin.

– Kivihiilenkaivajat kapinoivat… puolet miehistä ei tahdo tehdä työtä ja estää toisiakin menemästä töihin.

Hra Deneulin unesta juuri havahduttua ei heti kyennyt ymmärtämään, miten oli asian laita.

– Pakottakaa heidät menemään kaivokseen, piru vieköön, mutisi hän.

– Sitä olemme jo koettaneet tunnin ajan, vastasi vouti. – Ja vihdoin päätimme hakea teidät. Ehkä teidän onnistuu saada heidät järkiinsä.

– Hyvä on, minä tulen heti.

Hän pukeutui nopeasti jo täysin selvänä asemasta ja hyvin levottomana. Olisi voinut ryöstää koko talo tyhjääsi, sillä ei palvelija eikä keittäjätär näyttäneet elonmerkkejä. Mutta talon toiselta puolen kuului levottomia kuiskauksia ja kun hän tuli eteiseen avautui tyttärien ovi ja he hyppäsivät molemmat valkosissa aamunutuissa vastaan.

– Isä, mitä on tapahtunut?

Vanhin, Lucie, oli jo täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta, hän oli pitkä ja solakka mustaverinen tyttö. Toinen, Jeanne oli yhdeksäntoista vanha hoikka vaaleanverinen kultakutrinen ja notkealiikkeinen kaunotar.

– Ei mitään erityistä, vastasi hän rauhoittaakseen heidät. – Jotkut halunkit taitavat metelöidä, minä menen heti katsomaan.

Mutta he eivät päästäneet häntä kehottaen syömään ensin jotain lämmintä, sillä muutoin palaisi hän taas sairaana ja vatsa epäkunnossa. Hän kieltäytyi vakuuttaen, ettei ole aikaa odottaa.

– Mutta kuule, huudahti vihdoin Jeanne kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, – juo edes lasillinen konjakkia ja syö pari leivosta. Muuten en laske sinua ja sinun täytyy kantaa minut mukaasi.

Hänen täytyi antaa perään, vaikka hän vakuutti, että leivokset eivät mene alas kurkusta. Tyttäret kulkivat hänen perässään kantaen kukin kynttiläänsä. Ruokasalissa palvelivat he häntä kilpaa, toinen kaatoi viiniä lasiin ja toinen haki leivoksia.

He olivat nuorina kadottaneet äidin ja kasvattivat toinen toisiaan, totta puhuen, huononlaisesti isän hemmotellessa heitä. Vanhin haaveili tulevansa oopperalaulajattareksi, nuorin oli innostunut maalaustaiteeseen, jolloin hän osoitti omituisen rohkean makunsa. Mutta kun asiat horjahtivat ja oli täytynyt muuttaa elämäntapaa, muuttuivat nuo erikoiset tytöt äkkiä hyvin järkeviksi ja käytännöllisiksi taloudenhoitajattariksi, jotka olivat selvillä pienimmästäkin erehdyksestä laskuissa. Huolimatta poikamaisesta luonteestaan, hoitivat he talouden erinomaisesti tinkien joka pennistä, riitelivät puotipalvelijain kanssa, käänsivät pukunsa nurin ja muuttivat niiden kuosin moneen kertaan, millä he saavuttivat sen, ettei puute ollut huomattavissa talossa.

– Syöhän toki, isä, toisti Lucie. Mutta huomatessaan, että hän istuu synkkänä ja miettiväisenä tuskin kuunnellen tytärtään, pelästyi tämä.

– Varmaankin siellä on tapahtunut jotain vakavaa, koska sinä olet noin nyrpeissäsi. Tahdotko, että jäisimme sinun kanssasi kotiin, tulevat he toimeen ilman meitäkin tuolla aamiaisella.

Hän puhui siksi päiväksi suunnitellusta huviretkestä. Rouva Hennebeau'n piti poiketa ensin Gregoirien luo Cecilea hakemaan ja sitten heidän luokseen, jonka jälkeen kaikin lähtisivät Marchienneen vuoritirehtöörin rouvan luo aamiaiselle. Silloin oltaisiin tilaisuudessa näkemään koko tehdas sulatusuunineen kaikkineen.

– Tietysti me jäämme, vahvisti Jeanne.

Mutta hra Deneulin suuttui.

– Mitä tyhmyyksiä! Sanoinhan jo, ettei ole tapahtunut mitään vakavaa. Käykää levolle, tehkää minulle se ilo, ja kello yhdeksän olkaa valmiit, kuten on sovittu.

Hän antoi heille suuta ja riensi ulos. Hänen askeleensa kaikuivat kumeasti puiston jäätyneellä polulla.

Kulkien oikotietä kapeita ryytimaan polkuja ajatteli Deneulin hajoavaa omaisuuttaan. Hän oli myynyt osakkeensa Montsou'n yhtiölle miljonasta luullen voivansa tehdä sen kaksinkertaiseksi ja nyt on hän sen menettämäisillään. Onnettomuudet olivat aina hänen kintereillään. Milloin täytyi odottamatta kuluttaa suuria summia korjaustöihin, milloin voitonehdot kävivät äkkiä mahdottoman epäedullisiksi. Ja nyt kun oli toiveita saada voittoja sattui tuo kauhea liikepula. Jos vielä hänen kaivoksessaan puhkeaa lakko, niin joutuu hän vallan vararikkoon.

Jean-Bart'illa ei tietysti ollut samaa merkitystä kuin Voreux'lla, mutta se oli rakennettu uusimpien vaatimusten mukaiseksi ja insinörit nimittivät sitä kauniiksi kaivokseksi. Kaivosaukko oli tehty puolitoista metriä leveämmäksi ja syvennetty aina seitsemään sataan kahdeksaan metriin. Sitten oli siihen hankittu kaikki uudet varustukset, uusi kone, uusi häkki, kaikki tieteen viimeisten vaatimusten mukaan. Vedenpumppulaitos oli rakennettu toiseen kaivokseen. Gaston-Marie'hin, joka toimi nyt yksinomaan siinä tarkoituksessa. Jean-Bart'issa oli paitsi nostokoneosastoa ainoastaan porrasosasto ja ilmavaihtotorvi.

Chaval oli ensimäisenä paikalla jo kello kolme. Hän kehoitti tovereitaan yhtymään lakkoon ja vaatimaan myös viiden centimen palkankorotuksen hiilirattaita kohti. Neljäsataa kivihiilenkaivajaa oli pian virrannut vajasta vastaanottohuoneeseen, kaikki huutaen ja huitoen käsillään. Työnhaluiset olivat avojaloin lyhdyt ja kuokat käsissään, toiset puukengissä ja päällystakeissa estivät heiltä tien päästämättä heitä kaivokseen. Voudit olivat huutaneet itsensä käheiksi koettaessaan saada työmiehet järkiinsä ja estämättä niitä, jotka tahtoivat mennä töihin.

Chaval joutui aivan vimmoihin saadessaan nähdä Katarinan housuissa ja mekossa ja myssyssä. Noustessaan oli hän tylysti käskenyt tämän jäämään paikoilleen, mutta Katarina ei totellut häntä. Hän oli epätoivoissaan tuosta työseisauksesta, sillä Chaval ei koskaan antanut hänelle rahaa ja hänen täytyi usein maksaa sekä itsensä että hänen puolestaan. Kuinka hänen kävisi, jos hän lakkaisi ansaitsemasta? Häntä vaivasi alinomainen pelko joutua Marchiennen tyttölään, mihin rattaitten naislykkääjät tavallisesti joutuivat jäätyään kodittomiksi ja leivättömiksi.

– Mitä hittoa sinulla täällä on tekemistä? – huusi Chaval.

Katarina sopersi, ettei hänellä ole korkokapitalia ja että hän tahtoo tehdä työtä.

– Vai nouset sinä minua vastaan, lutka! Suoria heti kotiin, tai potkasen minä sinut niin että lennät.

Katarina vetäytyi syrjään peloissaan, mutta ei mennyt pois, sillä hän tahtoi nähdä, miten asiat päättyy.

Deneulin saapui lajitteluvajaan. Lyhtyjen heikosta valosta huolimatta näki hän yhdellä silmäyksellä koko työläisten levottoman joukon. Hän tunsi kasvoista joka työmiehen, joka lykkääjän, lastaajan ja kulettajan. Kone odotti ja siitä pöllysi höyryjä ilmaan. Oli otettu vain noin kahdeksankymmentä lyhtyä, toiset paloivat lyhtyosastossa. Mutta epäilemättä saattaisi ainoa sana hänen huuliltaan panna jälleen työn liikkeelle.

– No, pojat, mitä on tapahtunut? – kysyi hän voimakkaalla äänellä. – Miksi olette tyytymättömät? Selittäkää, niin voimme hieroa sovintoa.

Hän kohteli aina työläisiä isällisesti, vaikkakin samalla oli hyvin vaativainen. Monet pitivät tosiaankin hänestä pääasiallisesti hänen rohkeutensa tähden. Hän oli aina heidän kanssaan kaivoksessa, aina ensimäisenä vaarassa. Pari kertaa räjähdyskaasun räjähdyttyä laskettiin hän kaivokseen, silloin kuin rohkeimmatkin olivat peräytyneet.

– Minä toivon, ettette pakota minua katumaan sitä, että olen kohdellut teitä hyvin. Te tiedätte, että olen kieltäytynyt kutsumasta santarmeja. Puhukaa, minä kuuntelen.

Työläiset pysyivät hämillään vaiti peräytyen, mutta vihdoin täytyi Chavalin astua esiin.

– Me emme enää voi työskennellä näin, herra Deneulin. Meidän täytyy saada viisi centimea lisää rattaista.

Deneulin oli hämmästyvinään.

– Kuinka? Viisi centimea! Mistä johtuu sellainen vaatimus? Enhän minä moiti teidän paalutustyötänne enkä ehdota teille uutta maksutapaa, kuten hallinto Montsou'ssa.

– Niinpä kyllä, mutta sittenkin ovat Montsou'n toverit oikeassa. He kieltäytyvät uudesta maksutavasta ja vaativat lisäksi viiden centimen palkankorotusta. Voimassa olevan palkan edestä on nykyään mahdotonta tehdä kunnollista työtä. Me tahdomme myöskin viiden centimen palkankorotuksen, eikö niin, toverit?

Kuului hyväksyviä ääniä, joukko alkoi taas aaltoilla ja meluta. Vähitellen siirtyivät työläiset taas lähemmäksi ja ympäröivät isännän tihein piirin.

Deneulinin silmät välähtivät. Hän oli tottunut ankariin keinoihin ja hänen täytyi lujasti puristaa nyrkkinsä pidättyäkseen tarttumasta jonkun niskaan pöllytelläkseen sitä aika lailla. Mutta hän oli päättänyt vaikuttaa heihin sanoilla.

– Te tahdotte saada viisi centimea lisää. Myönnän, että työ on sen arvoinen. Mutta minä en mitenkään voi maksaa teille sitä. Jos sen tekisin, tulisi minulle loppu. Täytyyhän teidän ymmärtää, että pitäähän minunkin elää, jotta tekin voisitte elää. – Mutta pieninkin tuotantokustannusten lisäännys hävittäisi minut kokonaan… Kuten muistatte, annoin perään viime lakon aikana kaksi vuotta sitten, silloin minä voin sen tehdä, ja kuitenkin oli tuo palkankorotus hyvin tuntuva minulle aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olisin pakotettu heti sulkemaan kaivoksen, sillä en kuitenkaan voisi maksaa teille palkkaa ensi kuussa.

Chaval virnisti pilkallisesti katsoen työnantajaan, joka noin avomielisesti kertoi heille asioistaan. Toiset käänsivät katseensa pois tahtomatta uskoa, ettei isäntä ansaitsisi miljonia työläisiltään.

Deneulin piti puoltaan. Hän selitti heille taistelunsa Montsou-yhtiötä vastaan, joka oli valmis nielemään hänet, jos hän toimisi varomattomasti. Tuo raju kilpailu pakotti hänet erikoisesti säästäväisyyteen, sitä enemmän, koska Jean-Bart on Voreux'ta paljoa syvempi, niin että hiilenmurtokustannukset ovat korkeammat, vaikkakin hiilikerros on paksumpi. Hän ei olisi koskaan korottanut palkkaa viime lakon jälkeen, ellei hän olisi ollut pakotettu seuraamaan Moutsou'n esimerkkiä pelosta, että muutoin kaikki työläiset olisivat lähteneet häneltä.

Hän kuvasi, kuinka uhkaavaksi tulisi heille tulevaisuus, jos he pakottaisivat hänet myymään kaivoksen ja sen kautta joutuisivat Montsou-yhtiön raskaan ikeen alle. Hänhän, Deneulin, ei pysytellyt heistä piilossa, kuten nuo osakkeen omistajat, jotka maksavat tirehtörille siitä, että tämä nylkisi työläisiä. Hän on itse isäntä ja on pannut liikkeeseen kaikki rahansa, vieläpä viisautensa, terveytensä ja henkensä. Työn seisaus olisi samaa kuin kuolema, sillä hänellä ei ole hiilivarastoja ja kuitenkin täytyy hänen toimittaa tilaukset. Sitä paitsi ei käytetty kapitali voi jäädä vailla käytäntöä. Miten hän voisi pysyttää liikesuhteensa. Kuka maksaisi korot pääomista, jotka hänen ystävänsä ovat uskoneet hänelle? Se olisi täydellinen vararikko.

– Niin on asian laita, ystäväni, lopetti hän. Eihän voi vaatia mieheltä, että hän itse kuristaisi itsensä. Mutta jos minä korotan palkkanne viidellä centimella, tai sallin tehdä lakon, on se samaa kuin jos leikkaisin kurkkuni poikki.

Hän vaikeni. Kivihiilenkaivajat olivat nähtävästi kahdenvaiheilla.

Muutamat palasivat kaivosaukon luo.

– Ainakin täytyy olla vapaus mennä työhön, jos tahtoo, sanoi eräs kaivosvouti. – Ketkä tahtovat tehdä; työtä?

Ensimäisten joukossa astui Katarina esiin, mutta Chaval työnsi hänet raivoissaan syrjään huutaen:

– Me olemme kaikki yksimieliset, ainoastaan pelkuriraukat pettävät toverinsa!

Nyt tuntui kaikkinainen sovinto olevan mahdoton. Työläiset huusivat ja tuuppivat niin että olivat vähällä lyödä päänsä seinään. Deneulin aikoi epätoivoissaan ruveta yksin taistelemaan joukkoa vastaan saadakseen sen alakynteen, mutta pian näki hän, että se on mahdotonta ja oli pakotettu poistumaan. Hän jäi hetkeksi istumaan vastaanottohuoneeseen. Vähitellen tyyntyi hän jonkun verran ja käski kutsumaan Chavalin luoksensa. Kun tämä tuli viittasi hän kaikille muille, että he poistuisivat.

– Jättäkää meidät.

Deneulin aikoi tunnustaa, mitä Chaval oli miehiään. Jo ensi sanoista huomasi hän, että tämä oli turhamainen ja kateellinen mies. Siksi päätti hän vaikuttaa häneen imartelulla, oli ihmettelevinään, että niin lahjakas työmies panee noin koko tulevaisuutensa vaaralle alttiiksi. Vihdoin ehdotti hän suoraan, että korottaisi hänet voudiksi.

Chaval kuunteli häntä ääneti, aluksi puristaen nyrkkiään, mutta vähitellen taipuen. Hänen sisässään kävi kova kamppailu: jos hän itsepäisesti tulee pitämään kiinni lakosta, niin ei hän kumminkaan onnistu pääsemään Etiennen tilalle, kun taasen tässä avautui toinen tie hänen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi – päästä päällikköjen pariin. Tuo ajatus huumasi häntä. Varmaankaan lakkolaiset, joita hän oli odottanut, eivät enää tule. Paras aika siis myöntyä.

Kuitenkin ajatellessaan noin pudisti hän kieltävästi päätään tahtoen näyttää olevansa lahjomaton. Vihdoin lupasi hän tyynnyttää tovereita ja kehoittaa heidät menemään töihin mainitsematta mitään edellisen päivän sopimuksesta lakkolaisten kanssa.

Deneulin jäi konttoriin eivätkä edes vouditkaan näyttäytyneet. Tunnin ajan kuului Chaval väittelevän ja vakuuttavan tovereitten kanssa seisoen hiilirattailla. Toiset vihelsivät hänelle ja satakaksikymmentä työläistä lähti pois pysyen lujasti päätöksessä, minkä Chaval itse oli heille ehdottanut. Kello oli jo yli seitsemän, Koitti kirkas ja kylmä päivä. Mutta äkkiä tuli kaivos taas käyntiin ja keskeytynyt työ jatkui. Koneen jyskiessä ja merkinantojen kohotessa alkoi työläisiä laskeutua kaivokseen ja vastaanottohuoneessa alkoivat rattaitten lykkääjät taas lykätä täysinäisiä rattaita.

– Mitä sinä siinä töllistelet? karjasi Chaval Katarinalle, joka odotti vuoroaan. – Joutuun työhön, äläkä luimistele!

Kun rouva Hennebeau saapui kääseissä Cecilen kanssa, olivat Lucie ja Jeanne jo aivan valmiit komeissa puvuissa huolimatta siitä, että he olivat muuttaneet pukujensa kuosin vähintäin parikymmentä kertaa. Deneulin hämmästyi, kun hän näki Negrel'in seuraavan naisia ratsain. Ottivatko miehetkin osaa kävelyretkeen? Silloin rouva Hennebeau selitti äidillinen ilme kasvoissaan, että häntä oli pelotettu teitten olevan täynnä epäiltäviä henkilöitä, jonka vuoksi hän otti puolustajan. Negrel nauraen rauhoitti heitä: ei ole mitään syytä pelkoon, vain metelöitsijäin tavallista uhmailua, itse asiassa ei kukaan uskalla heittää kivellä lasiin. Iloisena voitostaan kertoi Deneulin kukistetusta kapinasta Jean-Bart'issa. Nyt hän oli aivan rauhallinen.

Istuen kääseihin nuoret tytöt nauroivat iloisina kauniista ilmasta, ja onnistuneesta huviretkestä. He eivät aavistaneet, että etäältä nousee myrsky. Jos he olisivat painaneet korvansa maahan olisivat he kuulleet etäisen huminan ja liikkuvan joukon askelten töminää.

– Siis on päätetty, toisti rouva Hennebeau, – että Te tulette hakemaan tyttäriänne ja syötte päivällisen meidän kanssamme… Rouva Gregoire oli myös luvannut tulla Cecilea hakemaan.

– Luottakaa minuun, vastasi Deneulin.

Ajoneuvot ajoivat Vandameen päin. Jeanne ja Lucie kääntyivät vielä kerran taakseen hymyilläkseen isälle, joka seisoi portailla. Negrel nelisti perässä.

He ajoivat metsän läpi ja saapuivat maantielle, joka vei Vandamesta Marchienneen. Kun he ajoivat Tartaret'n ohi, kysyi Jeanne rouva Hennebeau'lta, tunsiko hän Cote-Verte'a, mutta vaikka tämä oli asunut paikkakunnalla viisi vuotta, ei hän koskaan ollut ollut näillä seuduin. Silloin ajettiin kiertoteitä. Tartaret oli autio viljelemätön kangas metsän laidassa. Sen alla paloi jo vuosisatoja hyljätty hiilikaivos.

Tästä palosta liikkui kaikellaisia huhuja. Sanottiin, että entisaikaan olivat naistyöntekijättäret käyttäytyneet niin pahoin, että taivaan tuli sytytti tuon maanalaisen Sodoman. Tuikkiva tuli kiiri kankaalla, raoista usein tuprutti myrkyllisiä höyryjä pirun maanalaisesta keitosta.

Keskellä tuota kirottua erämaata kohosi ihmeellinen Cote-Verte aina viheröitsevine pehmeine ruohomattoineen ja pölkkylehtoineen, sekä hedelmällisine peltoineen, joilta korjattiin satoa kolmasti vuodessa. Se oli luonnollinen ansari, joka sai lämpönsä maanalaisten hiilikerrosten palosta. Lunta ei siinä koskaan pysynyt. Metsän alastomain puitten rinnalla teki tämä viheriä saari omituisen vaikutuksen. Sen puut olivat tuuhean lehvistön peitossa, ei edes lehdet olleet tulleet keltasiksi pakkasesta.

Ajoneuvot sivuuttivat Cote-Verte'n suoraan kankaan yli. Negrel teki pilkkaa legendoista ja selitti, että maanalaiset tulipalot useimmiten johtuvat hiilipölyn käynnistä ja koska ei olla tilaisuudessa sammuttamaan sitä, kytee se usein ikuisesti. Hän kertoi, miten kerran Belgiassa sammutettiin sellainen johtamalla joen vesi kaivosaukkoon. Mutta pian vaikeni hän, sillä vastaan alkoi tulla vähin erin kivihiilenkaivajain ryhmiä. He kulkivat ääneti heittäen epäystävällisiä katseita ylellisesti puettuihin naisiin ja heidän komeisiin ajoneuvoihin, joitten tieltä heidän täytyi väistyä. Vähitellen kävivät ryhmät yhä taajemmiksi niin että Scarpe-joen sillalla piti naisten ajaa hiljaa eteenpäin.

Mitä oli tapahtunut ja miksi nuo ihmiset kulkivat teillä? Naiset olivat peloissaan ja Negrel aavisti, että jotain oli tekeillä. Siksi pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, kun he saapuivat Marchienneen.

II

Katarina lykkäsi rattaita Jean-Bart'issa jo tunnin ajan, niin että hiki valui virtanaan ja hän pysähtyi vihdoin pyyhkiäkseen kasvonsa.

Chaval tovereineen työskenteli syvempänä murtopaikassa. Kuulematta pyörien jyskettä, hämmästyi hän. Lyhdyt paloivat huonosti eikä pölyn läpi saattanut mitään nähdä.

– Mikä siellä on? huusi hän.

Katarina selitti hänelle, että hän on tukehtumaisillaan ja menehtyy aivan.

– Nauta! karjasi Chaval vimmoissaan, – riisu päältäsi niinkuin me.

He olivat seitsemänsadan kahdeksan metrin syvyydessä. Desiree kerroksen ensimäisessä käytävässä kolmen kilometrin päässä pohjoiseen nostokonehallista.

Pohjoisosassa kaivoksen käytävät lähenivät Tartaret'a ja syventyivät maanalaisen palon kauheaan alaan, missä koko vuoret muuttuivat tuhaksi. Käytävissä oli sietämätön kuumuus, keskimäärin 45 astetta. Kivihiilenkaivajat olivat siinä juuri tuon kirotun erämaan alla keskellä noita tulia, jotka maanpinnalla näkyivät raoista.

Katarina riisui mekon ja epäröityään hetkisen riisui myös housunsa. Nyt hänen käsivartensa ja säärensä olivat paljaat ja paita oli köytetty vyötäisiltä. Siinä asussa jatkoi hän työtä.

– Näin on tosiaankin helpompi, lausui hän äänekkäästi.

Häntä uuvutti myös suureksi osaksi pelko. He tekivät siinä työtä jo viidettä päivää ja hän muisteli legendoja, joilla lapsuudessa häntä oli pelotettu.

Kahdeksankymmenen metrin päässä murtopaikasta tienhaarassa vastaanotti toinen lykkääjä rattaat ja lykkäsi ne luisuvaan käytävään, mistä ne olivat yhdessä toisten ylemmistä kerroksista saapuvien rattaitten kanssa kuletettavat edelleen.

– Kas tuota! kuinka mukavassa asussa sinä olet, – sanoi Katarinalle tuo nainen, laiha kolmenkymmenen vanha leski. – Minä en niin voi. Ilmankin pojat eivät anna minulle rauhaa koiruuksillaan.

– Minä annan palttua pojille, vastasi tyttö, – tukalaa on ilman heitäkin.

Ja hän palasi takaisin lykäten tyhjiä rattaita. Pahinta oli, ettei ainoastaan Tartaret'in naapuruus lämmittänyt käytävää. Sen rinnalla kulki hyljätty Gaston-Marie'n kaivos, joka sijaitsi vielä syvemmällä maan alla. Kymmenen vuotta sitten oli siellä räjähtänyt kaasu, joka siitä asti yhä paloi. Palopaikka erotettiin paksulla savimuurilla, joka yhäti paikattiin, jottei palo pääsisi leviämään. Vailla ilmaa olisi tulen pitänyt sammua, mutta luultavasti sitä ylläpitivät jotkut maanalaiset ilmavirrat, koska se paloi yhä kymmenen vuotta. Savimuuri oli hehkuvan kuuma, niin että poltti kun kulki siitä ohi.

Rattaita oli lykättävä juuri tuon polttavan seinän sivu sadan metrin pituudelta. Täällä kuumuus nousi kuuteenkymmeneen asteeseen.

Kulettuaan pari kertaa edes takaisin Katarina alkoi taas huohottaa. Onneksi tämä tie oli leveä ja mukava, kuten kaikkialla Desiree'ssa, tässä oli paksuin hiilikerros melkein kaksi metriä, niin että voitiin seisoa suorassa, mutta kaikki työläiset olisivat mieluummin ryömineet maassa, jos vaan olisi hiukan vilposempi.

– Mitä nyt, torkutko siellä? – huusi Chaval taas vihasesti niin pian kuin ei kuullut Katarinan työtä. Olenpa saanut kuhnurin niskaani. Täytä oitis rattaat ja lykkää!

Katarina seisoi alempana ja nojaten lapioon katsoi tylsästi heihin. Hän tunsi pahoinvointia, niin ettei jaksanut liikahtaakaan, vaan kuunteli hajamielisenä hänen käskyjään. Hän näki epäselvästi punertavan lyhtyjen tulen valossa miehiä, jotka kaikki olivat alastomia, mutta niin likasia ja mustia, ettei se häntä häirinnyt. Mutta miehet näkivät hänet paremmin ja alkoivat piikata häntä.

– Kas hänen sääriään, niistä riittäisi kahdelle!

– Katsotaanpa! Nostappas paitasi vähän ylemmäksi.

Chaval ei suuttunut lainkaan noista vitseistä, mutta hyökkäsi taas Katarinan kimppuun.

– Taas hän seisoo, piru vieköön! Kun puhutaan ruokottomuuksia, niin on hän valmis kuulemaan vaikka koko yön!

Katarina vihdoinkin ponnistaen viimeiset voimansa alkoi taas täyttää rattaita ja lykkäsi niitä vaivaloisesti. Käytävä oli liian leveä, niin ettei hän voinut saada tukea jaloilleen seinäpaaluista, vaan luistivat hänen jalkansa raitioilta ja hän liikkui hitaasti kumarruksissaan. Kun hän kulki seinän ohi, alkoi kidutus taasen ja hiki tippui hänestä kuin sade. Hän oli tuskin kulkenut kolmatta osaa, kun hän oli jo aivan märkä ja aivan musta loasta. Ahdas paita tarttui ruumiiseen ja kohosi ylös, kiristyen vihdoin niin ahtaasti jalkojen ympäri, että hän oli pakotettu taas pysähtymään.

Mikä hänen oli tänään? Ei hänen vielä koskaan ollut niin vaikea liikkua. Varmaankin ilma oli huono, sillä ilmavaihto ei vaikuttanut niin syvällä. Täytyi hengittää kaasuja, jotka vihellyksellä puhkuivat esiin hiilenlohkoista. Räjähdyskaasuun olivat kivihiilenkaivajat niin tottuneet, etteivät siitä välittäneetkään. Jokainen tuntee tuon ilman, kuolleen ilman kuten he sanovat. Alhaalla se laskee raskaana kaasuna, joka voi tukahuttaa ihmisen, ja ylös kohoo keveitä kaasuja, jotka helposti voivat syttyä ja räjähyttää kaivoksen tappaen silmänräpäyksessä sata työläistä.

Katarina oli lapsuudesta hengittänyt noita kaasuja keuhkot täyteen, niin että hän ihmetteli, miksi ne nyt niin häneen vaikuttavat. Hän oli lopen uupunut ja tahtoi riisua paitansakin, joka poltti ja painoi häntä. Mutta hän ponnisti kuitenkin ja lykkäsi rattaita eteenpäin. Sitten päätti hän ottaa paidan ylleen vaihtopaikassa ja irroitti nuoran vyötäisiltä sellaisella kiivaudella, että hän olisi voinut nylkeä nahkansakin, jos se olisi ollut mahdollista. Alastomana ja likaisena ryömi hän kaikin nelin lykäten rattaita.

Ei sekään paljoa auttanut. Hän joutui epätoivoon. Mitä hän vielä voisi riisua yhtään? Korvissa soi niin että hän oli tulla kuuroksi, oli ikäänkuin rautainen vanne puristaisi hänen ohimoitaan. Hän lankesi polvilleen, lyhty, jonka hän oli asettanut hiilille, näytti sammuvan. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin, hän ajatteli vain yhtä, että olisi pitänyt vääntää lyhdyn sydän. Hän yrittikin sen tehdä, mutta pari kertaa, jolloin hän asetti sen eteensä, kävi tuli kalpeammaksi, ikäänkuin siltä puuttuisi ilmaa. Äkkiä sammui se. Kaikki vaipui pimeyteen, päässä pyöri kuin myllyn ratas, sydän heikkeni ja lakkasi lyömästä. Hän kaatui tunnottomana maahan.

– Luulenpa piru vie, että hän taas laiskottelee, haukkui Chaval ja kuunteli, mutta kun ei hän kuullut hiiskaustakaan, huusi hän:

– Hei, Katarina, kirottu matelija! Vai tahdotko, että panisin sinut liikkeelle?

Mutta kukaan ei liikahtanut. Käytävässä oli yhäti aivan hiljaa. Vimmastuneena syöksyi hän paikaltaan ja juoksi lyhtyineen sellaisella vauhdilla eteenpäin, että hän oli vähällä kompastua Katarinan ruumiiseen, joka makasi poikittain tiellä. Hän katsoi häneen suu ammollaan. Mikä hänen oli tullut? Vai teeskenteleekö hän levätäkseen? Mutta kun hän laski lyhdyn alas tarkastaakseen lähemmältä tytön kasvoja, oli tuli vähällä sammua. Hän kohotti sen ja laski taasen, jolloin hän vihdoin käsitti, että hän oli mennyt tunnottomaksi huonosta ilmasta…

Hänen kiivautensa vaimeni heti ja sen sijaan heräsi myötätunto toveriin, joka oli vaarassa. Hän huusi, että tytön paita tuotaisiin hänelle ja kohotti tytön mahdollisimman korkealle. Niin pian kuin toverit olivat viskanneet heidän vaatteensa hänen olalleen, lähti hän juoksemaan kantaen taakkaansa toisella kädellä ja toisessa molemmat lyhdyt. Hän juoksi kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle päästäkseen pikemmin kuljetuskäytävään, missä puhalsi raitis tuuli. Äkkiä kuuli hän maanalaisen lähteen lorinaa. Hän oli kuljetuskäytävän risteyksessä, mistä ennen oli johtanut tie Gaston-Marie'hin. Tuuli puhalsi täällä voimakkaasti, niin että häntä väristytti. Hän laski tunnottoman tytön maahan paalua vastaan.

– No, Katarina, pysyhän siinä vähän, kunnes minä kastan tämän veteen.

Hän oli hyvin säikähtynyt nähdessään Katarinan noin heikkona. Hän kastoi paitansa kulman lähteeseen ja pesi Katarinan kasvot. Hänen lapsen rintansa värähti heikosti, hän avasi silmänsä ja sopersi:

– Minua paleltaa.

– No, voi, sitä parempi! mutisi Chaval helpotuksella.

Hän alkoi pukea tytön ylle. Heitti vaivatta paidan hänen ylleen, mutta kirosi vetäessään housut hänen sääriinsä sillä tyttö itse ei vielä jaksanut liikkua. Hän ei ollut vieläkään aivan tointunut eikä voinut käsittää, missä hän oli ja miksi hän oli alasti. Kun hän muisti sen, häpesi hän. Kuinka hän olikaan voinut riisua kaikki yltään! Hän alkoi kysyä Chavalilta olivatko toiset nähneet hänet tuossa asussa ja tämä piloillaan keksi kaikellaisia tyhmyyksiä kertoen, että kaikki seisoivat kummin puolin käytävää rivissä, kun hän kantoi Katarinan tänne. Sitten hän rauhoitti hänet sanoen, että hän kiiti sellaisella vauhdilla, ettei kukaan heitä nähnyt.

– Perhana, minua vallan paleltaa, lausui hän alkaen pukeutua.

Katarina ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin ystävällisenä.

Tavallisesti yhtä ystävällistä sanaa seurasi kymmenen haukkumasanaa.

Kuinka hyvä olisi elää sovussa! Hervottomana väsymyksestä tunsi hän heltyvänsä ja kuiskasi hymyillen:

– Suutele minua!

Chaval suuteli häntä ja kävi loikomaan hänen viereensä odottaen, kunnes hän voimistuisi.

– Tiedätkö, jatkoi Katarina, – syyttä sinä niin vihoittelit äsken, minä en tosiaankaan jaksanut. Teillä murtopaikassa ei ole niinkään kuuma, mutta jos tietäisit, kuinka polttavan kuuma on seinän luona.

– Niin kyllä, vastasi Chaval, – puitten varjossa olisi paljon parempi… Minä ymmärrän kyllä, että sinun on vaikea, tyttö parka.

Katarina oli niin liikutettu hänen ystävällisistä sanoista, että koetti reipastua.

– Ei hätää, tää oli vain satunnaista, kun ilma oli aivan myrkyllinen. Mutta saat pian nähdä, etten laahaa jalkojani perässäni. Jos täytyy olla työssä, niin täytyy sitä tehdä. Mieluummin kuolen, mutta en rupea laiskottelemaan..

Syntyi hetken hiljaisuus. Chaval puristi tyttöä rintaansa, jottei hän vilustuisi. Katarina tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen palata työhön, mutta hänen oli niin hyvä olla, ettei hän tahtonut liikahtaa.

– Minä en toivoisi muuta, jatkoi tyttö hiljaa, – kunhan sinä vain olisit kiltimpi minua kohtaan. Voisi olla niin hyvä, kun pitää toinen toisistaan, eikö totta?

Ja hän alkoi hiljaa itkeä.

– Mutta minähän pidän sinusta, huudahti Chaval, – enhän muuten olisi ottanut sinua.

Mutta tyttö vain pudisti päätään. Miehet usein ottivat vaimoja itselleen mukavuuden vuoksi, välittämättä lainkaan näitten onnesta. Ja hän itki vielä enemmän ajatellessaan, kuinka hyvä olisi, jos hän löytäisi toisen miehen, joka aina olisi noin hellä häntä kohtaan kuin Chaval nyt. Toisenko? Ja tuon toisen kuva vilahti hänen mielessään. Mutta se ei käynyt päinsä enää, hän toivoi ainoastaan, ettei Chaval löisi häntä niin kovasti, vaan että he eläisivät sovussa.

– Etkö tahtoisi koettaa toisinaan olla noin hyvä kuin sinä nyt olet, sanoi hän.

Nyyhkytyksiltään ei hän saanut enempää sanotuksi, mutta Chaval suuteli häntä taas.

– Tuhmahan sinä olet! No kuule, minä vannon, että tästä lähin olen hyvä. Enhän ole toisia häijympi.

Hän katsoi Chavaliin hymyillen kyynelten läpi. Ehkä hän oli oikeassa, eihän onnellisia vaimoja juuri tapaa usein. Hän ei paljoa luottanut hänen valaansa, mutta iloitsi kuitenkin nähdessään hänet noin lempeänä. Herra jumala, jospa niin olisi aina! He syleilivät taas hellästi toinen toisiaan, kun etäältä kuuluvat askeleet saivat heidät havahtamaan. Kolme toveria, jotka olivat nähneet heidät, tulivat kysymään, miten heidän laitansa oli.

He palasivat takaisin kaikki yhdessä. Oli jo lähes kymmenen, jonka vuoksi he rupesivat ensin aamiaiselle. Mutta tuskin olivat he haukanneet voileipänsä ja ottaneet kulauksen kahvia pullosta, kun kuulivat etäältä melun. Mikä oli hätänä? Oliko joku onnettomuus tapahtunut. He hypähtivät paikoiltaan ja juoksivat sinnepäin. Kaikilta tahoin juoksi pelästyneitä työläisiä tietämättöminä, mitä oli tapahtunut.

Äkkiä kiiti sivutse eräs vuorivouti huutaen:

– He sahaavat rautaköydet poikki! He sahaavat rautaköydet poikki!

Kaikkia valtasi pakokauhu, alhaalla juostiin kuin huimapäät pimeissä käytävissä. Miksi sahattiin köysiä poikki ja ketkä sen tekevät, koska ihmisiä on alhaalla! Se tuntui aivan käsittämättömältä.

Mutta toinen vuorivouti huusi äänekkäästi:

– Montsou'n työläiset sahaavat rautaköydet poikki! Ylös kaikki miehet!

Kun Chaval käsitti, mistä oli kysymys, tarttui hän Katarinan käteen ja pysähtyi. Ajatus, että hän tapaisi ylhäällä Montsou'n työläisiä, jäykisti hänet. Siis nuo lakkolaiset olivat sittenkin tulleet, vaikka hän oli luullut heidän olevan santarmien käsissä.

Taas kuului voudin ääni.

– Kaikki miehet portaille! Ylös kaikki miehet!

Joukko tempasi Chavalin mukaansa. Hän tyrkki Katarinaa syyttäen häntä että hän juoksi liian hitaasti. Vai tahtoiko hän, että he jäisivät siihen kahden kuolemaan nälkään. Nuo Montsou'n roistot olivat kyllä valmiit rikkomaan portaatkin ennenkuin kaikki ehtisivät ylös. Tuo kammottava otaksuma sai kaikkien päät vallan pyörälle ja he syöksivät kuin hurjat päistikkaa kukin koettaen ensimäisenä päästä portaille. Jotkut huusivat, että portaat jo olivat rikotut eikä kukaan pääse enää elävänä ylös. Portaitten luo saavuttua hyökkäsivät he kapeaan aukkoon, josta portaat veivät ulos.

– Peijakas, etkö sinä voi kiivetä minun edelläni! – sanoi Chaval Katarinalle tyrkäten häntä. – Silloin voisin ainakin kannattaa sinua, jos kaadut.

Katarina oli aivan näännyksissä tämän kolmen kilometrin matkan juoksun jälkeen. Hän oli taas aivan hiestynyt ja tuskin käsitti, mitä ympärillä tapahtui, antoi vain ihmisvirran viedä itsensä. Silloin vetäsi Chaval häntä kädestä niin voimakkaasti, että se oli mennä pois sijoiltaan. Hän huudahti kivusta ja sai kyyneleitä silmiinsä: Chaval oli jo unohtanut valansa eikä hän koskaan tulisi onnelliseksi.

– Mutta liikuhan toki! huusi tämä vielä kerran.

Mutta Katarina pelkäsi liiaksi häntä. Jos hän menisi edeltä, tyrkkäisi Chaval häntä koko ajan takaa. Siksi koetti hän livistää häneltä pois toisten väliin. Aukosta tippui lakkaamatta suuria veden pisaroita. Hallin lattia, jonka alla oli kymmenen metrin syvyinen kaivo, horjui ja notkui.

Kaksi vuotta sitten oli Jean-Bart'issa tapahtunut onnettomuus. Köysi oli katkennut ja häkki lensi lattian murrettuaan suoraan kaivoon. Kaksi työmiestä oli silloin hukkunut. Kaikki muistivat sen nyt. Jos kaikki töytäisivät tähän yhteen, niin voisivat he helposti joutua kaivoon.

– Niin mene sitten hiiteen, sinä itsepäinen nauta! – huusi Chaval tulistuneena. – Joudu perikatoon, sitä parempi minulle.

Hän kapusi edeltä ja Katarina perästä.

Kaivoksen pohjasta maanaukkoon oli sata kaksi porrasta, jokainen noin seitsemän metrin pituinen. Niitten välillä oli pieniä siltoja, missä aukko oli niin kapea, että siitä tuskin olkapäät mahtuivat. Se oli litteä seitsemänsadan metrin korkea savutorvi vesipumpun ja nostokoneväylän välillä, loppumaton, musta ja kostea torvi, missä portaat kulkivat melkein pystysuoraan. Lujalta miehellä meni kaksikymmentäviisi minuuttia kiivetäkseen ylös tuota jättiläistorvea. Näitä portaita käytettiin ainoastaan onnettomuustapauksissa.

Aluksi kapusi Katarina reippaasti. Hänen paljaat jalkansa olivat tottuneet maanalaisten käytävien epätasaisuuksiin eivätkä tunteneet kipua potkiessa portaitten neliskulmaisia askeleita, joita peitti rautalevy. Rattaitten lykkäämisestä kovettuneet kädet vaivatta pitivät kiinni paksuista käsipuista. Häntä huvitti kavuta noin pitkässä jonossa, se laimensi hänen suruaan. Kun etumaiset pääsevät ulos, tulevat takimaiset vielä olemaan kaivoksen pohjassa. Mutta nyt olivat etumaiset tuskin päässeet kolmatta osaa ylös. Kukaan ei puhunut sanaakaan, kumeasti vain kaikui jalkojen töminä ja lyhdyt vilkkuivat kuten vaeltavat tähdet alinomaan vaihtuvana murtoviivana.

Katarinan takana joku poika laski portaita. Hänen päähänsä juolahti tehdä samoin. He olivat jo nousseet viisitoista porrasta ja saapuneet lastauspaikkaan. Samassa töytäsi hän päällään Chavalin jalkoihin. Tämä kirosi huutaen että hän olisi varovaisempi.

Aika ajoittain pysähtyi jono. Silloin kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen, kysyen, kauhistuen. Kiipijöitten levottomuus yhä kasvoi sitä myöten kuin he lähestyivät maanpintaa.

Kun oli sivuutettu kolmekymmentä kaksi porrasta ja päästy kolmanteen lastauspaikkaan, tunsi Katarina, että hänen kätensä ja jalkansa olivat aivan kangistuneet. Aluksi oli hän tuntenut heikkoa pistosta ihossaan, nyt ei hän enää tuntenut raudan ja puun kosketusta, vaan jänteitä pakotti yhä enemmän. Hänen mieleensä muistuivat vaari Bonnemort'in kertomukset niistä ajoista, jolloin ei vielä ollut nostokoneita. Kymmenen vuotiset lapset kantoivat hiiliä kopissa olkapäillään näitä loppumattomia portaita myöten. Jos sattui, että joku lapsista astui harhaan, tai jos vain hiilenpala vieri korista, niin heti lensi kolme, neljä lasta päistikkaa alas. Sietämätön suonenveto alkoi koukistaa Katarinan jäseniä eikä hän enää toivonut pääsevänsä ylös.

Tuli taas pysäys kapuamisessa ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta kauhu, joka valtasi joukon joka pysäyksellä, tarttui häneenkin. Sekä ylhäältä että alhaalta kuuli hän vikisevää hengitystä, päätä huimasi tuosta loppumattomasta nousemisesta ja hän tunsi pahoinvointia. Hän oli tukahtumaisillaan, pimeys ja ahtaat seinät painoivat häntä niin että päätä huimasi. Hän kärsi myös kosteudesta ja oli aivan märkä suurista vedenpisaroista, joita tippui ylhäältä. Lähestyttiin maanalaisten vesien rajaa ja sade yltyi niin että uhkasi sammuttaa lamput.

Chaval huusi pari kertaa Katarinaa, mutta ei saanut vastausta. Mikä hänelle oli tapahtunut siellä? Eikö hän saanut ääntä suusta. Voisihan hän edes sanoa, onko hän hengissä. Oli jo kavuttu ylös puolen tunnin ajan, mutta niin hitaasti, että oli vasta sivuutettu viisikymmentä yhdeksän porrasta. Oli jälellä neljäkymmentä kolme. Katarina sai vihdoin sanotuksi, että hän voi hyvin. Jos hän olisi valittanut väsymystään, olisi Chaval haukkunut häntä. Raudalla vuoratut askeleet viilsivät kuin veitsellä hänen jalkojaan. Sormet olivat niin kangistuneet, että hän pelkäsi joka hetki niiden luiskahtavan pois käsipuusta. Vaikeinta oli, että portaat olivat aivan jyrkät, niin että vatsakin otti kiinni askeleisiin.

Äkkiä kuului sydäntä särkevä valitus ja murina kiiri läpi jonon. Hiilirattaitten vastaanottaja-poika oli rikkonut kallonsa sillan nurkkaan.

Katarina yhä kapusi. Nyt oli sade jo lakannut. Ummehtunut ilma, missä oli vanhan raudan ja kostean puun hajua, oli sumuinen. Hän yhäti laski portaita: kahdeksankymmentä yksi, kahdeksankymmentä kaksi, kahdeksankymmentä kolme, – vielä yhdeksäntoista. Vain tämä laskeminen pysytti häntä pystyssä, sillä hän ei enää ollut tietoinen liikkeistään. Kun hän katsoi ylös, näki hän lyhtyjen luikertelevan rivin. Hänen käsistään ja jaloistaan pursusi verta, hän tunsi voimainsa heikkenevän, niin että pienimmästäkin sysäyksestä voisi kaatua.

Kaiken lisäksi takimaiset ahdistivat alhaalta ja koko jono horjui ja sysi; mitä enemmän he väsyivät, sitä enemmän he riensivät eteenpäin päästäkseen päivän valoon. Etummaisimmat olivat jo päässeet ylös. Siis kaikki portaat olivat ehjät. Mutta heitä vaivasi ajatus, että ne voidaan rikkoa nyt, niin että perimmäiset eivät pääse ylös, silloin kuin toiset jo hengittivät raitista ilmaa. Se saattoi heidät raivoon. Äkkiä tapahtui taas etummaisten joukossa pysäys, mutta takimmaiset eivät tahtoneet siitä mitään tietää, vaan tunkivat.

Silloin kaatui Katarina, Hän oli huutanut Chavalia nimeltä, mutta tämä ei kuullut, sillä hänkin riensi eteenpäin vimmoissaan potkien toveria, jonka edelle hän tahtoi päästä. Katarina vieri alas toisten jalkoihin ja kadotti tajunsa. Hän houraili, että hän oli yksi entisajan pieniä lykkääjiä, ja että hänen edeltäjänsä korista vierinyt hiili oli sattunut häneen, josta hän nyt lentää alas kuin varpunen, johon on heitetty kivi. Oli jälellä enää viisi porrasta. Oli kiivetty jo koko tunti.

Katarina ei päässyt koskaan selville, miten hän oli päässyt päivänvaloon. Hän oli päässyt ylös toisten olkapäillä, ihmisten tiheä muuri ei ollut antanut hänen kaatua. Hän tapasi itsensä äkkiä kirkkaassa auringon paisteessa, keskellä kuohuvaa joukkoa, joka otti hänet vastaan vihellellen.

III

Aikaisin aamulla, jo ennen päivänkoittoa, oli kylissä kuohunut, joka levoton mieliala levisi myöhemmin yli koko tasangon. Mutta ei oltu onnistuttu lähtemään määrätyllä hetkellä, sillä kulki huhuja, että rakuunoja ja santarmeja oli liikkeellä. Kerrottiin, että he olivat yöllä tulleet Douai'sta ja arveltiin, että Rasseneur oli pettänyt toverit ja varoittanut Hennebeau'ta.

Puoli kahdeksan kulki toinen huhu, joka rauhoitti enimmän kärsimättömiä. Levottomat huhut osottautuivat turhiksi, sillä sotamiehet tekivät tavallisen sotilaallisen marssinsa, minkä kenraali oli järjestänyt usein aina lakon alusta Lillen prefektin toivomuksen mukaan.

Lakkolaiset vihasivat tuota virkamiestä, jota he syyttivät pettäneen lupauksensa välittää ja sen sijaan marssittavan joka viikko sotamiesjoukkoja Montsou'hun pitääkseen lakkolaisia kurissa. Niin pian kuin rakuunat ja santarmit olivat kulkeneet ohi Marchienneen, alkoivat kivihiilenkaivajat pilkata tuota tyhmää prefektiä ja hänen sotamiehiään, jotka kääntyivät selin niin pian kuin oli vakava asia kysymyksessä. Kello yhdeksään istuskelivat he rauhallisesti talojensa portailla katsoen poistuvien santarmien perään.

Montsou'n asukkaat nukkuivat rauhallisesti tilavissa ja pehmeissä vuoteissaan. Joku oli nähnyt, miten rouva Hennebeau oli ajanut tirehtöritalosta. Tirehtöri itse nähtävästi oli työssä, sillä talo näytti hiljaiselta ja autiolta.

Ei ainoatakaan kaivosta vartioitu asevoimilla, mikä oli huolimaton varomattomuus vaaran hetkenä. Viranomaiset aina tekevät tuollaisia virheitä, sillä he eivät koskaan tiedä asiain tilaa. Kun kello löi yhdeksän lähtivät kivihiilenkaivajat Vandameen päin kokoontuakseen metsään, kuten oli päätetty edellisenä iltana.

Mutta Etienne huomasi pian, ettei Jean-Bartiin saapunut läheskään kaikki kolmetuhatta, jotka edellisenä iltana olivat kokouksessa. Monet luulivat, että lähtö oli lykätty, mutta pahinta oli, että muutamat työmiehet olivat menneet edelle ja voisivat pilata koko asian ellei hän olisi mukana johtamassa.

Etienne poikkesi Suvarinin luo, mutta tämä vain kohautti olkapäitään arvellen, että kymmenen päättäväistä nuorukaista voi tehdä enemmän kuin suuri kansanjoukko. Hän syventyi jälleen kirjaansa kieltäytyen yhtymästä heihin, sillä he voisivat taas millä hetkellä hyvänsä heltyä, vaikka ainoa järkevä asia olisi polttaa Montsou. Kun Etienne kulki eteisen läpi, näki hän Rasseneurin istuvan kamiinin edessä hyvin kalpeana vaimon seistessä hänen edessään ja moittien häntä.

Maheu oli sitä mieltä, että täytyi pysyä sanassaan. Päätös saapua kokoukseen oli pyhä. Mutta yöllä oli kaikkien innostus laimennut ja hänkin pelkäsi mahdollista onnettomuutta, mutta selitti, että heidän velvollisuutensa kutsuu heidät sinne kannattaakseen tovereita heidän taistelussaan oikean asian puolesta. Etienne toisti, että täytyy toimia vallankumouksellisesti kuitenkaan uhkaamatta kenenkään henkeä. Hän kieltäytyi leipäpalasta, joka tarjottiin hänelle viinapullon kera, mutta joi kolme lasillista viinaa lämmitelläkseen ja otti mukaansa pieneen pulloon.

Alziren piti jäädä hoitamaan lapsia. Ukko Bonnemort oli edellisenä päivänä kulkenut liian paljon ja nyt hänen jalkojansa pakotti niin että hänen piti jäädä vuoteeseen.

Varovaisuuden vuoksi ei lähdetty kaikki yhdessä. Jeanlin oli jo aikoja kadonnut. Maheu meni vaimoineen suoraa tietä heittäen syrjästä katseita Montsouhun, mutta Etienne lähti ensin metsään yhtyäkseen tovereihin. Matkalla saavutti hän joukon naisia, joitten joukossa hän tunsi la Brulen ja Levaque'n. He söivät mennessään kastanjeja, joita Mouquettella oli mukanaan. He nielivät ne kuorineen täyttääkseen edes jollakin vatsansa. Metsässä ei hän löytänyt ketään, toverit olivat menneet suoraan Jean-Bart'iin. Hän kiiruhti askeleitaan ja lähestyi kaivosta, juuri kuin Levaque ja muut ympäröivät nostokonehallin. Kaikilta tahoin virtasi työmiehiä, Maheut tulivat valtamaantietä, toiset kulkivat peltojen yli hajallaan ilman aseita, ilman johtajaa aivankuin vesi olisi kohunnut uomistaan ja tulvinut peltojen yli.

Etienne huomasi Jeanlinin, joka oli kiivennyt sillan pylvääseen ja valmistautui katsomaan näytelmää. Hän oli rientänyt juoksujalkaa ja tullut ensimäisenä paikalle. Siellä oli tuskin kolmesataa koolla. Kun Deneulin näyttäytyi portailla, jotka veivät vastaanottohuoneeseen, joutui joukko hiukan hämilleen.

– Mitä te tahdotte? kysyi hän äänekkäästi.

Saatettuaan kääsit, joista hänen tyttärensä hymyilivät hänelle, palasi hän kaivokseen. Häntä kiusasi jokin epämääräinen levottomuus. Mutta kaivoksessa oli kaikki järjestyksessä, työläiset olivat laskeutuneet kaivokseen ja hiilten nostaminen oli alkanut. Hän rauhoittui ja alkoi jutella voudin kanssa, kun hänelle ilmoitettiin lakkolaisten saapuvan. Hän asettui lajitteluvajan ikkunan luo, mutta katsoessaan tuota kasvavaa ihmisjoukkoa, joka täytti pihan, tunsi hän voimattomuutensa. Kuinka hän voisi puolustaa kaikkia noita rakennuksia, jotka olivat suojattomia kaikilta tahoilta? Hän tuskin voisi saada kokoon parikymmentä luotettavinta työmiestään ympärilleen. Hän oli tuhottu.

– Mitä te tahdotte? toisti hän kalveten hillitystä raivosta ja koettaen miehuullisena ottaa vastaan onnettomuuden.

– Herra Deneulin, sanoi Etienne astuen esiin, me emme tahdo teille pahaa, mutta työn täytyy seisoa kaikkialla.

– Luuletteko, vastasi Deneulin, että te teette minulle palveluksen seisauttaessanne työn minun luonani? Sehän on samaa kuin jos ampuisitte minut tähän paikkaan. Minun työväkeni on kaivoksessa eikä tule sieltä, vaan täytyy teidän ensin ottaa minut hengiltäni.

Tämä jyrkkä vastaus nosti melun. Maheu pidätti väkisin Levaquen, joka tahtoi rynnätä esiin nyrkit ojossa. Etienne jatkoi harkintoja koettaen vakuuttaa Deneulinille, että he ovat oikeutetut toimimaan väkivaltaisesti, mutta tämä väitti vastaan työnteon oikeudesta. Muutoin ei hän halunnut lainkaan ryhtyä mihinkään keskusteluun noista tyhmyyksistä. Hän tahtoi olla herra talossaan ja katui ettei ollut asettanut portilleen neljä santarmia, jotka hajottaisivat tuon sakin.

– Myönnän, että olen itse syypää. Teidän tapaisianne vastaan ei auta muu kuin väkivalta… Ja vielä hallitus luulee voivansa voittaa teidät myönnytyksillä. Tehän pian kukistatte sen niin pian kuin se hiukankin höllentää valtaansa.

Etienne värisi kiukusta, mutta hillitsi yhäti itseään. Hän alensi äänensä lausuen.

– Pyydän teitä, että käskette väkenne ylös kaivoksesta. Minä en takaa voivatko toverini pysyä aisoissa. Te voitte ehkäistä onnettomuuden.

– En, jättäkää minut rauhaan! Kuka te olette? Te ette ole minun työmiehiäni enkä tahdo puhua kanssanne. Roistot ainoastaan maleksivat tuolla tavoin maanteitä ja ryöstävät vieraita taloja.

Joukon huudot peittivät hänen sanansa. Eniten melusivat naiset. Mutta hän seisoi yhä heidän edessään liikkumatta paikaltaan ja tunsi jonkunlaista tyydytystä voidessaan siten keventää sydäntään. Jos kerran hänen perikatonsa on varma, niin miksi hän alentuisi pyytämään. Työläisten lukumäärä kasvoi jo viiteen tuhanteen ja he ahdistivat jo portaita. Vielä hetki, ja joukko olisi repinyt hänet kappaleiksi, mutta silloin nykäsi eräs vouti häntä takaa:

– Mitä te teette, isäntä? Tämä voi saattaa murhaan. Miksi hukata ihmishenkiä?

Mutta Deneulin ponnisti vastaan ja puiden nyrkkiä huudahti viimeisen uhkauksensa:

– Roistot, heittiöt! Vielä muistatte tämän, kun voima kääntyy meidän puolellemme.

Hän vietiin väkisin pois. Etummaiset jo pyrkivät portaille, joka ratisi painosta. Hurjimpina töytäsivät naiset kiihottaen miehiä. Portti, joka oli ainoastaan pistetty hakaan antoi heti myöten. He ryntäsivät lajitteluvajaan, höyryosaston luo, koneitten luo. Viidessä minuutissa olivat kaikki kaivosrakennukset lakkolaisten hallussa. He kiitivät osastosta toiseen, huitoivat käsillään ja huusivat iloisina voitostaan työnantajan yli.

Maheu oli pelästyksissään rynnännyt etumaisten joukossa ja huusi Etiennelle:

– Entä sitten? Me emme ole syynä siihen. Ja hän on itsepäinen kuin hullu.

– He voivat tappaa hänet!

Etienne ajatteli samaa. Mutta huomattuaan, että Deneulin oli sulkeutunut voutien huoneeseen vastasi ohimennen.

Itse asiassa hän ei ollut vähemmän levoton kuin Maheu, mutta taisi vielä hillitä itseään. Sitä paitsi kärsi hänen ylpeytensä, koska joukko ei enää totellut häntä johtajana, vaan vimmoissaan ei ollenkaan välittänyt kansan tahdon kylmäverisestä toteuttamisesta, kuten hän oli ajatellut. Turhaan hän vetosi järkevyyteen, kielsi tuhotöitä, joista viholliset saisivat aseen heitä vastaan.

– Höyrypannujen luo! huusi la Brule. – Sammuttakaamme tulet!

Levaque oli saanut käsiinsä sahan ja huitoen sillä ilmassa kuin tikarilla, huusi:

– Sahatkaamme rautaköydet poikki!

Pian yhtyi joukko tähän huutoon. Ainoastaan Maheu ja Etienne olivat vastaan, mutta heidän vastalauseensa hukkuivat yleiseen meluun. Vihdoin Etienne huusi toivottomana:

– Toverit! Mutta siellähän on ihmisiä kaivoksessa!

Mutta siitä melu vain yltyi ja kaikkialta kaikui huuto:

– Sitä pahempi heille!.. Heidän ei olisi pitänyt mennä alas!.. Se on oikein pettureille!.. Niin, niin, jääkööt sinne! Ja onhan heillä portaat!

Kun ajatus portaista teki joukon vielä omavaltaisemmaksi, ei Etiennen auttanut muu kuin taipua. Peläten vielä suurempaa onnettomuutta riensi hän koneen luo saadakseen edes häkin ylös, jotteivät köydet putoisi ja murskaisi niitä painollaan. Koneenkäyttäjä ynnä päivystävät työläiset olivat pötkineet tiehensä. Etienne itse ryhtyi toimeen Levaquen ja toisten kiipiessä ylös, missä köydet olivat kiinnitetyt. Tuskin oli häkit ehditty kiinnittää paikkaan, kun alkoi kuulua sahan vihlova vikinä terästä sahatessa. Kaikki seisoivat hiljaa kuunnellen levottomina. Maheu, joka seisoi eturivissä, tunsi hurjaa iloa ikäänkuin sahan hampaat vapauttaisivat heidät kärsimyksistä hävittäen tien tuohon kurjuuden pesään, missä heidän ei nyt enää tarvitse kärsiä vilua ja uupumusta.

La Brule kiiti portaita pitkin huutaen taas:

– Tulta sammuttamaan! Höyrypannujen luo!

Toiset naiset seurasivat häntä. Maheu'n vaimo riensi sinne myös estääkseen hävitystä, samoin kuin hänen miehensä koetti saada toverinsa järkiinsä. Hän pysyi tyynempänä kuin toiset. Voitiin kyllä vaatia oikeuksia tekemättä tuhoja toisille. Kun hän tuli höyrypannuosastoon olivat naiset toimessa ajaakseen molemmat lämmittäjät pois. La Brule oli varustettu lapiolla, jolla hän kaivoi uunista palavia hiiliä lattialle missä ne paloi edelleen levittäen savua ympärilleen. Kaikkiaan oli kymmenen uunia viidelle höyrykattilalle. Toiset naiset auttoivat häntä. Hiestyneinä, repaleisina liekkien veripunasessa valossa häärivät he innokkaina tuossa helvetin keittiössä. Palavien hiilien kasa kasvoi kuumottaen vajan kattoa.

– Riittää! – huusi Maheun vaimo. – Katto voi syttyä!

– Sitä parempi! – vastasi eukko la Brule. Silloin ainakin siinä suhteessa tulee valmista… Helkkarissa! Olenhan vannonut, että kostaisin heille mieheni kuoleman!

Äkkiä kaikui jostain ylhäältä Jeanlinin kimakka ääni:

– Seis! Minä sammutan! Minä päästän höyryt!

Jeanlin oli rynnännyt tänne ensimäisenä haltioissaan kaikista huudoista ja temmellyksistä koettaen keksiä, minkä kepposen hän itse tekisi. Silloin pälkähti hänen päähänsä avata hanat ja päästää höyry ulos. Kuin pyssynlaukaus pamahti höyry päästessään ilmaan ja kattilat tyhjenivät silmänräpäyksessä sellaisella vyöryvällä jyrinällä, että korvat oli haljeta. Höyrypilvet täyttivät kaikki niin ettei nähnyt hiiliä eikä naisia. Ylhäällä käytävässä seisoi poika suu auki ihastuksesta.

Tätä kesti noin neljäs osa tuntia. Hiiliin oli sitä paitsi kaadettu muutamia sankoja vettä niin ettei enää ollut tulipalon vaaraa. Mutta joukon raivo ei ottanut tyyntyäkseen, vaan kiihottui se vielä enemmän. Miehiä liikkui raskaat moukarit käsissä ja naisetkin hankkivat itselleen rautakankia. Oli puhe rikkoa höyrypannuja, lyödä koneet murskaksi ja hävittää koko kaivos.

Etiennelle oli kerrottu siitä ja hän juoksi Maheun kanssa paikalle. Häntäkin huumasi hävityksen ja koston kuume. Mutta hän taisteli kuitenkin vastaan, manasi heitä tyyntymään nyt, kun köydet jo olivat sahatut poikki, tulet sammutetut, höyry päästetty ulos ja työ tehty kokonaan mahdottomaksi. Mutta ei hänen sanoistaan välitetty ja hävitystyö jatkui, kun ulkoa alkoi kuulua huutoja ja vihellystä kaivoksesta johtavien portaitten aukon luona.

– Alas petturit! kaikui sieltä. – Alas pelkuri-roistot!

Se oli osoitettu työmiehille, joita alkoi saapua alhaalta kaivoksesta. Ensimäiset häikäistyinä päivän valosta ja hämmästyneinä melusta, jäivät liikkumattomiksi paikalleen. Sitten syöksyivät he eteenpäin päästäkseen pakoon.

– Alas petturit! Alas sanansyöjät! jyrisi joukko.

Koko lakkolaisten joukko oli rynnännyt tänne. Viisisataa Montsou'sta saapunutta työläistä asettui kahteen riviin pakottaen Vandamen petolliset työläiset kulkemaan rivien välitse. Jokainen työmies, joka likaisena ja ryysyisenä nousi maan pinnalle, vastaanotettiin vihellyksellä, huudoilla ja pilkkasanoilla. Ei paljoa puuttunut, ettei nyrkitkin tulleet käytäntöön. Pilkkahuudot olivat muuttua uhkauksiksi.

– Piru vieköön! Kuinka monta heitä onkaan siellä? huudahti Etienne.

Häntä ihmetytti, että työmiehiä yhä nousi kaivoksesta ja raivostutti ajatus, ettei kysymys ollut vain muutamista harvoista, joita nälkä ja voutien uhkaukset olivat pakottaneet työhön. Siis hänelle oli valehdeltu siellä metsässä? Melkein kaikki Jean-Bartin työmiehet olivat työssä kaivoksessa. Mutta äkkiä huudahti hän ja ryntäsi esiin, kun sai nähdä Chavalin kynnyksellä.

– Tällaiseen kokoukseenko sinä kutsuit meidät tänne, senkin paholainen?

Huudot yltyivät ja kirouksia satoi Chavaliin. Joukko ympäröi tiheällä muurilla hänet valmiina hyökkäämään petturiin. Hänhän oli edellisenä iltana vannonut olevansa heidän kanssaan ja nyt tavattiin hän kaivoksessa toisten kanssa! Tekikö hän heistä pilaa?

– Lyökää hänet! Kaivokseen! Kaivokseen!

Chaval oli pelosta kalman kalpea koettaen sanoa jotain puolustuksekseen. Mutta yleisen raivon valtaamana ei Etienne antanut hänelle suunvuoroa.

– Vai niin, sinä olet tahtonut olla kaivoksessa, niin pysy sitten siellä? Mars, mene sinne, konna!

Hänen sanansa hukkuivat uuteen vihan purkaukseen. Nyt oli Katarina vuorostaan tullut näkyviin, häikäistynä auringon valosta ja kauhistuneena tuosta meluavasta joukosta. Hän tuskin pysyi pystyssä väsymyksestä sadan kahden portaan nousemisen jälkeen, kun hänen äitinsä huomasi hänet ja syöksyi häntä kohtaan nyrkit ojossa.

– Äh, sinäkin kelvoton! Sinun äitisi on kuolla nälkään ja sinä sillä välin petät hänet sinun rakastajasi tähden!

Maheu tarttui hänen käsivarteensa estäen häntä lyömästä. Mutta itse tarttui hän tyttärensä olkapäihin, ja alkoi pudistaa häntä sadatellen ja haukkuen häntä. Sekä Maheu että hänen vaimonsa olivat aivan kadottaneet mielenmalttinsa ja huusivat pahemmin kuin toiset.

Nähdessään Katarinan, tuli Etienne vallan vimmoihinsa ja huusi:

– Toisiin kaivoksiin! Pian… Ja sinä myös, koira.

Chaval oli tuskin ehtinyt siepata puukenkänsä ja heittää takin hartioilleen. Häntä vedettiin ja työnnettiin joka haaralta. Katarina otti myöskin nopeasti kenkänsä ja heitti takin yllensä rientäen rakastettunsa jälestä, sillä hän pelkäsi että hänet tapetaan.

Parissa minuutissa tuli Jean-Bart aivan tyhjäksi. Jeanlin oli jostain hankkinut itselleen paimentorven ja toitotti siihen nyt kaikin voimin ikäänkuin kooten laumaa. – La Brule, Levaquen vaimo, Mouquette ja muut vaimot kokosivat hameensa voidakseen helpommin juosta, Levaque taasen heilutti kirvestä päänsä päällä. Kaikilta tahoilta saapui uusia työläisjoukkoja, niin että joukko kasvoi tuhanteen.

– Kaivokseen! Alas petturit! Kaikki pois työstä!

Jean-Bartissa oli jälleen syntynyt hiljaisuus. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä eikä kuulunut yhtäkään ääntä. Deneulin tuli voutien huoneesta tehden kieltävän eleen kädellään, ettei häntä seurattaisi ja tarkasti koko kaivoksen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Ensin pysähtyi hän kaivosaukon luona, nosti katseensa ja tarkasti poikki sahattuja köysiä, joitten teräksiset päät riippuivat hyödyttöminä, sahan hampaat olivat jättäneet niihin tuoreen haavan, joka kiilsi keskellä mustaa koneöljyä. Sitten nousi hän koneen luo, tuijotti liikkumattomaan vipuun, joka rennosti riippui kuin halvattu jäsen, kosketti sen kylmää metallia ja säpsähti ikäänkuin hän olisi koskenut ruumiiseen. Sitten lähti hän höyrykattilaosastoon, hitaasti sivuutti sammutettuja uuneja, joihin oli kaadettu vettä, potkasi höyrykattilaan, joka kumahti tyhjänä ja onttona.

Kaikki on lopussa, hän on joutunut täyteen vararikkoon!

Täysin tietoisena täydellisestä hävityksestään ei hän enää tuntenut vihaa lakkolaisia kohtaan. Hän käsitti, että tämä oli kaikkien syy, kaikkien on kärsittävä monivuotisten erehdysten seurauksista.