Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

87.
Havresta Pariisiin

Seuraavana päivänä vietettiin varsinaiset vastaanottojuhlat niin prameasti ja riemukkaasti kuin kaupungin apuneuvot ja asukkaiden innostus kykeni saamaan aikaan. Viimeiset tunnit omistettiin samalla lähtövalmistuksiin.

Hyvästeltyään englantilaista laivastoa ja viimeisen kerran tervehdittyään isänmaatansa kumarruksella sen lipulle prinsessa nousi kaleeseihin loistavan saattueen keskellä.

De Guiche oli toivonut Buckinghamin herttuan palaavan Englantiin amiraalin mukana; mutta herttuan onnistui johtaa leskikuningatar siihen käsitykseen, että olisi ollut sopimatonta antaa prinsessan saapua Pariisiin melkein hylättynä omien kansalaistensa taholta.

Kun tuli sovituksi, että Buckingham saattaisi prinsessaa, valitsi nuori herttua omaksi seurueekseen joukon aatelismiehiä ja upseereja, niin että pääkaupunkia kohti taivalsikin kokonainen armeija, kylväen kultaa ja näytellen hämmästyttävää muhkeutta kaupungeissa ja kylissä, joiden kautta tämä uhkea parvi kulki.

Oli herttaiset ilmat. Ranska oli ihana katsella olletikin niillä seuduin, joiden halki kulkue riensi. Kevät esitti värikkäimpiä kukkiaan ja vehmainta lehvistöään tälle ylhäiselle nuorisolle. Koko Normandia myhäili kuninkaan kälylle kuin paratiisin puutarha, levittäessään hänen eteensä reheviä niittyjä, sinisiä näköpiirejä, hopeisia jokia.

Matka kului keskeytymättömässä juhlimisessa ja hurmiossa. Se vaikutti de Guicheen ja herttuaankin: edellinen ei enää niin kiivaasti pannut pahakseen englantilaisen uutta lähentelyä, ja jälkimmäinen pääasiallisesti tyytyi herättelemään prinsessan sydämessä isänmaan eloisampaa muistelua, johon liittyi onnellisten päivien ajattelua. Mutta herttuaparan täytyi havaita, että hänen rakkaan Englantinsa kuva himmentyi päivä päivältä prinsessan mielestä, sitä mukaa kun siihen yhä syvemmälle painui Ranskan rakkaus. Hän huomasi, että hänen pikku yrityksensä eivät saaneet osakseen minkäänlaista kiitollisuutta, ja vain sattumalta osuivatkaan prinsessan katseet häneen, niin uljaasti kuin hän ratsastikin mitä tulisimman yorkshireläisen juoksijan selässä. Kohdistaakseen puoleensa jonkunkaan noista avaruudessa harhailevista tai muuanne kiintyneistä katseista hän turhaan yllytti ratsuansa osoittamaan kaikkein suurinta voimaansa, reippauttansa ja vauhtiaan; vimmatusti kiihdyttäen raisua elukkaa lukemattomat kerrat täyteen karkuun esteiden yli, ja jyrkkiä rinteitä pitkin hän alituiseen oli vähällä suistaa sen ruhjoutumaan puita vasten tai kaivantoihin kierimään, – mutta se oli hyödytömtä tavoittelua: melu sai prinsessan hetkiseksi kääntämään päätänsä, muta sitten hän hienosti hymyillen palautti huomionsa uskollisiin suojelijoihinsa Raouliin ja de Guicheen, jotka tasaisesti ratsastivat hänen kaleesiensa oviverhojen rinnalla.

Silloin Buckingham tunsi mustasukkaisuuden kaikkia kidutuksia; repivä tuska kiehui hänen suonissaan ja kouri hänen sydäntään, – ja sitten hän osoittaakseen käsittävänsä hupsuutensa ja tahtovansa mitä nöyrimmällä alistuvaisuudella hyvittää sopimattomat ajattelemattomuutensa taltutti ratsun ja pakotti sen hiestä märkänä ja vaahdosta valkotäpläisenä pureskelemaan kuolaimiansa kaleesien lähellä, hovilaisten joukossa. Tällöin hän toisinaan sai palkkiokseen prinsessalta sanasen, joka sekin tuntui hänestä nuhteelta. "Hyvä!" saattoi madame Henriette virkkaa; "nythän te olette järkevä, herra Buckingham!"

Joskus taasen Raoul säveästi huomautti:

"Te surmaatte hevosenne, herttua."

Ja Buckingham kuunteli kärsivällisesti Raoulia, sillä hän tunsi vaistomaisesti, että Raoul oli saanut de Guichen tunteet malttumaan ja että ilman nuoren varakreivin vaikutusta olisi joku hillitön purkaus jommankumman kilpailijan taholta aiheuttanut pahan häiriön, josta olisi karkoitus voinut olla seurauksena. Siitä merkillisestä keskustelusta asti, jossa Raoul oli Havren telttojen edustalla niin suorasukaisesti huomautellut herttualle hänen käyttäytymisensä pahennuksesta, oli Buckingham ikäänkuin vastoin tahtoansa mieltynyt Raouliin. Hän antausi usein puheisiin tämän kanssa, ja melkein aina hän silloin jutteli hänen isästään tai d'Artagnanista, heidän yhteisestä ystävästään, jota Buckingham arvosteli miltei yhtä innostuneesti kuin Bragelonnekin.

Raoul oli halukas haastelemaan tästä aiheesta olletikin de Wardesin kuullen, joka oli koko matkalla tuntenut lisääntyvää äkää Bragelonnen ylemmyydestä ja etenkin hänen vaikutuksestaan de Guichen mielialaan. De Wardesilla oli häijyn luonteen tiukka ja tutkisteleva katse, ja hän oli heti päässyt selville de Guichen tunteista prinsessaa kohtaan. Noudattamatta tässä asiassa Raoulin varovaa pidättyväisyyttä ja antamatta arvoa soveliaisuuden ja oikean ystävyyden vaatimuksille de Wardes tahallaan soinnutteli kovakouraisesti tätä kreivin sielun jännettä, joka muutenkin on aina herkkä nuoruuden rivakkamielisyydessä ja itsekkäässä ylpeydessä.

Oli eräänä iltana pysähdytty Nantesissa. De Guiche ja de Wardes puhelivat kaksistaan nojautuneina katukaiteeseen, Buckingham ja Raoul kävelivät lähellä niinikään pakisten ja Manicamp hauskutteli kuninkaallisia naisia, jotka jo kohtelivat häntä aivan tuttavallisesti hänen joustavan mielenlaatunsa, säveän esiintymisensä ja leppoisan olemuksensa johdosta.

"Tunnusta pois", virkkoi de Wardes kreiville, "että olet pahoin sairaana etkä saa parannusta koulumestariltasi."

"En käsitä sitä puhetta", väitteli kreivi.

"Seikkahan on selvä: sinä riudut rakkauteen."

"Hupsuutta, de Wardes, hupsuutta!"

"Se olisi hupsuutta, myönnän, jos madame olisi välinpitämätön kärsimyksistäsi; mutta hän on tunteillesi siinä määrin huomaavainen, että hänen sävynsä voi herättää arveluita, ja ihan minä pelkään, että opettajasi herra de Bragelonne paljastaa teidät molemmat Pariisiin tullessamme."

"Taaskin hyökkäys Bragelonnea vastaan, de Wardes!"

"Kuulehan, jätä jo sikseen kaikki lapsellisuus", haastoi kreivin paha henki puoliääneen. "Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tahdon sanoa; näet sitäpaitsi selkeästi, että prinsessan katsanto heltyy lempeäksi hänen puhutellessaan sinua. Oivallat hänen äänensä soinnusta, että hän mielellään kuuntelee sinua; tunnet hänen tajuavan kaikki kauniit säkeet, joita hänelle lausuilet, etkä voine kieltää, että hän joka aamu sanoo sinulle nukkuneensa huonosti?"

"Se on totta, de Wardes, se on totta; mutta miksi puhut minulle tätä?"

"Eikö ole tärkeätä nähdä selvästi asema?"

"Ei, kun se näkeminen voi viedä ihmiseltä järjen."

Ja hän käännähti levottomasti prinsessaan päin ikäänkuin olisi de Wardesin vihjauksia vastustaessaankin tahtonut etsiä niille vahvistusta hänen silmistään.

"Kas, maltahan!" virkkoi de Wardes; "etkö näe, että hän kutsuu sinua luokseen? Hei, käytä tilaisuutta, kun koulumestari ei ole estämässä."

De Guiche ei kyennyt pidättymään; vastustamaton vetovoima pakotti hänet lähestymään prinsessaa. De Wardes katseli hänen lähtöään hymyhuulin.

"Te erehdytte, monsieur", sanoi Raoul yhtäkkiä kavuten kaiteen yli, johon nuoret miehet olivat vastikään nojailleet selin; "koulumestari oli saapuvilla ja kuulemassa."

De Wardesin ei tarvinnut vilkaistakaan Raouliin, tunteakseen hänet äänestä, ja hän veti kalpansa heti puoliväliin huotrasta.

"Työntäkää miekkanne takaisin", lausui Raoul; "tiedätte hyvin, että tällaisella matkalla kaikki tuommoiset mielenilmaukset ovat hyödyttömiä. Pidättäkää säilänne, mutta hillitkää myös kielenne. Miksi yritätte istuttaa oman sydämenne myrkkysappea mieheen, jota sanotte ystäväksenne? Minua te tahdotte johdattaa vihaamaan kunnon kansalaista, joka on isäni ja omaisteni ystävä, ja kreiviä koetatte houkutella rakastamaan herrallenne määrättyä naista. Totisesti, monsieur, te olisitte minun silmissäni kavaltaja ja kunniaton roisto, ellen katsoisi paljon todennäköisemmäksi, että järjessänne on vikaa!"

"Sattuvasti sanoinkin teitä koulumestariksi, monsieur!" kuohahti de Wardes. "Teidän omaksumanne äänilaji ja esiintyminen on ruoskaa pitelevän jesuiitin eikä aatelismiehen käyttäytymistä. Pyydän teitä ehdottomasti luopumaan siitä minun edessäni. Minä vihaan herra d'Artagnania siitä syystä, että hän on menetellyt kurjasti isääni kohtaan."

"Te valehtelette, monsieur", sanoi Raoul kylmäkiskoisesti.

"Haa, te väitätte minun puhuvan perättömiä, monsieur!" huudahti de Wardes.

"Miksen sitä sanoisi, kun lausumanne on mahdoton?"

"Syytätte minua vääristelystä, ettekä samalla ole valmis puolustamaan väitettänne miekalla?"

"Olen tehnyt päätöksen, monsieur, etten surmaa teitä ennen kuin olemme toimittaneet prinsessan hänen sulhasensa luo."

"Tekö surmaisitte minut! Oh, teidän vitsakimppunne ei niin vain suomi minua hengiltä, herra koulumestari."

"Ei", vastasi Raoul järkkymättömästi, "mutta herra d'Artagnanin säilä pystyy siihen, ja minulla ei ainoastaan ole sitä asetta, monsieur, vaan hän on opettanut minut sitä käyttämäänkin, ja sillä miekalla minä ajan tullen kostan hänen nimensä häväistyksen."

"Varokaa, varokaa, monsieur!" karjaisi de Wardes. "Ellette heti paikalla anna minulle hyvitystä, niin kaikki keinot kelpaavat kostolleni!"

"Ohoo, monsieur", virkahti Buckingham äkkiä ilmestyen näyttämölle, "siinäpä uhkaus, joka haiskahtaa salamurhalta ja osoittaa kovin huonoa aistia aatelismiehessä."

"Mitä sanotte, herttua?" tiukkasi de Wardes kääntyen häneen päin.

"Pahoittelen äskeisen huomautuksenne loukkaavan englantilaisia korviani."

"No, jos niin on asia, monsieur, niin sitä parempi!" huudahti de Wardes vimmastuksissaan; "siispä tapaan ainakin teissä miehen, joka ei livahda sormieni lomitse. Käsittäkää sanani niinkuin vain haluatte."

"Käsitän niinkuin ne on käsitettävä, monsieur", vastasi Buckingham luonteenomaisen korskeaan tapaansa, joka tavallisessakin keskustelussa antoi hänen haastelulleen erityistä uhmaa. "Herra de Bragelonne on ystäväni, te loukkaatte häntä, ja niinpä vaadin teiltä hyvitystä siitä."

De Wardes vilkaisi Bragelonneen, joka uskollisesti esittäen osaansa pysyi kylmäverisenä herttuan uhmankin edessä.

"Mutta näyttäähän siltä", hän sanoi, "että minä en loukkaa herra de Bragelonnea, koska hän ei katso kannattavan tarttua miekkaansa."

"Ketä siis loukkasitte?"

"Minä vain arvostelin kehnoksi mieheksi herra d'Artagnania", vastasi de Wardes, joka oli pannut merkille, että hän ainoastaan tuon nimen polkemisella kykeni härnäämään Raoulia raivostuksiin.

"No, se on toista", sanoi Buckingham.

"Eikö olekin?" vahvisti de Wardes. "Herra d'Artagnanin ystäville siis kuuluu hänen puolustamisensa."

"Olen täydellisesti yhtä mieltä teidän kanssanne, monsieur", vastasi englantilainen, joka oli saanut takaisin tyyneytensä. "Herra de Bragelonnen loukkaamisesta en olisi oikeammiten voinut esiintyä hänen sijassaan, koska hän on itse paikalla; kun asia taasen koskee herra d'Artagnania…"

"Niin jätätte meidät sitä selvittelemään, monsieur, vai miten?" täydensi de Wardes.

"En, vaan päinvastoin annan teille haasteen", oikaisi Buckingham sivaltaen miekan huotrastaan, "sillä jos herra d'Artagnan on tuottanut haittaa teidän isällenne, on hän tehnyt tai ainakin yrittänyt tehdä suuren palveluksen minun isälleni." De Wardes liikahti hämmästyneenä. "Herra d'Artagnan", pitkitti Buckingham, "on uljain aatelismies, mitä tunnen. Mitä suurimmalla mielihyvällä senvuoksi maksan teille miekallani, mitä kiitollisuudessani olen hänelle velkaa."

Ja Raoulille kumartaen Buckingham soreasti heittäytyi taisteluasentoon.

De Wardes siirrähti askeleen, heidän iskeäkseen aseensa ristiin.

"Hei, hei, hyvät herrat", sanoi Raoul astuen eteenpäin ja asettaen vuorostaan oman säilänsä paljastettuna kiistakumppanuksien väliin, "tämän asian vuoksi ei teidän kannata käydä verenvuodatukseen prinsessan nähden. Herra de Wardes kyllä puhuu pahaa herra d'Artagnanista, mutta hän ei edes tunne sitä miestä."

"Ohoo, enkö muka tunne d'Artagnania?" tiuskaisi de Wardes hammasta purren ja laskien miekkansa kärjen maata kohti.

"Ette ollenkaan, ettekä edes tiedä, missä hän oleskelee", vastasi Raoul levollisesti, "koska kerran hänen tähtensä haastatte riitaa vieraitten kanssa, sen sijaan että tavoittaisitte hänet itsensä."

De Wardes kalpeni.

"Mutta voin kyllä ilmoittaa teille, missä hän oleskelee, monsieur", jatkoi Raoul. "Herra d'Artagnan on Pariisissa; palvelusvuorollaan hän asuu Louvressa, mutta vapaina hetkinään Rue des Lombardsin varrella. Hän on aivan helposti tavattavissa jommastakummasta paikasta, ja kun teillä on niin paljon valittamista hänestä, niin ette menettele uljaan miehen tavoin, jättäessänne vaatimatta häneltä hyvitystä, jota tunnutte tahtovan kaikilta muilta paitsi juuri asianomaiselta."

De Wardes pyyhki hikeä otsaltaan.

"Hyi, herra de Wardes", morkkasi Raoul; "ei ole sopivaa rettelöidä tuolla tavoin, kun kaksintaisteluista on julkaistu ankaria kieltoja. Ajatelkaa toki: kuningas panisi tottelemattomuutemme kovin pahakseen, varsinkin tällaisena aikana, ja hänellä olisi siihen täysi syy."

"Välttelyä!" mutisi de Wardes; "verukkeita!"

"Jopa jotakin!" vastasi Raoul; "miksi puhutte tuollaisia päättömyyksiä, hyvä herra de Wardes? Tiedätte hyvin, että Buckinghamin herttua on kymmenenkin kertaa kunnostautunut miekkasilla eikä suinkaan karttele yhdettätoista. Hiisi vieköön, hänellä on nimi, joka velvoittaa! Ja tiedätte kyllä, että minäkin tappelen. Olen taistellut Sensin luona, Bléneaussa, Flandrian rannikolla, – tykkimiesten edellä, sata askelta edenneenä rintamasta, teidän muuten jättäytyessänne sata askelta rintaman taakse. Tosin siellä oli liian paljon väkeä, jotta urheutenne olisi voinut pistää silmään, niin että te ette sitä halunnutkaan näytellä; mutta täällä se kykenee aiheuttamaan häväistysjutun, ja te tahdotte saavuttaa huomiota millä tavoin hyvänsä. Älkää sentään luulko, että minä ryhdyn auttamaan teitä suunnitelmassanne, herra de Wardes. Sitä mielihyvää en teille suo."

"Tuo on silkkaa järkeä", arvosteli Buckingham pistäen miekkansa takaisin huotraan, "ja pyydän teitä suomaan anteeksi, herra de Bragelonne, että annoin ensi hetkenä houkutella itseäni maltittomuuteen."

Mutta de Wardes päinvastoin hypähti raivostuneena eteenpäin ja miekka koholla uhkasi Raoulia, joka hädin ehti turvautua neljännesväistöön.

"Varovammin, monsieur, – olitte puhkaista silmäni!" virkkoi Bragelonne rauhallisesti.

"Mutta ettekö siis tahdo taistella?" raivosi de Wardes.

"En tällä hetkellä; mutta minä lupaan heti Pariisiin tultuamme viedä teidät herra d'Artagnanin luo, jolle sitten esitätte valituksenne. Herra d'Artagnan pyytää kuninkaalta lupaa käydä miekkasille kanssanne, kuningas suostuu siihen, ja saatuanne maistaa hänen säiläänsä te varmasti ajattelette alistuvammalla mielellä raamatun opetuksia vääryyksien unohtamisesta, hyvä herra de Wardes!"

"Haa!" kiljaisi de Wardes moisen kylmäverisyyden tuskaannuttamana: "kyllä näkee, että te olette puolittain lehtolapsi, herra de Bragelonne!"

Raoul kävi kasvoiltaan vaaleaksi kuin palttina; hänen silmistään leimahti salama, joka sai de Wardesin hätkähtämään taaksepäin. Se kauhistutti Buckinghamiakin, ja herttua heittäysi kiistaajain väliin, joiden hän odotti näkevänsä karkaavan käsiksi toisiinsa. De Wardes oli säästänyt tämän solvaisunsa viimeiseksi; hän kouraisi kiivaasti miekkansa kahvaa ja valmistausi otteluun.

"Olette oikeassa, monsieur", lausui Raoul, rajulla ponnistuksella malttaen mielensä; "tiedän ainoastaan isäni nimen. Mutta minä tunnen kreivi de la Fèren kunnon ja kunniallisuuden liian hyvin, hetkeäkään pelätäkseni, että syntymääni liittyy mitään tahraa, kuten te näytte vihjaavan. Äitini tuntemattomuus on minulle niin ollen vain murhe eikä häpeä. Mutta teiltä puuttuu säädyllistä inhimillisyyttä, monsieur, kun soimaatte minua seikasta, josta tunnen vain murhetta. Loukkaus on joka tapauksessa nyt lausuttu, ja tällä kertaa katson itseni loukatuksi! Olkoon siis sovittuna, että te välienne selviydyttyä herra d'Artagnanin kanssa hyvitätte minun asiani."

"Ohoh", vastasi de Wardes karvaasti hymyillen, "sitä tavatonta varovaisuutta, monsieur! Vastikään takasitte minun saavan herra d'Artagnanin miekasta iskun, ja vasta sen tapahduttua te tarjoudutte taistelemaan kanssani."

"Älkää olko siitä huolissanne", sanoi Raoul jäykän vimman vallassa; "herra d'Artagnan on taitava miekkamies, ja minä pyydän häneltä sitä suosiollisuutta, että hän menettelee teidän suhteenne kuten isällennekin kävi, – että hän ei suorastaat surmaa teitä, suodakseen minun nautinnokseni lopettaa teidät parannuttuanne, sillä te olette ilkimys, jonka juonia kävisi vastedes vaikeaksi varoa, herra de Wardes."

"Varomaan minäkin ryhdyn kaikkien teidän verukkeittenne osalle, monsieur", vastasi de Wardes.

"Sallikaa minun, monsieur", puuttui puheeseen Buckingham, "tulkita sananne herra de Bragelonnelle neuvona, että hänen on paras hankkia rintahaarniska."

De Wardes puristi kätensä nyrkkiin. "Ahaa, minä ymmärrän!" kähisi hän; "nämä herrat aikovatkin ensin varustautua sillä tavoin, sitten mitelläkseen miekkaa kanssani."

"No, monsieur", virkkoi Raoul, "koska ehdottomasti tahdotte, niin lopettakaamme tämä." Ja miekkansa ojentaen hän astahti de Wardesia kohti.

"Mitä teettekään?" hämmästyi Buckingham.

"Olkaa huoletta", rauhoitti Raoul; "tämä päättyy pian."

De Wardes otti asentonsa, ja säilät kalskahtivat ristikkäin. Riidanrakentaja syöksähti niin hillittömästi Raoulia vastaan, että Buckingham jo ensimmäisistä liikkeistä havaitsi Raoulin säästävän vastustajaansa. Herttua peräytyi pari askelta ja tarkkasi ottelua. Raoul oli levollinen niinkuin hän olisi vain harjoitussalissa käytellyt nuppikärkistä kalpaa. Hiukan peräytymällä hän vapautti miekkansa, jonka toinen oli saanut kytketyksi kahvaa myöten, ja torjui vastaiskuilla kolme tai neljä de Wardesin huitaisua; sitten hän survaisi alhaalta neljännespiston, jonka de Wardes väisti rannepyöräytyksellä, mutta silloin Raoul sai hänen säilänsä kammitsaan ja sinkautti sen kiivaalla nykäisyllä kahdenkymmenen askeleen päähän kaiteen taakse. Vastustajan siten jäädessä seisomaan aseettomana ja neuvottomana Raoul pisti miekkansa huotraan, tarttui vihamiestänsä kauluksesta ja vyöstä ja paiskasi hänet kaiteen yli tiepuoleen sätkivänä ja raivosta karjahtelevana.

"Näkemiin! näkemiin!" jupisi de Wardes kömpien jaloilleen ja siepaten säilänsä takaisin.

"Ka, pardieu", vastasi Raoul, "minä olen teitä jo tunnin ajan hyvästellyt." Buckinghamiin kääntyen hän sitten jatkoi: "Ei sanaakaan tästä, herttua, minä pyydän; minua hävettää, että johduin tähän äärimmäisyyteen, mutta kiivastus voitti malttini. Pyydän teitä suomaan anteeksi ja unohtamaan."

"Voi, hyvä varakreivi", sanoi herttua puristaen kovakouraisen ja voimakkuudessaan säyseän nuoren miehen kättä, "sallittehan minun toki päin vastoin muistella tätä mieleenpainuvaa kohtausta ja ajatella tulevaisuuttanne? Tuo mies on vaarallinen, hän voi surmata teidät."

"Isäni on elänyt kaksikymmentä vuotta paljon pelättävämmän vihollisen uhkaamana", vastasi Raoul, "ja hän on säilynyt. Jumala suosii sukuamme, herttua."

"Isällänne oli hyviä ystäviä, varakreivi."

"Ah, niitä ystäviä ei hänellä enää olekaan", huokasi Raoul.

"Sitä älkää sanoko, minä pyydän, juuri nyt tarjotessani teille ystävyyttäni."

Ja Buckingham avasi sylinsä Raoulille, joka ilomielin vastaanotti esitetyn liiton.

"Minun suvussani", lisäsi Buckingham, "kuollaan niiden puolesta, joita rakastetaan, senhän tiedätte, herra de Bragelonne."

"Kyllä, herttua, tiedän sen", vastasi Raoul.

88.
Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta

Mikään ei enää häirinnyt matkueen rauhaa. Keksien tekosyyn de Wardes pujahti edelle kenenkään kummastelematta. Hän otti mukaansa Manicampin, jonka tasainen ja mietiskelevä luonnonlaatu soveltui pitämään hänen mieltänsä tasapainossa. On huomattava seikka, että riidanhaluiset ja rauhattomat sielut aina helposti liittyvät säveihin ja arkoihin luonteisiin, ikäänkuin toinen etsisi vastakohdastaan lepoa kiihtymykselleen ja toinen turvaa heikkoudelleen.

Buckingham ja Bragelonne ottivat de Guichen kumppanuuteensa ja viettivät lopun matkaa yksimielisessä prinsessan ylistelyssä. Tällainen Bragelonnen ansiosta ääneen päässyt julkinen ihailukuoro sai aikaan hyvää sopusointua seurueessa sen yksinäisen jumaloimisen jälkeen, jonka herttua ja de Guiche olivat ensimmältä omaksuneet vaaralliseksi tavakseen. Tänä muutos miellytti suuresti leskikuningatarta, mutta ei näköjään ollut niin tervetullut nuorelle prinsessalle, joka oli hillittömin keimaileva ja maineensa puolesta pelkäämättä etsi kaikkinaisia mielistelyn vaaroja. Hänellä oli tuollainen rohkea ja huima sydän, joka tuntee mielihyvää äärimmäisen arkaluontoisista tilanteista ja leikkii täpäräin kommellusten taidokkaalla väistelyllä. Katseillaan, hymyilyllään, puvuillaan, ehtymättömillä viehättelyilmeillään hän nyt entistä innokkaammin ahdisteli noita kolmea nuorta miestä, ja samalla häneltä riitti salavihkaisia silmäyksiä, sormisuukkosia ja muita tenhottaren eleitä etäämmäksikin seurueen aatelismiesten keskuuteen, – ja vieläpä saivat osansa kaupunkien porvarit ja virkailijat, kansa, paashit, lakeijat: se oli yleistä pommitusta, ja tuho tuntui kaikkialla koko taipaleella. Pariisiin saapuessaan prinsessa oli matkansa varrella saanut satatuhatta rakastajaa ja toi mukanaan pääkaupunkiin puolikymmentä narria ja kaksi aivan hullaantunutta palvojaa.

Ainoastaan Raoul tajusi selvästi tämän kaunottaren lumouskiihkon, ja kun hänellä ei ollut tilaakaan sydämessään, kykeni hän sitä paremmalla onnella torjumaan tenhovasamat, päätyen perille kylmäkiskoisena ja epäluuloisen arvostelevana. Toisinaan hän oli taipaleella puhellut leskikuningattaren kanssa tästä prinsessan huumaavasta loihtuvoimasta, joka valloitti koko hänen ympäristönsä, ja kerran oli monista onnettomuuksista ja pettymyksistä elämänkokemusta saanut äiti virkkanut: "Henriettestä tulisi kuuluisa nainen, vaikka hän olisi syntynyt aivan huomaamattomissakin oloissa, sillä hänellä on harvinaisessa määrin mielikuvitusta, oikullista omapäisyyttä ja tahdonvoimaa."

De Wardes ja Manicamp olivat pikaläheteiksi tekeytyneinä ennättäneet viestiä prinsessan lähestymisestä. Niinpä tulikin matkuetta vastaan Nanterressa peräti loistava jono ratsastajia ja kaleeseja. Kruununprinssi siinä tuli tervehtimään kuninkaallista kihlattuaan Lotringin junkkarin ja muiden suosikkiensa saattamana, ja kulkueen jatkoksi oli liittynyt osa kuninkaan seurueeseen kuuluvia upseereja.

Jo Saint-Germainissa olivat prinsessa ja hänen äitinsä vaihtaneet hieman raskaat ja taipaleella vikaantuneet kaleesinsa siroihin ja keveämpiin matkavaunuihin, joita kuusi valkoista hevosta veti kullatuissa valjaissa. Näissä uhkeissa ajopeleissä näyttäysi nuori ja kaunis prinsessa kuin valtaistuimella, ja pitkillä sulkaripsillä reunustettu kirjailtu silkkinen päivänvarjo loi herttaista ruusunpunaista heijastusta hänen säteilevälle helmiäishipiälleen, kun kruununprinssi lähestyi. Saadessaan vastaansa tämän hurmaavan säihkyn hän ilmaisikin ihastustaan niin selvin sanoin, että Lotringin junkkari kohautteli olkapäitänsä hovilaisten ryhmässä ja kreivi de Guiche ja Buckinghamin herttua tunsivat vihlaisun sydämessään.

Kohteliaisuuksista ja muista muodollisuuksista suoriuduttua lähti koko joukkue verkkaisemmin taivaltamaan Pariisia kohti. Ohimennen tapahtuneessa esittelyssä oli Buckinghamin herttua tervehtinyt kruununprinssiä muiden englantilaisten aatelismiesten keralla. Mutta matkalla sitten nähdessään herttuan hyörivän innokkaana prinsessan vaunujen vierellä Filip tiedusti Lotringin junkkarilta, eriämättömältä kumppaniltaan:

"Kuka tuo herrasmies onkaan?"

"Hänet esiteltiin vastikään teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi junkkari; "hän on pulska Buckinghamin herttua."

"Niin, aivan oikein!"

"Madamen ritari", lisäsi suosikki, sovittaen näköjään yksinkertaisen huomautuksen niin omituisesti sanoiksi ja lausuen sen min merkitsevällä äänenpainolla kuin ainoastaan kateelliset sielut kykenevät vihjailemaan.

"Kuinka? Mitä sanotkaan?" kysäisi prinssi ratsastaen yhä edelleen.

"Ritari, sanoin."

"Onko madamella muka erityinen ritari?"

"Dame, kai te sen näette kuten minäkin; katsokaahan vain kuinka he nauravat ja ilakoivat kaksistaan."

"Kolmisin: onhan de Guichekin mukana."

"Niin, tosiaankin… Mutta mitäpä se osoittaa muuta kuin että madamella onkin kaksi ritaria."

"Sinä valat myrkkyä kaikkeen, senkin kyy!"

"Minussa ei ole mitään myrkkyä… tehän nyt olette kummallisella päällä, monseigneur: naisenne saa osakseen mitä suurinta huomaavaisuutta, mutta te ette vain ole tyytyväinen."

Kruununprinssi pelkäsi junkkarin ivanhenkeä, tuntiessaan sen alkavan päästä vauhtiin, ja keskeytti puheenaineen. "Prinsessa on sievä", virkkoi hän huolettomasti kuin vierasta arvostellen.

"Kyllä", vastasi junkkari samaan tapaan. "Lausut myönnytyksesi ihan kuin epäyksenä. Hänellä on kuitenkin mielestäni hyvin kauniit mustat silmät."

"Pienet."

"Totta kyllä, mutta säihkyvät. Hän on myös siro varreltaan."

"Hiukan liiankin hoikka, monseigneur."

"Saattaapa olla. Hänellä on ylväs katsanto."

"Mutta laihat kasvot."

"Hampaat näyttivät lumoavilta."

"Niitä saakin katsella – suu on siksi suuri, Jumala paratkoon! Olin ehdottomasti väärässä, monseigneur: te olette kauniimpi kuin morsiamenne."

"Ja olenko mielestäsi Buckinghamiakin kauniimpi? Sanoppas."

"Oh, olettehan toki, ja näkyypä hänkin sen tuntevan: katsokaa, kuinka hän nyt yhä innokkaampana liehittelee Madamen parissa, jotta te ette riistäisi häneltä tehoa!"

Filip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen hymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:

"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä ennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä seurustelleet keskenämme Louvressa?"

"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi", huomautti junkkari. "Mainitsemaanne aikaan hän oli vähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä. Muistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia hänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?"

Se muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei tosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota kuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut jotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä, karauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja junkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän keskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei jälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.

"Teillä, kreivi, on hyvä aisti", aloitti hän.

"Kiitän kohteliaisuudesta", vastasi de Guiche, "mutta miksi niin sanotte?"

"No, te olette oleskellut kahdeksan vuorokautta madamen seurassa, eikö niin?"

"Kyllähän", myönsi de Guiche väkisinkin punastuen.

"Sanokaakin siis meille suoraan, mitä ajattelette hänen olennostaan."

"Hänen olennostaan?" kertasi de Guiche hämillään.

"Niin, – ulkonaisesta ja sisällisestä puolesta… kaikesta."

Kysymyksen yllättämänä kreivi ei tiennyt mitä vastata.

"No, no, tietysti teillä on mielipiteenne hänestä, ja ilmoittakaa käsityksenne vain avoimesti: hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee", kiusasi junkkari nauraen.

"Niin, puhu vapaasti", virkkoi prinssi.

De Guiche sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

"Tiedän kyllä, että aihe on arkaluontoinen", rohkaisi sulhanen, "mutta ainahan voit minulle huoletta ilmaista ajatuksesi. Miltä hän sinusta tuntuu?"

Salatakseen, mitä hänen mielessään liikkui, de Guiche turvautui ainoaan kiireisesti käytettävään puolustuskeinoon: hän sovitti arvostelmansa keskiteitse.

"En ole saanut madamesta hyvää enkä huonoa käsitystä", hän sanoi, "mutta paremminkin hän on sentään tehnyt edullisen vaikutuksen."

"Mutta, hyvä kreivi", huudahti junkkari, "teidäthän hurmasi hänen pelkkä muotokuvansa!"

De Guiche karahti punaiseksi hiusmartoa myöten. Onneksi hänen hiukan vauhko ratsunsa auttoi sivuhyppäyksellään häntä peittämään hämmennystään.

"Muotokuva?" änkkäsi hän jälleen lähestyessään.

"Niin, se pienoiskuva", tiukkasi junkkari, hellittämättömästi tähystäen häntä; "eikö se siis vastannutkaan mielestänne todellisuutta?"

"Enpä tiedä, – se ei niin jäänyt mieleeni."

"Se vaikutti teihin kuitenkin hyvin voimakkaasti."

"Mahdollista kyllä."

"Onko hänellä edes henkevyyttä?" tiedusti prinssi.

"On paljonkin, luullakseni", vastasi de Guiche.

"Entä Buckinghamin herttualla?" kysyi junkkari.

"Sitä en osaa sanoa."

"Minä kyllä luulisin olevan", jatkoi junkkari, "sillä hän pitää Madamea naurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs nainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa."

"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen keskustelun siten toiselle tolalle.

Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt, että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä. Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä ja puutetta. Henrik IV: n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät, kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot, kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut – kaikkialla monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja, käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita, eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat, äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän esiintyessään pelkästään Henrik IV: n jälkeläisinä.