Kapteenin tytär

– "Mikäs minä olen mielestäsi?"

– "Jumala sen tietää: mutta kuka lienetkään, niin vaarallista leikkiä sinä vaan leikit".

Pugatshev katsahti minuun äkkiä.

– "Vai et usko", sanoi hän, "vai et usko minua keisariksi Pietari Feodorovitshiksi? Olkoon niinkin! Mutta muistathan sananpartta: rohkea rokan syö! Nousihan ennen vanhaan Grishka Otrepjev'kin hallitus-istuimelle? Ajattele minusta mitä tahdot, älä vaan luovu minusta. Mitäpä sinä muusta! Palvele minua uskossa ja totuudessa, niin koroitan sinut sotamarskiksi sekä ruhtinaaksi. Mitä arvelet?"

– "Ei", vastasin minä lujasti. "Minä olen synnyltäni aatelismies, olen tehnyt valan keisarinnalle: sinua en saata palvella. Jos tosiaankin suot minulle hyvää, niin päästä minut Orenburgiin".

Pugatshev rupesi ajattelemaan.

– "Ja jos päästän", virkkoi hän sitten, "lupaatko edes, ettes sodi minua vastaan?"

– "Kuinka minä saattaisin luvata semmoista?" vastasin minä. "Tiedäthän itsekin, että minun asiani on totella; jos käsketään menemään sinua vastaan, niin menen, ei auta. Olethan itsekin päällikkö ja vaadit alamaisiltasi kuuliaisuutta. Miltä tuo näyttäisi, jos luopuisin palveluksestani, kuu palvelustani kumminkin tarvitaan? Henkeni on sinun vallassasi; jos päästät minut, niin kiitos; jos otat pääni, niin Jumala sinua tuomitkoon: minä puolestani olen sinulle puhunut totta".

Suoruuteni hämmästytti Pugatshevia.

– "Olkoon menneeksi", sanoi hän, lyöden minua olalle. "Keltä hirmu, siltä armo. Mene sitten minne mielit ja tee mitä tahdot. Tule huomenna luokseni jäähyväisille; mutta nyt saat mennä maata; nukuttaa jo minuakin".

Minä läksin ulos. Yö oli hiljainen ja kylmä. Kuu kumotti ja tähdet välkkyivät, valaisten toria ja hirsipuuta. Linnassa oli kaikki hiljaa ja pimeätä. Kapakassa paloi valkea, ja siellä kajahteli myöhäisten mässääjäin melu. Minä katsahdin pappilaan. Luukut ja portit olivat kiinni. Kaikki siellä näytti lepäävän.

Tullessani kotia tapasin Saveljitshin rauhatonna viipymisestäni. Tieto vapaudestani saattoi hänet ihastukseen.

– "No Jumalan kiitos", sanoi hän, silmiänsä ristien. "Aamun koittaessa jätämme linnan ja lähdemme minne silmä vie. Olenpa valmistanut sinulle jotakin; syöpäs nyt, herraseni, ja makaa makeasti huomis-aamuun asti, kuni Jumalan kainalossa".

Minä seurasin hänen neuvoansa ja, syötyäni suurella ruokahalulla, nukuin paljaalla lattialla, väsyneenä ruumiillisesti sekä hengellisesti.

YHDEKSÄS LUKU.
Ero

 
Suloist' oli kohtaella
Sua oma armahain:
Nyt kun eron hetki lyöpi,
Särkee suru rintoain.
 

Heraskov.

Rummun ääni herätti minut varhain seuraavana aamuna. Minä menin torille. Pugatshevin joukkoja tunkeili lähellä hirsipuuta, jossa vielä eiliset uhrit olivat riippuamassa. Kasakat olivat hevosten selässä, sotamiehet kivääreissä. Liput liehuivat. Muutamia tykkejä, joiden joukossa tunsin meidänkin tykkimme, oli asetettu siirtolaveteille. Kaikki linnan asukkaatkin olivat kokouneet tänne, odotellen Pugatshevia. Kapteenin-asunnon portaiden edessä piti kasakka suitsista kaunista valkoista hevosta, kirgisiläistä rotua. Minä hain silmilläni kapteenin rouvan ruumista. Se oli viety sivummalle ja katettu niinimatolla. Viimein astui Pugatshev porstuasta. Väki otti lakit päästä pois. Hän pysähtyi kuistille ja tervehti kaikkia. Yksi vanhimmista toi hänen eteensä pussillisen vaskirahoja, joita Pugatshev sitten rupesi kahmaloittain viskelemään kansan sekaan. Väki huutaen riensi niitä poimimaan, ja tulipa siinä kolauksia niin saaduiksi kuin annetuiksikin. Pugatshevin ympärille kokoontuivat hänen pääliittolaisensa; niiden joukossa näin Shvabrininkin. Meidän katseemme kohtasivat toisiansa; minun katseessani oli hänellä luettavana inhoa, hän kääntyi minusta pois, luotuaan minuun silmäyksen täynnä tulisinta vihaa ja teeskeltyä ivaa. Pugatshev, nähtyään minut väen joukossa, nyykäytti minulle päätään ja kutsui minut luoksensa.

– "Kuules", sanoi hän, "mene heti kohta Orenburgiin ja ilmoita minun nimessäni kuvernöörille ja kaikille kenraaleille, että odottaisivat minua sinne viikon päästä. Kehoita heitä ottamaan minua vastaan lapsellisella rakkaudella ja kuuliaisuudella; muutoin uhkaa heitä kova rangaistus. Onnea matkallesi, herra upseeri!"

Kääntyen sitten kansan puoleen ja osoittaen Shvabrinia, hän lausui:

– "Tässä on teille, lapset, uusi päällikkö. Totelkaa häntä kaikissa, hän puolestaan vastaa teistä ja linnasta".

Minä kauhistuin: Shvabrin on tehty linnanpäälliköksi; Maria Ivanovna jää hänen valtaansa! Taivas, mitenkä hänen käy! – Pugatshev astui kuistilta alas. Hevonen talutettiin hänen luoksensa. Hän hyppäsi nopeasti satulaan, odottamatta kasakoita, jotka yrittivät nostaa häntä.

Samassa huomasin, että väen joukosta astuu esiin Saveljitsh, menee Pugatshevin luokse ja antaa hänelle paperin. Minä en saattanut ymmärtää, mitä tuo olisi, – "Mitäs tämä on?" kysyi Pugatshev mahtavasti. – "Suvaitsepas lukea, kyllä se siinä seisoo", vastasi Saveljitsh.

Pugatshev otti paperin ja katseli sitä kauan aikaa hyvin painavan näköisenä.

– "Sinä kirjoitat niin kummallisesti", sanoi hän viimein. "Meidän kirkkaat silmämme eivät saa tästä mitään selvää. Missä ylimmäinen sihteerini?"

Nuori sukkela mies korpraalin univormussa riensi Pugatshevin luo.

– "Lue ääneen", sanoi valekeisari, antaen hänelle paperin.

Minä olin kovin utelias saamaan tietoa siitä, mitä ukolla oli kirjoittamista Pugatsheville. Ylimmäinen sihteeri rupesi ääneensä lukemaan tavaten:

– "Kaksi aamunuttua, toinen pumpulinen, toinen kirjava silkkinen, – 6 ruplaa".

– "Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi Pugatshev, rypistäen kulmakarvojaan.

– "Suvaitsepa luettaa edemmäs", vastasi Saveljitsh tyyneesti.

Ylimmäinen sihteeri jatkoi:

– "Univormu hienosta viheriästä verasta – 7 ruplaa".

– "Valkoiset verkahousut – 5 ruplaa".

– "Kaksitoista paitaa Hollannin palttinasta manshettien kanssa – 10 ruplaa".

– "Tee-serviisi – 2 ruplaa 50 kopekkaa…"

– "Mitä loruja?" keskeytti Pugatshev. "Mitä nuo tee-serviisit ja housut manshettien kanssa minua liikuttavat?"

Saveljitsh rykäsi ja rupesi selittelemään.

– "Se on näethän, luettelo herran tavaroista, jotka nuo rosvot ovat varastaneet…"

– "Mitkä rosvot?" kysäsi Pugatshev suuttuneena.

– "Ai, suo anteeksi", vastasi Saveljitsh. "Rosvoja ne eivät olleetkaan, vaan sinun väkeäsi. Ne ne meiltä ovat vieneet kaikki tyyni. Älä suutu: kompastuu hevonenkin neljän jalan juostessa. Suvaitse kuulla loppuun asti".

– "Lue loppuun", käski Pugatshev.

Sihteeri jatkoi:

– "Kattuunainen peite, toinen peite villainen ja pumpulilla topattu – 4 ruplaa."

– "Ketunnahkainen turkki, päällys sinertävästä ratinista, – 40 ruplaa."

– "Ja sitten vielä jäniksen-nahkainen turkki, joka lahjoitettiin kestikievarissa sinun armollesi, – 15 ruplaa."

– "Mitä hittoja!" kiljasi Pugatshev ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.

Minä säikähdin Saveljitsh paran tähden. Hän yritti ruveta tarkempiin selityksiin, mutta Pugatshev keskeytti hänet.

– "Kuinka sinä rohkenet tulla eteemme mokomilla turhilla asioilla!" kiljasi hän, siepaten paperin sihteerin käsistä ja heittäen sen Saveljitshin silmille. "Tuhma ukko! Tavarat on otettu: suuri vika! Sinun pitäisi, sen vanha kanto, iki-päiväsi rukoilla minun ja väkeni edestä Jumalaa siitä, ett'ei sinua herroinesi ole vedetty samaan hirsipuuhun, missä muutkin uppiniskaiset roikkuvat… Jäniksen-nahkainen turkki! Tiedätkös, että minä nyljetän sinut elävältä turkikseksi?"

– "Kuinka suvaitset vaan", vastasi Saveljitsh, "mutta minä olen palvelija, minä, ja minun tulee vastata isäntäni tavaroista".

Pugatshev oli nähtävästi jalomielisellä tuulella. Hän kääntyi ja läksi pois sanaakaan enää sanomatta. Shvabrin ja vanhimmat seurasivat häntä.

Joukko astui ulos linnasta järjestyksessä. Väki meni saattamaan Pugatshevia.

Minä jäin torille kahden kesken Saveljitshin kanssa. Ukko piteli vielä käsissään luetteloansa, katsellen sitä syvimmällä surumielisyydellä.

Nähtyään kuinka hyvissä kirjoissa minä olin Pugatsheville, oli hän päättänyt käyttää tätä seikkaa hyödykseen; mutta ukon älykäs tuuma ei onnistunut. Minä yritin ruveta torumaan häntä liiallisesta uutteruudesta, mutta purskahdin nauramaan.

– "Naura vaan, herra", sanoi Saveljitsh, "naura vaan, mutta kun taas pitää ruveta uutta taloutta kuntoon panemaan, niin saas nähdä, naurattaakohan silloin".

Minä riensin pappilaan, tavatakseni Maria Ivanovnaa. Papin rouva tuli vastaani, tuoden surullisia sanomia. Yöllä oli Maria Ivanovna sairastunut kovaan kuumeesen. Hän makasi tautivuoteella ja houraili. Papin rouva saattoi minut hänen huoneesensa. Minä astuin hiljaa hänen vuoteensa viereen ja hämmästyin, nähtyäni kuinka hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Sairas ei tuntenut minua. Kauan seisoin hänen edessänsä; en kuullut isä Gerasimia enkä hänen hyväntahtoista vaimoansakaan, jotka lienevät koettaneet lohdutella minua. Synkkiä ajatuksia aaltoeli mielessäni. Köyhän turvattoman orvon tila, keskellä raakoja kapinallisia, oma voimattomuuteni, – ne minua peloittivat. Shvabrin, Shvabrin se enemmin harmitti minua. Saatuaan vallan Pugatshevilta, päästyään päälliköksi linnaan, jossa oli tämä tyttö parka, hänen vihansa viaton esine, hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mitä minun oli tekeminen? Miten saatoin auttaa häntä? Miten saisin hänet pelastetuksi pahan miehen käsistä? Yksi keino oli jäljellä: minä päätin heti lähteä Orenburgiin, jouduttaakseni Belogorin linnan vapauttamista ja, mahdollisuutta myöten, itsekin olla siinä osallinen. Minä sanoin jäähyväiset papille ja Akulina Pamfilovnalle, hartaasti pyytäen heitä pitämään huolta hänestä, jota jo pidin vaimonani. Minä otin tyttö paran käden ja suutelin sitä, kastellen sitä kyynelilläni.

– "Hyvästi", sanoi minulle papin rouva, saattaen minua; "hyvästi, Pietari Andreitsh. Kenties tapaamme toisiamme parempina aikoina. Älkää unohtako meitä, kirjoittakaa meille useammin. Maria Ivanovna paralla ei nyt enää ole mitään muuta lohdutusta eikä muuta suojelijaa kuin te".

Tultuani torille pysähdyin hetkiseksi, katsahdin hirsipuuhun, kumarsin sille ja läksin linnasta Orenburgin tietä myöten, luopumattoman Saveljitshin seurassa.

Minä kuljin ajatuksissani, kun äkkiä kuulin takanani kovan töminän. Katsahdin taakseni ja näin kasakan ajavan linnasta, pitäen bashkirilaista hevosta suitsista ja viittoen minulle. Minä pysähdyin ja tunsin hänessä kohta entisen kasakkaimme ala-upseerin. Tultuaan kohdalleni, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja annettuaan toisen hevosen suitset minun käteeni, sanoi:

– "Herra upseeri! Meidän isämme lahjoittaa teille hevosen ja oman turkkinsa", (satulaan oli sidottu lammasnahkainen turkki). "Ja sitten vielä", lisäsi hän, änkyttäen, "lahjoittaa hän teille … puoli ruplaa rahoja … mutta minä pudotin ne tielle … suokaa anteeksi".

Saveljitsh katsahti häneen karsaasti ja jupisi:

– "Pudotit tielle! Mikäs sitten povessasi kilisee? Hävytön!"

– "Jaa niin povessaniko?" vastasi kasakka, vähääkään hämmästymättä. "Mitäs nyt, ukko kulta, ajatteletkaan? Marhaminta siellä vaan on eikä rahat".

– "Hyvä se", sanoin minä, lopettaen toran. "Kiitä puolestani sitä, joka sinut lähetti; koeta nyt löytää kadottamasi rahat tieltä ja ota ne vaivoistasi".

– "Suuri kiitos, paljo kiitoksia!" vastasi kasakka, kääntäen hevosensa. "Ikäni rukoilen Jumalaa puolestanne".

Hän läksi ajamaan takaisin linnaan, pidellen toisella kädellä poveansa, ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä. Minä panin turkin päälleni, nousin hevosen selkään, asettaen Saveljitshin taakseni.

– "Näes nyt", puhui ukko, "enpäs turhan päiten antanutkaan anomuskirjaa rosvolle: omatunto lie ruvennut kalvamaan. Bashkirilainen tamman rämä ja lammasnahkainen turkki tosin eivät maksa puoltakaan sitä, mitä konnat meiltä veivät ja mitä sinä itse hänelle annoit, mutta lisänähän rikka rokassa".

KYMMENES LUKU.
Piiritys

 
Hän laaksot vuoret oli valtoihinsa saanut.
Vuorelta kaupunkia katsomast' ei laannut.
Hän ukkos' pilvet käski laittaa kiirehin
Ja yöllä viedä nuolineen luo kaupungin.
 

Heraskov.

Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta tukka oli ajettu pois ja joiden kasvot olivat typistetyt pyövelin pihdeillä. He tekivät työtä varustusten luona, linnan invalidien vartioimina. Muutamat kuljettivat käsirattailla ulos soraa vallihaudasta, toiset kaivoivat; vallilla kantoivat muuraajat tiiliä ja korjailivat kaupungin muuria. Portilla pysäyttivät meitä vartijat, vaatien meiltä passejamme. Kersantti, kuultuansa tulleeni Belogorin linnasta, saattoi minut suoraan kenraalin asuntoon.

Minä tapasin hänet puutarhassa. Hän tarkasteli syksytuulten paljastamia omenapuita ja vanhan puutarhurin avulla kietoi niitä lämpimiin olkiin. Hänen kasvonsa osoittivat levollisuutta, terveyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän tuli iloiseksi, nähtyään minut, ja rupesi tiedustelemaan kauheita tapauksia, joissa minä olin ollut läsnä. Minä kerroin hänelle kaikki. Ukko kuunteli minua tarkasti, karsien puista kuivia oksia.

– "Mironov parka!" sanoi hän, kun olin lopettanut surulliset uutiseni. "Sääli minun on häntä: hän oli hyvä upseeri; madame Mironov oli myöskin hyvä rouva, ja osasi suolata sieniä niin vallan mainiosti! Entäs Masha, kapteenin tytär!"

Minä vastasin hänen jääneen linnaan papin rouvan hoitoon.

– "Ai, ai, ai!" arveli kenraali. "Se on paha, oikein paha. Rosvojen disciplini ei ole luotettava. Mitenkähän käy siellä tyttö paran?"

Minä virkoin, että Belogorin linnaan on lyhyt matka ja että herra kenraali arvattavasti viipymättä lähettää sinne sotaväkeä pelastamaan poloisia asukkaita. Kenraali pyöritteli päätään epäileväisen näköisenä.

– "Saa nähdä, saa nähdä", sanoi hän. "Kyllä on aikaa meillä vielä siitä haastella. Tulepas tänään meille juomaan teetä: tänään pidetään luonani sotaneuvottelu. Sinä saatat antaa meille varmoja tietoja Pugatshev roistosta ja hänen sotaväestään. Nyt saat mennä lepäämään".

Minä menin minulle toimitettuun asuntoon, jossa Saveljitsh jo oli puuhailemassa, ja maltittomana odottelin määrättyä aikaa. Lukijan on helppo arvata, etten suinkaan saattanut jäädä pois neuvottelusta, joka niin läheisesti koski kohtaloani. Määrättynä hetkenä olin kenraalin luona.

Siellä tapasin erään kaupungin-virkamiehen, muistaakseni tullin hoitajan, lihavan punaposkisen ukon, kiiltävässä kauhtanassa. Hän rupesi minulta kyselemään Ivan Kusmitshista, sanoen häntä kummikseen,⁶ ja usein keskeytti puhettani täydentävillä kysymyksillä ja opettavaisilla muistutuksilla, jotka osoittivat, että hän, vaikk'ei ollutkaan taitava sota-asioissa, kumminkin oli älykäs ja huomaavainen mies. Sillä välin tulivat muutkin kutsutut. Sittenkuin kaikki olivat istuneet ja saaneet kupillisen teetä, ilmoitti kenraali selvästi ja tarkasti, mikä asia hänellä oli.

– "Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, "täytyy päättää, mihin asemaan meidän on asettuminen kapinallisten suhteen: ahdistavaanko vai puolustavaanko. Kumpaisellakin on omat etunsa ja hankaluutensa. Ahdistaen on meillä enemmin toivoa saada vihollinen piammiten kukistetuksi; puolustava asema sen sijaan on varmempi ja turvallisempi. Ruvetkaamme äänestämään laillisessa järjestyksessä, se on: alkaen virka-arvoltansa nuorimmasta. Herra vänrikki!" sanoi hän, kääntyen minuun; "suvaitkaa lausua mielipiteenne".

Minä nousin ja, kuvattuani lyhyesti Pugatshevin ja hänen joukkonsa, lausuin vakuutuksella, että valekeisarin olisi mahdoton kestää säännöllistä ahdistusta.

Minun mielipiteeni herätti virka-miehissä ilmeistä tyytymättömyyttä. Heidän mielestään se oli nuoren miehen huimapäisyyttä ja julkeutta. Nousi nurinaa ja kuulin selvään, kuinka joku puoli-ääneen lausui: "poikanulikka". Kenraali kääntyi minuun ja sanoi myhähtäen:

– "Herra vänrikki! Sotaneuvotteluissa tavallisesti ensiksi puolustetaan ahdistus-asemaa: se on laillinen järjestys. Jatkakaamme äänestystä. Herra kollegin-neuvos! Mitä te sanotte?"

Ukko kiiltävässä kauttanassa joi kiireesti loppuun lasinsa, johon oli ollut sekoitettu jommoinenkin määrä rommia, ja vastasi kenraalille:

– "Minä arvelen, teidän ylhäisyytenne, ett'ei meidän pitäisi ottaa ahdistavaa asemaa eikä puolustavaakaan".

– "Mitenkäs sitten, herra kollegin-neuvos?" kysyi kummastuen kenraali. "Sota-taktiikeissa ei ole muita keinoja: joko ahdistetaan tai puolustetaan…"

– "Teidän ylhäisyytenne, toimikaa lahjomalla".

– "Hi-hi-hi! Tuumanne on kyllä älykäs. Lahjominen on taktiikissa sallittu, ja me koetamme käyttää hyödyksi teidän neuvoanne. Saattaa luvata rosvon päästä noin 70 ruplaa, kenties satakin … sekreeti-summasta".

– "Ja silloin", keskeytti tullinhoitaja, "tahdon olla kirgisiläinen pässi enkä kollegin-neuvos, jos nuo ryövärit eivät tuo päällikköänsä, kädet ja jalat nuorissa".

– "Siitä sopii vielä tuumailla ja keskustella", vastasi kenraali. "Mutta täytyy, kaikissa tapauksissa ryhtyä sotatoimiinkin. Hyvät herrat, lausukaa ajatuksenne laillisessa järjestyksessä!"

Kaikki mielipiteet olivat ihan ristiriitaisia minun ajatukseni kanssa. Kaikki virkamiehet puhuivat kuinka sotajoukko oli epäluotettava, kuinka pitäisi olla varovainen ynnä muuta sellaista. Kaikki olivat yksimielisiä siinä, että viisaampaahan on pysyä tykkien suojassa kivisen muurin takana kuin hakea aseitten onnea avonaisella kentällä. Kenraali, kuultuaan kaikkien lausunnot, puhalsi tuhan pois piipustaan ja sanoi:

– "Hyvät herrat! Minun täytyy sanoa, että minä puolestani yhdyn kaikin puolin herra vänrikin mielipiteesen: sillä se ajatus perustakse kaikkiin taktiikin sääntöihin, ja taktiiki se melkein aina pitää ahdistus-asemaa parempana kuin puolustus-asemaa".

Hän pysähtyi ja rupesi panemaan piippuunsa. Itserakkauteni riemuitsi. Ylpeästi katsahdin virkamiehiin, jotka kuiskuttelivat keskenään, nähtävästi tyytymättöminä ja rauhattomina.

– "Mutta, hyvät herrat", jatkoi hän, huoaten ja puhaltaen samassa sakean savupilven, "minä en uskalla yksinäni ottaa päälleni niin suurta edesvastausta, koska asia koskee Hänen Keisarillisen Majesteetinsa, Armollisen Keisarinnani minulle uskottujen maakuntain turvallisuutta. Minä niin muodoin suostun enemmistön mielipiteesen, jonka mukaan on päätetty, että kaikista viisainta ja turvallisinta on odottaa kaupungin sisässä piiritystä ja torjua vihollisen rynnäkköä tykistöllä ja uloshyökkäyksillä".

Virkamiehet vuorostansa katsahtivat minuun pilkallisesti. Neuvosto hajosi. Minä en saattanut olla surkuttelematta kunnioitettavaa sotilasta, joka, vastoin omaa vakuutustansa, päätti seurata tietämättömäin ja kokemattomain mielipiteitä.

Muutamia päiviä tämän merkillisen neuvottelun jälkeen saimme tietää, että Pugatshev, lupauksensa mukaan, läheni Orenburgia. Minä näin kapinallisten sotajoukon kaupungin muurilta. Minun mielestäni oli se kasvanut kymmenkertaiseksi sitten viime rynnäkön, jonka minä olin nähnyt. Heillä oli myös tykistö, jonka Pugatshev oli ottanut pienistä valloittamistansa linnoista. Muistaen neuvoston päätöstä, saatoin ennustaa pitkällistä piiritystä, ja olin vähällä itkeä harmista.

En rupea kuvailemaan Orenburgin piiritystä, joka on historian tehtävä eikä perheellisten muistelmain. Sanon vaan lyhyesti, että tämä piiritys, paikkakunnan päällystön varomattomuudesta, oli turmiollinen kaupungin väestölle, joka sai kärsiä nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Helppo on arvata, että elämä Orenburgissa oli mitä tukalinta. Kaikki alakuloisina odottelivat ratkaisevaa hetkeä; kaikki valittivat kalleutta, joka olikin kauhea. Asukkaat tottuivat tykin luoteihin, joita putoeli heidän pihoilleen; eivätpä enää Pugatshevin rynnäkötkään kiihoittaneet yleisön uteliaisuutta. Minä olin nääntyä ikävästä. Aika kului. Kirjeitä Belogorin linnasta en saanut. Kaikki tiet olivat suljetut. Eroni Maria Ivanovnasta rupesi tuntumaan kovin tuskalliselta. Epätietoisuus hänen kohtalostansa vaivasi minua. Ainoana huvituksenani olivat partioretket. Minulla oli Pugatshevin lahjoittama hevonen, joka sai osan vähäisestä ruoastani ja jonka selässä joka päivä läksin kedolle vaihtamaan laukauksia Pugatshevin partiolaisten kanssa. Näissä ampuilemisissa tavallisesti pääsivät voitolle rosvot, jotka olivat hyvin syötetyitä, hyvin juotetuita ja hyvillä hevosilla varustettuja. Kaupungin heikko ratsuväki ei voinut heitä kukistaa. Joskus läksi ulos myöskin meidän näljistynyt jalkaväkemme; mutta lumen paljous esti sitä menestyksellä toimimasta hajallaan olevia partiolaisia vastaan. Turhaan pauhasi tykistö kaupungin valleilta; kedolla se taas vaipui lumeen, josta nääntyneitten hevosten oli vaikea saada sitä liikkeelle. Semmoista oli meidän sodankäyntimme. Ja tätä sanoivat Orenburgin virkamiehet varovaisuudeksi ja viisaudeksi!

Kerran, kun minun oli onnistunut hajoittaa ja ajaa pakosalle jotenkin suuri joukko, tapasin kasakan, joka oli jäänyt tovereistansa jäljelle; olin jo lyödä häntä turkkilaisella sapelillani, kun hän äkkiä otti lakin pois päästään ja huudahti:

– "Hyvää päivää, Pietari Andreitsh! Mitä kuuluu?"

Minä katsahdin häneen ja tunsin hänessä entisen kasakkaimme ala-upseerin. Minä ihastuin suuresti.

– "Hyvää päivää, Maksimitsh", vastasin minä. "Milloinka Belogorista?"

– "Vasta eilen läksin sieltä, Pietari Andreitsh. Minulla on teille kirje".

– "Missä se on?" huusin säpsähtäen.

– "Täällä se on", vastasi Maksimitsh, pistäen kätensä poveen. "Lupasin Palashkalle toimittaa sen teille tavalla tai toisella".

Hän antoi minulle kokoon käärityn paperin, kannusti samalla hevostansa ja ajoi pois. Vavisten avasin kirjeen ja luin seuraavat rivit:

"Jumala näki hyväksi ottaa minulta yht'aikaa isän ja äidin: maailmassa ei ole minulla sukulaisia eikä ystäviä. Käännyn senvuoksi teidän puoleenne, tietäen teidän aina harrastaneen parastani ja olevan valmis auttamaan jokaista. Suokoon Jumala, että tämä kirje jollakin tavoin tulisi käsiinne! Maksimitsh on luvannut sen toimittaa teille. Palashkalle oli Maksimitsh myös kertonut, näkevänsä teitä usein uloshyökkäyksillä ja että te ette ollenkaan säästä itseänne ettekä muistele niitä, jotka kyyneliä vuodattaen rukoilevat edestänne Jumalaa. Kauan aikaa olin tautivuoteella, mutta kun olin parantunut, niin Aleksei Ivanitsh, joka on täällä päällikkönä isä vainajani sijassa, pakoitti isä Gerasimin antamaan minut hänen huostaansa, uhaten Pugatshevin rangaistuksella. Minä asun meidän talossamme vartioituna. Aleksei Ivanitsh vaatii minua vaimoksensa. Hän sanoo pelastaneensa henkeni, salattuaan Akulina Pamfilovnan petoksen, tämä kun oli sanonut heille, että minä olen hänen veljensä tytär. Mutta minä mieluummin kuolen kuin menen semmoiselle miehelle kuin Aleksei Ivanitsh on. Hän kohtelee minua hyvin kovasti ja uhkaa, jos en muuta päätöstäni ja suostu tulemaan hänen vaimoksensa, viedä minut leiriin Pugatshevin luo, ja silloin, sanoo hän, käy teille niinkuin Lisaveta Harlovallekin. Minä pyysin Aleksei Ivanitshilta ajatus-aikaa. Hän lupasi odottaa vielä kolme päivää, mutta jos en minä kolmen päivän perästä ole hänen vaimonsa, niin ei minun ole mitään armoa odottaminen. Hyvä Pietari Andreitsh! Te olette ainoa ystäväni; auttakaa minua! Pyytäkää kenraalia ja kaikkia päälliköitä, että lähettävät tänne pian puolustusväkeä ja tulkaa itsekin, jos mahdollista.

Teille aina nöyrä orpo parka Maria Mironov".

Luettuani tämän kirjeen olin vähällä tulla hulluksi. Minä läksin kaupunkiin, armottomasti kannustaen hevostani. Tiellä koettelin keksiä jos jotakin keinoa, pelastaakseni tyttö parkaa, mutta en voinut keksiä mitään. Tultuani kaupunkiin, menin heti kohta kenraalin luo ja syöksyin hänen kamariinsa.

Kenraali käveli edes takaisin huoneessaan, poltellen merenvahaista piippuaan. Nähtyään minut, hän pysähtyi. Ulkonäköni kaiketi hämmästytti häntä; hän kysyi osaa-ottavasti, mikä oli syynä minun äkilliseen ilmaumiseeni.

– "Teidän ylhäisyytenne", sanoin hänelle; "minä tulen teidän luoksenne kuin oman isäni; Jumalan tähden älkää hylätkö pyyntöäni: asia koskee koko elämäni onnea".

– "Mitä nyt?" kysyi ukko hämmästyen. "Mitä minun pitää tehdä? Puhu!"

– "Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle komppania sotamiehiä ja viisikymmentä kasakkaa ja päästäkää minut puhdistamaan Belogorin linnaa".

Kenraali katsoi minuun tarkasti, luullen kai minun tulleen hulluksi (ja tuskinpa hän niin aivan väärässä olikaan).

– "Mitenkä? Puhdistaako Belogorin linnaa?" sanoi hän viimein.

– "Minä takaan, että se onnistuu", vastasin minä kiihkeänä. "Sallikaa vaan minun mennä".

– "Ei maar, nuori mies", sanoi hän, päätään pyöritellen. "Kun on näin pitkä distanssi, niin vihollinen saattaa helposti katkaista teidän kommunikationinne strategillisen pääpunktin kanssa ja voittaa teidät kokonaan. Katkaista kommunikationi…"

Minä säikähdin, huomattuani hänen kiintyneen sotaselityksiin, ja kiirehdin keskeyttämään hänet.

– "Kapteeni Mironovin tyttäreltä", sanoin, "olen vast'ikään saanut kirjeen; hän pyytää apua. Shvabrin pakoittaa häntä tulemaan vaimoksensa".

– "Tosiaankin! Oh, tuo Shvabrin on oikein suuri Schelm (lurjus), ja jos hän puuttuu käsiini, niin käsken tuomita hänet 24:ssä tunnissa, ja me ammumme hänet linnan rinta-varustuksella! Mutta siksi malttia, malttia!…"

– "Malttia!" huusin raivoissani. "Hän sillä välin nai Maria Ivanovnan!…"

– "Hoo!" vastasi kenraali. "Se ei ole vaarallista: parempi on hänen toistaiseksi olla Shvabrinin vaimona, Shvabrin saattaa suojella häntä; sitten kuin Shvabrin on ammuttu, niin Jumala antaa hänelle toisia sulhasia. Kauniiden leskien ei tarvitse kauan odottaa tyttöinä, se on minä tarkoitan, että nuori leski saa miehen pikemmin kuin tyttö".

– "Ennen menen kuolemaan", kiljasin vimmastuneena, "ennen kuolen kuin annan hänet Shvabrinille!"

– "Ta-ta-ta!" sanoi ukko. "Nyt minä ymmärrän: sinä, näen mä, olet rakastunut Maria Ivanovnaan. No, se on aivan toinen asia. Mies parka! Mutta minä en kumminkaan saata antaa sinulle komppaniaa ja 50 kasakkaa. Tämä ekspeditioni olisi varomattomuutta; minä en voi ottaa siitä edesvastausta päälleni".

Minä olin muserrettu; minä jouduin epätoivoon. Äkkiä iski ajatus mieleeni; mikä se oli, sen saa lukija tietää seuraavasta luvusta, kuten vanhat romaanin kirjoittajat sanovat.