Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

85
Teltat

Englantilainen amiraali – kuten olemme nähneet – oli omaksunut pikamielistä herttuaa kohtaan sen sävyn, että hän ei ollut huomaavinaankaan tämän uhkaavia silmäyksiä ja ärtyneitä puuskahduksia. Matkan varrella hän oikeastaan oli siihen vähitellen tottunutkin. De Guiche ei ollut vielä havainnut, että tämä äkäisyys nyt oli kääntynyt häneenkin, mutta vaistomaisesti hän ei tuntenut mitään mieltymystä Kaarle II: n suosikkia kohtaan. Kokeneempi ja kylmäverisemmin tarkkaileva leskikuningatar oivalsi täydellisesti aseman ja päätti ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa ehkäistä sen ilmeisen vaaran, että nuoret ylimykset maltittomina riitaantuisivat prinsessan läsnäollessa. Se hetki kyllä tulikin pian.

Levollisuus oli palautunut koko seurueeseen, joka oli hälisten rientänyt ihailemaan vieraan maan maisemia. Ainoastaan Buckinghamin sydäntä myllersi vielä myrsky, kun hän kärsimättömyydessään hoki puoliääneen nuorelle prinsessalle:

"Madame, Madame, taivaan nimessä, lähtekäämme maihin, minä rukoilen teitä! Ettekö näe, että tuo Norfolkin tomppeli kiusaa minut kuoliaaksi mielistelevällä huolenpidollaan teistä?"

Henriette kuuli sanat ja hymyili; hän ei vastatessaan kääntynyt päin, mutta antoi vain äänelleen sen lievän nuhteen ja riuduttavan nenäkkyyden soinnun, jolla keimailu osaa kieltävässä muodossa lausua hyväksymisensä.

"Hyvä loordi", hän sanoi hiljaa, "olen teille jo sanonut, että te olette järjiltänne."

Lähellä seisova Raoul kuuli Buckinghamin pyytelyn ja prinsessan vastauksen; hän näki herttuan siirrähtävän nyt askeleen taaksepäin ja huoaten pyyhkäisevän otsaansa, ja häntä värisytti ajatella, mitä seurauksia saattoikaan koitua hillittömän hovimiehen intohimoisesta rakkaudesta tällaisissa olosuhteissa. Viimein amiraali tahallisen verkkaisesti antoi lopullisen määräykset veneiden vesillelaskemisesta, jolloin herttua ilmaisi niin maltitonta ihastusta, että vieras olisi voinut luulla hänen olevan päästänsä vialla. Norfolkin kreivin valvonnan alaisena laskettiin ensin varovasti alas amiraalilaivan kupeelta iso saima kauttaaltaan liputettuna; siinä oli tilaa kahdellekymmenelle soutajalle ja mukavasti viidelletoista matkustajalle. Tämän todella kuninkaallisen purren pääkoristeluna oli samettiverhoja, Englannin vaakunaompeluksilla somistettuja teljopeitteitä ja kukkakiehkuroita.

Tuskin oli saima koskettanut vettä ja soutuväki kohottanut aironsa, odottaen prinsessan tuloa, niinkuin sotamiehet tekevät kunniaa aseillaan, kun Buckingham kiirehti laskuportaiden luo, asettuakseen vastaanottajaksi purteen. Mutta kuningatar pidätti hänet.

"Mylord", hän sanoi, "ei ole sopivaa, että antaisitte tyttäreni ja minun mennä maihin asuntojemme tulematta varmaan kuntoon. Pyydän teitä siis lähtemään edellämme kaupunkiin, valvoaksenne siellä, että meidän saapuessamme on kaikki valmista."

Siinä oli taaskin kova kolaus herttualle, ja aavistamattomana se koski kahta kipeämmin. Hän sopersi, punastui, mutta ei kyennyt vastaamaan millään selvällä estelyllä. Hän oli luullut saavansa pysytellä prinsessan lähimmässä seurassa soutumatkalla, siten viimeiseen asti nauttiakseen kohtalon myöntämistä onnellisista hetkistä. Mutta kuningattaren pyyntö oli nimenomainen käsky. Amiraali oli kuullut sen ja huusi heti: "Pikkuvene vesille!"

Määräys pantiin täytäntöön sillä erityisellä vauhdikkuudella, jota harjoitellaan sotalaivastossa. Mielenkarvaudessaan herttua loi epätoivoisen silmäyksen prinsessaan, rukoilevan katseen leskikuningattareen, vimmaisen vihansalaman amiraaliin. Mutta prinsessa ei ollut näkevinään, kuningatar käänsi pois päänsä, ja amiraali puhkesi nauramaan. Tästä oli korskea herttua jo vähällä hyökätä häneen käsiksi, mutta samassa leskikuningatar nousi seisaalle.

"Lähtekää jo, monsieur", sanoi hän käskevästi.

Herttua malttoi mielensä, mutta katseli vielä ympärilleen ja teki viimeisen yrityksen.

"Entä te, messieurs", hän kysyi ristiriitaisista tunteista tukahtuvalla äänellä, "ettekö lähde kumppaneikseni, herra de Guiche ja herra de Bragelonne?"

De Guiche kumarsi muodollisesti.

"Olen kuningattaren käskettävissä kuten toverinikin", hän vastasi; "teemme niinkuin hän suvaitsee määrätä."

Ja hän vilkaisi nuoreen prinsessaan, joka loi silmänsä alas.

"Suokaa anteeksi, herttua", selitti leskikuningatar, "mutta kun herra de Guiche kerran edustaa täällä kruununprinssiä, tulee hänen isännöidä meille Ranskan puolesta niinkuin te olette tähän asti ollut englantilaisena seurueen johtajana. Hänen on senvuoksi saatettava meitä, ja meidän olisi muuten myönnettävä tämä pikku suosio sille urheudellekin, joka toimitti hänet vaikeana hetkenä luoksemme."

Buckingham avasi suunsa vastatakseen; mutta kenties hän ei saanut selvästi ajatelluksi tai tavannut sanoja mielipiteensä lausumiseksi, joten hän käännähtikin äänettömänä pois kuin huumautunut ja hyppäsi aluksesta suoraa päätä veneeseen. Soutajat hädin ehtivät pidättämään häntä tuiskahtamasta mereen ja kykenivät vaivoin itsekään pysymään veneessä, joka keikahteli kumoutumaisillaan.

"Mylord on ehdottomasti menettämässä järkensä", virkkoi amiraali Raoulille.

"Minäkin pelkään hänen mielentilansa kehitystä", vastasi Bragelonne.

Soutajiensa kiidättäessä venettä rantaan päin Buckingham kaiken aikaa hellittämättömästi tuijotti amiraalilaivaan niinkuin aarrekirstunsa äärestä temmattu saituri. Mutta mitään vastausta ei tullut hänen merkkeihinsä, eleihinsä ja surkeihin asentoihinsa. Viimein hän masentuneena vaipui teljolle ja repi tukkaansa, merimiesten huolettomina soutaessa rantaan, jonne herttua saapui yhä niin pökertyneenä, että jollei hän olisi satamassa kohdannut omaa lähettiänsä, joka oli majoitusmestarina ennakolta pidättänyt huoneistot, ei hän olisi kyennyt edes tietänsä kysymään. Tultuaan omaksi asunnokseen varattuun taloon hän sulkeutui sinne kuin raivostustaan hautova Akhilleus telttaansa.

Kuninkaallinen saima läksi liikkeelle amiraalilaivasta juuri silloin, kun Buckingham astui maihin. Sitä seurasi parkaasi täynnä upseereja, hovilaisia ja hartaita ystäviä. Laivaa vastaan riensi kiireesti suuri väenpaljous kalastajaveneillä, rannikkoruuhilla ja pitkillä normandialaisilla pinasseilla. Linnakkeiden kanuunat jyrähtelivät, amiraalilaiva ja molemmat toiset englantilaiset alukset vastasivat yhteislaukauksilla, ja ulapalle leijui ammottavista tulikidoista valkoisia savuhahtuvia, jotka vähitellen haihtuivat taivaan sineen.

Prinsessa astui laiturin portaille. Raikuva soitto toivotti hänet tervetulleeksi mantereelle ja saatteli hänen kulkuaan, kun hän keskikaupungille kävellessään polki sirolla jalallaan uhkeita mattoja ja kukkavihkoja, joita oli levitetty kaduille. Tällöin de Guiche ja Raoul englantilaisten keskestä sivulle pujahtaen lähtivät oikoteitse nopeasti samoamaan kaupungin läpi prinsessan asunnolle päin.

"Kiirehtikäämme", oli Raoul huomauttanut ystävälleen, "sillä Buckinghamin luonteesta päättäen hän tekee meille jonkun kolttosen nähdessään eilisiltaisen neuvottelumme tulokset."

"No, meillä on siellä de Wardes, joka kyllä osaa olla karski puolestaan", vastasi kreivi, "ja Manicamp torjuu kaikkea silkoisella sävyisyydellään."

Hän joudutti kuitenkin askeleitaan, ja viiden minuutin kuluttua he olivat kaupungintalon näkösällä. Heidän huomionsa kohdistui heti siihen ilmiöön, että aukiolle oli kokoontunut suuri joukko herrasmiehiä.

"Hyvä!" virkkoi de Guiche; "asuntomme näkyvät olevan kunnossa."

Kaupungintalon edustalla kohosikin kahdeksan mitä muhkeimmin varustettua telttaa, joiden viiritangoissa liehui Ranskan ja Englannin yhdistettyjä lippuja. Nämä komeat tilapäiset asumukset saarsivat koko kaupungintaloa väriloistoisena vyöhykkeenä, vartionaan kymmenen paashia ja kaksitoista lähettiläiden saattueeksi annettua jääkäriä.

Näky oli hyvinkin eriskummainen. Teltat oli pystytetty yöllä ja sitten päivän mittaan verhottu sisä- ja ulkopuolelta mitä kalleimmilla kankailla de Guichen määräysten mukaan, ja ne ympäröivät prinsessan asunnoksi varattua kaupungintaloa ihan täydellisesti, sillä vartio oli liittänyt ne toisiinsa silkkiköysillä, niin että Buckinghamin suunnitelma oli mennyt kerrassaan myttyyn, jos hänen aikeenaan tosiaan oli ollut pidättää omalle saattueelleen kaupungintalon koko lähistö. Nyt sensijaan pääsi rakennuksen portaille yhdestä ainoasta kohdasta, joka ei ollut ummistettu silkkiaidakkeella, nimittäin kahden huvimajoja muistuttavan teltan solasta, joiden oviaukot olivat tämän kujan kumpaisellakin sivulla.

Nuo kaksi telttaa oli varattu de Guichelle ja Raoulille, ja oli sovittu, että de Wardes kaiken aikaa oleskelisi edellisessä ja Manicamp jälkimmäisessä, estääkseen tungettelijoita käyttämästä tätä tietä. Kaikkien kahdeksan teltan lähettyvillä kuhisi satakunta upseeria, aatelismiestä ja paashia silkissä ja kultakirjailussa kuin mehiläiset pesänsä suulla. Tuo miekkamiesten parvi oli valmiina tottelemaan lähetystön kahden johtajan, de Guichen ja Bragelonnen, pienintäkin viittausta ja esiintyi varsin vaikuttavana mahtina.

Saapuessaan aukiolle päättyvän kadun kulmaan molemmat nuoret ylimykset samalla havaitsivat harvinaisen loisteliaan ratsastajan, joka toiselta kadulta tullen lasketti täyttä neliä aukiolle. Hän hajoitti ensin uteliaan yleisön rivit ja nähdessään nuo hetkelliset rakennukset huudahti nolostuksesta ja kiukusta. Se oli Buckingham; mielentylsyydestään tointuneena hän oli pukeutunut parhaisiinsa ja lähtenyt kaupungintalolle odottamaan kuninkaallisia vieraita. Mutta telttojen välikössä häneltä ehkäistiin pääsy; hänen täytyi pakostakin pysähtyä. Vimmastuneena kohotti ylpeä herttua ratsuraippansa, ja silloin kaksi upseeria tarttui hänen käteensä. De Wardes oli pistäytynyt ylös kaupungintaloon huolehtimaan muutamista de Guichen antamista ohjeista, mutta herttuan aiheuttama hälinä käänsi puoleensa Manicampin huomion, tämän laiskana lojuessa pääsyteltan pieluksilla. Melun jatkuessa hän kohousi huolettomana kuten tavallisesti ja ilmestyi oviverhojen edustalle.

"Mitä meteliä täällä pidetään?" kysyi hän säveästi. Sattumalta osui hiljainen tovi juuri siksi hetkeksi, jolla hän lausui kysymyksensä, niin että lähin ympäristö kuuli sen, vaikka hän puhuikin aivan hiljaisen rauhallisesti.

Buckingham kääntyi silmäämään puhujan pitkää ja laihaa vartaloa ja velttoja kasvoja. Yksinkertaisen asunsakaan johdosta ei tämä tuntematon aatelismies herättänyt hänessä paljon kunnioitusta, ja hän vastasi halveksivasti: "Kuka te olette, monsieur?"

Manicamp nojausi vantteran jääkärin käsivarteen, tämän seistessä suorana ja tukevana kuin kirkonpilari, ja tiedusti järkähtämättömän levollisena: "Entä te, monsieur?"

"Minä olen Buckinghamin herttua. Olen vuokrannut kaikki rakennukset kaupungintalon ympäristöstä, ja minulla on asiaa kaupungintaloon, jonne olen juuri itselleni pidättänyt vapaan pääsyn. Teillä ei ole oikeutta sulkea minulta tietä."

"Mutta mikä estää teitä menemästä sinne, monsieur?" kysyi Manicamp.

"No, vartiosoturinne!"

"Niin, kun pyritte portaille asti ratsain, monsieur, ja ohjeena on päästää ainoastaan jalankulkijoita."

"Kellään muulla kuin minulla ei ole oikeutta antaa täällä ohjeita", sanoi Buckingham.

"Kuinka niin, monsieur?" kysyi Manicamp lempeällä äänellään. "Suvaitkaa armollisesti selittää minulle se arvoitus."

"Syystä että olen vuokrannut aukion kaikki talot, kuten jo sanoin."

"Sen tiedämme hyvin, koska meille on jäänyt ainoastaan itse aukio."

"Te erehdytte, monsieur: tori kuuluu minulle kuten rakennuksetkin."

"Oh, suokaa anteeksi, monsieur, siinä te olette väärässä. Meillä puhutaan kuninkaan turusta, ja aukio on siis hänelle omistettu, joten se kuuluu meille, kun olemme täällä kuninkaan lähettiläinä."

"Olen jo kysynyt teiltä, kuka olette, monsieur?" kivahti Buckingham katkeroituneena puhuttelijansa kylmäverisyydestä.

"Nimeni on Manicamp", vastasi nuori mies niin suloisella äänellä kuin olisi tuuliharppu soinnahtanut.

Buckingham kohautti olkapäitänsä.

"Lyhyeen sanoen", hän virkkoi, "aukio oli vapaa silloin, kun vuokrasin rakennukset kaupungintalon ympäriltä; nämä parakit supistavat näköalaani, korjatkaa ne pois!"

Kuulijain keskuudessa nousi kumeata ja uhkaavaa sorinaa. Samassa saapui paikalle de Guiche; hän työnsi syrjään joukon, joka eroitti hänet Buckinghamista, ja Raoulin saattamana hän ilmestyi herttuan luo toiselta puolen, juuri kun de Wardes tuli toisaalta.

"Suokaa anteeksi, mylord", hän sanoi, "mutta jos teillä on mitään vaatimusta tehtävänä, suvaitkaa esittää se minulle, koska minä olen suunnitellut nämä asumukset."

"Minä sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, monsieur, että sana parakki kuulostaa pahalta", lisäsi Manicamp säveästi.

"Sanoitte siis, monsieur?" jatkoi de Guiche.

"Minä sanoin, herra kreivi", vastasi Buckingham, jonka äänenpainossa vielä tuntui kiukkua, vaikka vertaisen läsnäolo hillitsi sitä, "että on mahdotonta näiden telttojen jäädä tähän."

"Mahdotontako", virkahti de Guiche, "ja minkätähden?"

"Ne häiritsevät minua."

De Guiche ei voinut olla kärsimättömästi liikahtamatta, mutta Raoulin levollinen silmäys sai hänet malttamaan mielensä.

"Niistä täytyy olla teille vähemmän häiriötä kuin meille siitä ennakkotilauksen väärinkäyttämisestä, jonka te olette ottanut oikeudeksenne, monsieur."

"Väärinkäyttämisestä!"

"Niin, epäilemättä. Te toimitatte tänne asiamiehen, joka teidän nimessänne vuokraa koko kaupungin, ollenkaan välttämättä niiden ranskalaisten tarpeista, joiden täytyi olla tulossa prinsessaa vastaanottamaan. Se ei ole kovinkaan ystävällistä esiintymistä liittolaiskansan edustajalta, herttua."

"Maa kuuluu ensimmäiselle haltuunottajalle", sanoi Buckingham.

"Ei Ranskassa, monsieur."

"Ja miksei Ranskassa?"

"Siksi, että Ranska on säädyllisyyden kotipaikka."

"Mitä se merkitsee?" huudahti Buckingham niin tulistuneesti, että läsnäolijat peräytyivät odottaen yhteentörmäyksen heti tapahtuvaksi.

"Se merkitsee, monsieur", vastasi de Guiche vaaleten, "että minä olen rakennuttanut nämä asunnot itselleni ja ystävilleni Ranskan lähettiläiden ainoaksi suojaksi, mitä teidän vaateliaisuutenne on jättänyt meille kaupungissa, ja että me myös asumme näissä, ellei voimakkaampi ja hallitsevampi tahto kuin teidän lähetä meitä takaisin."

"Toisin sanoen, me emme ole häädönalaisia, kuten laissa lausutaan", tokaisi Manicamp leppoisesti.

"Minä toivoakseni tiedän sellaisen mahdin, jota kaipaatte, monsieur", vastasi Buckingham kreiville, laskien kätensä miekankahvaan.

Juuri kun Eripuraisuuden jumalatar mieliä tulistuttaen oli kääntämässä kaikki säilät vastakkain, Raoul laski kätensä sävyisästi Buckinghamin olalle.

"Vain sana, mylord", hän virkkoi.

"Oikeuteni, oikeuteni ensin!" huudahti kuumaverinen nuori mies.

"Juuri siitä kohdasta aioin saada kunnian puhua teille", selitti Raoul.

"Mutta älkää siis haastako pitkään, monsieur."

"Teen vain yhden kysymyksen, ja te näette, ettei lyhyemminkään voi esittää asiaa."

"No, puhukaa."

"Tekö menette naimisiin kuningas Henrik IV: n tyttärentyttären kanssa vai prinssi Filip?"

"Mitä sanottekaan?" äännähti Buckingham ihan kauhistuneena peräytyen.

"Vastatkaa minulle, monsieur, olkaa hyvä", tivasi Raoul rauhallisesti.

"Onko tarkoituksenanne tehdä minusta pilaa, monsieur?" sanoi Buckingham.

"Siinäkin on vastausta, monsieur, ja se riittää minulle, siis myönnätte, että te tässä ette mene naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"Sehän toki on selvää, monsieur."

"Suokaa anteeksi, mutta käyttäytymisenne tuotti siihen seikkaan jo epäselvyyttä."

"Mitä oikein yritättekään saada lausutuksi, monsieur?"

Raoul lähestyi herttuaa.

"Teillä on raivostuksen purkauksia, jotka muistuttavat mustasukkaisuuden riivaannusta", hän sanoi ääntänsä alentaen; "ettekö sitä huomaa, mylord? Mutta mustasukkaisuus ei tartu sivulliseen, vaan rakastajaan tai puolisoon; sitä suuremmalla syyllä uskon teidän käsittävän menettelynne sopimattomuuden, mylord, kun nainen tässä tapauksessa on prinsessa."

"Monsieur", huudahti Buckingham, "häpäisettekö madame Henrietteä?"

"Te häntä häpäisette, mylord", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti, "ottakaa se huomioonne. Vastikään te amiraalilaivassa jo pahastutitte kuningatarta ja kiusasitte amiraalilta kaiken kärsivällisyyden. Pidin teitä silmällä, mylord, ja luulin ensin järjessänne olevan vikaa; mutta sitten olen oivaltanut tuon hullaannuksen todellisen laadun."

"Monsieur!"

"Malttakaa, lisään vielä sanasen. Toivoakseni olen ainoa ranskalainen, jolle salaisuutenne on selvinnyt."

"Mutta ettekö käsitä, monsieur, että käyttämäänne puheenlaatua on mahdoton sietää?" virkkoi Buckingham väristen sekä kiukusta että rauhattomuudesta.

"Punnitkaa te sanojanne, mylord", vastasi Raoul korskeasti. "En ole sellaista sukua, jonka huomautteluja sopii ehkäistä; mutta te päinvastoin edustatte nimeä, jonka intohimot ovat epäiltyjä kaikille kunnon ranskalaisille. Toistan senvuoksi vieläkin: olkaa varuillanne, mylord!"

"Mistä, – jos suvaitsette selittää? Uhkaatteko kenties minua?"

"Olen kreivi de la Fèren poika, herttua, ja minä en milloinhan uhkaa, vaan isken suoraan. Ollaksemme asemasta aivan selvällä kannalla, ilmoitan vain teille – " Buckingham puristi kätensä nyrkkiin, mutta Raoul pitkitti ikäänkuin mitään havaitsematta – "että ensimmäisestä sopimattomasta sanasta, jonka sallitte kuulua huuliltanne hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan… Oh, malttakaa mielenne, herttua, niinkuin minäkin… olen ollut vaiti, kun prinsessa oli englantilaisten hoivassa, mutta hänen nyt tultuaan Ranskan maaperälle kruununprinssin nimessä vastaanotettuna valittavakseni jää kaksi toimenpidettä, heti kun te oudossa kiintymyksessänne aiheutatte vähintäkin loukkausta Ranskan kuninkaalliselle huonekunnalle: minun joko täytyy julkisesti ilmoittaa, mikä hulluus teidät on vallannut, jotta teidät häpeällisesti lähetetään takaisin Englantiin, tai jos parempana pidätte, survaisen tikarini kurkkuunne koko yleisön nähden. Jälkimmäinen keino muuten näyttää minusta soveliaammalta, ja luultavasti turvautuisinkin siihen."

Buckingham oli kalvennut vaaleammaksi kuin hänen englantilainen pitsikaulurinsa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi, "aatelismieskö noin puhun?"

"Niin, puhutellessaan villiintynyttä. Parantukaa, mylord, kuullaksenne minulta toisenlaista puheenlaatua."

"Oh, mutta näettehän, että ihan tukehdun tuskasta, herra de Bragelonne!" sopersi herttua käheällä äänellä ja tarttuen kaulaansa.

"Jos niin kävisi tällä hetkellä, monsieur", vastasi Raoul järkkymättömän kylmäverisenä, "pitäisin sitä todella suurena onnena, sillä kuolemanne ehkäisisi kaikenlaisia pahoja puheita teistä ja niistä korkeista henkilöistä, jotka teidän kiintymyksenne niin silmittömästi panee alttiiksi häpeän vaaraan."

"Oi, te olette oikeassa, olette oikeassa", myönsi onneton nuori ylimys.

"Niin, niin, kuolla! Niin, parempi kuolla kuin kärsiä tätä kidutusta."

Ja hän vetäisi puolittain esille povestaan siron väkipuukon, jonka pää oli koristeltu välkkyvillä jalokivillä.

Raoul työnsi hänen kätensä takaisin. "Varokaa, monsieur", hän virkkoi; "jos ette sitten surmaa itseänne, niin olette menetellyt naurettavasti, mutta päätöksenne toteuttaminen synkistäisi verisellä muistolla Englannin prinsessan häitä."

Buckingham seisoi kotvasen läähättäen. Hänen huulensa vapisivat, kasvolihakset olivat jännittyneet, katseet hairahtelivat kuin houriossa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi sitten äkkiä, "en tunne ylevämpää miestä, – olette mitä täydellisimmän aatelismiehen arvoinen poika. Asukaa teltoissanne!" ja hän kietaisi molemmat kätensä Raoulin kaulaan. Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tästä odottamattomasta käänteestä jännittyneinä tarkattuaan toisen kiistapuolen maltittomuutta ja toisen jäykkää itsepintaisuutta, ja innostuivat taputtamaan käsiänsä ja kohottamaan monia riemastuneita eläköön-huutoja.

De Guiche myös vuorostaan syleili Buckinghamia, joskin hiukan vastoin sydämensä ääntä. Tämä oli veljellisen tutustumisen merkkinä muille englantilaisille ja ranskalaisille, jotka siihen asti olivat levottomina tähystelleet toisiansa. Kohtauksen kehityttyä tälle asteelle saapui kuninkaallinen saattue, joka ilman Bragelonnea olisi tavannut kaksi sotaista joukkoa ottelussa ja nähnyt kukkaset veren tahraamina. Lippujen ilmestyminen näkyviin palautti kunnioittavan hiljaisuuden.

86.
Yö

Sopu vallitsi jälleen telttojen ympäristössä. Englantilaiset ja ranskalaiset kilpailivat keskinäisessä kohteliaisuudessa ja samoin kilvaten ilmaisivat tunteitaan ylhäisten matkustavaisten parissa. Englantilaiset lähettivät ranskalaisille kukkia, joita olivat hankkineet varastoon nuoren prinsessan perilletulon juhlimiseksi, ja ranskalaiset kutsuivat kaikkia englantilaisia illalliselle, jota valmistelivat seuraavaksi päiväksi. Prinsessa sai pelkkiä yksimielisiä onnitteluja osakseen, ja koko yleisö osoitti hänelle kunnioitustaan kuin kuningattarelle, jopa jotkut palvoivat häntä kuin epäjumalaa. Leskikuningatar esiintyi ranskalaisia kohtaan mitä sydämellisimmin. Olihan hän nyt tullut kotimaahansa, ja hän oli ollut Englannissa liian onneton, voidakseen saarivaltakunnan tähden vieraantua Ranskasta. Omalla kiintymyksellään hän herätti tyttäressäänkin sen maan rakkautta, jonka vieraanvaraisuutta he olivat kumpikin nauttineet jo ennen kuin se tarjosi heille loistavaa tulevaisuutta.

Tulosaattueen johdettua korkeat vieraat heille varattuun asuntoon ja katselijain hiukan hajaannuttua kuului enää vain edempänä soittokuntain säveliä ja väkijoukon sorinaa, kun yö verhosi tähditetyllä hunnullaan meren, satamakaupungin ja maaseudun, joita yhä osittain kuohutti päivän suuri tapaus. Silloin de Guiche palasi telttaansa ja istu tuijottaen jakkaralle niin kärsivän näköisenä, että se herätti Bragelonnen huomiota, ja kuullessaan ystävänsä raskaasti huokailevan hän astui lähemmäksi. Kreivi oli heittäytynyt istuinta päin, nojaten olkaansa teltan kannattimeen, käsi otsalla, rinta huohottavana ja polvi rauhattomasti vavahdellen.

"Sinä kärsit, ystäväni?" kysyi Raoul.

"Julmasti."

"Ruumiillisesta nääntymyksestäkö?"

"Niin, olen menehtymäisilläni."

"Tämä on ollut tosiaan rasittava päivä", jatkoi nuori mies kiinteästi tähystäen kumppaniansa.

"On, mutta kyllähän uni virkistää minut kuntoon."

"Haluatko jäädä rauhaan?"

"En, minulla on puhuttavaa sinulle."

"En anna sinun puhua ennen kuin olen itse hiukan kysellyt, de Guiche."

"Tiedustele vain, mitä mielesi tekee."

"Mutta ole vilpitön."

"Sinulle vastaan aina suoraan."

"Tiedätkö, mikä niin raivostutti Buckinghamia?"

"Minulla on aavistukseni."

"Että hän rakastaa kruununprinsessaa, eikö niin?"

"Häntä katsellessaan ainakin voisi mennä valalle siitä."

"No niin, siinä ei ole mitään perää."

"Oh, nyt sinä erehdyt, Raoul! Olen selkeästi nähnyt sen tuskan hänen silmissään, liikkeissään ja koko olemuksessaan aamusta alkaen."

"Sinä olet runoilija, hyvä kreivi, ja näet kaikkialla runoutta."

"Olen herkkä huomaamaan rakkautta."

"Missä sitä ei ole."

"Haa, on varmasti!" huudahti kreivi kiihkeänä.

"Sanoppas, mikä sinut saattaakaan niin terävänäköiseksi", kysyi Raoul katsoen häneen tiukasti.

"No", vastasi de Guiche epäröiden, "itserakkaus tietenkin.

"Itserakkaus! Se on kai liian pitkä sana, de Guiche."

"Mitä tarkoitat?"

"Tahdon huomauttaa, veikkonen, että sinä tavallisesti olet vähemmän apealla tuulella kuin tänä iltana."

"Väsyttää."

"Ei, kuulehan, me olemme yhdessä samonneet sotaretkelle, istuneet ratsailla kahdeksantoista tuntia yhteen menoon ja vielä naureskelleet, kun altamme on sortunut jo kolme ratsua uupumuksen tai nälän menehdyttäminä. Väsymys ei nyt noin painosta mieltäsi, kreivi."

"No, lienen sitten alakuloisena pelkästä äkäännyksestä."

"Lordi Buckinghamin hupsuuden tähden?"

"Niin kylläkin; eikö meille herraamme edustaville ranskalaisille ole suututtavaa nähdä englantilaisten liehittelevän tulevaista valtiatartamme?"

"Oikeassa olet; mutta herttua ei luullakseni ole vaarallinen."

"Ei, mutta hän tuottaa häiriötä tungettelullaan. Eikö hän tänne saapuessaan ollut vähällä aiheuttaa rettelöä englantilaisten ja meidän kesken? Ilman sinun ihmeellistä ymmärtäväisyyttäsi ja lujuuttasi olisimmekin joutuneet miekkasille koko kaupungin nähden."

"Huomasithan hänen muuttuvan."

"Se on totta, mutta siitä käänteestä juuri olenkin ymmällä' Sinä puhelit hänen kanssaan hiljaa; mitä haastoitkaan hänelle? Uskoit hänen rakastavan prinsessaa ja huomautit siitä hänelle; mutta intohimo ei mukaudu noin helposti, – hän ei kai siis lopultakaan oikealla tavalla rakasta madame Henrietteä!"

De Guiche lausui viime sanansa niin hillittömän kiihtymyksen vallassa, että Raoul kohotti päätänsä. Varakreivin ylevät kasvot kuvastivat ilmeistä mielipahaa.

"Voin kyllä mainitakin sinulle, mitä hänelle lausuin, kreivi", sanoi hän. "Huomautin herttuan katselevan hallitsijansa sisarta suorastaan luvattomaksi kiihkoksi yltyneellä kiintymyksellä, jolla ei voinut olla mitään kunniallisesti tavoitettavaa päämäärää, niin että sellainen esiintyminen ehdottomasti loukkasi meitä, jotka olimme tulleet noutamaan nuorta morsianta kihlattunsa luokse."

"Niinkö hänelle sanoit?" tokaisi de Guiche punastuen.

"Aivan suoraan, ja menin pitemmällekin. Virkoinpa hänelle: 'Mitä te itse ajattelisitte meistä, jos havaitsisitte keskuudessamme jonkun niin riivaantuneeksi ja alamaistuntonsa menettäneeksi, että hän sallisi sydämessään syntyä muita tunteita kuin mitä puhtainta kunnioitusta hallitsijahuoneeseensa liittyvää prinsessaa kohtaan?'" Nämä sanat kohdistuivat niin suoranaisesti de Guicheen, että tämä kalpeni, ja äkillisen väristyksen valtaamana hän saattoi vain koneellisesti ojentaa toisen kätensä Raoulia kohti, peittäessään toisella silmänsä ja otsansa.

"Mutta, Jumalan kiitos", pitkitti Raoul ystävänsä mielenliikutuksesta välittämättä, "ranskalaiset, joita huudetaan kevytmielisiksi, maltittomiksi, velvollisuuksiaan polkeviksi, osaavat käyttää tervettä harkintaa ja ankaraa kunniantuntoa korkean sopivaisuuden kysymyksissä. Tästä huomauttaessani lisäsin herttualle, että me Ranskan aatelismiehet palvelemme kuninkaitamme uhraamalla heille kaikki intohimomme niinkuin omaisuutemme ja henkemmekin, ja milloin sattumalta kiusaaja johdattaa mieleemme sellaisia pahoja ajatuksia, jotka sytyttävät tuleen sydämen, me heti sammutamme liekin vaikka verellämme. Tällä tavoin – sanoin – me pelastamme kolme kunniaa yhdellä kertaa: isänmaamme, valtiaamme ja omamme. 'Niin me toimimme, hyvä herttua', lopetin selittelyni, 'ja siten tulee jokaisen kunnon miehen menetellä'. Ja pätevää se todisteluni näkyy olleenkin, veikkoseni", jatkoi Raoul, "koska kuumaverinen ulkomaalainen vastustelematta alistui siihen."

De Guiche oli tähän asti yhä kumarampaan vaipuneena kuunnellut ystävänsä puhetta, mutta nyt hän nousi ylpein katsein ja tarttui kuumeisella kädellään Raoulin käteen; hänen poskipäänsä hehkuivat, äsken oltuaan kylmän verettömät.

"Sinä puhuit hyvin", tunnusti hän tukahtuneella äänellä, "ja olet kelpo ystävä, Raoul. Kiitos! Nyt pyydän sinua jättämään minut yksin."

"Tahdot olla rauhassa?"

"Niin, tarvitsen lepoa. Aivojani ja sydäntäni on tänä paljon koeteltu; kun huomenna palaat, en ole enää sama mies.

"No niin, nuku yösi hyvin", toivotti Raoul peräytyen.

Kreivi astahti ystäväänsä kohti ja veti hänet sydämellisesti syliinsä. Mutta tässä ystävällisessä puristuksessa kykeni Raoul vielä tuntemaan suuren, lannistetun intohimon vavahtelua.

Yö oli raikas, tähtivaloinen, ihana; tuulen vaimennuttua oli auringon lämpö tuonut kaikkialle iloa, riemua ja rauhaa. Taivaalle oli muodostunut muutamia pitkiä pilvenlonkia, joiden villava valkoisuus lupasi useita itätuulahduksen lauhduttamia kauniita päiviä. Kaupungintalon aukiolla olivat suurten sädekimppujen katkomat pitkät varjot levinneet ikäänkuin jättimäiseksi mustien ja valkoisten paasien mosaiikiksi.

Piankin koko kaupunki vaipui uneen; jäi vain heikko valo pilkoittamaan prinsessan asunnosta öiselle turulle, ja tämä leppoisa alaskierretyn lampun hohde tuntui nuoren tytön tyynen unen heijastukselta, – immen, jolle elämä on vasta alkanut esittää ensimmäisiä ihmeitään ja jonka sielunliikkeet tyyten tasaantuvat ruumiin uinahtaessa.

Bragelonne astui tovin kuluttua telttansa ovelle hiljaa ja käyntiänsä pidätellen kuin ihminen, joka on utelias katselemaan ja haluaa itse jäädä näkymättömäksi. Paksujen verhojen suojasta hän sai yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkatuksi koko aukiota ja havaitsi hetken kuluttua, että de Guichen teltan oviverhot niinikään puolittain avautuivat ja liehuivat. Raossa kuvastui nuoren kreivin hahmo, kun hän hämyssä hehkuvin silmin tähysti kiihkeästi prinsessan makuuhuoneesta tuikkivaan heikkoon kajastukseen.

Se ystävällinen pilkotus oli kreivin tähtenä. Hänen katseisiinsa ilmestyi koko sielun valtaava pyrkimys. Varjossa vakoillen Raoul käsitti, mitkä hehkuvat ajatukset kutoivat nuoren lähettilään teltasta prinsessan ulokkeelle myötätunnon ihmeellistä ja loihtuista siltaa, kun niitä nostatti niin harras tahto ja hellittämätön kiintymys, että ne varmaankin herättivät rakkauden unelmia laskeutumaan tuoksuiselle makuusijalle, jota kreivi sielunsa silmillä ihasteli.

Mutta de Guiche ja Raoul eivät olleet ainoat valveilla. Eräässä rakennuksessa aukion laidalla oli ikkuna avoinna, ja siitä tunkeutuvan valon häämyssä kuvastui selvin varjopiirtein Buckinghamin herttua, joka mukavasti nojautuen veistoksilla koristeltuun ja sametilla verhottuun poikkipienaan lähetti hänkin prinsessan ulokkeelle kuumia toivotuksia ja rakkautensa hullaannuksen näkyjä.

Bragelonne ei voinut olla hymyilemättä.

– Onpa siinä sydänparka pahoin piirityksessä, – tuumi hän prinsessaa ajatellen. – Ja ylkäpoloinen on kovasti uhattuna, – lisäsi hän itsekseen kruununprinssiä säälitellen, – vaikka onkin suuri valtias ja voi kokonaisella armeijalla varjella omaisuuttansa.

Bragelonne tähysti jonkun aikaa noiden kahden huokailijan hupsutusta, kuunteli Manicampin kaikuvan epäkohteliasta kuorsausta, kun hienosteleva aatelismies jyristeli niin korskeasti kuin hänellä olisi jo ollut se sininen pukunsa sinipunaisen vaateparren sijasta, – kääntyi tuulenhenkeen päin, joka toi hänen korviinsa satakielen etäistä säveltenhoa, ja huomasi sitten saavansa osuudekseen toisen taudin, kaihomielisyyden, niin että hän läksikin levolle, ajatellen omasta kohdastaan, että kenties neljä tai kuusi silmää yhtä kiihkeinä vartioitsi hänen epäjumalaansa Bloisin linnassa kuin de Guiche ja Buckingham täällä.

"Ja neiti de Montalais ei ole mikään vankka varjelus", huoahti hän itsekseen.