Neiti de Taverney

28. Rakkaus

Uusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle ja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.

Kolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut vihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena päivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei salaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei ollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä kummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan yläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä aavemainen rakkaus – sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että hän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä leppymättömäksi viholliseksi, – tämä luonnon selittämättömän oikun tai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon onnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.

Useammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään rakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati haltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan olotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta elämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet tyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä mitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä hekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö Jumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten titaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän kysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet valheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten paeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.

Näinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut muinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan esimerkkejä todistuksina.

Pian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet kuitenkin rauhoitti.

"Jos Lorenza teeskentelisi", tuumi hän, "jos hänen tarkoituksenaan olisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois, keksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen käsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen polttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen äänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'"

Silloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.

Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto, kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi: kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa silmänräpäyksessä.

Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset, voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan valelemaa kehää.

Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.

Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:

– Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!

Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.

– Näetkö sen minussa? – kysyi hän.

– Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.

– Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, – vastasi hänelle Balsamo; – lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!

– Et, – virkkoi tämä pudistaen päätänsä, – et, sen hyvin tiedän; mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza, joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.

– Ei, rakkaani, ei, – huudahti Balsamo; – minä ajattelen ainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme jälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja, politiikkaa, tutkimuksia.

– Ja siinä teet väärin, – virkkoi Lorenza, – sillä niissä tutkimuksissa voin minä sinua auttaa.

– Miten?

– Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?

– Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne merkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä silloinhan en sinua näkisi.

– Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin rakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen sinut onnelliseksi?

– Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut. Jumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi hankkia tietoja.

– Sielu tietää kaiken.

– Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?

– Niin.

– Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa keksinnössä?

– Luulen niin.

– Tule siis.

Ja kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet työhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään päivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet hiillospannuissaan.

Lorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian viimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi tuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.

– Sinä koetat tehdä kultaa? – virkkoi hän hymyillen.

– Niin.

– Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä valmisteita?

– Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta siitä en ole pahoillani.

– Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta kuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon, mutta toiseksi muuttaa et sitä voi.

– Mutta voidaanhan kultaa tehdä?

– Ei voida.

– Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I: lle kahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.

– Transsylvanian Daniel petti Kosmos l: n.

– Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut kuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon kultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi riitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun muistorahaan.

– Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti kultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä kultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet, joita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.

Balsamo kävi miettiväiseksi.

– Siis, – sanoi hän, – metallien toisiksi muuttaminen on mahdotonta?

– Mahdotonta.

– Entä timantti sitten? – uteli Balsamo.

– Oh, timantin laita on aivan toinen! – vastasi Lorenza.

– Timantteja voi siis tehdä?

– Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista ainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen muuntamista.

– Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?

– Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.

Balsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen valo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään, ikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.

– Jumalani, – huudahti hän, – Jumalani, sinä teet minulle liian paljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen sormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi lauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!

– Enkö ole sinun? Käske, määrää!

– Niin, sinä olet minun; tule, tule.

Ja Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun suojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan rasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen kammioon.

– Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?

– Ah! – huokasi tämä.

– Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin ja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita lukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.

"Oi", mutisi hän, "ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta ennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla onnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että mahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen kulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia alussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni, enkä tiennyt mitään!"

Nuori nainen hymyili taivaallisesti.

– Lorenza, Lorenza, – jatkoi Balsamo, – on siis täyttynyt Luojan salaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta ja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on uudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka elämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani, inhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.

Ja hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä ihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei hymyillä.

– Niin, – sanoi hän, – sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden läpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat minua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain sinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja hedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen aine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa hiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä valtameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun silmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen ajatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun korvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja itseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin Jumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei taivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta hän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen yhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä jumalan.

Ja Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin tulisilla hyväilyillä.

– Ja kuitenkin, – kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa päälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien aivojen solut liikkeeseen, – ja kuitenkin sinä vielä epäilet, Akharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin ulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä lohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.

– Kuka hän?

– Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen nimensä?

– Sano.

– Odotas… Andrée.

– Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko minua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden katkaisisivat aineelliset esteet?

– Koeta.

– Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisesti Balsamon käteen.

– Voitko seurata minua?

– Kaikkialle.

– Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta ja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.

– Missä nyt olemme? – kysyi hän Lorenzalta.

– Olemme eräällä vuorella, – vastasi nuori nainen.

– Niin olemme, – myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?

– Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?

– Edessäsi.

– Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella kaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse juosten suuren linnan muurien vieritse.

– Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on Saint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on takanamme.

– Astukaamme.

– Mitä näet?

– Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä hedelmäkonvehteja.

– Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.

– Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät ovat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.

– Eikö salissa ole ketään?

– Ei ketään. – Menkäämme yhä edelleen.

– Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu luonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.

– Onko sekin tyhjä?

– Ei, nainen istuu sohvalla.

– Kuka se nainen on?

– Odotas.

– Etkö luule häntä ennen nähneesi?

– Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.

– Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä nainen tekee?

– Hän ajattelee sinua, Balsamo.

– Minuako?

– Niin.

– Voit siis lukea hänen ajatuksensa?

– Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.

– Mistä syystä?

– Sinä olet antanut hänelle lupauksen.

– Niin; minkälaisen?

– Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseen Sapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.

– Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?

– Hän tekee päätöksen.

– Minkä?

– Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu huoneeseen toinen nuori nainen.

– Tummako vai vaalea?

– Tumma.

– Isoko vai pieni?

– Pieni.

– Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.

– Hän käskee valjastaa vaununsa.

– Mihin hän aikoo?

– Hän aikoo tulla tänne.

– Oletko siitä varma? – Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas, häntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on täällä.

Balsamo vaipui polvilleen.

– Oh, – huudahti hän, – jos tuo nainen todellakin kahdessa tunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta pyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.

– Ystävä-rukka, – virkkoi Lorenza, – pelkäsitkö siis?

– Pelkäsin, pelkäsin.

– Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen olemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin kaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta säteilee kaikki valo.

– Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!

Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva Dubarryn tulo.

Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti Balsamoa kädestä.

– Sinä epäilet vielä, – sanoi hän, – ja tahtoisit tietää, missä kreivitär tällä hetkellä on?

– Niin, – myönsi Balsamo, – se on totta.

– Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle, pysähdyttää portille, kolkuttaa.

Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää vierailua.

– Oi, – huudahti hän, – se on siis totta!

– Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.

Balsamo riensi takkaa kohti.

– Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, – pyysi Lorenza.

– Tule.

Molemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.

– Etkö lähde täältä? – kysyi Balsamo.

– En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua rakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät. Sitäpaitsi…

Hän katkaisi lauseensa hymyillen.

– Mitä? – kysyi Balsamo

– Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?

– En, ikävä kyllä!

– Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat. Käske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja pysyn liikkumatta.

– Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.

Taistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi huulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän kaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:

– Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?

Balsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.

Hän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa hajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina, mutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo palatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen käsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.

Kuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi tai Fritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.

Balsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa toisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen oven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin Lorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.

Balsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta levottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.

Hän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan rintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista vaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan kanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti kuolemaa.

Lorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli hän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon muodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista irroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja varovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että ilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.

Vihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella liikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen Myrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön – vanhuksen, – josta ainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli häntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat käsivartensa.

Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta, voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana ylös korkeuteen.

29. Lemmenjuoma

Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut ovelle, oli kreivitär Dubarry.

Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle lähtevän metsästäjän pyssyssä.

Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.

– Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV: n torilla.

– Miten niin? – kysyi kreivitär, – te siis tiesitte, että minä olin tulossa?

– Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn valjastaa hevoset vaunujen eteen.

– Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?

– Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin, kreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti silloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: "menkäämme kreivi Fenixin luo!" Sitten te soititte.

– Ja kuka saapui?

– Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan käskynne, joka heti pantiin täytäntöön.

– Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette budoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki ennakolta ilmoitettava, käsitättehän!

– Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.

– Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä ajattelin?

– Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.

– Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä parhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin pelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen, te joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään holhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.

– Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis voinut olla teille joksikin hyödyksi?

– Mitä!.. Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?

Neiti de Taverney

– Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.

– Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille siitä, mitä olen puolestanne tehnyt.

– En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.

– No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee näkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni tiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.

– Ja se harmaa palvelija, madame…?

– Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.

– Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi herttua antanut teitä seurata?

– Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn kepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta uskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja voidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi… käynneistäni teidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.

– Richelieun herttua, madame, – vastasi Balsamo, – ei voi millään muotoa olla teille vaarallinen.

– Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota tapahtumaa.

Balsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä ollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle maaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.

– Hän oli sitä, – toisti kreivitär, – ja minä olin joutumaisillani mitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin osaa, kreivi.

– Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!

– Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?

– Mitä lemmenjuomaa?

– Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.

– En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse, sillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan unijuoman.

– Todellako?

– Kautta kunniani.

– Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli teiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä, monsieur, se on tärkeätä.

– Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla oli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni teitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.

– Sen päivän edellisenä, – huudahti kreivitär, – jolloin kuninkaan nähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle nyt!

– No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei ole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.

– Niin, unijuomapa meidät pelasti.

Tällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt mitään.

– Minua ilahduttaa, madame, – vastasi hän, – että voin olla teille joksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.

– Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte tehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt. Voi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen, enkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.

– Madame, – vastasi Balsamo, – tohtori… koskapa suvaitsette minua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin yksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki, mitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.

– Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten tahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa käytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta minua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se kuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista Richelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin kuulin.

– Ahaa!

– Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana lemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo ennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin, että hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu vaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.

– No?

– Juoma vaikutti, siinä kaikki.

– Mitä sitten tapahtui?

– Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat nähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti Andréen huoneeseen.

– Tiedän missä hän asuu; entä sitten?

– Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole vaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.

– Mutta sanokaahan jo!

– Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa eräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana ja melkein kuumeessa hourien.

– Ja luuletteko, – kysyi Balsamo hymyillen, – että se ei ollut pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?

– Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"

– Oh, – äännähti Balsamo.

– Sen oli unijuoma vaikuttanut, – jatkoi rouva Dubarry. – Mikään ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.

– Niin, niin, kuollut tosiaan, – sanoi Balsamo, joka muisti rientäneensä pois Andréeta herättämättä, – kuollut eli ainakin kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame, sitten?

– Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä, kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan, hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen ja illalla…

– Ja illalla? – toisti Balsamo.

– Niin, illalla, – sanoi kreivitär Dubarry, – hänen majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.

Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.

– Siis, – virkkoi hän, – olette minuun tyytyväinen, kreivitär?

– Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne minulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.

Ja kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean, pehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin Lorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.

– Ja nyt puhumme teistä, kreivi, – sanoi hän. Balsamo kumarsi, valmistautuen kuuntelemaan.

– Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, – jatkoi rouva Dubarry, – luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei ollut pienempi.

– Minut! – sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. – Sitä et tosiaan ole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja kertokaa…

– Se lipas, nähkääs…

– Niin, kreivitär?

– Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines oli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat allekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat kaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna Versaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat ja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.

– Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?

– Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä. Hänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle puhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana, jolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV: teen, ja se sana on: "Olkaa varuillanne!"

– Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?

– Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä asetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle hartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta ajaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli itsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä, jonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:

"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää."

– Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän merkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun läsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi puhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja ihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita kapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti suurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että nuo henkilöt olivat rikollisia.

– Mistä hän heitä syytti?

– Mistäkö?.. Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?

– Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane mitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.

– Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis todistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat, taitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen kuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia, levittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.

– Mitä huhuja?

– Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään näännyttämisestä.

– Ja mitä kuningas siihen vastasi?

– Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.