Kapteenin tytär

Hän kuunteli minua vilpittömästi, ilman teeskenneltyä kainoutta, ilman keksittyjä verukepuheita. Hän tunsi kohtalonsa olevan yhdistetyn minun kohtalooni. Hän vakuutti kumminkin tulevansa vaimokseni ainoastaan siinä tapauksessa, että vanhempani suostuvat. Minä en vastustanut. Me annoimme suuta toistemme, palavasti, vilpittömästi, ja niin oli välillämme kaikki varmaksi päätetty.

Tunnin kuluttua toi alaupseeri minulle pääsökirjan, johon Pugatshev oli piirtänyt harakanjalkansa, ja ilmoitti Pugatshevin kutsuneen minua luoksensa. Sinne tullessani oli hän valmis matkaan. En saata kuvailla, mitä tunsin, erotessani tästä kauheasta miehestä, ilkiöstä, pahantekijästä kaikille, paitsi minulle ainoalle. Miksipä en puhuisi totta? Tällä hetkellä tunsin erinomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minun teki mieleni temmaista hänet pahantekijäin joukosta, joita hän johdatti, ja pelastaa hänen päänsä niin kauan kuin vielä aika oli. Shvabrin ja ympärillämme tunkeileva kansa estivät minua sanomasta kaikkea sitä, mistä sydämmeni oli täynnä.

Me erosimme ystävällisesti. Pugatshev, nähtyään väen joukossa Akulina Pamfilovnan, häristi hänelle sormellaan ja iski silmää; sitten istui hän kuomiin ja käski ajaa Berdin kylään. Hevoset olivat jo liikkeellä, kun hän vielä kerran kurottihe kuomista ja huusi minulle:

– "Hyvästi, herra upseeri! Kenties kohtaamme vielä toisiamme joskus!"

Me kohtasimme tosin … mutta kuinka toista oli silloin!

Pugatshev läksi. Kauan katsoin arolle, jossa hänen kolmivaljakkonsa kiiti. Kansa hajosi. Shvabrin katosi. Minä palasin pappilaan. Kaikki oli valmiina lähtömme varalta; minä en tahtonut enää viipyä. Kaikki tavaramme oli pantu kapteenin vanhaan matkarekeen. Kyytimiehet panivat kiiruimmiten hevoset valjaisin. Maria Ivanovna meni sanomaan jäähyväiset vanhempainsa haudoille, jotka olivat kirkon takana. Minä tahdoin saattaa häntä, mutta hän pyysi saada mennä yksinään. Tuokion kuluttua tuli hän takaisin, vuodattaen hiljaisia kyyneliä.

Rekemme oli valmiina. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat kuistille meitä saattamaan. Kuomiin istui meitä kolme: Maria Ivanovna Palashkan kanssa ja minä; Saveljitsh kömpi kuskilaudalle.

– "Hyvästi, Maria Ivanovna, oma kyyhkyseni! Hyvästi, Pietari Andreitsh!" puheli papin rouva. "Onnea matkalle! Antakoon teille Jumala siunausta!"

Me läksimme. Linnanpäällikön talon akkunassa seisoi Shvabrin. Synkkä viha asui hänen kasvoillansa. Minä en tahtonut riemuita voitostani kukistetun viholliseni nähden, vaan käänsin silmäni toisaalle. Vihdoinkin ajoimme ulos linnan portista ja jätimme iki-päiviksi Belogorin linnan.

KOLMASTOISTA LUKU.
Vangitseminen

 
Nyt virkan' puolest' – anteeks' suokaatten! —
Mun täytyy teidät viedä vankeutehen.
– Niin, mennään vaan! Mut' ensin toki haluaisin
Ma, että asiasta selityksen saisin.
 

Knjashnin.

Näin nyt olin yhdessä tuon armaan tytön kanssa, jonka tähden vielä aamulla olin ollut niin kovassa tuskassa, – minä en oikein ottanut tuota uskoakseni ja luulin tuon kaiken olevan unta. Maria Ivanovna katsoi miettivästi milloin minuun, milloin tielle eikä nähtävästi vielä ollut ennättänyt oikein tointua. Olimme vaiti. Tunteemme olivat liiaksi rasittuneet. Huomaamattammekin tulimme parin tunnin kuluttua läheiseen linnaan, joka sekin oli Pugatshevin vallassa. Siellä muutimme hevosia. Katsoen kiiruusen, jolla hevosia valjastettiin sekä linnanpäälliköksi asetetun partasuisen kasakan kohteliaisuuteen, huomasin, että meidän ensimmäinen kyytimiehemme oli liiaksikin ennättänyt piestä kieltään ja että minua pidettiin keisarin suosikkina.

Läksimme eteenpäin. Oli jo hämärä, kun saavuimme lähelle erästä soreata pikku kaupunkia, josta, partasuisen linnanpäällikön puheen mukaan, oli suuri sotavoima tulossa Pugatshevin avuksi. Vahtimiehet pysäyttivät meidät. Kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi meidän kyytimiehemme ylpeästi:

– "Keisarin kummi emäntänsä kanssa".

Samassa piiritti meidät joukko husaareja, sättien ja toruen sanomattomasti.

– "Tule ulos, sinä peiakkaan kummi!" sanoi eräs vanha kersantti. "Äläs huoli, kyllä sinut pian kummitetaan, niin sinut kuin emäntäsikin".

Minä nousin reestä ja vaadin, että minut vietäisiin heidän päällikkönsä luokse. Nähtyään upseerin, lakkasivat sotamiehet sättimästä. Kersantti vei minua majorinsa luokse. Saveljitsh ei luopunut luotani, puhellen itsekseen:

– "Siinäpä se keisarin kummina-olo nyt on! Ojasta allikkoon… Laupias Jumala! Mitenhän vaan tämäkään päättynee?"

Reki kulki perässämme.

Viiden minuutin kuluttua tulimme kirkkaasti valaistun talon eteen. Kersantti jätti minut vahtisotamiehen luokse ja meni ilmoittamaan minua. Hän palasi heti kohta ja ilmoitti, ettei herra majorilla ole aikaa ottaa minua vastaan, vaan että hän määräsi minut vietäväksi vankihuoneesen ja emännän käski tuoda luokseen.

– "Mitä se on?" huusin vimmastuen. "Onko majori mieletön?"

– "En suinkaan tiedä, herra vänrikki", vastasi kersantti. "Herra majori sanoi vaan, että herra vänrikki olisi vietävä tyrmään ja että herra vänrikin rouva olisi tuotava herra majorin eteen, herra vänrikki".

Minä syöksin kuistille. Vartijat eivät pidättäneet minua, ja minä juoksin huoneesen, jossa istui viisi kuusi husaariupseeria lyömässä kortteja. Majori piti pankkia. Kuinka kovin hämmästyinkään, kun, katsahdettuani häneen, tunsin hänessä Ivan Ivanovitsh Surinin, joka ennen vanhaan oli voittanut minulta sata ruplaa Simbirskin ravintolassa.

– "Onko mahdollista?" huudahdin. "Ivan Ivanits!! Sinäkö?"

– "No ihme ja kumma, Pietari Andreitsh! Sepä hauskaa! Mistä matka?

Terve, veikkonen! Etkö suvaitsisi pistää korttia sinäkin?"

– "Ei, kiitoksia! Käskepä paremmin toimittaa minulle asuntoa".

– "Mimmoista asuntoa? Jää minun luokseni".

– "Ei sovi; minä en ole yksin".

– "Tuo kumppalisikin tänne!"

– "Minulla on mukanani … vaimo-ihminen".

– "Hei vaan! Mistä sen olet siepannut? Hi-hi!" Ja Surin vihelsi niin merkitsevästi, että kaikki purskahtivat nauramaan, ja minä kävin aivan hämilleni.

– "No", jatkoi Surin, "olkoon niin! Saat asunnonkin. Vahinko sentään… Olisimme toki pitäneet täällä yhdessä lystiä kuin ennenkin… Hohoi, poika! Miks'ei tänne tuoda tuota Pugatshevin kummia? vai niskoitteleeko muori? Sano, ettei hänen huoli pelätä, herra muka on varsin sievä, ei tee mitään pahaa".

– "Mitäs ajatteletkaan?" sanoin Surinille. "Mikä Pugatshevin kummi se on? Se on kapteeni Mironov-vainajan tytär, jonka olen pelastanut Pugatshevin rosvoilta ja jota nyt saatan isäni luokse maalle, jonne hänet jätänkin".

– "Kuinka! Sinuako sitten minulle äskön ilmoitettiin? Mitä hulluja tämä merkitsee?"

– "Perästä kerron kaikki. Mutta rauhoita nyt taivaan nimessä tyttöparka, jonka sinun husaarisi ovat peloittaneet pahan-päiväisesti".

Surin ryhtyi heti kohta toimiin. Hän tuli itse ulos pyytämään Maria Ivanovnalta anteeksi vastentahtoista erehdystänsä ja käski kersantin toimittaa hänelle parhaan kortteerin koko kaupungissa. Minä jäin yöksi Surinin luokse.

Päivällisen jälkeen jäätyämme kahden kesken kerroin Surinille tapaukseni. Hän kuunteli hyvin tarkasti. Lopetettuani kertomukseni, pyöritti hän päätään ja sanoi:

– "Kaikki tuo on hyvä, mutta yksi juttu on paha: mikä piru sinua naimaan vie? Minä olen rehellinen upseeri enkä tahdo sinua pettää; usko minua, naiminen on sulaa hulluutta. Aatteles nyt mikä tuska vetää vaimoa aina perässään ja kuulla lapsi-kakarain huutoa? Hylkää pois hupsu aikomus! Tottele minua: luovu sinä ajoissa kapteenin tyttärestä! Tie Simbirskiin on turvallinen, vast'-ikään olen sen puhdistanut rosvoista. Lähetä hänet huomenna yksinänsä vanhempiesi luokse ja jää itse minun joukkooni. – Orenburgiin sinun ei sovi palata. Jos jälleen joudut kapinallisten käsiin, niin tokkopa heistä enää niin helpolla pääset. Sillä lailla haihtuu nuo lempi-houreet itsestäänkin ja kaikki tulee jälleen hyväksi".

Vaikk'en ollutkaan kaikin puolin samaa mieltä hänen kanssaan, tunsin kumminkin, että velvollisuuteni vaati minua olemaan keisarinnan väessä. Minä päätin seurata Surinin neuvoa: lähettää Maria Ivanovna maalle ja jäädä Surinin joukkoon.

Saveljitsh tuli auttamaan minua riisumassa. Minä käskin hänen olla huomenna valmiin lähtemään kotia Maria Ivanovnan kanssa. Hän pani heti vastaan:

– "Älä semmoista ajattele, nuori herra. Ettäkö minä sinut jättäisin?

Kukas sinusta sitten huolta pitää? Mitäs vanhemmat sitten sanovat?"

Tuntien hänen itsepäisyytensä, päätin taivuttaa hänet lempeydellä ja sydämmellisyydellä.

– "Ystäväni, Arhip Saveljitsh!" puhelin hänelle. "Älä nyt kiellä minulta apuasi; palvelijaa minä en tarvitse, mutta minä en saa hetkeksikään rauhaa, jos Maria Ivanovna lähtee ilman sinua. Häntä palvellen, palvelet minuakin, sillä minä olen päättänyt naida hänet, niin kohta kuin asianhaarat sallivat".

Nyt löi Saveljitsh kätensä yhteen ja näytti sanomattomasti hämmästyneeltä.

– "Naida!" huudahti hän. "Lapsi naimaan menisi, niinkö? Mutta mitäs sanoo pappa ja mamma?"

– "Kyllä he suostuvat, suostuvat aivan varmaan", vastasin minä, "kun vaan oppivat tuntemaan Maria Ivanovnan. Luotanpa sinuunkin. Isä ja äiti uskovat sinua; ajathan meidän asiaamme, ajathan?"

Ukko oli liikutettu.

– "Voi herttainen Pietari Andreitsh!" sanoi hän. "Kovin nuorena sinä naida aiot, mutta onhan Maria Ivanovna niin armas ja hyvä, että syntihän olisi ilman ollakin. Olkoon menneeksi! Saatan kuin saatankin hänet, taivaan enkelin, ja uskollisesti kerron ja edespidän, ett'ei semmoiselle morsiamelle myötäjäisiä huoli ollenkaan".

Minä kiitin Saveljitshia ja panin maata samaan huoneesen Surinin kanssa. Innostuneena kuin olin, puhelin hänelle paljonkin. Surin keskusteli alussa vilkkaasti minun kanssani, mutta vähitellen kävi hänen puheensa yhä harvemmaksi ja sekavammaksi; viimein vastasi hän erääsen kysymykseni korsnauksella. Minä vaikenin ja noudatin kohta hänen esimerkkiänsä.

Huomenna varhain menin Maria Ivanovnan luokse. Minä ilmoitin hänelle aikomukseni. Hän hyväksyi ne kohta, pitäen niitä oikeina. Surinin joukon oli lähteminen kaupungista samana päivänä. Ei käynyt viivytteleminen. Minä sanoin samassa jäähyväiset Maria Ivanovnalle, jätettyäni hänet Saveljitshin huostaan ja annettuani hänelle kirjeen vietäväksi vanhemmilleni. Maria Ivanovna purskahti itkemään.

– "Hyvästi, Pietari Andreitsh", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Jumala yksin tietää, saammeko nähdä toisiamme enää vai emmekö; mutta sinua en unohda milloinkaan; hautaan asti olet sinä pysyvä sydämmessäni".

Minä en voinut vastata mitään. Ihmisiä tuli ympärilleni. Minä en tahtonut heidän nähden antautua tunteitteni valtaan. Maria Ivanovna läksi viimein. Minä palasin Surinin luokse, surullisena, äänetönnä. Hän tahtoi minua huvittaa, minun teki mieleni saattaa ajatukseni toisaalle: me vietimme päivän meluisasti ja läksimme illan suussa liikkeelle.

Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Talvi, joka oli tehnyt sotatoimille vastuksia, oli loppumassa, ja meidän kenraalimme varustelivat toimimaan yhteisesti. Pugatshev se aina vielä piiritti Orenburgia. Sillä välin keräytyi lähitienoille yhä enemmin sotajoukkoja, lähestyen kaikilta haaroin rosvojen pesää. Kapinaliset kylät antautuivat heti, nähdessään sotaväkeämme; rosvojoukot pakenivat meitä kaikkialla, ja kaikki ennusti pikaista ja onnellista loppua.

Pian sen jälkeen ruhtinas Golitsin löi Pugatshevin Tatishtshevan linnan luona, hajoitti hänen joukkonsa, vapautti Orenburgin, antaen siten kapinalle nähtävästi viimeisen, ratkaisevan iskun. Surin oli siihen aikaan määrätty kapinallisia Bashkirilais-joukkoja vastaan, jotka hajosivat, ennenkuin saimme heitä nähdäkään. Kevät pakoitti meidät pysähtymään erääsen tatarilaiseen kylään. Joet kävivät tulville ja tiet tulivat mahdottomiksi kulkea. Toimettomuudessamme oli meillä lohdutuksena se ajatus, että piakkoin oli loppuva tämä ikävä vähäpätöinen sota rosvoja ja villejä vastaan.

Pugatshev kumminkin oli päässyt pakenemaan. Hän ilmestyi Siperian kaivannoille, kokosi uusia joukkoja ja läksi jälleen liikkeelle. Pian levisivät tiedot hänen voitoistaan. Pian tuli tieto Kasanin valloituksesta ja Pugatshevin retkestä Moskovaa vastaan ja säikäytti päällikkömme, jotka olivat huolettomasti torkkuneet, luullen halveksittua kapinoitsijaa kokonaan jo muserretuksi. Surin sai käskyn käydä Volgan yli.

En rupea kertomaan sotaretkestämme ja sodan lakkaamisesta. Mainittakoonhan vaan, että kurjuus oli korkeimmillaan. Vallattomuus vallitsi kaikkialla; tilan-omistajat piilivät metsissä. Rosvojoukkoja vilisi kaikkialla; eri joukkojen päälliköt rankaisivat ja armahtivat omavaltaisesti; koko avara seutu, jossa raivosi suuria tulipaloja, oli kauheassa tilassa… Varjele hyvä Jumala näkemästä venäläistä kapinaa, mieletöntä, armotonta!

Pugatshev pakeni. Ivan Ivanovitsh Michelson ajoi häntä takaa. Pian saimme kuulla hänen täydellisestä häviöstään. Viimeinkin tuli Surinile tieto, että Pugatshev oli saatu kiinni, ja samalla myöskin käsky pysähtyä.

Sota oli päättynyt.

Viimeinkin olin siis pääsevä vanhempaini luokse! Ajatus, että saan painaa heitä rintaani vastaan, nähdä Maria Ivanovnan, josta en ollut saanut mitään tietoa, innosti ja riemastutti minua. Minä tanssin ilosta kuin lapsi. Surin nauroi ja olkapäitään nostellen puheli:

– "Ei sinulle kunnian kukko laula; hukkaan, hukkaan joudut naituasi!"

Kummallinen tunto kumminkin häiritsi iloani: ajatus ilkiöstä, joka oli tahrattu niin monen viattoman verellä, ajatus häntä uhkaavasta rangaistuksesta teki minut vastoin tahtoanikin levottomaksi:

– "Emeljan! Emeljan!" ajattelin itsekseni, "miks'et syössyt painettiin tai heittäynyt kartessi-tuiskuun? Parempaa et olisi saattanut keksiä".

Mitä taisin minä? Muisto hänestä oli eroittamattomasti yhdistetty muistoon armosta, jonka hän oli minulle osoittanut yhtenä elämänsä kauheimpia hetkiä, ja morsiameni pelastuksesta kunnottoman Shvabrinin käsistä.

Surin antoi minulle virkavapauden. Muutaman päivän perästä olin jälleen tuleva omaisteni luokse, olin näkevä Maria Ivanovnan… Äkkiäpä uusi odottamaton isku kohtasi minut.

Lähtöpäivänä, kun jo olin varustelemassa itseäni matkaan, astui luokseni Surin, peräti huolestuneen näköisenä ja paperi kädessä. Tunsin piston sydämmessäni. Minä säikähdin, tietämättäni mitä. Hän lähetti palvelijani ulos, sanoen tahtovansa puhua minun kanssani.

– "Mitä nyt?" kysyin levottomana.

– "Ikävä juttu", vastasi hän, antaen minulle paperin. "Luepas tuo; sen sain vast'ikään".

Minä rupesin lukemaan: se oli salainen käsky kaikille alapäälliköille, ottaa minut kiinni, missä vaan olisin, ja heti kohta lähettää minut vartioituna Kasaniin, tutkintokomiteaan, joka oli asetettu tutkimaan Pugatshevin asiata.

Paperi oli vähällä pudota kädestäni.

– "Ei auta!" sanoi Surin. "Minun täytyy totella käskyä. Luultavasti on huhu tuttavuudestasi Pugatshevin kanssa tavalla tai toisella tullut hallituksen korviin. Minä toivon, ett'ei asiasta tule mitään sen pahempaa, vaan, ettäs saat itsesi puolustetuksi komitean edessä. Älä sure, vaan lähde matkaan!"

Omatuntoni oli puhdas; oikeutta en pelännyt; mutta minua peloitti, ajatellessani, että suloisen kohtaamisen hetki täytyy siirtää tuonnemmaksi, kenties useammaksi kuukaudeksikin. Rattaat olivat valmiina. Surin sanoi minulle ystävällisesti jäähyväiset. Minä pantiin rattaille, jonne myös kävi kaksi husaaria, miekat paljaina. Niin lähdettiin kulkemaan valta-maantietä.

Minä olin vakuutettu, että syynä kaikkeen oli omavaltainen lähtöni Orenburgista. Sitä syytöstä vastaan oli minun helppo puolustaa itseäni: partioretket eivät olleet milloinkaan kielletyitä, vieläpä niihin kehoitettiinkin kaikin tavoin. Minua saatettiin syyttää liiallisesta rohkeudesta, vaan ei tottelemattomuudesta. Ystävällinen seurusteluni Pugatshevin kanssa saattoi tulla todistetuksi monen vieraanmiehen kautta ja oli varmaankin näyttävä hyvin epäluulon-alaiselta. Koko tien ajattelin minä tulevaa tutkintoa, mietin tarkoin vastauksiani ja päätin ilmoittaa Oikeudelle koko asian, pitäen senlaista puolustustapaa kaikkein yksinkertaisimpana ja samalla luotettavimpanakin.

Saavuin tuosta Kasaniin, hävitettyyn ja poltettuun. Katujen varsilla oli talojen sijassa kekälekasoja; katottomina, akkunattomina seisoivat kärvettyneet seinät. Semmoiset jäljet oli Pugatshev jättänyt!

Minut vietiin linnaan, joka oli säilynyt eheänä. Husaarit antoivat minut vahti-upseerin haltuun. Hän kutsutti sepän. Jalkoihini pantiin raudat. Sitten vietiin minut vankihuoneesen ja jätettiin yksikseni ahtaasen, pimeään kamariin, jossa ei ollut kuin pelkät seinät ja pieni akkuna, varustettu rautaristikolla.

Semmoinen alku ei tietänyt mitään hyvää. En kumminkaan menettänyt rohkeuttani ja toivoani. Minä hain lohdutusta kaikkein murheellisten lohduttajalta ja, maistettuani puhtaasta, mutta sorretusta sydämmestä lähteneen rukouksen suloisuutta, nukuin rauhassa, huolimatta siitä, mitä tuleva oli.

Seuraavana aamuna herätti minut vanginvartija, ilmoittaen, että minua vaaditaan Oikeuden eteen. Kaksi sotamiestä veivät minut pihan poikki linnanpäällikön taloon, jäivät itse eteiseen ja laskivat minut yksinäni sisään.

Minä astuin jotenkin avaraan saliin. Pöydän takana, joka oli täynnä papereita, istui kaksi henkeä: vanhanpuoleinen kenraali, hyvin kylmän ja ankaran näköinen, ja nuori kaartin kapteeni, noin kahdeksankolmatta vuoden iässä, varsin miellyttävä ulkonäöltään ja liukas käytöksissään. Ikkunan luona, eri pöydän takana, istui sihteeri, kynä korvan takana, kumartuneena paperin yli ja valmiina kirjoittamaan vastauksiani.

Tutkinto alkoi; kysyttiin nimeäni ja arvoani. Kenraali tiedusti, olinko Andrei Petrovitsh Grinevin poika. Vastattuani myöntämällä, sanoi hän:

– "Sääli, että niin kunnioitettavalla isällä on niin kunnoton poika!"

Minä vastasin levollisesti, että, syytettäköön minua mistä hyvänsä, minä toivon tekeväni syytökset tyhjiksi vilpittömällä selityksellä. Minun vakuutukseni ei ollut hänelle mieleen.

– "Näppärä näyt olevan", sanoi hän, kulmakarvojaan rypistäen; "mutta kyllä on nähty näppärämpiäkin".

Kapteeni kysyi minulta silloin, miten ja milloin minä tulin Pugatshevin palvelukseen ja millä toimilla hän minua oli käyttänyt.

Paheksumisella vastasin, että minä, vapasukuisena ja upseerina, en ole milloinkaan saattanut ruveta Pugatshevin palvelukseen ja ottaa häneltä vastaan toimia.

– "Mistä se sitten tulee,", jatkoi tutkija, "että vapasukuinen ja upseeri yksinään on saanut petturilta armon, silloin kuin kaikki hänen toverinsa on julmasti surmattu? Mistä se tulee, että tuo samainen vapasukuinen ja upseeri kaikessa ystävyydessä istuu pidoissa kapinallisten kanssa, ottaa heidän päämieleltään lahjoja, turkin, hevosen ja puoliruplaa rahaa? Mitenkä tämmöinen kummallinen ystävyys on saattanut syntyä ja mihin se perustakse, jollei kavallukseen tahi ainakin kelvottomaan ja rikokselliseen pelkuriuteen?"

Kapteenin sanat loukkasivat minua kipeästi. Suurella innolla alotin puolustukseni. Minä kerroin kuinka ensin olin tullut Pugatshevin kanssa tuttavaksi lumimyrskyssä, kuinka hän, valloitettuaan Belogorin linnan, oli tuntenut minut ja armahtanut minua. Minä sanoin, ett'en tosiaankaan katsonut häpeäksi ottaa häneltä vastaan turkkia ja hevosta, mutta että olin puolustanut Belogorin linnaa petturia vastaan viimeiseen mahdollisuuteen asti. Lopuksi vetosin kenraaliini, joka saattaisi todistaa uutteruuteni Orenburgin turmiollisen piirityksen aikana.

Vanha kenraali otti pöydältä avonaisen kirjan ja luki ääneensä:

"Teidän ylhäisyytenne kysymykseen vänrikki Grinevistä, jota syytetään osallisuudesta nykyiseen kapinaan ja yhteydestä rosvon kanssa ja niin muodoin luvattomista ja valapattoisista toimista; saan kunnian ilmoittaa: mainittu vänrikki Grinev oli palveluksessa Orenburgissa lokakuun alusta kulunutta vuotta 1773 tämän vuoden helmikuun 24 päivään asti, jolloin hän läksi pois kaupungista eikä ole sen koommin tänne palannut. Karkurien puheen mukaan on hän ollut Pugatshevin luona Berdissä ja käynyt yhdessä hänen kanssaan Belogorin linnassa, jossa hän ennen oli ollut sotapalveluksessa; mitä taas hänen käytökseensä tulee, niin saatan…"

Hän keskeytti lukemisensa ja sanoi minulle tuimasti:

– "Mitäs sanot tähän?"

Minä tahdoin jatkaa kuten olin alkanutkin ja selittää minun ja Maria Ivanovnan väliset suhteet yhtä vilpittömästi kuin muutkin asianhaarat, mutta äkkiä tuntui tuo minusta vastenmieliseltä. Minä ajattelin, että komitea, jos mainitsen Maria Ivanovnan nimen, vaatii hänetkin eteensä, sekoittaa hänen nimensä pahansuopain kelvottomiin syytöksiin ja saattaa hänet heidän eteensä – tuo ajatus oli niin kauhea, että minä kävin hämille ja sekaannuin.

Tuomarini, jotka olivat nähtävästi ruvenneet kuulemaan vastauksiani jollakin hyvänsuopaisuudella, saivat taaskin epäluuloja, nähtyään hämillä-oloni. Kaartin upseeri vaati, että pääsyyttäjä kutsuttaisiin esille. Kenraali käski kutsua "eilisen ilkiön". Minä käännyin nopeasti ovea kohti, odotellen syyttäjääni. Tuokion kuluttua kuului kahleitten kalsketta, ovi antautui, ja sisään astui – Shvabrin. Minä hämmästyin, nähdessäni kuinka hän oli muuttunut. Hän oli kauhean laiha ja kalpea. Hänen hivuksensa, vähän aikaa vielä sitten pikimustat, olivat kokonaan harmaissa; pitkä partansa oli takkuinen. Hän toisti syytöksensä heikolla, mutta rohkealla äänellä. Hänen ilmoituksensa mukaan oli Pugatshev lähettänyt minut vakojana Orenburgiin; minä muka läksin sieltä joka päivä partioretkille, antaakseni viholliselle kirjeitä kaikesta, mitä kaupungissa tapahtui; viimein yhdyin julkisesti Pugatsheviin, kuljin hänen kanssaan linnasta linnaan, koettaen kumminkin kaikin tavoin sortaa petturi-kumppaleitani, saadakseni heidän virkojansa ja käyttääkseni hyödykseni Pugatshevin antamia lahjoja. Minä kuuntelin ääneti Shvabrinin puhetta ja olin tyytyväinen yhteen: Maria Ivanovnan nimeä konna ei maininnut, lieneekö sitten hänen itserakkauttansa polttanut ajatus hänestä, joka oli hänet inholla hylännyt tai oliko hänen sydämmessään kipinäkään samaa tunnetta, mikä saattoi minutkin olemaan vaiti. Oli kuinka hyvänsä, – Belogorin linnanpäällikön tytärtä ei mainittu komitean istunnossa. Päätökseni vahvistui entistä lujemmaksi, ja kun tuomarit kysyivät, millä voisin kumota Shvabrinin syytökset, vastasin, että minä pysyn siinä, mitä jo olen sanonut, ja etten voi sanoa mitään muuta puolustuksekseni. Kenraali käski saattaa meidät ulos. Me läksimme yhdessä. Minä katsahdin levollisesti Shvabriniin, sanaakaan hänelle sanomatta. Hän veti suunsa ilkeään iva-nauruun ja, kädellään kannattaen kahleitaan, meni ohitseni. Minut vietiin tyrmään jälleen, eikä minua sen koommin enää viety tutkittavaksi.

Minä en nähnyt omin silmin kaikkea sitä, josta minun vielä on kertominen, mutta olen niin usein kuullut kerrottavan siitä, että pienimmätkin seikat ovat kiintyneet muistooni; tuntuu ikäänkuin itse olisin niissä näkymättömästi ollut läsnä.

Vanhempani olivat vastaanottaneet Maria Ivanovnan sydämmellisellä hyväntahtoisuudella, niinkuin vanhan-aikuisilla ihmisillä oli tapana. He pitivät sitä Jumalan hyvyytenä, että saivat turviinsa ja suojaansa ottaa orpoparan. Pian mielistyivät he häneen, sillä ken Maria Ivanovnan tunsi, hänen oli mahdoton olla rakastamatta häntä. Minun rakkauteni ei enää ollut isän mielestä pelkkää hulluutta; äidilläni puolestaan ei muuta toivoa ollutkaan kuin että hänen Petrushansa naisi tuon armaan kapteenin-tyttären.

Tieto minun kiinnipanostani säikäytti koko perheen. Maria Ivanovna oli kertonut heille kummallisen tuttavuuteni Pugatshevin kanssa niin yksinkertaisesti, että he olivat nauraneet sydämmen pohjasta koko asialle. Isä ei ottanut uskoaksensa, että minä olisin ollut osallinen häpeälliseen kapinaan, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen ja aatelis-säädyn hävittäminen. Hän tutki ankarasti Saveljitshia. Ukko ei salannut, että nuori herra muka oli ollut vieraissa Pugatshevin luona, mutta vakuutti ja vannoi, ett'ei hän ollut kavalluksesta kuullutkaan. Vanhukset rauhottuivat ja odottelivat vaan kärsimättömyydellä ilahduttavia tietoja. Maria Ivanovna oli kovin rauhaton, mutta hän ei puhunut mitään, sillä hän oli luonnostaan erittäin hiljainen ja varovainen.

Kului muutama viikko… Äkkiä sai isä kirjeen Pietarista sukulaiseltamme ruhtinas X:ltä. Ruhtinas kirjotti minusta. Tavallisten alkusanain jälkeen hän ilmoittaa, että epäluulot minun osallisuudestani kapinaan on nähty, valitettavasti liian todenperäisiksi, niin että kova rangaistus olisi minua kohdannut, jollei keisarinna, katsoen isän ansioihin ja vanhuuteen, olisi armahtanut rikoksellista poikaa ja päästänyt häntä häpeällisestä kuolemanrangaistuksesta, tuomiten hänet hänen elin-ajakseen siirtolaiseksi Siperian kaukaisempiin osiin.

Tämä odottamaton isku oli vähällä tappaa isäni. Hän menetti entisen lujuutensa: hänen surunsa (ennen niin äänetön), ilmoittihe katkerissa valituksissa.

– "Kuinka!" toisti hän vihoissansa. "Poikani on niin muodoin ollut osallinen Pugatshevin hankkeissa! Taivaan Jumala, mitä minun vielä piti näkemäni! Keisarinna päästää hänet kuolemanrangaistuksesta. Mitäpä helpoitusta minulle siitä! Rangaistus ei minua peloita: esi-isäni kuoli mestauslavalla, puolustaen sitä, mitä piti omatuntonsa pyhyytenä; isäni kärsi yhdessä Volinskin ja Krushtshevin kanssa. Mutta tässäpä vapasukuinen rupeaa valapattoiseksi, yhtyy rosvoihin, murhamiehiin, karkureihin… Häpeä suvullemme!…"

Äiti, pelästyneenä hänen epätoivostansa, ei uskaltanut itkeä hänen läsnäollessaan, vaan koetti rohkaista häntä, puhuen huhujen epävarmuudesta, ihmisten puheitten horjuvaisuudesta. Mutta isäni ei saanut lohdutusta.

Maria Ivanovna kärsi kaikista enimmin. Ollen vakuutettu, että minä olisin voinut puolustaa itseni puhtaaksi, jos vaan olisin tahtonut, hän arvasi asianlaadun ja piti itseänsä syynä onnettomuuteen. Hän salasi kaikilta kyyneleensä ja tuskansa, sillä välin aina vaan ajatellen keinoja minun pelastuksekseni.

Kerran illalla istui isä sohvalla, selaillen "Hovi-kalenteria"; mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, eikä tuon kirjan lukeminen tehnyt häneen tavallista vaikutustansa. Hän vihelteli vanhan-aikuista marssia. Äiti kutoi äännetönnä villaröijyä, pudottaen sillon tällöin kyynelen työllensä. Äkkiäpä Maria Ivanovna, joka myöskin istui siinä neulomassa, ilmoitti, että hänen täytyy välttämättömästi lähteä Pietariin, ja pyysi, että hänet varustettaisiin matkalle. Äiti tuli tuosta hyvin pahoille mielin.

– "Mitä sinä Pietarissa teet?" sanoi hän. "Tahdotko, Maria Ivanovna, sinäkin jättää meidät?"

Maria Ivanovna vastasi, että koko hänen kohtalonsa riippuu tästä matkasta, että hän, uskollisuutensa tähden kärsineen miehen tyttärenä, menee hakemaan suojelusta ja apua ylhäisiltä.

Isä painoi päänsä alas: jok'ainoa sana, mikä vähänkin muistutti hänen poikansa luullusta rikoksesta, oli hänen raskas kuulla ja tuntui hänestä pistopuheelta.

– "Mene vaan, lapseni", sanoi hän huoaten. "Me emme tahdo olla tiellä onnellesi. Suokoon vaan Jumala, että tuleva sulhasesi olisi kunnon mies eikä kelvoton kavaltaja." Hän nousi ja meni huoneesta pois.

Maria Ivanovna, jäätyään kahden kesken äidin kanssa, ilmoitti hänelle osaksi aikomuksensa. Äiti syleili häntä kyyneliä vuodattaen ja rukoili Jumalalta menestystä hänen aikomuksilleen. Maria Ivanovna varustettiin matkaan ja muutaman päivän perästä hän läksi uskollisen Palashkan ja uskollisen Saveljitshin kanssa, joka, väkisin erotettuna minusta, lohdutteli itseään edes sillä ajatuksella, että hän palvelee morsiantani.

Maria Ivanovna tuli onnellisesti Sofiaan ja, kuultuaan hovin olevan siihen aikaan Tsarskoje Selossa, päätti jäädä sinne. Aseman päällysmiehen talossa sai hän asunnokseen laipiolla eroitetun osan pientä huonetta. Puhelias päällysmiehen vaimo ilmoitti olevansa hovin uuninlämmittäjän tytär ja pyhitti hänet kaikkiin hovielämän salaisuuksiin. Hän kertoi mihin aikaan keisarinna tavallisesti heräsi, joi kahvia, oli kävelemässä; mitkä ylimykset milloinkin olivat hänen luonansa; mitä keisarinna eilen oli suvainnut puhua päivällispöydässä; keitä oli vastaan-ottanut eilen illalla. Sanalla sanoen Anna Vlasjevnan kertomus maksoi muutamia sivuja historiallisia muistelmia ja olisi ollut kallis muinais-muisto jälkeisille. Maria Ivanovna kuunteli tarkasti. He menivät puutarhaan. Anna Vlasjevna kertoi jokaisen lehtokujan ja sillan historian. Käveltyänsä tarpeekseen he palasivat asemalle; varsin tyytyväisinä toisiinsa.

Seuraavana aamuna nousi Maria Ivanovna varhain, puki päällensä ja meni hiljaa puutarhaan. Aamu oli kaunis, aurinko kultasi lehmusten latvoja, jotka syksyn viileä henki oli lakastuttanut. Puiston järvi oli rasvatyyneenä. Joutsenet olivat heränneet ja juhlallisesti uiskentelivat ulos rannan siivekkäistä pensaista. Maria Ivanovna kulki kauniin kedon syrjään, jonne vast'ikään oli pystytetty muistopatsas kreivin Pietari Aleksandrovitsh Rumantsovin äsköisten voittojen muistoksi. Äkkiä tuli pieni valkoinen koira, englantilaista rotua, haukkuen häntä vastaan. Maria Ivanovna säikähti ja samassa kuului miellyttävä naisen ääni:

– "Älkää pelätkö, ei se pure".

Maria Ivanovna näki vaimo-ihmisen istumassa penkillä vastapäätä muistopatsasta ja istui penkin toiseen päähän. Rouva katseli häntä tarkasti. Maria Ivanovna, heitettyään häneen muutaman silmäyksen, ennätti tarkastaa hänet. Rouva oli puettu valkoiseen aamupukuun, yö-myssyyn ja röijyyn. Hän oli nähtävästi noin neljänkymmenen iässä. Hänen lihavat, punottavat kasvonsa osoittivat ylevyyttä ja levollisuutta; siniset silmät ja hento hymy olivat sanomattoman viehättäviä. Rouva katkaisi äänettömyyden.

– "Varmaankaan ette ole täältä".

– "En ole; vasta eilen tulin maalta".

– "Tulitteko sukulaistenne kanssa?"

– "En; minä tulin yksin".

– "Yksin! Mutta olettehan vielä niin nuori".

– "Minulla ei ole isää eikä äitiä".

– "Olette sitten kaiketi jollakin asialla täällä?"

– "Aivan niin. Tulin antamaan pyyntökirjaa keisarinnalle".

– "Te olette orpo; luultavasti on teille tehty vääryyttä, loukattu teitä".

– "Ei suinkaan; tulin pyytämään armoa, en oikeutta".

– "Sallikaa kysyäni, kuka te olette?"

– "Kapteeni Mironovin tytär"

– "Kapteeni Mironovin! Hänenkö, joka oli päällikkönä jossakin Orenburgin kuvernementin linnoista?"

– "Niin juuri".

Rouva näkyi olevan liikutettu.

– "Suokaa anteeksi", sanoi hän vielä lempeämmällä äänellä, "suokaa anteeksi, jos sekaannuin asioihinne, mutta minä oleskelen hovissa; selittäkää minulle mitä te aiotte pyytää, kenties saatan auttaa teitä".

Maria Ivanovna nousi ja kiitti kunnioituksella. Kaikki tuossa tuntemattomassa rouvassa veti puoleensa hänen sydäntään ja herätti luottamusta häneen. Maria Ivanovna otti taskustaan paperin ja antoi sen rouvalle, joka rupesi lukemaan sitä itseksensä.