Tom Sawyer

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Päivän tapahtumat häiritsivät kovin Tom'in unia yöllä. Neljä kertaa laski hän kätensä aarteelle, ja neljä kertaa hävisi se hänen käsistänsä, kun uni jätti hänet, ja näytti hänelle taas kovan todellisuuden. Kun hän virui sängyssänsä, varhain aamuisilla, ja muisteli edellisen päivän yksityisiä seikkoja, huomasi hän, että ne olivat kumman himmeät ja kaukaiset, niinkuin olisivat tapahtuneet toisessa maailmassa, tai ennen muinoin. Silloin pisti hänen päähänsä, että nuo eiliset tapahtumat mahtoivat olla pelkkää unta! Suuri syy puolusti myös tätä aatetta, nimittäin, rahan paljous, jonka hän oli nähnyt, oli kovin suuri todelliseksi. Hän ei ollut ennen nähnyt viittäkään kymmentä dollaria yhdessä koossa, jonkatähden hän piti, niinkuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja samassa asemassa olevat pojat, "satojen" ja "tuhansien" mainitsemista mielikuvituksen käyttämänä puheen partena, ja että tämmöisiä summia ei löytynyt maailmassa. Hän ei uskonut sadan dollarin suuruista summaa koskaan löytyvän yhden miehen takana. Jos olisi tutkisteltu hänen käsityksiänsä kätketyistä aarteista, niin olisi niitten havaittu sisältävän kourallisen todellisia hopealanttia, ja kapallisen samallaisia epäselviä ja kauniita, vaan käsittämättömiä.

Vaan miten hän nyt miettikin, niin selvenivät tapaukset eilisestä aina selvemmäksi, ja hän tuli siihen päätökseen, ett'ei se ollutkaan unta. Tämä epätietoisuus oli poistettava. Hän aikoi pikaan syödä aamiaisensa ja sitten etsiä käsiinsä Huck'in.

Huck istui erään lotjan reunalla, hajamielisesti huilutellen jalkojansa vedessä, ja näytti muutoin hyvin raskasmieliseltä. Tom päätti Huck'in antaa alkaa puheen asiasta. Jos hän ei sitä tekisi, niin oli koko seikka nähtävästi ollut unta.

"Hyvää päivää, Huck!"

"Päivää itsellesi."

Minuutin äänettömyys.

"Tom, jos me olisimme jättäneet ne lemmon työ-aseet sen mädänneen puun luokse, niin olisi rahat olleet meidän. Voi, eikös se ole harmillista!"

"Se ei ole unta! Se ei ole unta! En tiedä, vaan toivoisimpa sen melkein olevan sitä. Hitto vieköön, niin, niinpä toivoisin."

"Mikä ei ole unta?"

"Eiliset tapahtumat. Minä puoleksi luulin niin olevan."

"Unta! Jos ei tikkaat olisi särkyneet, niin olisit saanut nähdä, minkälaista unta se oli! Tuo kirottu, laasteri-silmäinen Espanialainen perkele on ajellut minua unissani koko yön. Piru hänet korjatkoon!"

"Älkäähän vielä. Meidän pitää saada selvä hänen jälistänsä! Nuuskia rahat käsiin!"

"Tom, me emme voi saada hänestä selvää. Ihminen ei voi tulla kuin kerran tuonlaiseen tilaisuuteen, kuin meillä oli eilen, ja se on menetetty. Kaikissa tapauksissa alkaisi polveni tutista, jos tapaisin hänet vielä kerran."

"Niin minunkin; vaan kumminkin tahtoisin saada hänestä selvän, ja seurata häntä – numero kakkoseensa."

"Numero kaks; niin. Minä olen miettinyt sitä. Vaan en ole tullut hullua hurskaammaksi. Mitä sinä luulet siitä?"

"En tiedä. Se on kovin syvä salaisuus. Sanos, Huck – ehkä se on talon numero."

"Jesus! – Eihän toki, Tom. Ei varsinkaan tässä 'leikki-kalu-kaupungissa.' Täällä ei ole numeroa taloilla."

"Niin se on totta. Odotahan vähän. Se on varmaan huoneen numero – jossakin kapakassa ymmärrätkös!"

"Oh, siinä se onkin, Täällä ei ole kuin kaksi kapakkaa. Niistä me kohta saamme selvän."

"Odota sinä tässä, Huck, kunnes tulen takaisin."

Tom juoksi tiehensä heti. Hän ei juuri pitänyt Huck'in seurasta yleisissä paikoissa. Oltuansa poissa noin puoli tuntia, oli hän saanut tietää, että numero kahdessa, paremmassa kapakassa, oli asunut ja vieläkin asui eräs nuori lakimies. Huonommassa kapakassa oli numero kaks huone, josta ei saanut selvää. Kapakan isännän nuori poika sanoi sen olevan aina lukitun, eikä koskaan nähneensä menevän sinne ketään, tai tulevan sieltä; muulloin kun öisinä aikoina; hän ei tiennyt mitään erityistä syytä tähän; oli kyllä välistä ollut vähin utelias, vaan kun pelkäsi kummittelevan siellä, niin hän ei ollut tohtinut ottaa selkoa asiasta; hän oli kumminkin nähnyt tulta siellä viime yönä.

"Sen olen nyt saanut tietää. Huck. Luullakseni on juuri tämä se numero kakkonen, jota etsimme."

"Niin minäkin luulen, Tom. Mitä ai'ot nyt tehdä?"

"Annapahan olla."

Tom mietti hetkisen. Sitten sanoi hän:

"Kuules. Taka-ovi tähän numero kakkoseen on siltä pieneltä, kapealta palokadulta, joka on kapakan ja tuon rapistuneen kivisen huoneen välillä. Hanki nyt niin paljon oven avaimia kuin mahdollista, minä näpistän kaikki tätin avaimet, ja ensimäisenä pimeänä yönä menemme koettelemaan niitä. Ja muista, että pidät silmäsi auki Indiani-Joen suhteen, sillä hän aikoi tulla kaupunkiin etsimään tilaisuutta kostoonsa. Jos saat nähdä hänet, niin seuraa häntä, ja jos hän ei mene tuohon numero kakkoseen, niin se ei ole oikea paikka."

"Rakas Luoja, minulla ei ole ollenkaan halua seurata häntä yksinäni!"

"Oh, yöhän silloin on. Hän ehk'ei näekään sinua – ja jos näkisikin, niin tuskin tulee hän ajattelemaankaan koko asiata:"

"Hyvä, jos on oikein pimeä, niin, luulen mä, seuraan hänen jälkiänsä.

En tiedä – en tiedä. Pitää koetella."

"Ole varma siitä, että minä seuraisin, jos olisi pimeä, Huck! Ajatteles, jos hän on huomannut ei voivansakaan kostaa, ja tulee vaan hakemaan rahojansa."

"Se on tosi, Tom, se on tosi. Minä seuraan; seuraanpa saakeli soikoon!"

"Nyt tuo kajahti mieheltä! Vaan, älä vaan tule taas heikoksi, Huck, niin minäkin pysyn vahvana."

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Sinä iltana olivat Tom ja Huck valmiit yritykseensä. He vetelehtivät kapakan ympäristössä, kunnes kello jo kävi kymmenettä, toinen pitäen ulohtaalta palokatua silmällä, toinen kapakan porttia. Ketään ei mennyt palokadulle, eikä tullutkaan sieltä; Espanialaisen näköistä miestä ei mennyt, eikä tullut kapakan portista ulos. Yöstä näytti tulevan sovelias heidän yritykselleen; jonkatähden Tom meni kotia, sitten kuin olivat sopineet siitä, että jos kyllin pimeä tulisi, niin Huck tulisi "naukumaan," jolloin edellinen hiipisi ulos koettamaan avaimia. Vaan yö pysyi selkeänä, jonkatähden Huck jätti vahtinsa noin puolen yön aikana, ja meni nukkumaan tyhjään sokeritynnyriin.

Tiistaina oli heillä yhtä huono onni. Samoin Keskiviikkonakin. Vaan Torstai-ilta oli lupaavamman näköinen. Tom pujahti ulos hyvissä ajoin, kantaen kädessänsä tätinsä vanhaa läkki lyhtyä, jonka hän oli peittänyt suurella pyhinliinalla, jott'ei tuli kuultaisi läpi. Hän kätki lyhdyn Huck'in sokeri tynnyriin, ja vahtiminen alkoi. Tuntia ennen puolta yötä suljettiin kapakka, ja kynttilät siellä, ainoat lähisyydessä, sammutettiin. Espanialaista ei näkynyt. Ei niin sielua ollut liikkunut palokadulla. Kaikki asianhaarat olivat onnelliset. Pilkko pimeys vallitsi, ja tuota täydellistä hiljaisuutta häiritsi ainoastaan välistä ukkoisen kaukainen jylinä.

Tom meni lyhdyllensä, sytytti sen tynnyrissä, kääri käsiliinan visusti sen ympärille, ja vekkulit hiipivät pimeässä hiljaa takaisin kapakkaan. Huck jäi vahdiksi, ja Tom mennä kopeloi palokadulle. Nyt alkoi pitkällinen, peloittava odotus, joka painoi kuin vuori Huck'in sydämellä. Hän alkoi toivoa näkevänsä lyhdyn valon – tämä kyllä säikäyttäsi häntä, vaan ilmoittasi myöskin Tom'in olevan hengissä.

Hänestä tuntui kuin tuntikausia olisi kulunut siitä kuin Tom hävisi. Varmaan, hän oli pyörtynyt; ehkä oli hän kuollut; ehkä sydämensä oli haljennut pelosta ja kauhistuksesta. Hädissänsä huomasi Huck vähitellen lähenevänsä palokatua, peljäten tapahtuvan kaikenlaisia kauhistuksia, ja joka silmänräpäyksessä odottaen jotakin tapahtuvan, joka estäisi hänet hengittämästä. Siihen ei olisi tarvittu paljon, sillä hän näytti voivan ottaa sitä ainoastaan sormistimen täyden kerrallaan, ja hänen sydämensä läpätti niin, että kohta olisi aivan kulunut. Yht'äkkiä välähti valon säde, ja Tom sujahti hänen sivuitsensa:

"Juokse!" sanoi hän; "juokse, henkesi on vaarassa!"

Hänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä; kerta oli kylliksi. Huck juoksi jo kolmen, neljänkymmenen peninkulman nopeudella, ennen kuin kertomus oli tapahtunut. Pojat eivät seisottuneet, ennen kuin tulivat erään aution teurastus-huoneen katoksen alle, joka oli kaupungin alareunassa. Juuri kuin olivat päässeet sen alle, niin alkoi sataa taivaan täydeltä. Heti kuin Tom oli ennättänyt hengähtää, sanoi hän:

"Huck, se oli hirmuista! Minä koettelin kahta avainta, niin hiljaa kuin mahdollista; vaan minusta rämisivät ne niin, että tuskin voin hengittää, niin peloissani olin. Eivätkä ne sopineet lukkoon. Silloin ajattelematta, mitä tein, sain käsiini oven rivan, ja ovi aukesi! Se ei ollut lukossa! Minä hyppäsin sisään ja viskasin pois pyhin-liinan lyhdyn päältä, ja, voi sinä suuren Caesarin sielu!– "

"Mitä! – mitä näit Tom?"

"Huck! Olin astua Indiani-Joen kädelle!"

"Indiani-Joen kädelle!"

"Hän makasi laattialla, raskaassa unessa, vanha laasteri-lappu silmällä, ja kädet hajallansa."

"Jumala varjelkoon! Mitä sinä teit? Heräsikö hän!"

"Ei, hän ei liikahtanutkaan. Hän oli luonnollisesti humalassa. Minä vaan sieppasin pyhin-liinan käteeni ja pötkin pakoon!"

"Minä en olisi joutanut ottamaan pyhin-liinaa, se on varma se."

"Vaan minä. Minä olisin saanut tätiltäni hyvän löylyn, jos olisin sen kadottanut."

"Sanos, Tom, näitkö arkkua?"

"Ei minulla ollut aikaa sitä katsella. En minä nähnyt arkkua, enkä minkäänlaista ristiä. Minä en nähnyt mitään muuta kuin pullon ja tina-pikarin Indiani-Joen vieressä. Niin, ja sitten näin minä kaksi lekkeriä ja ko'on pulloja huoneessa. Ymmärrätkös nyt, minkätähden huoneessa kummittelee?"

"En, mitä tarkoitat?"

"No, se on viina, joka siellä kummittelee! Ehkä kaikissa raittiuden-kapakoissa on huone, jossa kummittelee, vai mitä Huck?"

"Niin, se on hyvin luultava! Kuka olisi voinut aavistaa tuota! Vaan, Tom, jos Indiani-Joe on humalassa, niin olisi paras aika hakea arkku."

"Onko niin! Koeta siis!"

Huck kauhistui.

"Vai niin – taitaapa kumminkin olla parasta jättää se tekemättä."

"Samoin arvelen minäkin, Huck. Yksi pullo Indiani-Joen vieressä ei ole kyllin. Jos olisi ollut kolme, niin koettaisin."

Pitkä, mietteellinen äänettömyys seurasi, jonka jälkeen Tom sanoi:

"Tiedätkös mitä, Huck, tätä yritystä emme tee uudelleen, ennen kuin tiedämme Indiani-Joen menneen ulos. Se on kovin ilkeää. Jos me vartioimme joka ainoa yö, niin näemme varmaan hänen menevän ulos, ja silloin sieppaamme arkun nuolen nopeudella."

"Niin, siihen mä kyllä suostun. Minä vahdin joka yö, vaikka illasta aamuun, kunhan sinä vastaat lopusta."

"Hyvä, sen teen: Kunhan sinä vaan tulet Hooper'in nurkalle naukumaan – ja jos minä nukkusin, niin heitä hiekkaa ikkunaan, siitä kyllä heräjän."

"Päätetty, ja asia on selvä kuin makkaran liemi."

"Sade on nyt lopussa, Huck, ja minä lähden kotia. Aurinko on ylhäällä parin tunnin kuluttua. Menethän sinä nyt sinne takaisin, ja vartioit siksi, vai miten?"

"Sanonhan minä jo tekeväni sen, ja minä teen. Minä kummittelen tuon kapakan ympärillä joka yö, vaikkapa vuoden ajan. Minä nukun päivillä, ja vahdin öillä."

"Se on hyvä. Vaan missäs aiot nukkua?"

"Ben Rogers'in tallin ylisellä. Hän antaa kyllä luvan minulle siihen, samoin hänen isänsä neekeri, setä Jake. Minä pumppuan vettä setä Jakelle, niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja aina kuin pyydän, niin antaa hän minulle ruokaa, jos itseltänsä ylettyy. Tom, hän on kauhean siivo neekeri. Hän pitää minusta sentähden, ett'en pidä itseäni parempana kuin hänkään. Välistä olen istunut samassa pöydässä ja syönyt hänen kanssansa. Vaan siitä et tarvitse puhua kellenkään. Nälkä pakoittaa useinkin tekemään semmoisia, joita ei kumminkaan tahdo tehdä tavaksensa."

"Hyvä! Kun minä en tarvitse sinua päivillä, niin minä en tule häiritsemään sinua, vaan annan sinun nukkua. Ja jos näet jotakin tapahtuvan yöllä, niin sinun pitää heti tulla naukumaan nurkalle."

KOLMASKYMMENES LUKU

Ensimäinen uutinen, jonka Tom sai kuulla Perjantai aamuna, oli hänelle iloinen uutinen – Tuomari Thatcherin perhe oli tullut kauppalaan edellisenä iltana. Sekä Indiani-Joe että aarre unohtuivat nyt hetkiseksi, ja Becky valloitti kokonansa hänen ajatuksensa. Tom tapasi hänet eräässä pienessä kumppaniseurassa, jossa leikittelivät "sotken savea, kätken kiveä" ja olivat "sokkosilla," josta heille kummallekin oli ääretön hauskuus. Paitsi sitä, päättyi päivä erityisesti tyydyttävällä tavalla: Becky kiusasi äitiänsä pyynnöllä, että huommispäivänä saisi pitää sen jo kauan sitten luvatun, vaan myöhästyneen huviretken, johon äiti myös myöntyikin. Tytön ilo oli ääretöin, eikäpä se Tom'inkaan ollut pienempi. Kutsumukset lähetettiin ympäri kaupunkia ennen päivän laskua, jonkatähden kauppalan nuoriso tuli valmistuksen ja odotuksen kuume-tilaan. Tässä liikutetussa mielen tilassa ollessansa oli Tom'in helppo pidättäytyä kauan valveella, ja hän toivoi suuresti saavansa kuulla Huck'in "naukuvan," jotta hän voisi seuraavana päivänä kummastuttaa Becky'n ja osanottajat huvimatkassa aarteellansa, vaan hän näki itsensä petetyksi. Hän ei saanut mitään merkkiä tänä yönä.

Vihdoin viimein koitti päivä, kymmenen ja yhdentoista välillä saapui tuomari Thatcher'iin meluava seurue, joka oli valmis lähtemään. Että vanhemmat ihmiset olisivat häirinneet tämmöisiä huviretkiä läsnä olollansa, ei ollut tavallista. Lasten luultiin olevan aivan hyvässä turvassa, jos oli joitakuita kahdeksantoista vuotisia nuoria neitosia, ja noin kolmenkolmatta vanhoja nuoria herroja mukana. Vanha höyry-lossi oli hyyrätty täksi tilaisuudeksi, ja kohta marssi tuo iloinen joukko pitkin pääkatua, kaikki kantaen eväs-vakkojansa. Sid oli kipeä, jonkatähden hän ei voinut ottaa osaa huvimatkaan; Mary jäi hänen toveriksensa kotia. Rouva Thatcher'in viimeiset sanat Beckylle olivat:

"Te ette tule takaisin, ennen kuin myöhällä. Ehk'on parasta että jäät yöksi jonkun tytön luokse, joka asuu lähellä lossi-rykiä, lapsi!"

"Niin jään minä Susu Harper'in luokse, äiti."

"Tee niin. Ja muista, että käyttäyt siivosti, ja ett'et vaivaa heitä kovin paljo."

Kun he kulkivat edelleen, sanoi Tom Beckylle:

"Minä tiedän mitä teemme. Sen sijaan kuin menisimme Harper'iin, niin kapuamme kukkulalle tervehtimään Douglaan leskeä. Hän tarjoaa meille jäälettä! Sitä on hänellä melkein jokapäivä – suuret ko'ot. Hän tulee kauhean iloiseksi, kun saa meidät luoksensa."

"Oi kuinka hauska siellä tulee olemaan!"

Becky ajatteli sitten hetkisen ja sanoi:

"Vaan mitäs äiti sanoo?"

"Mistäpä saisi hän sen tietää?"

Tyttö mietiskeli ehdotusta itsekseen ja sanoi vastahakoisesti:

"Minä en luule sen olevan oikein – vaan – "

"Vaan – ei ole muu kuin tyhmyys! Äitisi ei saa kuuna kullan valkeana tietä siitä mitään, ja mitäpä se sitte tekisi, jos saisikin? Hän ei tahdo muuta kuin sen, että olet turvassa; ja lyönpä veikan siitä, että hän olisi käskenyt sinun mennä sinne, jos vähänkin olisi tullut ajattelemaan sitä. Sen olisi hän tehnyt!"

Douglaan lesken loistava vierasvaraisuus oli hyvin houkutteleva. Tämä ja Tom'in houkutukset voittivat viimein. Sitten päätettiin, ett'ei illan programmista puhuttaisi kellenkään.

Nyt pölähti se ajatus Tom'in päähän, että Huck ehkä tulisi juuri tänä yönä antamaan merkkiä. Tämä ajatus masenti korkeassa määrässä hänen iloisia toiveitansa. Hän ei kumminkaan voinut jättää mielestänsä sitä iloa, joka odotti häntä Douglaan lesken luona. Ja miksipä hän ei menisi sinne, sanoi hän itsekseen, – merkkiä ei ollut kuulunut edellisenä yönä, ja mikäpä suurempi mahdollisuus olisi tänä yönä? Illan varma ilo voitti epätietoisen aarteen; ja poikain tavalla, päätti hän seurata suurempata haluansa, eikä muistella raha-arkkua koko sinä päivänä.

Kolme peninkulmaa kaupungin alapuolella seisottui lossi ja laski, erään ihanan metsäkkään laakson suun rantaan. Joukko nousi maalle, ja kohta kaikui ilo ja nauru likeltä ja kaukaa metsistä ja kukkuloilta. Kaikki ne keinot, jolla voipi väsyttää ja hijostuttaa itsensä oli kohta koeteltu, ja vähitellen alkoi tuo hajallaan oleva katras kokoontua sijoitus-paikalle aika nälkäisinä; eväsvakkojen sisällys otettiin tutkittavaksi, ja kauhea oli se häviö niissä, jonka tämä tutkimus matkaan sai. Tuuheitten tammien siimeksessä nauttivat he kestittyänsä virvoittavaa lepoa; puhellen ja naureskellen. Yht'äkkiä huudahti joku:

"Kuka tahtoo tulla luolaan?"

Kaikki tahtoivat. Kynttilä paketit otettiin esiin, ja kohta alkoi yleinen kapuaminen kukkulalle. Luolan suu oli korkealla mäellä, suu, joka oli A kirjaimen näköinen. Sen paksu tamminen ovi oli auki. Yläpuolella oli pieni huone, kylmä kuin jääkellari, ja luonnon varustama paksuilla kalkki seinillä, jotka aina olivat kosteat kylmästä hiestä. Oli hyvin romantillista ja mystillistä seista täällä syvässä pimeydessä ja katsella alas viheriäiseen laaksoon, joka välkkyi auringon paisteessa. Vaan näkö-alan viehätys kävi kohta vanhaksi ja melakka alkoi uudelleen. Niin pian kuin joku kynttilä oli sytytetty, alkoi yleinen ryntäys sen omistajan päälle; riita ja miehuukas vastustus seurasi, vaan kyntteli oli kohta maassa, tai sammuksissa, josta aina syntyi aika nauru ja uusi jahti. Vaan kaikella on loppunsa. Vähän ajan perästä luikerteli koko matkue alas jyrkkää solaa, joka vei luolan pääluolaan, ja nuo häilyvät kynttelirivit valaisivat himmeästi korkeita kallio seiniä melkein kuudenkymmenen jalan korkeudelle, jossa ne yhtyivät. Tämä pääluola ei ollut kuin kahdeksan tai kymmenen jalan leveinen. Tästä läksi molemmin puolin, aina jonkun askeleen päästä, toisia korkeita vaan kapeampia solia, sillä Mc. Douglaan luola ei ollut muuta kuin lavea labyrinti sinne tänne meneviä solia, joista yksi meni yhteen, toinen toiseen, ja aina takaisin, kokonaisuudessaan ei vieden minnekään. Sanottiin, että sen sotkuisissa solukoissa ja lokeroissa voi kulkea yötä päivää pitkät ajat, luolan loppuun tulematta; ja että siellä oli reikiä, joista voi päästä alemmaksi ja alemmaksi, kuinka syvään hyvänsä, vaan siellä oli samanlaista – labyrinti toisensa alla, jolla ei yhdelläkän ollut loppua. Ei kukaan "tuntenut" luolaa. Se oli aivan mahdotointa. Useammat pojista tunsivat osan siitä, eikä kukaan uskaltanut tavallisesti kauemmaksi kuin sen tunnettuun osaan. Tom Sawyer tunsi yhtä paljon luolasta kuin joku muukin.

Seurue kulki pääluolassa noin kolme neljännestä peninkulmaa; sitten alkoi eri parvia pistäytyä sivusoliin, juoksennella pitkin noita kamottavia käytäviä, ja äkki-luulematta tavata toisensa niillä paikoin, jossa käytävät yhtyivät uudelleen. Osanottajat voivat tällä tavoin välttää toisiansa puolen tunnin ajan, jättämättä "tunnettua" maata.

Vähitellen tuli parvi toisensa perään takaisin luolan suulle, läähättäen tyytyväisinä, kiireestä kantapäähän ryvetettynä kynttilöistä tippuneella talilla, täynnä savi pilkkuja, ja ylen onnelliset hyvin vietetystä päivästänsä. He hämmästyivät kovin, kuullessansa yön jo olevan läsnä. Kilisevä laiva-kello oli huutanut heitä jo puolen tunnin ajan. Vaan lopettaa tällä tavoin päivän tapaukset oli romantillista, ja sentähden tyydyttävää. Kun höyry-lossi läksi rannasta remuavine lastineen, niin ei ollut yhden yhtä laivalla, joka olisi vähääkän surenut kadotettua aikaansa, paitsi laivan katteini.

Huck oli jo paikallansa, kun lossin välkkyvä tuli kulki ryvin sivutse. Hän ei kuullut minkäänlaista melua laivalta, sillä nuoriso oli tyynenä ja hiljaa, niinkuin ihmiset tavallisesti ovat, kun ovat puolikuolleena väsymyksestä. Hän ihmetteli, mikä laiva se voisi olla, ja minkätähden se ei tullut ryville – vaan se haihtui hänen mielestänsä, ja hän kiinitti koko huomionsa työhönsä. Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Kello löi kymmenen, ja ajokalujen räminä taukosi, yksi ja toinen kynttilä sammui, kaikki myöhästyneet kulkiat hävisivät, kauppala antautui unen valtaan ja jätti tuon pienen vartian yksinänsä hiljaisuuden ja peikkojen kanssa. Kello löi yksitoista, ja kynttilät kapakassa sammutettiin; nyt oli pimeys kaikkiaalla. Huck odotti pitkän ajan, joka tuntui ijankaikkisuudelta, vaan mitään ei tapahtunut. Hänen luottamuksensa väheni. Olikohan tuosta hyötyä? Olikohan tuosta todellakin jotain hyötyä? Eiköhän olisi parasta jättää koko asia, ja mennä nukkumaan?

Hän kuuli kolinan. Silmänräpäyksessä oli koko mies paljaana korvana. Ovi, numero kakkoseen, joka oli palokadun puolella suljettiin hiljaa. Hän juoksi rapistuneen tiilihuoneen nurkalle. Ensi silmänräpäyksessä kulki kaksi miestä aivan hänen sivuitsensa, joista toinen näytti kantavan jotakin kainalossansa. Se mahtaa olla arkku! He muuttavat siis aarteen. Ei nyt auta lähteä Tom'ia etsimään? Se olisi hulluus – miehet menisivät tiehensä sillä ajalla arkun kanssa, ja niitä ei saavuttaisi sitten enää kuunaan. Ei, hän päätti pysytellä heidän jälillänsä ja seurata heitä, turvautuen siihen, että pimeys peittäisi hänet niin, ett'ei häntä keksittäisi. Näin sopi Huck oman itsensä kanssa, ja hiipi kuin kissa miesten perästä, avojaloin ja päästi heidät niin paljon edellensä, että olivat aina juuri näkyvissä.

He kulkivat kolme korttelia jokikatua ylöspäin, kääntyivät sitten vasemmalle kädelle eräälle poikkikadulle. Sitten kulkivat he suoraan, kunnes tulivat sille polulle, joka vei Cardiff Hill'ille; tätä alkoivat he nyt kulkea. He kulkivat viivyttelemättä vanhan Wallisarin kartanon sivu, joka oli puoli-tiessä kukkulalle mennessä, ja nousivat edelleen ylöspäin. Hyvä, ajatteli Huck, he aikovat kaivaa sen vanhaan kivikaivokseen. Vaan he eivät seisottuneetkan kivikaivannolle. He nousivat aina harjulle saakka. He pistäysivät sille polulle, joka kulki väripuu-pensaikon läpi, ja katosivat samalla pimeydessä. Huck lisäsi vauhtia ja lyhensi väliä, sillä hän tiesi ett'ei kukaan voinut millääntavalla nähdä häntä nyt. Hän ravasi eteenpäin hetkisen, vähensi sitten vauhtiansa, pelosta lähestyä heitä kovin suurella vauhdilla, liikkui vielä hetkisen eteenpäin, ja seisottui viimein kokonaan. Hän kuunteli – ei niin risausta; ei muuta kuin oman sydämensä lyönti, jonka luuli kuulevansa. Huuhkajan huuhutus kuului mäen takaa – onnettomuutta aavistava ääni! Vaan kenenkään käyntiä ei kuulunut. Taivas, oliko kaikki kadotettu? Hän oli juuri lentämäisillään edelleen, kun joku neljän jalan päässä hänestä rykäsi? Huck'in sydän hyppäsi kurkkuun, vaan hän nielasi sen takaisin alas; ja sitten seisoi hän tuossa täristen, ikäänkuin olisi saanut tusinan horkkia päälleensä samalla kertaa, ja tunsi itsensä niin heikoksi, että luuli pyörtyvänsä. Hän tiesi missä oli. Hän ei ollut kuin viisi jalkaa niistä porras-puista, jotka veivät Douglaan lesken tiluksille. "Hyvä", ajatteli hän, "antaa heidän vaan kaivaa se tähän, tästä ei ole vaikea lyötää."

Nyt kuului matala ääni – hyvin matala ääni – Indiani-Joen:

"Saakeli, ehkä hänellä on vieraita – sieltä näkyy tulia, vaik'on jo myöhä."

"Sitäpä minä en näe."

Se oli muukalaisen ääni – muukalaisen kummitushuoneesta. Kuoleman väristys puisti Huck'in sydäntä – tämä siis oli "kosto-asia!" Hän ajatteli paeta. Vaan hän muisti että Douglaan leski oli ollut ystävällinen häntä kohtaan useampia kertoja, ja nämä miehet aikoivat ehkä tappaa hänet. Hän toivoi voivansa varoittaa häntä; vaan hän ei uskaltanut tehdä sitä – he voisivat tulla ja saada hänet kiini. Tämän kaikki ja paljon muuta ajatteli hän sen silmänräpäyksen ajalla, joka kului muukalaisen puheen ja Indiani-Joen ensi muistutuksen välillä:

"Sentähden kuin pehkot ovat tielläsi. Vaan nyt – katsos tänne – nyt näet sen, tai miten?"

"Näen. Kyllä siellä on vieraita, luulen mä. Parasta on asia jättää."

"Jättää, ja minä joka jätän tämän tienoon ikuisesti! Jättää se, ja tuskin kuunaan enää saada tilaisuutta. Minä sanon sinulle vielä kerran, että hänen rahoistansa minä en huoli – ne saat sinä. Vaan hänen miehensä oli kiukkuinen minua kohtaan – monta kertaa – varsinkin oli hän se rauhan tuomari, joka laittoi minut linnaan löysästä. Eipä sillä vielä hyvä! Se ei ole vielä miljoonaskaan osa siitä, mitä hän teki minulle. Hän tuomitsi minut pieksettäväksi! – pieksettäväksi vankihuoneen edessä aivan kuin neekerin – jossa kaikki kaupunkilaiset oli katsojina! Pieksettäväksi! – ymmärrätkö sinä? Hän ennätti kuolla. Vaan leski saa maksaa sen?"

"Oh, älä tapa häntä? Älä tee sitä?"

"Tapa? Kuka tässä on tappamisesta puhunut? Miehen tappaisin, jos eläisi; vaan en akkaa. Kun naiselle tahtoo kostaa, niin ei häntä tapa – tuhmuuksia! Hänen näköänsä on ajatteleminen. Halkaisee hänen sieramensa – leikkaa korvat kuin porsaalta!"

"Jumalan tähden, se on – "

"Pidä sisässäsi nuo ajatuksesi! Se on varmin sinulle. Minä sidon hänet sänkyyn kiini. Jos veri hänestä siinä vuotaa kuiviin, niin onko se minun syyni? Jos niin tapahtuisi, en kai minä sitä itkisi. Ystäväni, sinun pitää auttaa minua tässä – minun tähteni – sentähden olet sinä tullut tänne – voisi tapahtua, ett'en voisi tehdä sitä yksinäni. Jos epäilet niin tapan minä sinut! Ymmärrätkös yskän? Ja jos minun täytyy tappaa sinut, niin tapan minä hänetkin – ja niin luulen, ett'ei kukaan kuuna kullan valkeana saa tietää mitään tekiästä."

"Hyvä, jos niin on tapahtuva, käykäämme asiaan kiini. Kuta pikemmin sitä parempi – koko ruumiini vapisee."

"Nyt? sanot sinä. Kun on ihmisiä sisässä? Kuules – minä rupean epäilemään sinua jos et varo itseäsi. Ei – me odotamme kunnes kynttilät ovat sammutetut – ei ole kiiru."

Huck tunsi, että pitkällinen äänettömyys tulisi seuraamaan – äänettömyys, joka olisi paljoa kauheampi kuin tuo edellinen vertahimoava keskustelu; sentähden vetäytyi hän hiljalleen, pidättäen henkeänsä, takaperin. Hän laski jalkansa varovasti ja varmasti maahan, kun ensin oli hoippunut sinne tänne yhdellä jalalla, ja oli kaatumaisillaan milloin yhdelle, milloin toisella puolen. Hän otti vielä askeleen taakse päin, samalla varovaisuudella ja vaaralla; vielä yhden, ja vieläkin yhden, kun yhtäkkiä oksa katketa räpsähti hänen jalkansa alla! Hän oli tukehtua, ja kuunteli. Ei niin risausta kuulunut – äänettömyys oli täydellinen. Hänen kiitollisuutensa oli ääretöin. Nyt kääntäysi hän väripuupehkojen välissä – kääntäysi varovasti, ikään kuin olisi ollut laiva – kulki edelleen vilppaasti vaan varovasti. Kun hän astui aholle, kaivannon luona, tiesi hän olevansa turvassa, ja läksi käpälä-mäkeen. Hän, hän juoksi, mi' sorkasta läksi, kunnes tuli Wallisarin asunnolle. Hän jyskytti ovelle, vanha ukko ja hänen kaksi hartiakasta poikaansa pistivät päänsä ulos ikkunasta.

"Mikä melakka täällä on? Kuka se on joka jyskyttää? Mitä etsitte?"

"Päästäkää sisään – kiiruusti! Minä kerron kaikkityyni?"

"Vai niin – kukas olette?"

"Huckleberry Finn – sukkelaan, päästäkää sisään minut!"

"Huckleberry Finn, vai niin! Se on nimi, joka ei monta ovea avaa, luulen mä! Vaan päästäkää sisään hänet, pojat, ja katsokaamme, mikä on kysymyksessä."

"Olkaa hyvät, älkääkä puhuko milloinkaan mitään siitä, mitä olen sanonut," olivat Huck'in ensimäiset sanat, sisään tultuansa. Olkaa hyvät, älkääkä tehkö sitä – se olisi varmaan minun kuolemani – vaan leski on ollut ystävällinen minua kohtaan välistä ja minä tahdon sanoa sen – minä sanon sen, jos lupaatte, ett'ette koskaan sano, että se olin minä, joka sanoin."

"Hitto vieköön, pojalla on jotakin omalla tunnolla, koska hän noin käyttäytyy!" sanoi vanhus. "Sano ulos, mitä sinulla on sanottavaa, täällä ei ole ketään, joka ilmottaisi salaisuuttasi."

Kolme minuuttia tämän jälkeen läksi vanhus poikinensa, jokainen hyvin varustettuna, kulkemaan kukkulalle; he hiipivät varpaillansa väripuupensaikkoon, aseet käsissä. Huck ei seurannut heitä kauemmaksi. Hän pistäytyi piiloon erään suuren kiven taakse ja kuunteli. Pitkällinen, peloittava hiljaisuus vallitsi, sitten kuului yhtäkkiä useampia pyssyn laukauksia ja huuto. Huck ei odottanut likempiä tietoja. Hän juoksi tiehensä ja pakeni alamäkeen, niin sukkelaan kuin mahdollista.