Neiti de Taverney

32. Tuomio

Fritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet hänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa enempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.

Viisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat tulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän asestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä muka herrojansa odotellen.

Ajajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen etuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja ja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon Saint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin vieraskäynnille.

Niinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja talon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista. Hän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän vartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta kaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden oikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat muukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden tapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä vihamielisiä aikeitaan.

Palvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat mestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää. Siksi olikin hän soittanut kellon rikki.

Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti valaissut.

Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.

Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin syytetylle.

Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli äskeistä iskua seurannut.

– Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, – lausui puheenjohtaja eli oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa – Mutta kovin kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä sinua noutamaan.

– Minä en käsitä teitä, – vastasi Balsamo koruttomasti.

– Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan syytetyn paikan ja asennon.

– Syytetyn? – sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen olkapäitään. – Minä en käsitä, – toisti hän.

– Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi… Luulisi, että sinä et kuule.

– Kyllä minä kuulen, – vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.

– Muistatko, veli, – jatkoi puheenjohtaja, – että ylihallitus viime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme tukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?

– Kenties… kyllä… en sitä kiellä.

– Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä omaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny… älä menetä rohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja vaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän vakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet tänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se puhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.

Balsamo ei vastannut mitään.

– Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä varoitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä: minä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla aseilla; puolustaudu.

Kun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja liikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina ja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.

– Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? – kysyi viimemainittu.

Balsamo kumarsi myöntävästi.

– Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut sinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on valmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.

– Tuon ilmoituksen jälkeen, – jatkoi puheenjohtaja, – yhdistys antoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia, joka meille oli ilmiannettu kavaltajana.

– Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme ne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta apureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa esineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä salaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan meille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva ilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis olleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.

Balsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden tai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi:

– Ei ollut helppoa vakoilla sinunlaistasi miestä; sinulla on pääsy kaikkialle avoinna; sinun tehtävänäsi on hiipiä kaikkialle ja hankkia itsellesi jalansijaa kaikkialla, missä vihollisillamme on asumus tai missä he harjoittavat jonkinlaista valtaa. Sinulla on käytettävinäsi kaikki luonnolliset apuneuvosi, jotka ovat äärettömät, sekä ne, jotka yhdistys antaa sinulle asiamme edistämiseksi. Kauan olemme häilyneet epävarmuudessa nähdessämme luonasi käyvän sellaisia vihollisia kuin Richelieu, rouva Dubarry ja Rohan. Sitäpaitsi pidit viime kokouksessamme huoneustossamme Rue Plâtrièren varrella puheen, ja se oli täynnä taitavia käänteitä, mitkä saivat meidät uskomaan sinun näyttelevän osaa, imarrellessasi tuota parantumatonta sukukuntaa, etsiessäsi niiden seuraa, jotka me koetamme hävittää maan päältä. Olemme jonkun ajan sallineet käytöksesi salaperäisyyttä onnellisen tuloksen toivossa; mutta vihdoin on harha hälvennyt.

Balsamo säilytti liikkumattomuutensa ja kylmäverisyytensä, joten puheenjohtaja jo alkoi käydä kärsimättömäksi.

– On kolme päivää, – sanoi hän, – siitä kun lähetettiin viisi vangitsemismääräystä. Hra de Sartines pyysi ne kuninkaalta, ja hän antoi ne täytäntöön pantaviksi heti kun ne olivat allekirjoitetut. Vielä samana päivänä esitettiin ne viidelle tärkeimmistä asiamiehistämme, jotka ovat hyvin hartaita, hyvin uskollisia Pariisissa asuvia veljiä. Kaikki viisi pidätettiin; kaksi heistä vietiin Bastiljiin, jonka kirjoihin heidät merkittiin salaisina vankeina, kaksi taasen syöstiin Vincennes'n tyrmään ja yksi sijoitettiin Bicêtren epäterveellisimpään koppiin. Tunnetko sinä nämä seikat?

– En, – virkkoi Balsamo.

– Sepä on omituista, kun otamme huomioon ne suhteet, joita sinulla on valtakunnan mahtavien kanssa. Mutta vielä omituisempaa on, että…

Balsamo kuunteli.

– Että hra de Sartines'lla voidakseen vangituttaa nämä viisi uskollista ystäväämme täytyi olla silmiensä edessä se ainoa kirjelappu, jossa luettavasti on mainittu näiden viiden uhrin nimet. Tuon kirjelapun lähetti sinulle ylineuvosto vuonna 1769, ja sinun itsesi oli otettava vastaan uudet jäsenet ja heti osoitettava heille ylineuvoston heille määräämä asema.

Balsamo ilmoitti kädenliikkeellä, että hän ei muistanut mitään.

– Tahdon auttaa muistiasi. Kysymyksessä olevat viisi henkilöä olivat osoitetut viidellä arabialaisella kirjaimella, ja nuo kirjaimet vastasivat sinulle annetussa paperissa näiden viiden uuden veljen nimiä ja salamerkkejä.

– Saattaa niin olla, – virkkoi Balsamo.

– Sinä siis tunnustat?

– Kaikki, mitä tahdotte.

Puheenjohtaja vilkaisi jäseniin kiinnittääkseen heidän huomionsa tähän tunnustukseen.

– No niin, – jatkoi hän, – tuossa samassa luettelossa, ainoassa, ota huomioosi, joka olisi voinut saattaa veljet vaaraan, oli vielä kuudes nimi. Muistatko sen?

Balsamo ei vastannut mitään.

– Se nimi oli: kreivi de Fenix.

– Totta, – myönsi Balsamo.

– Miksi siis, kun noiden viiden veljen nimet ovat joutuneet vangitsemiskäskyihin, miksi siis vain sinun nimeäsi kunnioitetaan, hellitään ja mielellään kuullaan lausuttavan hovissa ja ministerien odotushuoneissa? Jos veljemme ansaitsevat vankilan, ansaitset sen myös sinä. Mitä voit siihen vastata?

– En mitään.

– Ah, minä arvaan huomautuksesi. Sinä sanonet, että poliisit ovat omilla salaisilla keinoillaan urkkineet noiden vähemmän tunnettujen veljien nimet, mutta että heidän on täytynyt kunnioittaa omaasi, lähettilään, mahtavan miehen nimeä. Vieläpä väittänet että ne eivät ole edes osanneet epäillä tätä nimeä.

– Minä en väitä yhtään mitään.

– Sinun ylpeytesi elää kunniaasi kauemmin. Poliisi ei ole saanut tietoonsa noita nimiä muuten kuin lukemalla ylineuvoston sinulle lähettämän salaisen tiedonannon, ja kas tällä tavoin ne ovat saaneet sen lukeakseen: Sinä olit sulkenut sen lippaaseen, eikö totta?

– Eräänä päivänä lähti luotasi nainen kantaen tuota lipasta kainalossaan. Vakoilijamme huomasivat hänet ja seurasivat häntä poliisiministerin asunnolle Saint-Germainin esikaupunkiin. Olisimme voineet ehkäistä onnettomuuden heti alussaan; sillä ottamalla lippaan ja vangitsemalla naisen olisimme jälleen hankkineet itsellemme lepoa ja varmuutta. Mutta me tottelimme perussääntöjemme määräyksiä, ne kun käskevät kunnioittamaan niitä salaisia keinoja, joilla eräät vihityt uskovat palvelevansa asiaamme, vaikka nuo keinot toisinaan näyttäisivätkin kavallukselta tai varomattomuudelta.

Balsamo näkyi hyväksyvän tämän väitteen, mutta teki sen niin pienellä eleellä, että ilman hänen aikaisempaa liikkumattomuuttaan sitä ei olisi huomattukaan.

– Tuon naisen onnistui päästä poliisiministerin asuntoon, – sanoi puheenjohtaja; – hän antoi lippaan, ja kaikki tuli ilmi. Onko se totta?

– Aivan totta. Puheenjohtaja nousi.

– Kuka oli tuo nainen? – huudahti hän. – Kaunis, intohimoinen, kiintynyt sinuun ruumiltaan ja sielultaan, sinun hellästi rakastamasi, yhtä älykäs, yhtä taitava, yhtä notkea kuin joku pimeyden enkeleistä, jotka auttavat ihmistä menestymään pahassa. Lorenza Feliciani on sinun vaimosi, Balsamo!

Onnettomalta pääsi epätoivon kiljahdus.

– Olet kai todistettu syylliseksi? – sanoi puheenjohtaja.

– Tehkää johtopäätöksenne, – virkkoi Balsamo.

– En ole vielä lopettanut. Neljännestunti hänen tulostaan poliisiministerin luo saavuit sinne itse. Hän oli kylvänyt kavallusta; sinä tulit korjaamaan palkkion. Hän oli kuuliaisena palvelijana ottanut rikoksen tehdäkseen; sinä tulit komeasti päättämään häpeällisen työn. Lorenza poistui yksinään. Sinä epäilemättä kielsit hänet etkä tahtonut antautua vaaraan seuraamalla häntä. Sinä lähdit voitonriemuisena rouva Dubarryn kanssa, joka oli kutsuttu sinne kuulemaan suustasi maksun edellytyksellä tekemäsi ilmiannot… Sinä astuit tuon porton vaunuihin, kuten venemies astui egyptiläisen syntisen Marian mukana alukseen. Sinä jätit hra de Sartines'lle paperit, joilla hän saattoi syöstä meidät turmioon, mutta sinä toit mukanasi lippaan, joka olisi voinut koitua omaksi turmaksesi meidän piirissämme. Onneksi me näimme; Jumalan valo ei puutu meiltä, kun sitä tarvitsemme…

Balsamo kumarsi mitään virkkamatta.

– Nyt voin tehdä johtopäätökseni, – lisäsi puheenjohtaja. – Kaksi syyllistä ovat ilmiannetut veljeskunnalle: toinen on nainen, rikostoverisi, joka kenties viattomana, mutta silti tosiasiallisesti on vahingoittanut asiaamme paljastamalla salaisuuksiamme: toinen olet sinä, mestari, suurkopti, sinä loistava säde, joka olet ollut kyllin raukkamainen piiloutuaksesi naisen selän taakse, jotta kavallusta ei niin selvästi huomattaisi.

Balsamo kohotti verkalleen kalpeat kasvonsa ja loi asiamiehiin katseen, josta säkenöi kaikki se tuli, mikä kuulustelun alusta asti oli kytenyt hänen rinnassaan.

– Miksi syytätte tuota naista? – sanoi hän.

– Oh, tiedämme, että yrität häntä puolustaa; tiedämme, että rakastat häntä epäjumaloivalla rakkaudella ja että hän on sinulle kaikki kaikessa. Tiedämme, että hän on sinulle tieteen, onnen ja rikkauden lähde; tiedämme, että hän on sinulle hyödyllisempi ja arvokkaampi kuin koko maailma.

– Te tiedätte sen? – virkkoi Balsamo.

– Niin, me tiedämme sen ja me rankaisemme sinua paljoa ankarammin hänen kauttansa kuin iskemällä sinua itseäsi.

– Jatkakaa… Puheenjohtaja nousi.

– Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on rikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja veljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta, jonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin kieltänyt toverinsa.

– Ahaa! – huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.

– Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta kavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada Balsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta jäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus…

– Malttakaa, – virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. —

Unohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuus puhua asiassaan… Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja.

Odottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.

Asiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

– Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? – virkkoi Balsamo katkerasti hymyillen. – Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo tehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät kaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten jonkun seurata minua, jos haluatte.

– Mene! – sanoi puheenjohtaja.

Balsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan portaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan jäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen käsi oli riipuksissa.

– Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli aarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte kavaltaneen, – huudahti hän, – tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala ei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, – lisäsi hän.

Ja salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen ja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät hiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat, samalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa ammottava kaamean punainen haava.

– Julistakaa nyt tuomio, – sanoi Balsamo.

Peljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan kauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten hirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja sitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen palasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.

33. Ihminen ja Jumala

Sillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja viiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut muualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen ja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli johdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Nähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin alikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö miehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi hylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten hänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.

Tietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin hän meni, hän alkoi huutaa:

– Akharat, Akharat!

Se oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli suurin vaikutusvoima omistajaansa.

Mutta Balsamo laskeutui yhä. Alas päästyään hän ei edes muistanut kohotuttaa laskuovea, vaan katosi kauaksi käytävään.

– Haa, – huudahti Althotas, – sellainen on ihminen, sokea ja kiittämätön eläin! Palaa, Akharat, palaa! Ah, sinulle on kalliimpi tuo naurettava esine, jota nimitetään naiseksi, kuin minun edustamani inhimillinen täydellisyys! Sinä annat enemmän arvoa elämän palaselle kuin kuolemattomuudelle!

– Mutta ei! – huudahti hän hetkisen kuluttua. – Se lurjus on pettänyt mestarinsa, kuin halveksittava rosvo on hän leikkinyt luottamuksellani. Hän pelkäsi minun jäävän henkiin, minun, joka tieteessä olen häntä niin paljoa etevämpi. Hän on tahtonut periä melkein jo päättämäni vaivaloisen työn hedelmät; hän on virittänyt minulle ansan, minulle, mestarilleen, hyväntekijälleen. Voi sinua, Akharat!..

Ja vähitellen kiihtyi vanhuksen kiukku, hänen poskensa saivat kuumeisen hohteen; melkein sulkeutuneet silmät elostuivat jälleen synkästä fosforihehkusta, muistuttaen niitä valoja, joita lapset kuoleman pyhyyttä pilkaten asettelevat pääkallojen silmäkuoppiin.

Sitten hän huusi:

– Palaa, Akharat, palaa! Varo itseäsi! Sinä tiedät, että tunnen tultasynnyttäviä loihtuja, jotka herättävät yliluonnolliset henget. Gadin vuorilla olen loihtinut esiin saatanan, hänet, jota itämaalaiset tietäjät nimittivät Phegoriksi, ja pakoitettuna nousemaan kammottavista kuiluistaan saatana näyttäytyi minulle. Samalla vuorella, millä Mooses vastaanotti lain taulut, olen haastellut niiden seitsemän enkelin kanssa, jotka ovat Jumalan vihan lähettiläitä. Pelkällä tahtoni voimalla olen sytyttänyt seitsenhaaraisen kynttilän, jonka Trajanus ryösti juutalaisilta. Varo itseäsi, Akharat, varo itseäsi!

Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

Silloin hämmentyivät hänen ajatuksensa yhä enemmän ja enemmän.

– Etkö siis näe, onneton, – sanoi hän käheällä, korisevalla äänellä, – että kuolema uhkaa temmata minut kuin jonkun tavallisen luontokappaleen? Kuule, sinä voit tulla takaisin, Akharat; en tee sinulle pahaa; tule takaisin! Minä luovun tulen esilleloihtimisesta, sinun ei tarvitse peljätä pahoja henkiä, sinun ei tarvitse peljätä niitä seitsemää kostonenkeliä. Minä luovun kostosta, ja kuitenkin voisin lyödä sinut sellaisella peljästyksellä, että menettäisit järkesi ja tulisit kylmäksi kuin marmori, sillä minä osaan pysähdyttää verenkierron, Akharat. Palaa siis, en tee sinulle mitään pahaa; mutta päinvastoin, näetkös, voin tehdä sinulle paljon hyvää… Älä hylkää minua, Akharat, vaan huolehdi sensijaan elämästäni, niin kaikki aarteeni, kaikki salaisuuteni ovat sinun. Toimita niin, että saan elää, Akharat, hoivaa minut elämään opastaakseni ne sinulle. Katso!.. katso!..

Ja hän osoitti katseellaan ja vapisevalla sormellaan tuhansia esineitä, papereja ja pergamenttikääröjä, joita oli hajallaan tässä huoneessa.

Sitten hän odotteli, herkistyen kuuntelemaan, kuinka voimansa yhä enemmän uupuivat.

– Ah, sinä et palaa, – jatkoi hän; ah, luuletko, että minä tällä tavoin kuolen? Luulet kai, että kaikki jää sinulle tämän murhan tehtyäsi, sillä sinä juuri minut tapat! Hullu, sittenkin vaikka voisit lukea käsikirjoitukset, jotka ainoastaan minun silmäni osaavat tulkita, vaikka henki antaisikin sinulle parin kolmen vuosisadan pituisen elämän sekä minun tietoni, sanalla sanoen kyvyn käyttää näitä keräämiäni aineksia, niin et, sata kertaa et, kuitenkaan tule perillisekseni! Pysähdy, Akharat; tule takaisin, Akharat, tule edes hetkiseksi, vaikkapa vain ollaksesi saapuvilla tämän talon perikadossa, ollaksesi katselemassa komeata näytelmää, jonka sinulle valmistan. Akharat, Akharat, Akharat!

Hän ei saanut mitään vastausta, sillä tällävälin Balsamo vastasi mestarien syytökseen näyttämällä heille murhatun Lorenzan ruumiin; ja hyljätyn vanhuksen huudot kävivät yhä vihlovammiksi, epätoivo kahdisti hänen voimansa, ja hänen käheä ulvontansa tunki käytäviin, levittäen kauhua kauaksi kuten kahleensa katkaisseen tai häkkinsä rautaristikon särkeneen tiikerin karjunta.

– Haa, sinä et tule takaisin! – mylvi Althotas. – Haa, sinä halveksit minua, luotat heikkouteeni! Mutta kyllä minä sinulle näytän. Tulta, tulta, tulta!

Hän ulvoi nämä huutonsa niin raivokkaasti, että peljästyneistä vieraistansa vapautunut Balsamo havahtui syvästä surustaan. Hän otti Lorenzan ruumiin jälleen käsivarsilleen, nousi portaita ylös, laski taakkansa sohvalle, missä se kaksi tuntia aikaisemmin oli levännyt unessa, ja asettuen laskuluukulle kohosi äkkiä Althotaan silmien eteen.

– Ah, vihdoinkin, – huudahti vanhus riemuissaan, – sinä pelkäät! Sinä olet nähnyt, että kykenen kostamaan puolestani; sinä olet tullut, ja oikein siinä teitkin; sillä hetkistä myöhemmin olisin sytyttänyt tämän huoneen tuleen.

Balsamo katsahti häneen olkapäitään kohauttaen, mutta alentumatta virkkamaan sanaakaan vastaukseksi.

– Minulla on jano, – huusi Althotas, – minulla on jano! Anna minulle juotavaa, Akharat.

Balsamo ei vastannut mitään, ei hievahtanutkaan; hän katseli kuolevaa ikäänkuin nauttiakseen hänen kuolinkamppailunsa jokaisesta sekunnista.

– Kuuletko, – ulvoi Althotas, – kuuletko sinä?

Sama äänettömyys, synkkä katselija pysyi yhä yhtä liikkumattomana.

– Kuuletko, mitä sanon, Akharat? – kirkui vanhus niin kovalla äänellä, että olisi luullut hänen raatelevan rikki kurkkunsa raivatakseen tietä tälle vihansa viimeiselle purskahdukselle. – Veteni, anna minulle veteni!

Althotaan piirteet muuttuivat nyt nopeasti Ei enää ollut tulta katseessa, vaan ainoastaan kamala hornan kiilto; veri oli paennut poskilta, liikuntakyky oli lamautunut, hengitys melkein tauonnut. Hänen pitkät jäntevät käsivartensa, joilla hän oli kantanut pois Lorenzan kuin lapsen, nuo pitkät käsivarret kohosivat ylös, mutta hervottomina ja kelmumaisina kuin polyypin raajat. Kiukku oli kuluttanut ne vähät voimat, mitkä epätoivo hetkiseksi oli elvyttänyt.

– Haa, – virkkoi hän, – haa, en kuole mielestäsi tarpeeksi nopeasti! Sinä tahdot tappaa minut janoon! Haa, sinä ahmit silmilläsi käsikirjoituksiani, aarteitani! Luulet niiden olevan käsissäsi! Mutta malta, malta!

Ja tehden äärimmäisen ponnistuksen Althotas otti nojatuolinsa pielusten alta pullon ja avasi korkin. Kun sen sisältö joutui ilman kanssa kosketukseen, syöksähti pullon suusta liehuva liekki, jota Althotas levitti ympärilleen kuin taikaolento.

Heti syttyivät vanhuksen nojatuolin ympärille pinotut käsikirjoitukset, huoneeseen kasatut kirjat ja suurella vaivalla Kheopsin pyramiidien kätköistä ja Herkulanumin ensimäisistä kaivauksista haalitut pergamenttikääröt tuleen, leimahtaen nopeasti kuin ruuti. Tulimatto levisi marmorilattialle ja esitti Balsamon silmille jotakin niitä hornan liekehtiviä pyörteitä muistuttavaa, joista Dante puhuu.

Althotas kaiketi oletti, että Balsamo ryntäisi liekkien keskelle pelastaakseen tämän ensimäisen perinnön, jonka vanhus hävitti itsensä mukana. Mutta hän erehtyi; Balsamo pysyi tyynenä ja eristäysi liikkuvalle laskuovelle, jotta liekki ei voinut häntä saavuttaa.

Valkean loimu verhosi Althotaan, mutta sensijaan että olisi peljästynyt vanhus näytti olevan oikeassa elementissään, ikäänkuin liekki ei olisi häntä polttanut, vaan pikemmin hyväillyt, samaten kuin se hyväilee vanhojen linnojemme päätykoristeihin veistettyjä salamantereja.

Balsamo katseli häntä yhä; liekki tarttui laudoitukseen ja ympäröitsi vanhuksen kokonaan; se kiipesi valtavan tammisen nojatuolin jalkaa pitkin ja, ihmeellistä kyllä, vaikka se jo kärvensi siinä istujan alaruumista, tämä ei näkynyt sitä tuntevan.

Päinvastoin tämän ikäänkuin puhdistavan tulen kosketuksesta kuolevan lihakset kadottivat vähitellen pingoituksensa, ja tavaton, levollinen kirkkaus laskeutui kuin naamio hänen kasvonpiirteilleen. Ruumiistaan irtautunut iäkäs profeetta näkyi tällä viimeisellä hetkellään olevan valmis nousemaan tulivaunuillaan taivaaseen. Tällä viimeisellä hetkellä kaikkivaltias henki unohtaen aineen ja varmana, ettei sillä enää ollut mitään odotettavaa, kohosi voimakkaasti niihin ylempiin ilmapiireihin, joihin tuli näkyi sitä nostavan.

Tästä hetkestä alkaen Althotaan silmät, jotka lieskan ensi hohteesta näkyivät saaneen eloisuutensa takaisin, suuntautuivat johonkin epämääräiseen, etäiseen, mikä ei ollut taivasta eikä maata, vaikka ne ikäänkuin tahtoivat puhkaista näköpiirin. Tyynenä ja kohtaloonsa alistuvana, eritellen jokaista aistimusta, kuunnellen jokaista tuskaa ikäänkuin viimeistä maallista ääntä, vanha tietäjä kumahdutti jäähyväisensä elämälle ja toivolle.

– Kas niin, – sanoi hän, – minä kuolen ilman kaipausta. Maan päällä olen omistanut kaiken, tuntenut kaiken, kyennyt kaikkeen, mikä ihmisvoimille on sallittua. Olin vähällä saavuttaa kuolemattomuuden.

Balsamo purskahti kaameaan nauruun, jonka kolkko kaiku havahdutti vanhuksen.

Silloin singahdutti Althotas hänelle liekkien lävitse, jotka hunnun tapaan häntä verhosivat, hurjaa majesteetillisuutta ilmaisevan katseen.

– Niin, olet oikeassa, – sanoi hän; – on jotakin, mitä en ollut ottanut huomioon. En ollut ottanut huomioon Jumalaa.

Ja ikäänkuin tämä mahtava sana olisi juurineen riuhtaissut sielun hänen ruumiistaan Althotas vaipui taaksepäin nojatuolissansa. Hän oli antanut takaisin Jumalalle sen viimeisen huokauksen, jonka hän oli toivonut voivansa Jumalalta pidättää.

Balsamo huoahti; ja koettamatta pelastaa mitään kallisarvoisesta roviosta, jolle tämä toinen Zoroaster oli laskeutunut kuormaan, hän palasi alas Lorenzan luo ja irroittaen pontimen antoi laskuoven kohota takaisin kattoon, missä se asettui paikoilleen ja peitti hänen silmiltään tuon äärettömän, tulivuorenaukon tavoin kiehuvan uunin.

Koko yön roihuivat liekit hirmumyrskyn lailla Balsamon pään päällä, hänen tekemättänsä mitään niitä sammuttaakseen tai niitä paetakseen, niin tunnoton oli hän kaikelle vaaralle Lorenzan jäykistyneen ruumiin ääressä. Mutta vastoin hänen odotustaan tuli sammui kulutettuaan kaiken, nuoleskeltuaan paljaaksi tiiliholvin, jonka arvokkaat koristukset se oli hävittänyt, ja Balsamo kuuli viimeisen tohinan Althotaan viimeisten ulvahdusten lailla vaimenevan valitteluksi ja haihtuvan huokauksiin.