Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Kuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan levähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua ratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa. Bragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt maataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta tätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon kuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt jälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja Manicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli vielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan täyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset koruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de Guichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan surkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut pojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana määrärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.

De Guiche tuskitteli ja olisi ilman de Wardesin neuvoja repinyt tukkaansa.

"Miljoona!" hoki hän; "minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi antaa minulle perintöosaani?"

"Sinä haaskaisit sen", virkkoi Raoul osuessaan saapuville.

"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää tarvitse mitään."

"Mutta mistä sellainen kuolettava pula?" sanoi Raoul.

"Minä en voi antaa englantilaisen mennä edelleni loisteliaisuudessa!"

"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi", huomautti Manicamp, "vaan hyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta."

"Liian vaikeata kuudellakymmenellätuhannella livrellä!"

"Pardieu!" puuttui puheeseen de Wardes; "vähimmällä pulailulla pääset, jos suorastaan päätät käyttää saman verran varoja kuin herttuakin ja teet velkaa."

"Olen jo velkaantunut."

"Sittenhän tarvitsee vain jatkaa!"

Tällainen opetus kiihdytti de Guichea päättömyyksiin, kun sitävastoin Buckingham vain ositteli määrättyä menoeräänsä. Pariisin kauppiaat hykertelivät käsiään ennenkuulumattoman tuhlaavaisuuden johdosta.

Kruununprinsessa lepäili useita päiviä, ja Bragelonne alkoi rauhassa kirjoitella neiti de la Vallièrelle. Hän oli kyhännyt jo neljä kirjettä minkäänlaista vastausta saamatta, kun tuli sen päivän aamu, jona korkean parin vihkiminen Palais-Royalin kappelissa oli määrätty tapahtuvaksi. Pukeutuessaan Raoul silloin kuuli kamaripalvelijansa ilmoittavan:

"Herra de Malicorne."

– Mitä hän minusta tahtonee? – ajatteli Raoul. "Odottakoon", hän sanoi lakeijalle.

"Hän on Bloisista saapunut herrasmies", selitti tämä.

"Ahaa, tulkoon heti!" huudahti Raoul elähtyen.

Malicorne astui sisälle varsin hienossa asussa ja komea miekka kupeellaan. Hän tervehti soreasti ja aloitti:

"Minä tuon teille tuhannet terveiset eräältä naiselta, herra de Bragelonne."

Raoul punastui.

"Naiselta?" hän sanoi; "Bloisista?"

"Niin, monsieur, – neiti de Montalaisin lähettämänä."

"Kah, kiitos, monsieur", vastasi Raoul hiukan pettyneenä. "Nyt muistankin, että olette kreivittären tuttavia. Ja mitä hänellä on muuta ilmoitettavaa minulle?"

Malicorne veti taskustaan neljä kirjettä ja ojensi ne Raoulille.

"Minun kirjeeni! Onko mahdollista!" sopersi toinen kalveten.

"Avaamattomina!"

"Nämä kirjeet eivät ole Bloisissa tavanneet henkilöä, jolle olette ne osoittanut, monsieur; sentähden sain palauttaakseni ne teille."

"Onko neiti de la Vallière matkustanut pois Bloisista?" huudahti Raoul.

"On viime viikolla."

"Ja missä hän nyt on?"

"Hän on kai tällähaavaa täällä, monsieur."

"Mutta miten nämä kirjeet tiedettiin minun lähettämikseni?"

"Neiti de Montalais tunsi käsialanne ja sinettinne", selitti Malicorne.

Raoul punastui ja hymyili.

"Aure-neiti on hyvin herttainen", hän sanoi; "hän on aina hyväsydäminen ja avulias."

"Aina, monsieur", vahvisti Malicorne.

"Mutta hänen olisi sentään samalla sietänyt antaa minulle täsmällisempi tieto, missä voisin tavata neiti de la Vallièren. En tutkisi koko tätä suurkaupunkia läpikotaisin."

Malicorne veti taskustaan vielä kirjeen.

"Kenties tämä valaiseekin sitä seikkaa", arveli hän.

Raoul mursi nopeasti sinetin. Kirjelappu sisälsi Aure-neidin käsialalla vain sanat:

"Pariisi, Palais-Royal, vihkimispäivänä."

"Mitä tämä merkitsee?" kummeksui Raoul; "tiedättekö, monsieur?"

"Kyllä, herra varakreivi, mutta Aure-neiti kielsi minua sanomasta."

Raoul katseli omituista vierastaan tovin äänettömänä.

"Voinette ainakin ilmaista, onko se minulle ilahduttavaa tai surettavaa?" virkkoi hän sitten.

"Kyllähän näette."

"Olette jyrkkä vaiteliaisuudessanne."

"Rohkenen puolestani pyytää teiltä suosionosoitusta, monsieur."

"Vastapalvelukseksi siitä, jota ette suo minulle?"

"Niin kyllä!"

"Teidän sopii lausua asianne."

"Haluaisin kovin mielelläni nähdä vihkimistoimituksen, mutta millään keinoin en ole saanut hankituksi lupakorttia. Voisitteko te toimittaa minulle pääsyn?"

"Kyllähän."

"Voi, tehkää se, minä pyydän hartaasti, monsieur!"

"Mielelläni, monsieur; voitte tulla mukanani."

"Olen nöyrä palvelijanne, monsieur."

"Minä muuten luulin teidän olevan herra de Manicampin likeisiä ystäviä?"

"Niin olenkin, mutta tänä aamuna katsellessani hänen pukeutumistaan tulin kaataneeksi liimapullon hänen uusille vaatteilleen, ja hän karkasi miekka kädessä päälleni, ja minun oli päätähavin paettava. En ollut vielä ehtinyt pyytää pääsykorttia, ja hän olisi vimmastuksissaan lävistänyt minut."

"Sen kyllä uskon", sanoi Raoul. "Manicamp hyvinkin kykenee surmaamaan miehen sellaisesta rikoksesta. Mutta vahinkonne ei nyt saa sen pahempia seurauksia: otan vain levätin ylleni ja lähden sitten heti oppaaksenne ja esittelijäksenne."

89.
Neiti de Montalaisin yllätys

Palais-Royalin kappeliin oli varattu pääsy vain tarkoin valikoidulle hovipiirille. Raoul kuitenkin lupaukselleen uskollisena hankki tämän suuren suosion Malicornelle, joka hehkui halusta saada katsella maan loistavinta seuruetta.

Tästä tehtävästä selviydyttyään Raoul lähestyi de Guichea, joka säihkyvän asunsa vastakohdaksi esitti niin synkän tuskalliset kasvot, että ainoastaan Buckinghamin herttua kykeni herättämään yhtä suurta huomiota vaaleudellaan ja masennuksellaan.

"Hallitse toki itseäsi", varoitti Raoul valmistautuen tukemaan ystäväänsä arkkipiispan antaessa siunauksensa morsiusparille.

Kreivi terästikin koko olemustaan, kannustimenaan sekin havainto, että Condén prinssi uteliaasti silmäili häntä ja kärsimyskumppania, kun he seisoivat jäykkinä kuin veistokuvat kahden puolen keskikäytävää.

Juhlallisen toimituksen päätyttyä kuningas ja kuningatar siirtyivät loistosaliin, missä heille esiteltiin uusi kruununprinsessa seurueineen. Kuningas oli näyttänyt joutuvan ihmeisiinsä kälystään, ja hän lausui tälle nyt ilmeisen vilpittömiä kohteliaisuuksia. Itävallan Annan nähtiin luovan Buckinghamiin pitkän ja haaveksivan silmäyksen, ja hän kumartui supattamaan rouva de Mottevillelle: "Eikö hän teistäkin ole isänsä näköinen?" Kruununprinssin taasen havaittiin tähystelevän koko hoviyleisöä ja olevan jokseenkin tyytymättömällä päällä. Ruhtinaallisten henkilöiden ja lähettiläiden esitettyä yksitellen tervehdyksensä morsiusparille hän pyysi saada esitellä kuninkaalliselle pariskunnalle uuden huonekuntansa jäsenet.

"Tiedättekö, varakreivi", kysyi Condén prinssi hiljaa Raoulilta, "onko hovi muodostettu hyvällä aistilla ja saammeko nähdä mitään uusia kaunottaria?"

"En ollenkaan tunne sen kokoonpanoa, monseigneur", vasasi Raoul.

"Oh, ette vain ole tuntevinanne!"

"Kuinka niin, monseigneur?"

"Te olette de Guichen helmaystävä, niinkuin hän kruununprinssin."

"Totta kyllä, monseigneur; mutta asia ei herättänyt harrastustani, en kysellyt sitä de Guichelta, eikä hänkään puolestaan ole sattunut muuten puhelemaan siitä."

"Mutta Manicamp?"

"Herra de Manicampia olen viimeksi tavannut Havressa ja matkalla, mutta häneltä olen vielä vähemmän voinut kaivata mitään hoviuutisia, kun hänellä on vain toisarvoinen asema ylemmissä piireissä."

"Siltä kannaltako te vielä arvostelettekin asioita, hyvä varakreivi?" virkkoi prinssi; "toisarvoisilla henkilöillähän juuri on ratkaiseva osa tällaisissa kysymyksissä, ja niinpä onkin herra Manicamp muodostanut melkein koko seurueen esityksillään, joita de Guiche on puoltanut prinssille."

"Niinkö? Siitä olen ollut ihan tietämätön, monseigneur", sanoi Raoul; "teidän korkeutenne kertoo minulle siinä aivan uutta."

"Pitänee sitten uskoa teitä, vaikken olisi aavistanut noin harvinaista välinpitämättömyyttä. Ja nyt saammekin jo selvyyden, sillä tuoltapa lentävä eskadroona leijuu esiin, kuten kunnon Katarina-kuningatar sanoi. Pardieu, sieviä kasvoja!"

Joukko nuoria neitosia astui saliin rouva de Navaillesin johtamina, ja meidän on mainittava de Manicampin kunniaksi (jos hänellä tosiaan oli valinnassa niin suuri osuus kuin Condén prinssi luuli tietävänsä), että se näky kelpasi viehättämään prinssin kaltaisia kaikkinaisen kauneuden ihastelijoita. Etummaisena saapuen esiteltiin ensimmäisenä noin kahdenkymmenen tai yhdenkolmatta ikäinen vaaleaverinen impi, jonka suuret siniset silmät oikein avautuessaan huikaisivat loistollaan.

"Kreivitär de Tonnay-Charente", lausui vanha rouva de Navailles kruununprinssille.

Ja kruununprinssi toisti kumartaen puolisolleen: "Kreivitär de Tonnay-Charente."

"Tämä näyttää varsin miellyttävältä", huomautti Condén prinssi Raouliin kääntyen. "Hyvä alku!"

"Sievä hän on todellakin", myönsi Raoul, "mutta sävyltään hiukan korskea."

"Hoo, se ilme kyllä tunnetaan, varakreivi: kolmen kuukauden kuluttua hän on jo kesyttynyt säyseäksi! Mutta kas, siinäpä astuu esiin toinenkin kaunotar!"

"Ja hänet minä tunnenkin!" virkahti Raoul ihmetellen.

"Kreivitär Aure de Montalais", lausui rouva de Navailles.

Kruununprinssi toisti jälleen etu- ja sukunimen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Raoul tuijottaen suurin silmin ovelle, jonka suulta hovineidot yksitellen ilmestyivät keskemmälle.

"Mikä nyt on?" kysyi prinssi; "tehoaako kreivitär de Montalais teihin niin voimakkaasti?"

"Ei, monseigneur, ei", sopersi Raoul kalpeana ja vapisten.

"Sitten on kai aiheena tuo viehkeä vaaleaverinen tenhotar, joka saapuu seuraavana. Ihanat silmät, totisesti! Hiukan laiha, mutta hyvinkin suloinen ilmestys."

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", ilmoitti rouva de Navailles.

Tämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä sumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi havaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku rupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria, jotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.

"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!" jupisi Raoul, ja hänen oli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa harhailla Louisesta tämän ystävättäreen.

Jälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut vain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa itsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin huomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la Vallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi mielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka pahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan vilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen – joko luontaisesta arastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään – piti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon loiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään mahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.

Bloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus, johon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään saatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa valiojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä, niin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman askeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein Aure-neidin äänen kuuluviin.

Paremmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan. Siellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin junkkari, – niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin eroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään. Tarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana seisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään puhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli harjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna tulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina asetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi heidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan ja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä keskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut vallitsevana sävynä.

Mutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa mielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan sanojen merkityksen.

"Kuka tuo Montalais on?" kysyi de Wardes. "Ja la Vallière? Mitä maalaisneitosia meille lähetetäänkään?"

"Montalaisin minä tunnen", vastasi Lotringin junkkari; "hän on näpsä tyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan viehättävä hiukan rampanakin."

"Huh!" hengähti de Wardes.

"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on latinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa."

"Kiitos", vastasi de Wardes, "mutta minulle riittää se pelkkä huomio, että hänen käynnissään on tasapainon puutetta."

"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat", pyysi de Guiche, luoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän huolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa aivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut jokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden härnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan tilaisuuden tullen.

De Wardes varmaankin aavisti tuon ajatuksen, sillä hän jatkoi samaan tapaan:

"Keitä noilla neitosilla on rakastajinaan?"

"Montalaisilla?" virkkoi junkkari.

"Hänellä ensiksikin."

"Kah, – te, minä, de Guiche, ken vain haluaa, pardieu."

"Entä toisella? Neiti de la Vallièrella?"

"Varokaa, hyvät herrat", keskeytti de Guiche, "kuningatar kuulee."

Raoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa, voidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota tyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan hänen mielessään.

– Louise-parka ei ole voinut tulla tänne muutoin kuin kunniallisessa tarkoituksessa ja säädyllisessä suojeluksessa, – ajatteli hän; – mutta on tarpeellista minun tietää se tarkoitus ja kuka hänen suojelijanaan esiintyy.

Ja Malicornen temppua jäljitellen hän hiljalleen kiersi hovineitojen taholle.

Esittelytilaisuus päättyi piankin, ja kuningas, joka oli kaiken aikaa ihaillen katsellut kälyään, poistui vastaanottosalista molempien kuningattarien seurassa. Lotringin junkkari asettui tavanomaiselle paikalleen kruununprinssin rinnalle, ja tätä saatellessaan hän valoi suosijansa korvaan muutamia pisaroita siitä myrkystä, mitä oli tunnin mittaan kerännyt katsellessaan uusia kasvoja ja aavistellessaan onnellisiakin sydämiä joukossa. Kuningas oli lähtiessään vienyt mukanaan osan yleisöstä, mutta ne hovimiehet, jotka tahtoivat esiintyä itsenäisinä tai tunsivat erityistä viehätystä mielistelyyn, alkoivat lähestyä naisia. Condén prinssi lausui kohteliaisuuksia neiti de Tonnay-Charentelle, Buckingham osoitti huomaavaisuutta rouville de Chalaisille ja de Lafayettelle, jotka näkyivät olevan prinsessan erityisessä suosiossa, ja kreivi de Guiche aloitti vilkkaan juttelun sisarensa rouva de Valentinoisin sekä neitien de Créquyn ja de Châtillonin kanssa, oivaltaessaan ainoastaan kruununprinssin nyt enää oikeutetuksi lähestymään madame Henrietteä yksinään.

Näiden rakastuneiden tai laskeskelevien keskustelujen yleisessä sorinassa aikoi Malicorne vallata osalleen Montalaisin, mutta tälle oli mieluisampaa päästä puheisiin Raoulin kanssa vaikkapa vain tehdäkseen pilaa hänen kysymyksistään ja nauttiakseen hänen ihmetyksestään. Raoul oli juuri astunut neiti de la Vallièren luo ja tervehtinyt tätä syvällä kumarruksella, kun Montalais kiirehti punastelevan ja sopertavan ystävättärensä avuksi.

"No, täällä mekin siis nyt olemme, herra varakreivi", virkkoi hän.

"Niinpä näkyy", vastasi Raoul hymyillen, "ja siitä juuri tulinkin pyytämään hiukan selitystä."

Malicorne lähestyi suostuttelevasti myhäillen.

"Siirtykää toki edemmäksi, herra Malicorne", käski Montalais. "Tehän esiinnytte tunkeilevasti!"

Malicorne puristi huulensa yhteen ja peräytyi sanattomana muutaman askeleen, mutta hänen hymynsä sai nyt pilkallisen sävyn.

"Selitystäkö kaipaatte, herra Raoul?" sanoi Montalais. "Niin, minusta tuntuu, että sitä sietää tiedustaa. Neiti de la Vallière Madamen hovineitona!"

"Miksei hän yhtä hyvin kuin minäkin?" kysyi Montalais vastaan.

"Minä onnittelen teitä, hyvät neidit", sanoi Raoul ollessaan huomaavinaan, että hänelle ei tahdottu vastata suoraan.

"Onko tuo onnittelevalla äänellä lausuttua, herra varakreivi!"

"Kuinka niin?"

"Minä vetoan Louiseen."

"Herra de Bragelonne kenties ajattelee, että tämä luottamussija on minun asemani yläpuolella", sopersi Louise jotakin sanoakseen.

"Enhän suinkaan, mademoiselle", kielsi Raoul vilkkaasti; "tiedätte kyllä, että se ei ole mielipiteeni. Minua ei hämmästyttäisi nähdä teidän kohoavan kuningattareksikin, mutta vain se seikka nyt oudoksuttaa minua, että vasta tänään ja näin sattumalta sain tietää tämän muutoksen."

"Niin, se on totta", vastasi Montalais elostuen tavalliseen puheliaisuuteensa, "sinä et ymmärräkään koko asiaa, Louise! Herra de Bragelonne oli lähettänyt sinulle neljä kirjettä, mutta kun ainoastaan äitini oli jäänyt kotiin, niin minä estääkseni kirjeitä joutumasta hänen käsiinsä sieppasin ne haltuuni ja palautin herra Raoulille kaikki yhdellä kertaa. Hän luuli sinun olevan Bloisissa, kun olitkin täällä, eikä ollenkaan tiennyt, mihin kunniaan sinä olit ylennyt."

"Mutta – etkö siis toimittanutkaan herra Raoulille sanomaa niinkuin minä pyysin?" huudahti Louise.

"Ettäkö hän olisi päässyt saarnaamaan, selittämään periaatteellista puolta, repimään alas, mitä me olimme niin suurella vaivalla saaneet aikaan? Ei, sitä kyllä varoin!"

"Olen siis kovin ankaramielinen?" kysyi Raoul.

"Sitäpaitsi minulle sopi parhaiten sillä tavoin", selitteli Montalais. "Olin lähdössä Pariisiin, te ette ollut saapuvilla, Louise itki kuumia kyyneliä, – tulkitkaa sitä miten haluatte; minä silloin pyysin suojelijaani, joka oli minulle toimittanut nimitykseni, hankkimaan valtakirjan Louisellekin, ja se saapui. Louise läksi teettämään pukuja, mutta kun minulla jo oli se puoli kunnossa, jäin vielä linnaan; siellä otin talteen kirjeenne ja palautin ne teille lisäyksellä, joka lupasi teille yllätyksen. Sen olette nyt saanutkin, herraseni, ja se näyttää minusta kyllin hyvältä. No, herra Malicorne, nyt on meidän jo aika jättää nämä kaksi nuorta rauhaan, sillä heillä on varmaankin paljon puhuttavaa toisilleen; antakaa minulle käsivartenne, se on toivoakseni teille suuri kunnia, herra Malicorne."

"Suokaa anteeksi, mademoiselle", tokaisi Raoul pysähdyttäen nuoren tuulihatun, ja hänen vakava äänenpainonsa oli huomattavana vastakohtana Montalaisin keveälle sävylle, "voisinko saada tietää sen suojelijan nimen? Jos hän nimittäin esiintyykin teidän suojelijananne, mademoiselle, ja tietenkin hyvillä perusteilla" – Raoul kumarsi – , "niin en silti käsitä, miksi hän erityisesti valvoo neiti de la Vallièren asioita."

"Hyväinen aika, herra Raoul", virkkoi Louise teeskentelemättömästi, "asia on aivan yksinkertainen, ja sen voin kyllä minäkin heti ilmoittaa: suojelijani on herra Malicorne."

Raoul seisoi tuokion tyrmistyneenä ja kysyen itseltään, eikö hänestä tehty pilaa; sitten hän kääntyi tiedustamaan lähempää selitystä Malicornelta, mutta tämän oli Montalais jo vienyt loitolle. Neiti de la Vallière liikahti seuratakseen ystävätärtään. Raoul pidätti hänet lempeän käskevästi ja sanoi: "Pyydän saada virkkaa sinulle pari sanaa, Louise."

"Mutta, herra Raoul", vastasi Louise punehtuen, "me olemme kahden… Kaikki ovat jo hajaantuneet… tullaan levottomiksi ja johdutaan etsimään meitä."

"Älä ollenkaan pelkää", rauhoitti nuori mies hymyillen, "me emme kumpikaan ole niin tärkeitä henkilöitä, että kukaan huomaisi poissaoloamme."

"Mutta palvelukseni, herra Raoul?"

"Saat olla aivan huoletta, minä tunnen hovin tavat; palveluksesi lasketaan alkavaksi vasta huomenna. Sinulta siis hyvinkin liikenee muutamia minuutteja selvitykseen, jota minulla on kunnia sinulta pyytää."

"Kuinka totisena te olettekaan, herra Raoul!" sanoi Louise levottomasti.

"Se johtuu asiani vakavuudesta, Louise. Tahdotko kuunnella minua?"

"Kuuntelen kyllä; huomautan vain vieläkin, monsieur, että me olemme kahden."

"Olet oikeassa", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren tytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat pihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle kaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia lähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan seisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:

"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua kuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni."

"Niin", vastasi neitonen hyvin hiljaa, "sen tiedän, herra Raoul."

"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja luottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut ystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?"

Kreivitär ei vastannut mitään.

"Olen uskonut sinun rakastavan minua", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi yhä enemmän värähdellä; "olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin yhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä kävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan siimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin", kysyi nuori mies tuskin hengittäenkään, "että sydämesi ei enää ole minun?"

"Miten voitte sitä kysyä?" kuiskasi tyttö.

"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise, onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"

Nuori kreivitär punastui ja kätki kasvot käsiinsä.

"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?" huudahti Raoul innostuksen valtaamana. "Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin kuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi uhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut suojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi pienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on nykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis alituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei mitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun tulee olla naimisissa."

"Naimisissa?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!"

"Tässä on käteni, Louise, – laske siihen omasi."

"Mutta kreivi de la Fère?"

"Isäni antaa minulle vapaan vallan."

"Kuitenkin…"

"Käsitän empimisesi, Louise; mutta minä menen kyllä järjestämään kaikki lopulliseen kuntoon hänen kanssaan."

"Ooh, herra Raoul, harkitkaa vielä, odottakaa."

"Odottaa on mahdoton; harkitseminen olisi loukkaus sinulle, Louise! Kätesi, rakas Louise, – minä olen vapaa päättämään. Isäni ilmaisee täydellisen suostumuksensa, minä lupaan sen sinulle. Kätesi, – älä pane minua täten odottamaan, vaan vastaa pian yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla, jotten johtuisi uskomaan, että sinut on kyennyt ainiaaksi muuttamaan ensimmäinen askeleesi palatsissa, pelkkä hovisuosion tuulahdus, kuningattarien tavanmukainen hymy, kuninkaan tervehdyskatse!"

Viime sanan virkkaessaan Raoul huomasi rakastettunsa käyneen kalmankalpeaksi, varmaankin pelästyneen hänen kiihtymyksestään. Nopealla liikkeellä hän laskikin molemmat kätensä Raoulin käsiin ja pakeni sitten sanaakaan lausumatta tai taaksensakaan katsahtamatta. Raoul tunsi koko ruumiinsa värisevän tuosta kosketuksesta, ottaessaan sen vastaan juhlallisena valana, jonka rakkaus oli kovistanut neitsyelliseltä ujoudelta.