Tom Sawyer

YHDESTOISTA LUKU

Vähää ennen puolista levisi tuo kauhistava uutinen sähkön nopeudella ympäri kaupunkia. Tuota silloin vielä aavistamatonta, sähkölankaa ei tarvittu – sillä viesti vieri kumminkin aivan yhtä nopeasti kuin jos sähkölanka olisi ollut. Luonnollisesti antoi opettaja vapauden oppilailleen iltapäiväksi; koko kaupunki olisi pitänyt sitä kummana, jos hän ei olisi niin tehnyt. Verinen veitsi oli löydetty juuri murhatun vierestä ja tämän oli joku tuntenut Muff Potters'in veitseksi – niin kerrottiin. Ja vieläpä sanottiin että eräs myöhästynyt kaupunkilainen oli tavannut Muff Potters'in peseymässä sivu-joen rannalla noin yhden tai kahden aikana aamuisella, ja että Potters nähtyänsä hänet oli lähtenyt pakoon – epäiltäviä kohtia, varsinkin peseytyminen, joka ei juuri kuulunut Potters'in tapoihin. Sanottiin myöskin että tätä "murhaajaa" oli jo etsitty ympäri kaupunkia (yleisö ei juuri pidä pitkiä tutkinnoita, ennenkuin jo tuomio on valmis), vaan hän oli kadonnut. Ratsastajia oli laitettu joka haaralle, ja yli-tuomari (sheriffi) oli vakuutettu siitä, että hän saavuttaisi hänet ennen iltaa.

Koko kaupunki oli matkalla hautausmaalle. Tom'in sydän-suru hävisi, ja hän liittyi matkueesen, ei sentähden ett'ei hän olisi mieluukkaammin mennyt mille muulle haaralle hyvänsä, vaan sentähden että kamala ja selittämätön lumous veti häntä sinne. Tultuaan tälle hirvittävälle paikalle, pujotteliin hän, pieni kuin oli, ihmisjoukon läpi ja näki tuon inhoittavan näön. Hänestä tuntui ikäänkuin miehen ikä olisi kulunut siitä, kuin viimeksi oli ollut tällä paikalla. Joku, näpisti häntä käsivarteen. Hän kääntyi ympäri ja silmänsä sattui Huckleberry'yn. He vilkasivat kumpikin ympärillensä arvellen jonkun havainneen jotakin heidän silmäyksissänsä. Vaan kaikki puhuivat, ja koko heidän huomionsa oli kiinnitetty tuohon kauheaan näköön edessänsä.

"Miesparka!" "Nuorukaisraukka!" "Tämä on hyvä varoitus kaikille ruumiin rosvoille!" "Muff Potters tulee kiikkumaan hirressä tästä, jos he vaan saavat hänet kiini!" Tämä oli yleisesti puheen sisällys, vaan pappi sanoi: "Tässä nähdään Jumalan rankaiseva käsi."

Yhtäkkiä alkoi Tom vapista kiireestä kantapäähän saakka, sillä hän sattui viskaamaan silmänsä Indian-Joen elottomille kasvoille. Samalla alkoi joukko hoippua ja puukkiloida, ja ääniä kuului:

"Tuossa hän on! Tuossa hän on! Hän tulee itse!"

"Kuka? Kuka?" kysyi parikymmentä ääntä.

"Muff Potters!"

"Katsos, hän seisattuu! Olkaa varuillanne, hän kääntyy takaisin!"

"Älkää päästäkö häntä pakoon!"

Ihmiset puun oksilla Tomin pään päällä sanoivat, että hän tahtoi paeta – hän näytti vaan epäilevän ja sekautuneen näköiseltä.

"Hävytön uskaliaisuus!" sanoi muuan ympärillä seisojista; "hän tahtoi tulla tyynesti katselemaan työtänsä – eikä odottanut tapaavansa seuraa."

Ihmisjoukko avasi tien yli-tuomarille, joka mahtavan näköisenä tuli taluttaen Potters'ia. Miesparan muoto näytti laihtuneelta, ja hänen silmistänsä loisti pelko. Kun hän seisoi murhatun ääressä, vapisi hän kuin haavanlehti, hän peitti naamansa käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Minä en ole tuota tehnyt", nyyhki hän! "en, niin totta kuin olen tässä, ole tuota tehnyt."

"Kukas sitä on sanonut?" kuului eräs ääni.

Tämä näytti sattuvan. Potters paljasti silmänsä ja katseli ympärilleen patetisella toivottomuudella. Hän havaitsi Indiani-Joen, ja sanoi:

"Oo, Indian-Joe, sinä lupasit, ett'et koskaan – "

"Onko tämä sinun veitsesi?" kysyi yli-tuomari, näyttäen sitä hänelle.

Potters olisi kaatunut, jos ei joku olisi ottanut vastaan, ja antanut hänen hiljalleen painua maahan. Sitten sanoi hän:

"Joku sisällinen ääni sanoikin minulle, että jos en kävisi veistä hakemassa – "

Hän vapisi; sitten viittasi hän voimattomalla kädellään, ikäänkuin että hän oli voitettu, ja sanoi:

"Kerro, Joe – kerro koko asia – ei tässä enää kielto auta mitään."

Huckleberry ja Tom seisoivat katsoa tuiottaen äänetöinnä, kun tuo kovasydäminen valehtelia lateli selityksen, ja he odottivat joka silmänräpäys että Jumala, vaikka taivas oli kirkas ja selkeä, lähettäisi salaman hänen päähänsä, ja kummastelivat kun se niin kauan viipyi. Ja kun hän vielä lopetettuaan aina edelleen seisoi tervennä ja raitisna, sammui ja katosi heissä kokonaan tuo kiihtynyt halu rikkomaan valaansa pelastaaksensa tuota petettyä miesparkaa, sillä se oli aivan silminnähtävä asia, että tämä rikkoja oli myönyt sielunsa perkeleelle, jonka tähden tällaisen ihmisen kanssa ei ollut hyvä antautua asioihin.

"Miks'et sinä paennut? Miksi sinä tulit tänne takaisin?" kysyi joku.

"Minä en voinut – en voinut", vaikeroi Potters. "Minä koettelin paeta, vaan minusta tuntui, ikäänkuin en pääsisi muualle kuin tänne." Hän alkoi uudelleen itkeä pursuta.

Indian-Joe todisti, joitakuita minuutia myöhemmin, valan uhalla, ruumiin tarkastuksessa, yhtä tyynesti kuin ennenkin aivan samalla tavalla; ja pojat nähdessään, ett'ei salama nytkään taivaasta tullut, vahvistuivat siinä uskossaan, että Joe oli myönyt itsensä perkeleelle. Hän oli nyt heidän silmissänsä tullut kaikkein surkuteltavimmaksi olennoksi, jonka he olivat nähneet, jonka tähden he eivät voineetkaan kääntää silmiänsä hänestä. Sydämessään päättivät he illoin pitää häntä silmällä, jos tilaisuus niin myönsi, saadaksensa edes vilaukselta nähdä hänen julmaa mestariansa.

Indian-Joe oli avullisna nostamassa ruumista kärryille poisvietäväksi; ja kuiskeita kuului tuosta peljästyneestä joukosta, että haavasta juoksi verta. Pojat luulivat tämän onnellisen sattumuksen vetävän epäilykset oikealle haaralle, vaan he pettyivät; sillä useampi kuin yksi kyläläisistä huomautti:

"Muff Potters ei ollut kolmeakaan jalkaa paikalta tämän tapahtuessa."

Tom'in hirvittävä salaisuus ja arka omatunto häiritsivät tämän jälkeen enemmän kuin viikonajan hänen untansa öillä, niin että Sid eräänä aamuna sanoi aamiaista syödessä:

"Tom, sinä heitteleit ja puhut unissasi niin, ett'en minä saa nukkua yökausiin."

Tom vaaleni ja alkoi katsella alaspäin. "Se on paha merkki", sanoi täti Polly totisena. "Mitä sinulla on omalla tunnollasi, Tom?"

"Ei tietääkseni mitään." Vaan pojan käsi vapisi niin, että hän läikytti kahvia kupistansa.

"Ja sinä puhut semmoisia hullutuksia", sanoi Sid. "Toissa yönä huusit sinä. 'Se on vertä, se on vertä, se juuri on sitä kun se on!' Sinä hoit sitä useampia kertoja. Ja sinä sanoit: 'Älä nyt minua vaivaa noin – minä kerron kaikki tyyni.' Kerron mitä? Mitä sinulla on kerrottavaa?"

Maailma musteni Tom'in silmissä. Vaikea on sanoa, mitä nyt olisi voinut tapahtua, vaan kaikeksi onneksi katosi kaikki suru täti Pollyn silmistä, ja hän tuli Tom'in avuksi tietämättänsä. Hän sanoi:

"Ooh! Se on tuo hirmuinen murha. Minäkin uneksin siitä melkein joka yö.

Välistä uneksin niinkin kuin itse olisin sen tehnyt."

Mary sanoi, että häntäkin vaivasi samallaiset kelvottomat unet. Sid näytti tyytyvän tähän selitykseen. Tom meni pois niin sievään kuin mahdollista, valitti koko seuraavan viikon hammastautia, ja pani kasvonsa kääryihin joka ilta. Hän ei tiennyt, että Sid vahtasi häntä joka yö, otti usein pois kääreet, ja sitten nojautuen kyynäspäilleen kuunteli pitkät ajat kerrassaan, ja pani kääreet sitten paikoilleen. Tom'in sielun voimat heikkenivät heikkonemistaan, ja hammastaudille, joka alkoi käydä tukalaksi, annettiin jäähyväiset. Jos Sid'in todellakin onnistui saada jotakin selvää Tom'in sekaisista puheista, siitä hän ei puhunut kellenkään, vaan piti sen salassa. Tom'ia vaivasi kovin se, että hänen koulukumppaninsa eivät tahtoneetkan heretä tarkastelemasta kuolleita kissoja, koska he aina tällä tavoin muistuttivat häntä murheistansa. Sid havaitsi, ett'ei Tom ollut enää kaupungin lääkärinä näissä tarkastuksissa, vaikka hän ennen aina oli ollut johdattajana niitä uusia vehkeitä vaan tuli esiin, tarkkasi myöskin, ett'ei Tom koskaan ruvennut vieraaksimieheksi – ja se oli kummallista. Sid näki kyllä senkin, että Tom inhosi tällaisia tarkastuksia ja koetti karttaa niitä kun vaan voi. Sid'ia kummastutti, vaan hän ei virkkanut mitään. Vähitellen kävivät tarkastukset kumminkin vanhaksi ja herkesivät niinmuodoin vaivaamasta Tom'in omaatuntoa.

Joka tahi joka toinen päivä meni Tom tänä ikävänä aikana, kun vaan sai tilaisuutta, tuon pienen kallerilla varustetun vankihuoneen ikkunan taakse, ja antoi "murhaajalle" niitä pieniä nautinto-aineita, joita hän voi saada käsiinsä. Vankihuone oli pieni vähäpätöinen tiilistä suolle rakennettu luola kauppalan ulko-reunassa, jolle ei kustannettu minkäänlaista vartiaa; sillä siinä oli aivan harvoin asukkaita. Nämä lahjat rauhoittivat jokseenkin Tom'in omaatuntoa. Kauppalan asukasten teki hyvin mieli tervaamaan ja höyhenissä ryvettämään Indian-Joe'a, ja asettamaan häntä kahan-reisin ratsastamaan aidalle ruumiin-rosvoamisesta, vaan hänen luonteensa oli niin julma, ett'ei koko kauppalassa löytynyt ketään, joka olisi uskaltanut ruveta asian edusmieheksi, ja niin se jäi silleen. Hän oli varovasti kyllä kummallakin kertaa alkanut todistuksensa paininlyönnistä, puhumatta mitään ruumiin varkaudesta, joka oli tapahtunut sitä ennen; sentähden pidettiin se parhaana, ett'ei tästä asiasta tällä kertaa puhuttaisi mitään.

KAHDESTOISTA LUKU

Muuan niistä syistä, jonka tähden Tom unhotti salaiset murheensa, oli, että hän oli saanut uuden ja tärkeän seikan ajatellaksensa. Becky Thatcher oli lopettanut koulun käymisen. Tom oli pari päivää kamppaillut ylpeytensä kanssa ja koettanut saada häntä pois mielestänsä, vaan hän ei onnistunut siinä. Hän löysi useinkin itsensä iltaisilla kuleskelemassa tytön isän kartanon ympäristöllä, ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tyttö oli sairasna. Entä jos hän kuolisi! Tuo ajatus taisi tehdä hänet hulluksi. Hän ei enää pitänyt väliä leikki-sodista, eikä edes merirosvoamisesta. Elämän lumousvoima oli kokonaan lakannut, ja epäilys oli ainoastaan jälellä. Vanne ja koppikeppi jäivät unohduksiin, sillä näistä ei ollut enää hauskutusta. Tätiä alkoi huolettaa; hän alkoi tukkia Tom'ille kaikenlaisia lääkkeitä. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka tahtovat koettaa kaikkia uusia patenteerattuja lääkkeitä, jotka olivat keksityt joko terveyden ylläpitämiseksi tai menetetyn takaisinsaamiseksi, ja hän oli aina hyvin harras näissä koetuksissaan. Kun jotakin uutta tuli näkyviin, kulki hän ikäänkuin kuumeessa kunnes sai koettaa sitä; ei itsessään, sillä hän ei ollut kuunaan kipeänä, vaan kenessä muussa hyvänsä, joka sattui hänen käsiinsä. Hän tilasi kaikki "Terveyttä" koskevat kuukauslehdet ja muita frenologillisia hullutuksia; ja tuo korkealle karkaava tuhmuus, jolla ne olivat täytetyt, oli kuin balsamia hänen sydämellensä. Kaikki lorut, jotka nämä sisältivät ilmanpuhdistuksesta huoneissa, miten ja milloin piti ruveta maata ja nousta ylös, mitä piti syödä ja juoda, miten paljon itsekunkin piti olla liikkeellä, minkälaisella tuulella ihmisen piti pysytellä, ja miten pukeutua, kaikki tämä oli kuin evankeliumia hänelle, eikä hän havainnut milloinkaan, että hänen terveyslehtensä seuraavana kuukautena puhuivat aivan päinvastoin, mitä olivat puhuneet edellisenä. Hänen sydämensä oli yhtä yksinkertainen ja rehellinen kuin päivän valo, ja senpätähden olikin se niin helposti petetty. Hän pani kokoon puoskarointi-kirjansa ja lääkkeensä, ja näin varustettuna kuolemaa vastaan, ratsasti hän, niin sanoaksemme, ympäriinsä "kalpealla hevoisellansa helvetti jälessänsä". Vaan hän ei aavistanut kuunaan sitä, että hän ei ollut terveyden enkeli, ja kituville naapurillensa Gileadin balsami valhepuvussa.

Parantaminen kylmällä vedellä oli uusi tänä aikana, ja Tom'in alakuloisuus tuli siis kuin pilvistä parannettavaksi tällä uudella keinolla. Hän ajoi Tom'in joka aamu päivän valetessa sängystä, vei hänet halko-liiteriin ja holvasi kylmää vettä hänen päällensä niin, ett'ei loppua tahtonut tullakaan; raastoi ja repi sitten kuivalla pyhinliinalla aivan kuin viilalla, kääri sitten kosteaan lakanaan, ja pisti peittoin alle, kunnes hän hikoili sielunsa puhtaaksi, ja, niinkuin Tom sanoi: "sen keltaiset pilkut tuli ulos hikireijistä."

Kumminkin, tästä huolimatta, kävi poika yhä alakuloisemmaksi ja kalpeammaksi. Nyt koeteltiin lämpimiä kylpyjä, hauteita, suihkutusta ja valelemisia. Poika jäi kumminkin synkäksi kuin ruumisvaunut. Veden vaikutusta koeteltiin nyt auttaa voimattomalla kaurapuurolla ja kiine-laasterilla. Hän laski pojan sisus-avaruuden aivan kuin vesi-sankon avaruuden, ja koitti täyttää sitä jokapäivä kaikkinaisilla kaikkiparantavilla puoskaroimis-aineilla.

Tom ei enää pitänyt mitään väliä koko rääkkäyksestä. Tämä käännös asiassa täytti vanhan rouvan sydämen ihmeellä. Tämä välinpitämättömyys oli poistettava millä keinoin hyvänsä. Nyt kuuli hän ensikerran puhuttavan lääkeaineesta nimeltä "Kivun-kuolettaja." Hän tilasi heti jonkinmoisen määrän sitä. Hän maistoi sitä ja hänen sydämensä täyttyi kiitollisuuden tunteilla. Se ei ollut muuta kuin tulta veden muotoisena. Hän heitti veden ja muut sillensä ja pani kaiken luottamuksensa "Kivun-kuolettajaan." Hän antoi Tom'ille teelusikallisen tätä ja odotti sen vaikutusta suurimmalla huolella. Huolensa hävisikin silmänräpäyksessä, sielunsa sai rauhan; sillä "välinpitämättömyys" oli poistettu. Poika ei olisi voinut tulla raivokkaammaksi, ja vilppaammaksi, jos tulenkin olisi pistänyt hänen allensa.

Tom tunsi, että aika oli jo heretä; tällainen elämä oli romantillista kyllä hänen onnettomassa tilassansa, vaan siinä alkoi olla liian vähän sisältöä ja kovin paljon järjettömiä poikkeuksia. Niin alkoi hän miettiä kaikenlaisia pelastuskeinoja, ja päätti tästä lähin olla olevinansa hyvin rakastunut "Kivun-kuolettajaan." Hän pyysi sitä niin usein, että kävi harmilliseksi, ja tätinsä viimein käski hänen ottaa sitä itse, eikä joka kerralla vaivata häntä. Jos se olisi ollut Sid, niin ei mikään olisi voinut häiritä hänen iloansa; vaan kun se oli Tom, niin päätti hän salaisesti pitää silmällä pullon sisällystä. Hän havaitsi, että pullon sisältö todellakin väheni, vaan se ei pistänyt hänen päähänsä, että poika sillä puoskaroi erästä rakoa salin permannossa.

Eräänä päivänä oli Tom taaskin kaatamaisillaan rakoon, kun tätin ruskea kissa tuli hyristen hänen luoksensa, katsellen halukkaasti teelusikkaa, ja kerjäten suullista siitä. Tom sanoi:

"Älä pyydä Pekka kulta tätä, jollet vaan liene sen puutteessa."

Vaan Pekka antoi merkin siitä, että hän tarvitsi sitä.

"Ajattele perään, jos varmaan tarvitset."

Pekka oli varma tarpeestansa.

"No, koska sinä nyt olet pyytänyt tätä, niin minä annan sinulle, sillä minä en ole kuunaan kitsas, vaan jos tulet havaitsemaan sen, ett'et pidäkään tästä, niin sinun on ainoastaan itseäsi kiittäminen siitä."

Pekka suostui tähän, siis avasi Tom suun, ja kaasi hänen kurkkuunsa lusikallisen Kivun-kuolettajaa. Pekka hyppäsi useampia kyynäröitä ilmaan, parkasi sitten hyvin pahasti ja alkoi kiitää ympäri huonetta yli huonekalujen, kaatoi kukka-astiat ja matkaansaattoi yleistä häviötä. Sitten nousi hän kahdelle jalalle ja alkoi, pää niskoilla ja huutaen ilosta tanssia kuin hullu. Nyt alkoi hän taas kiitää pitkin seinämiä, hävittäen kaikki tiellänsä. Täti Polly tuli juuri parhaiksi näkemään hänen viimeisiä kuperkeikkojansa, ja kuulemaan hänen viimeistä ilo-huutoansa, ja kuinka hän sitten viskausi avonaisesta ikkunasta ulos vieden viimeiset kukka-astiat mennessänsä. Vanha rouva seisoi aivan liikkumattomana hämmästyksestä, tuiottaen silmälasiensa yli; Tom makasi lattialla nauruun pakahtumaisillaan.

"Tom, mikä Herran nimessä kissalle on tullut?"

"En minä tiedä", läähätti poika.

"No, enpä kuunaan ole kummenpaa nähnyt. Mikä pani hänet noin menettelemään?"

"Sitä en tiedä todellakaan, täti Polly; kissat käyttäytyvät aina noin, kun ne ovat lystissään."

"Vai niin, sinä tiedät sen?"

Äänessä oli jotakin, joka teki Tomin rauhattomaksi.

"Niin, täti. Se on, minä luulen, että he tekevät noin."

"Sinä luulet?"

"Niin luulen, täti."

Vanha rouva kuukistui alas; Tom silmäili häntä tarkasti, enenevällä rauhattomuudella. Liian myöhään arvasi hän hänen tarkoituksensa. Kaikki ilmaisevan lusikan-ponsi näkyi sänky-peitteen alta. Täti Polly veti sen esiin ja näytti sitä. Tom tuli hämilleen ja alkoi katsoa permantoon. Täti Polly nosti häntä tavallisesta rivasta – korvasta – ja napsautti hyväsesti kalloon sormistimellansa.

"Sanos, nallikka, miksi menettelit noin eläinparan kanssa?"

"Minä tein sen sääliväisyydestä sitä kohtaan – kun sillä ei ole tätiä."

"Kun sillä ei ole tätiä! – pöllö. Mitä se tähän kuuluu?"

"Kyllä se kuuluu. Sillä jos sillä olisi täti, olisi hän itse polttanut sen! Hän olisi polttanut sisälmykset hänestä, ilman että hänellä olisi ollut enemmän sääliä sen kanssa kuin tavallisen ihmisen!"

Täti Polly tunsi äkisti omantunnon soimauksia. Tämä asetti asian uuteen valoon, joka oli julmuus kissaa kohtaan, saattoi myöskin olla julmuus poikasta kohtaan. Hän alkoi viehkeytyä; hän katui. Hänen silmänsä kävivät vesikiehteisiksi, hän laski kätensä Tom'in pään päälle ja sanoi lauhalla äänellä:

"Minä tarkoitin hyvää sinulle, Tom. Ja, Tom, se tekikin hyvää sinulle."

Tom katsoi häntä silmiin, ja pieni veitikkamaisuus vilahti näkyviin hänen silmistänsä.

"Kyllä minä sen tiedän, hyvä täti, että te tarkoititte hyvää, ja samaa tarkoitin minä myös Pekalle. Ja hyvää se tekikin hänelle. Minä en ole koskaan ennen nähnyt häntä niin reipassa – "

"Oh, mene tiehesi ennenkuin suututat minut uudelleen. Koeta olla tästä lähin siivo ja sievä niin pääset ottamasta rohtoja."

Tom tuli kouluun ennen aikojaan. Tämä kumma oli tapahtunut joka päivä viime aikoina. Ja nyt, siihen sijaan kuin ennen oli leikitellyt kumppaniensa kanssa, käveli hän koulun edustalla miettien. Hän sanoi olevansa kipeä; ja olikin sen näköinen. Hän oli katselevinansa kaikille muille haaroille paitsi sinne, jonne hänen silmänsä todellakin pälyivät – pitkin tietä. Kohta tuli Jeff Thatcher näkyviin, Tom'in kasvot kirkastuivat; hän kääntyi sitten surullisena pois. Kun Jeff Thatcher tuli hänen luoksensa, puhutteli Tom häntä ja koetti vähitellen kääntää puhetta Becky'yn, vaan tuo ajattelematon poika nulikka ei tarttunut onkeen. Tom odotti odottamistaan, aina toivoen kun jonkun tytön häilyvät helmat tuli näkyviin, vaan vihasi niitten omistajaa, kun näki ett'ei se ollut se, jota hän odotti. Viimein herkesi hameita näyttäytymästä, ja hän vaipui toivottomaan synkkä-mielisyyteen; hän meni tyhjään koulu-saliin, ja istuutui paikallensa kärsimään. Silloin tuli vielä muutamat helmat portista sisään, ja Tom'in sydän oli hypätä hänen kurkustansa ylös. Samassa olikin hän kartanolla, ja "kävi päälle" kuin Indiani; hihkui, nauroi, ajeli poikia, hyppäsi aidan yli, jolloin oli menettää sekä henkensä että säärensä, pyöri kehänä, seisoi päällään – teki kaikkia konstia, joita vähänkin muisti ja taisi, pitäen koko ajan Becky Thatcher'ia silmällä, nähdäksensä, jos hän huomaisi häntä. Vaan hän ei näyttänyt tietävän mitään kaikesta tästä; eikä katsonut sinne päinkään. Olikohan se mahdollista, ett'ei hän tiennyt hänen läsnäolostansa? Hän muutti näyttelönsä aivan tytön lähisyyteen; tuli suurella sotahuudolla, sieppasi hatun erään pojan päästä, heitti sen kouluhuoneen katolle, ryntäsi muutaman poika-parven läpi, heitellen heitä kumoon joka haaralle ja lankesi itse kimpuillen aivan Becky'n nokan eteen ja olipa vähällä kaataa hänetkin – tyttö kääntyi nenä pystyssä hänestä pois ja hän kuuli hänen sanovan: "Äh! jotkut pitävät sen sukkeluutena – aina näyttäytyä."

Tom'in kasvoja poltteli. Hän nousi ylös ja hiipi pois häpeissään ja kukistettuna.

KOLMASTOISTA LUKU

Tom oli tehnyt päätöksensä. Hänen mielensä oli musta ja epätoivon alainen. Hän oli hyljätty, turvaton poikaparka, sanoi hän; ei kukaan pitänyt hänestä, vaan kun he tulivat havaitsemaan, mihin olivat pakoittaneet hänet, niin varmaan katuisivat. Hän oli koettanut tehdä oikein ja edistyä, vaan he eivät olleet suvainneet sitä: ja kosk'ei muu tahtonut tyydyttää heitä kuin pääseminen hänestä, niin tapahtukoon niin, ja syyttäkööt häntä seurauksista – miks'eivät tekisi sitä? Mikä oikeus oli turvattomalla valituksiin? Niin, he olivat viimein pakottaneet hänet siihen; hän tahtoi poiketa pahuuden poluille. Muu ei enää auttanut. Samalla oli hän tullut kauas niitylle, ja koulukellon viehkeä kehoitus "alkamaan" sattui vielä himmeästi hänen korviinsa. Hän alkoi tyrskiä, ajatellessaan, ett'ei hän enää milloinkaan, milloinkaan, saisi kuulla tätä vanhaa, hyvin tunnettua ääntä – se oli kovaa, vaan se oli pakosta; koska olivat ajaneet hänet kolkkoon maailmaan, täytyi hänen kärsiä – vaan hän antoi heille anteeksi. Tyrskiminen kiihtyi ja kyyneleet valuivat runsaasti pitkin kasvoja.

Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli häntä vastaan mieliheimolaisensa, Joe Harper – synkän näköisenä ja silmin nähtävästi kantaen kauheita ajatuksia sydämessään. Tässä oli selvästi "kaksi sielua, joilla oli yksi ainoa ajatus." Tom pyhki silmiänsä nuttunsa hialla ja alkoi jupista jotakin siitä että hän oli päättänyt lähteä kotoansa vaeltamaan ympäri maailmaa, välttääksensä kodon kovaa kohtelua ja puuttuvaa myötätuntoisuutta, eikä koskaan enää palata takaisin, ja lausui viimein sen toiveen, että Joe ei unhottaisi häntä.

Vaan nyt tuli selville, että tämä oli pyyntö, jota Joe juuri oli aikonut esittää Tomille, ja että hän siinä aikomuksessa oli tullut etsimään häntä. Hän oli äitiltään saanut selkäänsä siitä, että hänen olisi pitänyt juoda kermaa, jota hän ei kuunaan ollut maistanut, eikä edes tiennyt sitä olevankaan; se oli aivan silmin nähtävä asia, että äitinsä oli kyllästynyt häneen ja toivoi hänen menevän tiehensä. Jos asian laita oli niin ja mielipiteet tällaiset, niin ei ollut muuta kun tyytyminen; hän toivoi että äiti eläisi onnellisena, eikä konsaan tulisi katumaan sitä, että oli ajanut poikaparkansa myrskyiseen maailmaan, kärsimään ja kuolemaan.

Kun he nyt suruissaan vaelsivat edelleen, vannoivat he uudelleen valat vahvat aina olla toisilleen avulliset niinkuin veljekset, eikä erota toisistansa ennenkuin kuolema eroittaisi heidät ja tekisi lopun heidän surullisesta elämästänsä. Sitten alkoivat he miettiä mitä oli tekeminen. Joe puolestaan esitteli erakko-elämää, johon hän ensin oli hyvin mielistynyt, syystä, että pitäisi elää jossakin yksinäisessä luolassa ja syödä kuivettuneita leivän-kannikoita, ja kuolla joskus tulevaisuudessa vilusta, nälästä tai surusta; vaan kun sai kuulla Tom'in esityksen, myönsi hän, että rikoksilla täytetty elämä oli kumminkin edukkaampi, ja suostui rupeamaan merirosvoksi.

Kolme englandin peninkulmaa Pietarin alapuolella eräällä paikalla, josta Mississippijoki oli enemmän kuin peninkulman levyinen, oli eräs pitkä, kaitainen metsäkäs saari, jonka edustalla oli leveä sala-luoto, joka soveltui hyvin yhtymyspaikaksi. Tällä ei ollut asukkaita, ja oli aivan lähellä toista rantaa, vastapäätä tiheätä metsää, joka ei myöskään ollut kovin asuttu. Siis valittiin Jacksonin saari. Ketä he aikoivat rosvota, oli kysymys, jota eivät tulleet ajatelleeksi. Nyt etsivät he Huckleberry Finn'in käsiinsä, ja hän yhtyi heihin heti, sillä hänestä oli kaikki työ yhtä; hän oli väliäpitämätön. He erosivat nyt, ja päättivät yhtyä eräällä yksinäisellä paikalla joen rannalla, kaksi peninkulmaa kauppalasta jokea ylös, kello kahdentoista aikana yöllä. Siinä oli eräs hirsi lautta jonka he aikoivat ryöstää. Jokaisella piti olla onget ja siimat mukanansa, ja semmoisia tavaroita, joita he taisivat varastaa kummallisimmalla ja salaisimmalla tavalla – joka soveltui lainrikkojille; ja ennenkuin iltapäivä oli kulunut, taisivat he kaikki nauttia sitä kunniata että he olivat saaneet "uutisen kauppalaan." Kaikkia, jotka saivat epä-vakaisen viittauksen tästä, varoitettiin olemaan "ääneti ja odottamaan."

"Noin puolen yön aikana tuli Tom kantaen keitettyä sian kinkkua ja eräitä muita pieniä kapineita, ja seisottui pieneen metsikköön vähäiselle kalliolle, josta näki yhtymys paikalle. Taivas oli tähdessä ja ilma aivan tyyni. Tuo mahtava virta oli tuossa kuin lepäävä valtameri. Tom kuunteli hetkisen, vaan ei niin risausta kuulunut. Hän vihelsi pitkään. Kallion alapuolelta vastattiin. Tom vihelsi vielä kaksi kertaa; näille merkeille vastattiin samalla tavalla. Sitten kysyi eräs varova ääni:

"Kuka siellä?"

"Tom Sawyer, Musta-Kostaja Espanian mereltä. Sanokaa nimenne."

"Huck Finn, Puna-Käsi, ja Joe Harper, Merien-kauhu." Tom oli lainannut nämä nimitykset halu-kirjastaan.

"Hyvä, sanokaat tunnussana."

Kaksi kähisevää ääntä vastasi yön pimeydessä tuolla kauhealla sanalla:

Vertä.

Nyt laski Tom alas kinkkunsa kalliolta, meni itse perästä, repien kivutessaan sekä osan vaatteitansa että nahan käsistänsä. Kallion alapuolella kulki mukava, hauska tie pitkin rantaa, vaan siltä puuttui, nuo merirosvoilta niin ihaillut edut, nimittäin vaikeukset ja vaarat sitä kulkiessa.

Merien-kauhu oli tuonut muassansa sian-lavan ja oli aivan nääntymäisillään sen alle. Finn, Puna-Käsi oli varastanut pienen paistinpannun ja joukon puoleksi valmistettuja tupakin lehtiä, ja paitsi sitä joitakuita maissin-putkia, joista piti valmistettaman piippuja. Vaan merirosvoista ei polttanut eikä "purrut" muut kuin Finn itse. Musta-Kostaja Espanian mereltä sanoi, ett'ei kuunaan voitu tulla toimeen tuletta. Tämä oli viisas ajatus; tulitikkuja tuskin tunnettiin tällä ajalla. He näkivät tulta tuikkavan eräällä suurella lautalla noin sata kyynärää heistä, hiipivät salaa sinne ja ottivat kekäleen. Tästä tekivät he suuren asian, sanoen vähä väliin "ssi;" seisottuivat yht'äkkiä sormi huulilla, tavoitellen toisella kädellään olematonta tikarin päätä, jakelivat käskyjänsä, uhkaavilla kuiskutuksilla, "työntää tikari päätä myöten viholliseen" jos se liikahti, "sillä kuollut ei ilmaise mitään." He tiesivät hyvin kyllä että kaikki lauttamiehet olivat kauppalassa joko huvittelemassaan tai muona varain ostossa, joka ei kumminkaan ollut kyllin tehokas syy estämään heitä käyttäymästä merirosvojen tavalla.

Kohta tämän jälkeen työnsivät he lautan vesille: Tom oli päälikkö, Huck hoiti perä- Joe keula-puolta. Tom seisoi keskellä laivaa, katsellen altakulmin ja kädet ristissä ryntäillä, ja jakeli siitä käskyjänsä matalalla ja totisella äänellä.

"Kääntäkäät laiva tuuleen!"

"Tehty, katteini!"

"Suoraan ulos, suoraan u-u-u-los!"

"Suoraan ulos se oli, katteini!"

"Laske laiva aste myötätuuleen!"

"Aste myötätuuleen se oli!"

Koska pojat hiljalleen työntelivät lauttaa keskelle jokea, niin olivat nämä käskyt ainoastaan näön vuoksi, joilla ei siis ollut minkäänlaista merkitystä.

"Kuinka paljon on meillä purjeita ylhäällä?"

"Iso-purje, huippu-purje ja tuulen-halkaisia, herra katteini!"

"Prammi-purje ylös! Mastoihin puoli-tusinaa teistä; levittäkää alin raakapurje etumastossa! Sukkelat liikkeet!"

"Kaikki tehty, katteini!"

"Märsy ylös! Kiinittäkäät ja kääntäkäät purjeet! Noin poikaseni!"

"Kaikki tehty katteini!"

"Peräsin tuulen alle – purjeet pingalleen vasemmalla puolen! Valmiit kääntämään! Vasemmalle, vasemmalle! Nyt poikaseni! Ja valmiit olimme! Suoraan eteenpäin!"

Lautta kulki hiljalleen keskelle virtaa: pojat käänsivät nokan matkan mukaan ja alkoivat soutaa. Vesi joessa oli jokseenkin alhaalla, jonkatähden se ei juossutkaan kiivaammin kuin pari penninkulmaa tunnissa. He puhuivat tuskin sanaakan seuraavan neljännes tunnin ajalla. Nyt kulki lautta ulohtaalla olevan kauppalan sivuitse. Pari tai kolme tuikkavaa kynttilää näyttivät missä se oli – toisella puolen tuon epä-määräisen, avaran tähdillä valaistun vedenpinnan – rauhallisesti lepäävänä ja tietämötöinnä tuosta suuresta tapauksesta, joka nyt tapahtui. Musta-Kostaja seisoi edelleen liikkumatoinna, kädet ristissä ryntäillä, heittäen "viimeisen silmäyksen" niille paikoille, joilla hän oli nauttinut ennen paljon iloa, vaan viimeisinä aikoina paljon suruakin ja toivoi että tyttö nyt näkisi hänet tuolla myrskyisellä merellä käyvän pelkäämättä, hymyhuulin, vaaroja, kuolemaa ja kovaa kohtaloansa kohden. Se ei kovin vaivannut hänen mielikuvitustansa, muuttaa Jackson'in saari kauppalan näkyvistä, ja niin katsoi hän vielä kauppalaan viimeisen kerran muserretulla vaan kumminkin tyytyväisellä sydämellä. Toisetkin merirosvot heittivät sille viimeisen silmäyksen; ja katselivat sitä niin kauan, että olivat mennä sivu saaren. Vaan he keksivät vaaran ajoissa, ja jouduttautuivat välttämään sitä. Noin kello kahden aikana aamuisella tarttui lautta luodolle, parisataa syltä saaren yläpuolella, josta he polkkasin kantoivat tavaransa maalle. Lautalla oli vanha purje riekale, tämän ottivat he, ja laativat siitä jonkinlaisen teltan, kalujen suojaksi; itse tahtoivat he maata paljaan taivaan alla hyvällä säällä, niinkuin ainakin lainrikkojat.

He tekivät tulen metsään suuren hirren viereen, noin kaksi tahi kolmekymmentä askelta rannalta, keittivät sitten paistinpannussansa vähän sianlihaa illalliseksi, ja käyttivät samalla puolet maissi-jauhovarastostansa. Tällainen vapaa kestitsiminen, tutkimattoman ja asumattoman saaren immellisissä metsissä tuntui heistä hyvin hauskalta, ja he päättivät, ett'eivät enää kuunaan palajaisi sivistyksen seutuville. Tuo leimuava tuli valaisi heidän muotonsa, ja heitti punertavan valonsa noille patsaan muotoisille puunrungoille heidän metsä-tempelissänsä, ja tuolle välkkyvälle vihannuudelle ja metsissä kasvaville viinaköynnöksille. Kun viimeinen kimpale murakkaa läskiä oli syöty, ja maissi-puuro kaikki sisään ahdettu, vetäytyivät pojat nurmikolle tyytyväisinä. He olisivat kyllä löytäneet viileämmänkin paikan, vaan he eivät tahtoneet menettää niin romantillista nautintoa, kun paistauminen tulen ääressä oli.

"Eikös tämä ole pulskaa?" sanoi Joe.

"Tämä nyt on jotakin," sanoi Tom.

"Mitähän muut pojat sanoisivat, jos näkisivät meidät?"

"Sanoisivat? Oh he antaisivat vaikka päänsä, kun vaan saisivat olla mukana – eikö niin Hucky?"

"Niinpä luulen," sanoi Huckleberry; "minä puolestani olen tyytyväinen. Minä en halua parempaa kuin tämä. Tavallisesti en saa milloinkaan kyllältä ruokaa – ja täällä ei voi kukaan tulla potkimaan ja haukkumaan onnetointa."

"Tämä on juuri minun elämääni tämä," sanoi Tom. "Täällä ei tarvitse nousta varhain aamuisilla ylös, ei mennä kouluun, ei peseytyä, eikä muuta semmoista jonkin joutavaa. Merirosvolla, näet sä Joe, ei ole niin mitään tekemistä, kun hän on maalla, vaan erakon, hänen täytyy rukoilla koko joukko rukouksia, ja toisekseen mitä iloa hänellä on, kun hän on noin yksinään."