Tom Sawyer

KOLMASKOLMATTA LUKU

Tom antoi kirjoittaa itsensä sisään tuohon uuteen seuraan "Nuorukaisten Raittiuden-yhtiö", johon häntä enin houkuttelivat nuo loistavat arvomerkit. Hän lupasi olla tupakoimatta, purematta tupakkia ja noitumatta niinkauan kuin hän oli seuran jäsenenä. Nyt teki hän uuden havainnon – nimittäin sen, että varmin keino maailmassa on saada joku halajamaan jotakin, jos kokonaan kieltää häneltä juuri sen. Tom'ia alkoi kohta vaivata halu sekä juomaan että noitumaan; tämä tuli niin ankaraksi, ett'ei muu, kuin toivo saada kohta ylpeillä punaisella vyöllä, voinut estää häntä eroamasta koko seurasta. Neljäs päivä Heinäkuuta lähestyi; vaan hän jätti kohta tämänpäivän – jätti sen ennen kuin oli kantanut kahleitansa kahdeksaa viidettä tuntiakan ja kiinnitti toiveensa vanhaan tuomari Frazer'iin, rauhantuomariin, joka selvästi virui viimeisillään, ja joka saisi juhlalliset, yleiset hautajaiset korkean virkansa vuoksi. Kolme päivää oli Tom hyvin utelias tuomarin tilasta ja hyvin nälkäinen kuulemaan uutisia siitä. Välistä nousi hänen toiveensa niin korkealle, että hän otti esiin arvomerkkinsä ja alkoi harjoitella peilin edessä. Vaan tuomarin tila vaihetteli aivan mieltä masentavalla tavalla. Viimein sanottiin hänen olevan parempana ja sitten parantumaisillaan.

Tom oli tyytymätöin ja tunsipa vielä itsensä loukatuksi. Hän jätti johtokunnalle paikalla erohakemuksensa, vaan seuraavana yönä kuoli tuomari, hän oli sairastunut uudelleen. Tom päätti, ett'ei hän enää kuunaan niin täydellisesti luottaisi yhteenkään ihmiseen. Hautaiset olivat pulskat. Nuorukaisten Raittiuden-yhtiö näyttäytyi kaikissa juhlallisuudessaan, jo oli tappaa tuon eronneen jäsenen harmista ja kateudesta.

Tom'ista oli kumminkin tullut vapaa poika, joka oli jotakin. Hän voi nyt juoda ja noitua, vaan huomasi suureksi ihmeeksensä, ett'ei hänellä enää ollutkaan halua siihen. Tuo pienoinen syy, että hänellä oli oikeus tehdä sitä, poisti kokonaan hänen halunsa ja himonsa siitä.

Tom'ia kummastutti, että tuo toivottu koulu-lupa alkoi tuntua hänestä raskaalta.

Hän koetti pitää päiväkirjaa, vaan kun kolmeen päivään ei tapahtunut mitään merkillistä, niin jätti hän sen. Etevimmät koko "Christy Minstral" joukosta tulivat kaupunkiin ja nostivat hälinää. Tom ja Joe asettivat samallaisen joukon ja olivat onnelliset kokonaista kaksi päivää.

Tuo juhlallinen neljäs päivä Heinäkuutakin oli tavallansa onnetoin, sillä silloin satoi ankarasti; sentähden ei ollutkaan yleistä juhlakulkua, ja tuo suurin mies koko maailmassa (Tom'in ajatuksen mukaan), Herra Bentor, todellinen Yhdysvaltain Senatori, ei ollutkaan viidenkolmatta jalan pituinen, ei edes sinne päinkään; sekin siis suuri erhetys.

Eräs cirkus-joukko tuli. Pojat näyttivät cirkusta kolme päivää sen jälkeen niinimatoista tehdyssä teltissä – sisäänpääsymaksu: kolme nuppineulaa pojilta, kaksi tytöiltä – vaan sitten lopetettiin cirkusleikki.

Eräs pääkalloista povaaja ja magneetilla-nukuttaja tulivat – ja menivät taas, jättäen kaupungin jälkeensä vielä uneliaammaksi ja ikävämmäksi kuin koskaan ennen.

Joitakuita lasten-kestiä pidettiin, vaan ne olivat harvat ja herttaiset, niin että ne tekivät väliajat vielä ikävämmiksi.

Becky Thatcher oli matkustanut kotiansa Constantinopeliin, viettämään koulu-lupaa vanhempiensa luokse – niin että elämässä ei löytynyt yhtään kirkkaampaa puolta.

Tuo kauhea murha-salaisuus matkaansaattoi pitkällisen kivun. Se oli kuin koi, yhtä pitkällinen kuin kipeä.

Sitten tuli tuhka-rokko.

Kaksi pitkää viikkoa makasi Tom vankina, kuolleena maailmalta ja sen tapauksilta. Hän oli hyvin kipeä ja kaikesta välinpitämätöin. Kun hän viimein pääsi taas jaloillensa, ja heikkona kulki kaupungin läpi, oli surullinen muutos tapahtunut kaikessa ja kaikkein kanssa. "Hengellinen liikutus" oli tapahtunut, ja kaikki ihmiset olivat tulleet "herätetyiksi;" ei ainoastaan täysikasvuiset, vaan myöskin pojat ja tytöt. Tom kulki ympäri kaupunkia epäilevällä toiveella, löytääksensä yhtä ainoaa siunattua, syntistä naamaa, vaan pettyi joka paikassa. Hän tapasi Joe Harper'in täydellä vauhdilla lukemassa Testamentia ja kääntyi suruissaan pois tästä mieltä liikuttavasta näöstä. Hän etsi käsiinsä Ben Rogers'in ja tapasi hänen suuri vakka kainalossa täynnä herätyskirjoja, joita hänen piti lähteä jakelemaan köyhille. Hän tapasi Jim Hollis'in, tämä huomautti häntä tuosta kalliista siunauksesta, joka oli siinä varoituksessa, kuin hänelle oli tullut osaksi tuhkarokossa. Joka poika jonka tapasi lisäsi hänen alakuloisuuttansa varmaankin leiviskällä; ja kun hän viimein, epätoivon alaisena, etsi pelastusta Huckleberry Finn'in helmassa ja tuli vastaan otetuksi raamatun lauseella, musertui hänen sydämensä, ja hän hiipi kotia sänkyynsä, huomaten, että hän oli ainoa koko kaupungissa, joka oli kadotettu, ijankaikkisesta, ijankaikkiseen.

Tänä yönä raivosi kauhea ukon-ilma. Hän veti peitteen päänsä yli ja odotti pelolla ja vavistuksella perikatoansa; sillä hän ei epäillyt vähääkään, ett'ei tämä jyräkkä tarkoittaisi häntä. Hän luuli koetelleensa taivaan pitkämielisyyttä kovin kauan, josta tämä nyt oli seuraus. Hän olisi pitänyt sitä suurena sekä kunnian että ampuma-aineiden tuhlaamisena, jos lutikkata tappaissa olisi käytetty tykki-patteriaa, vaan hän ei huomannut mitään mahdottomuutta noin juhlallisen myrskyn toimeen-panossa maan poistamiseksi noin vähäpätöisen hyönteisen jalkain alta, kuin hän itse oli.

Vähitellen alkoi myrsky lakastua ja kuoli viimein kokonaan, täyttämättä tarkoitustansa. Pojan ensimäinen ajatus oli kiitollisuus ja päätös tehdä parannus. Vaan hän päätti kummikin odottaa – ehk'ei tuollaista myrskyä enää tulisikaan.

Seuraavana päivänä olivat tohtorit taas Tom'in luona; hän oli sairastunut uudelleen. Ne kolme viikkoa, jotka hän virui tauti-vuoteella, tuntuivat hänestä pitemmältä kuin miehen ikä. Kun hän viimein pääsi ulos, oli hän tuskin kiitollinen parantumisestansa, sillä hän muisti yksinäisen tilansa, ja sen kuinka turvaton ja hylätty hän oli. Hän kuleksi kolealla mielellä pitkin katuja, ja huomasi Jim Hollis'in, istuvan tuomarina eräässä nuorukaisoikeudessa, jonka juuri piti tuomita eräs kissa – pienen lintusen murhasta. Hän tapasi Joe Harper'in ja Huck Finn'in syömässä varastettua melonia eräällä palokadulla. Poika-parat, heillä, niinkuin Tom'illakin, oli ollut taudin uudistus.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Viimein raitistui tuo unelias ilma, ja vieläpä voimallisella tavalla. Murhajuttua alettiin tutkia oikeuden edessä. Tämä oli nyt yleisenä puheaineena kaupungissa. Tom ei voinut karttaa sitä. Kun hän vaan kuuli mainittavan murhasta, niin rupesi hän vapisemaan, sillä hänen paha oma-tuntonsa ja pelkonsa vakuuttivat häntä melkein siitä, että nuo puheet, joita hän kuuli, olivat vaan "tiedusteluja;" hän ei ymmärtänyt, miten hänen epäiltäisiin tietävän jotakin rikoksesta, eikä hän kumminkaan voinut olla rauhoitettu kaiken tämän puheen keskellä. Tämä saattoi hänelle alituisen horkan. Hän kutsui Huck'in yksityiselle paikalle puhelemaan asiasta. Ehkä tämä saattaisi hänelle vähän huojennusta, kun saisi irroittaa kielensä kantimia hetkiseksi ja jakaa murheensa kumppanin kanssa, joka oli samassa onnettomuudessa. Paitsi sitä tahtoi hän visseytyä siitä, että "Huck oli ollut ääneti."

"Huck, oletkos koskaan puhunut jostakin jotakin?"

"Mistä?"

"Sinä tiedät mistä?"

"Oh, luonnollisesti en."

"Et sanaakan?"

"En sanaakan, niin totta kuin elän. Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että olin vähän peloissani?"

"Oho, Tom Sawyer, me emme saisi elää kahta päivää, jos se tulisi ilmi.

Sen tiedät."

Tom tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän:

"Huck, eihän sinua kukaan vaan saisi pakoitetuksi puhumaan, sanos?"

"Minua puhumaan? Jos laittavat tuon pirullisen puoliveren minua hukuttamaan, niin voivat saada minut puhumaan. Muuta keinoa ei löydy."

"Hyvä, aivan hyvä. Minä luulen meidän olevan varmat, niinkauan kuin olemme ääneti. Vaan vannokaamme vielä kerran. Se on kumminkin varminta."

"Kernaasti minun puolestani."

He vannoivat uudelleen, kauhistavilla menoilla.

"Mitähän ne tarkoittavat tuolla alinomaisella puheellaan. Huck? Minä olen heidän kuullut puhelevan siitä yhtä ja toista."

"Puheella? Niin, heillä ei ole nyt muuta hampaissa kun Muff Potters, Muff Potters ja aina vaan Muff Potters. Kun vaan kuulen mainittavan hänestä, niin lyöpi se kylmän hien koko ruumiilleni ja toivoisin useinkin voivani pistäytyä vaikka maan alle piiloon."

"Juuri samalla tavalla on laita minunkin kanssani. Minä luulen hänen olevan kuoleman oman. Eikö sinulla ole välistä sääli häntä?"

"Melkein aina – melkein aina. Hän ei juuri kelpaa mihinkään; vaan toiseksi ei hän ole tehnytkään mitään vahingoittaaksensa ketään. Hän kalastelee vähin, niin että tienauksillaan saapi pienen humalan – ja kutjehtii paljon joutilassa; vaan, hyvä Jumala, senhän teemme me kaikki – kumminkin useammat meistä – papit ja muut tuommoiset ihmiset. Vaan hän on laisensa siivomies – hän antoi kerran puolet eräästä kalasta minulle, joka ei ollut kovin suuri yhdellekään, ja hän on auttanut minua monta kertaa, silloin kuin minulla on ollut huono onni."

"Niin, hän on tehnyt paperileijoja minulle; Huck, ja solminnut onkia siimaani. Toivoisin voivani auttaa häntä irti."

"Oho! Me emme voi saada häntä irti, Tom. Paitsi sitä, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä he saisivat hänet kumminkin kohta kiini."

"Niin on. Vaan minusta on kauheaa kuulla heidän haukkuvan häntä myötäänsä, juuri kuin rakki-koirain, kun hän ei kuunaan – ole tehnyt sitä."

"Niin minustakin, Tom. Ah, minä olen heidän kuullut sanovan, että hänen näkönsä on jo semmoinen kuin olisi kaikkein vertähimoavaisin roisto koko valtakunnassa, ja he kummastelevat sitä, ett'ei häntä ole jo ennen hirtetty."

"Niin; tuota he puhuvat. Minä olen heidän kuullut sanovan, että jos hänet päästetään irti, niin 'lynchavat' hänet."

"Sen he tekisivätkin."

Poikain puhe kesti kauan, vaan he saivat aivan vähän lohtua siitä. Hämärissä olivat he tuon pienen, yksinäisen vanki-huoneen läheisyydessä, ja toivoivat ehkä jotakin tapahtuvan, joka poistaisi vaikeukset heidän tieltänsä. Vaan mitään ei tapahtunut; ei enkelit, eikä muut haltiattaret näyttäneet pitävän mitään tuosta onnettomasta vangista.

Pojat tekivät mitä olivat tehneet useita kertoja ennenkin – he menivät ikkunan taakse ja antoivat kalterin läpi Potters'ille tupakkaa ja tikkuja. Hän oli alakerrassa, jossa ei ollut vahtia.

Hänen kiitollisuutensa näistä lahjoista oli aina ennen kovin vaivannut heidän omaatuntoansa – tällä erällä koski se heihin kovemmin kuin koskaan ennen. He tunsivat suurimmassa määrässä arkuutensa ja pelollisuutensa, kun Potter sanoi:

"Te olette olleet hyvin siivot minua kohden, pojat – paremmat kuin kukaan muu kaupunkilainen. Ja minä en unhota sitä, sitä en tee. Usein sanon itselleni näin, 'minä laitoin kaikkein poikain paperi-leijat ja kapineet, ja näytin heille paraat kalapaikat, ja tein heille kaikkea mitä voin, ja nyt, kun vanha Muff on pulassa, niin ovat he kaikki unhottaneet minut, vaan ei Tom, eikä Huck – he eivät ole unhottaneet häntä – sanon minä – , ja hän ei unhota heitä. Hyvä, pojat, minä olen tehnyt kauhean työn – humalassa ja hulluna olin mä silloin kuin se tapahtui, muulla tavalla en voi sitä selittää – ja nyt tulen minä siitä rippumaan hirressä, ja se on oikein. Oikein, ja parasta myöskin, luulen mä; niin toivon kumminkin. Hyvä, älkäämme puhuko tuosta. Minä en tahdo tehdä teitä surullisiksi; te olette olleet hyvät minulle. Vaan sen tahdon sanoa teille, että jos ette koskaan juo itseänne humalaan, niin ette kuunaan tule tänne. Asettukaas vähän länteen päin; noin, se on niin hauska nähdä ystävällisiä muotoja, kun on näin pahassa pulassa, ja muita ei tule tänne kuin te. Hyviä, ystävällisiä muotoja – hyviä, ystävällisiä muotoja. Nouskaas toistenne olkapäille, että saan koskettaa niitä. Noin. Puistakaamme kättä – teidän sopii kallerin läpi, minun on liian suuri. Pienet kädet, ja heikot – vaan ne ovat kumminkin auttaneet Muff Potters'ia paljon, ja auttaisivatpa enemmänkin, kuin vaan voisivat'."

Tom meni kotia surkealla tuulella, ja hän näki kauheoita unia koko tämän yön. Seuraavana ja sen jälkimäisenä päivänä kuleksi hän raatihuoneen läheisyydessä, hänen mielensä teki astumaan sisään käräjä-huoneesen, vaan hän hillitsi itseänsä. Huck'in kokemus oli sama. Kumpikin kartti toisiansa. Kumpikin menivät pois välistä, vaan sama kauhea lumous toi heidät aina takaisin vähän-ajan päästä. Tom piti korvansa auki, kun joku vetelehtiä tölppi ulos käräjä-huoneesta, vaan uutiset olivat säännöllisesti surulliset; ansa vetäytyi vaan tiukemmalle Potters paran kaulan ympärille. Toisen käräjäpäivän lopulla kuului puheesta kaupungilla, että Indiani-Joen todistus seisoi varmana, ja että siitä, minkälaisen tuomion jury julistaisi, ei enää ollut epäilemistäkään.

Tom oli myöhään ulkona tänä yönä ja meni nukkumaan ikkunasta. Hän oli ylen liikutetulla mielenalalla. Tuntia kului, ennen kuin hän nukkui. Seuraavana aamuna tulvaili koko kaupungin väestö raatihuoneelle, sillä tämä oli se suuri päivä, jona tuomio piti julistettaman. Sekä miehiä että naisia oli yhtä paljon kuulia-joukossa. Pitkällisen odotuksen perästä astui jury sisään jo, istui paikoillensa; vähä myöhemmin tuotiin Potters sisään raudoissa, kalvakkana ja kuihtuneena, ujon ja toivottoman näköisenä, asetettiin hänet niin, että kaikkein uteliaiden silmät voivat tuijottaa häneen. Yhtä suuren huomion nosti Indiani-Joen eloton naama. Vielä vähäinen odotus, tuomari tuli, ja sheriffi julisti käräjät avatuiksi. Nyt seurasi nuo tavalliset kuiskeet asian-ajajain kesken ja paperien kokoaminen. Nämä yksityisyydet, ja näistä rippuva viivykki, vaikuttivat valmistelevan ilman, joka oli täynnä totuutta ja vetovoimaa.

Nyt kutsuttiin eräs vierasmies sisään, joka todisti, että hän oli nähnyt Muff Potterin peseytymässä ojan reunalla, varhain samana aamuna kuin murha tapahtui, ja että hän heti kuin oli nähnyt hänet oli hiipinyt pois. Vielä joitakuita kysymyksiä, ja yleinen päälle-kantaja sanoi:

"Epää vieras-mies."

Vanki nosti silmänsä hetkiseksi, vaan antoi niiden taas laskeutua, kun hänen asian-ajajansa sanoi:

"Minulla ei ole mitään kysyttävää."

Seuraava vierasmies todisti veitsen löydön ruumiin vierestä. Yleinen päälle kantaja sanoi:

"Epää vieras-mies."

"Minulla ei ole mitään kysyttävää," vastasi Potters'in asian-ajaja.

Kolmas vieras-mies otti valallensa sen, että hän usein oli nähnyt veitsen Potters'illa.

"Epää vieras-mies."

Potters'in puolustaja ei vastannut tähänkään mitään.

Kuuliain naamat alkoivat osoittaa tyytymättömyyttä. Aikoiko asian-ajaja heittää puolustettavansa hengen ilmaiseksi, ett'ei koetellutkaan sitä puolustaa?

Useampia vieraita-miehiä todisti Potters'in epäiltävän käytöksen siinä tilaisuudessa kuin hänet tuotiin murhapaikalle. He saivat mennä ilman, että Potters'in puolustaja olisi kuulustellut heitä ristiin.

Pieninkin sitova seikka, joka tapahtui hautausmaalla murha-aamuna, jonka läsnäolijat niin hyvin muistivat, todistettiin uskottujen vierasmiesten kautta joita Potters'in puolustaja ei kuullustellut ristiin yhden yhtä!

Kansa alkoi hälistä kummastuksesta ja tyytymättömyydestä; tuomarin täytyi muistuttaa heitä siitä. Nyt sanoi päälle-kantaja:

"Niiden todistusten johdosta, jotka nämä vannotetut kansalaiset ovat tehneet, ja joiden sanakin olisi kyllin, olemme me todistaneet, epäilemättömällä selvyydellä, että tämä onnetoin, joka seisoo syytettynä oikeuden edessä, on tehnyt tämän kauhean murhan. Me lopetamme tähän tutkistelemisemme."

Potters-parka huokasi syvään, peitti kasvonsa käsillänsä, tuuditellen sinne tänne ruumistansa, samalla kuin tuskallinen hiljaisuus vallitsi oikeus huoneessa. Moni mies oli liikutettu, ja monen naisen sääliväisyys antautui ilmi kyynelissä. Syytetyn puolustaja nousi ylös ja sanoi:

"Korkea oikeus! Muistutuksissamme, tämän tutkinnon alkaessa, annoimme ymmärtää, aikovamme todistaa, puolustettavamme tehneen tämän kauhean työn semmoisessa tilassa, josta hän ei voi tulla vastuunalaiseksi, nimittäin humalan hulluudessa. Me olemme jättäneet tämän mieli-piteen; me emme tahdo käyttää tätä perustukseksi puolustuksessamme. (Kääntyen sihteeriin). Käskekää sisään Tuomas Sawyer."

Utelias kummastus näyttäytyi kaikkein salissa olevien naamoilla, samoin Potters'inkin. Kaikkein silmät kääntyivät nyt uteliaasti Tom'in puoleen, kun hän astui oikeus pöydän eteen. Poika näytti hyvin hämmästyneeltä, sillä hän oli peloissansa. Hän sai vannoa.

"Tuomas Sawyer, missä olitte te seitsemästoista päivä Kesäkuuta, noin puoliyön aikana?"

Tom katsahti Indiani-Joen tylyihin silmiin, ja hänen kielensä tarttui kurkku-lakeen kiini. Läsnäoliat kuuntelivat niin tarkkaan, ett'eivät edes uskaltaneet hengittääkään; vaan Tom ei saanut sanaa suustansa. Vähän ajan kuluttua sai poika toki niin paljon uskallusta, että sai vastanneeksi niin kovalla äänellä, että likimmäiset kumminkin kuulivat:

"Hautausmaalla!"

"Vähän kovemmalla äänellä, olkaa hyvä. Älkää peljätkö. Te olitte – "

"Hautausmaalla."

Ylen-katseellinen nauru välähti Indiani-Joen muodolla.

"Olitteko te jossain Horse Williams'in haudan läheisyydessä?"

"Olin."

"Puhukaa kovemmalla äänellä. Kuinka lähellä sitä te olitte?"

"Niin lähellä kuin nyt olen teitä."

"Olitteko te piilossa?"

"Olin."

"Missä?"

"Jalavain takana, jotka ovat haudan vieressä."

Indiani-Joe värähti tuskin näkyvästi.

"Itseksennäkö te olitte? Oliko teillä ketään mukananne?"

"Oli. Minä olin mukana – "

"Odottakaa – odottakaa silmänräpäys. Älkää sanoko kumppaninne nimeä.

Sen saamme kyllä sittenkin tietä. Veittekö te sinne mitään mukananne?"

Tom epäili ja näytti hyvin ujostelevan.

"Sano pois, poikaseni – älä pelkää. Mitä kannoitte te sinne?"

"Ei muuta kuin yhden – yhden kissan raadon."

Tirskumista kuului salista, tuomarin piti kieltää.

"Tässä on sen kissan luuranko. Nyt poikani, kertokaa kaikki mitä tapahtui – kertokaa omalla tavallanne – älkääkä peljätkö."

Tom alkoi – ensin epäillen, vaan kuta enemmän hän kiintyi aineesensa sitä helpommin valui sanat hänen suustansa; hetkisen kuluttua ei kuulunut muuta kuin hänen oma äänensä, joka silmä oli kiinitetty häneen. Avo-suin ja hengittämättä riippuivat kuuliat hänen sanoissansa, unhottaen ajan, innostuneena kertomuksen julmuudesta. Pingoitus, jossa heidän liikutetut tunteensa olivat, kohosi korkeimmilleen, kun poika sanoi:

"Ja kun tohtori löi laudalla, ja Muff Potters kuukertui, juoksi Indiani-Joe esiin veitsi kädessä – "

Piu! Nuolen nopeudella lensi puoli-veri ikkunaan, pujahti niiden välitse, jotka olivat tiellä, ja hävisi!

VIIDESKOLMATTA LUKU

Tom loisti vielä kerran urosna – vanhain lemmikki, nuorten kateus. Hänen nimensä tuli kuolemattomaksi painossakin, sillä kauppalan sanomalehti ylisti häntä. Ihmisiä löytyi, jotka luulivat hänen kerran pääsevän presidentiksi, jos hän vaan voi välttää hirsipuun.

Niin kuin tavallista on, niin otti tuo huikenteleva, ajattelematon maailma nyt Muff Potters'in helmoihinsa, ja hyväili häntä nyt yhtä paljon, kuin ennen oli haukkunut häntä. Vaan tämmöinen käytös on maailman kunnia; sentähden on väärin moittia sitä.

Tom'in päivät olivat loistoiset ja iloiset, vaan hänen yönsä olivat kauhun öitä. Indiani-Joe myrkytti kaikki hänen unensa, aina kostosta välkkyvillä silmillään. Tuskin niin viehättävää houkutusta löytyi, joka olisi voinut saada pojan ulos, pimeän tultua. Huck-parka oli samanlaisessa pelon ja kauhun tilassa, sillä Tom oli kertonut koko asian asian-ajajalle, iltaa ennen tuota suurta käräjäpäivää, ja Huck pelkäsi, että hänen osa asiassa tulisi ilmi, vaikka Indiani-Joen pako oli säästänyt häntä vaivasta todistaa oikeuden edessä. Asianajaja oli tehnyt lupauksen poikaparalle olla asiasta vaiti, vaan mitäpä se hyödytti?

Kun Tom'in vaivattu omatunto oli pakoittanut hänet illalla menemään asian-ajajan luokse ja antaa huulensa, jotka olivat lukitut julmimmalla ja kauheimmalla valalla, ilmaista tuon hirvittävän salaisuuden, niin menetti Huck melkein kokonaan luottamuksensa ihmisiin. Tom iloitsi kyllä jokapäivä siitä että oli puhunut, nähdessänsä Muff Potters'in kiitollisuuden; vaan joka yö toivoi hän, ett'ei olisi avannut lukkoa huuliltansa. Puolet aikaa pelkäsi Tom sitä, ett'eivät saisi kiini Indiani-Joe'a; toiset puolet taas sitä, että hänet saavutettaisiin. Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei kuunaan voisi elää rauhassa, ennen kuin tuo mies oli kuollut, ja hän nähnyt hänen ruumiinsa.

Palkinnoita oli luvattu; maakunta etsitty ristiin rastiin, vaan Indiani-Joe'a ei löydetty. Eräs noita kaikki-tietäviä ja peloittavia kummituksia, eräs salapoliisi, tuli St. Louis'ta, nuuski ympäriinsä, puisti päätänsä, oli viisaan näköinen, ja onnistuikin tavallansa, niinkuin nämä herrat tavallisesti onnistuvat. Hän nimittäin pääsi "jälille." Vaan "jälkiä" ei voi hirttää murhasta, jonkatähden, kun salapoliisi oli tehnyt tehtävänsä ja matkustanut kotiansa, Tom oli yhtä pelon-alainen kuin ennenkin.

Pitkät päivät kuluivat vähitellen, jokainen hieman huojentaen hänen tuskaansa.