Читать книгу: «Turha voitto: Kertomus»

I

Aurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja Ilka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa Goldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja helteinen.

Kesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpinta halkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaata pölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa. Ilmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekee matkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailman tunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastu eivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne, kulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsille varhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan, houkuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoa pakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma.

Zwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhin välimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinen johti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseen osaan.

"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoin koulussa lyötiin kynsille", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujan päätä.

Sen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteet eivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut, jotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan. Se oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-, lehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle. Paksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hän pyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellun puimakoneen höyrykattila.

"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!" mutisi hän, avaten ihraisilla sormillaan liivin ja paidan. "Viuluni kautta! Emmekö sinunkin mielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?"

Ilkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveällä otsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka oli hirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoi hänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjo sai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hän riisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljailla jaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa.

"Emmeköhän istuisi?" ehdotti Zwiebusch. "Tämä kujanne on pitkä kuin vanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa."

"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta.

Käykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä."

"Vaikkapa niin… Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalo sinulle antaa, minkähän lahjan?"

"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen…"

"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vain ole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone illallistakin?"

"On jo pitkä aika siitä kuin olen syönyt mitään lämmintä… Et voi ajatellakaan, isä, kuinka kurkkuani kuivaa kovasta leivästä ja savustetusta makkarasta! Jos kohtalo tänään antaisi minun valita lahjakseni joko kymmenen elinvuotta lisää tahi kupillisen lihalientä, – niin arvelematta valitsisin jälkimäisen."

"Ja siinä tekisit erinomaisesti. Kehnoinkin lihaliemi on monin verroin parempi meidän typerää elämäämme."

"Minä valitsisin jälkimäisen ja söisin, ja millaisella ruokahalulla!

Minua kauheasti haluttaa syödä."

Zwiebusch katsahti säälien Ilkaan ja päästi paksujen huuliensa välitse viheltävän äänen. Häneltä aina pääsi katkonaisia, viheltäviä ääniä, kun hän oli huolestunut tahi jokin asia pani hänet miettimään. Hetkisen vaiettuaan hän käänsi Ilkaan päin tuuheat, riippuvat kulmakarvansa, joiden takaa tirkistivät hymyilevät silmät, ja sanoi:

"No, odotahan, maitahan… Minä tunnen, että lahja, jonka kohtalo tänään sinulle antaa, on oleva huomiomme arvoinen… He-he… Kun astumme pihaan ja panemme kojeemme soimaan, sirottavat he päällemme tuota halveksittua metallia. Täytämme taskumme rahalla. Ilkalle tarjotaan päivällistä… He-he… Haaveile vain, Ilka! Mitäpä ei tässä maailmassa tapahdu? Saatpa nähdä, kaikki, mitä puhun, on totta!"

Ilka korjasi harpun hihnaa olkapäällään ja naurahti.

"Kreivi itse on kuunteleva meitä!" jatkoi Zwiebusch. "Ehkäpä, pulmuseni, hänen, kreivin, päähän pistää, ettei meitä saa ajaa pois pihasta! Ehkäpä Goldaugen kuuntelee sinua, hymyilee… Ja jos hän on päissään, niin vannon sinulle viuluni kautta, että hän heittää jalkojesi juureen kultarahan. He-he-he. Ja voihan sattuakin, meidän onneksemme, että hän nyt istuu ikkunassa ja on humalassa kuin seinäkello! Kultaraha on sinun, Ilka! Ho-ho-ho…"

"Miksi ehdottomasti humalassa?" kysyi Ilka.

"Siksi että humalainen on selvää hyväsydämisempi ja järkevämpi. Humalainen rakastaa musiikkia enemmän kuin selvä. Ah, sinä suloääninen kvinttini! Ellei maailmassa olisi humalaisia, ei taiteella pitkälle päästäisi. Rukoile, tyttöseni, että ne, jotka tulevat kuulemaan soittoamme, olisivat juovuksissa!"

Ilka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat he saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut juopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin, paljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa ravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden edustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden tunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja sekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja hänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi isän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin enemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein pyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan. Sangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui järjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei yksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut, joita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. "Laulua kolmesta ritarista" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella mielenkiinnolla.

"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään kerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska musiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään."

Näillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän olisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin … vaikkapa sormensa. Mutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi tyytyä vain kyyneliin.

"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!" mutisi Zwiebusch.

Hän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa koristivat kukkivat herneenvarret.

"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten asuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi olla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla kreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli tunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden ilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli ryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö, lintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen vaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et tunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia haukkumasanoja, joita … ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko, tyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän pakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!"

Zwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta.

"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!"

Zwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja menivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut tyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista työmiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä, laskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata savua.

Zwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle. Katsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät ihmiskasvot… Kasvot olivat punaiset.

"Kreivi!" mutisi Zwiebusch. "Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy.

Ja juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!"

Ilka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun leukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa. Akkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja kohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet… Ikkuna lensi auki…

"Pois, pois!" kuului ikkunasta. "Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat, piru teidät periköön soittoinenne!"

Punaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään.

"Soittakaa, soittakaa!" huusi naisen ääni.

Työmiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien luo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot.

"Monta on maailmassa valtakuntaa", lauloi Ilka nappaillen sormillaan harpun kieliä, "ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin kaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen ja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka rakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat."

Punainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa.

"Hyviä ovat sen asukkaat", jatkoi Ilka lauluaan. "Kauniita, rohkeita he ovat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi sodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on puute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä. Siinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria…"

"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä laulamaan jotakin iloisempaa!" mörisi punatakkinen palvelija, tullen Ilkan luo.

Ilkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun saakka.

"Iloisempaa? Hm… Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että hänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse tiedustaa hänen mieltään."

Tämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue ja raapaisi jalallaan.

"Käskettekö", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, "laulamaan jotakin iloisempaa?"

"Juuri niin."

"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu ratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä kunnia olla madjaari, teidän armonne?"

Punaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet liikahtivat armollisesti.

"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat, vaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene…?"

Zwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat huvitettuina lähemmä.

"Mitä on Itävalta?" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. "Politiikan miehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole kuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista suuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi kultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on – Unkari."

"Hyvä, hyvä!" murahti paksulainen.

"Itävalta on lintu, joka koreilee sadoin värein", jatkoi Zwiebusch lauluaan.

"Siellä on satoja jäseniä, paljon siipiä, monta vatsaa, mutta vain yksi pää. Se pää on – Unkari. Peto käy linnun kimppuun, syö sen kaikki jäsenet, mutta pääkalloon sen hampaat eivät pysty! kallo on vahva kuin selkäranka."

"Bravo, bravo!"

"Puhutaan ranskankieltä, saksan, on venäjänkieli, on unkarinkieli. Unkarinkielen rikkautta kaikki viisaat ihmettelevät. Lähtekääpä, hyvät herrat, Wieniin, ja kysykää, missä elää sellainen ihmeellinen otus, joka puhuu itävallankieltä!"

"Hyvä, hyvä! Saas tästä!"

Suuri hopeakolikko lensi kimallellen ikkunasta ja vieri helähtäen Zwiebuschin jalkoihin. Toinen mokoma osui Ilkan kenkään. Zwiebusch nosti rahan maasta ja huudahti:

"Tuhannet kiitokset! Menen tyhjentämään maljan terveydeksenne. Juon ja vannon turpean kuononi kautta, etten kertaakaan välillä hengitä! Teidän terveydeksenne juon kahdella kurkulla: tavallisella ja henkitorvella! Siinä ei ennätä hengittää!"

Zwiebusch heilutti hattuaan. Samassa tapahtui ikkunassa jotakin odottamatonta. Punainen naama muuttui mustanpuhuvaksi, neitonen kirkaisi, ja ikkuna temmattiin äkkiä kiinni. Työmiehet hypähtivät taaksepäin ja suoristautuivat seipäiksi. Zwiebusch heilautti hattuaan taaksepäin ja tunsi koskettavan johonkin. Hän kääntyi katsomaan ja oli pudota istualleen. Hänen vieressään seisoi takajaloilleen kohonnut kaunis, pikimusta hevonen, joka oli säikähtänyt häikäilemätöntä hattua. Hevosen selässä istui pitkä, kookas, kautta koko Unkarin tunnettu kaunotar, kreivi Goldaugenin puoliso, syntyään paroonitar von Heilenstrahl. Zwiebusch näki edessään mitä ihanimman naisen, joka uhkui kauneutta, nuoruutta ja – vihaa. Ratsastajatar hillitsi hevosensa ja vihasta kalpeana ja vavisten, silmät salamoiden, iski ruoskallaan.

"Lurjus!" sähähti hän ja oli pudota satulasta, kun Zwiebusch iskun huumaamana horjahti ja, kaatuessaan maahan, vierähti mustan ratsun etujalkoja vasten.

Hän ei voinut välttää kaatumista. Isku oli sattunut ohimoon, poskeen ja ylähuuleen. Kreivitär oli lyönyt voimiensa takaa.

Eräät toiset naiskasvot, Goethen Gretchenin – Ilkan, joita lukemattomat vaaleat kutrit, kehystivät, kauniit ja nuoret, vääntyivät vihasta ja kuvaamattomasta tuskasta. Kalpenivat, vääntyivät… Vavahtelivat kouristuksentapaisesti. Ilka paljasti valkoiset hampaansa kuin koira, astui askeleen eteenpäin, ja kun ei löytänyt kiveä maasta, heitti hopearahan kreivitär Goldaugenia kohti. Raha hipaisi vain tuulessa liehuvaa huntua ja lensi taloon päin. Syntyi omituinen, painostava vaitiolo. Kreivitär ja vaaleakutrinen tyttö mittailivat toisiaan tuikeasti. Vaitioloa kesti minuutin verran. Kreivitär kohotti ruoskansa, mutta nähdessään tytön kalpeat, onnettomat, vääntyneet piirteet, laski hitaasti kätensä ja ratsasti verkkaan linnarakennukselle päin. Portaiden luona hän katsahti kahdesti taakseen.

"Käskekää heidän mennä matkoihinsa!" huusi hän.

Zwiebusch nousi jaloilleen, puhdisti vaatteensa pölystä ja hymyillen, veren vuotaessa pitkin kasvoja, meni Ilkan luo, joka seisoi kuin kivettyneenä.

"Olet ihmeissäsi, tyttöseni", virkkoi hän. "Ho-ho! Siitäkö, että isääsi lyötiin? Älä ihmettele. Ei ole ensimmäinen, vaan neljäskymmenesensimmäinen kerta, kun häntä lyödään. Siihen on jo ehtinyt tottua!"

Ilka tarttui isänsä käteen ja painautui häneen kiinni, vavisten koko ruumiiltaan.

"Oi, kuinka onnellinen olen!" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta tippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. "Kuinka voin kyllin kiittää armollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!"

Ja ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle, Zwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin.

II

Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn, mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia. Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin, ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa.

Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni, vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.

"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin pergamentti."

Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä jaloillaan spiraalinmuotoisen uran.

"Solisee … mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha…"

Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta, tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.

Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.

"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa, tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme, kun kymmenen vuotta sitten join täällä… Kaadetut ovat! Lehmusparat! Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme… Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!"

Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan… Ilka laskeutui koneellisesti toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän herkesi juomasta ja kohotti päätään.

"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole hupsu!"

Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.

"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?"

"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!.."

"En voi… Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua kasvoihin. Ei kenelläkään!"

"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!

Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan… Mutta mitä sinä tahdot?"

Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:

"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon … tahdon kostaa hänelle."

Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:

"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!"

Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa silitellen, kävellä kappelille.

"Heittäkäämme vihoitteleminen ja katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch.

Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi, jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:

"Fransiskus Goldaugen – 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!"

Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.

"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa.

"Goldaugen!" vastasi kaiku.

"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli", selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat muutamat."

"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka, ikkunasta sisään… Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät, hirvittävät kasvot… Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu… Minunkin pintaani karmi, kun katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi, että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton kyyhkyseni."

Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan, ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen.

"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne."

Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille.

"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin menetellä… Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole opettaa susia syömään heiniä… Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni! Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit."

Zwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Goldaugenin suvun tarina on erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä. Ensimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin kultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat sysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun johdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä. Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan.

"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin, yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot. Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä … isän viallisuus siirtyi häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin edelleen.

"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa. Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille. Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin."

"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa.

"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää!

Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista.

Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna!

Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!"

"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni. Karitsan uljastelu sutta vastaan – vain hyödytöntä sanojen tuhlaamista… Meidän on parasta olla vaiti."

Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan polulle.

"Etkö halua levätä?" kysyi isä.

Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa.

Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään, siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä.

"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja kylää.

"Oikeus? Hm… Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa, kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia…"

Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti kylään.

"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä?

Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!"

"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia."

"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni! Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä täällä on tekemistä?"

"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta naista vastaan!"

"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä lasket?"

"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava."

Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen viheltäviä ääniä.

"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!"

He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori.

"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?"

"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen, – hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha… Meni naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon…"

"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?"

"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee vielä… Mutta ei hänestäkään ole mihinkään… Vanha äijä hänkin! Hänen pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista… Hän asui … näettekö nuo vihreät portaat? … juuri siellä hän asuu."

"Tehkää hyvin!"

Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta", Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden merkiksi ja sulki silmänsä… Kun soittajat lopettivat ja aikoivat poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa pysähtyi Ilkaan.

"Hyvä … hyvä… Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?

Ota tuo muistoksi!"

Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui kuin kuollut.

III

Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse… Auringon ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja joen…

Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.

Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili, alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä kohtelusta… Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea! Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka."

"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen, luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä, naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!"

Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista." Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun.

"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!"

Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus jo alkoi häipyä pois.

Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta. Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on metsänvartija Blaucherin talo.

Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän juuressa… Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä.

"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?"

"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni…"

"Onko osoite Pelzerin käsialaa?"

"On…"

"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää. Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen ruvennut luterilaiseksi… Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?"

"Kiitän… Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje… Se ei ole erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa on nähty vaivaa, tunnettu… Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?"

"Päivälliselle … jonnekin…"

"Ja jonkun luo?"

Eukko huokasi ja pudisti päätään.

"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän on jo vanha ukko, – häntä ei tarvitse peljätä… Häntä Blaueherini ei pelkääkään… Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten… No niin, ja sitä Blaucher pelkää… Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on aivan toista!"

"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa."

"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat … he ovat aivan mahdottomia!"

"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!"

"Hyvästi, parooni!"

Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi. Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti kaupunkilaisia kedoille ja metsiin… Metsässä alkaa ilta aikaisemmin kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan neulansilmään… Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi: komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti ratsunsa.

"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse…"

Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt, mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan herttuallista ylevyyttä.

Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska, jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.

"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille kätensä. "Olette hiukan muuttunut… Mutta … voihan kanssanne puhua? Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta, mitä epätoivoisinta ylenkatsetta… Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä katkerasti kuin silloin?"

Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.

"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten. Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden… Minä elän vielä tässä maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on elämässä päämäärä, johon tahdon päästä… Tämä päämäärä on – miljoona-avioliitto…"

"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen… Kohtasin teidät niin odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes siitä, että tapasimme toisemme!"

"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?"

"Minä… Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita… Jo kauan sitten…"

"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?"

"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa…"

"En ole kuullut… Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa… En tunne häntä… Onko hän kaunis?"

"Kummallista… Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?"

"Neljänkymmenen… Hän on hyvin rikas…"

"Olette tietenkin onnellisia?"

"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole miljoonassa, kuten olen huomannut… Nyt mietinkin vain keinoa, miten pääsisin miljoonasta."

Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen:

"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä, mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin… Kuinka omituisesti vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!"

"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin… Päämäärämme, kuten näette, ovat erilaiset…"

"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?"

"En hituistakaan…"

"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia… Olen ruvennut hakemaan eroa miehestäni…"

"Hauskaa hommaa… Asutteko yhä hänen luonaan?"

"Asunhan minä… Hieman omituista, totta kyllä… Mutta liikojen juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin eromme on vahvistettu virallisella sinetillä… Minä lennän pois, vasta kun olen virallisesti vapaa… Mutta eihän tämä liene teille mielenkiintoista… Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan ja … ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani, salaiset ja julkiset… Puhukaamme mieluummin teistä… Kuinka te voitte?"

"Kuten näette. Asun, missä sattuu…"

"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?"

"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan…"

"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?"

"Ka… Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan… Tappio ei ole suuri…"

Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.

"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan enemmän kuin nollan… Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!"

"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna tuhannella on tasan nolla."

"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi kuullut Saynitzin huomautusta.

"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?"

"On hiukan. Entä sitten?"

"Antakaa ne minulle."

Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin kreivittärelle.

"Merci", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat! Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että kukkarossanne oli niin vähän."

Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee."

"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan tavallista…"

"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?"

"Te olette omituinen… Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä puhua."

Kreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta tiehensä.

IV

Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä… Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt. Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta. Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia", sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni pystyssä".

Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään.

"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta."

"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin viitsitään teidän armoanne vaivata."

"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin… Minä tunnen jokaisen palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin… Minä tiedän kaiken."

"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi, mutta ettepä tiedä, että…"

Vanha Fritz vaikeni ja hymähti.

"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär.

"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa, saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain. Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja … alaston ruumis, teidän armonne… Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita."

"Hyvä, hyvä… Mitä siis tahdot?.. Siitä en todellakaan tiedä mitään…"

"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa."

"Hyvä, hyvä… Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?"

"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä kaikkia näe eikä muista…"

Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen.

"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa kohti, jotka liikkuivat pimeässä.

"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz.

"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär. "Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna… Jos näette, niin lähettäkää heidät heti luokseni."

"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he varastaneet jotakin?"

"Miksi juuri varastaneet?"

"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään jokaista."

"Niinkö? Hm… Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!"

Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin metsänaukeamalle.

"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz… Kuinka suloinen!"

"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?"

"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta… Ja hän uskoi sen todeksi! Katalat ihmiset!"

Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:

"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa suotta herjata meitä… Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että varastan… Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!"

Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat, eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan… Se, mikä vielä tunti sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun, muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin kestävämmäksi…

Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen:

"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!"

* * * * *

Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von Saynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa.

"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle.

"Kyllä, jos haluatte."

"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö, kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne… Tahdotteko?"

"Olkoon menneeksi…"

"Meidän täytyy tavata jossakin… Nytpä tiedän… Tiedättehän paikan, missä on pronssinen peura?"

"Tiedän."

"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme siellä kello seitsemän, illalla."

"Minä tarjoan viinin."

"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa tarkemmin – 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. Adieu!"

Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän pimenevän metsän varjoihin.

Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä, tahtomattaankin huokaili ikävöiden … pariisilaisia ilotyttöjä. On vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan, jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi, käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään, mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.

Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten tavoin.

Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän, antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin. Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus, arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle miehelle anna omaisilleen penniäkään.

Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet milloinkaan ennen.

Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat, pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista, tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä. Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli, luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen joukossa oli von Saynitzkin.

Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä, joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset, Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi … kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa, että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä… Thérèse ensimäisenä puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia, kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan, aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin Thérèse kieltäytyi jyrkästi.

"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä, ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on maailman onnettomin olento… Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne avioliitosta… Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin."

Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti "taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi "ajan hengen ja kasvatuksen"… Niitä liikuttavia kirjeitä, joita hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut, vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.

Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.

Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran" paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä kuvapatsas – pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa. Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.

Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia. Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.

"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia…"

"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko entisiä aikoja?"

Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin muistoihinsa… Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet… Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia, taiteilijoita, iltakävelyjä… Parooni puhui ja joi… Kreivitär ei ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa; hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.

"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken.

"Milläkö? Hm… Tiedättehän sen… Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä…"

"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?"

"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!"

"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella elätte?"

"Kreivin tietenkin!"

"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen leivässään… Ha-ha-ha… Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava? Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on teistä? Ha-ha-ha!"

Kreivittären kasvot synkistyivät.

"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona."

"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu antamaan teille vuosittain eron jälkeen?"

"Ei mitään…"

"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko… Kaikessa ystävyydessähän minä… Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole syyllinen. Ah!"

Parooni löi otsaansa ja kohottautui.

"Sallikaahan… Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?"

"Mitä?"

Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti.

"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?"

Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään.

"Tulppaani… Paksu ukko… Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!"

"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!"

Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa.

"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne!

Kuuletteko?"

Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat suuttumuksesta.

"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!"

"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista tekoanne?"

Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt mitään.

"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!"

"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen."

Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus.

Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka.

Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi.

"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te … lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!"

"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin, mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?"

"Ketä? Kenestä te puhutte?"

Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä, puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa nytkähtelivät.

"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?"

"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!"

"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee vieläkin… Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä… Hän on heikko, köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä silmiltään… Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!"

"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?"

"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka hiiren söi. Hävetkää!"

Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden.

"Näyttäkäähän!"

Kreivitär ojensi nöyrästi hänelle piiskan.

"Hävetkää!" toisti parooni, kiersi piiskan ruuville, taittoi sen kolmeksi ja heitti kappaleet menemään.

Kreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran elämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin kätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun verran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi piiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua kreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen uteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä kulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin siirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään vanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea.

"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?" kysyi kreivitär nuorelta Fritziltä.

Fritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen liikutti huuliaan.

"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?"

Nuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona hän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti vaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään.

"Suonette minulle anteeksi", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat kadonneet. "En tahdo teitä loukata… Mutta, kautta kunniani, minä osaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen… Teidän sietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!"

Parooni nousi ja pani hatun päähänsä.

"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne… Parasta onkin! Miksi rupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi – valhetta."

"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!" sanoi kreivitär.

"Kunniasananne?"

"Niin… kunniasanani…"

"Hm … jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta!

Jumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette."

Arthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki metsäpolulle.

Kreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti epätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt… Hän olisi tahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen miettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään sormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse.

"Parooni!" huusi Thérèse. "Pysähtykää!"

Vastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten äänen.

"Parooni!" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi pelosta, että parooni poistuisi.

Askelten ääni vaikeni.

Kreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään nurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas, jossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan. Thérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo.

Ratsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä ympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään. Kreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti. Ratsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea, harvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären jälkeen.

"Pysähtykää!" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman äänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta "Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!"

Kreivitär ei katsonut taakseen.

"Olette vakoillut?" sanoi hän. "Katselitte varkain?"

"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa vain!"

V

Kreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän), ja hiljensi kulkuaan.

"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti", sanoi kreivitär.

"Ajakaa hiljemmin… Mitä haluatte?"

"Pari sanaa vain."

"Puhukaa!"

"Kuka hän on?"

"Parooni von Saynitz."

"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus olette … rakastanut?"

"Ehkäpä… No niin, hän juuri! Entä sitten?"

"Hm… Hän on vieläkin kaunis… Miksi sallitte hänen sättiä itseänne?

Mikä oikeus hänellä siihen on?"

Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi:

"Kukapa tietää, vaikka … vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan vanha rakkaus herätä uudelleen eloon."

"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan pitkin hakkausta.

Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui mietteisiinsä.

Parin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon läheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan käveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen, vastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä ratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan turkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa oli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat tehdyt kalliista kankaasta.

"Parooni!" huudahti hän, nähdessään Arthurin. "Tulkaa tänne hetkiseksi!"

Kun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän:

"Sananne ja poistumisenne – muistattehan? – tuottivat minulle aika lailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi minulle. Nyt ymmärrän… Tarkoititte tuota ukkoa … jota löin piiskalla? Niinhän?"

"Niin, tietysti… Oliko se mikään arvoitus?"

"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte… Minun ei suinkaan tarvitse teille puolustaa itseäni, parooni, mutta … rauhoittaakseni oikeudentuntoanne… Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni minut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten … hän julkesi nauraa…"

Arthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun.

"Valheita, teidän armonne!" sanoi hän. "Miksi syöttäisimme toisillemme pajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne… Ja mitäpä ne hyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se riittää minulle täydellisesti… Jalkanne ovat kaiken arvostelun, yläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne hävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin humalassa…"

Arthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista asioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään, viisaista ihmisistä ja "veijareista" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei virkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa… Hän oli yhtä rakastettava kuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi Thérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo aivan pimeä.

"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?" kysyi Thérèse noustessaan kääseihin.

"Niin paljon kuin mielenne tekee…"

"Tehkää se, parooni.

Minua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte haihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön… Toden totta.

Auttakaamme toisiamme."

Thérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois.

Neljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden päästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet toisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka ilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli sangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti rakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä, ystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili ystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle eikä puhunut kuin "villi", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta päihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi. Kun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja. Parooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja vihaavansa Thérèseä.

"Annan teille anteeksi, von Saynitz", sanoi Thérèse kerran, "vain siksi, että olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa lyödä…"

"Aa!.. Vai sillä tavalla! Tietäkää siis", vastasi von Saynitz nauraen, "että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn teitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!"

"Meidän ei sovi tavata toisiamme…"

"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin… Riidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha! Kohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan kunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette minussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä kappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!"

Thérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta. Tämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena päivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi.

Arthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan vakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää tapaamaan, mutta…

Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä… Tulivat sateet. Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin, niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua… Tuulessa oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle.

Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja tulivat kuraisiksi… Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut loppua… Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi metsässä entiseen tapaansa.

Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta… Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa, joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui haukotellen ja puhuen ilkeyksiä… Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista. Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita, kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa… Hän rakasti vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia.

Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen.

Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje.

Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu. Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen hymy… "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa. "Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen laulun päästät!"

Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron, mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät. Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi, mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I."

Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva Blaucherilta paperia ja kirjoitti:

"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä. Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz."

Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania. Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon saakka…

Ilkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista…

Viikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana polttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla katoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon väkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan matkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen rakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset viipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia… Ensimäisen luokan odotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen luokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle suuren joukon yleisöä.

Zwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja katselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka naisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka katselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä… Aluksi heidän ympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka näki lähellään ylempiäkin… Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät ja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan humalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään.

"Siellä puhutaan sinusta, Ilka", sanoi Zwiebusch. "Jospa soittaisimme heille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi vaiti."

Zwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa. Ilka lauloi. Upseerit hymyilivät… Ilka lauloi, ettei ole maailmassa kauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka voisivat hetkessä valloittaa koko maailman.

"Mainiota! Verratonta!" virkkoivat upseerit. "Älä sinä, äijä, laula!

Häiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!"

"Aate!" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja löi kädellään lakkiinsa. "Kunniani kautta, nerokas aate!"

Ja hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät hyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen upseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen käteensä ja sanoi:

"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan… Sinä saat laulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa. Tulethan?"

Ja odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo.

"Niin, niin…" vahvistivat humalaiset upseerit. "Me annamme paljon rahaa… Tietysti tulet…"

"Minne te matkustatte?" kysyi Ilka. "Bosniaan, luultavasti… Emme itsekään tiedä varmasti."

"Ei käy laatuun!" esteli Zwiebusch hymyillen.

Mutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät hymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä… Eräs nipisti häntä leuasta.

Zwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja hymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin esityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja säikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi ensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään isälleen… Vanhus juoksi vaunun luo.

"Minä lähden, isä", sanoi Ilka. "Nouse vaunuun…"

"Oletko mieletön?" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua hienoon vaunuun.

"Tule sisään!" kehoittivat upseerit.

Ukko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä Ilkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä myöntynyt.

"Tahdon saada miljoonan!" kuiskasi hän isälleen. "Ellen saa miljoonaa, niin kuolen."

"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on epäsiveellistä!"

"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta mitään muuta kuin musiikkia… Olen päättänyt."

Juna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili, vieläpä itkikin tilkkasen.

"Tuo on ikävää, isä!" sanoi Ilka ja meni upseerien luo.

Kalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen nurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä hilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi hiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja korviaan… Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät tyttölapset!

Ilkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille tarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet. Lähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi upseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet, rannerenkaan ja kengät…

"Rykmentin tyttären malja!" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan uudessa asussaan. "Eläköön!"

Upseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi, kunnes rykmentti saapui rajalle.

Sellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti löytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta myöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään puku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia. Hän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi nuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu, kaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli käyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: "Josef Kelter, orkesterin ja unkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä." Kyömynenäinen nainen oli hänen yhtiökumppaninsa.

VI

Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen.

Oli lauhkea huhtikuun yö… Kello oli jo aikaa sitten lyönyt kaksitoista, mutta M – me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M – lle Turille, mustan tieteen professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren naisten hameen… Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä, ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" – numerona. M – me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan… Se on liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään hiljaa sekuntiakaan… Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin ja puiston väliä… Näyttämöä M – me Blanchard pitää myöskin esittääkseen yleisölleen "uutukaisia". M – lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä. Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia… Hänen paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä, hymyili ja nyökytti päätään.

"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia…"

"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia lauluja?"

M – me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan.

"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään…"

"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M – lle Ilkaa vaivaa?"

Blanchard kohautti olkapäitään.

"En tiedä… Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta. Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan…"

"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia", virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen… millainen … tenhotar!"

Rakuuna viittasi näyttämölle, jossa "uutukais" – kuoro juuri sijoittautui.

Cési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M – me Blanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta.

"Hän tekee meistä pilaa!" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. "Hän on typerä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta lemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha! Katsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan sellaisia kymmenen! Hm… Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa häntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen vuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta… Teidän asianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean tyhmästi… Hän laskee leikkiä, mutta … leikkiä ei voi laskea ikuisesti."

"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?" kysyi paksu M – me Blanchard nauraen ja kääntyen rakuunan puoleen.

"Tyttö ärsyttelee", vastasi Désiré. "Hän tahtoo myödä itsensä mahdollisimman kalliista…"

"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta. Tyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja hermoja kuin odotus… Satatuhatta – se on herttaista pilaa."

Keskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko aitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä…

Tämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä huoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna. Huoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun läpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M – Ile sen ja sen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä huoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän tulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla, kukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta lampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi.

Ilkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies moitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli "Figaron" reportteri André d'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten paikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle maksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat häväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä… "Figarossa" julkaistu häväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina.

André d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja pujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä.

"Ei, André", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, "en voi tulla omaksenne… En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua, älkää alentako itseänne… Kaikki on turhaa."

"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André… Käsittänettehän, että minulla on syy koska kieltäydyn… Ensiksikin, te olette varaton, ja minä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta frankkia… Onko teillä satatuhatta?"

"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia… Kuulkaahan, Ilkka… Eihän tuo ole totta… Miksi noin säälimättömästi halvennatte itseänne?"

"Mutta jos rakastankin toista?"

"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin teitä?"

"Tietää ja rakastaa…"

"Hm… Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen Blanchardin teatterissa!"

"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André…"

Ilka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

"Te, André", sanoi hän, "olette useammin kuin kerran vakuuttanut minulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain haluaisin… Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua… He eivät anna minulle hetkenkään rauhaa… Heitä on sata, ja minä olen yksin. Kyllähän itse käsitätte… Ja jokaiselle minun täytyy vastata kieltävästi… Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat katkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen… Olen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja selityksiin."

"Järjestän niin", vastasi d'Eau-Marin, "ettei teitä enää ole kyllästyttävä kukaan muu kuin minä… Ei kukaan muu kuin minä?"

Ilka pudisti kieltävästi päätään.

André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi polvilleen.

"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "rakastan teitä, Ilka!"

Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko.

"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.

Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot! Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu: "Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua."

"Vai niinkö onkin!?"

Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan.

"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm… Hyvä!"

Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti.

"Hän uskaltaa rakastaa häntä!" mutisi tyttö. "Mutta ei! André!

Jumalan tähden!"

Reportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni Ilkan luo.

"André… Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni."

"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!"

"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta… nyt olen pakotettu siihen… Valitsen teidät kostajakseni… Oletteko milloinkaan käynyt minun kotimaassani?"

Nojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen korvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään. Reportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa.

"Teettekö sen?" kysyi Ilka.

"Teen… Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä…"

"Matkustakaa heti!"

"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?"

"Uskon kunniasanaanne", vastasi Ilka.

"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että … ette petä minua."

Ilka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti valehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja… valehdella ensikerran elämässään.

"Saatte kunniasanani!"

Reportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui junassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella.

Saatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu pikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli ilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän ei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa päässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan kauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut tuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon, kääntyivät yleisön katseet hänen ja M – me Blanchardiin, joka juuri oli päässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana. "Uutukaiset", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä supinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella … mutta suosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille.

"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!" ulvoi haltioitunut yleisö. "Mars, näyttämölle! Ilka! Bravo!"

Ilka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me Blanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen ravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti "ystäviensä" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin.

Tällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli vaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten ranskankielisten sanojen sijaan "ystävät" saivat kuulla vain syviä huokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään.

"Piru periköön nuo viattomat viattomine naamoineen!" murahti hän, ahmien Ilkaa katseillaan.

Désiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt miettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota kahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli joutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän tiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia…

Adolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten juottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä kohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen oikeus… Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s. Tuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet sietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi.

Jonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi vanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc Louvrer, ja toinen… Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme, viuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti muuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää kiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja kohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen huomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle mennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen paita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa. Louvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch puheli… kirjallisuudesta.

Kello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja Louvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa alakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti heidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat.

Kello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti jokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken.

"Rakastan teitä!" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle paratiisin.

"Satatuhatta!" vastasi Ilka lyhyesti.

Toukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki vihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä. Se mies oli rakuuna Désiré.

Kello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna huoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni Ilkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään.

"Minä toin", sanoi hän kumealla äänellä. "Ota… Tiedätkö, mitä olen tehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni… Huomispäivänä joudun lain kouriin… Ota rahat! Minä suostun!"

Ilkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta! Mutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen oli maksettava sadastatuhannesta…

Adolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja kuullessaan sanan "suostun" hän kalpeni.

"Minäkin suostun!" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. "Minäkin annan satatuhatta!"

Désiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut mikään vaarallinen kilpailija.

"Minä ehdin ensiksi… Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan.

Hoitajanne odottaa jo teitä."

"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein miellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan satakymmenentuhatta!"

"Minä sataviisikymmentä!.."

Désiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia.

Päihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine kaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo.

"Te… te … suostutte?" mutisi hän. "Te olette menettäneet järkenne! Te… te … olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon, mademoiselle, mutta … myöntäkäähän itse…"

"Annan satakaksikymmentä!" toisti Désiré.

"Annan satakaksikymmentä!" sanoi Bach nauraen. "Maksan tässä paikassa, käteisellä!"

Cési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan.

"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta naisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja veisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?"

"Se on mahdotonta!" huudahti hän.

"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!" ilmoitti neljäs henkilö, joka oli tullut lähemmäksi.

Tämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen seuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön jalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa poika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen.

"Minäkin suostun!" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin lähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia.

Cési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti siihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla.

"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?" murahteli hän. "Ovatko rahat teille todellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä täsmälleen sata? Kolmekymmentä … kuusisataa… Miksi ei tasan sata?"

"Satakaksikymmentäviisi!" huudahti Bach katsahtaen voiton varmasti kilpailijoihinsa.

"Hyvä, minä suostun!" huusi Cési. "Suostun! Kuulettehan, minäkin suostun!"

"En välitä lisäyksestänne", sanoi Ilka Bachille. "Ottakaa viisituhattanne takaisin. Tyydyn sataankahteenkymmeneen… Mutta, hyvät herrat, ette kaikki… Vain yksi joukostanne… Mutta kuka?"

"Minä", sanoi rakuuna. "Minä ensimäisenä ilmoitin suostuvani…"

"Sehän ei mitään merkitse!" väittivät toiset. "Ensimäinen tahi toinen, yhdentekevää!"

"Se ei asiaa ratkaise", sanoi Ilka. "Miten teemme, hyvät herrat? Pidän yhtä paljon jokaisesta teistä… Kaikki te olette rakastettavia ja ystävällisiä… Kaikki te rakastatte minua yhtä suuresti… Miten teemme?"

"Heittäkää arpaa!" ehdotti eräs nuori mies, joka ei ollut ottanut osaa kauppaan, ja loi kateellisia silmäyksiä ostajiin.

"Hyvä, arpa ratkaiskoon", sanoi Ilka. "Suostutteko siihen?"

"Suostumme!" sanoivat kaikki, paitsi rakuunaa, joka istui ikkunalaudalla ja armottomasti pureskeli paksua alahuultaan.

"Siis, hyvät herrat, kirjoittakaamme liput… Joka saa minun nimelläni varustetun lipun, saa minut itsenikin. Isä Zwiebusch, kirjoita liput."

Tottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden hännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin neliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi.

"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat", kehotti Ilka. "Liput ovat valmiit."

"Kuinka paljon kunkin on annettava?" kysyi Bach. "Montako meitä on? Kahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee … tulee…"

"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!" sanoi Ilka.

"Paljonko?"

"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!"

"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni", huomautti serbialainen. "Vai leikkiäkö laskette?"

"Satakaksikymmentätuhatta mieheen… Muuten en voi", vastasi Ilka.

Miehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He olivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan.

"Tämähän on petkutusta!" murisi hän. "Sellaista voi nimittää petolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä, juopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!"

"Minä en anna senttiäkään!" vannoi Bach.

"En pyydä", vastasi Ilka. "Mutta jo onkin aika lähteä kotiin… Oletko valmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona."

"Hyvästi", sanoivat miehet. "Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää sieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te tahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!.."

Mutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa… Kun Ilka ojensi jokaiselle kuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman lämpimän sanan ja lauloi "viimeisen" laulun, silloin kohosi intohimo huippuunsa…

Kello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta arpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien miesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru hulluudelle, kohtalon mielettömyydelle.

Lipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc Louvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain "pilan vuoksi" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon!

VII

Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, – ei voitu havaita ainoatakaan liikahdusta, ainoatakaan ääntä.

Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle". Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni. Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä "arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan. Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen… Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin?

"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…"

Äidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria enempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta. Hän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä, joka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa.

Arthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti Pelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi mielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka tähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi kirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä postitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli jotenkin omituinen ja käsittämätön:

"En tiedä mitään", kirjoitti Pelzer. "En tiedä mitään testamentista enkä rahoista. Jättäkää meidät rauhaan…"

"Mitä tämä merkitsee", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. "Kummallista!

Vai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm…

Odotahan, jos niin on!"

Seuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin oikeudessa. Syntyi oikeusjuttu.

Arthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja sittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän Fransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui, katseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen huminaa… Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä kappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista tapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä, puhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä, jolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla.

Mutta kevät toikin hänelle onnettomuuden.

Oli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä.

Thérèse istui "Pronssipeuran" luona odottaen Arthuria. Hän istui nuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä virtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita hartioitaan.

"Tuleeko hän vai eikö?" ajatteli Thérèse.

Arthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen vastahakoisesti "Pronssipeuran" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli. Tuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä.

"Oletteko täällä?" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. "Nöyrin kumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat vain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella…"

Hän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen.

"Olette vihoissanne?" kysyi kreivitär.

"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen. Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu? Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne, entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu. Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte? Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?"

"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse.

"Hm… Ja saisiko tietää, miksi?"

"Ettekö tiedä?"

"Mistä sen tietäisin?"

Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi saada kiusata häntä.

"Minä… Ettekö sitä tietäisi?.. Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär, ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä, Arthur… Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana 'Pronssipeurasta'." Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset, päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti sitä. Arthur ei rakastanut häntä.

"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset alkoivat?"

"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!"

"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan toista…"

Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen.

"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?"

"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?"

"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen… Ihastuttavat kasvot!"

Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut. Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain huokasi, ja – omituista! – hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet.

"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No, Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!"

Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän kätköihin.

Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen nuorta ruohoa.

"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua."

Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi tuntematon nuori mies piiska kädessä.

"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa ja nyökkäsi miehelle.

"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän.

Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa.

"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!"

Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua.

"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista.

D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja palasi nyt vaatimaan palkkaansa.

VIII

"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä", sanoi rouva Blaucher Arthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. "Hän jätti tämän kirjelipun."

"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa", luki Arthur. "Tulkaa heti, Ilka."

Arthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello kaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka komeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se laulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä Goldaugenin metsässä!

"Onko miljoona?", kysyi hän nauraen.

"On. Tuossa se on!"

Arthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona.

"Piru nielköön!" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. "Frankeissako lasketkin, tyttöseni?"

"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa… Mutta vähät siitä…

Hyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?"

Ilka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin he olivat eronneet.

"Ja mitä teit ukolle?" kysyi Arthur.

"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta."

"Rehellisesti!" sanoi Arthur. "Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt sinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von Saynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo."

Seuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta tuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla.

Kello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa; valamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen. Pelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa.

Oikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin.

Kreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana irroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso. Hän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan virallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: "kuinka typerää!" tunsi Ilka hänet hänen sointuvasta äänestään.

"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?" ajatteli Ilka kalveten vihasta ja samalla riemuiten voitostaan.

Hän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies.

Syytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa humalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia. Tuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen yliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän penkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi, kuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa ja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa virittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut sisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi rangaistuksi…

"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!" sanoi syyttäjä.

"Häpeä!" sanoi Arthur. "Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun sikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!"

Vain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur puhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan pöydän takaa.

Yleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei kokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli Arthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin puoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur kuunteli tyynesti tuomiotaan.

"Tunnen tien keisarin luo", sanoi hän, "ja kun taas tarvitaan parooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan, nauretaan mokomalle tuomiolle!"

Katkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen, kun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen kuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja tuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja valamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi!

"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!" päätti kreivitär närkästyneenä. "Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei viitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin hyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan… Minä toimin hänen puolestaan…"

"Annan hänelle almun", lisäsi hän ajatuksissaan, "ja hänen on vastoin tahtoaankin otettava se vastaan!"

Seuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa hyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli lipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen alla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä säiliöitä… Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua ylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi kreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja. Pelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa.

"Kuinka puolisonne veli voi?" kysyi kreivitär ottaessaan maksun arvoista.

Pelzer huokasi.

"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni naimisiin ja … tänään hän ei enää ole parooni…"

"Kuulin siitä puhuttavan… Missä hänen vaimonsa nyt on?"

"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on paroonitar… Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi hän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz…"

Kreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan heidän joukostaan.

Ilka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy huulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut arpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan joukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin. Kreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli kolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa.

Kreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja maahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi helähdellen pitkin lattiaa.

Ilka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti muutamia arpoja.

"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin.

Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa oli neulan raapima.

"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen myöminen…"

Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi:

"Anteeksi, minulla ei ole aikaa."

Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin veitsenpisto.

"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä uteliaasti.

Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria miehiä.

"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka.

Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä…

"Ha-ha… Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan puoliso!" huusi joku. Kuului sihinää…

Kolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin.

Loukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti kreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut…

Ilkan silmissä pimeni.

Hänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.

"Arthur!" kirkaisi hän.

Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli kaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin taloa ja uneksi miljoonistaan…

Kreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut, tuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois joukon keskeltä.

"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!" huusi Ilka ja meni tainnoksiin.

Havahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut vadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään istui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään…

"Missä olemme?" kysyi Ilka.

"Klubissa, rouva", vastasi tyttö.

Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä. Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli tapahtunut.

"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka.

Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen, morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen… Hän otti kaiken morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka kallistui samettiselle pielukselle ja mietti… Hänestä ei tuntunut raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia … ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta vaimoaan, hän ei surkutellut.

"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui kreivitär hänen pahin vihollisensa… Ilka näki edessään kimeltävät silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla.

"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa tuskin huomattavan, punaisen juovan.

"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria… Minä rankaisen Pelzer-heittiötä… Minä olen voimakas… Vieläkö olette minulle vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle vihoissasi, Ilka?.. Anna anteeksi… Olen tehnyt pahoin… Olen loukannut isääsi ja sinua… Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi."

Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua… En saanut rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden päivänä … sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani…" Ilka purskahti yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana.

"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle anteeksi…"

Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa… Kreivitär kumartui ja suuteli häntä huulille.

"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin … mor… Tuossa … matolla…"

Kreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki.

Minuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo.

Lääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta nukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen…

* * * * *

Reportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka oli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta kuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin luo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.

"Hän on karannut!" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä takaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään.

Unkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea sanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen kourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja joka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta.

Joutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi, tutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa.