Kapteenin tytär

Me rupesimme keskustelemaan tilastamme, mutta äkkiä juoksee Vasilisa Jegorovna sisään, hengästyneenä ja kovin levotonna.

– "Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi kummastellen kapteeni.

– "Voi hyvät ihmiset!" vastasi Vasilisa Jegorovna. "Alajärven linna on valloitettu tän'aamuna. Isä Gerasimin renki palasi sieltä vast'ikään. Hän näki, kuinka se valloitettiin. Linnanpäällikkö ja kaikki upseerit on hirtetty. Kaikki sotamiehet on otettu vangiksi. Rosvo saattaa olla heti kohta täälläkin".

Tämä odottamaton tieto hämmästytti minua suuresti. Alajärven linnan päällikkö, hiljainen ja sievä nuori mies, oli minun tuttavani; pari kuukautta sitten oli hän, matkalla Orenburgista, nuoren vaimonsa kanssa poikennut Ivan Kusmitshin luona. Alajärven linna oli noin puolenkolmatta peninkulman päässä meiltä. Meidän oli joka hetki odottaminen Pugatshevin tuloa. Maria Ivanovnan kohtalo muistui heti mieleeni, ja minä kauhistuin.

– "Kuulkaas, Ivan Kusmitsh", sanoin minä kapteenille. "Meidän on velvollisuus puolustaa linnaa viimeiseen hengenvetoon saakka, siitä ei siis puhettakaan. Mutta täytyy pitää huolta siitä, että naiset pääsisivät turvaan. Lähettäkää heidät Orenburgiin, jos tie on vielä turvallinen, tahi kaukaiseen, enemmin luotettavaan linnaan, jonne rosvot eivät pääse".

Ivan Kusmitsh kääntyi vaimoonsa ja sanoi:

– "Niin, näethän, mamma, eiköhän tosiaankin ole parasta, että lähetämme teidät kauemmas, kunnes olemme suorinneet kapinallisista?"

– "Mitä joutavia!" sanoi kapteenin rouva. "Missä se semmoinen linna, jonne ei luodit pääse? Ja minkätähden Belogorin linna ei olisi luotettava? Olemmehan, Jumalan kiitos, asuneet tässä jo kolmattakymmentä vuotta. Olemme nähneet sekä Bashkirejä että Kirgisejä; kenties kestämme Pugatshevinkin rynnäkön".

– "No niin, mamma", vastasi Ivan Kusmitsh; "jää sinä tänne, jos tahdot, koskas luotat meidän linnaamme. Mutta kuinkas Mashan on laita? Hyvä on, jos kestämme, tai jos saamme apua; mutta aatteles, että pahukset valloittavat linnan?"

– "Niin no, silloin…"

Vasilisa Jegorovna vaikeni ja näytti hyvin levottomalta.

– "Ei maar, Vasilisa Jegorovna", jatkoi kapteeni, huomattuaan, että sanansa olivat vaikuttaneet, kenties ensi kertaa elämässä. "Masha ei saata jäädä tänne. Me lähetämme hänet Orenburgiin risti-äitinsä luokse: siellä on sotaväkeä sekä tykkejä yltäkyllin, muurikin on kivestä. Paras olisi, että sinäkin lähtisit hänen kanssaan sinne; ämmä sinä tosin jo olet, mutta saatpa nähdä, miten sulle käy, jos linna valloitetaan rynnäköllä".

– "Olkoon sitten niin", sanoi kapteenin rouva; "lähetetään vaan Masha Orenburgiin. Mutta minua älä unissasikaan pyydä: en lähde. Mitä minä enää vanhoilla päivilläni eroaisin sinusta ja menisin hautaani muualla hakemaan. Yhdessä-elo, yhdessä-kuolokin".

– "Sopii sekin", sanoi kapteeni. "Mutta on aika rientää. Vene valmistamaan Mashaa matkaan. Huomenna päivän koittaessa hän saa lähteä; annan hänelle saatto-miehetkin, vaikk'ei meillä väkeä ole liiaksi. Mutta missäs Masha on?"

– "Akulina Pamfilovnan luona", vastasi rouva. "Hän rupesi voimaan pahoin, kuultuaan Alajärven linnan valloituksesta; kunhan vaan ei tyttö sairastuisi. Herra Jumala, mimmoisiin aikoihin olemmekaan eläneet!"

Vasilisa Jegorovna meni puuhailemaan tyttären lähdön varustuksia. Keskustelua kapteenin luona vielä jatkettiin, mutta minä en siihen enää sekaantunut enkä mitään kuullutkaan. Maria Ivanovna tuli illallispöytään kalpeana, silmät itkusta punaisina. Me aterioitsimme sanaakaan puhumatta ja nousimme pöydästä tavallista pikemmin; sanottuamme jäähyväiset koko perheelle, läksimme kukin kotiamme. Minä olin tahallani unohduttanut miekkani sinne ja palasin sitä hakemaan; minä aavistin kohtaavani Maria Ivanovnan yksinään. Hän tulikin ovessa vastaani ja antoi minulle miekkani.

– "Hyvästi, Pietari Andreitsh!" sanoi hän kyynelet silmissä; "minua lähetetään Orenburgiin. Olkaa onnellinen; kenties sallii Jumala meidän vielä kohdata toisiamme; jollei, niin…" hän purskahti itkemään.

Minä painoin hänet rintaani vastaan.

– "Hyvästi, enkelini", sanoin minä; "hyvästi armaani, toivomani! Tapahtukoon minulle mitä tahansa; viimeinen ajatukseni olet oleva sinä, viimeinen rukoukseni on oleva sinun edestäsi".

Masha nyyhki, painaen päänsä rinnalleni. Minä suutelin häntä palavasti ja läksin kiirein askelin pois.

SEITSEMÄS LUKU.
Rynnäkkö

 
Pääni, pääni, sinä poloinen,
Pääni palvelemaan altis ain'!
Olet palvellut, sä päähyt jo,
Umpeen vuotta kolmeneljättä:
Etkä saanut ole, päähyt oi,
Kunniata etkä mainetta,
Etkä korkea arvoa.
Et ole saanut hyvää sanaakaan
Sait sä, päähyt parka, ainoastaan
Kaksi korkeata pylvästä
Sekä vaahteraisen poikkipuun,
Vielä paulan silkkinuoraisen.
 

Kansanlaulu.

Tänä yönä en nukkunut, en edes riisunutkaan, Olin päättänyt aamun koittaessa mennä linnan portille, josta Maria Ivanovnan oli määrä lähteä; siellä tahdoin hänelle sanoa viimeiset jäähyväiset. Tunsin itsessäni suuren muutoksen: sieluni rauhattomuus ei tuntunut minusta niin raskaalle, kuin tuo alakuloisuus, joka minua vielä joku aika sitten oli rasittanut. Eron katkeruuteen liittyi epäselviä, mutta suloisia toiveita sekä maltiton vaarain odottaminen ja jalon kunnianhimon tunteita. Yö kului. Olin lähtemäisilläni ulos, kun ovi avaantui ja korpraali tuli ilmoittamaan, että kasakat olivat yöllä lähteneet linnasta, vieden väkisin mukaansa Julain, ja että linnan edustalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä. Minä kauhistuin, ajatellessani, ettei Maria Ivanovna ennätäkään lähteä linnasta; minä annoin kiireesti muutamia käskyjä korpraalille ja riensin kapteenin taloon.

Aamu koitti. Kiirehtiessäni katua pitkin, kuulin äkkiä mainittavan nimeäni. Minä kysyin:

– "Minnes te menette?" kysyi Ivan Ignatjitsh, juosten perässäni. "Ivan Kusmitsh on jo vallilla ja lähetti minut teitä hakemaan. Pugatsh on tullut jo".

– "Läksikö Maria Ivanovna", kysäsin sydämmen ahdistuksella.

– "Ei ennättänyt", vastasi Ivan Ignatjitsh, "tie Orenburgiin on katkaistu; linnaa piiritetään. Kamala juttu, Pieta Andreitsh!"

Me menimme vallille, s.o. luonnolliselle ylennykselle, joka oli vahvistettu paaluilla. Sinne oli keräynnyt koko linnan väestö. Sotaväki seisoi aseissa. Tykki oli muutettu sinne jo eilen. Kapteeni käveli vähäisen joukkonsa edessä. Vaaran läheisyys teki vanhan sotilaan tavattoman reippaaksi. Arolla, vähän matkan päässä linnasta, ajeli parikymmentä ratsumiestä. Näköjään olivat ne kasakoita, mutta heidän joukossaan oli Bashkirejakin, joita oli helppo tuntea heidän karvalakeistaan ja nuoliviinistään. Kapteeni kulki sotaväkensä ympäri, ja sanoi heille:

– "Nyt, lapset, pankaamme kaikki voimamme altiiksi keisarinnan, äitimme, suojelukseksi; näyttäkäämme maailmalle, että olemme kunnon sotilaita!"

Sotamiehet ilmoittivat korkea-äänisesti suostumuksensa. Shvabrin seisoi vieressäni ja tarkasteli vihollista. Ratsumiehet arolla, huomattuaan liikettä linnassa, yhtyivät yhteen ryhmään ja rupesivat puhelemaan keskenään. Kapteeni käski Ivan Ignatjitshin asettaa tykin heitä kohtaan ja itse pisti sytyttimen reiän kohdalle. Luoti vingahti ja lensi heidän ylitsensä, tekemättä mitään vaaraa. Ratsumiehet hajosivat ja pian katosivat näkyvistä. Aro oli jälleen tyhjä.

Samassa tuli vallille Vasilisa Jegorovna ja hänen kanssaan Masha, joka ei ollut tahtonut jäädä yksin.

– "Kuinka käy?" kysyi kapteenin rouva. "Kuinka on tappelun laita?

Missäs vihollinen on?"

– "Ei ole vihollinen kaukana", vastasi Ivan Kusmitsh. "Jumalan avulla käy vielä kaikki hyvin. Hirvittääkö sinua, Masha?"

– "Ei, isäni", vastasi tyttö; "kotona yksin hirvittää enemmin".

Hän katsahti minuun ja väkisin myhähti. Minä ehdottomastikin puristin kädelläni miekan kahvaa, muistaen, että edellisenä päivänä olin sen saanut hänen kädestään, ikäänkuin armaani puolustukseksi. Sydämmeni sykki. Kuvailin itseäni hänen ritarikseen. Minä halusin saada osoittaa olevani ansiollinen hänen luottamukseensa ja odotin maltittomana ratkaisevaa hetkeä.

Sillä välin rupesi noin puolen virstan päästä linnasta olevan mäen takaa ilmaumaan uusia ratsuparvia, ja pian oli aro täynnä sotajoukkoja, keihäillä ja joutsilla varustettuja. Heidän keskellänsä, valkoisen ratsun selässä, ajeli mies punainen viitta päällä ja paljastettu miekka kädessä: se oli itse Pugatshev. Hän pysähtyi; muut keräytyivät hänen ympärilleen, ja nähtävästi hänen käskystänsä, erosi neljä miestä, jotka täyttä laukkaa kiitivät aivan linnan edustalle. Me tunsimme heissä omat petturimme. Yksi heistä piti päänsä päällä paperiliuskaa; toisella oli keihään nenässä Julain pää, jotka hän heitti vallin yli meidän luoksemme. Kalmukki paran pää putosi kapteenin jalkain juureen. Petturit huusivat:

– "Älkää ampuko; tulkaa ulos keisarin luokse! Keisari on täällä!"

– "Kyllä minä teidät keisaroin!" huusi Ivan Kusmitsh. "Pojat! Ampukaa!"

Sotamiehemme laukasivat pyssynsä. Kasakka joka oli pitänyt paperia, horjahti ja kaatui hevosen selästä. Muut läksivät kiireesti takaisin. Minä katsahdin Maria Ivanovnaan. Kauhistuneena Julain verisestä päästä, huumauneena laukauksesta, hän näkyi olevan aivan tunnoton. Kapteeni käski korpraalin ottaa paperin kaatuneen kasakan kädestä. Korpraali astui kedolle ja palasi heti, taluttaen kaatuneen hevosta. Hän antoi paperin kapteenille. Tämä luki sen itsekseen ja repäsi sitten palasiksi. Sillä välin kapinalliset varustelivat itseänsä rynnäkköön. Pian rupesi luoteja vinkumaan ympärillämme ja muutamia nuolia lensi maahan lähelle meitä sekä valliin.

– "Vasilisa Jegorovna!" sanoi kapteeni. "Tässä ei ole akkaväen paikka.

Vie pois Masha: näethän että tyttö parka on puolikuollut".

Vasilisa Jegorovna, joka oli tullut hyvin hiljaiseksi, katsahti arolle, jossa näkyi suuri liike; sen jälkeen kääntyi hän mieheensä ja sanoi: "Ivan Kusmitsh! Jumala on elämän ja kuoleman Herra: siunaa tytärtäsi. Masha, astu isäsi luo!"

Masha, kalpeana ja vavisten; astui Ivan Kusmitshin luo ja lankesi polvilleen. Vanha kapteeni teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitsensä, nosti hänet sitten ja, suudeltuaan tytärtänsä, sanoi hänelle muuttuneella äänellä:

– "Ole onnellinen Mashani! Rukoile Jumalaa: hän ei sinua hylkää. Jos kohtaat kelpo miehen, niin antakoon teille Jumala siunauksensa! Eläkää niinkuin mekin Vasilisa Jegorovnan kanssa. Hyvästi nyt Masha! – Vasilisa Jegorovna, viepäs hänet pikemmin täältä pois".

Masha heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.

– "Anna suuta minunkin", sanoi itkien kapteenin rouva. "Hyvästi nyt, hyvä Ivan Kusmitsh! Anna anteeksi, jos olen mieltäsi joskus pahoittanut".

– "Hyvästi, hyvästi, mammaseni!" puhui kapteeni, likistäen eukkoaan syliinsä. "Kas niin! Menkää nyt vaan kotia; jos ennätät, niin pane Masha sarasaniin".⁴

Kapteenin rouva tyttärineen menivät. Minä katsoin Maria Ivanovnan jälkeen; hän katsahti taakseen ja nyökkäsi päällään. Ivan Kusmitsh kääntyi meidän puoleemme, ja koko hänen huomionsa kiinnittyi viholliseen. Kapinalliset ajelivat päällikkönsä ympärillä ja rupesivat äkkiä astumaan aina hevosten selästä.

"Pysykää nyt lujina", sanoi kapteeni; "nyt tulee rynnäkkö…"

Samassa kajahti hirmuinen kiljunta ja huuto; viholliset tulivat juoksujalassa linnaa kohti. Tykkimme oli ladattu kartesseilla. Kapteeni odotti, kunnes he olivat tulleet aivan lähelle ja laukasi sitten. Kapinalliset syöksähtivät kummallekin puolelle ja peräytyivät. Heidän johtajansa jäi yksinään paikalleen. Hän viittoi miekalla ja näköjään innollisesti kehoitti heitä seuraamaan. Huuto ja kiljunta, jotka hetkiseksi olivat tau'onneet, kajahtivat uudelleen.

– "Nyt pojat", huusi kapteeni; "portit auki, lyö rumpua. Pojat eteenpäin, tehdään hyökkäys. Seuratkaa!"

Kapteeni, Ivan Ignatjitsh ja minä olimme silmänräpäyksessä vallin ulkopuolella; mutta säikähtynyt linnan-väki ei liikahtanut paikaltaan.

– "Mitäs te seisotte?" huusi Ivan Kusmitsh. "Kuollaan kuin oikeat sotamiehet!"

Samassa kapinalliset hyökkäsivät meidän päällemme ja syöksivät linnaan. Rumpu vaikeni; linnaväki heitti aseensa; minut olivat vähällä tallata jalkoihinsa, mutta minä nousin ja yhdessä kapinallisten kanssa menin linnaan.

Kapteeni oli saanut haavan päähänsä ja seisoi nyt keskellä vihollisia, jotka vaativat häneltä avaimia. Minä olin rientää hänelle avuksi, mutta muutamat rotevat kasakat ottivat minut kiinni ja sitoivat vöillään, sanellen: "Älkääpäs huoliko, te keisarin kieltäjät!" Meitä kuljetettiin pitkin katuja; asukkaat tulivat Pugatsheville vastaan, kantaen leipää-suolaa.⁵ Kirkonkellot soivat. Äkkiä kuului huuto, että keisari odottaa torilla vankeja ja vastaan ottaa valaa. Kansa läksi torille; meidätkin ajettiin sinne.

Pugatshev istui nojatuolilla kapteenin talon kuistilla. Hänen yllään oli kaunis kasakan kauhtana, kullalla kirjattu, korkea soopelin nahkainen ja kultatupsuilla varustettu lakki oli vedetty hänen säkenöiville silmilleen. Hänen kasvonsa näyttivät minusta tutuille. Hänen ympärillään seisoivat kasakkain vanhimmat. Isä Gerasim, kalpeana ja vavisten, seisoi kuistin vieressä, pitäen kädessään ristiä ja ikäänkuin ääneti rukoillen häntä tulevain uhrien puolesta. Torille asetettiin hätä-pikaa hirsipuuta. Meidän lähestyessämme, ajoivat Bashkirit väkijoukon hajalleen, ja meidät tuotiin Pugatshevin eteen. Kirkonkellojen ääni vaikeni; syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.

"Kuka näistä on linnanpäällikkö?" kysyi Pugatshev.

Linnan entinen kasakkain alaupseeri astui joukosta esiin ja osoitti Ivan Kusmitshia. Pugatshev katsahti vihaisesti ukkoon ja sanoi:

– "Kuinka uskalsit sinä vastustaa minua, keisariasi?"

Kapteeni, nääntymäisillään veren vuodatuksesta, kokosi viimeiset voimansa ja vastasi lujalla äänellä:

– "Sinä et ole keisari; olet vaan näethän rosvo ja petturi!"

Pugatshev rypisti kulmakarvojansa ja viittasi valkoisella liinalla.

Muutamat kasakat tarttuivat vanhukseen ja rupesivat raastamaan häntä hirsipuun luo. Poikkipuulle ilmaantui sama nenätön ja korvaton Bashkiri, jota edellisenä iltana olimme tutkineet. Hän piti kädessään nuoraa, ja tuokion kuluttua näin poloisen Ivan Kusmitshin riippuvan hirsipuussa.

Sen jälkeen tuotiin Pugatshevin eteen Ivan Ignatjitsh.

– "Tee vala", sanoi hänelle Pugatshev; "tee vala keisarille Pietari Feodorovitshille!"

– "Sinä et ole keisari", vastasi Ivan Ignatjitsh, toistaen kapteenin sanat. "Sinä olet rosvo ja petturi!"

Pugatshev viittasi jälleen liinallaan ja hyväntahtoinen luutnantti sai sijansa vanhan päällikkönsä viereen.

Tuli minun vuoroni. Minä katsoin rohkeasti Pugatsheviin, ollen valmis antamaan saman vastauksen kuin jalot toverinikin. Silloin huomasin, suureksi ihmeekseni, kapinallisten vanhimpain joukossa. Shvabrinin, jonka tukka oli leikattu pyöriöön ja jonka päällä oli kasakan kauhtana. Hän astui Pugatshevin luo ja kuiskasi hänelle jotain.

– "Hirteen!" sanoi Pugatshev, katsahtamattakaan minuun.

Paula viskattiin kaulaani. Minä rupesin rukoilemaan Jumalaa, sydämmestäni katuen kaikkia syntejäni ja rukoillen Häntä kaikkien puolesta, jotka olivat sydämmelleni kalliit. Minut tuotiin hirsipuun alle. "Älä pelkää, älä pelkää!" puhelivat minulle hirttäjät, tahtoen, kenties todenperästäkin, rohkaista minua. Äkkiäpä kuuluu huuto:

– "Pidättäkää, sen vietävät; pidättäkää!"

Pyövelit pysähtyivät. Minä käännyn ympäri ja huomaan Saveljitshin ryömivän Pugatshevin jalkain juuressa.

– "Isä armas!" puheli ukko parka; "mitäpäs hyötyä sulla herrasväen lapsen surmaamisesta? Päästä hänet; hänestä maksetaan lunnaat; saathan muille esimerkiksi ja peloitukseksi hirtättää minut, vanhan ukon!"

Pugatshev antoi merkin; minut päästettiin heti irti.

– "Sinulle antaa isä armon!" puhuttiin minulle.

En saata sanoa, että minä olisin ihastunut vapautumisesta; mutta enpä saata sanoa, että siitä oli paha mielenikään. Tunteeni olivat liian hämärät. Minut tuotiin uudestaan petturin luo ja asetettiin polvilleni. Pugatshev ojensi minulle suonikkaan kätensä.

– "Suutele kättä! Suutele kättä!" kehoiteltiin minua. Mutta minä olisin kernaammin kuollut minkä kovan kuoleman tahansa, kuin alentanut itseäni niin inhoittavasti.

– "Hyvä Pietari Andreitsh!" kuiskutteli minulle Saveljitsh takaapäin, lykkien minua. "Älä ole itsepäinen! Pianhan tuo on tehty. Sylkäise ja suutele kättä tuolta pahuks … (hyi!) muiskauta nyt vaan!"

Minä en liikahtanut paikaltani. Pugatshev otti kätensä pois ja sanoi naurahtaen:

– "Herra näkyy olevan puolipyöryksissä ilosta. Nostakaa hänet!"

Minut nostettiin ja päästettiin vapaaksi. Jäin katselemaan hirveän näytelmän jatkoa.

Asukkaat rupesivat tekemään valaa. He astuivat vuorotellen esiin, suudellen ristiä ja kumartaen Pugatsheville. Siinä seisoivat myös linnan sotamiehet. Komppanian räätäli leikkaeli tylsillä saksillaan heiltä palmikkoja pois. He astuivat sitten suutelemaan Pugatshevin kättä, joka julisti heille anteeksi-annon ja otti heidät omaan joukkoonsa. Tätä kesti noin kolme tuntia. Pugatshev nousi viimein nojatuolista ja astui kuistilta alas vanhimpainsa seurassa. Hänen eteensä talutettiin valkoinen hevonen, koristettu kalliilla päitsillä. Kaksi kasakkaa nosti hänet satulaan. Hän ilmoitti isä Gerasimille tahtovansa syödä päivällistä hänen luonaan. Samassa kuului naisen huutoja. Muutamat rosvot raastivat kuistille Vasilisa Jegorovnan, joka oli hajolla hapsin ja melkein alastonna. Yksi rosvoista oli jo ennättänyt pukeutua hänen röijyynsä. Toiset kiskoivat ulos patjoja, arkkuja, astioita, vaatteita ynnä muuta.

– "Armahtakaa", huusi eukko parka. "Armahtakaa! Viekää minua Ivan Kusmitshin luo!" Äkkiä katsahti hän hirsipuuhun ja huomasi siellä miehensä.

– "Konnat!" kiljasi hän vimmoissaan. "Mitä olette tehneet hänelle? Oi armas ukkoseni, kunnon sotamies! Eivät kajonneet sinuun Preussin pajonetit eikä Turkkilaisten luodit; et kaatunut sotatanterelle, vaan karannut pahantekijä sinut on surmannut!"

– "Saakaa vanha noita vaikenemaan!" käski Pugatshev.

Nuori kasakka löi häntä miekalla päähän; hän kaatui kuolijana kuistin portaille. Pugatshev läksi eteenpäin; väkijoukko hänen peräänsä.

KAHDEKSAS LUKU.
Kuokkavieras

Kuokkavieras on parempi Tatarilaista.

Venäläinen sananlasku.

Tori tyhjeni. Minä vaan seisoin samalla paikalla, kykenemättä järjestämään niin kauheiden liikutusten tärisyttämiä ajatuksiani.

Maria Ivanovnan kohtalo minua kaikista enemmin huoletti. Missä hän on? kuinka hänen on käynyt? Ennättikö hän päästä piiloon? Onko hänen piilopaikkansa turvallinen?… Levottomana astuin kapteenin taloon. Kaikkialla oli siellä tyhjää; tuolit, pöydät, arkut kaikki pirstoina, astiat palasina; kaikki oli huiskin haiskin. Minä juoksin portaita ylös, ja ensi kerta astuin Maria Ivanovnan kamariin. Minä näin hänen vuoteensa, jonka rosvot olivat hajoittaneet, kaappi oli rikottu ja rosvottu; lamppunen paloi vielä nurkassa tyhjän kuvakaapin edessä. Väliseinällä oli pieni peilikin säilynyt. Missä oli tämän hiljaisen immen-asunnon emäntä. Kauhea ajatus iski mieleeni: mitähän jos hän on rosvojen käsissä… Sydämmeni säpsähti… Minä purskahdin katkeraan itkuun ja lausuin kovasti armaani nimen… Samassa kuului kahinaa, ja kaapin takaa tuli esille Palashka, kalpeana ja vavisten.

– "Voi Pietari Andreitsh!" sanoi hän; lyöden kätensä yhteen. "Onpas tämä kauhun päivä!"

– "Missä Maria Ivanovna?" kysäsin kärsimättömästi. "Missä Maria Ivanovna?"

– "Kyllä hän on elossa", vastasi Palashka; "hän on piilossa Akulina Pamfilovnan luona".

– "Pappilassako!" huudahdin kauhistuen. "Taivas! Siellähän on Pugatshevkin".

Minä syöksin ulos huoneesta ja juoksin huimasti pappilaan, näkemättä, tuntematta tiellä mitään. Pappilasta kuului huutoja, naurua, lauluja… Pugatshev piti kemuja tovereineen. Palashkakin juoksi sinne perässäni. Minä lähetin hänet kutsumaan salaa Akulina Pamfilovnaa puheilleni. Hetken kuluttua papin rouva tuli ulos kuistille, tyhjä viinapullo kädessä.

– "Herran tähden! missä on Maria Ivanovna?" kysäsin minä sanomattomalla levottomuudella.

– "Meillä hän on, kyyhkyläinen; väliseinän takana vuoteellani makaa", vastasi papin rouva. "Voi, Pietari Andreitsh, kyllä oli vaara lähellä, mutta kaikki kävi sentään, Jumalan kiitos, hyvin. Pahus oli juuri istunut päivällispöytään, kun Masha heräsi ja rupesi valittamaan! Minä olin pudota säikähdyksestä. Hän kuuli sen ja kysyi: 'Ämmä! kuka täällä voivottelee?' Minä rosvolle kumarsin: 'veljeni-tytär, hyvä herra, sanoin minä; hän se siellä sairaana on maannut jo toista viikkoa'. – 'Onko hän nuori?' – 'Nuori on, herraseni'. – 'Näytäs, ämmä, mulle tyttöä!' – Tuntui kuin olisi puukolla pistetty sydämmeeni. 'Kyllä herra; mutta tyttöpä on kovin heikko eikä jaksa tulla luoksesi'. 'Mitä se tekee; minä menen itse'. – Ja niin meni pahus väliseinän taa, aatteles nyt! Meni ja veti uutimet sivulle, katsahti sitten tulisilla silmillään, mutta sitten, Jumalan olkoon kiitos, meni taas pois. Mutta minä, tiedätkös, valmistin jo itseäni piinaan ja kuolemaan. Onneksi Masha ei tuntenut häntä. Laupias suuri Jumala! onpas vaan tullut kauheita aikoja! Poloinen Ivan Kusmitsh! kukapa olisi tuota voinut luulla!… Entäs Vasilisa Jegorovna? Ja Ivan Ignatjitsh sitten? Mistäs syystä hänet hirttivät?… Milläs tavalla te sitten pääsitte vapaaksi? Mutta aika poika on vaan tuo Shvabrin, Aleksei Ivanitsh! Niin vaan leikkuuttikin hiuksensa ja mässää tuolla nyt par'aikaa muitten kanssa. Aika poika! Ja kun mainitsin minä veljeni tyttärestä, niin katsahti hän minuun, kuin olisi puukolla pistänyt; mutta ei sentään ilmoittanut asiaa, ja siitä häntä kiitän".

Samassa kuului päihtyneitten vieraiden huutoa ja isä Gerasimin ääni. Vieraat vaativat viinaa, isäntä kutsui emäntäänsä. Akulina Pamfilovnalle tuli kiire.

– "Menkää nyt kotianne, Pietari Audreitsh", sanoi hän: "nyt täytyy minun pitää huolta mässäävistä rosvoista. Menkää, muutoin saavat nähdä teidät. Jumala varjelkoon! Hyvästi, Pietari Andreitsh, käyköön nyt kuinka käyneekään; eihän Jumala meitä hylkää".

Hän meni. Vähän levollisempana läksin asuntooni. Torin poikki kulkiessani, näin muutamia Bashkireja tunkeilemasta hirsipuun luona; he raastivat saappaita hirtettyjen jaloista. Töin tuskin sain hillityksi vimmastukseni, huomattuani kuinka hyödytöntä minun sekaantumiseni olisi. Linnassa juoksenteli rosvoja, ryöstelemässä upseerien asuntoja; kaikkialla kuului juopuneiden pahantekijäin huutoja. Minä tulin kotiani. Saveljitsh oli kynnyksellä.

– "Jumalan kiitos, ettäs tulet", huudahti hän, minut nähtyään. "Luulin jo pahusten taaskin ottaneen sinut kiinni. Voi hyvä Pietari Andreitsh! Meiltä ovat hitot vieneet kaikki: vaatteet Ja kalut ja kapineet ja kaikki. Mutta kiitos Luojan, että edes sinut hengissä päästivät. Mutta tunsitkos rosvojen päällikköä?"

– "En tuntenut; kuka hän on sitten?"

– "Etkö tuntenut? Etkö muistakaan juoppolallia, joka viekotteli sinulta turkin kestikievarissa? Tuon jäniksen-nahkaisen, aivan uuden uutukaisen; saman, jonka tuo konna vielä ratkoi, päälleen saadaksensa!"

Minä hämmästyin. Tosiaankin oli Pugatshevin ja entisen oppaani välillä paljon yhtäläisyyttä. Nyt huomasin Pugatshevin ja oppaan samaksi mieheksi ja ymmärsin myös syyn, minkä tähden minua oli armahdettu. En saattanut olla ihmettelemättä omituista sattumusta: kuljeksijalle lahjoitettu turkki pelastaa minut hirrestä, ja kestikievareita myöten kuljeksiva juoppo piirittää linnoja ja uhkaa keisarikuntaa.

– "Etkö tahtoisi syödä jotakin?" kysyi tavoistaan luopumaton Saveljitsh, "kotona ei ole mitään, mutta pistäynpä ulos, ehkä sattuis jotain saamaan".

Jäätyäni yksin, vaivuin ajatuksiin. Mitä tuli minun tehdä? Jäädä linnaan, joka oli vihollisen hallussa, tai seurata hänen joukkoansa oli sopimatonta upseerille. Velvollisuuteni vaati minua menemään sinne, missä minusta vielä olisi hyötyä isänmaalle nykyisinä pulmallisina aikoina… Rakkaus sitä vastoin kehoitti minua jäämään Maria Ivanovnan luokse, puolustaakseni ja suojellakseni häntä. Vaikka nykyisissä oloissa olikin pikainen muutos silminnähtävästi odotettavana, en kumminkaan saattanut olla vapisematta, ajatellessani kuinka vaarallista hänen tilansa oli.

Mietteeni keskeytti eräs kasakka, joka tuli ilmoittamaan, että "suuri keisari vaatii minua luoksensa".

– "Missä hän on?" kysyin, valmiina tottelemaan.

– "Linnanpäällikön talossa", vastasi kasakka. "Päivällisen jälkeen meni hän saunaan ja nyt on pannut levolle. Voi, hyvä herra, kaikesta huomaa, että hän on kokea persona: päivällispöydässä suvaitsi hän syödä kaksi paistettua porsasta, ja kylpee niin kuumassa löylyssä, ettei itse Taras Kurotshkinkaan kestänyt, vaan antoi vastan Fomka Bikbaeville ja töin tuskin sai sitten itsensä kylmällä vedellä virvoitetuksi… Täytyy sanoa, että kaikki hänen manierinsa ovat niin noopelia… Saunassa kuului näyttäneen keisarillisia merkkejä rinnastaan: toisella puolella oli kaksipäinen kotka, toisella hänen personansa".

Minä en pitänyt tarpeellisena ruveta väittelemään näistä asioista kasakan kanssa, vaan läksin hänen kerallaan kapteenin taloon, tiellä koettaen ennakolta kuvailla mielessäni kohtaustani Pugatshevin kanssa ja arvata miten se päättyisi. Minä tietysti en saattanut olla aivan levollisella mielellä.

Tullessani kapteenin talolle oli jo hämärä. Hirsipuu uhreinensa haamoitti kaukaa hirveänä aaveena. Kapteenin rouvan ruumis oli yhä vielä kuistin vieressä; ovella oli kaksi kasakkaa vartioimassa. Kasakka joka oli minut tuonut, meni minua ilmoittamaan ja, palattuaan heti kohta, saattoi minut samaan huoneesen, jossa edellisenä iltana olin sanonut niin hellät jäähyväiset Maria Ivanovnalle.

Omituinen näky oli edessäni. Pöydän ympärillä, joka oli katettu pöytäliinalla ja täynnä pulloja ja laseja, istui Pugatshev ja kymmenkunta kasakkain vanhimpia, päässä lakit ja yllä kirjavat paidat, kiihtyneinä viinasta, kasvot punaisina ja säikkyvin silmin. Heidän joukossaan ei ollut Shvabrinia eikä meidän kasakkain alaupseeriakaan, noita uusia pettureita.

– "Ahaa, herra upseeri!" sanoi Pugatshev, nähtyään minut. "Terve tultuanne! Painakaa puuta!"

Pöytäkumppanit väistivät. Minä istahdin sanaakaan sanomatta tuolin reunalle. Naapurini, nuori kasakka, kaunis ja solakka mies, kaasi minulle lasin paloviinaa, johon en kajonnutkaan. Uteliaana rupesin katselemaan seuraa. Pugatshev istui kunniasijalla, kyynäspäät pöydällä ja nojaten leveään nyrkkiin mustapartaista leukaansa. Hänen kasvonsa piirteet, säännölliset ja jotenkin miellyttävät, eivät osoittaneet mitään julmuutta. Hän kääntyi usein erään noin viisikymmentä vuotta vanhan miehen puoleen, sanoen häntä milloin kreiviksi, milloin Timofejitshiksi, toisinaan vaariksikin. Kaikki kohtelivat toisiansa kuin toverit, osoittamatta mitään erinomaista kunnioitusta päälliköllensä. Puhuttiin tän'-aamuisesta rynnäköstä, kapinan levenemisestä ja tulevista toimista. Jokainen kerskaili, sanoi mielipiteensä ja vastusti ujostelematta Pugatshevia. Tässä kummallisessa sotaneuvostossa päätettiin mennä Orenburgia vastaan, – rohkea hanke, joka sittemmin oli vähällä onnistuakin! Huomenna oli määrä lähteä liikkeelle,

– "Nyt pojat", sanoi Pugatshev; "pistetään lauluksi; lauletaan minun lempilauluni! Tihumakov! ala sinä!"

Naapurini aloitti hienolla äänellä surumielisen viisun, jota muut kuorissa säestivät:

 
Sinisalo, sinisalo, älä humaja,
Älä miettimästä estä nuorta miestä nyt.
Aamun koittaessa tutkintohon mull' on tie,
Roman tuomarin, niin itse keisarimme luo.
– Sitten keisari käy multa kyselemään:
Sano, sano, sinä maalta tullut poikanen,
Kenen kera kävit varkahissa, rosvoilit;
Kuinka paljon sulla kumppaneita ollut on?
– Sulle virkan, suuri keisari ja toivoni,
Sanon todet valehettomat ja vakaiset,
Oli tovereita mulla neljä kaikkiaan:
Tover' ensimmäinen – sepä oli synkkä yö,
Toinen toverini – puukko oli välkkyvä,
Mutta kolmas – oli vainen kelpo ratsuni,
Vielä neljäskin ja se oli jäykkä joutseni.
Oli airueitakin: ne nuolet nopeat.
– Silloin lausuu suuri keisari ja toivoni:
Terve, terve, sinä maalta tullut poikanen!
Hyvin varkahissa kävit, hyvin vastailit.
Siitä palkinnoksi, poikaseni, meiltä saat:
Kedoll' avaralla asunnon sä korean,
Joss' on pystypuuta kaks' ja yksi poikkipuu.
 

Mahdoton on kuvailla mimmoisen vaikutuksen minuun teki tuo kansanlaulu hirsipuusta, juuri hirsipuun ansainneitten laulamana. Heidän totiset muotonsa, raikkaat äänensä, surumielinen lausunto sanoille, muutoinkin jo huomiota vetäville, – kaikki tuo synnytti minussa jonkinlaista runollista kauhistusta.

Vieraat joivat vielä lasillisen viinaa, nousivat sitten pöydästä ja sanoivat Pugatsheville jäähyväiset. Minä yritin seurata heidän esimerkkiään, mutta Pugatshev sanoi minulle: "Istu, minulla olisi puhumista sinun kanssasi". Me jäimme kahden kesken.

Tuokion olimme kumpikin ääneti. Pugatshev katsoi minuun tarkasti, joskus sirristäen vasenta silmäänsä sanomattoman viekkaasti ja pilkallisesti. Viimein hän rupesi nauramaan niin teeskentelemättömän iloisesti, että minä, katsoen häneen, rupesin myöskin nauramaan, tietämättä itsekään miksi.

– "No, herra upseeri!" sanoi hän minulle. "Taisitpa säikähtyä, kun meidän pojat panivat paulan kaulaasi? Musteni kai maailma silmissäsi, vai mitä?… Ja olisitpa kuin olisitkin saanut riippua maan ja taivaan välillä, jollei palvelijasi olisi tullut väliin. Minä tunsin heti kohta vanhan ukko-rahjuksen. Olisitkohan osannut aavistaakaan, että mies, joka opasti sinut kestikievariin, oli itse suuri keisari". (Hän otti päällensä salaperäisen, mahtavan katsannon). "Sinä olet syypää edessäni", jatkoi hän, "mutta minä armahdin sinua hyvän tekosi tähden, siitä, ettäs osoitit minulle palveluksen silloin kuin minun täytyi piillä vihollisiani. Saatpa vielä nähdä kummempiakin! Saatpa vielä enemmin tuta armoani, jahka vaan saan oman valtakunnan. Lupaatko palvella minua uskollisesti?"

Rosvon kysymys ja julkeus olivat mielestäni niin hassumaisia, etten saattanut olla naurahtamatta.

– "Mikä sinua naurattaa?" kysäsi hän, rypistäen kulmakarvojaan. "Vai etkö usko, että olen suuri keisari? Vastaa suoraan!"

Minä kävin hämille. Mahdotonta minun oli sanoa rosvoa keisariksi: se olisi ollut kelvotonta pelkuriutta. Sanoa häntä suoraan petturiksi, olisi ollut syöstä itseni surman suuhun, ja se, mihin olin ollut valmis hirsipuun juurella koko kansan läsnäollessa, ensimmäisessä vihan vimmassa, näytti minusta nyt hyödyttömältä kerskaamiselta. Minä epäilin. Synkkänä odotteli Pugatshev vastaustani. Vihdoin (ja vielä nytkin mielihyvällä muistelen tuota hetkeä) velvollisuuden tunto voitti inhimillisen heikkouden. Minä vastasin Pugatsheville:

– "Kuules, sanonpa sulle suoran totuuden. Päätä itse, saatanko tunnustaa sinut keisariksi? Olethan järkevä mies, huomaisithan kyllä minun vilpistelevän".