Neiti de Taverney

– Tänä iltana… ei, nyt heti. Filip kumarsi.

– Taverneyssä, – sanoi parooni, – voi elää kuninkaana kolmentuhannen livren vuosituloilla… Minusta tulee siis kahdesti kuningas.

Hän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen jälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti hymyillen.

– Filip, – sanoi hän, – sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen filosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä antamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig tai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea tuottava nimi.

Ja hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin otsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:

"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!"

50. Omantunnon kysymys

Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan Yksinäisen vaeltajan mietteitä Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.

Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan Plâtrière-kadun varrella.

Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli vasu kainalossa menemässä ostoksille.

Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään Rousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.

Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi Teresiaan kuin puoliheränneenä.

– Mitä vain tahdot, – sanoi hän, – kunhan ainakin tuot kirsikoita ja kukkia.

– Koetetaan, – virkkoi Teresia, – ellei tule liian kalliiksi.

– Aivan niin, – sanoi Rousseau.

– Sillä, puhuakseni suoraan, – jatkoi Teresia, – en tiedä, ovatko teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää makseta yhtä hyvin kuin ennen.

– Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta nykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä velkaa puolen niteen hinnan.

– Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.

– Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.

– Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi kaiken.

– Olen ainakin sanonut paljon; – vastasi Rousseau hymyillen, – sillä sitä en sano kaikista ihmisistä.

– Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!

– Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.

– Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!

– Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? – vastasi Rousseau enkelin kärsivällisyydellä. – Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi mennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala runsain käsin siroittelee kedoille.

Rousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä selailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.

Teresia pudisti päätänsä.

– Hyvä, hyvä, – virkkoi hän, – minä menen tunniksi ulos; muista, että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi…

– Oh, en lähde, ulkosalle, – sanoi Rousseau.

– Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.

– Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.

Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.

Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja, jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.

Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen ateriansa jälkeen.

Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta uinailustansa.

"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!.. Olisinko kenties nukahtanut, vaikka luulin vain mietiskeleväni?"

Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei vaivautunut nousemaan.

Oli hetkisen äänettömyys.

– Anteeksi, monsieur, – lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.

Rousseau kääntyi äkkiä.

– Gilbert! – huudahti hän.

– Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.

Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun; teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän suden- tai ketunpään kuonopuolelle.

– Mitä asiaa sinulla täällä on? – huudahti Rousseau innokkaasti, hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.

– Monsieur, – vastasi Gilbert, – minun on nälkä.

Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui ihmiskielen kauneimman sanan.

– Ja miten pääsit tänne sisälle? – kysyi hän. – Ovihan oli suljettu.

– Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin, nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.

Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.

– Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, – jatkoi Gilbert; – vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.

– Puhu, – vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.

– Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa, tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa… Oh, älkää peljätkö, mestarini ja suojelijani, – virkkoi Gilbert lempeällä äänellä; – sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin… Viikon ajan, siitä asti kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee… hm, sen tekemiseen…

– No mitä? – kysäisi Rousseau.

– Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.

– Oletko hullu? – huudahti Rousseau.

– En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi muistunut jotakin.

– Mitä se oli?

– Teidän kirjoittamanne lause: "Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta."

Rousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: "Oletko kyllin itserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?"

– Oh, minä käsitän, – mutisi Gilbert.

– Sitä en usko, – sanoi Rousseau.

– Te tarkoitatte: "Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et mitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun kuolemasi mikään merkkitapaus?"

– Siitä ei nyt ole kysymys, – sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen ajatuksensa oli arvattu; – mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?

– Niin, sen sanoin.

– No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä on; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei hievahtanut.

– Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin häijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut, vieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan. Tyydy tähän vähään… Kas tässä.

Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita.

Gilbert pysähdytti hänen kätensä.

– Oi, – virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, – ei ole kysymys rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa, onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään kuolemaa halajavan ihmisen?

– Niitä on paljon, – vastasi Rousseau.

– Onko isyys sellainen side? – mutisi Gilbert. – Katsokaa minuun vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.

– On, – sopersi Rousseau, – on epäilemättä. Mutta miksi teet sellaisen kysymyksen?

– Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, – sanoi Gilbert; – punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta… mutta minulla on lapsi!

Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.

– Oh, älkää ivatko minua, monsieur, – virkkoi Gilbert nöyrästi. – Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.

Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.

– Muutoin olisin jo kuollut, – jatkoi Gilbert. – Kahden vaiheilla ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi olen tullut.

– Mutta, – kysyi Rousseau, – miksi pitäisi minun antaa sinulle neuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?

– Monsieur, tätä virhettä…

Ja Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.

– No? – kysyi filosofi.

– Tätä virhettä, – jatkoi Gilbert, – jotkut nimittävät rikokseksi.

– Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta. Minä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät sanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä kehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.

– Ei, monsieur, – vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään. – Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin harhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat kansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen aateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten tekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan kylläkin on voinut tulla päästään pyörälle… Minä olen joutunut hukkaan.

– Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!

– Minäkö?

– Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa tahto?

– Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen vuorostaan, jahka aika on tullut.

– No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.

– En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen: "Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa, sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää lapsensa?

Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:

– Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?

– Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa, jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.

– Onneton, – sanoi Rousseau, – sinä olet lukenut kirjani ja tulet nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!

– Entä sitten? – virkkoi Gilbert.

– Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin häijy sydän.

– Hra Rousseau!

– Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän, myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään, perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat onnenhetket.

– Tiedän tuon kaiken, monsieur, – virkkoi Gilbert. – Olen nähnyt teidät läheltä ja käsittänyt teidät.

– No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista, sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa…

– Sovittaa! – mutisi Gilbert.

– Etkö – ole käsittänyt, – jatkoi filosofi, – että kun tämä kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen, en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni alituisilla tunnonvaivoilla.

– Ah, – huudahti Gilbert, – noin te minulle vastaatte! Noin te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme. Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen, teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!

– Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta. Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti kuin minä olen itseni tuominnut?

– Vielä ankarammin, – virkkoi Gilbert; – sillä minun rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään, annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse uskonut.

– Pysähdy, onneton, – sanoi Rousseau, – pysähdy! Etkö ole aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi? Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?

– Niin sanoin, – toisti Gilbert.

– Tiedätkö, – mutisi Rousseau matalalla äänellä, – mitä merkitsee laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa, minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse, arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin, minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi! Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"

Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin nojatuoliinsa.

– Ja kuitenkaan, – jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että se sävyltään muistutti rukousta, – en ole suinkaan ollut niin rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut, sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.

– Siis, – kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, – ette olisi koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden elatukseen?

– En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!

Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.

– Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? – kysyi Gilbert.

– Riittää, riittäähän se, – sanoi Rousseau.

– Hyvä, – virkkoi Gilbert, – kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.

– Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään lapsesi, – sanoi Rousseau. – Mutta puhuit rikoksesta. Sinua etsitään, ajetaan ehkä takaa…

– Niin, monsieur.

– Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.

– Te olette mies, josta pidän, opettajani! – huudahti Gilbert; – ja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään muuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän, etten ole laiskuri.

– No, – sanoi Rousseau levottomasti, – kun asia näin on sovittu, nouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää käy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä mitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.

– Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin ansaitsen.

– Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? – kysyi Rousseau, joka näkyi tahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.

– Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.

– Puhu.

– Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät pettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni mielijohdetta.

– Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?

– Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa asuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?

– Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.

– Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.

– Kuka hän on?

– Kreivi Josef Balsamo.

Rousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun varrella.

– Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? – kysyi hän.

– Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini, siveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain luonnon lakia.

– Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? – huudahti Rousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.

– Olette ainakin valaissut minua.

– No, mitä aioit sanoa? – Että rikoksellani ei ole ainoastaan henkistä, vaan myöskin aineellinen syy.

– Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?

– Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä ihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on kreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!

– Tiedän.

– Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.

– Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.

– Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.

– Pidä varasi, lapseni, – huudahti Rousseau hilliten, – hän on mahtava ja teräväpäinen mies.

– Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te olette opettanut minut itseäni hallitsemaan.

– Pian, pian tuonne ylös! – kiirehti Rousseau. – Kuulen kuistin oven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne ullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.

– Avain, jos suvaitsette?

– Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.

– Hyvästi, monsieur, hyvästi.

– Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.

– Kiitos!

Ja Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo ullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan. Varustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei viivytellyt tuumansa toimeenpanossa.

Tuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka ullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui portaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän paaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että kiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava varjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.

Hän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea kuvailla.

Juuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin prinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen alkemistinsa luo.

Kun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan kiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin koira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.

Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu. Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.

Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.

– Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä kreivi, – virkkoi rääsyinen nuorukainen.

– Kuka olette, ystäväni? – kysyi Balsamo mitä lempeimmin.

– Ettekö minua enää tunne? – sanoi Gilbert.

– En, mutta saman tekevä, tulkaa, – vastasi Balsamo anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.

Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:

– Kysyitte, enkö teitä tuntenut? – Niin, kreivi.

– Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.

– Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.

– Mitä te Taverneyssä teitte?

– Minä asuin siellä.

– Perheen palvelijanako?

– En, vaan vieraana.

– Te olette lähtenyt Taverneystä?

– Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.

– Ja menitte sitten?..

– Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen minä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi Trianonin puutarhaan.

– Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa teillä on minulle?

– Sen tahdon sanoa.

Ja hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei puuttunut lujuutta.

– Muistatteko, – jatkoi hän, – että saavuitte Trianoniin yöllä suuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?

Balsamon vakava muoto synkistyi.

– Kyllä sen muistan, – virkkoi hän. – Näittekö minut ehkä?

– Näin.

– Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? – sanoi Balsamo uhkaavasti.

– En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin teille.

– Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.

– Niin olen, kreivi.

Balsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka nimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija, hämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.

Gilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta; toinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin käsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti sivulla.

– Näen esiintymistavastanne, – sanoi Balsamo, – mitä varten tänne tulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan kauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet sanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta, tästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua olisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.

Gilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.

– Te olette kuitenkin väärässä, – jatkoi Balsamo; – sillä vaikka otaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua syytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin kohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että tyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken tuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin tehnyt halpamaisen työn.

Gilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä vastannut mitään.

– Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, – puhui Balsamo edelleen, – jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin katuja.

– Oh, se on minulle aivan samantekevää, – virkkoi Gilbert.

– Mitä, samantekevääkö?

– Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei kukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet häntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo kahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa huulillani edes hänen pukunsa lievettä.

– Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti maksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla väijynnällä.

– Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle valmistettiin tilaisuus rikokseen.

– Kuka sen valmisti?

– Te.

Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.

– Minä? – huudahti hän.

– Niin, monsieur, juuri te, – toisti Gilbert. – Te nukutitte neiti Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut eläväksi!.. Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni. Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.

Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.

– Olet oikeassa, lapseni, – virkkoi hän, – minä olen syypää rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.

– Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.

– Se on totta, – vastasi Balsamo, – ja viisaasti sinä puhut. Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento, ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.

– Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä rikoksen että onnettomuuden.

– Sinä siis rakastat tuota tyttöä?

– Oi, rakastan.

– On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?

– Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään rakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut vihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella jalkojansa.

– Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, – sanoi Balsamo miettien.

– Niin on.

– Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni aateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä tapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?

– Hän tappaisi minut, – vastasi Gilbert kylmäverisesti. – Mutta koska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua siihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.