Josef Balsamo

KAHDESTOISTA LUKU
Paluu Saint-Denisistä

Gilbert oli Filipistä erottuaan jälleen kadonnut kansantungokseen, kuten olemme kertoneet.

Mutta nyt ei hän syöksynyt tuohon pauhaavaan aallokkoon odotuksesta ja ilosta sykkivin sydämin, vaan sielu syvästi haavoittuneena tuskasta, jota Filipin ystävällinen kohtelu ja ystävällinen tarjous ei ollut voinut lauhduttaa.

Andrée ei aavistanutkaan olleensa julma Gilbertiä kohtaan. Tuo kaunis ja lempeä nuori tyttö ei lainkaan tiennyt, että hänellä ja hänen imettäjättärensä pojalla saattaisi olla minkäänlaisia yhteisiä kosketuskohtia surussa tai ilossa. Hän liihoitteli korkealla yli noiden matalampien ilmapiirien, joihin hän loi valoa tai varjoa mikäli hän itse oli joko iloinen tai suruinen.

Tällä kertaa oli hänen halveksumisensa varjo kohdannut jäätävänä Gilbertiä; ja koska hän oli pelkästään noudattanut oman luonteensa vaistoa, ei hän itse tiennyt olleensa pilkallinen.

Mutta Gilbertiä olivat hänen halveksuva katseensa ja ylpeät sanansa iskeneet suoraan sydämeen kuin pisto aseetonta voimailijaa; eikä Gilbert ollut vielä tarpeeksi filosofi voidakseen verta vuotaessaan löytää lohdutusta epätoivostaan.

Samassa kun hän katosi tungokseen, ei hän enää välittänyt ei hevosista eikä ihmisistä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja ryntäsi ihmislauman läpi kuin haavoittunut metsäsika ja olisi helpostikin voinut joutua harhaan tai murskaantua aukoessaan väkivallalla tietään. Kun nuorukainen oli päässyt läpi tiheimmän väentungoksen, saattoi hän hengittää helpommin, ja kun hän sitten katsoi ympärilleen, näki hän olevansa luonnon helmassa, yksinäisyydessä ja veden rannalla.

Tietämättä, minne hän ryntäsi, oli hän juossut Seine-joelle saakka ja oli nyt melkein Saint-Denis-saarta vastapäätä. Lopen väsyksissä, ei ponnistuksesta, vaan sieluntuskasta, hän heittäytyi nurmikolle ja vääntelehti siinä, puristi kaksin käsin päätänsä ja karjahteli raivoissaan kuin moinen villipedon ääni olisi paremmin kuin ihmisen saattanut purkaa hänen tuskaansa.

Eikö ollutkin nyt se häilyvä ja epämääräinen toivo, joka oli tähän saakka luonut heikkoa valon kimmallusta hänen mielettömiin haaveisiinsa, joita hän ei tohtinut edes tarkoin ajatella, eikö se toivo ollutkin nyt yhtäkkiä täydellisesti sammutettu? Miten korkealle yhteiskunnan portaita Gilbert olisikin nerolla, tiedolla tai tutkimuksilla saattanut nousta, olisi hän aina kuitenkin ollut Andréelle ainoastaan Gilbert, nimittäin sellainen seikka tai olento – niin oli Andrée itse sanonut – , josta hänen isänsä ei tarvitsisi olla pienimmässäkään määrin millänsäkään ja joka ei ansaitsisi edes parempansa silmäystä.

Hetken oli Gilbert kuvitellut, että kun Andrée näkisi hänet Pariisissa ja huomaisi hänen päätöksensä taistella halpuuttaan vastaan, taistella, kunnes hän sen oli voittanut, Andrée silloin ihailisi sellaista voimanponnistusta. Ja nyt ei jalolle nuorukaiselle ollut annettu edes tuota rohkaisevaa sanaa, vaan oli hän lisäksi kaikesta vaivastaan ja kauniista päätöksestään saanut ainoastaan samaa halveksuvaa välinpitämättömyyttä, jolla Andrée oli kohdellut Gilbertiä jo Taverneyssä.

Vielä enemmänkin: eikö Andrée ollut melkeinpä suuttunut saadessaan kuulla, että Gilbert oli uskaltanut vilkaista hänen nuottivihkoihinsa? Jos Gilbert olisi pikkusormellaan koskenut noihin nuotteihin, niin eivät ne varmaankaan olisi kelvanneet enää muuhun kuin poltettaviksi.

Rakastaville sydämille ovat pettymys ja rauenneet toiveet ainoastaan isku, jonka kärsittyään rakkaus nousee entistäänkin voimakkaampana ja itsepintaisempana pystyyn. Sellainen sydän ilmaisee tuskaansa valituksin ja kyynelein; se kärsii avuttomana kuin karitsa veitsen raadellessa. Vieläpä niinkin, että näiden marttyyrien rakkautta vain kiihdyttää tuo tuska, jonka pitäisi se tukahuttaa. He väittävät itsekseen, että heidän malttavaisuutensa saa kerran palkintonsa; ja sitä palkinnon päämaalia kohti he sitten yhä vaeltavat, olkoonpa tie hyvä tai huono, ainoastaan sillä eroituksella, että jos tie on huono, pääsevät he perille myöhemmin, siinä koko seikka, sillä he pääsevät sinne kuitenkin.

Niin ei ole kylmien sydämien, itsepäisten luonteiden, väkevälaatuisempien olentojen laita. He vihastuvat, kun näkevät verensä vuotavan, ja heidän tahdonvoimansa lisääntyy siitä niin rajusti, että heidän voi siitä hetkestä saakka luulla paremmin vihaavan kuin rakastavan. Heitä ei saa syyttää; heissä ovat rakkaus ja viha niin lähetysten, etteivät he huomaa itsekään siirtymistä toisesta toiseen.

Tiesikö Gilbert näin sieluntuskainsa masentamana ja rannalla vääntelehtiessään, rakastiko hän vai vihasiko Andréeta? Ei, hän vain kärsi, siinä kaikki. Mutta koska hän ei jaksanut enää lisää kärsiä ja kestää, masensi hän toivottomuutensa ja päätti tehdä jonkin lujan päätöksen.

– Hän ei minua rakasta, – ajatteli Gilbert, – se on totta, mutta ei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen minulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä vaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan uljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä hänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi minulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai Vauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi hän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi hankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle lahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan hänen vertaisenaan. Mutta Andréelle – sen minä tiedän aivan hyvin – , olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä se, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi pyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää… Se on minun halpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen, että pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt Andréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen, nainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]

– Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen hymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on neiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita maailmaa… Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö, aristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit, nuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut hyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen mielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat häneltä huomaavan katseen… Gilbert on koira, halvempi koiraakin; sillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin asioita hän ei varmaan olisi kysellyt!

– Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin, että kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee minusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin, mitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon…

Julma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän ajatuksensa keskeytti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti rintaa vasten.

Mitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua?

Mikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin nuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä?

Kuka voi siihen vastata?

Merimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään Henrik IV: n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin Saint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt matkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai varkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla kuormattujen seipäiden välissä?

Puoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja päättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen vettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan kansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.

Keskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat Saint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton tungos.

Dauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi perhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua etuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista loistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen lakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa hihnoissa kenenkään heitä estelemättä.

Gilbert tunsi heti Andréen vaunut, sillä Filip antoi hevosensa laukata tai paremmin sanoen tepastella niiden oven vieressä.

– Hyvä, – tuumi Gilbert itsekseen, – minun täytyy saada tietää, minne Andrée ajaa; ja saadakseni sen tietää, täytyy minun mennä hänen perässään.

Ja Gilbert meni.

Dauphine aikoi syödä illallista la Muettessa, ainoastaan pikku piirissä, kuninkaan, dauphinin, Provencen kreivin ja Artoisin kreivin seurassa. Ja täytyy mainita, että Ludvig XV oli unohtanut ankarimman sopivaisuuden siinä määrin, että hän oli antanut kutsuessaan madame la dauphinen illalliselle Saint-Denisissä hänelle vierasluettelon keralla lyijykynän ja pyytänyt häntä pyyhkimään pois ne nimet, jotka eivät hänestä olleet mieluisia.

Nähdessään rouva Dubarryn nimen, joka oli viimeisenä, oli Marie Antoinette tuntenut huultensa kelmenevän ja vapisevan. Mutta hän oli muistanut keisarinna-äitinsä opetukset ja neuvot ja ponnistanut koko tahtonsa ja jättänyt viehkeästi hymyillen luettelon ja kynän takaisin kuninkaalle ja sanonut olevansa sangen onnellinen päästessään näin heti kuninkaan tuttavalliseen perhepiiriin.

Gilbert ei näitä seikkoja tiennyt, ja vasta la Muettessa hän huomasi rouva Dubarryn vaunut ja Zamoren keikkumassa korkealla valkean hevosen selässä.

Onneksi tuli jo pimeä; Gilbert painautui piiloon puistikkoon, heittäytyen sinne loikomaan ja odottamaan.

Kuningas antoi pojanpoikansa puolison aterioida rakastajattarensa parissa ja oli erinomaisen hyvällä tuulella, varsinkin nähdessään dauphinen kohtelevan rouva Dubarrya vieläkin ystävällisemmin kuin Compiègnessä.

Mutta hänen korkeutensa dauphin oli synkkä ja huolissaan, väitti päätänsä ankarasti särkevän ja poistui seurasta ennenkuin asetuttiin pöytään.

Illastelua kesti aina kello yhteentoista.

Saattoväkeen kuuluvat henkilöt – ja ylpeän Andréenkin oli pakko tunnustaa, että hänetkin luettiin niihin – aterioitsi sillä välin paviljongeissa kuninkaan heille lähettämän musiikin soidessa. Mutta koska yksin paviljongitkin olivat liian ahtaat, että kaikki olisivat mahtuneet niihin, niin söi viitisenkymmentä herraa taivasalla, ruohikolle katettujen pöytäin ääressä, viidenkymmenen kuninkaallisiin livreoihin puetun lakeijan palvelemina.

Gilbert oli yhä piilossa puistikossa ja näki kaiken tämän komeuden. Hän otti taskustaan Clichy-la-Garennessa ostamansa leivänkappaleen ja söi aivan kuin muutkin, pitäen tarkoin silmällä kaikkia poislähteviä.

Aterian jälkeen ilmestyi madame la dauphine parvekkeelle; hän tuli hyvästelemään vieraitansa. Kuningas seisoi aivan lähellä häntä; rouva Dubarry pysyttäytyi kauimpana huoneen taustalla eikä tullut näkyviin, seuraten hienoa käyttäytymisälyään, jota hänen vihollistensakin täytyi hänessä ihailla.

Kaikki menivät nyt parvekkeen alle tervehtimään kuningasta. Ja koska madame la dauphine tunsi jo monet häntä saattaneista, niin mainitsi kuningas hänelle ainoastaan niiden nimet, joita hän ei vielä tuntenut. Silloin tällöin lennähti dauphinen huulilta kohtelias sana tai sopiva leikinlasku, joilla hän ihastutti kaikki puhuttelemansa.

Gilbert katseli loitompaa koko tätä matelua ja tuumi itsekseen:

– Minä olen ylempänä kaikkia noita, sillä koko maailman hinnasta minä en tekisi sitä, mitä he tekevät.

Nyt tuli parooni de Taverneyn ja hänen perheensä vuoro. Gilbert nousi silloin toisen polvensa varaan.

"Monsieur Filip", sanoi dauphine, "annan nyt teille lomaa saattaaksenne isänne ja sisarenne Pariisiin".

Gilbert kuuli nämä sanat aivan selvästi yön värisevässä hiljaisuudessa ja kaikkien läsnäolijain ja katselijain tarkkaavasti vaietessa.

Madame la dauphine lisäsi vielä:

"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne kanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini Versaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua."

Parooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli paikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia kohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.

Hän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan herrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten vastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin katukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.

Koska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä syrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten suljettiin vaunujen ovi.

"Ystäväni", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, "nouse kuskipukille ajajan viereen".

"Miksikä niin, miksikä niin?" kysyi parooni.

"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti väsynyt", vastasi Filip.

Parooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija nousi kuskin viereen.

Gilbert lähestyi vaunuja.

Samassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi hihnoista oli irtaantunut.

Ajaja laskeutui paikaltaan, ja vaunut seisoivat vielä hetken.

"On jo sangen myöhä", sanoi parooni.

"Minä olen kovin väsynyt", supisi Andrée; "saammekohan nyt edes yösijaa?"

"Toivoakseni", vastasi Filip; "lähetin la Brien ja Nicolen suoraan Pariisiin. Kirjoitin heidän viedäkseen kirjeen eräälle ystävistäni ja pyysin häntä vuokraamaan meille pienen paviljongin, jossa hänen äitinsä ja sisarensa viime vuonna asuivat. Se ei tosin ole mikään komea asunto, mutta kuitenkin melkoisen mukava. Tehän ette tahdokaan näytellä loistoa, vaan haluatte ainoastaan tilapäisen asunnon."

"Ma foi, se on aina yhtä hyvä kuin Taverney", sanoi parooni.

"Niin, ikävä kyllä, isäni", vastasi Filip surumielisesti hymyillen.

"Saanko minä siellä nähdä puita?" kysyi Andrée.

"Kyllä, jopa varsin kauniita. Mutta luultavasti et saa niistä kauan nauttia, sillä heti hääjuhlallisuuksien jälkeen sinut esitellään hovissa."

"Kaunista tuo unelmamme; koettakaamme olla heräämättä siitä liian nopeasti. Filip, sanoitko kuskille, minne hänen on ajettava?"

Gilbert kuunteli ankarassa jännityksessä.

"Sanoin, isä", vastasi Filip.

Gilbert oli kuullut kaiken muun keskustelun ja oli jo toivonut saavansa kuulla osoitteenkin.

– Ei väliä, minä juoksen heidän perässään, – tuumi hän nyt itsekseen. – Täältä on Pariisiin ainoastaan penikulma.

Hihna oli saatu jälleen kuntoon, kuski nousi ylös paikalleen ja vaunut läksivät liikkeeseen. Mutta kuninkaan hevoset juoksevat hyvin, kun niitä ei tungos ole estämässä, ja ne juoksivat nyt niin nopeasti, että Gilbert raukan mieleen muistui matka Chausséen kylään, hänen pyörtymisensä ja avuton tilansa.

Hän ponnisti voimansa ja pääsi vaunujen takapuolella olevalle seisomapaikalle, jossa ei nyt ollut lakeijaa. Väsynyt Gilbert piti kiinni vaunuista, istahti laudalle ja ajoi vapaakyydillä.

Mutta melkein samassa hän muisti nousseensa Andréen vaunujen takalaudalle, siis lakeijan paikalle.

– No niin, ei käy päinsä, – mutisi sitkeä nuorukainen, – ei saada sanoa, etten minä olisi taistellut viimeiseen hetkeen saakka; jalkani ovat lopen uupuneet, mutta käsivarteni eivät.

Hän otti nyt kaksin käsin kiinni astuinlaudasta, jonka reunalle hän oli asettanut varpaansa, laskeutui sitten alas takaistuimen alle, ja vaikka vaunut koko ajan heilahtelivat ja täristivät, pysyi hän siinä vaikeassa asennossa mieluummin kuin syrjäytti omantuntonsa käskyn.

– Minä saan hänen osoitteensa tietooni, – mutisi hän itsekseen, – sen minä saan. Tästä tulee taas minulle vaikea yö, mutta huomenna minä lepään tuolilla kopioidessani nuotteja. Muuten minulla on rahaakin taskussa, ja minun kannattaa kustantaa itselleni kaksi tuntia lisää unta, jos tahdon.

Sitten ajatteli hän, että Pariisi on sangen suuri ja että hän voi siellä eksyä, koska ei tunne katuja, sen jälkeen kun parooni poikineen ja tyttärineen on mennyt Filipin heille hankkimaan taloon.

Onneksi oli jo melkein sydänyö, ja aamu valkeni kello puoli neljän aikaan.

Näitä monenlaisia asioita ajatellessaan huomasi Gilbert ajettavan suuren torin poikki, jonka keskellä oli ratsupatsas.

– Ahaa, luulisi aivan oltavan Place des Victoires-torilla, – ajatteli hän samalla kertaa iloissaan ja hämmästyneenä.

Vaunut kääntyivät kadun kulmassa, ja Andrée vilkaisi ulos niiden ovesta.

Filip sanoi:

"Tuo on kuningas-vainajan kuvapatsas. Pian olemme perillä."

Ajettiin alas melkoisen jyrkkää rinnettä; Gilbert oli putoamaisillaan pyöräin alle.

"Nyt olemme perillä", lausui Filip.

Gilbertin jalat tapasivat maata ja hän ryntäsi nopeasti kadun toiselle puolelle ja pujahti siellä piiloon erään portin töykkärikiven taakse.

Filip hyppäsi ensimmäisenä ulos vaunuista, soitti porttikelloa, kääntyi ja otti Andréen vastaan.

Parooni tuli viimeiseksi ulos.

"No", sanoi hän, "aikovatko ne lurjukset antaa meidän viettää yömme täällä?"

Samassa kuuluivat la Brien ja Nicolen äänet ja portti aukesi.

Kolme matkalaistamme katosi synkälle pihalle, ja portti suljettiin heidän mentyään.

Vaunut palvelijoineen kääntyivät pois portilta; ne palasivat kuninkaan vaunukartanoon.

Talo, johon kolme matkalaistamme olivat kadonneet, ei ollut missään suhteessa huomattava; mutta kun vaunut vierivät ohitse, valaisi niiden lyhtyjen hohde vierimmäistä taloa ja Gilbert saattoi lukea:

"Hôtel d'Armenonville."

Nyt tarvitsi hänen enää ottaa vain selko kadusta. Hän meni sen lähimpään päähän, muuten samaan suuntaan, jonne vaunut olivat loitonneet. Ja suureksi ihmeekseen tuli hän nyt samalle suihkulähteelle, josta hänen oli tapana juoda vettä.

Hän kulki kymmenisen askelta toista katua; se oli yhdensuuntainen sen kanssa, jolta hän oli tullut. Ja silloin tunsi hän leipurin kaupan, josta hänen oli tapana ostaa leipänsä.

Vieläkään hän ei uskonut, vaan meni kadun kulmaan saakka. Etäisen lyhdyn valossa saattoi hän nyt erottaa valkealla pohjalla samat kaksi sanaa, jotka hän oli lukenut kolme päivää sitten palattuaan Rousseaun kanssa lääkekasveja kokoamasta Meudonin metsistä:

"Rue Plâtrière."

Andrée oli siis ainoastaan kahdensadan askeleen päässä hänestä, lyhyemmän välimatkan kuin Taverneyn linnasta oli ollut hänen pieneen kamariinsa linnan portinpielessä.

Silloin hän meni portin luo toivoen, ettei nuoran päätä, joka nosti portin sisäpuolella salpaa, olisi kokonaan vedetty sisään.

Tämä oli Gilbertille oikea onnenpäivä: lyhyt pätkä nuoraa riippui ulkopuolella; hän tarttui siihen ja veti koko nuoran ulos ja portti aukesi.

Nuorukainen hapuili pimeässä portaille, nousi askeleen kerrallaan aivan hiljaa niitä ylös ja tapasi viimein käteensä kamarinsa oven munalukon, johon Rousseau oli kohteliaasti jättänyt avaimen.

Kymmenen minuutin kuluttua voitti väsymys kaikki mietteet, ja Gilbert vaipui uneen odottaen kiihkeästi huomispäivää.

KOLMASTOISTA LUKU
Paviljonki

Kun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja nukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn, jolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.

Tuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti hänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.

Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota kelloaan.

Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään, vaan päinvastoin liian aikaisin.

Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.

Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.

"Saanko nähdä siellä puita?" oli Andrée kysynyt Filipiltä.

– Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta puutarhapaviljonkia, – tuumi Gilbert itsekseen.

Tämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.

Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä ottaneet auetakseen.

Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua käsistään.

Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä. Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip sanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät kuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus. Siinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset olivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.

Gilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että ellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin ajatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös noustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri hänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.

Mutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi, että hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä ullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä kerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt kalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi arastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone luokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen tärkeätä väistyä piiloon.

Ja muuten: onhan maailmassa aina eduksi nähdä näkymättä itse.

Ja sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä, eikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään häntä ainakin kävelemästä puutarhassa?

Niin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa silmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi Andrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai mennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan naisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai talonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa ihmisenäkään?

Mutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi Gilbertin karttaa Nicolea.

Siinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti vetäytynyt pois ikkunasta.

Mutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen myöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen ja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.

Nyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna, juuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento: hän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli pudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.

Turhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä itselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa johtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan entisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä tykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan kiehumaan.

Mutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän saattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt nähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista, kiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen ikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella Andréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.

Andrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita käsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen aamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen mukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.

Silloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin harvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle. Joka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi häntä vihannuus.

Se talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin kuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta Andrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja niistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, – joten Andrée ei suinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä nuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä katon rajassa?

Andrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai olla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei hänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan pariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine uteliaine kasvoineen.

Sen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa vallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin sopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon nuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen puolihämärässä kamarissa.

Nicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli tehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja avasi Andréen tukan.

Tuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat vaippana nuoren neidon olkapäille.

Gilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen kaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet hiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa, huolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli ollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta kuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä samenivat ahnaasta tuijotuksesta.

Sattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa ja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.

"Niin, niin katsele sinä vaan", mutisi Gilbert; "katsele, miten haluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki".

Gilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa heiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja oli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.

Andrée osotti tuota omituista esinettä Nicolelle.

Nicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli, ja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen emännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.

Tätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän näytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas henkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen päänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan kamarissaan Rousseaun.

"Hittoako te teette, monsieur?" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja pilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta, jota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.

Gilbert koetti kaikin voimin johtaa Rousseaun huomiota pois ikkunaluukusta.

"En mitään, monsieur, en kerrassaan mitään."

"Ette mitään… Mutta miksi te sitten olitte tämän hameen takana piilossa?"

"Auringonpaiste vaivasi minua."

"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?

Ovatpa teidän silmänne arat, nuori mies!"

Gilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.

"Te valehtelette ja pelkäätte", sanoi Rousseau; "teillä on siis jokin ilkeys mielessä?"

Tämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään meni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.

Gilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme sitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän äsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.

"Ahaa!" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin suonissa hyytyi; "paviljongissa on nyt asukkaita".

Gilbert ei virkkanut ainoaakaan sanaa.

"Ja siellä asuu ihmisiä", jatkoi epäluuloinen filosofi, "ihmisiä, jotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen".

Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen taaksepäin.

Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä, mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet nähtäisiin alhaalta.

"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän, nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"

Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä alhaalta aivan selvästi.

"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.

Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus esti häntä sitä tekemästä.

"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?" kysyi Rousseau.

"Ei, ei, ei, monsieur."

"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"

"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa minun pitää salaisuuteni."

"Haa, petturi!" huudahti Rousseau; "kyllä minä tiedän, mitä nuo tuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin kätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa, saadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut pääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua, tuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja kuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan".