Josef Balsamo

VIIDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. – Unessa

Balsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää ilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.

"Lorenza", sanoi Balsamo, "tahdotko puhella ystäväsi kanssa?"

"Ah, kyllä", vastasi nainen; "mutta puhu kanssani paljon, sillä minä kuuntelen niin mielelläni ääntäsi".

"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen, jos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta."

"Niin, se olisi onnellista."

"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän huoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni; me olemme kahden, aivan kahden kesken."

"Ah, se on niin hyvä!"

"Sanopas, onko tämä huone makusi mukainen."

"Käske minua siis näkemään."

"Näe!"

"Ah, miten hurmaava huone!" sanoi Lorenza.

"Sinä siis pidät siitä?" kysyi kreivi lempeästi.

"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani, hyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia jasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!"

"Teen kaikki ollakseni sinulle mieliksi, Lorenza."

"Ah, sinä teet sata kertaa enemmän kuin ansaitsen."

"Sinä siis sen myönnät?"

"Kyllä."

"Sinä siis myönnät, että olet ollut hyvin häijy."

"Hyvin häijy, oi niin! Mutta annathan sinä minulle anteeksi, eikö niin?"

"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon omituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä saakka kun sinuun tutustuin."

"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen, joka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla kaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia autuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia."

"Ja nuo kaksi olotilaa ovat: toinen uni ja toinen valveillaolo, eikö niin?"

"Niin."

"Ja sinä rakastat minua unessa ja vihaat minua valveilla ollessasi?"

"Niin."

"Ja mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Sinun on se tiedettävä."

"En voi tietää."

"Mieti ja tutki, katso itseesi, tutki sydäntäsi."

"Ah niin!.. Nyt minä ymmärrän."

"Puhu."

"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen lapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin hän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista Josefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee sielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua lakkaamatta, aina maailman loppuun saakka."

"Entä kun Lorenza nukkuu?"

"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar, silloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen. Silloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee, että tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten vähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla hänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen Lorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen… Cagliostro!"

"Silläkö nimellä minä sitten tulen kuuluisaksi?"

"Niin, sillä nimellä."

"Rakas Lorenza, sinä siis tosiaan pidät tästä uudesta asunnosta?"

"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet minulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä."

"Ja miksi sinä siitä sitten pidät?"

"Siksi, että sinä lupaat asua siinä minun kanssani."

"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua kiihkeästi, intohimoisesti?"

Nuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan:

"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin", lisäsi hän huokaisten, "on vielä jotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa".

"Ja mikä se on?" kysyi Balsamo hätkähtäen.

"Unelmasi."

"Sano: minun työni."

"Kunnianhimosi."

"Sano: minun kunniani!"

"Voi Jumala, taivaan Jumala!"

Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen suljettujen silmäluomiensa alta.

"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.

"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia, jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä käsket ja sinua totellaan."

"No niin", virkkoi Balsamo iloiten, "etkö siis ole ylpeä minusta?"

"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää", mutisi hän suruisesti.

"Missä sinä sitten olet?"

"Minä olen kuollut."

Balsamoa pöyristi.

"Sinä kuollut, Lorenzani?" huudahti hän. "Et, et, me elämme yhdessä ja rakastamme toisiamme."

"Sinä et minua rakasta."

"Kyllä, minä rakastan."

"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin entistään kiihkeämmin.

"Mistä sinä minua moitit?"

"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."

"Lorenza! Lorenza!"

"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen; ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."

"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni."

"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä, hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten minä ole sinulle mitään."

"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua."

"Ah, se ei ole rakkautta, sinä et tunne minua kohtaan rakkautta."

"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle kaikki, mitä minä toivon, – sinun sielusi omistaminen riittää tekemään minut onnelliseksi."

"Onnelliseksi!" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; "sanotko sinä sellaista onneksi?"

"Sanon, sillä olla suuri on minusta olla onnellinen."

Lorenza huokaisi pitkään ja raskaasti.

"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä lukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla intohimoillaan!"

"Niin, minä tiedän aivan hyvin, että sinä käytät siinä minun apuani."

"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle tulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen vuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle, sinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset polkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun nerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu, sinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen silmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina yliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se juuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut mahtavaksi."

"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!" huudahti Lorenza, mielettömänä rakkaudesta.

Kiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka tuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain heikosti.

Hän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä siteistä, jotka pitivät häntä kiinni.

"Lorenza! Lorenza", rukoili hän, "sääli minua…".

"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin puoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti."

"Lorenza", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, "älä vaadi minulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin sinulle antaa".

"Mutta", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös, "tämä, tämähän ei ole rakkautta!"

"Kyllä, se on rakkautta… mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta kuten neitsyttä kohtaan tulee."

Nuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen hänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla jäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.

"Ah, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti. "Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni, kaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen kuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka tekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun vereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit sen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?"

Balsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen tuska raateli häntä.

"Ah", vastasi hän, "vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi Hän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä voin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren lukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin, siksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä olet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi, että Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän olentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun rukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä, joka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja alhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta siellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza; vaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta."

"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!" huudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat purppuranpunaisiksi. "Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa arvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat, aivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut nunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun läsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen sanon minä sinulle!"

"Älä herjaa, Lorenzani", huudahti Balsamo; "sillä minä kärsin yhtä paljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja sano sitten, enkö sinua rakasta."

"Mutta miksi vastustat sitten itseäsi?"

"Siksi, että tahdon kohottaa sinut kanssani maailman valtaistuimelle."

"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa kuin minun rakkauteni sinulle antaa?" mutisi nuori nainen.

Balsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui Lorenzan rintaa vasten.

"Ah, niin, niin", huudahti Lorenza silloin; "nyt vihdoinkin näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja toiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!"

Balsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa hänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.

"Oi, jos rakastat minua niin suuresti, niin sääli minua", virkkoi Balsamo.

Lorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet aukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.

"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!"

Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet; hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena; häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.

Hänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.

Yhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.

Kaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.

"Lorenza!" huusi hän; "herää, minä tahdon!"

Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti, käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen. Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle pitkälleen, mutta oli valveilla.

Balsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.

"Hyvästi, uni", jupisi hän; "hyvästi, auvoni!"

KUUDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. – Valveilla

Heti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän ympärilleen.

Hän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista ilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan; ja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti tuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä hänestä.

"Taasko te?" äännähti Lorenza ja ponnahti takaisin.

Hänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa vaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.

Balsamo ei vastannut.

"Missä nyt olen?" kysyi Lorenza.

"Te tiedätte, mistä tulette, madame", vastasi Balsamo; "ja se auttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette".

"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä muistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua ajanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä, jonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo."

"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa, niin mahtava kuin hän onkin."

"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!" huudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. "Oi, Jumalani, vapauta minut tuosta hornan hengestä!"

"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?" kysyi Balsamo ja kohautti hartioitaan. "Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten lapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut mukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka olette raahannut mukaanne luostarista."

"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?" huudahti Lorenza ja puhkesi kyyneliin.

"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!" vastasi Balsamo. Lorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi rivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin ja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus vähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan teholtaan.

"Vankila kuin vankila", sanoi Lorenza; "pidän enemmän siitä, joka auttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen".

Hän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. "Jos olisitte järkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan kukkia, ettekä rautatankoja."

"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen liikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte nimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua silmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte aina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja jota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka saa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa, eikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen aavemainen äänensä maan alta."

"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame", vastasi Balsamo. "Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus, joka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja joka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi voinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan toteuttaa työtänsä."

"Työtänsä!" toisti Lorenza; "ja mikä on sitten hänen työnsä?

Sanokaapa se?"

"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat miettineet kuusituhatta vuotta."

"Entä mitä te sitten koetatte?"

"Minäkö? Minä koetan saavuttaa inhimillisen täydellisyyden."

"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!" huudahti Lorenza kohottaen käsiään taivasta kohti.

"Vai niin", hymähti Balsamo ja nousi ylös; "nyt teille taas tulee kohtauksenne!"

"Kohtaukseni?"

"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza, nimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan olotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te olette mielipuoli."

"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te suljette minut rautaristikkojen taakse?"

"No, täytyyhän minun se tehdä!"

"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua vankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne silloin, kun raatelette minua!"

"Kuulkaa", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti, "onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?"

"Rautaristikot joka taholla! Rautatankoja kaikkialla, eikä ilmaa lainkaan!"

"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän hengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?"

"Haa!" huudahti Lorenza. "Siinä on mies, joka surmaa minua hiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää ajattelevansa minun elämääni!"

Balsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä kädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä koskenut.

"Haa, älkää koskeko minuun!" sanoi hän.

"Te siis vihaatte minua, Lorenza?"

"Kysykää kuolemaan tuomitulta, vihaako hän pyöveliään."

"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän pyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte ulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te tekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?"

"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin saisitte sen nähdä!"

"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan edessä valinnut puolisoksenne."

"Minä, minäkö olisin valinnut teidät puolisokseni? En milloinkaan!"

"Ja kuitenkin te olette puolisoni."

"Ah, siinä taas hornanhengen työ!"

"Mieletön raukkaseni", virkkoi Balsamo katsellen häneen hellästi.

"Mutta minä olen roomatar", mutisi Lorenza; "ja kerran, kerran minä kostan!"

Balsamo pudisti lauhkeasti päätänsä.

"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?" kysyi hän hymyillen.

"En tosiaan; minä teen, mitä sanon."

"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?" huudahti Balsamo silloin ylhäisen arvokkaana. "Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä palkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka väitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita hyvän pahalla?"

Nämät sanat näyttivät sattuvan hetkeksi Lorenzaan.

"Voi", sanoi hän sitten, "ei se ole kostoa, jos ilmiantaa yhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus".

"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän loukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan Jumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut murskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen, vaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin minä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?"

"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te parantaisitte itsenne."

Balsamo hymyili.

"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne, hyväntekijänne, puolisonne?" vastasi hän.

"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut koskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!"

"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo säästääkseni teitä tuolta kosketukselta."

"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle onnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua teidän rakkauteennekin!"

"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!" supisi Balsamo itsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten Lorenzalle.

"Puhukaamme pääasiasta", virkkoi Lorenza. "Miksi te riistätte minulta vapauden?"

"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse vapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka suojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka teitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä milloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja joiden tärkeyttä te ette aavista?"

"Ah", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; "jos vanki on päättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä teidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän pyörillä liikkuva häkkinnekään!"

"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza", vastasi Balsamo uhkaavan tyynenä.

"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä Lotringissa, salaman, joka ne murskaa."

"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista lähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta, Lorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani."

Balsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen silmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä vavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui, jokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan kiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.

"Katsokaas, lapseni", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä uhkaavana ja samalla lauhkeana; "olen koettanut tehdä tämän vankilan vaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar, ette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä kiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää luostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua ystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran uskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä; pienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi, älykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja otan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai kuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä merkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta varastaa vapauttanne."

"Ei, ei", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä sävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. "Ei, älkää lupailko mitään, älkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla ryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut edes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän saakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että te olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut häpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä muutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut, etten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten, varokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte salaliitossa noiden rosvojen kanssa."

"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte minua rosvopäälliköksi?" kysyi Balsamo pistävästi.

"En tiedä, mutta ainakin huomasin merkkejä ja sanoja."

"Merkkejä ja sanoja?" huudahti Balsamo ja kalpeni.

"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä tiedän, minä tunnen ne!"

"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne tukehtuvat, kuolevat."

"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."

"Kenelle?" kysyi Balsamo.

"Prinsessalle."

"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"

"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista vankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää tyranniviha."

"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt minua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että vuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin armottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!" kirkaisi nuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi hiuksiaan ja kieriskeli matolla.

Balsamo katseli hetkisen häntä vihan ja säälin sekaisesti. Viimein näytti sääli voittavan vihastuksen.

"Kuulkaa, Lorenza", sanoi hän; "palatkaa ennallenne, rauhoittukaa; kerran koittaa päivä, jolloin saatte runsaan palkinnon kaikesta, mitä olette kärsinyt tai luulette kärsineenne".

"Vanki! vanki!" huusi Lorenza kuulematta Balsamoa.

"Mielenmalttia!"

"Kidutettu!"

"Se on koeaikaa."

"Sekaisin! Sekaisin!"

"Siitä teidät parannetaan."

"Oh, pankaa minut paremminkin heti hourujenhuoneeseen, sulkekaa minut mieluummin oikeaan vankilaan!"

"Enpäs; sillä te olette liian hyvin valmistanut minut siihen, mitä te silloin minulle tekisitte."

"Hyvä", kirkui Lorenza, "surmatkaa sitten minut, surmatkaa minut heti paikalla!"

Ja hän kavahti ylös notkeana ja nopeana kuin villipeto ja ryntäsi murskaamaan päätänsä seinään.

Mutta keskeyttääkseen hänen kiivaan vauhtinsa tarvitsi Balsamon ainoastaan ojentaa kätensä häntä kohti ja lausua hänelle paremminkin koko tahtonsa pohjasta kuin huulillaan yksi ainoa sana: vaikka Lorenza oli kiivaimmassa vauhdissa, hän pysähtyi silloin yhtäkkiä, horjui ja kaatui nukkuvana Balsamon syliin.

Omituinen taikuri näytti masentaneen täydellisesti koko tämän naisen aineellisen puolen, mutta hän taisteli turhaan kukistaakseen hänen sielullisia voimiaan. Hän kohotti nyt Lorenzan käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen; sitten painoi hän pitkän suudelman hänen huulilleen, veti uutimet ensin sängyn ja sitten ikkunan eteen ja poistui huoneesta.

Mitä Lorenzaan tulee, hänen ylitseen levisi suloinen ja virkistävä uni, aivan kuin hellä äiti levittää vaippansa itsepäisen ja paljon itkeneen ja kärsineen lapsen peitteeksi.