Tom Sawyer

Tunnit kuluivat hitaasti, ja nälkä oli taas saapuvilla vaivaamassa vankia. Osa Tom'in kakkarapuoliskosta oli jälellä, he jakoivat ja söivät sen. Vaan tämä ei vaikuttanut muuta kuin kiihotti heidän nälkäänsä.

Tom sanoi:

"Ssi! Kuulitko?"

Kumpikin pidätti henkeänsä ja kuuntelivat. Ääni kuului, joka oli kuin hyvin heikko kaukainen huuto. Tom vastasi heti, otti Becky'ä kädestä, ja läksi haparoimaan pitkin käytävää, ääntä kohti. Nyt kuunteli hän uudelleen; taas kuului ääni, ja tällä kertaa selvästi lähempää.

"Siellä ovat he!" sanoi Tom; "he tulevat! Eteenpäin nyt Becky – nyt ei ole enää hätää!"

Vankien ilo oli milt'ei kertomaton. Kumminkin kulkivat he hitaasti eteenpäin; tiellä oli usein kuoppia, joita piti karttaa. He tulivat kohta tällaisen reunalle. Tämä voi olla kolmen jalan syvyinen, voi olla sadankin – kaikissa tapauksissa ei sen yli päässyt. Tom heittäysi mahallensa, ja haparoi käsillänsä niin syvään kun voi. Pohjaa ei tuntunut. Heidän täytyi jäädä tähän odottamaan, kunnes etsijät tulivat. He kuuntelivat; tuo kaukainen huuto eteni selvästi etenemistään! Vielä silmän räpäys tai pari, ja sitä ei kuulunut ollenkaan. Mikä musertava onnettomuus! Tom huusi kunnes äänensä painui, vaan turhaan. Hän puhutteli toivollisesti Becky'ä, vaan pitkä ijankaikkisuus kului, ilman että mitään kuului.

Lapset haparoivat takaisin lähteelle. Aika kului hitaasti; he nukkuivat taas, ja heräsivät nälkäisinä ja epätoivon alaisina. Tom luuli jo olevan Tiistain.

Nyt juolahti jotakin mieleensä. Heti vieressä oli joitakuita sivu-solia. Ennen tutkia näitä, kuin viettää pitkät tunnit työttömyydessä. Hän otti paperileija-nuoran taskustansa, kiinitti sen ulospistävään kallioon, ja he läksivät liikkeelle. Tom, edellä, pitäen nuora-kerää kädessänsä eteenpäin haparoidessansa. Kun he olivat kulkeneet eteenpäin noin kaksikymmentä askelta loppui käytävä syvällä kuopalla. Tom laskeusi polvillensa, ja kopeloi käsillänsä, ensin alaspäin, sitten nurkkaa niin pitkälle, kuin hän vaaratta voi tehdä, hän koetti kuroittaa vielä etemmäksi oikealla, ja samassa näkyi kallion takaa, ei kahdenkaankymmenen sylen päästä, inhimillinen käsi, jossa oli kynttilä! Tom päästi kaikuvan ilohuudon; vaan samassa silmänräpäyksessä tuli se ruumis esiin, johon käsi kuului, ja se oli – Indiani-Joen! Tom oli kuin halvattu; hän ei voinut väräyttää jäsentäkään. Ensi silmänräpäyksessä oli hän syvästi kiitollinen siitä, kun näki "Espanialaisen" ottavan "lipettiä'n" ja katoavan näkyvistä. Tom kummasteli, ett'ei Joe tuntenut hänen ääntänsä ja tullut murhaamaan häntä, joka oli ollut vierasna-miesnä häntä vastaan. Vaan kaiku oli varmaankin muuttanut hänen äänensä. Tämä oli epäilemättä syynä siihen, sanoi hän itsekseen. Pelko heikonti joka lihaksen hänen ruumiissansa. Hän päätti jäädä lähteelle, jos hänen voimansa ensiksikin myöntäisivät niin paljon, että hän pääsisi sinne takaisin, eikä mikään voisi pakoittaa häntä enää antautumaan sellaiseen vaaraan kuin tulla vastatusten Indiani-Joen kanssa. Hän ei virkkanut mitään Becky'lle koko asiasta. Hän sanoi tytölle, että hän huusi vaan "koetteeksi."

Vaan pitkänpäälle poistaa nälkä ja onnettomuus kaiken pelon. Pitkällinen, ikävä odotus lähteellä, ja pitkä uni tekivät muutoksen. Lapset heräsivät, hirmuisen nälkäisinä. Tom luuli olevan Keskiviikon tai Torstain, ehkäpä jo Perjantain tai Lauantainkin, ja etsinän olevan lopussa. Hän esitteli toisen käytävän tutkisteltavaksi. Hän ei enää pelännyt kohtausta Indiani-Joenkaan kanssa. Vaan Becky oli hyvin heikko. Tyttö oli vaipunut surulliseen synkkämielisyyden tilaan, josta hän ei tahtonut antaa herättää itseänsä. Hän sanoi tahtovansa odottaa siinä, jossa hän nyt oli, kunnes kuolema tulisi – johon ei enää ollut pitkä aika. Hän käski Tom'in ottamaan paperileijunsa nuoran ja menemään keksintä-retkille, jos niin tahtoisi; vaan pyysi hartaasti häntä välistä tulemaan takaisin, puhelemaan kanssansa. Tom'in täytyi luvata olla hänen luonansa, kun tuo kauhistava silmänräpäys tuli, ja pitää hänen kättänsä kädessään, kunnes kaikki oli loppunut. Tom, tunteet kurkussa, ikäänkuin olisi tahtonut tukehtua, suuteli häntä, ja oli olevinansa, niinkuin olisi aivan varma siitä, että hän joko löytäisi etsiät tai uloskäytävän luolasta; alkoi nelinkontan ryömiä, paperileijun nuora kädessä, pitkin erästä käytävää, nälän ja surullisten aavistusten vaivaamana.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Tiistai-ilta oli käsissä. Pietarissa vallitsi vielä suru. Kadonneita lapsia ei oltu löydetty. Kirkossa oli rukoiltu heidän edestänsä, ja monta sydämen pohjasta lähtevää yksityistäkin rukousta oli lähetetty korkeuteen; vaan tähän saakka ei ollut ilahuttavia sanomia saapunut luolasta. Useammat etsiöistä olivat heittäneet hakemisensa ja palanneet jokapäiväisiin askareihinsa, selittäen, ett'ei lapsia enää kuunan löydettäisi. Rouva Thatcher oli hyvin heikko ja houraili usein. Se oli aivan mieltä murtavaa, sanoivat ihmiset, kuulla hänen huutavan lastansa, jolloin hän aina nosti päätänsä ja voi kuunnella minuutin kerrallansa, antaen sen sitten väsyneenä ja voivotellen vaipua päänalaiselle. Täti Polly oli vaipunut hiljaiseen alakuloisuuteen, ja hänen harmaa tukkansa oli muuttunut milt'ei valkeaksi. Kauppalan asukkaat menivät levolle, surullisina ja toivottomina, Tiistai iltana.

Puolen yön aikana alkoivat kellot hurjasti soida, ja tuskin silmänräpäyksen aikaa ennätti kulua, kuin jo kadut vilisivät puolialastomia ihmisiä, jotka huusivat: "Tulkaa ulos, tulkaa ulos! He ovat löydetyt! He ovat löydetyt!" Pannut ja torvet lisäsivät rämäkkätä, suurella joukolla vetäysi asukkaat joenrannalle päin, tapasivat lapset istumassa avonaisissa vaunuissa, jota iloitsevat kansalaiset vetivät ja seurasivat, kotimatkalla vähänväliin hurraten! Ilo-valkeita loisti kaikkein ikkunoista, eikä kukaan ajatellutkaan mennä uudelleen levolle; tämä oli juhlallisin yö, kuin tuo pieni kauppala kuunaan oli nähnyt. Ensimäisen puolen tunnin kuluessa kulki kaupunkilaisia hanhen marssissa tuomari Thatcherin huoneitten läpi, likistivät ja suutelivat pelastettuja, puristivat rouva Thatcherin kättä, koettivat puhua, vaan eivät voineet, heittäytyivät ulos huoneesta, tiputellen kyyneleitä pitkin permannoita.

Täti Pollyn onni oli täydellinen, ja rouva Thatcherin milt'ei samoin. Se tulisi vasta oikein täydelliseksi, kun sanansaattaja, joka oli laitettu luolaan, saisi sanoman tästä hänen miehellensä. – Tom makasi sohvalla, uteliaan kuuliakunnan keskellä, ja kertoi historian tuosta kummallisesta tapauksesta, jonka hän kauneuden vuoksi koristi monella kummastuttavalla lisäyksellä, lopettaen sillä kertomuksella, kuinka hän jätti Becky'n ja läksi keksintä-retkelle, kuinka hän seurasi kahta käytävää niin pitkälle, kuin hänen leijo-nuoransa myönsi, kuinka hän kolmattakin oli kulkenut jo nuoran pituuden ja oli kääntymäisillään takaisin, kun hän huomasi kaukaisen pilkun, joka oli päivän näköistä, kuinka hän jätti nuoran ja haparoi sen luokse, pisti päänsä ja puolen ruumistansa ulos pienestä reiästä ja näki tuon leveän Missisippi virran hiljalleen juoksevan edelleen. Jos nyt sattumuksesta olisi ollut yö, niin hän ei olisi nähnyt tätä valo-pilkkua, eikä olisi enää uudelleen koetellut tätä solaa. Hän kertoi, kuinka hän palasi Becky'n luo, ja ilmoitti hänelle tämän iloisen sanoman, ja kuinka Becky käski hänen olla ääneti, eikä häiritä häntä tuollaisella puheella, sillä hän oli väsyksissä, tiesi kuolevansa ja toivoikin sitä. Hän kertoi, mikä työ hänellä oli saada Beckyä uskomaan, ja kuinka Becky sitten oli kuolla ilosta, kun hän oli urrinut sille paikalle, josta hän todellakin näki tuon sinertävän päivän pilkun, kuinka hän pakkausi ulos reiästä ja auttoi sitten Beckyä ulos, kuinka he itkivät ilosta, kuinka joitakuita miehiä sousi heidän sivutsensa, ja kuinka Tom huusi heille, ja kertoi onnettoman tilansa, kuinka miehet eivät ensiksi uskoneet heidän kummallista kertomustansa, "sillä", sanoivat he, "te olette viisi peninkulmaa sen laakson alapuolella, jossa luola on," kuinka he sitten ottivat heidät venheesen, veivät muutamaan taloon, antoivat heille iltaista, ja antoivat heidän levähtää pari tuntia pimeän tultua, ja toivat sitten heidät kotia.

Ennen päivän koittoa oli tuomari Thatcher, ja se vähäinen joukko, joka vielä oli luolassa etsimässä, saatu käsiin, jolloin he saivat tiedon tästä suuresta uutisesta.

Tom ja Becky tulivat kohta huomaamaan, ett'ei kolmen vuorokauden vaivat ja nälkä olleet niin kohta korjatut. Heidän piti olla sängyssä koko Keskiviikko ja Torstai, ja näyttivät tulevan aina väsyneemmiksi ja heikommiksi. Tom oli hetkisen jalkeella Torstaina, kävi kaupungilla Perjantaina, ja Lauantaina oli hän entisissä voimissaan, vaan Becky ei jättänyt huonettansa ennen Sunnuntaita, ja silloinkin vielä oli hän niin huonon näköinen, kuin olisi sairastanut kovan taudin.

Tom sai kuulla, Huck'in sairastavan, ja läksi Perjantaina katsomaan häntä, vaan hän ei voinut päästä sairashuoneeseen tänään, eikäpä vielä Lauantaina eikä Sunnuntainakaan. Sitten laskettiin hänet joka päivä, vaan häntä kehoitettiin olemaan vaiti tapauksesta luolassa, ja yleisesti välttää mieltä-liikuttavia keskusteluaineita. Douglaan leski oli aina läsnä valvomassa, ett'ei kieltoa rikottaisi. Kotonaan sai Tom kuulla tapauksista Cardiff Hill'illä, kun myös sen että rehvanan ruumis oli löydetty joesta lossi-ryvin vierestä; hän oli ehkä hukkunut koetellessaan päästä pakoon.

Noin neljätoista päivää sen jälkeen, kuin Tom oli pelastautunut luolasta, meni hän Huck'in luo, joka nyt oli saanut kyllin voimia kuulemaan mieltäliikuttaviakin puheita, ja Tom'illa oli mielestänsä kerrottavaa yhtä ja toista, jonka pitäisi huvittaa Huck'ia. Hänen tiensä kulki tuomari Thatcherin kartanon sivuitse, ja hän seisahtui siihen, nähdäksensä Becky'ä. Tuomari ja joitakuita hänen ystäviänsä, alkoivat puhella Tom'in kanssa, ja muuan heistä kysyi pilkallisesti, jos häntä halutti vielä mennä luolaan. Tom vastasi, ett'ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, eikä sanonut olenkaan pelkäävänsä.

Tuomari sanoi:

"Hyvä; sitä en epäile vähääkän, ett'ei muita löytyisi samallaisia kuin sinä. Vaan siitä asiasta olemme me pitäneet huolta. Tästä lähin ei enää kukaan tule eksymään luolaan."

"Miten niin?"

"Siten kuin minä rauvotin rautapellillä sen suuren oven, luolan suulla, pari viikkoa takaperin, ja varustin sen kolmella lukolla, joihin avaimet ovat taskussani."

Tom kävi vaaleaksi kuin palttina.

"Mikä sinulla on poika? Pian joku! Juoskaa hakemaan lasi vettä!"

Vettä tuotiin ja räiskytettiin hänen silmillensä.

"Noin, nyt sinä olet ihmisen näköinen taas. Mikä sinulle tuli, Tom?"

"Ai, ai, tuomarikulta, Indiani-Joe on luolassa."

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Monjaitten minuuttien kuluessa oli uutinen levinnyt yltä ympäriinsä, ja tusinoittain miehillä täytettyjä venheitä oli matkalla Mc Douglaan luolaan, näitä seurasi höyry-lossi, täynnä ihmisiä. Tom oli samassa venheessä kuin tuomari Thatcher. Kun luolan ovi oli avattu, näyttäytyi surullinen näky synkässä hämärässä, joka vallitsi sisäpuolella. Indiani-Joe makasi kuoliaana lattialla, naama niin likellä oven rakoa kuin mahdollista, ikäänkuin toivova silmänsä olisi tahtonut olla kiinitetty viimeiseen silmänräpäykseen, siihen valoon ja vapauteen, joka vallitsi ulkopuolella. Tom oli liikutettu, sillä hän tiesi omasta kokemuksestansa, mitä tuo onnetoin oli saanut kärsiä. Hänen säälinsä oli herätetty, vaan kumminkin tunsi hän nyt äärettömän huojentavan ja varmuuden tunteen, joka aivan suuressa määrässä, josta hän ei vielä tätä ennen ollut täysin selvillä, antoi hänen ymmärtää, kuinka suuri kauhistuksen paino oli levännyt hänen sydämellänsä, aina siitä päivästä, kuin hän oli kohottanut äänensä tuota verta janoavaa yhteis-kunnan vihollista vastaan.

Indiani-Joen veitsi oli hänen vieressänsä, – terä poikki. Suuri pelkka, jolle ovi oli asetettu, oli rikki hakattu ja läpiporattu ahkeralla työllä; turhaa työtä, sillä kallio muodosti luonnollisen kynnyksen ulkopuolella, johon veitsi ei olisi vaikuttanut mitään. Muuta vahinkoa ei ollut tullut, kuin se, että veitsi oli katkennut. Vaan, jos ei tällaista kivi estettä olisi ollutkaan, niin oli työ sittenkin turhaa, sillä, jos hän olisi onnistunutkin saamaan pois pelkan, ei hän olisi voinut kiusata ruumistaan siitä ahtaasta raosta, joka oli oven ja maan välillä – ja sen tiesi hän. Siis oli hän kaivanut tätä, ainoastaan tehdäksensä jotakin – kuollettaaksensa pitkiä tuntia – lievittääksensä sielunsa vaivoja. Tavallisesti löytyi tässä luolassa joitakuita kynttilän kappaleita, siellä täällä rakoloissa, jääneitä sinne, siellä käviöiltä; vaan nyt siellä ei löytynyt yhtään. Vanki oli etsinyt ne käsiinsä ja syönyt. Hän oli onnistunut saada kiini muutamia yölepakoitakin ja syönyt nekin; kynnet oli hän jättänyt jälelle. Onnetoin oli kuollut nälkään. Eräälle paikalle oli koppa-kiveä hitaasti muodostunut vuosisatojen kuluessa, tätä kasvatti vedentippuminen eräästä kivi huipusta yläpuolella. Tähän koppakiveen oli onnetoin saanut koverretuksi matalan kuopan, kerätäksensä siihen tuon kalliin pisaran, joka tipahti joka kahdeskymmenes minuutti, kellon yksitoikkoisella tarkkuudella – teelusikallinen joka neljäskolmatta tunti. Tämä tippa tipahti jo silloin, kuin Pyramidit olivat uudet, kuin Troja hävitettiin, kuin Rooma perustettiin, kuin Kristus ristiin-naulittiin, kuin Valloittaja perusti Englandin vallan, kuin Kolumbo läksi keksintö-retkelleen, kuin Lexington'in verisauna vielä oli "uutinen." Se tipahtaa vielä nytkin; se tulee vielä edeskinpäin tipahtamaan, vielä sittenkin, kuin nämä tapaukset ovat vaipuneet historian ehtoo-varjoihin ja satujen hämärään unhotuksen pimeyden nielemänä. Onkos kaikella tarkoituksensa ja tehtävänsä? Onko tämä pisara malttavaisesti tipahdellut viisituhatta vuotta, ollaksensa valmis täyttämään tämän katoovaisen ihmis-itikan tarpeita, ja onko sillä vielä tärkeä tarkoitus täytettävänä, kymmenen tuhannen vuoden kuluttua? Sama se. Monta, monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tuo onnetoin puoliveri koversi kiven, siihen kerätäksensä nuo arvaamattoman kalliit pisarat, vaan vielä tänäkin päivänä, kuin matkustaja tulee katselemaan ihmeitä Mc Douglaan luolassa, katselee hän pisimmän aikaa tätä merkillistä kiveä ja hitaasti tipahtavaa vesipisaraa. Indiani-Joen pikari on merkillisin luolan ilmiöistä; ei edes "Aladdinin linna" voi vetää sille vertoja.

Indiani-Joe haudattiin liki luolan suuta, ja kansaa keräytyi sinne sekä venheillä että muilla ajokaluilla kaikista kylistä ja taloista ympäristössä, aina seitsemän peninkulman päästä; he toivat mukanansa kaikki lapsensa ja kaikenlaista ruokatavaraa, ja sanoivat, että heillä oli milt'ei yhtä hauska hänen hautajaisissansa, kuin ehkä olisi ollut häntä hirttäissä.

Nämä hautajaiset estivät erään seikan – anomus kirjan kuvernöörille, jossa pyydettiin armoa Indiani-Joelle. Tämä anomuskirja oli saanut suuren joukon allekirjoituksia; monta vetistä ja kaunopuheliasta kokousta oli pidetty, ja lähetys-kunta jumalillisia akkoja oli valittu, joiden syvässä murhe puvussa piti mennä kuvernöörin luokse vaikeroimaan ja rukoilemaan häntä olemaan armeliaan aasin, joka polkisi velvollisuutensa jalkainsa alle. Indiani-Joen luultiin tappaneen viisi kauppalan asukasta; vaan mitä siitä? Jos hän olisi ollut itse perkele, niin olisi sittenkin löytynyt kyllinkyllä raukkoja, jotka olisivat olleet valmiit töhräämään nimensä anomuskirjan alle, ja vuodattamaan kyyneleitä heikontaneista ja aina vuotavista kyynellähteistänsä.

Aamulla hautaisten jälkeen vei Tom Huck'in yksityiselle paikalle, saadaksensa keskustella hänen kanssansa vieraitta miehittä. Huck oli jo Wallisarilta ja Douglaan leskeltä kuullut Tom'in seikasta luolassa, vaan Tom sanoi luulevansa, ett'eivät he olleet kertoneet eräästä asiasta, ja se oli juuri siitä asiasta, kuin hän tahtoi puhella. Huck'in muoto synkistyi. Hän sanoi:

"Minä tiedän mitä se on. Sinä kävit numero kakkosessa etkä löytänyt muuta kuin viinaa. Kukaan ei ole sanonut sitä minulle, että se olit sinä, vaan minä arvasin heti, kun kuulin puhuttavan tuosta viinajutusta, että se olit sinä; ja minä tiesin, ett'et ollut löytänyt rahoja, sillä siinä tapauksessa olisit sinä millä neuvoin hyvänsä hankkiutunut minun luokseni, kertomaan minulle, jos et kellenkään muille olisi sanonutkaan siitä sanaakaan. Tom, jokin on aina sisässäni sanonut, ett'emme koskaan saisi käsiteltäväksemme niitä lanttia."

"Ei, Huck, minä en ole koskaan kielinyt sanaakaan kapakan isännän päälle. Etkös muista, että kapakka oli vielä hävittämättä sinä Sunnuntaina, kuin minä olin huvimatkalla. Etkös muista, että sinun piti vahtia sinä yönä?"

"Niin, se on tosi! Tuntuu kuin olisi vuosi kulunut siitä. Se oli sama yö kuin seurasin Indiani-Joe'a lesken luokse."

"Sinä seurasit häntä?"

"Seurasin – vaan älä hiisku siitä kellenkään. Ehkä Indiani-Joella on ystäviä elossa. En tahtoisi heitä vihollisikseni. Jos hän ei nyt ole Teksaksessa tai muutoin varma, niin on koko syy minun niskoillani."

Sitten kertoi Huck koko menettelynsä, josta Tom tunsi ainoastaan osan, jonka Wallisari oli jutellut.

"No niin, sanoi Huck sen jälkeen," olipa se nyt kuka hyvänsä, joka korjasi viinan, niin luullakseni korjasi hän myöskin rahat – kaikissa tapauksissa ovat ne menneet meiltä, Tom."

"Huck, rahat eivät ole kuuna kullan valkeana olleet siinä numero kakkosessa!"

"Mitä?" Huck tarkasteli ystävänsä muotoa. "Tom, oletko sinä taas rahain jälillä?"

"Huck, ne ovat luolassa!"

Huck'in silmät välkkyivät.

"Sanopa tuo uudelleen, Tom."

"Rahat ovat luolassa!"

"Tom – vaan kunniasi sanalla nyt – onko se totta vai leikkiä?"

"Totta, Huck, niin puhdasta totta, kuin elämässäni olen puhunut.

Tahdotko seurata minua sinne, ja auttaa minua niitä kantamassa?"

"Siitä voit olla varma. Kun vaan pääset sinne hengen vaaratta."

"Huck, me pääsemme sinne ilman vähintäkään vaaraa."

"Finemang," sanoi Mooperin muija! Minkätähden luulet rahain – "

"Huck, odotahan siksi kuin olemme siellä. Jos emme löydä niitä sieltä, niin saat rumpuni ja kaikki, mitä minulla on. Niin totta kuin minun nimeni on Tom."

"Hyvä – sanasta miestä sarvesta härkää. Milloin lähdemme?"

"Vaikka paikalla, jos niin tahdot. Oletkos kyllin voimissasi?"

"Onko se syvässäkin luolassa? Minä olen nyt ollut jalkeilla kolme, neljä päivää, vaan minä en jaksa kulkea pitemmältä kuin peninkulman, Tom – varsinkin luulen niin."

"Kellä muulla hyvänsä on se viidenpeninkulman syvyydessä, Huck, vaan minä tiedän oikotien, jota ei kukaan muu tunne, Huck, minä soudan sinut perille asti venheellä. Minä tuon venheen tänne ja soudan sen takaisinkin, aivan yksinäni. Sinun ei tarvitse panna rikkaa ristiin."

"Ei muuta kuin tielle, Tom."

"Se on hyvä. Meidän pitää ensiksi ottaa mukaamme vähän leipää ja lihaa, piippumme, yksi tai pari pussia, joitakuita leiju-nuoria, ja koko joukko näitä uusia kapineita, joita he kutsuvat tulitikuiksi. Usko, jos tahdot, niin toivoin, viimeksi kuin kävin tuolla, monta kertaa, että näitä olisi ollut mukanani edes joitakuita."

Paikalla jälkeen puolen päivän lainasivat pojat pienen venheen eräältä poissa olevalta porvarilta, ja läksivät heti matkalle. Kun he olivat useampia peninkulmia "Luola laakson" alapuolella, sanoi Tom:

"Kallion seinä on täällä yhden näköinen aina Luolalaaksosta saakka, näetkö – ei taloja, ei halkopinoja, ei muuta kuin pensaita. Vaan näetkös tuota valkoista pilkkaa tuolla ylhäällä, tuota, josta maa on vierynyt? Se on muuan merkistäni. Nouskaamme nyt maalle."

"Huck, siltä paikalta, jossa nyt seisot, voisit ongen vavalla ylettää siihen reikään, josta minä marrin ulos; koetas, jos voit nähdä sitä."

Huck tirkisteli joka paikkaan, vaan ei keksinyt mitään. Tom pistäysi ylpeästi erääsen väripuu-pensaasen ja sanoi:

"Tässä näet sen! Katsos, Huck, tämä on hauskin kuoppa koko maassa. Mutta älä vaan puhu tästä kellenkään. Minä olen aina toivonut päästä ryöväriksi, vaan minä tiesin, että minulla piti olla juuri tällainen luola, ja mistä löytäisin, siinä oli juuri temppu. Nyt meillä on se, ja nyt emme puhu tästä kellenkään muille kuin Joe Harper'ille ja Ben Rogers'ille – sillä luonnollisesti pitää meitä olla koko joukko ryöväriä, muutoin on se kovin köyhää. Tom Sawyers'in Ryöväri-joukko – kuuluu aivan hyvältä, vai mitä Huck?"

"Kuuluupa kyllä; Tom. Vaan keltä me ryöväämme?"

"Oh, keltä hyvänsä. Väjymistä sitä käytetään enin."

"Ja tappaa heidät."

"Ei, ei aina. Vangita heidät luolaan, kunnes maksavat lunnaat edestänsä."

"Mitä lunnaat ovat?"

"Rahoja. Heidät pakoitetaan lainaamaan ystäviltänsä kaikki, mitä vähänkin saavat, ja jos he eivät vuoden kuluttua ole maksaneet lunnaitaan, niin tapetaan heidät. Tämä on tavallinen menettely. Vaan naisia ei tapeta. Heidät vaan vangitaan, eikä tapeta. He ovat aina kauniita ja rikkaita, vaan julman pelkuria. Heiltä otetaan kellot ja muut omaisuudet, vaan, kun heitä puhutellaan, niin otetaan aina lakki pois päästä kohteliaisuuden vuoksi. Ryövärit ovat paljon kohteliaampia kuin muut ihmiset – sen saat nähdä mistä kirjasta hyvänsä. Sitten rakastuvat he meihin, ja, kun ovat olleet yhden tai pari viikkoa luolassa, herkiävät he itkemästä, ja sitten on aivan mahdotointa saada heidät pois sieltä. Jos ajasitkin ulos heidät, niin tulevat he paikalla takaisin. Niin se on kaikissa kirjoissa."

"Vaan tuohan on oikein juhlallista, Tom. Minä luulen sen olevan paremman kuin olla merirosvona."

"Niin, on se parempi tavallansa sen puolesta, että on aina likellä kotiansa, cirkusta, ja muita tuonlaisia."

Kaikki valmistukset olivat nyt tehdyt, ja pojat marrivat reijästä sisään, Tom edellä. He vetäysivät vaivaloisesti pienen ja ahtaan solan alasuulle, panivat kiini leiju-nuoransa, ja kulkivat edelleen. Joitakuita askeleita ja he olivat lähteellä. Tom tunsi väristyksen koko ruumiissansa. Hän näytti Huck'ille kynttilän jäännöksen, joka oli istutettu savella seinään, ja kertoi, kuinka hän ja Becky olivat nähneet sen liekin kamppailevan ja sammuvan.

Poikain puhe alkoi nyt muuttua kuiskeeksi, sillä paikan hiljaisuus ja pimeys painoi heidän mieltänsä. He menivät etemmäksi, kääntyivät Tom'in toiselle solalle ja kulkivat sitä, kunnes tulivat jyrkäykseen. Kynttilät ilmaisivat nyt sitä, ett'ei se ollutkaan pohjatoin syvyys, vaan ainoastaan jyrkkä savi-mäki, noin kahden tai kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tom kuiskasi:

"Nyt saat nähdä jotakin, Huck."

Hän kohotti ylös kynttilänsä ja sanoi:

"Katso niin pitkälle nurkan taakse kuin voit. Näetkös tuota? Tuota – tuolla suurella kalliolla toisella puolen – piirretty kynttilällä."

"Tom se on risti!"

"No, missä sinulla on nyt numero kakkosesi? 'Ristin alla,' eikö niin?

Juuri tuolta näin minä Indiani-Joen tulevan esiin kynttilöinensä, Huck!"

Huck katsoa tuijotti hetkisen tuota salaista merkkiä, ja sanoi sitten vapisevalla äänellä:

"Tom, korjataan luumme täältä!"

"Mitä! Ja jätetään aarre?"

"Niin, jätetään se. Indiani-Joen haamu vallitsee varmaankin tuolla."

"Eikö mitä, Huck, eikö mitä. Hän kummittelee sen paikan ympärillä, johon kuoli – tuolla luolan suulla – viisi peninkulmaa täältä."

"Ei, Tom, sitä hän ei tee. Hän pysyttelekse rahain ympärillä. Minä tunnen kummitusten tavan, niinkuin sinäkin."

Tom alkoi pelätä, että Huck'illa oli oikein. Epäilyksiä alkoi nousta hänen sielussansa. Silloin juohtui hänelle jotakin mieleen.

"Kuules nyt, Huck, minkälaisia pöllöjä me olemme! Ei Indiani-Joen haamu voi tulla sinne, jossa risti on!"

Se naula veti.

"Tom, tuota en tullut ajattelemaan. Vaan se on tosi. Se on meidän onnemme, että risti on tuossa. Nyt luulen voivamme kavuta alas etsimään arkkua."

Tom kulki edellä, upoten syvään saveen joka askeleella. Huck seurasi perästä. Neljä käytävää yhtyi tähän pieneen luolaan, jossa tuo suuri kallion möhkäre oli. Pojat tarkastelivat kolmea niistä, vaan seurauksetta. He löysivät pienen koperon, joka oli lähinnä kalliota, ja siinä huopa-käärröksen; sen vieressä vanhan housunkannakkeen, tähteitä palvatusta sian lihasta, ja puhtaaksi kalutuita linnun luita. Vaan raha-arkkua ei näkynyt. Pojat tarkastelivat paikkaa, kerta toisensa perästä, vaan turhaan. Tom sanoi:

"Hän sanoi, ristin alla. Tämähän on lähinnä ristin alla. Se ei voi olla kallion alla, sillä se on kovin likellä maata."

He etsivät vielä kerran joka paikasta ja istuutuivat sitten alakuloisina. Huck ei tiennyt minkäänlaista neuvoa. Hetkisen kuluttua sanoi Tom:

"Katsos Huck; tässä on jälkiä ja kynttilän talia savessa, tällä puolen kalliota, vaan ei toisella puolen. Mitähän se on? Minä luulen sittenkin, että rahat ovat kallion alla. Minäpä kaivan vähän savea."

"Tuo ei ollut hulluinta!" sanoi Huck innostuneena.

Tom'in "milt'ei oikea Barlow", oli käsissä silmänräpäyksessä, ja hän ei ollut kaivanut neljääkän tuumaa syvälle, ennen kuin lauta tuli vastaan.

"Hehei, Huck! Kuuletko?"

Huck alkoi nyt myös kaivaa ja raapia. Joitakuita lautoja oli kohta paljastettu, ja pois otettu. Ne peittivät erään luonnollisen luolan, joka oli kallion alla. Tom hyppäsi sinne ja ojensi kynttelinsä niin kauas kallion alle kuin mahdollista, vaan ei sanonut voivansa nähdä luolan loppua. Hän esitteli keksintä-retkeä. Hän kumartui alas ja astui sisään; kaita tie meni vähitellen alamäkeä. Hän seurasi tätä luikertelevaa käytävää, ensiksi oikealle, sitten vasemmalle, Huck aivan kantapäillä perässänsä. Vähän ajan perästä seisahtui Tom eräässä äkki-käännöksessä, ja huudahti:

"Hyvä Jumala; katso tänne Huck!"

Tällä kertaa oli se varmaankin raha-arkku, joka oli asetettu pienen kallion koperoon erään tyhjän ruuti-pullon, kahden kotelossa olevan pyssyn y.m. rojuin kanssa yhteen.

"Viimeinkin on aarre meidän!" sanoi Huck kaivellen käsillänsä likasia rahoja. "Ajatteles, Tom, me olemme rikkaita nyt!

"Huck, minä olinkin aina siinä luulossa, että me sen löytäisimme. Se on vaikeata uskoa, vaan nyt se on meillä kumminkin varmaan! Vaan elkäämme menettäkö aikaamme tässä, mutta viekäämme se ulos. Annapas, kun koetan, jos jaksan nostaa arkkua."

Se painoi noin viisikymmentä naulaa. Tom jaksoi vaivalla nostaa sen, vaan ei kunnolla kantaa. "Tuon juuri arvasin", sanoi hän, "se näytti siltä kuin se olisi raskas, silloin kuin he kantoivat sen kummitushuoneesta – minä katselin sitä. Olipa hyvä, että otin säkit."

Kulta oli kohta säkkilöissä, ja pojat kantoivat sen risti-kallion luo.

"Hakekaamme nyt pyssyt ja ne muut kapineet," sanoi Huck.

"Ei, Huck, antaa niitten olla siellä. Ne ovat hyvät olemassa, kun alamme ryövätä. Pitäkäämme ne siellä koko ajan, ja pitäkäämme siellä juomakarkelommekin. Se on hyvin sopiva paikka pitää juomakarkeloita."

"Juomakarkelot, mitä ne on?"

"En minä tiedä. Vaan ryövärit pitävät aina juomakarkeloita, ja luonnollisesti pitää meidänkin pitää. Tule nyt Huck, me olemme jo olleet kauan täällä sisässä. Sitä paitsi on minulla nälkä. Kun pääsemme venheelle, pitää meidän syödä ja tupakoida."

He marrivat nyt esiin väripuu-pensaikosta, katselivat varovasti ympärillensä, havaitsivat ilman puhtaaksi, ja istuivat kohta syöden ja tupakoiden venheessä. Kun aurinko alkoi vaipua taivaan rannalle, työnsivät he venheen vesille ja lähtivät matkalle. Tom souti hämärässä pitkin rantaa iloisesti puhellen Huck'in kanssa, ja laski maalle kohta, pimeän tultua.

"Nyt Huck," sanoi Tom, "kätkemme rahat lesken halko-liiterin parveen, ja huomis-aamuna varhain tulemme lukemaan ja jakamaan niitä, sitten etsimme paikan metsästä, johon voimme ne kätkeä. Odota sinä tässä ja vartioi, niinkauan kuin minä juoksen hakemassa Ben Taylorin käsikärryt. Minä olen takaisin minuutin kuluttua."

Hän hävisi, ja tuli kohta takaisin kärryin kanssa, nosti säkit niille, peitti ne monjailla vanhoilla rätillä, ja lähti matkalle, vetäen kuormaa jälestänsä. Kun he tulivat Wallisarin talolle, seisahtuivat he lepäämään. Juuri kuin he alkoivat jatkaa matkaansa, tuli Wallisari ulos ja sanoi:

"Ohoi, kuka siellä?"

"Huck ja Tom Sawyer."

"Hyvä! Seuratkaa minua, pojat, kaikki odottavat teitä. No, joutukaa, eteenpäin mars; minä vedän kärryjänne. Oh hitto, eipä ne olleetkaan niin kepeät, kuin ne näyttivät olevan. Onko teillä kuormana tiiliä tai vanhaa rautaa?"

"Vanhaa rautaa," vastasi Tom.

"Minä arvasin sen; tämän kauppalan pojat menettävät aikansa ja vaivaavat itseänsä vanhan raudan romun etsimisessä, ansaitaksensa parikymmentä centiä valu-pajasta paljon ennemmin, kuin kunnon työssä, jossa saisivat puolta suuremman palkan. Vaan ihmisen luonto on nyt semmoinen. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"

Pojat tahtoivat tietää, miksi semmoinen kiiru oli.

"Älkäähän nyt olko siitä millännekään; saatte nähdä kunhan tulemme Douglaan lesken luokse."

Huck, jota aina tähän saakka oli epäluulolla kohdeltu, sanoi peloissansa:

"Herra Jones, me emme ole tehneet mitään."

Wallisari nauroi.

"Vai niin, minä en ole varma siitä, poikaseni. Minä en ole varma siitä.

Etkös sinä ole lesken kanssa hyvä ystävä?"

"Olen. Hän on varsinkin kohdellut minua aina hyvästi."

"No hyvä, mitä sinä sitten pelkäät?"

Tähän kysymykseen ei Huck ennättänyt saada selville vastausta, ennenkuin jo havaitsi itsensä Tom'in kanssa puukatuksi lesken vieras-huoneesen. Herra Jones jätti kärryt porstuan eteen ja seurasi heitä.

Paikka oli juhlallisesti valaistu, ja kaikki ne, joilla vähänkin oli sanomista kauppalassa, olivat läsnä. Thatcher'in, Harper'in, Rogers'in, täti Polly, Sid, Mary, pastori, sanomalehden-toimittaja ja joukko muita oli siellä, itsekukin parhaissa vaatteissansa. Leski otti vastaan pojat niin sydämellisesti kuin tällaisia olennoita voi vastaan ottaa, sillä he olivat aivan taliset ja saviset. Täti Polly kävi tulipunaiseksi häpeästä, ja rypisti otsaansa sekä puisti päätänsä Tom'in tautta. Kumminkaan ei kukaan kärsinyt niin kuin pojat itse. Herra Jones sanoi:

"Tom ei ollut vielä kotona, niin ett'en luullut häntä löytävänikään; vaan sitten kompastuin hänen ja Huck'in päälle juuri ovellani, ja niin toin heidät tänne suurimmalla kiiruudella."

"Se oli oikein tehty," sanoi leski. "Tulkaat mukanani, pojat."

Hän vei heidät sänkykammariinsa ja sanoi:

"Peskäät ja pukeutukaat nyt. Tässä on kahdet uudet vaatteet – paidat, sukat, kaikki täydellisesti. Ne ovat Huck'in – ei, ei kiittämistä, Huck – herra Jones on ostanut yhden puvun, minä toisen. Vaan ne sopivat teille kummallekin. Pukekaat ne päällenne. Me odotamme – tulkaat sitten alas kuin olette tarpeeksi itseänne siistineet."

Hän jätti nyt pojat yksinänsä.