Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

83.
Havressa

Tämä loistava, hilpeä ja erilaisten mielipiteitten vilkastuttama hoviseurue saapui Havreen neljännen päivän ehtoopuolla kello viiden aikaan; prinsessasta ei ollut siellä vielä mitään kuulunut.

Suurella tuoksinalla alettiin etsiä asuntoja; herrat hajautuivat, ja lakeijain kesken syntyi kovaa suukopua. Keskellä vilinää oli kreivi de Guiche tuntevinaan Manicampin. Tämä oli tosiaankin saapunut kaupunkiin, mutta jo jälleen niin köyhäksi joutuneena, että hänen oli viime hetkessä onnistunut Orléansissa vain lunastaa takaisin muuan hopealla kirjailtu sinipunainen samettipukunsa. Siitä kreivi de Guiche tunsikin hänet varmemmin kuin kasvoista; hän oli usein nähnyt Manicampilla tämän kauhtuneen asun, joka oli tuhlarin viimeisenä hätävarana. Manicamp esittäysi ystävänsä näkyviin soihtukaaren alla, joka oli tulipaloa uhmaavasti sommiteltu valaisemaan Havren kaupunginporttia Frans I: n tornin lähellä. Nähdessään Manicampin surkean hahmon kreivi ei voinut pidättää nauruaan.

"Kas, Manicamp-poloiseni", hän sanoi, "sinäpä olet ihan sinipunaisessa, – olet siis saanut surua?"

"Surupukua käytän, niin", myönsi Manicamp.

"Ketä murehdit?"

"Sinistä ja kullalla kirjailtua asuani, joka on mennyt kaiken maailman tietä ja jonka sijalle en ole enää löytänyt muuta kuin tämän, – vieläpä häädyin säästämään, kyetäkseni lunastamaan tämänkään takaisin."

"Jopa nyt!"

"Pardieu, vielä ihmettelet, – jätettyäsi minut rahattomaksi."

"No, pääasia on, että olet täällä."

"Kamalia teitä taivallettuani!"

"Missä asuntosi on?"

"Asuntoni!?"

"Niin."

"Enhän minä nyt millään asu."

De Guiche puhkesi taas nauramaan. "Missä siis aiot asua?"

"Missä sinäkin."

"Meillä ei siis vielä ole huoneistoa tiedossa."

"Mitä! Eikö sinullakaan?"

"Hitto, miten minä asunnostani ennakolta tietäisin?"

"Et siis ole varannut majapaikkaa?"

"Minäkö?"

"Sinä tai prinssi."

"Emme ole sitä seikkaa ajatelleetkaan. Havre on tietääkseni suuri kaupunki, ja kunhan on tallissa tilaa tusinalle hevoselle ja talo on säällinen ja hyvällä kulmalla…"

"Hoo, täällä kyllä on säällisiä majapaikkoja."

"No sittenpä…"

"Mutta ei meille."

"Mitä kummaa! Eikö meille? Kelle sitten?"

"Englantilaisille, lemmossa! Buckinghamin herttua on vuokrannut kaikki kunnolliset hotellit ja majatalot."

"Mitä sanotkaan?" virkahti de Guiche hätkähtäen kuulemastansa nimestä.

"Niin, herttua on ennättänyt edelle, veikkoseni. Hänen ylhäisyytensä kuriiri saapui tänne kolme päivää sitten ja pidätti kaikki kaupungin lukuuntulevat vuokra-asunnot."

"No, no, Manicamp, eivät asiat sentään niin hullulla kannalla liene."

"Pentele, olenhan mielestäni selittänyt aseman ihan selkeästi!"

"Mutta eihän koko Havre voi olla herttuan hallussa, hitto vieköön!"

"Ei kylläkään, koska hän ei ole vielä astunut maihin; mutta tultuaan hän ottaa huostaansa kaupungin."

"Ohoh!"

"Kyllä näkee, että sinä et tunne englantilaisia; niillä on ihan haalimisraivo."

"Olkoon, mutta mies, joka saa kokonaisen rakennuksenkin, tyytyy siihen eikä ota kahta."

"Niin, mutta entä kaksi miestä?"

"Vaikkapa katsoisivat kaksi rakennusta tarvitsevansa, – neljä, kuusi, kymmenenkin taloa voisit arvella hänen seurueensa vaativan; mutta Havressa on toki satakin hyvää vuokrataloa."

"Jos on, niin ne ovat siinä tapauksessa pidätettyjä, kaikki sata!"

"Mahdotonta!"

"Sinua härkäpäätä, – vakuutan sinulle nimenomaan, että herttua on vuokrannut kaikki talot koko ympäristöstä, johon hänen majesteettinsa Englannin leskikuningatar tyttärensä kanssa asettuu tullessaan maihin!"

"No, siinäpä sitten on varsin vaatelias mies", virkahti de Wardes taputellen hevosensa kaulaa.

"Niin on asia, monsieur."

"Näytte olevan siitä hyvin varma, herra de Manicamp." Ja de Wardes loi kreiviin salavihkaisen silmäyksen ikäänkuin kysyäkseen, missä määrin saattoi luottaa hänen ystävänsä järkeen.

Oli tällävälin tullut pimeä, ja portin edusta kuhisi paashien, lakeijain, tallirenkien, hevosten ja vaunujen tungoksena; soihtujen loimu heijastui nousuveden täyttämässä kanavassa, ja laiturikadun toisella puolella näkyi tuhansien porvarien ja matruusien utelias joukko, joka hyvin kiinnostuneesti tarkkaili tulokkaiden parvea.

Tämän epäröimisen aikana oli Bragelonne ikäänkuin vieraaksi jättäytyen pysyttänyt hevosensa hiukan taampana kreivi de Guichesta, katsellen vedenpinnan valovälkähdyksiä ja nautinnokseen hengittäen mainingin suolaista tuoksua, kun se etäämpänä levien kattamalle rantasomerikolle kohahdellessaan siroitteli ilmaan vaahtoansa.

"Mutta mitä syytä olisi Buckinghamin herttualla voinut olla sellaiseen asuntojen takavarikoimiseen?" huudahti de Guiche.

"Niin", vahvisti de Wardes, "sekin olisi hauska kuulla."

"Hoo, painava syy", vastasi Manicamp.

"Tiedätkö muka perusteenkin?"

"Luulenpa tietäväni."

"No mikä?"

"Kumarru."

"Lempo, kuiskattavako asia se on?"

"Saat itse päättää."

"Hyvä!"

De Guiche kallistui ystäväänsä päin.

"Rakkaus", ilmoitti Manicamp varovasti.

"En tule hullua hurskaammaksi."

"No, kuulin täytenä totena, että hänen kuninkaallisesta korkeudestaan Anjoun herttuasta tulee mitä onnettomin aviomies."

"Mitä! Ettäkö Buckingham…?"

"Se nimi tuottaa turmaa Ranskan ruhtinashuoneelle."

"Jo nyt… Hän siis – ?"

"Kuuluu olevan mielettömästi rakastunut nuoreen prinsessaan eikä soisi kenenkään muun pääsevän lähellekään."

De Guiche punastui.

"Hyvä, hyvä, kiitos!" sanoi hän puristaen de Manicampin kättä. "Mutta Luojan nimessä, älä levitä sitä huhua ranskalaisten kuuluviin, sillä muutoin ilmaan välähtelee miekkoja, jotka eivät pelkää englantilaista terästä."

"Sitä rakkautta ei nähdäkseni sentään oikeastaan voi pitää todistettuna", huomautti Manicamp; "kenties se on vain tyhjänpäiväinen kasku."

"Ei", arveli de Guiche, "minä aavistan siinä totuuden." Ja nuoren miehen hampaat puristuivat väkisinkin yhteen.

"No, mitäpä sillä on sinulle tai minulle väliä, jos kruununprinssistä tuleekin samaa kuin kuningasvainajasta? Isä-Buckingham kuningattarella, poika-Buckingham kruununprinsessalla, – mitä me siitä!"

"Manicamp! Manicamp!"

"Ka, hitto, tehty kuin tehty, tai ainakin se on puheeksi tullut."

"Vaiti!" käski kreivi.

"Ja miksi siitä niin pitäisi vaieta?" tokaisi de Wardes; "juttuhan tuottaa suurta kunniaa ranskalaisuudelle. Ettekö te ole samaa mieltä, herra de Bragelonne?"

"Mikä juttu?" tiedusti Bragelonne apeasti.

"Että englantilaiset siten ihailevat teidän kuningattarienne ja prinsessainne kauneutta."

"Suokaa anteeksi, en ole tarkannut edellistä keskustelua, vaan kaipaisin selitystä."

"No niin, isä-Buckinghamin tarvitsi tulla Pariisiin, jotta hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIII havaitsi puolisonsa olevan hovinsa tenhoavimpia kaunottaria; nyt pitää vuorostaan poika-Buckinghamin vahvistaa palvomisellaan ranskalaissyntyisen prinsessan viehkeys. Tästälähtein koituu kuninkaallisten sulojen todisteeksi se tieto, että ne ovat herättänet merentakaista rakkautta", haastoi englantilaissyntyinen aatelismies.

"Monsieur", vastasi Bragelonne, "en halua kuulla pilapuheita noista asioista. Me aatelismiehet olemme kuningattarien ja prinsessain kunnian puoltajia. Jos me nauramme heille, niin millaista esiintymistä voimmekaan odottaa lakeijoilta?"

"Ohoh, monsieur", tokaisi de Wardes punehtuen korvalehtiä myöten, "miten minun on tuo käsitettävä?"

"Miten vain mielitte, monsieur", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti.

"Bragelonne! Bragelonne!" varoitti de Guiche hiljaa.

"Herra de Wardes!" huudahti Manicamp nähdessään englantilaisen aatelismiehen kannustavan ratsunsa varakreivin vierelle.

"Hyvät herrat", sanoi de Guiche lujasti, "älkää antako tuollaista esimerkkiä julkisuudessa, kadulla. Sinä olet väärässä, de Wardes."

"Väärässä! Minkä suhteen, kysyn sinulta?"

"Väärässä siinä, että aina puhutte pahaa jostakin tai jostakusta", sanoi Raoul horjumattoman levollisena.

"Malttavaisuutta, Raoul!" pyysi de Guiche hiljaa.

"Älkääkä tapelko ennen kuin olette levänneet", neuvoi Manicamp; "te ette kykenisi mihinkään kunnolliseen näytteeseen."

"No, hei, eteenpäin, hyvät herrat, eteenpäin!" huusi de Guiche, ja hajoittaen tieltään ratsut ja paashit hän tunkeutui väkijoukon keskessä olevalle aukiolle, saaden mukaansa koko ranskalaisen matkueen. Vastapäätä näkyi iso portti, joka oli avoinna tilavalle pihalle; de Guiche ratsasti tähän pihaan, kintereillään Bragelonne, de Wardes ja kolme tai neljä muuta aatelismiestä.

Siellä nyt pidettiin jonkunlaista sotaneuvottelua; harkittiin, millä keinoin lähetyskunnan arvo olisi pelastettava. Bragelonne oli sillä kannalla, että ensiksi ennättäneen oikeutta oli pidettävä kunniassa. De Wardes ehdotti kaupungin valtausta väkivoimin. Manicampista se esitys tuntui liian ripeältä; viisaampaa oli nukkua alustukseksi. Valitettavasti tähän tarvittiin asuntoa ja vuoteita, ja niitähän juuri puuttui.

De Guiche oli tuokion mietteissään, mutta sitten hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Ken minua rakastaa, seuratkoon!"

"Saattolaisetko myös?" kysyi muuan paashi, joka oli lähestynyt ryhmää.

"Joka sielu!" vastasi tulinen nuori ylimys. "Hei, Manicamp, näytä meille se talo, joka on varattu prinsessalle!"

Kreivin suunnitelmasta tietämättöminä ystävät seurasivat häntä väkijoukon saattaessa; sen suosionhuudot ja iloinen hälinä kuulostivat hyvältä enteeltä tämän kiihkeän nuorison vielä tuntemattomalle hankkeelle.

Tuuli puuskahteli navakasti satamasta päin ja tuon tuostakin sekaantui remuun kohinallaan.

84.
Merellä

Seuraavana päivänä oli tyvenempi sää, vaikka yhä puhaltelikin. Aurinko oli noussut punaisessa pilvessä, jonka reunalta vain verenkarvaiset säteet viistoon osuivat mustille aallonharjoille.

Kallioilta tähysteltiin kärsimättöminä ulapalle. Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä annettiin merkki aluksen näkymisestä. Se viiletti satamaa kohti täysin purjein, ja taampana seurasi puolen meripenikulman päässä kaksi muuta. Ne lähestyivät kuin voimakkaan jousimiehen sinkoamina vasamina, mutta merenkäynti oli kuitenkin niin raju, että vauhti ei heikentänyt vaarumista, joka kallisteli aluksia kumpaisellekin kyljelle. Rakenteesta ja lippujen väristä saattoi piankin tuntea englantilaisen laivasto-osaston. Etummaisena oli amiraalin lippua kantava alus, jossa arvattiin prinsessan saapuvan.

Kulovalkeana levisi viesti korkean vieraan lähestymisestä. Koko ranskalainen aateli riensi satamaan, ja kansaa keräytyi sivulaitureille ja aallonmurtajille. Kaksi tuntia myöhemmin olivat saattolaisalukset tavoittaneet amiraalilaivan, ja kaikki kolme asettuivat ankkuriin Havren ja Hèven väliselle selälle, nähtävästi uskaltamatta näin navakalla tuulella pistäytyä ahtaaseen satamasalmeen. Amiraalilaiva tervehti Ranskaa kahdellatoista kanuunanlaukauksella, joihin Frans I: n linnoitus vastasi samalla mitalla.

Heti työnnettiin vesille satakunta korukankailla verhottua purtta, joiden piti viedä ranskalaiset aatelismiehet tulijain luokse. Mutta kun näki niiden jo satamassa keikkuvan kuin lastuina ja aallonmurtajan takana korkeiden vesivyöryjen huppelehtivan sekä kumealla pauhinalla pirstoutuvan reunuskiviin, oli ilmeistä, että näistä veneistä ei yksikään pääsisi edes neljännesmatkaa kumoon kierähtämättä.

Tuulesta ja aallokosta huolimatta valmistausi kuitenkin muuan luotsivene vakaasti lähtemään satamasta, asettuakseen englantilaisen amiraalin käytettäväksi.

De Guiche oli veneiden paljoudesta etsiskellyt hiukankin vankempaa purtta, jolla olisi voinut toivoa pääsevänsä englantilaisiin aluksiin asti. Silloin hän huomasi luotsivenettä varusteltavan.

"Eikö sinusta, Raoul", hän virkkoi, "tunnu häpeälliseltä meidänlaistemme älykkäiden ja rivakkain olentojen peräytyä tuulen ja veden raa'an voiman tieltä?"

"Sitä tässä juuri olen ajatellut", vastasi Bragelonne.

"No, tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme tuohon veneeseen ja pistäydymme ensi tervehdykselle? Tahdotko sinä de Wardes?"

"Olkaa varuillanne, te hukutatte itsenne", sanoi Manicamp.

"Ja tyhjän päiten", huomautti de Wardes, "kun ottaa huomioon, että te ette vastatuuleen muutenkaan pääsisi aluksiin asti."

"Sinä siis kieltäydyt?"

"Niin, totisesti! Mielellänikin menettäisin henkeni taistelussa ihmisiä vastaan", ja de Wardes loi syrjäsilmäyksen Bragelonneen, "mutta minulla ei ole vähäisintäkään halua kamppailla aironvedoilla suolaisten vesihyökyjen kanssa."

"Ja minä taasen", virkkoi Manicamp, "en perillepääsynkään toiveissa haluaisi tärvellä ainoata kunnollista pukuani; hyrske haalistuttaisi sen kirjavaksi."

"Sinäkin kieltäydyt?" huudahti de Guiche.

"Totta kai, usko minua, kun vakuutan sen vielä kerran."

"Mutta katsokaa toki; tuolla amiraalilaivan yläkannella naiset tähystävät tänne päin!" taivutteli de Guiche.

"Sitä suurempi syy varoa naurettavaa kylpyä heidän nähtensä, hyvä ystävä."

"Onko se viimeinen sanasi, Manicamp?"

"On."

"Entä sinun, de Wardes?"

"Samaten."

"Sittenpä lähden yksin."

"Ei, minä tulen kanssasi", sanoi Raoul; "luulin jo sopineemmekin siitä."

Raoulia ei kannustanut mikään intohimo, joten hän kykeni kylmäverisesti arvostelemaan vaaraa ja oivalsi sen suureksi; mutta hän yhtyi mielellään hankkeeseen, johon de Wardes ei uskaltautunut.

Luotsivene läksi matkaan; de Guiche huhusi peränpitäjälle. "Hei, me tarvitsemme kaksi sijaa!" huusi hän, kietaisi viisi tai kuusi kultarahaa paperinpalaan ja viskasi ne laiturilta veneeseen.

"Nuoret herrat eivät näy pelkäävän suolaista vettä?" virkkoi luotsi.

"Me emme pelkää mitään", vastasi de Guiche.

"No, tulkaa pois sitten."

Luotsi lähensi venettä laiturin kyljelle, ja vikkelästi molemmat aatelismiehet peräkkäin hyppäsivät siihen.

"Hei, urheasti vain, miehet", rohkaisi de Guiche; "tässä kukkarossa on vielä kaksikymmentä pistolia, ja ne ovat teidän, jos pääsemme amiraalialukseen."

Soutajat köyristyivät airoissa, ja vene hypähteli aallonharjalla. Rohkea matka herätti koko yleisön mielenkiintoa; Havren asujamisto tunkeili laiturien partailla, kohdistaen kaiken huomionsa keveään purteen, joka toisin ajoin jäi hetkiseksi ikäänkuin riippumaan vaahtoiselle harjanteelle ja sitten taas äkkiä luisui syvään notkelmaan, näköjään upoten. Tunnin kamppailulla se kuitenkin pääsi amiraalilaivan luo, josta jo oli lähtemässä kaksi parkassia apuun.

Laivan peräkannelle oli pystytetty vankkojen pidäkkeiden varaan sametista ja kärpännahoista kunniakatos, jonka suojaan leskikuningatar Henriette ja nuori prinsessa olivat kutsuneet seuralaisekseen amiraalin, Norfolkin kreivin. Kauhistuneina tarkkasivat äiti ja tytär venettä, joka milloin kohosi taivasta kohti, milloin paiskautui syvyyteen; se käytti apunaan tummaa purjetta, ja tätä vasten kuvastuivat valoisina ilmestyksinä kahden ranskalaisen aatelismiehen ylväät hahmot.

Amiraalilaivan miehistö keräysi nojailemaan parraskaiteisiin tai kapusi vantteihin, huudahdellen hyväksyviä arvostelmiaan noiden kahden pelottomuudesta, luotsin taitavuudesta ja hänen väkensä rivakkuudesta. Huikea hurraus tervehti heidän tuloansa laivaan.

Norfolkin kreivi, pulska nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta ikävuoden väliltä, kiirehti aatelismiehiä vastaanottamaan. De Guiche ja Bragelonne nousivat reippaasti ylös oikeanpuolen nuoratikkaita ja läksivät amiraalin johtamina tervehtimään kuninkaallisia naisia.

Kunnioitus ja olletikin jonkunlainen pelko, jonka laatua hän ei yrittänytkään selvittää itselleen, olivat tähän asti pidättäneet kreivi de Guichea tarkoin silmäilemästä nuorta prinsessaa. Tämä sitävastoin oli heti kiinnittänyt huomionsa häneen ja kysyi lopulta äidiltään: "Eikö tuo olekin Monsieur?"

Madame Henriette tunsi kruununprinssin paremmin; hän hymyili tyttären itseluuloisuuden erehdykselle ja vastasi: "Ei, se on vain herra de Guiche, hänen suosikkinsa."

Se vastaus pakotti prinsessan hillitsemään vaistomaista suosiollisuutta, jota kreivin uskallus oli herättänyt. Juuri sillä hetkellä, jolloin prinsessa virkkoi kysymyksensä, de Guiche vihdoin rohkeni kääntää katseensa häneen, päästen vertaamaan alkuperäistä muotokuvaan. Nähdessään nuo kalpeat kasvot, eloisat silmät, ihastuttavat kastanjanruskeat kutrit, värähtelevät huulet ja kuninkaallisen ilmeen, joka tuntui kiittävän ja rohkaisevan yhtaikaa, hän joutui sellaisen mielenkuohun valtaan, että ainoastaan Raoulin käsivarren tuki esti hänet horjahtamasta.

Ystävän kummeksuva katse ja kuningattaren suosiollinen ele toinnuttivat de Guichen. Muutamin sanoin hän esittäysi kruununprinssin lähettinä ja tervehti ympärille ryhmittyviä englantilaisia ylimyksiä siinä arvonmukaisessa järjestyksessä, jossa nämä astuivat esiin. Raoul esiteltiin vuorostaan ja sai armollisen vastaanoton; kaikki tiesivät, mikä osuus kreivi de la Fèrellä oli ollut Kaarle-kuninkaan kruunun palautukseen, ja olihan kreivi lisäksi ollut välittäjänä tälle naimaliitollekin, joka nyt toi Henrik IV: n tyttärentyttären takaisin Ranskaan. Raoul puhui englanninkieltä aivan sujuvasti ja asettui ystävänsä tulkiksi niiden nuorten englantilaisten aatelismiesten parissa, jotka eivät olleet riittävästi perehtyneet ranskaan. Samassa peräkannelle ilmestyi harvinaisen kaunis nuori mies, joka herätti huomiota pukunsakin ja aseittensa hienolla loistokkuudella. Hän lähestyi kuninkaallisia naisia näiden haastellessa Norfolkin kreivin kanssa ja lausui äänellä, joka ilmaisi huonosti salattua kärsimättömyyttä:

"No niin, hyvät naiset, meidän on mentävä maihin."

Sen kutsun kuullessaan nuori prinsessa kohousi istualta ja aikoi astua tarttumaan käsivarteen, jota aatelismies tarjosi hänelle monenlaisia mielenilmeitä kuvastavaa vilkkautta osoittaen. Mutta amiraali asettui väliin.

"Odottakaa hiukan, herttua", sanoi hän; "sallikaa minun huomauttaa, että naiset eivät voi lähteä veneeseen tällä säällä. Merenkäynti on liian ankara, mutta neljän tienoissa luulisin tuulen heikentyvän, joten sopisi illalla mennä maihin."

"Mutta minun täytyy muistuttaa, mylord", vastasi Buckingham yrittämättäkään peitellä ärtymystään, "että teillä ei ole mitään oikeutta tällaiseen määräilyyn. Naisistamme kuuluu valitettavasti toinen Ranskalle, ja näettehän, että Ranska on jo toimittanut lähettiläät noutamaan häntä!"

Ja herttua viittasi de Guicheen ja Raouliin, samalla kumartaen heille.

"En luule", arveli amiraali, "että näiden herrain aikeena on panna alttiiksi kuninkaallisten naisten henkeä."

"He ovat onnellisesti päätyneet perille vastatuuleen, mylord; sallikaa minun uskoa, että naisilla ei ole sen suurempaa vaaraa myötätuuleen purjehdittaessa."

"Nämä herrat ovat peräti urheita", sanoi amiraali. "Olette nähnyt, että satamassa oli paljonkin väkeä, kenenkään uskaltautumatta seuraamaan heitä. Sitäpaitsi halu esittää mahdollisimman pian kunnioituksensa tunteet Madamelle ja hänen korkealle äidilleen kannusti heitä uhmaamaan merta, joka on tänään arveluttavan raju tottuneellekin meriväelle. Mutta joskin saatan esittää nämä herrat esikuvina meripäällystölle, ei heidän sovi miehuullisuudellaan houkutella naisia nyt aaltojen armoille."

Prinsessan salavihkainen silmäys huomasi de Guichen poskipäihin kohonneen punan. Sitä katsetta ei Buckingham nähnyt, sillä hän piti silmällä vain Norfolkia. Hän oli ilmeisesti mustasukkainen amiraalille ja näkyi mitä kiihkeimmin haluavan temmata naiset pois tältä huojuvalta kamaralta, jolla amiraali oli valtiaana.

"Vetoan muuten itse prinsessaan", sanoi Buckingham lyhyeen.

"Ja minä omaantuntooni ja vastuuseeni, mylord", vastasi amiraali. "Olen lupautunut viemään Madamen turvallisesti Ranskaan, ja sanani pidän."

"Mutta kuitenkin…"

"Sallikaa minun muistuttaa, mylord, että minä yksin käsken täällä."

"Tiedättekö, mitä sanotte, mylord?" virkahti Buckingham korskeasti.

"Aivan hyvin, ja uudistan vielä: minä yksin käsken täällä, mylord, ja kaikkien on minua toteltava."

Tämä lausuttiin arvokkaasti ja ylväästi. Raoul tarkkasi sen vaikutusta Buckinghamiin. Herttua vavahti ja nojasi teltankannattimeen, pysyäkseen pystyssä; hänen silmänsä alkoivat veristää, ja oikea käsi kouraisi rajusti miekankahvaa.

"Mylord", puuttui puheeseen kuningatar, "minun täytyy sanoa, että yhdyn ehdottomasti Norfolkin kreivin käsitykseen; ja vaikka sää nyt olisikin sees ja suotuisa, sen sijaan että tuulee ja nousee sumua, on velvollisuutenamme suoda jokunen tunti rauhalliseen jäähyväisseurusteluun upseerin kanssa, joka on niin onnellisesti ja harrasta huolenpitoa osoittaen tuonut meidät Ranskan rannikon näkyviin, missä hänen on meidät jätettävä."

Sanattomana Buckingham loi kysyvän silmäyksen prinsessaan. Mutta puolittain piiloutuneena kultaompeleisten samettiverhojen suojaan ei tämä enää kuunnellutkaan väittelyä, vaan oli kohdistanut huomionsa kreivi de Guicheen, joka keskusteli hiljaa Raoulin kanssa. Se oli uusi isku herttualle, joka oli Henriette-prinsessan katseessa näkevinään syvempääkin tunnetta kuin uteliaisuutta. Hän peräytyi hoippuen ja tuli silloin tölmänneeksi isoamastoa vasten.

"Herttuamme ei ole oikein varmakäyntinen laivan kannella", virkkoi sen nähdessään leskikuningatar ranskaksi, "siitä syystä hän varmaankin on niin hätäinen pääsemään maihin!"

Nuori ylimys kuuli vielä nuo sanat; hän vaaleni, antoi mielenkarvaudessaan käsiensä vaipua alas sivuilleen ja vetäytyi yksinäisyyteen, purkaen syvään huokaukseen entisen rakkautensa ja uuden äkänsä.

Amiraali ei sen enempää piitannut Buckinghamin pahantuulisuudesta, vaan johti naiset piankin peräsalonkiin, jonne oli katettu koko seurueen arvoa vastaava hieno päivällispöytä. Norfolkin kreivi istuutui prinsessan oikealle puolelle ja osoitti kreivi de Guichelle paikan vasemmalla, missä tavallisesti herttualla oli ollut sijansa. Ruokailusuojaan saapuessaan tämä sitten yhä lisääntyväksi mielipahakseen näkikin syrjäytyneensä alemmalle arvosijalle entisestään, joskin hänen oli myönnettävä, että sitä vaati hovisääntö, tuo toinen valtiatar, jota hänen oli pidettävä kunniassa.

Kreivi de Guiche puolestaan oli kenties vielä kalpeampi onnesta kuin hänen kilpailijansa oli vaalennut kiukusta, kun hän hätkähtäen istuutui prinsessan viereen, jonka silkkihame hänen ruumistansa hipaistessaan värisytti hänen koko olemustaan ennentuntemattomalla auvolla. Aterian päättyessä Buckingham kiirehti tarjoamaan käsivartensa prinsessalle. Mutta nyt oli de Guichen vuoro antaa herttualle opetus.

"Mylord", virkkoi hän, "suvaitkaa tästälähtein olla asettumatta hänen kuninkaallisen korkeutensa ja minun väliin. Hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu nyt Ranskalle, ja tarjotessani hänelle käsivarteni minä esiinnyn kruununprinssin sijaisena."

Sen sanoessaan hän teki vastaavan liikkeen niin ilmeisen kunnioittavasti ja samalla niin uljaan ylevästi, että englantilaisten keskuudesta kuului ihailun sorinaa, herttuan väkisinkin huoatessa katkerasti.

Raoul rakasti, ja hän ymmärsi kaikki. Hän tähtäsi ystäväänsä sellaisen merkitsevän silmäyksen, jolla ainoastaan uskollinen toveri tai huolehtiva äiti kykenee varoittamaan mahdollisesta harha-askeleesta.

Ehtoopäivällä ilmestyi viimein aurinko esiin, tuuli laantui, meren pinta tyyntyi, ja hälvenevä usma paljasti jälleen näkyviin Ranskan myhäilevän rannikon tuhannet valkoiset rakennukset, jotka sievästi kuvastuivat vehmaiden puiden tai sinisen taivaan taustalta.