Neiti de Taverney

48. Tohtorin pieni puutarha

Tohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä, jokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä puutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien luostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi kuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.

Kävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan painattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään käytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta oikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen sopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.

Yksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen ja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin koko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta tämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut väittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki ja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja puutarhassa tohtorin.

Silloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta kiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan päätänsä.

– Ahaa, tekö se olette? – sanoi tämä.

– Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen yksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen teitä ja olen tullut anomaan apuanne.

– Sen olen teille luvannut, monsieur, – virkkoi lääkäri, – ja uudistan lupaukseni.

Filip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua.

Tohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.

– Miten voi sairas? – kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja peläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.

– Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin siveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi kovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.

Tohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa tuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.

– Sitten, – sanoi hän, – tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai juonen uhriksi?

– Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman väijymyksen uhriksi.

Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.

– Valitettavasti, – virkkoi hän, – elämme tässä suhteessa hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut ihmisten lääkäreitä.

– Niin, – sanoi Filip, – tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin…

Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.

– Ah, – lausui tohtori, – te, monsieur, näytte olevan niitä, joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.

– Niin, tohtori, – vastasi Filip tyynesti, – minä olen niitä.

– Kaksintaistelu, – huokasi lääkäri; – kaksintaistelu ei tuo takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.

Filip laski kätensä lääkärin olalle.

– Monsieur, – sanoi hän, – te erehdytte kovin minun suhteeni. Minulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä vakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia itselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo itseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle alttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen puolestaan.

– Tekö, aatelismies, tappaisitte hänet? Tekisitte murhan?

– Monsieur, jos olisin kymmenen minuuttia ennen rikosta nähnyt hänen varkaan tavoin hiipivän huoneeseen, johon hänen halpa asemansa ei oikeuttanut häntä astumaan, ja olisin hänet silloin tappanut, jokainen olisi sanonut, että olisin tehnyt oikein. Miksi häntä siis nyt säästäisin? Onko rikos tehnyt hänet loukkaamattomaksi?

– Tämän verisen suunnitelman olette siis mielessänne päättänyt, sydämessänne ratkaissut?

– Päättänyt, ratkaissut! Varmaan hänet jonakuna päivänä saan käsiini, vaikka hän lymyy; ja sinä päivänä, sen vakuutan, monsieur, tapan hänet armotta ja puhtaalla omallatunnolla kuin koiran!

– Siinä tapauksessa, – sanoi tohtori Louis, – teette hänen rikokseensa verrattavan rikoksen, kenties vielä inhoittavamman. Sillä voimmeko koskaan tietää, mihin varomaton sana tai tilapäinen keimaileva liike naisen puolelta voi ärsyttää miehen taipumuksen tai halun? Murhata! Ja kuitenkin on muita mahdollisia sovituskeinoja, kuitenkin voisi avioliitto…

Filip kohotti päätänsä.

– Ettekö tiedä, monsieur, että Taverney-Maison-Rougen suku juurtaa alkunsa ristiretkistä ja että sisareni on yhtä puhdasverinen kuin joku infantinna tai arkkiherttuatar?

– Niin, käsitän, ja rikoksentekijä ei sitä ole; hän on aateliton, halpasäätyinen, kuten teillä täysiverisillä on tapana sanoa. Niin, niin, – jatkoi hän katkerasti hymyillen, – se on totta, Jumala on luonut toiset ihmiset huonommasta savesta, jotta hienommasta savesta muovaillut heitä tappaisivat. Ah, niin, olette oikeassa, tappakaa, monsieur, tappakaa.

Ja lääkäri käänsi Filipille selkänsä, alkaen jälleen nyppiä rikkaruohoja sieltä täältä puutarhastaan.

Filip laski käsivartensa ristiin.

– Tohtori, kuunnelkaa minua, – sanoi hän, – tässä ei ole kysymys viettelijästä, jolle keimailijatar on antanut enemmän tai vähemmän rohkaisua; ei ole laisinkaan kysymys, kuten äsken arvelitte, miehestä, jota olisi ärsytetty tai vietelty; on kysymys talossamme kasvatetusta heittiöstä, joka armoleipää syötyään, käyttäen hyväkseen keinotekoista unta, tajuttomuutta, kuoleman kaltaista horrosta, yöllä hiipii kavalasti, halpamaisesti tahraamaan pyhimmän, puhtaimman naisen. Ja tuota naista hän päivänvalossa ei edes rohjennut katsoa silmiin! Tuomioistuin langettaisi moisen rikollisen kuolemanrangaistukseen. No hyvä, minä menettelen yhtä puolueettomasti kuin tuomioistuin, ja tapan hänet. Tahdotteko nyt, tohtori, tahdotteko te, jota pidin niin jalomielisenä ja ylevänä, ostattaa palveluksenne tai tehdä sen minulle ehdoilla? Menettelettekö kuin ne, jotka omanvoitonpyynnöstä tekevät muille mieliksi? Jos niin on, tohtori, ette olekaan se viisas mies, jota ihailin, vaan ainoastaan tavallinen ihminen, ja äsken minulle osoittamastanne halveksumisesta huolimatta olen teidän yläpuolellanne, minä kun sivutarkoituksitta ja empimättä uskoin teille koko salaisuuteni.

– Sanotte, – vastasi lääkäri miettivänä, – että rikollinen on paennut?

– Niin, tohtori, epäilemättä hän on arvannut, että asia tulisi ilmi.

Hän kuuli itseään syytettävän ja silloin hän heti lähti pakoon.

– No, mitä nyt sitte haluatte, monsieur? – kysyi lääkäri.

– Teidän apuanne saadakseni sisareni pois Versaillesista ja haudatakseni vielä läpikuultamattomampaan ja mykempään varjoon kauhean salaisuuden, joka häpäisisi meidät, jos se tulisi tiedoksi.

– Teen teille yhden ainoan kysymyksen. Filip näytti vastahakoiselta.

– Kuulkaa minua, – jatkoi tohtori liikkeellä, joka vaati tyyneyttä, – kuulkaa minua. Kristitty filosofi, jonka otitte rippi-isäksenne, on pakoitettu asettamaan teille ehdon, ei tehdyn palveluksen vuoksi, vaan omantunnon käskystä. Ihmisyys on velvollisuus, eikä hyve. Te puhutte minulle ihmisen tappamisesta, ja minun täytyy teidät siitä estää samoin kuin kaikilla käytettävinäni olevilla keinoilla, jopa väkivallallakin, olisin ehkäissyt sisartanne vastaan tehdyn rikoksen. Siis, monsieur, pyydän teitä vannomaan valan.

– Ei, ei koskaan!

– Te teette sen, – huudahti tohtori Louis kiivaasti, – te teette sen, verenhimoinen ihminen. Tunnustakaa kaikessa Jumalan käsivarsi, älkääkä koskaan yrittäkö väärentää sen iskuja tai tarkoituksia. Sanoitte rikollisen olleen käsissänne?

– Niin, tohtori, kunpa olisin sen vain tiennyt! Jos olisin avannut oven, jonka takana hän vaani, olisin joutunut katsomaan häntä kasvoista kasvoihin.

– Hyvä, hän on paennut, hän vapisee, hänen rangaistuksensa alkaa. Ah, te hymyilette, te pidätte Jumalan tuomioita liian lievinä! Tunnonvaivat ovat teistä riittämättömiä! Odottakaa, odottakaa toki! Te jäätte sisarenne luo ja lupaatte minulle, että koskaan ette aja syyllistä takaa. Jos hänet tapaatte, toisin sanoen, jos Jumala jättää hänet käsiinne, hm, minäkin olen ihminen… Tehkää silloin niinkuin hyväksi näette!

– Ilveilyä, monsieur; eikö hän aina vältä minua?

– Kuka tietää? Ah, murhaaja pakenee, murhaaja etsii turvapaikkaa, murhaaja pelkää mestauslavaa, ja kuitenkin oikeuden miekka vetää magneetin tavoin syyllisen luokseen, ja hänen kohtalonsa pakoittaa hänet taivuttamaan niskansa pyövelin kirveen alle. Ja olisiko sitäpaitsi nyt revittävä se, minkä niin vaivaloisesti olette rakentanut? Seurapiirien vuoksi, joissa elätte ja joille ette voi selittää sisarenne viattomuutta, kaikkien noiden uteliaiden tyhjäntoimittajain vuoksi surmaisitte ihmisen ja siten kaksin verroin ravitsisitte heidän uteliaisuuttaan, ensiksi rikoksen tunnustamisella ja sitten rangaistuksen aiheuttamalla häväistysjutulla. Ei, ei, uskokaa minua, kätkekää salaisuus, haudatkaa onnettomuus.

– Oh, kuka tietäisi, että olisin surmannut tuon heittiön sisareni puolesta kostaakseni?

– Täytyyhän toki keksiä joku syy tappoon?

– Olkoon sitten, tohtori, minä tottelen enkä vainoa rikollista; mutta Jumala on vanhurskas. Oi, niin, Jumala käyttää rankaisemattomuutta syöttinä ja lähettää rikollisen tielleni.

– Silloin onkin Jumala hänet tuominnut. Antakaa minulle kätenne, monsieur.

– Tässä.

– Mitä minun on tehtävä neiti de Taverneyn puolesta, sanokaa?

– Paras tohtori, teidän on keksittävä joku veruke, millä voimme poistaa hänet joksikin aikaa madame la dauphinen luota: koti-ikävä, ilma, elämäntavat…

– Se on helppoa.

– Niin, se on teidän asianne, luotan siis teihin. Sitten vien sisareni johonkin etäiseen maankolkkaan, esimerkiksi Taverneyhin, kauaksi kaikkien silmistä, kauaksi kaikista epäluuloista.

– Ei, ei, monsieur, se ei käy päinsä; tyttö-rukka kaipaa alituista huolenpitoa, herkeämätöntä lohdutusta; hän on tarvitseva kaiken avun, minkä tiede voi antaa. Sallikaa minun siis etsiä hänelle täältä läheltä, seudussa, jonka tunnen, sata kertaa salatumpi turvapaikka, sata kertaa varmempi asuinsija kuin se autio maaseutu, jonne tahtoisitte hänet saattaa.

– Oi, tohtori, uskotteko niin?

– Uskon, ja syystä. Epäluulo pyrkii aina laajenemaan keskipisteestä niinkuin laajenevat veteen pudonneen kiven synnyttämät renkaat. Mutta kivi itse pysyy paikallaan, ja kun mainingit ovat hävinneet, mikään katse ei voi keksiä niiden aiheuttajaa, joka lepää syvällä veden pohjalla.

– Ryhtykää siis työhön, tohtori.

– Heti tästä päivästä, monsieur.

– Puhukaa hänen korkeudelleen dauphinelle.

– Vielä tänä aamuna.

– Ja mitä muuhun tulee…?

– Neljässäkolmatta tunnissa saatte vastaukseni.

– Oi, kiitos, tohtori, te olette minulle suojelusenkelinä!

– No niin, nuori mies, kun nyt kaikki on välillämme sovittu, täyttäkää te omat tehtävänne, palatkaa sisarenne luo, lohduttakaa häntä, suojelkaa häntä.

– Hyvästi, tohtori, hyvästi! Ja seurattuaan silmillään Filipiä, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, lääkäri jatkoi kävelyään, korjauslukuaan ja pienen puutarhansa perkaamista.

49. Isä ja poika

Kun Filip palasi sisarensa luo, hän tapasi tämän hyvin kiihtyneenä ja levottomana.

– Ystäväni, – virkkoi tyttö, – olen poissaollessasi ajatellut kaikkea, mitä minulle viimeiseltä on tapahtunut. Se oi kuilu, johon uppoaa se järki, mitä minulla vielä on jälellä No, tapasitko sinä tohtori Louis'n?

– Tulen hänen luotaan, Andrée.

– Se mies on tehnyt minua vastaan hirveän syytöksen Onko siinä syytöksessä perää?

– Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.

Andrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia sormiaan.

– Nimi, – sanoi hän sitten, – sen heittiön nimi, joka on minut saattanut turmioon?

– Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.

– Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin parempaa tietoasi… Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa heikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin rukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista vastaan… Tuon miehen nimi, Filip!..

– Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.

Andrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.

– Oh, – virkkoi hän, – noinko vastaat minulle sinä, jolla on miekka vyölläsi?

Filip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa kiirehti lausumaan:

– Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä vainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden, jonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala erityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.

– Paitsi yhdelle, Filip… Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa meitä…! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille häijysti ilkkuu.

Filip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä vastannut mitään.

– Sen miehen, – huudahti Andrée yhä vimmaisempana, – minä ehkä tunnen… Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle; olen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni. Luulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen…

– Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen hänen syyttömyydestään… Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää tiedustele…

– Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?.. Nouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin… kuninkaaseen asti!

Filip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään ja vihassaan.

– Ei, – sanoi hän, – kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet nukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät, sinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.

– Nimitin siis myöskin syyllisen? – sanoi tyttö leimuavin silmin.

– Ei, – vastasi Filip, – ei. Älä kysele enää; alistu minun laillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle vielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta rangaistukselta. Mutta elä toivossa… Jumala on kai ken ylin ohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka nimenä on kosto.

– Kosto! – kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle sanalle antamaa kauheata korostusta.

– Lepää sillävälin, sisareni, – sanoi Filip, – kaikista huolista ja kaikesta häpeästä, mitä hupsu uteliaisuuteni on sinulle tuottanut. Kunpa olisin tiennyt, oi, kunpa olisin tiennyt!..

Ja hän kätki kasvot käsiinsä hirveässä epätoivossa. Sitten nosti hän äkkiä päänsä ja sanoi hymyillen:

– Mitäpä minä valittaisin? Sisareni on puhdas, hän rakastaa minua! Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani eikä ystävyyttäni. Sisareni on nuori kuin minä, hyvä kuin minä; me elämme yhdessä, vanhenemme yhdessä… Yhdistyneinä olemme voimakkaammat kuin koko maailma!

Sitä mukaa kuin nuori mies puhui lohdutuksesta Andréen muoto synkkeni; hän loi otsansa yhä kalpeampana maata kohti, ilmaisten asennossaan ja tuijottavassa katseessaan sitä synkkää epätoivoa, jonka Filip niin urheasti oli ravistanut päältänsä.

– Sinä puhut aina vain meistä kahdesta! – virkkoi hän luoden läpitunkevat sinisilmänsä veljensä liikkuviin kasvoihin.

– Mistä sitten tahtoisit puhuvani, Andrée? – sanoi nuori mies, varmana kohdaten hänen katseensa.

– No… onhan meillä isä… Miten hän on kohteleva tytärtään?

– Sanoin sinulle eilen, – vastasi Filip kylmästi, – että unohtaisit kaiken huolen, kaiken pelon, että karkoittaisit kuin tuuli karkoittaa aamun usvat kaiken muiston, mikä ei kohdistu minuun, kaiken hellyyden, mikä ei ole hellyyttä minua kohtaan… Sanoakseni totuuden, paras Andrée, kukaan muu ei sinua tässä maailmassa rakasta kuin minä; kukaan muu ei rakasta minua kuin sinä. Hyljätyt orpo-rukat, miksi alistuisimme kiitollisuuden ja sukulaisuuden ikeeseen? Olemmeko saaneet osaksemme hyviä töitä? Olemmeko tunteneet isän suojaa?.. Oh, – lisäsi hän katkerasti hymyillen, – sinä tiedät sisimmät ajatukseni, sinä tunnet sydämeni tilan… Jos se, josta puhut, ansaitsisi rakkautta, sanoisin: "rakasta häntä!" Minä vaikenen, Andrée; älä häntä siis rakasta.

– Siis, veljeni… minun täytyy siis uskoa…?

– Rakas sisko, suurissa onnettomuuksissa ihminen kuulee vastustamattomasti sielussaan kaikuvan lapsuudessaan niin vaillinaisesti käsittämänsä sanat: "Pelkää Jumalaa!" Ah niin, Jumala on meitä siitä julmalla tavalla muistuttanut!.. "Kunnioita isääsi…" Oi sisar, suurin kunnianosoitus, minkä voit isällemme antaa, on karkoittaa hänet muististasi.

– Se on totta, – mutisi Andrée synkkänä ja vaipui takaisin nojatuoliin.

– Ystäväni, älkäämme hukatko aikaa turhiin sanoihin: kerää kaikki tavarat, mitä sinulla on; tohtori Louis käy madame la dauphinen luona ilmoittamassa lähdöstäsi. Tiedät, mitä syitä hän aikoo esittää… ilmaston vaihdon tarpeellisuutta, selittämätöntä kärsimystä… Järjestä, sanon, kaikki valmiiksi matkaa varten.

Andrée nousi.

– Huonekalutkin? – kysyi hän.

– Ei! Ainoastaan liinavaatteet, puvut, jalokivet.

Andrée totteli. Hän sulloi matkalaukkuihin ennen kaikkea kaappien sisällön, sitten pitovaatteet komerosta, missä Gilbert oli lymynnyt; senjälkeen otti hän esille muutamia lippaita aikoen asettaa ne isoimpaan matkakirstuun.

– Mikä tämä on? – kysyi Filip.

– Se lipas sisältää koristeen, jonka hänen majesteettinsa suvaitsi minulle lähettää senjälkeen, kun minut oli Trianonissa esitelty.

Filip kalpeni nähdessään, kuinka kallisarvoinen lahja oli.

– Jo näillä jalokivillä, – sanoi Andrée, – elämme kaikkialla kunniallisesti. Olen kuullut sanottavan, että helmet yksinään ovat sadantuhannen livren arvoiset.

Filip sulki lippaan.

– Ne ovat todellakin hyvin kalliita, – sanoi hän. Ottaen lippaan Andréen käsistä lisäsi hän sitten: – Sisareni, sinulla on vielä muitakin jalokivikoristeita luullakseni?

– Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin somistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua… Kello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut. Muotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne hänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.

– Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, – virkkoi Filip, – meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa kultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme kokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.

– Mutta… tämä helmikoriste on toki omani! – sanoi Andrée.

– Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat sinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni… ne tahraisivat käyttäjänsä otsan…

Andréeta puistatti.

– Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen takaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua siitä mitään ottaa, vai kuinka?

– Niinkuin tahdot, veli, – vastasi Andrée häpeästä värähtäen.

– Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la dauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin liikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.

– Ah niin, hyvin liikutetuksi, – mutisi Andrée todellakin syvästi liikutettuna, – tämä on suuri suru onnettomuudessani!

– Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä. Takaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä saattanet olla velkaa.

– Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on karannut… Ah, unohdin pikku Gilbertin.

Filip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.

– Oletko velkaa Gilbertille? – huudahti hän.

– Olen, – virkkoi Andrée luontevasti, – hän on kesän alusta asti toimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus ollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias nuorukainen… Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

– Älä mene etsimään Gilbertiä, – mutisi Filip.

– Miksen menisi?.. Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa hänet tännekin.

– Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa… Minä kyllä mennessäni tapaan hänet puiston käytävillä… puhun hänelle… ja maksan hänelle…

– No, sillä hyvä.

– Niin, hyvästi iltaan asti.

Filip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä pehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin, ja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon edustalla Coq-Héronin varrella.

Filip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen välinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä Versaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien ylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua ikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.

Filipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan talon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti sadatellen.

Hän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.

Kun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle toivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi hän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden tuntein.

Mutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea kalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen kysymystensä pulpahtavan lähteen.

– Sinä! – sanoi hän vain. – Mikä tuuli sinut tänne tuo?

– Sen saan kunnian teille selittää, isä, – vastasi Filip.

– Jaha, onko asia vakavaa?

– On, varsin vakavaa, monsieur.

"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät ihan levottomaksi…" – Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä uutisia?

– Ikäviä, – sanoi Filip vakavasti.

Parooni horjui.

– Olemmeko yksinämme? – kysyi Filip.

– Olemme.

– Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?

– Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.

– Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.

Parooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja seurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin, alikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.

Kun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta säkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut huoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:

– Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.

– Miten niin? – kysäisi parooni kovin ihmeissään. – Aiotko… aiotko matkustaa pois!.. Entä virkasi?

– Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat lupaukset ovat… onneksi jääneet täyttymättä.

– Tuota sanaa onneksi en käsitä.

– Isä…

– Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt komean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin pitkälle.

– Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa menestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko tämänlaatuisiin mietelmiin…

– Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!

– Minä pyydän sitä teiltä, – vastasi Filip niin päättäväisesti että se merkitsi: "Minä en tahdo!"

Parooni rypisti kulmiaan.

– Ja sisaresi?.. Unohtaako hänkin velvollisuutensa… jättääkö hän toimensa dauphinen luona…?

– Ne ovat velvollisuuksia, monsieur, jotka hänen on alistettava muille velvollisuuksille.

– Minkälaatuisille, jos suvaitset?

– Perin vakaville, aivan välttämättömille. Parooni nousi.

– Ihmiset, jotka puhuvat arvoituksilla, – jupisi hän, – ovat hirveän ikäviä.

– Onko teille todellakin arvoitus, mitä teille nyt sanon?

– Ehdottomasti, – vastasi parooni niin varmasti, että se kummastutti Filipiä.

– Selitän siis: sisareni matkustaa pois, koska hänenkin täytyy paeta häpeää välttääkseen.

Parooni puhkesi nauramaan.

– Jumaliste, onpa minulla oikeita mallilapsia! Poika hylkää rykmentin toivon häpeän pelosta; tytär jättää saavutetun hovineidon-paikan, koska hän pelkää kunniaansa. Tosiaankin olen palannut Brutuksen ja Lucretian aikoihin! Kun minun aikanani, paha aika kylläkin, jota ei voi verrata filosofian kauniisiin päiviin, mies etäältä näki häpeän lähestyvän ja hänellä oli miekka vyöllänsä, kuten sinulla, ja kun hän sinun laillasi oli nauttinut opetusta kahdelta mestarilta ja kolmelta esimiekkailijalta, niin hän lävisti säilällään ensimäisen häpeän. Filip kohautti olkapäitään.

– Niin, – jatkoi parooni, – mitä tässä sanoin ei tosin kelpaa ihmisystävälle, joka ei halua nähdä veren vuotavan. Mutta eiväthän upseerit oikeastaan ole syntyneetkään filantroopeiksi.

– Monsieur, tiedän yhtä hyvin kuin te kunniantunnon vaatimukset; mutta vuodatetulla verellä ei voi ostaa takaisin…

– Tyhjiä lauseita… lauseita, jotka sopivat… filosofille! – huudahti vanhus niin suuttuneena, että hän näytti melkein majesteetilliselta. – Luulen, että olin sanoa pelkurille.

– Teitte hyvin, kun ette sitä sanonut, – vastasi Filip kalpeana ja vavisten.

Parooni kesti uljaasti poikansa leppymättömän ja uhkaavan katseen.

– Sanoin, – jatkoi hän, – eikä logiikkani ole niin kehnoa kuin minulle tahdottaisiin uskotella… sanoin, että mikään häpeä iässä maailmassa ei johdu teosta, vaan pahoista kielistä. Niin, juuri niin… Jos olet rikollinen kuurojen, sokeiden tai mykkien edessä, miten se sinua häpäisisi? Aiot vastata minulle tuolla tyhmällä säkeellä:

"Rikos tuottaa häpeän, ei kirves pyövelin."

Sillä tavoin voi vastata lapsille ja naisille; mutta mies, lempo vie, puhuu toista kieltä… Oh, kuvittelin siittäneeni miehen… No hyvä, jos sokea näkee, jos kuuro kuulee, jos mykkä puhuu, niin tartu miekkaasi, puhkaise silmät ensinmainitulta, lävistä korvan rumpukalvo toiselta ja leikkaa kieli poikki viimemainitulta. Sillä tavoin vastaa Taverney-Maison-Rougen nimeä kantava aatelismies häpäisijäin hyökkäykseen!

– Sen nimen omistaja, monsieur, tietää aina, että ensimäinen hänen velvollisuuksistansa on karttaa jokaista kunniatonta tekoa. Senvuoksi en vastaakaan teidän todisteluihinne. Mutta joskus sattuu, että häväistys aiheutuu välttämättömästä onnettomuudesta, ja siinä tilassa me nyt olemme, sisareni ja minä.

– Siirryn puhumaan sisarestasi. Jos minun järjestelmäni mukaan miehen ei koskaan sovi paeta sellaista, mitä vastaan hän kykenee voitollisesti taistelemaan, on naisenkin rohkeasti seisottava paikallaan. Mihin kelpaa hyve, herra filosofi, ellei sillä voi lyödä takaisin paheen hyökkäyksiä? Missä on sen samaisen hyveen voitto, ellei paheen tappiossa?

Ja Taverney alkoi jälleen nauraa.

– Neiti de Taverney on ollut kovin peloissaan… niinkö? Hän tuntee siis itsensä heikoksi… Siis…

Filip läheni äkkiä ja sanoi:

– Neiti de Taverney ei ole ollut heikko; hänet on voitettu, hänet on yllätetty, hän on joutunut ansaan.

– Ansaan?..

– Niin. Säilyttäkää, pyydän, hiukan sitä kiivauttanne, joka äsken innoitti teitä, merkitäksenne poltinraudalla ne viheliäiset, jotka niin halpamaisesti ovat liittoutuneet tämän nuhteettoman kunnian tahraamiseksi.

– En käsitä…

– Kohta olette käsittävä… Eräs heittiö, sanon, on päästänyt jonkun neiti de Taverneyn kamariin…

Parooni kalpeni.

– Eräs heittiö, – jatkoi Filip, – on tahtonut, että Taverneyn nimi… minun… teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä… No, missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia ole sen arvoinen?

– Filip…

– Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään tunnekaan… Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä… sen seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän nimemme kunnian omalla tavallani.

– Mutta mistä sen tiedät? – huudahti parooni, jonka alhainen kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. – Mistä merkistä sen näet…?

– Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa sisareni, teidän tyttärenne, parooni!

– Mutta silloinhan, Filip, – huudahti vanhus ilosta säteilevin silmin, – perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin voimme riemuita voitosta!

– Siis… olette todellakin se, joksi teitä luulin, – sanoi Filip äärimmäisen halveksivasti. – Te olette itse kavaltanut itsenne ja olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.

– Hävytön!

– Riittää! – vastasi Filip. – Kavahtakaa kovin äänekkäällä puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua. Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.

Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan salaman häikäisemänä.

– Tyttäreni, – virkkoi hän hetkisen päästä, – ei jätä minua vastoin tahtoani.

– Sisareni, – vastasi Filip, – ei enää koskaan ole teitä näkevä, isä.

– Itsekö hän niin sanoo?

– Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.

Parooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.

– Tapahtukoon niin! – sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten huudahti: – Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani… toinen on narri, toinen hupsu.

Filip ei vastannut mitään.

– Hyvä, hyvä, – jatkoi Taverney; – en tarvitse sinua enää; mene… jos ripityksesi on luettu.

– Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur

– Sano pois.

– Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän lippaan…

– Sisarellesi, herraseni…

– Teille, monsieur… Sitäpaitsi ei se muuta asiaa… Sisareni ei käytä sellaisia jalokiviä… Neiti de Taverney ei ole mikään portto; hän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai, jos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon tehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.

Filip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli jalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.

– Ja mitä vielä? – kysyi hän.

– Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette pantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen Jumala tietää…

– Se olisi parempaa, – sanoi parooni hammasta purren.

– Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on jälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan joko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaa hôtel käytettiin ylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme. Asukaa te toisessa, me muutamme toiseen.

Parooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan hänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei Filip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.

– Valitsen mieluummin Taverneyn, – vastasi parooni.

– Sitten me pidämme hotellin.

– Niinkuin tahdotte.

– Milloin matkustatte?