Neiti de Taverney

26. Elämäneliksiiri

Tiedämme, missä mielentilassa Balsamo palasi Lorenzan huoneeseen.

Hän valmistausi siis herättämään hänet lausuakseen hänelle ne moitteet, joita hän vihapäissään hautoi sielussaan, ja hän oli lujasti päättänyt rangaista häntä kiukkunsa mielijohteiden mukaan, mutta silloin hän kuuli kolmikertaisen kolkutuksen laipiosta. Se ilmaisi hänelle, että Althotas oli vaaninut hänen paluutaan ja tahtoi häntä puhutella.

Kuitenkin viipyi Balsamo vielä hetkisen; hän toivoi erehtyneensä, otaksuen, että merkki oli vain satunnainen. Mutta kärsimätön vanhus toisti kutsunsa yhä uudistuvilla iskuilla. Ja Balsamo, joka epäilemättä pelkäsi, että vanhus laskeutuisi alas, kuten joskus oli tapahtunut, tai että Lorenza heräisi jostakin hänen omalleen vastakkaisesta vaikutuksesta ja saisi tietoonsa joitakin uusia seikkoja, yhtä vaarallisia hänelle itselleen kuin hänen valtiollisille salaisuuksillensa, niin sanoaksemme vuodatti Lorenzan yli uuden magneettisen virran ja lähti huoneestaan mennäkseen Althotaan luo.

Olikin jo aika; laskuluukku oli jo puolitiessä laesta. Althotas oli jättänyt pyörillä kulkevan nojatuolinsa ja kyyrötti sillä liikkuvalla lattianosalla, joka nousi ja laskeutui.

Hän näki Balsamon tulevan ulos Lorenzan huoneesta.

Näin kyykistyneenä vanhus oli samalla kertaa sekä kauhea että inhoittava nähdä. Hänen kalpeat kasvonsa tai pikemminkin jotkut vielä eloa ilmaisevat osat noista kasvoista olivat vihan tulen purppuroimat; hänen kätensä, laihat ja nikamaiset kuin luurangon, vapisivat ja nauskuivat; hänen kuoppaiset silmänsä näkyivät pyörivän syvissä onkaloissaan, ja kielellä, joka oli tuntematon hänen oppilaallensakin, hän syyti mitä kiihkeimpiä herjauksia häntä vastaan. Poistuttuaan nojatuolistansa pannakseen laskuoven käymään hän näkyi elävän ja liikkuvan vain pitkien, ohuiden ja hämähäkin koipien tavoin käyristyneiden käsivarsiensa avulla; ja lähdettyään, kuten sanoimme, huoneestaan, johon ainoastaan Balsamolle oli pääsy sallittu, oli hän nyt kuljettamassa itseään alempaan suojaan.

Kun tämä heikko ja hidas vanhus oli jättänyt pyörätuolinsa, tuon nerokkaan kojeen, joka säästi häneltä kaiken vaivan; kun hän oli viitsinyt tehdä sellaisen muutoksen tavoissaan, oli välttämätöntä, että joku tavaton kiihoitus oli havahduttanut hänet mietiskelevästä elämästään ja pakoittanut siirtymään todelliseen.

Balsamo, joka ikäänkuin yllätettiin vereksestä teosta, osoitti ensin kummastusta, sitten levottomuutta.

– Haa, – huudahti Althotas, – siinäkö olet, tyhjäntoimittaja!

Kunnoton olento, joka hylkäät mestarisi!

Vanhukselle puhuessaan Balsamo tapansa mukaan kutsui kaiken kärsivällisyytensä avukseen.

– Mutta, – vastasi hän aivan säyseästi, – minusta tuntuu, ystäväni, että juuri vasta kutsuitte minua.

– Ystäväsi, – huudahti Althotas, – ystäväsikö, sinä kurja luontokappale! Luulen, että puhut minulle kuten vertaisillesi, Sinun ystäväsi, sen kyllä uskon! Enemmän kuin ystävä, olen isä, joka sinut on ruokkinut, kasvattanut, opettanut, rikastuttanut. Mutta sinäkö olisit minun ystäväni, ehei, sinä, joka olet minut hyljännyt, näännytät minut nälkään, murhaat minut!

– No, no, mestari; te kiihoitatte sappenne, te saatatte verenne kuohuntaan, teette itsenne sairaaksi.

– Sairaaksi! Julkeaa ivaa! Olenko minä koskaan sairas, paitsi milloin sinä vastoin tahtoani pakoitat minut osalliseksi alhaisen ihmiselämän kurjuuteen? Sairaaksi! Oletko unohtanut, että minä parannan muita?

– No, mestari, – huomautti Balsamo kylmästi, – tässähän olen; älkäämme turhaan kuluttako aikaa.

– Niin, siitä sinun pitääkin minua muistuttaa, sinun, joka pakoitat minut säästelemään aikaa, vaikka tuolla jokaiselle luodulle mitaten määrätyllä aineksella ei minuun nähden saisi olla loppua eikä rajaa. Niin, aikani kuluu, aikani menee hukkaan, minun aikani häviää minuutti minuutilta iäisyyteen niinkuin muidenkin, vaikka sen pitäisi olla itse iäisyys!

– Kuulkaa, mestari, – sanoi Balsamo järkkymättömän kärsivällisesti, samalla kun hän laski luukun maahan asti ja asettuen vanhuksen viereen ja pannen pontimen liikkeeseen kohotutti tämän jälleen huoneeseensa, – kuulkaa, mitä teiltä puuttuu? Puhukaa. Sanotte, että näännytän teidät nälkään; mutta eikö nyt ole teidän nelikymmenpäiväinen ankara paastokautenne?

– On, on kyllä; nuorentumistyö alkoi kolmekymmentäkaksi päivää sitten.

– No, sanokaahan siis, mistä syystä te valittelette? Näen tuossa pari kolme sadevedellä täytettyä karahvia, ja vain sellaista vettähän te juotte.

– Totta kyllä; mutta luulotteletko minua silkkimadoksi, voidakseni muka yksin toimeenpanna tämän suuren nuorentamis- ja muuntamistyön? Luulotteletko, että nyt voimattomana kykenisin yksinäni valmistamaan elämännesteeni? Luulotteletko, että minä kyljelläni maaten ja heikontuneena noista virvoitusjuomista, jotka ovat ainoa ravintoni, auttamattasi olisin kyllin selväjärkinen omin neuvoini tekemään tämän tavatonta huomion tarkkuutta kysyvän nuorentumiseni työn, jossa tarvitsen jonkun ystävän apua ja tukea, kuten kyllä tiedät, lurjus?

– Olenhan saapuvilla, mestari, olenhan saapuvilla, antakaahan kuulla, vastatkaa, – tyynnytteli Balsamo, hoivaillessaan vanhuksen melkein vastoin tämän tahtoa jälleen nojatuoliin kuin pahankurisen lapsen; – antakaahan kuulla, vastatkaa. Teiltä ei puutu suodatettua vettä, koska näen kolme täytettyä karahvia, niinkuin jo sanoin. Tiedätte, että se vesi on kerätty toukokuussa. Ja tuossa on ohra- ja seesamijauhoista leivotut korppunne, ja itse olen teille antanut määräämänne valkoiset pisarat.

– Niin, mutta eliksiiri, eliksiiri ei ole vielä valmis! Sinä et muista sitä, sinä et ollut saapuvilla; se oli isäsi, isäsi, muuten paljoa uskollisempi sinua. Mutta viime viisikymmenkauteni lopulla minä laadin eliksiirini kuukautta aikaisemmin. Olin vetäytynyt Araratin vuorelle. Eräs juutalainen hankki minulle sen painosta hopeaa kristityn lapsen, joka vielä imi äitinsä rintoja; minä iskin ohjeneuvon mukaisesti sen suonta, otin viimeiset kolme pisaraa verta sen valtimosta, ja tunnin päästä eliksiirini, josta enää puuttui tämä aines, oli valmis. Niinpä uuden viisikymmenkauteni alkunuorennus kävikin mainiosti; hiukseni ja hampaani putosivat tuon onneatuottavan eliksiirin aiheuttamissa kouristuksissa, mutta ne kasvoivat uudestaan, hampaat tosin huononlaisesti, koska olin laiminlyönyt varokeinon vuodattaa neste kurkkuuni kultaputkella. Hiukseni ja kynteni sensijaan kasvoivat mainiosti tässä toisessa nuoruudessani, ja minä sain uutta elinvoimaa aivan kuin olisin ollut viidentoista vuotias… Mutta nyt olen jälleen vanhentunut, ja kas, ellei eliksiirini tule valmiiksi, ellei sitä suljeta tähän pulloon, ellen omista kaikkea huomiotani tähän työhön, niin vuosisatainen tiede häviää minun kanssani, ja ihminen, joka minussa ja minun kauttani koskettaa jumaluutta, kadottaa ylevän salaisuuden, mikä minulla on! Oi, jos siinä jotakin laiminlyön, jos erehdyn, jos väsyn tielle, niin sinä, Akharat, olet siihen syypää; ja varo itseäsi, minun vihani on oleva kauhea, kauhea!

Ja hänen lausuessaan nämä viimeiset sanat, jotka singahduttivat ikäänkuin sinervän kipunan hänen raukeavista silmistään, vanhuksen valtasi lievä kouristus, jota seurasi ankara yskänpuuska.

Balsamo kiirehti hoivaamaan häntä mitä huolellisimmin. Vanhus toipui; hänen kalpeutensa oli vaihtunut kalmanväriksi. Tuo vähäinen kohtaus oli uuvuttanut hänen voimansa siihen määrin, että olisi luullut hänen olevan kuolemaisillaan.

– Antakaa kuulla, mestari, – sanoi hänelle silloin Balsamo, – lausukaa selvästi, mitä tahdotte.

– Mitäkö tahdon… – virkkoi hän tuijottaen Balsamoon.

– Niin…

– Minä tahdon…

– Puhukaa, minä kuuntelen ja tottelen teitä, jos toivomuksenne tyydyttäminen on mahdollista.

– Mahdollista… mahdollista! – jupisi vanhus halveksivasti. – Kaikki on mahdollista, sen hyvin tiedät.

– Niin, epäilemättä, ajan ja tieteen avulla.

– Tieteen omistan minä; ajan olen voittamaisillani; seokseni on onnistunut. Voimani ovat melkein kokonaan haihtuneet, valkoiset tipat ovat karkoittaneet vanhentuneen luonnon jäännökset. Puiden keväisen mahlan lailla nuoruus uhkuu vanhan kuoren alla ja ikäänkuin työntää edeltään kuivuneet säikeet. Voit huomata, Akharat, että oireet ovat erinomaiset: ääneni on heikontunut, näköni on hämärtynyt kolmella neljänneksellä, ajoittain huomaan järkeni harhailevan, enää en tunne lämpimän ja kylmän vaihdetta. Minulle on siis tärkeätä saada eliksiirini valmiiksi, jotta toisen viisikymmen-vuotiskauteni viimeisenä päivänä heti voin siirtyä satavuotiaasta kahdenkymmenen vuoden ikään. Ainekseni tätä elämännestettä varten ovat varatut, putki on valmis; minulta puuttuu enää vain ne mainitsemani kolme veripisaraa.

Balsamo teki inhoavan liikkeen.

– Hyvä sitten, – jatkoi Althotas, – luopukaamme lapsesta, koska sinä mieluummin sulkeudut rakastajattaresi pariin kuin menet hankkimaan minulle sellaisen.

– Tiedätte hyvin, mestari, että Lorenza ei ole rakastajattareni, – vastasi Balsamo.

– Ohohoo, – äännähti Althotas, – niin sinä sanot! Luulet voivasi uskotella minulle samaa kuin uskottelet kansanjoukolle. Tahdot saada minut uskomaan tahrattomaan olentoon, ja kuitenkin olet mies!

– Vannon teille, mestari, että Lorenza on puhdas kuin Jumalan pyhä äiti. Vannon teille, että rakkauden, lihalliset himot, maallisen hekuman, kaiken olen uhrannut sielulleni, sillä minullakin on uudistustyöni tehtävänä; mutta sen sijaan että kohdistaisin sen ainoastaan itseeni, kohdistuu se koko maailmaan.

– Mieletön, mieletön raukka! – huudahti Althotas. – Luulenpa, että hän jälleen lörpöttelee minulle maan matosten tekemistä mullistuksista, muurahaistensa vallankumouksista, minun haastaessani hänelle ikuisesta elämästä, ikuisesta nuoruudesta.

– Jonka voi saavuttaa ainoastaan kauhistuttavan rikoksen hinnalla, ja kuitenkin…

– Sinä epäilet, sinä näyt epäilevän, onneton!

– En suinkaan, mestari; mutta koska te vihdoinkin luovutte lapsiuhrista, niin sanokaahan, mitä haluatte.

– Minä tarvitsen ensimäisen viattoman olennon, jonka voit saada käsiisi, miehen tai naisen, saman tekevä. Kuitenkin olisi nainen parempi; olen saanut sen selville tutkiessani sukupuolten keskinäisiä suhteita. Riennä siis hankkimaan se minulle, sillä minulla on enää vain kahdeksan päivää aikaa.

– Hyvä on, mestari, – sanoi Balsamo, – minä yritän, minä etsin.

Uusi salama, edellistä peloittavampi, leimahti vanhuksen silmistä.

– Sinä yrität, – sinä etsit, – huudahti hän, – vai siinä on vastauksesi! Sitä minä odotinkin, enkä tiedä, miksi sitä ihmettelen. Ja mistä asti, kurja toukka, luotu puhuu tuolla tavoin luojalleen? Haa, sinä näet minut voimatonna, näet minut maahan painuneena, kuulet minun rukoilevan ja olet kyllin hupsu luulemaan, että olen jätettynä sinun armoillesi! Totteletko vai etkö, Akharat? Älkööt silmäsi ilmaisko hämmennystä tai valhetta: sillä minä näen sydämeesi ja luen sen aivoitukset, minä tuomitsen sinut ja vainoon sinua.

– Mestari, – vastasi Balsamo, – olkaa varuillanne; vihastumisenne voi teitä vahingoittaa.

– Vastaa, vastaa!

– En voi sanoa mestarilleni muuta kuin mikä on totta; minä koetan hankkia teille, mitä haluatte, jos voin tehdä sen tarvitsematta meitä molempia vahingoittaa, kenties syöstä turmioon. Minä etsin henkilöä, joka myy teille tarvitsemanne olennon; mutta minä en ota rikosta päälleni. Siinä on kaikki, minkä voin teille sanoa.

Hyvin tunnontarkkaa, – vastasi Althotas katkerasti nauraen.

– Niin on asia, mestari, – sanoi Balsamo.

Althotas teki niin voimakkaan ponnistuksen, että hän tukemalla käsivarsiaan tuolinsa sivunojiin nousi aivan pystyyn.

– Totteletko vai etkö? – tivasi hän.

– Kyllä, mestari, jos sellaisen tapaan; jos en, niin en.

– Siis sinä saatat minut kuolemalle alttiiksi, kurja. Sinä säästät kolme pisaraa sellaisen likaisen ja mitättömän eläimen verta, jonka minä tarvitsen, syöstäksesi minunlaiseni täydellisen olennon iäisyyden pohjattomaan kuiluun. Kuule, Akharat, minä en pyydä sinulta enää mitään, – virkkoi vanhus hirvittävästi hymyillen. – Ei, minä en pyydä sinulta yhtään mitään; minä odotan. Mutta ellet minua tottele, toimitan asiani itse; jos sinä jätät minut, autan itse itseäni. Olet kuullut sanani, eikö totta? Mene nyt!

Vastaamatta mitään tähän uhkaukseen Balsamo järjesti vanhukselle kaiken, mitä hän tarvitsi, asetti hänen ulottuvilleen juomaveden ja ruuan, sanalla sanoen huolehti kaikesta niinkuin valpas palvelija olisi huolehtinut isäntänsä, harras poika isänsä mukavuudesta Sitten hän syventyen toisellaiseen ajatukseen kuin se, mikä Althotasta kiusasi, päästi laskuoven mennäkseen alas, eikä huomannut, miten vanhuksen pilkallinen katse seurasi häntä melkein yhtä kauaksi kuin hänen ajatuksensa ja sydämensä riensi.

Althotas hymyili yhä häijysti kuin paholainen, kun Balsamo jälleen seisoi Lorenzan edessä, joka vielä nukkui.

27. Taistelu

Täällä pysähtyi Balsamo, sydän tuskallisten mietteiden täyttämänä.

Sanomme tuskallisten, emmekä enää rajujen.

Kohtaus, joka hänellä oli ollut Althotaan kanssa, oli ehkä osoittamalla hänelle kaiken inhimillisen katoavaisuuden kokonaan karkoittanut hänen vihansa. Hän johti tässä mieleensä sen filosofin menettelytavan, joka itsekseen luki koko kreikkalaisen kirjaimiston ennenkuin kuunteli synkän jumaluusolennon ääntä, joka oli ollut Akhilleen neuvonantaja.

Seisottuaan hetkisen kylmänä ja mykkänä sohvan edessä, jolla Lorenza lepäsi, hän virkkoi itsekseen:

"Tässä olen murheellisena, mutta päättäväisenä ja selvään katsellen tilannetta. Lorenza vihaa minua, Lorenza on uhannut minut kavaltaa, on minut jo kavaltanutkin; salaisuuteni ei enää kuulu minulle, olen jättänyt sen tuon naisen käsiin, joka siroittelee sen taivaan tuulille. Minä muistutan kettua, joka pyydyksen teräsleuoista on pelastanut ainoastaan säärensä luunikamat, mutta jättänyt jälkeensä lihan ja nahan, joten metsästäjä huomenna voi sanoa: 'Kettu on tarttunut rautoihin, elävänä tai kuolleena tunnen sen jälleen.'

"Ja tähän äärettömään onnettomuuteeni, onnettomuuteen, jota Althotas ei voi käsittää ja jota siitä syystä en ole hänelle kertonutkaan, tähän onnettomuuteeni, joka särkee kaikki toiveeni onnesta tässä maassa ja siis myöskin tässä maailmassa, sillä maailman sieluna on Ranska, – tähän onnettomuuteeni on syynä tuo nukkuva olento, tuo kaunis kuvapatsas, joka niin hellästi hymyilee. Tätä synkkää enkeliä saan kiittää häpeästä ja häviöstä, kunnes hän vielä aiheuttaa minulle vankeuden, karkoituksen ja kuoleman.

"Siis", jatkoi hän kiihtyen, "pahan summa on kohonnut hyvän summaa suuremmaksi, ja Lorenza on minulle vahingollinen.

"Oi, käärme viehättävine renkainesi, jotka tukahduttavat; sinun kultainen kaulasi on täynnä myrkkyä! Nuku siis, sillä herättyäsi minun täytyy sinut tappaa!"

Ja kaameasti hymyillen Balsamo lähestyi verkalleen nuorta naista, jonka raukeat silmät kohosivat hänen puoleensa sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi, niinkuin auringonkukkasten; ja kiertojen terät avautuvat nousevan päivän ensi säteistä.

"Oi", sanoi Balsamo, "minun täytyy kuitenkin iäksi sulkea; nuo silmät, jotka tällä hetkellä katselevat minua niin hellästi, nuo kauniit silmät, jotka välähtelevät vihan salamoista heti kun ne eivät enää uhu rakkautta".

Lorenza hymyili lempeästi, näyttäen kaksi riviä siroja, valkoisia, helmenhohtavia hampaita.

"Mutta surmatessani sen, joka minua vihaa", jatkoi Balsamo väännellen käsiään, "surmaan myöskin sen, joka minua rakastaa!"

Ja hänen sydämensä täytti syvä suru, johon omituisesti yhdistyi epämääräinen halu.

"Ei", mutisi hän, "ei; olen vannonut turhaan. Olen turhaan uhannut, minulla ei koskaan olisi rohkeutta häntä tappaa; ei, hän saapi elää, mutta hän elää enää milloinkaan heräämättä; hän elää sitä keinotekoista elämää, joka on hänen onnensa, kun sitävastoin todellinen elämä syöksee hänet epätoivoon. Jospa voisin tehdä hänet onnelliseksi! Mitäpä muusta väliä… hänellä pitää tästälähin oleman vain yksi olotila, se jonka minä hänelle luon, se jonka aikana hän minua rakastaa, se jossa hän tällä hetkellä elää."

Ja hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen, samalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.

Tällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset kuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli unen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät käsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.

"Oi ei, ei!" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen ja häikäistyneille silmilleen. "Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi minut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan demoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja kuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon niin, se on välttämätöntä."

Suunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin Lorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin varjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan keimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa rakastajansa silmille tarjotakseen.

Balsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen tavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!

"Jos hänet herätän", ajatteli hän, "kamppailu alkaa uudestaan; jos hänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa minut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!

"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sen tulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!.. – Lorenza, Lorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan!

Lorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!"

Vastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon luo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja intohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon käteen ja painoi sitä sydäntään vasten.

– Kuolema, – kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka muistuttivat juuri merestä nostettua korallia, – kuolema, mutta rakkaus!

Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi silmillä.

Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.

– Kuolema, – toisti hän lumoavalla äänellään, – mutta rakkaus, rakkaus, rakkaus!

Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.

– Oi, – virkkoi hän, – tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!

– Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!

– Sinä hellästi rakastamani! – huokasi nuori nainen.

– Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?

– Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä on rakkautta, autuaallista onnea.

– Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni?

Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.

– Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!

– Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että olen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?

– En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä! Päinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle rakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan timantin.

– Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä tiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien avaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä, jolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea tulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle enää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen ja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja kuitenkin…

– Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! – huudahti Lorenza Näen epäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.

– Rakastatko minua aina, Lorenza?

– Aina, aina!

Balsamo laski kätensä otsalleen.

– Hyvä, olkoon niin! – virkkoi hän. "Sitäpaitsi…" Hän oli hetkisen mietteisiinsä vaipuneena.

"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?" tuumi hän. "Onko hän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut onnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée on yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on nuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin Andrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä. Minulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on Andrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää yhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin pimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni palvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut rakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi, Lorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni on täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön Althotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien kaltainen!"

Ja nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota vasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen runkoon.