Neiti de Taverney

Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.

Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.

– Andrée, – virkkoi hän, – pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas ja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen joka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.

– Kyllä, Filip, – vastasi Andrée; – se on oleva ainoa onneni.

Mutta kaihan olet ilmoittanut isälle?

– Mistä?

– Lähdöstäsi.

– Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn toikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy helposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni, ja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi tarjoutua tilaisuuksia.

– Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! – mutisi Andrée. – Etkö erehdy, Filip?

– Sinä olet hänellä, – vastasi Filip, väistäen kysymystä, – ja se lohduttaa häntä, sisareni.

– Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.

– Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään lähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän vain rakastaa omalla tavallaan.

– Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä

– Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan, mitä kello nyt on?

– Neljännestä vailla yksi.

– Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis…

Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:

– Siis, – virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei olisi ilmaissut teeskentelyä, – siis, hyvästi, veljeni…

Filip syleili häntä viimeisen kerran.

– Näkemiin, – sanoi hän; – muista lupaustasi.

– Mitä lupausta?

– Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.

– Oi, vielä siitä puhutkin!

Hän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni oli kokonaan sortunut.

Filip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi häntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa. Filip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi ristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana seisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.

Tämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi puiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti, ja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein. Sitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva nyyhkytys.

– Jumalani, Jumalani! – huudahti hän. – Miksi jätät minut näin yksikseni maan päälle?

Ja hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua valkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.

Tällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée luuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki murheellisten kasvojen kohoavan edessään.

Siinä oli Gilbert.

14. Gilbertin romaani

Se oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä lohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.

Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään oli nytkähdytellyt.

Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen asennossaan ja katseessaan.

– Kas, taaskin hra Gilbert! – huudahti Andrée siihen keveään sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.

Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.

– Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? – kysyi hän.

– Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on jotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa?

Sanokaahan toki.

– Tahdotteko sen tietää? – virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.

– Kyllä.

– No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, – vastasi Gilbert.

– Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?

– Minä näen sen.

– Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, – virkkoi Andrée nostaen nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.

Gilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen nöyryydellään.

– Anteeksi, mademoiselle, – sanoi hän, minä vain kuulin teidän valituksenne.

– Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin…

– Aivan sattumalta, mademoiselle, – änkytti Gilbert, sillä hän tunsi valehtelevansa.

– Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli tuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne valitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle, pyydän.

– Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, – vastasi Gilbert äänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.

– Olenko minä nainen hra Gilbertille, – lausui ylpeä neito – Minä en kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.

– Mademoiselle, – virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin kohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena ja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin lähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole, mademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja uskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä, neiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan kuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni ojentumaan.

Gilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja kiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin perin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.

Mutta oli nyt kerran niin, että kaikki nuoressa miehessä pahoitti Andréeta, närkästytti häntä ja kiihoitti hänet haavoittaviin vastauksiin, ikäänkuin kaikki hänen kunnioituksensa olisi ollut herjaus, jokainen hänen rukouksistaan ärsytys. Aluksi tahtoi hän nousta löytääkseen tylymmän liikkeen ja häikäilemättömämmän vastauksen; mutta hermostunut puistatus pidätti hänet penkillä. Sitäpaitsi hän ajatteli, että seisaaltaan hänet nähtäisiin kauemmaksi ja nähtäisiin juttelemassa Gilbertin kanssa. Hän jäi siis penkillensä, sillä hän tahtoi kerran kaikkiaan musertaa jalallansa hyönteisen, joka alkoi käydä kiusalliseksi.

Hän vastasi siis:

– Luulin jo sanoneeni teille, hra Gilbert, että olette minulle tavattoman epämieluinen, että äänenne ärsyttää minua ja filosofiset elkeenne inhoittavat minua. Miksi siis, kun sen olen teille sanonut, itsepäisesti tahdotte minua yhä puhutella?

– Mademoiselle, – virkkoi Gilbert kalpeana, mutta tyynenä, – kunniallista naista ei voi loukata osoittamalla hänelle myötätuntoa. Kunnon mies on jokaisen muun ihmisolennon vertainen, ja minä, jota te noin itsepäisesti hyljitte, ansaitsen ehkä enemmän kuin joku muu sitä myötätuntoa, jonka mielipahakseni näen teidän minulta kieltävän.

Kuullessaan tämän kahteen kertaan lausutun sanan "myötätunto" Andrée avasi silmänsä suuriksi ja katsahti ivallisesti Gilbertiin.

– Myötätuntoa! – huudahti hän. – Myötätuntoako teiltä minua kohtaan, hra Gilbert? Olenko teidän suhteenne pettynyt! Pidin teitä hävyttömänä, mutta ette sentään sitä olekaan: te olette ainoastaan hullu.

– En ole hävytön enkä hullu, – vastasi Gilbert näennäisellä levollisuudella, joka epäilemättä oli hyvin vaikeata tälle ylpeäksi tuntemallemme sielulle. – En, mademoiselle, sillä luonto on tehnyt minut vertaiseksenne, ja sattuma on saattanut teidät minulle kiitollisuuden velkaan.

– Sattuma taaskin? – virkkoi Andrée pilkallisesti.

– Kaitselmus, olisi minun pitänyt sanoa. En olisi teille tästä koskaan puhunut, elleivät loukkaavat sananne olisi palauttaneet muistiani.

– Teille kiitollisuuden velassa, minäkö olisin teille kiitollisuuden velassa, mitä kuulenkaan? Miten te sen sanoittekaan, Gilbert?

– Minua hävettäisi teidän kiittämättömyytenne, mademoiselle; ja Jumala, joka on luonut teidät niin kauniiksi, on kauneutenne vastapainoksi antanut teille kyllin muitakin vikoja.

Tällä kertaa Andrée nousi.

– Kas niin, suokaa minulle anteeksi, – virkkoi Gilbert; – toisinaan tekin ärsytätte minua liiaksi, ja silloin unohdan kaiken myötätunnon, jonka minussa herätätte.

Andrée puhkesi sellaiseen nauruun, että Gilbertin suuttumuksen olisi luullut kohoavan huippuunsa; mutta hänen kummastuksekseen nuori mies ei kiihoittunut. Tämä laski käsivartensa ristiin rinnalleen, säilytti tulisen katseensa vihaisen ja itsepäisen ilmeen ja odotti kärsivällisesti tytön törkeästi loukkaavan naurun loppumista.

– Mademoiselle, – sanoi Gilbert kylmästi Andréelle, – suvaitkaa vastata yhteen ainoaan kysymykseen. Kunnioitatteko isäänne?

– Minusta näyttää todellakin, että te kuulustelette minua, hra Gilbert! – huudahti neitonen ylvään ylpeästi.

– Niin, te kunnioitatte isäänne, – jatkoi Gilbert, – mutta ette tee sitä hänen avujensa ja hyveittensä vuoksi. Ette, vaan yksinomaan siksi, että hän on antanut teille elämän. Valitettavasti, ja se teidän täytyy tietää, arvoisa neiti, isänne ansaitsee kunnioitusta vain yhdestä syystä, mutta se on sittenkin syy. Vielä enemmänkin; tästä ainoasta hyvästä työstä, elämän lahjasta, – jatkoi Gilbert, vuorostaan kiihtyen halveksivasta säälistä, – tästä ainoasta hyvästä työstä olette velvollinen hyväntekijää rakastamaan. No niin, mademoiselle, jos punnitsemme asiaa periaatteellisesti, miksi loukkaatte minua, miksi työnnätte minut luotanne, miksi vihaatte minua, joka tosin en ole teille lahjoittanut elämää, mutta joka olen sen pelastanut?

– Te, – huudahti Andrée, – tekö olette pelastanut henkeni?

– Oi, ette ole sitä edes ajatellut, – sanoi Gilbert, – tai pikemminkin olette sen unohtanut; ja se onkin hyvin luonnollista, koska tapauksesta jo piakkoin on kulunut vuosi. No niin, mademoiselle, minun täytyy siis kertoa se teille eli virkistää muistianne. Niin, minä pelastin henkenne panemalla omani alttiiksi.

– Tahtonette toki olla niin ystävällinen, hra Gilbert, – virkkoi Andrée hyvin kalpeana, – että ilmoitatte minulle missä ja milloin?

– Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten toisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen väkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV: n torille pitkän jonon ruumiita ja haavoitettuja.

– Ah, toukokuun 31. päivänä.

– Niin, mademoiselle.

Andrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.

– Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut, hra Gilbert?

– Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa

– Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä en sitä tiennyt.

Ei, minä en ole parooni de Balsamo, – virkkoi Gilbert säihkyvin silmin ja väräjävin huulin. – Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert, joka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti teitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin mielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert, joka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta, jonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne saarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen omiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert, joka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa, tarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert, huomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita komentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki voimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla käsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät pelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät häntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin liikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä veri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja uhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin kun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti taivasta.

Gilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, – hurjana, luonnonsuorana, ylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä Andréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen katselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli ollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert ei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin ollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista halveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin taistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä hyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi loppulauseena lisäämään:

– Älkää nyt, mademoiselle, sentään inhotko minua enempiä kuin ennen, sillä se ei olisi ainoastaan vääryyttä, vaan kiittämättömyyttäkin, niinkuin teille äsken sanoin ja nyt toistan.

Mutta tämän kuullessaan Andrée kohotti ylpeän päänsä ja lausui mitä välinpitämättömimmän julmalla äänellä:

– Hra Gilbert, kauanko, jos saan kysyä, elitte hra Rousseaun oppilaana?

– Kolme kuukautta luullakseni, mademoiselle, – vastasi Gilbert yksinkertaisesti, – lukuunottamatta niitä vuorokausia, jotka olin sairaana tukehtumistilan jälkeen toukokuun 31. päivänä.

– Te erehdytte, – virkkoi tyttö, – en pyydä teitä suinkaan ilmoittamaan, olitteko sairaana vai ettekö… en kysele tukehtumisia… se kaiketi taiteellisesti seppelöi kertomuksenne… mutta se liikuttaa minua vähän. Tahdoin vain teille sanoa, että vietettyänne ainoastaan kolme kuukautta kuuluisan kirjailijan luona, olette oivallisesti käyttänyt tilaisuutta hyväksenne, ja että oppilas laatii ensi otteellaan romaaneja, jotka ovat melkein hänen mestarinsa julkaisemien teosten arvoiset.

Gilbert, joka oli tyynesti kuunnellut, luullen, että Andrée hänen lausumiinsa intohimoisiin sanoihin vastaisi vakavasti, putosi tämän verisen ivan iskemänä herkkäuskoisen hyväntahtoisuutensa ylväästä korkeudesta.

– Romaaneja, – jupisi hän närkästyneenä, – te pidätte romaanina, mitä teille olen kertonut!

– Niin, monsieur, – sanoi Andrée, – romaanina, toistan sanan. Kuitenkaan ette ole pakoittanut minua sitä lukemaan, ja siitä olen teille hyvilläni. Mutta minun täytyy syvästi valittaa, että en voi sitä palkita arvonsa mukaan: turhaan sitä yrittäisin, romaaninne kun ei ole maksettavissa.

– Näinkö te siis minulle vastaatte? – änkytti Gilbert kivistelevin sydämin ja sammunein silmin.

– Minä en edes vastaa teille, herraseni, – sanoi Andrée työntäen hänet tieltään.

Siinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä, tahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen puhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei ollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren miehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut saapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti de Taverneylle sanoa.

Silloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin ilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä kohdellut, kysyi:

– Mikä on, lapseni?

– Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä tapaamaan, – vastasi Nicole.

– Missä he ovat?

– Neidin luona.

– Tule.

Andrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään ivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana kuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin huimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota pitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:

"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen sulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi voinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle sinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria… Nyt kun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen mies… Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney; kahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt; Andrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!.. Näkemiin, Andrée!"

Ja hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi, joka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.

15. Isä ja tytär

Lehtokujan päähän ehdittyään Andrée todellakin huomasi marskin ja isänsä, jotka kävelivät portaitten edessä häntä odotellen.

Ystävykset näkyivät olevan mitä hilpeimmällä tuulella siinä käsihakaa astuessaan. Hovissa ei vielä ollut nähty Orestesta ja Pyladesta niin tarkkaan esitettyinä. Andréen saapuessa molemmat vanhukset ilostuivat vielä enemmän ja huomauttelivat toisilleen tytön säteilevää kauneutta, jonka suuttumus ja ripeä käynti oli vielä kohottanut.

Marski tervehti Andréeta niinkuin hän olisi tervehtänyt ilmettyä rouva de Pompadouria. Tämä vivahdus ei jäänyt Taverneyltä huomaamatta, ja se miellytti häntä; mutta Andréeta kummastutti tuo kunnioituksen ja vapaan kohteliaisuuden sekoitus; sillä taitava hovimies osasi kumarrukseen sijoittaa yhtä monta erityisseikkaa kuin Covielle osasi sovittaa ranskankielisiä lauseita yhden ainoan turkkilaisen sanan tulkintaan.

Andrée vastasi tervehdykseen kumarruksella, joka oli yhtä virallisen kohtelias hänen isälleen kuin marskillekin; sitten hän hurmaavan sievästi kehoitti molempia astumaan hänen huoneeseensa.

Marski ihmetteli aistikasta siisteyttä, joka oli suojan sisustuksen ja rakennustyylin ainoa ylellisyys. Kukilla ja pienellä määrällä valkoista musliinia Andrée ei ollut synkästä kammiostaan tehnyt palatsia, vaan temppelin. Hra Richelieu istahti isokukkaisella vihreällä Persian karttuunilla päällystettyyn nojatuoliin suuren kiinalaisen suppilon alle, josta riippui hyvänhajuisia akaasian ja vaahteran terttuja kurjenmiekkojen ja Bengalin ruusujen keskeltä.

Taverney sai samallaisen nojatuolin; Andrée istahti telttatuolille nojaten kyynäspäätään klaveeria vasten, joka myöskin oli isoon saksilaiseen porsliinimaljakkoon asetetuilla kukilla koristettu.

– Mademoiselle, – sanoi marski, – tulen hänen majesteettinsa puolesta tuomaan teille vilpittömät onnittelut, joihin teidän lumoava äänenne ja teidän täydellinen soittotaituruutenne on saanut kaikki harjoituksen kuuntelijat puhkeamaan. Hänen majesteettinsa pelkäsi herättävänsä teille kadehtijoita ja kadehtijattaria, jos olisi teitä liian äänekkäästi ylistänyt. Hän on siis suvainnut antaa minun toimekseni ilmoittaa teille, miten suuren ilon hänelle tuotitte.

Heleästi punastuessaan Andrée oli niin kaunis, että marski jatkoi kuin olisi puhunut omassa asiassaan.

– Kuningas, – virkkoi hän, – vakuutti minulle, että hän hovissaan ei vielä ollut nähnyt ketään, jossa samassa määrässä kuin teissä, neitiseni, yhtyivät hengen lahjat ja piirteiden sulo.

– Unohdatte sydämen avut, – lisäsi Taverney innostuen. – Andrée on tytöistä parhain.

Marski oli jo uskoa, että ystävänsä hyrähtäisi itkuun. Ihaillen tätä isällisen tunteellisuuden ponnistusta hän huudahti:

– Sydämen! Oi, hyvä parooni, te yksin kykenette arvostelemaan neidin sydämen hellyyttä, jospa olisin viidenkolmatta vuotias, niin laskisin hänen jalkojensa juureen elämäni ja omaisuuteni!

Andrée ei vielä osannut ottaa hovimiehen ylistystä keveästi Hän vastasi Richelieun sanoihin vain merkityksettömällä hymähdyksellä.

– Mademoiselle, – virkkoi tämä, – kuningas on suvainnut pyytää teitä vastaanottamaan häneltä mielihyvänsä todistuksen, ja hän on antanut isänne, hra paroonin, toimeksi sen teille jättää. Mitä on minun nyt teidän puolestanne vastattava hänen majesteetillensa?

– Monsieur, – sanoi Andrée, näkemättä menettelyssään muuta kuin jokaisen alamaisen puolelta kuninkaalle tulevaa luonnollista kunnioitusta, – olkaa hyvä ja vakuuttakaa hänen majesteetilleen hartainta kiitollisuuttani. Sanokaa hänen majesteetilleen, että hän tekee minut ylenmäärin onnelliseksi ajatellessaan minua ja että olen aivan arvoton ansaitsemaan niin mahtavan hallitsijan huomiota.

Richelieu näkyi hurmaantuvan tästä vastauksesta, jonka nuori tyttö lausui varmalla äänellä ja ilman pienintäkään epäröimistä. Hän tarttui tämän käteen, suudellen sitä kunnioittavasti ja katsellen sitä nautinnolla.

– Kuninkaallinen käsi, – huudahti hän, – jalka kuin haltijattarella… sielukkuutta, tahdon lujuutta, viattomuutta… Ah, parooni, sellainen aarre!.. Tyttärenne ei ole mikään tavallinen tyttö, vaan kuningatar…

Tämän lausuttuaan hän sanoi hyvästi, jättäen Taverneyn Andréen luo.

Isän povi paisui nyt yhäti enemmän ylpeydestä ja toivosta.

Ken tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen filosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin siemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut, että Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä sielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen johdosta voinut huudahtaa:

"Minä en ole muuttunut, vaan aika."

Hän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö, jonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet silmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.

– Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa oli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on, pyydän?

"Ah", ajatteli Taverney, "tytössä herää voitonpyyntiä… Kas, enpä olisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!"

Hän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli antanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille makeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän taskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.

– Kas tässä, – sanoi hän.

– Ah, jalokiviä! – virkahti Andrée.

– Pidätkö niistä?

Siinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa timanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat ja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin kolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.

– Hyvä Jumala, isä! – huudahti Andrée.

– No?

– Nämä ovat liian komeita… kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin noita kantaa… Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän timanttirikkauteen?

– Valittele siis, pyydän! – sanoi Taverney ivallisesti.

– Monsieur, te käsitätte minut väärin… Olen pahoillani, etten voi käyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.

– Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni, on kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.

– Mutta, monsieur… tämä kuninkaan ystävällisyys…

– Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? – sanoi Taverney.

– Ah, anteeksi, isäni: se on totta; – vastasi Andrée luoden päänsä alas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.

Hetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.

– Minä en käytä näitä jalokiviä, – sanoi hän.

– Mikset? – huudahti Taverney levottomana.

– Siksi, isä, että te ja veljeni olette välttämättömimmän puutteessa ja että tämä ylellisyys loukkaa silmiäni, kun ajattelen teidän vaikeuksianne.

Taverney puristi hymyillen hänen kättänsä.

– Oh, älä siitä enää huolehdi, tyttäreni. Kuningas on tehnyt enemmän minulle kuin sinulle. Me olemme suosiossa, rakas lapseni. Kunnioittavan alamaisen enempää kuin kiitollisen naisenkaan ei sopisi näyttäytyä hänen majesteettinsa edessä ilman niitä koristuksia, jotka hän on suvainnut lahjoittaa.

– Minä tottelen, monsieur.

– Niin, mutta sinun on toteltava ilolla… Nämä koristeet eivät näy olevan sinun makuusi?

– Minä en tunne timantteja, monsieur.

– Tiedä siis, että helmet yksinään ovat viidenkymmenentuhannen livren arvoiset.

Andrée pani kätensä ristiin.

– Monsieur, – sanoi hän, – on omituista, että hänen majesteettinsa antaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.

– En käsitä sinua, neitiseni, – virkkoi Taverney kuivasti.

– Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että ihmiset sitä kummastelevat.

– Minkätähden? – kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja kylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.

– Minua arveluttaa.

– Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua arveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon. Kasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen pahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä sielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö teeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni vanhat krenatöörit!

Andrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.

"Oi veljeni", kuiskasi hän hiljaa, "miksi olet jo niin kaukana?" Kuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä terävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa; mutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin hän virkkoi:

– Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?

Lempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen välitse.

– Enkö ole täällä sinua rakastamassa, sinua neuvomassa? Etkö tunne ylpeyttä voidessasi avustaa veljesi ja minun onneani?

– Oi kyllä, – sanoi Andrée.

Parooni kohdisti tyttäreensä mitä hehkuvimmin hyväilevän katseen.

– Niin, – virkkoi hän, – kuten hra Richelieu äsken sanoi, sinusta tulee Taverneyn linnan kuningatar… Hänen majesteettinsa on tehnyt sinut huomatuksi… kruununprinsessa myöskin, – lisäsi hän vilkkaasti. – Näiden ylhäisten henkilöiden ystävyydessä rakennat tulevaisuutesi, tekemällä heidän elämänsä onnelliseksi… Dauphinen ystävätär, kuninkaan… ystävätär, sellainen kunnia!.. Sinulla on suurenmoisia lahjoja ja voittamaton kauneus; sielusi on terve, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta… Oi lapseni, millaista osaa voitkaan näytellä! Muistatko tyttöstä, joka lievensi Kaarlo VI: n viimeiset hetket?.. Ranska siunasi hänen nimeään… Muistatko Agnes Sorelia, joka palautti Ranskan kruunun kunnian? Kaikki kunnon ranskalaiset pitävät hänen muistoansa arvossa… Andrée, sinusta tulee mainehikkaan hallitsijamme vanhuuden tuki… Hän on rakastava sinua kuin tytärtään, ja sinä olet hallitseva Ranskaa kauneutesi, rohkeutesi ja uskollisuutesi oikeudella…

Andréen silmät laajenivat kummastuksesta. Parooni jatkoi antamatta hänelle aikaa miettimiseen.

– Valtaistuinta häpäisevät turmeltuneet naiset on pelkkä katseesi karkoittava; sinun läsnäolosi on puhdistava hovin. Sinun lempeätä vaikutustasi on valtakunnan ylimystö kiittävä hyvien tapojen, siveän ja puhtaan lemmenleikin palaamisesta. Tyttäreni, sinä voit, sinun täytyy olla uudistuksen lähteenä tälle maalle ja kruunata nimemme kunnia.

– Mutta, – virkkoi Andrée hämmästyneenä, – mitä pitää minun sitä varten tehdä?

– Andrée, – puhui parooni edelleen, – olen sinulle usein sanonut, että tässä maailmassa täytyy pakoittaa ihmiset hyveellisiksi tekemällä hyve heille vain mieluisaksi ja rakkaaksi. Otsaansa rypistelevä, synkkä ja alati siveysoppia veisaava hyve ajaa pakoon nekin, jotka kiihkeimmin tahtoisivat sitä tavoitella. Anna omalle hyveellesi kaikki keimailun syötit, vieläpä nekin, joita pahe käyttää. Se on helppoa sinunlaisellesi älykkäälle ja lujaluontoiselle tytölle. Tee itsesi niin kauniiksi, että hovissa puhutaan ainoastaan sinusta; tee itsesi niin viehättäväksi kuninkaan silmissä, että hän ei voi elää ilman sinua; esiinny niin salaperäisenä, niin varovaisena kaikkia muita paitsi hänen majesteettiaan kohtaan, että sinulle hyvin pian tunnustetaan kaikki se valta, jonka välttämättömästi olet saavuttava.

– En oikein ymmärrä tätä viime neuvoa, – virkkoi Andrée.

– Salli minun opastaa itseäsi. Ymmärtämättäsi olet vaistomaisesti tekevä sen, mikä on parempi sellaiselle viisaalle ja jalomieliselle olemukselle kuin sinä. Muuten, ensimäistä askeltasi varten minun on varustettava kukkarosi. Ota nämä sata louisdoria ja varustele pukusi vastaamaan sitä arvoa, johon olemme kutsutut senjälkeen kuin kuningas on meitä erityisellä huomaavaisuudellaan kunnioittanut.

Taverney antoi sata louisdoria tyttärelleen, suuteli tämän kättä ja lähti.

Hän käveli rivakasti takaisin samaa puutarhakäytävää, jota oli tullutkin, eikä huomannut Lemmenlehdon perällä Nicolea, joka oli hartaassa keskustelussa hänen korvaansa kuiskailevan ylhäisen herrasmiehen kanssa.