Josef Balsamo

"Urkkijan!" huudahti Gilbert aivan suunniltaan.

"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?" kysyi Rousseau verhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt käteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä kyllä, olikin ainoastaan naurettava.

"Te häpäisette minua, monsieur!" vastasi Gilbert.

"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!" huudahti Rousseau. "Sinua, jonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan heille merkeillä, mistä tiedän mitä, – ehkä tulevan teokseni aiheen!"

"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista teidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin kopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin ilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät."

Tämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen tuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen sairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.

"Monsieur", sanoi hän, "minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta kokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni keskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki, kavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että olen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat yhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla epäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy muuttaa minun kodistani pois".

Gilbert ei odottanut sellaista puheen päätöstä.

Hänet, hänet potkittaisiin pois!

Hänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen silmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.

Mutta se salama katosi pian ja sammui hiljaa.

Gilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta, kadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi sitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri onnettomuus ja häpeä.

Hän syöksyi alas hurjan ylpeytensä korkeudesta ja rukoili kädet ristissä:

"Kuulkaa, monsieur, yksi sana, yksi ainoa sana!"

"Minulta ei lähde armoa", vastasi Rousseau; "ihmisten vääryys on tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä vihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä; solmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta jättäkää minut rauhaan."

"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne, he ovat neiti Andrée ja Nicole."

"Kuka on sitten neiti Andrée? No, antakaa tulla!"

"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri häntä… voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta te itse pakotatte minua siihen! – juuri häntä minä rakastan enemmän kuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai ketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman rahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä nääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään Saint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka ja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle, joka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan tuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä toivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai Rousseau."

Rousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten sävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi matkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja kuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.

"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?" kysyi hän.

"Niin, herra Rousseau."

"Te siis tunnette hänet?"

"Minä olen hänen imettäjänsä poika."

"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."

"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".

"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te olette valehtelija, monsieur!"

"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija, valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!.. Kyllä, minä menen… hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu teidän tunnollenne!"

Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin suuressa määrin muistutti häntä itseään.

– Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, – tuumi hän itsekseen; – mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan, miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?

Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet takaisin.

"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa, Gilbert, joutukaa!"

Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.

Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti Nicolen käsistä päiväpuvun.

Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.

"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja hän lisäsi huokaisten:

 
"O gioventù, primavera del età!
O primavera, gioventù del anno!"
 
 
Oi nuoruus, iän kevät!
Oi kevät, vuoden nuoruus!
 

Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen kanssa.

NELJÄSTOISTA LUKU
Saint-Claude-kadun talo

Saint-Claude-katu, jonka varrella olevaan kotiinsa kreivi de Fenix oli kutsunut kardinaali de Rohanin luokseen kohtaukseen, ei vielä siihen aikaan ollut niin nykyisestä muuttunut, ettei siellä saattaisi huomata vielä merkkejä niistä paikoista, joita seuraavassa koetamme kuvailla.

Se ulottui Saint-Louis-katuun ja bulevardiin saakka niinkuin meidänkin päivinämme ja leikkasi Saint-Louis-katua Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin ja Hôtel de Voysinsin välillä, kun se sitävastoin yhtyy nykyään siihen erään kirkon ja maustekaupan välillä.

Niinkuin meidänkin aikanamme oli sen ja bulevardin yhtymäkohdassa melkoisen jyrkkä mäki.

Sen varrella oli noin viisitoista taloa ja sen valaisijoina seitsemän lyhtyä.

Siitä poikkesi sivuille kaksi umpikujaa.

Toinen niistä vei vasemmalle ja johti Hôtel de Voysinsiin, ja toinen jälleen oikealle ja pohjoiseen päin pitkin Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin puutarhan kuvetta.

Viimemainittua umpikujaa, jonka oikealla puolella kaartuivat luostarin puutarhan korkeat ja varjokkaat puut, rajoitti vasemmalla puolella korkea, harmaa kiviseinä, joka kuului erääseen Saint-Claude-kadulle päin olevaan taloon.

Tätä kiviseinää saattoi verrata Kykloopin kasvoihin, sillä siinä oli ainoastaan yksi silmä, nimittäin paremmin sanoen yksi ikkuna. Ja lisäksi oli sekin rautaristikoilla ja kangilla varustettu ikkuna hirveän musta.

Aivan mainitun ikkunan alapuolella, jota ei avattu milloinkaan, minkä seikan saattoi huomata helposti hämähäkinverkoista, jotka sitä ulkoapäin peittivät, aivan sen ikkunan alla, sanomme, oli pieni ja suurilla rautanauloilla nastoitettu portti, josta saattoi huomata, ettei se ollut talon pää-sisäänkäytävä, vaan että sinne voi päästä sisälle myöskin tältä puolelta.

Tämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt enempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja vaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet turvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla niiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.

Illalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi palatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi tuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.

Paitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla niin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta päin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka arkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII: n aikaisen rakennustyylin. Ja sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella portinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali de Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.

Mitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne olivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.

Siihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä Pariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin ikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä rautapiikkejä.

Mainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta muistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja rakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla, joissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi rakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän linnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Muuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi varsinaisen pihan kokonaan näkymästä.

Tämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt kummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna 1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin täydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin Saint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat kammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan syynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan sen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte Saint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux Choux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta olivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä pariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien patsaiden veroiset.

Tällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan pituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja kun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne minkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival kello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea kihisevä varkaitten pesä.

Ja kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme neljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt Saint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä bulevardia pitkin.

Niiden vaunujen ovia koristi kreivi de Fenixin vaakuna.

Kreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä, joka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä huokuvaa tukehuttavaa hellettä.

Vaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen vaunutyynyillä.

Kun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan kosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun nielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.

Portti sulkeutui jälleen vaunujen vierittyä sisälle.

Näin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä kadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan kotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi tuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko luostarin aarteet.

Nyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on tärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät sinne useampiakin kertoja kuin tämän.

Äsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa, joka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä liitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla vaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös ovelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin kaksitoista askelmaa nousemalla.

Talon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi päästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti monet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena tilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin, luultavastikin uusia asukkaita varten.

Kun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin ensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa oli kolme kamaria.

Mutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta ja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti hämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän huoneita.

Selitys oli siinä, että tämän ensimmäisen ja näkyvän talon sisässä oli vielä toinen, kätketty talo, jonka ainoastaan sen omat asukkaat tunsivat.

Eteisessä oli tosiaan Harpokrates-jumalan [hiljaisuuden jumala kreikkalaisessa jumalaistarustossa. Suom.] kuvapatsaan vieressä, joka sormi huulillaan näytti vaativan tulijaa noudattamaan sitä hiljaisuutta, minkä vertauskuva hän oli, kuvanveistokoristeiden keskeen kätkettynä pieni ovi, joka aukesi erästä jousta painamalla. Tästä ovesta päästiin portaille, jotka oli rakennettu ahtaaseen käytävään ja aivan käytävän levyisiksi. Ja tuo käytävä jälleen oli suunnilleen ensimmäisen kerroksen muiden osien tasalla ja vei pieneen huoneeseen, johon valo pääsi kahdesta, eräälle sisäpihalle päin olevasta ja ristikoilla varustetusta ikkunasta.

Se sisäpiha oli niin sanoaksemme laatikko, joka sulki ja kätki kaikkien katseilta tuon toisen talon.

Mainitsemamme kamari, johon noita kuvaamiamme portaita myöten päästiin, oli nähtävästikin miehen huone. Matot sängyn, nojatuolien ja sohvien edessä olivat komeimpia turkiksia, mitä Afrikasta ja Intiasta voidaan saada. Ne olivat jalopeurain, tiikerien ja pantterien taljoja, kiiluvin silmin ja yhä uhkaavin hampain. Seinät olivat verhotut sahviaaninahalla, joka oli kirjattu sopusuhtaisin kuvioin, ja niiden koristeina riippuivat kaiken maailman aseet: huronin tomahawki, malaijilaisen krik, muinaisen ritarin iskusäilä ja arabialaisen kandjar, kuudennentoista vuosisadan norsunluu-upotuksilla koristettu jousi ja kahdeksannentoista vuosisadan kullalla silattu pyssy, kaikki.

Siinä huoneessa katseli turhaan jotakin toista ulospääsy-aukkoa kuin mainittu porrasovi. Kenties niitä kuitenkin oli, yksi tai useampiakin, mutta ne olivat näkymättömissä ja tuntemattomia.

Saksalainen palvelija, viidenkolmatta- ja kolmenkymmenen ikävuoden väliltä, oli ainoa olento, jonka oli moneen päivään nähty kuljeksivan tuon suuren talon huoneissa. Hän telkesi nyt kiinni ajoportin, aukaisi sitten vaunujen oven ja nosti nukkuvan Lorenzan ulos vaunuista, sillaikaa kun kuski jo välinpitämättömästi riisui hevosia. Sitten kantoi hän naisen sylissään eteiseen ja laski hänet siellä punaisella verholla peitetylle pöydälle ja veti varovasti hänen jalkainsa yli pitkän, valkean harson, johon nuori nainen oli verhottu.

Sitten meni hän jälleen ulos ja sytytti toisesta vaunulyhdystä tulen seitsenhaaraiseen kynttilänjalkaan ja palasi tuo valaistusneuvo kädessään jälleen sisään.

Mutta tällä väliajalla, vaikka se olikin sangen lyhyt, oli Lorenza jo kuitenkin pöydältä kadonnut.

Asia oli nimittäin niin, että myöskin kreivi de Fenix oli mennyt kamaripalvelijansa perässä eteiseen. Ja hän oli vuorostaan ottanut Lorenzan syliinsä ja kantanut hänet seinässä olevasta salaovesta sisään, sulkien sen huolellisesti jälkeensä, salaportaita myöten aseilla koristettuun huoneeseen.

Sinne päästyään painoi hän kenkänsä kärjellä jousta, joka oli korkeaholvisen tulisijan kulmauksessa. Kohta aukesi ovi, joka muodosti samaisen tulisijan taustan, kahden äänettömän saranan varassa, ja kreivi katosi uunin kehystän keskelle ja sen lävitse, sulkien ensin jalallaan painaltaen tuon salaperäisen oven, samalla tavoin kuin hän oli sen avannutkin.

Tulisijan takapuolella hän joutui toisille portaille. Ja noustuaan noin viisikymmentä Utrechtin plyysillä peitettyä askelmaa astui hän kynnyksen yli uuteen huoneeseen; sen seinät olivat verhotut hienoilla silkkitapeteilla, joiden kuviokukat olivat niin eläväväriset ja taitavasti kudotut, että olisi saattanut pitää niitä aivan luonnon kukkina.

Samantapaisella kankaalla verhotut huonekalut olivat kullattua puuta. Kaksi suurta vaskikoristuksin kaunistettua kilpikonnanluista kaappia, Haveri ja ruusupuinen pukeutumispöytä, moniväriseksi maalattu sänky ja lukuisat Sèvres-porsliiniset koruesineet olivat siellä pääasiallisina huomattavuuksina. Tuolit, nojatuolit ja sohvat, jotka olivat järjestetyt sopiviin ryhmiin ympärimitaltaan kaikkiaan kolmekymmentä jalkaa laajalle alalle, kaunistivat muuta huoneistoa, jossa oli paitsi sänkykamaria sen vieressä oleva pukeutumishuone ja pieni naisen seurustelukammio.

Huoneeseen antoi valoa kaksi paksujen uudinten verhoamaa ikkunaa; mutta koska tähän aikaan oli pimeä, ei uutimilla ollut mitään salattavaa.

Seurustelukammiossa ja pukeutumishuoneessa ei ollut minkäänlaisia ikkunoita. Niitä valaisivat yötä ja päivää hyvänhajuisella öljyllä täytetyt lamput, jotka vedettiin huoneesta pois katossa olevan aukon kautta ja joita näkymättömät kädet hoitelivat.

Ei ääntä, ei hienointa tuulen hengähdystä tuntunut näissä huoneissa; olisi voinut luulla olevansa sadan penikulman päässä koko maailmasta. Ja kuitenkin kiilteli kulta joka taholla, seinillä riippui kauniita tauluja, ja suuret böhmiläiset kristallimaljakot loistivat kimaltelevin särmin kuin palavat silmät, kun kreivi, joka ei tyytynyt kammiosta tulevaan värisevään valoon, otti tulta hopeisesta kotelosta, jota Gilbert oli niin uteliaana katsellut, ja sytytti kaksi kamiinin reunalla olevaa, punaisilla vahakynttilöillä varustettua kynttelikköä, laskettuaan Lorenzan ensin eräälle sohvalle.

Sitten hän meni takaisin Lorenzan luo, nojasi toisen polvensa pieluskasaan, joka oli maassa hänen vieressään, ja sanoi:

"Lorenza!"

Kun kreivi mainitsi nimen, nousi nuori nainen toisen kyynäspäänsä nojaan, vaikka hänen silmänsä olivat yhä kiinni. Mutta hän ei vastannut vielä.

"Lorenza", toisti kreivi, "nukutko tavallista untasi vai magneettista unta?"

"Minä nukun magneettista unta", vastasi Lorenza.

"Silloinpa minulle vastaatkin, jos kysyn sinulta?"

"Kyllä varmaan."

"Hyvä."

Seurasi sitten tuokion hiljaisuus, jonka jälkeen kreivi de Fenix jatkoi:

"Katso Madame Louisen huoneeseen, josta läksimme noin kolme neljännestuntia sitten."

"Minä katson", vastasi Lorenza.

"Ja näet sinne?"

"Näen."

"Onko kardinaali de Rohan vielä siellä?"

"En näe häntä."

"Mitä tekee prinsessa?"

"Hän rukoilee ennen levolle menoaan."

"Katsele käytäviin ja luostarin pihoihin, näetkö siellä hänen ylhäisyyttänsä."

"En näe häntä."

"Katso luostarin portille, ovatko vaunut siellä vielä."

"Eivät ole siellä enää."

"Seuraa nyt tietä, jota tulimme tänne."

"Minä seuraan."

"Näetkö tiellä mitään vaunuja?"

"Näen monetkin."

"Tunnetko kardinaalin vaunuja niiden joukossa?"

"En."

"Mene nyt Pariisiin päin."

"Minä menen."

"Vielä lähemmäksi."

"Nyt olen."

"Yhä vieläkin."

"Ah, nyt näen hänet."

"Missä?"

"Tulliportilla."

"Onko hän pysäyttänyt?"

"Hän pysäyttää juuri nyt. Lakeija laskeutuu maahan vaunujen takaa."

"Puhutteleeko hän lakeijaa?"

"Aikoo puhutella."

"Kuule, Lorenza. Minun on sangen tärkeää saada tietää, mitä kardinaali sanoo tuolle miehelle."

"Sinä et pyytänyt minua kuuntelemaan oikeaan aikaan. Mutta maltahan, kamaripalvelija puhelee nyt kuskin kanssa."

"Mitä hän sanoo hänelle?"

"Saint-Claude-katu, Marais-korttelissa, bulevardin kautta."

"Hyvä, Lorenza, kiitokset!"

Kreivi kirjoitti muutaman sanan paperilappuun ja käänsi paperin pienen kuparilevyn ympärille, jota varmaankin käytettiin tuon paperin painona. Sitten vetäisi hän kellon nuorasta ja painoi nappia, jonka alla nyt aukesi aukko, ja sitten hän pudotti paperilapun aukkoon, joka heti sen nieltyään sulkeutui.

Tällä tavalla ilmoitti kreivi asiansa Fritzille ollessaan sisähuoneissaan.

Sitten meni hän jälleen Lorenzan luo.

"Kiitokset", toisti hän.

"Sinä olet siis minuun tyytyväinen?" kysyi nuori nainen.

"Olen, rakas Lorenza!"

"No niin, anna siis minulle palkkani!"

Balsamo hymyili ja painoi huulensa Lorenzan huuliin, jonka koko ruumis värähti tuosta suloisesta kosketuksesta.

"Josef! Josef!" mutisi Lorenza hymyillen melkein tuskallisesti.

"Josef, kuinka minä sinua rakastan!"

Ja nuori nainen ojensi molemmat kätensä sulkeakseen Balsamon syliinsä.