Tom Sawyer

KUUDESKOLMATTA LUKU

Jokaisen oikein järjestetyn pojan elämässä tulee aika, jolloin hän tuntee polttavan halun päästä kaivamaan salattuja aarteita jostakin. Eräänä päivänä tuli tämä halu äkillisesti Tom'in päälle. Hän juoksi ulos etsimään Joe Harper'ia, vaan menestyksettä. Sitten meni hän Ben Rogers'in luo; hän oli kalassa. Heti tämän jälkeen tapasi hän Huck Finn'in, Punaisella kädellä. Huck oli se mies, jota hän tarvitsi. Tom vei hänet yksityiselle paikalle ja esitteli hänelle salaisuudessa asiansa. Huck myöntyi. Huck oli aina valmis lainaamaan kätensä semmoisiin yrityksiin, jotka tarjosivat hauskutusta ja eivätkä vaatineet rahoja: sillä hänellä oli tukalan paljo tuota aikaa, joka ei ole rahaa.

"Missä me kaivamme?" kysyi Huck.

"Oh, melkein missä hyvänsä."

"Vai niin, niitä on siis kätketty joka paikkaan?"

"Oho, ei toki. Niitä ei ole kätketty kuin vissiin paikoin, Huck – välistä saarille, välistä lahoneihin arkkuihin, jotka ovat kaivetut jonkun vanhan, mädänneen puun toisen pään alle, juuri sille paikalle, johon varjo lankeaa puoli-yön aikana; vaan enin sellaisten huoneitten laattiain alle, joissa kummittelee."

"Kuka niitä kätkee sinne?"

"No, rosvot, luonnollisesti – kenenkäs muun sinä luulet?

Pyhäkoulun-johtajainko?"

"En minä tiedä. Jos ne olisivat minun, niin en kuunaan kätkisi niitä; minä antaisin niiden huilata ja lystäileisin."

"Niin minäkin; vaan ryövärit eivät tee niin, he kätkevät ne aina, ja heittävät ne sinne. Eivät he ai'o tehdä sitä, vaan he unhottavat tavallisesti merkit, tai kuolevat he. Kaikissa tapauksissa makaavat ne pitkät ajat siellä ja ruostuvat; ja aikain kuluttua löytää joku vanhan, kellastuneen paperin, jossa seisoo miten merkit löydetään – paperin, joka kestää tutkia viikko-kauden, sillä siinä on parhaastaan merkkiä ja hyroglyfiä."

"Hyro – mitä?"

"Hyroglyfiä – kuvia ja ukkoja, ymmärrätkös, jotka eivät merkitse niin mitään."

"Onko sinulla tuollainen paperi?"

"Ei."

"No, mitenkäs sinä sitten ai'ot löytää merkit?"

"Min'en tarvitse mitään merkkiä. He kätkevät aina aarteet semmoisen huoneen alle, jossa kummittelee, tai jollekulle saarelle, tai jonkun mädänneen puun alle, joka pistää maasta ylös. Hyvä, me olemme jo kerran koettaneet Jackson'in saarta, ja me voimme koettaa sitä vielä kerran, milloin hyvänsä; sitten on meillä vanha kummituslinna tuolla 'koukussa,' ja joukko mädänneitä puita – sadottain niitä."

"Onko niiden kaikkein alla?"

"Kovin tuhma kysymys! Ei?"

"Mistä sinä sitten tiedät, minkä alta on rupeaminen kaivamaan?"

"Me kaivamme kaikkein alta."

"Vaan, Tom, tuohon menee koko kesä."

"No, mikä sitte? Otaksu, että löydät messinkikannun, jossa on sata dollaria, kaikki ruosteisia ja hauskoja, tai arkuntäyden timanttia. Mitäs siitä sanot?"

Huck'in silmät kiilui.

"Se olisi hauskaa, hauskempaa en voi toivoa. Anna minulle vaan sata dollaria, timantista en ole millänikään."

"Olkoon menneeksi. Vaan ole varma siitä, että minä en ai'o heittää pois timanttia. Jotkut niistä maksavat kyllä dollarinsa."

"Todellako! Sanotko niin?"

"Varmaan – kuka hyvänsä voi sinulle sanoa sen. Etkö sinä ole koskaan nähnyt semmoista, Huck?"

"En, muistaakseni."

"Oh, kuninkailla on ko'ottain niitä."

"Vaan minä en tunne yhtään kuningasta, Tom."

"Sen kyllä arvaan, ett'et tunne yhtään. Vaan, jos tulisit Euroopaan, niin näkisit heitä joukottain juoksentelevan ympäriinsä."

"Juoksentelevatko he ympäriinsä?"

"Juoksentelevat? – sinä olet hullu! Ei!"

"No, miksi sanot niin?"

"Äh! Minä vaan tarkoitin, että sinä saisit nähdä heitä – luonnollisesti et juoksentelevan ympäriinsä, – minkätähden he niin tekisivät? Vaan minä tarkoitan, että sinä saisit nähdä heitä – kumminkin, ymmärrätkös, vähän siellä ja vähän täällä. Aivan kuin vanhan kyyttyselän Richardin."

"Richard'in! Mikä on hänen sukunimensä?"

"Hänellä ei ollut sukunimeä. Kuninkailla ei ole muuta kuin ristimänimi."

"Eikö?"

"Ei, sanon minä sinulle?"

"Hyvä, jos he pitävät siitä, Tom, niin on hyvä; vaan minä en tahtoisi olla kuningas, ja kantaa ainoastaan yhtä ristimä nimeä, aivan kuin neekerit. Vaan minä – missä me ensin kaivamme?"

"Niin, minä en tiedä. Jos me alkaisimme sillä vanhalla mädänneellä puulla, joka on Hiljaishuone-ojan takana olevalla kukkulalla?"

"Olkoon menneeksi."

He hankkivat itsellensä rikkonaisen kuokan ja muutaman lapian, ja läksivät pitkälle matkallensa. Kun he tulivat perille, olivat he hiessä ja tuohuksissa; he heittäysivät lepäämään ja tupakoimaan erään lähellä seisovan jalavan siimekseen.

"Tästä minä pidän," sanoi Tom.

"Niin minäkin."

"Huck, jos me löydämme aarteen tästä, mitä ai'ot tehdä osuudellasi?"

"Oh, minä ostan joka ikinen päivä itselleni omena-leivoksen ja lasin vettä mehun kanssa, ja sitten ai'on myös käydä joka ainoalla cirkuksella, joka tulee kaupunkiin. Ole sinä huoleti siitä, kyllä minä hankin itselleni lystiä."

"Vai niin; no, etkös ai'o säästää mitään?"

"Säästää? Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Eipä muuta kuin se, että olisi jotakin, jolla eläisit eteenkin päin."

"Ei se kannattaisi. Isäni tulisi takaisin kaupunkiin jonakuna päivänä, ottaisi rahat minulta, jos en olisi ennättänyt hävittää niitä, ja ole varma siitä, ett'eivät ne kestäisi kauan hänen käsissänsä. Mitäs sinä ai'ot tehdä osallasi, Tom?"

"Minä ostan itselleni uuden rummun, oikein todellisen miekan, punaisen huivin, verikoiran pennun, ja sitten aio'n minä naida."

"Naida!"

"Juuri niin."

"Tom, – sinä et mahda olla oikein viisas."

"Odotahan – niin saat nähdä."

"Vaan, Tom, se nyt on tyhmin työ kuin kuunaan voit tehdä. Katsos isääni ja äitiäni. Tappelevat! Eivätkä he muuta tehneetkään. Muistan vielä hyvin kyllä."

"Mitä sitten? Se tyttö, jonka minä otan vaimokseni, ei tappele."

"Luullakseni ovat he, Tom, kaikki yhdenlaisia. Kaikki repivät he silmät päästämme. Ajattele sinä vaan vielä kerran pääsi ympäri, ennen kuin sen teet. Kyllä se on parasta, sen vakuutan. Mikä on repakon nimi?"

"Se ei ole mikään repakko, se on tyttö."

"Luullakseni on se jokseenkin sama; jotkut sanovat repakko, toiset tyttö – kummallakin on melkein yhtä oikein. Kaikissa tapauksissa, mikä hänen on nimensä, Tom?"

"Minä sanon sen sinulle vasta – en nyt."

"Vai niin – no, sama se. Se on vaan se, että sinun tultuasi naimisiin, minä tulen olemaan vielä enemmän yksinäni kuin ennen."

"Et suinkaan, sinun pitää muuttaa luokseni asumaan. Nouskaamme nyt ylös ja alkakaamme työmme."

He työskentelivät ja hikoilivat puolituntia. Ei löytynyt mitään. He kaivoivat vielä puolen tuntia; eikä nytkän paremmalla onnella. Huck sanoi:

"Kaivaavatko he aina näin syvään kuin tässä?"

"Välistä – ei aina. Tavallisesti ei. Luullakseni emme ole sattuneet oikealle paikalle."

He valitsivat uuden paikan ja alkoivat uudelleen. Työ kävi hiukan hitaammin, vaan he edistyivät kumminkin. He kaivoivat hetkisen ääneti. Viimein nojautui Huck lapionsa vartta vasten, pyhkäsi nuttunsa hihalla hikikarpalot otsaltansa ja sanoi:

"Missä ai'ot sinä kaivaa sitten, kuin olemme valmiit tämän kanssa?"

"Mielestäni pitäisi meidän koetella vanhan puun alta, joka on Cardiff Hill'illä, lesken talon takana."

"Niin, se pitäisi olla hyvä paikka. Vaan jos leski ottaa meiltä pois löytömme, Tom? Se on hänen maallansa."

"Hän ottaisi! Niin, ehkä koettaa. Vaan se, joka löytää kätketyn aarteen, on myös sen omistaja. Olipa se kenen maalla hyvänsä."

Tämä oli tyydyttävä vastaus. Työ jatkui. Vähän ajan kuluttua sanoi Huck:

"Lempo, me olemme varmaan taaskin väärällä paikalla. Mitä sinä luulet?"

"Tämä on kovin konstikasta, Huck. Minä en ymmärrä sitä. Välistä paneutuvat noita akat väliin. Pahoin pelkään siinä olevan koko sairauden nytkin."

"Ei! Noidilla ei ole valtaa päivällä."

"Se on tosi se. Sitä en tullut ajatelleeksi. Oh, nyt minä tiedän! Mimmoisia puupäitä me kumminkin olemme! Meidän pitää saada selvä siitä, mihin puun varjo lankeaa sydän-yön aikana, ja siltä, kohdalta kaivaa."

"No, hitto vieköön, siis olemme me kuhnaneet tässä koko ajan tyhjän tautta. Ja, saakeli soikoon, meidän pitää tulla tänne takaisin yöllä. Matka on niin lemmon pitkä. Voitko sinä päästä ulos?"

"Minun täytyy päästä ulos. Meidän pitääkin tehdä se jo ensi yönä, sillä jos joku keksii kuopat tässä, niin arvaa hän heti mikä on kysymyksessä ja alkaa etsiä."

"Hyvä, siis tulen minä naukumaan luoksesi ensi yönä."

"Niin. Kätkekäämme nyt aseet johonkin pehkoon."

Pojat tulivat takaisin yöllä, määrätyllä ajalla. He istuivat odottaen pimeässä. Paikka oli yksinäinen ja tunti, jonka vanhat tarut olivat tehneet juhlalliseksi. Henkiä kuiski rapisevissa lehdissä, peikot piilivät pimeissä piiloissansa, erään koiran jylhä haukunta kuului kaukaa, johon huuhkaja ruumista karsivalla huuhutuksellansa vastasi. Nämä hirvittävät seikat tekivät pojat raskasmielisiksi ja harva puheisiksi. Vähitellen otaksuivat he kellon olevan kaksitoista; he katsoivat mihin varjo lankesi ja alkoivat kaivaa. Heidän toivonsa nousi. Heidän halunsa kasvoi ja samalla heidän ahkeruutensakin. Kuoppa syveni syvenemistänsä, vaan he pettyivät aina uudelleen, kuin kuokka kalahti johonkin kovaan esineesen ja pani heidän sydämensä läpättämään. Se oli aina kivi tai juuri. Viimein sanoi Tom:

"Ei tämä maksa vaivaa. Huck, me olemme taaskin väärällä paikalla."

"Vaan se ei ole mahdollista. Me kaivamme juuri sillä paikalla, johon varjo lankesi."

"Sen tiedän, vaan tässä on toinen temppu."

"Mikä?"

"Se, että me arvailimme aikaa, luultavasti oli se liian varhain tai myöhään." Huck'ilta putosi lapio kädestä.

"Niin se on," sanoi hän. "Siinä se on koko onnettomuus. Meidän täytyy lopettaa koko työ. Me emme voi koskaan tietää aikaa tismallensa, ja paitsi sitä ovat tämmöiset yritykset kovin hirvittäviä keskellä yötä, kun peikot ja kummitukset keikkuvat ympärillä. Tuntuu kuin joku olisi takanani koko ajan; enkä tohdi kääntäytäkään; sillä toisia saattaa olla edessäni, jotka vaan odottavat tilaisuutta. On karsinut ruumistani siitä saakka kuin tulin tänne."

"Niin, jokseenkin samallaiset tunteet on minullakin ollut, Huck. Kun he kätkevät aarteen jonkun puun alle, niin panevat he melkein aina jonkun miehen ruumiin varjelemaan sitä."

"Jesus siunatkoon!"

"Niin, sen tekevät he. Niin olen aina kuullut sanottavan."

"Tom, minä en ollenkaan mielelläni kuleksi siinä, jossa kuolleita on.

Ennemmin tai myöhemmin saa heidän kanssansa tekemistä."

"En minäkän tahdo mielelläni heitä häiritä, Huck. Ajatteles, jos joku heistä pistäisi kallonsa maasta ja sanoisi jotakin."

"Ole nyt ääneti, Tom! Tuo on kauheata!"

"Niin se onkin, Huck! Minä en ole ollenkaan uskaliaalla päällä."

"Tom jättäkäämme tämä paikka, ja koettakaamme muualla."

"Olkoon menneeksi! Taitaa olla kumminkin parasta."

"Vaan missä?"

Tom arveli vähän aikaa, ja sanoi sitten:

"Kummitushuoneessa. Se on hyvä paikka."

"Eikö helvetissä. Minä en rakasta kummitushuoneita, Tom. Uhuu, ne ovat kymmentä kertaa pahemmat kuin ruumiit. Ruumiit puhuvat ehkä, vaan he eivät hiivi päällemme kääreliinoissa, juuri silloin kuin ei ajattele mitään, eivätkä pilkistä yks-kaks olkamme yli, hammasta purren, niinkuin kummitukset ja peikot tekevät. Minä en voi kestää sitä, Tom – eikä kukaan muukaan."

"Niin, vaan, Huck, peikot ja kummitukset liikkuvat ainoastaan öisinä aikoina – he eivät voi estää meitä kaivamasta siellä päiväseen aikaan."

"Se on tosi. Vaan sinä tiedät hyvin kyllä, ett'ei kukaan likentele kummitushuoneita, ei yöllä eikä päivällä."

"Niin se on oikeastaan sentähden, ett'ei kukaan tahdo lähestyä sitä paikkaa, jossa joku on tapettu. Vaan sen huoneen ympärillä ei ole nähty mitään öisinä aikoina – ainoastaan sinertäviä tulia häilyvän ikkunoissa – ei oikeita kummituksia."

"Vaan jossa näet tämmöisiä sinisiä tulia häilyvän, niin saat olla varsin vakuutettu, että siinä peikkoja piilee takanasi. Se on selvä kuin päivä. Sillä ei muut kuin peikot käytä niitä."

"Siinä sinulla on oikein. Vaan kun he kaikissa tapauksissa ei tule sinne päivällä, niin en ymmärrä, mitä siinä on pelättävää."

"No niin, anna olla. Koetellaan kummitushuonetta, jos niin tahdot; vaan me saamme vastatakin tekomme."

Näin puhellessansa olivat pojat tulleet mäen alle. Tuolla, kuun valkaiseman laakson keskellä seisoi heidän edessänsä huone, "jossa kummitteli", aivan yksinään; aita sen ympäriltä oli hävinnyt ammon sitten; ruohoa kasvoi kynnyksellä, lakeistorvet olivat kappaleina, ikkunapuut olivat tyhjät, muuan nurkka katosta oli painunut alas.

Pojat katsoivat sinne hetkisen, vähin odottaen näkevänsä sinisiä tulia häilyvän ikkunoissa, sitten kääntyivät he oikealle, vähitellen jättäen kummitushuoneen kauas taaksensa; ja puhellen matalalla äänellä, niinkuin aika ja asian haarat vaativat, kulkivat he kotiansa päin niiden metsäin läpi, jotka kaunistivat Cardiff Hill'in toista puolta.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan tulivat pojat tuon lahoneen puun luokse; he aikoivat hakea työ-aseensa. Tom oli hyvin innokas pääsemään kummitus-huoneesen; Huck'in mieli ei näyttänyt ollenkaan tekevän sinne ja hän sanoi äkkiarvaamatta:

"Kuules, Tom, tiedätkö sinä mikä päivä nyt on?"

Tom kävi mielessään läpi viikon kaikki päivät, ja katsoi sitten ylös äimistyneenä:

"Tuotapa en tullut ajatelleeksi, Huck!"

"En minäkään, vaan äkkiä juolahti mieleheni tuo, että nyt oli Perjantai."

"Perhanan tuhmasti tämä; ei saata olla milloinkaan tarpeeksi varova, Huck. Me olisimme voineet joutua saakelinmoiseen pulaan, jos olisimme alkaneet tämänlaisen yrityksen Perjantaina."

"Voineet! Sinä tarkoitat, että olisimme joutuneet! Jos onnen päiviä lienee olemassa, niin ei Perjantait niitä ole."

"Kukapa sitä ei tietäisi! Ethän vaan luulle olevasi ensimäinen, joka on keksinyt sen, Huck!"

"Ehkä olen jo siitä puhunut – mitä? Ja se ei ole vielä sillä hyvä, että nyt on Perjantai. Minä näin hiiden ilkeätä unta yöllä – näin unissani rottia."

"Oho! Se on varma onnettomuuden merkki. Tappelivatko ne?"

"Ei."

"Se nyt oli edes hyvä. Kun ne eivät tappele merkitsee se vaan onnettomuuden olevan lähellä, niinkuin tiedät. Meidän ei siis ole muuta tehtävää kuin olla varuilla ja karttaa sitä. Me heitämme yrityksemme sikseen tänään ja leikittelemme siihen sijaan. Osaatko sinä Robin Hood'in?"

"En. Kuka on Robin Hood?"

"Oh, hän oli eräs Englandin mainioimmista miehistä – mainioin ja parain. Hän oli ryöväri?"

"Hitto! Toivoisimpa olevani samanlainen. Keltä ryösti hän?"

"Tuomareilta, piispoilta, rikkailta, kuninkailta ja senlaisilta henkilöiltä. Vaan hän ei tehnyt milloinkaan pahaa köyhille. Niitä rakasti hän ja jakoi aina rehellisesti saaliinsa heidän kanssansa."

"Oho, hän mahtoi olla kunnon mies!"

"Ole vakuutettu siitä, se oli hän, Huck. Hän oli jaloin mies kun on löytynyt. Semmoisia poikia ei enää löydy, sen voin sanoa sinulle. Hän voi antaa selkään kelle hyvänsä Englannissa, vaikka toinen käsi olisi ollut sidottuna selän taakse; ja voi ampua kymmenen pennin kokoiseen pilkkaan punakataja jousellaan puolentoista peninkulman 'hollilta.'

"Mikä on punakataja jousi?"

"En tiedä. Luonnollisesti jonkunlainen jousi. Ja jos nuoli vaan sattui pilkan laitaan, niin rupesi hän itkemään – ja kiroilemaan. Niin leikitelkäämme Robin Hood'ia – se on hauskaa, sen saat uskoa. Minä opetan sinua."

"Olkoon menneeksi!"

He leikittelivät Robin Hood'ia koko ehtoopäivän, vähän väliin heittäen toivovia silmäyksiä kummitus-huoneesen, ja tehden muistutuksia niistä mahdollisuuksista, jotka seuraavana päivänä odotti heitä siellä. Kun aurinko alkoi laskeutua länteen, läksivät he kotimatkalle, poikki pitkien varjojen, ja katosivat kohta näkymättömiin Cardiff Hill'in metsiin.

Lauantaina, vähä jälkeen puolisten, olivat pojat taas lahoneen puun luona. He tupakoivat ja puhelivat vähän aikaa varjossa, ja kaivoivat sitten vähän entistä kuoppaansa. Ei suurilla toiveilla, vaan sentähden että moni, Tom'in sanoen oli jo kaivanut kuutta tuumaa likelle aarretta, kun oli lopettanut, ja että muut olivat sitten tulleet ja löytäneet sen, kun vaan kerran olivat lapialla kaapaisseet. Yrityksestä ei tullut kumminkaan mitään tällä kertaa, jonkatähden pojat heittivät työ-aseet olallensa ja läksivät pois paikalta sillä tiedolla, ett'eivät olleet leikitelleet onnen kanssa, vaan tehneet kaikki ne tehtävät, jotka piti tehdä aarteita etsiessä.

Kun he tulivat kummitushuoneelle, tuntui heistä tuo kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi siellä auringon helteessä, niin jylhältä ja hirvittävältä, ja paikan yksinäisyys ja kolkkous niin peloittavalta, että he vähin epäilivät astuessansa sen sisään. He näkivät laattiattoman huoneen, saveamattomat seinät, täynnä rikkaruohoa, vanhan uunin, tyhjät ikkunapuut, hajalliset rappuset, siellä täällä ja vähän jokapaikassa riippuvia rikkirevittyjä hämähäkin verkkoja. He astuivat nyt varovasti sisään läpättävillä sydämillä, puhelivat kuiskuttaen korvat pörhöllänsä kuullaksensa vähintäkin risausta, ja lihakset jännitetyt ollaksensa valmiit paikalla pakenemaan, jos niin olisi tarvittu.

Vähän ajan kuluttua vähensi tottumus heidän pelkoansa, ja he alkoivat tutkia paikkaa sekä kriitillisesti että innolla, korkeasti kunnioittaen omaa rohkeuttansa, samalla kuin olivat ihmeissäänkin siitä. Sitten tahtoivat he myös heittää silmäyksen yläkertaan. Tämä oli melkein sama kuin tuketa palaustie itseltänsä, vaan he tahtoivat olla toinen toistansa urhoollisemmat, jolla luonnollisesti oli sama seuraus – he heittivät työaseensa erääseen nurkkaan ja kapusivat ylös. Täällä oli kaikki yhtä rappiolla kuin alhaallakin. Eräästä nurkasta löysivät he koppelon, joka oli mystillisen ja lupaavan näköinen, vaan tämä lupaus oli petollinen – sillä siinä ei ollut mitään. He olivat nyt saaneet takaisin rohkeutensa, ja olivat juuri tulemaisillaan alas työhönsä, kun Tom sanoi – "Hiljaa!"

"Mitä se on?" kuiskasi Huck, vaalistuen pelosta.

"Hiljaa! Tuolla! etkös kuule?"

"Ole hiljaa! Älä hievau! He tulevat juuri ovea kohti."

Pojat heittäysivät mahallensa permannolle, ja tirkistelivät raoista, puoli kuolleina säikäyksestä.

"He ovat seisottuneet – ei – tulevat likemmäksi – tuossa ovat he. Älä nyt hiisku mitään, Huck. Hyvä Jumala, toivoisin olevani kaukana täältä."

Kaksi miestä astui sisään. Kumpikin poika sanoi itsekseen: "Toinen heistä on se vanha, kuuro-mykkä espanialainen, jota on nähtynä pari kertaa viime aikoina kaupungissa – toista en ole koskaan ennen nähnyt."

Tuo "toinen" oli repalainen, kampaamaton olento, jolla ei ollut mitään viehättävää naamassansa. Espanialaisella oli serapo päällänsä; hänellä oli tuuhea valkoinen poski-parta, pitkä valkoinen tukka lankesi sombreronsa alle, ja hänen nenällänsä oli viheriät lasisilmät. Sisään tullessansa puheli tuo "toinen" matalalla äänellä: he istuutuivat laattialle, selin seinään, ja puhuja pitkitti puhettansa. Hän ei ollut enään niin varova käytöksessänsä, jonkatähden hänen sanansa nyt kuuluikin selvään ylös.

"Ei," sanoi hän, "minä olen miettinyt asiaa, ja minä en pidä siitä. Se on vaarallinen vehe."

"Vaarallinen!" jupisi "kuuro-mykkä" espanialainen, poikain suureksi kummaksi. "Jäniksen sydän!"

Tämä ääni pani poikain sydämet läpättämään. Se oli Indiani-Joen! Hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Joe:

"Mikä on vaarallisempaa kuin asia tuolla – eikä se sittenkään kannattanut."

"Se on eri asia. Aivan sydänmaalla, joss'ei toisia asunnoita ollut lähisyydessä. Sitä paitsi se ei tule koskaan tunnetuksi, kosk'ei se onnistunut."

"Vai niin; no, mikä on vaarallisempaa kuin tuleminen tänne päivällä?

Kuka vaan meidät näkee, niin epäilee hän meitä."

"Sen tiedän. Vaan tuon tuhman yrityksen jälkeen ei ollut muuta niin sopivaa paikkaa kuin tämä. Minä tahdon jättää tämän hökkelin. Ja sen olisin tehnyt jo eilen, vaan eihän tuo ollut mahdollista päästä ulos täältä, noilta saakelin poikanulikoilta, jotka leikittelivät tuolla kukkulalla koko illan aivan nokan edessä."

"Nuo saakelin poikanulikat" vapisivat kuin haavan-lehdet, kun kuulivat tuon muistutuksen, ja he ajattelivat, kuinka onnelliset he olivat olleet, kun muistivat, että oli Perjantai, ja että olivat päättäneet odottaa seuraavaan päivään. Sydämessänsä toivoivat he odottaneensa kokonaisen vuoden. Miehet ottivat esiin joitakuita ruoka-aineita ja söivät puolisensa. Pitkällisen äänettömyyden perästä sanoi Indiani-Joe:

"Kuules, ukkoseni, mene sinä takaisin joen lähteille, josta olet kotoisin. Odota siellä kunnes saat kuulla minusta. Minä koetan mennä vielä kaupunkiin katsastamaan. Kun minä olen vähän kuulustellut edeltäkäsin ja luulen ajan olevan käsissä, niin koetamme kumminkin tuota 'vaarallista' yritystä. Sitten Teksakseen! Sinne marrimme yhdessä!"

Tämä oli tyydyttävää. Miehet alkoivat nyt haukotella, ja Indiani Joe sanoi:

"Minä en enää jaksa pitää silmiäni auki! Sinun on vuorosi vahtia."

Hän heittäysi rikkaruohojen sekaan ja alkoi kohta korsnata. Kumppaninsa puisti häntä pari kertaa; jonka perästä hän oli hiljaa. Kohta alkoi vahti "onkia kiiskiä;" hänen päänsä painui alas, ja kohta korsnasi kumpikin mies.

Pojat huokasivat syvään kiitollisuudesta. Tom kuiskasi:

"Nyt on meidän vuoromme – tule!"

Huck sanoi:

"En voi – minä kuolisin, jos heräisivät."

Tom houkutteli – Huck oli vastaan. Viimein nousi Tom varovasti ja verkalleen ylös, ja aikoi lähteä yksinään. Vaan ensimäisen askeleen kuin otti, niin rupesi tuo vanha, hajallinen permanto narajamaan, jota poika säikähti niin, että vaipui paikallensa puolikuoliaana. Pojat makasivat nyt paikallansa ja lukivat pitkiä minuuttia, kunnes heistä tuntui, että kaikki aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkoi koittaa; ja sitten olivat he kiitolliset siitä, kun näkivät edes auringon laskeutuvan.

Nyt lopetti toinen korsnaamisen. Indiani-Joe nousi istualleen, katsoi ympärilleen – hymyili ylenkatseella kumppanillensa, jonka pää oli painunut polville – herätti hänet jalallansa ja sanoi:

"Ohoi! Sinäkö sitä olet vahti, mitä? Mitäpä tuo tehnee, mitään ei ole tapahtunut."

"Katsos lempo! Olenko minä nukkunut?"

"Hetkisen vaan. Aika alkaa olla jo lähteä, kumppani. Mitä teemme me niillä rahan tähteillä, jotka meillä on jälellä?"

"Enpä tiedä – ehkä on parasta jättää ne tänne, niinkuin ennenkin. Se on parasta, ei ottaa niitä täältä, ennen kuin lähdemme matkalle etelään. Kuusisataa viisikymmentä hopiassa on raskas kuorma kantaa."

"Vai niin – no hyvä – voimmehan tulla tänne vielä kerran."

"Niin – vaan tulkaamme silloin yöllä, niinkuin ennenkin – se on parempi."

"Vaan, kuules, aikoja voipi kulua ennen kuin oikea aika tulee tuohon yritykseen, onnettomuuksia tapahtua, paikka ei ole oikein hyvä – kaivakaamme maahan pennit, ja vieläpä syvään."

"Ehdotus on hyvä", sanoi kumppani, joka meni huoneen toiselle puolelle, nosti ylös muutaman takimaisista pesän kivistä ja otti esiin pussin, joka helisi suloisesti. Hän otti siitä kaksi tai kolmekymmentä dollaria itsellensä, ja yhtä paljon Indiani-Joelle, ja antoi pussin viimeksi mainitulle, joka oli polvillansa eräässä nurkassa, ja kaivoi Bowie-veitsellänsä.

Pojat unhottivat pelkonsa ja vavistuksensa samassa silmänräpäyksessä. Välkkyvillä silmillä seurasivat he kaikkia heidän liikunnoitansa. Onni – jota ei voinut ajatellakaan! Kuusisataa dollaria oli kylliksi, tekemään puoli tusinaa poikia rikkaiksi! Tuo oli kaivaa aarteita onnettarien johdannolla – siinä ei ollut epäiltävää, mistä oli kaivettava. He nykäsivät vähän väliin toisiansa – helposti ymmärrettyjä nykimisiä, sillä ne merkitsi aivan selvään, "vaan etkös ole nyt iloinen täällä olostamme!"

Joen veitsi kolahti johonkin.

"Päivää!" sanoi hän.

"Mikä nyt?" kysyi hänen kumppaninsa.

"Puoleksi lahonut lauta – ei, se taitaa olla arkku. Tules tänne ja käy kiini, niin saamme nähdä, mitä hyvää tämä on. Et tarvitsekaan, minä jo sain reiän."

Hän pisti kätensä reiästä sisään, ja vetäsi sen takaisin.

"Mitä, – täällä on rahoja!"

Miehet tarkastelivat tätä kourallista rahaa. Se oli kultaa. Pojat parvessa olivat yhtä hämmästyneet kuin he, ja yhtä iloiset. Joen kumppani sanoi:

"Kiiruhtakaamme tämän kanssa. Vanha ruostunut kuokka on tuolla uunin takana nurkassa – minä näin sen siellä juuri nyt." Hän juoksi sinne ja toi poikain kuokan ja lapian. Indiani-Joe otti kuokan, tarkasteli sitä tarkkaan, puisti päätänsä, jupisi jotakin itsekseen, ja alkoi sitten käyttää sitä.

Arkku oli kohta kaivettu ylös. Se ei ollut kovin suuri; se oli vanteitettu rauta vanteilla, ja oli ollut hyvin luja, ennenkuin pitkät vuodet olivat turmelleet sen. Miehet katselivat aarretta hetkisen, autuaallisella äänettömyydellä.

"Kumppani, siinä on tuhansittain dollaria," sanoi Indiani-Joe.

"Minä olen aina kuullut, että Murrell'in joukko asuskenteli täällä eräänä kesänä", sanoi muukalainen.

"Minä tiedän sen, ja tässähän on selvä todistus."

"Nyt et tarvitse koettaa tuota toista yritystä."

Puoliveri rypisti otsaansa. Hän sanoi:

"Sinä et tunne minua. Kumminkaan et tunne koko tätä asiata. Tässä ei ole varkaus ainoastansa kysymyksessä – vaan kosto!" ja hänen silmänsä säihkyivät koston himosta. "Minä tarvitsen sinun apuasi siihen. Kun se on tehty – silloin Teksakseen. Mene nyt kotiasi Nance'si ja penikoittesi luo; ja odota kunnes saat kuulla minusta."

"No, jos niin tiukkaan tahot. Mitä teemme näiden kanssa – kaivamme ne jälleen samalle paikalle?"

"Niin!" (ääretön ilo parvessa). "Ei, lempo vieköön, ei!" (syvä suru parvessa). "Olin kokonaan unhottaa tuon. Kuokassa on aivan tuoresta multaa, tuossa!" (Pojat olivat samassa silmänräpäyksessä kipeät pelosta). "Mitenkä ovat tämä kuokka ja lapia tulleet tänne? Minkätähden on niissä tuoresta multaa? Kuka on tuonut ne tänne – ja mihin on tuoja kadonnut? Oletko sinä kuullut tai nähnyt ketään? Mitä? Kaivaa se uudelleen samalle paikalle, ja näyttää heille pengattu maa? Ei – se ei käy laatuun! Viekäämme se minun luolaani."

"Luonnollisesti. Kun emme ennen tulleet tuota ajattelemaan. Sinä tarkoitat numero yhtä?"

"En – numero kahta – ristin alla. Toinen paikka on huono – liian tunnettu."

"Hyvä. Nyt on jo kyllin pimeä lähteäksemme."

Indiani-Joe nousi ylös ja kulki ikkunasta ikkunaan, varovasti katsellen ulos. Sitten sanoi hän:

"Kukahan se on, joka on tuonut nuo työ-aseet tänne? Luuletko mahdolliseksi, että olisivat tuolla ylhäällä?"

Pojat olivat tukehtua. Indiani-Joe pani käden veitsellensä, ja seisoi hetkisen kahdellapäällä, ja lähestyi sitten tikkaita. Pojat ajattelivat koppelia, vaan heidän voimansa olivat poissa. Askeleet tulivat naristen ylös tikkaita – hätä herätti poikain päätösvoiman – he olivat juoksemaisillaan koppeliin, kun kuulivat lahoneitten puitten ruskeen ja lndiani-Joen putoavan maahan tikkaiden jäänöksien sekaan. Hän nousi ylös, ja kirosi; kumppalinsa sanoi:

"Mitä tuo hyödyttää? Jos joku on, ja hän on tuolla ylhäällä, niin olkaan siellä – kukapa hänestä? Jos aikoo hypätä alas nyt, ja alkaa riitaa, kukapa pelkäisi? Viidentoista minuutin kuluttua on pilkko pimeä – ja seuratkoot sitten meitä, jos mieli tekee; kernaasti puolestani. Ne, jotka ovat viskanneet tänne nuo työ-aseet, näkivät, luullakseni, vilaukselta meidät, ja pitivät meitä, peikkoina, piruina tai jonakin semmoisena. Ja panenpa pääni pantiksi, että juoksevat vielä nytkin."

Joe jupisi jotakin; viimein suostui hän kumppaninsa ehdotukseen, käyttämään viimeistä päivän valoa kapineitten järjestämiseen ja poislähtöön. Kohta hiipivätkin he ulos huoneesta, ja läksivät kantamaan kallista arkkuansa joelle päin.

Tom ja Huck nousivat ylös, heikkoina, vaan kevennetyillä sydämillä, ja katselivat pois menevien jälkeen seinän rakoloista.

Seurata heitä? Oho – he olivat tyytyväiset kun pääsivät maahan sorkkiansa katkaisematta ja lähtemään kotia. He eivät jutelleet juuri mitään keskenänsä, sillä he olivat kovin suutuksissaan omaan itseensä – suutuksissaan tuhmuudestaan, jonka olivat tehneet siinä kuin olivat heittäneet kuokan ja lapian nurkkaan. Sillä jos ei näitä olisi ollut, niin Indiani-Joe ei olisi epäillyt mitään. Hän olisi kätkenyt hopiat kullan viereen lepäämään, siksi kuin "kosto" oli täytetty, ja kuin hän sitten olisi tullut niitä hakemaan, niin olisi rahat olleet poissa ja hän nähnyt itsensä petetyksi. Katkeran, katkera onnettomuus, kun olivat ottaneet työ-aseet mukaansa! He päättivät pitää silmällä espanialaista, kun hän tuli kaupunkiin tiedustelemaan tilaisuutta koston yritykseensä, ja seurata häntä "numero kahteen," olipa se sitten missä tahansa. Tom'in päähän pölähti hirvittävä ajatus:

"Kosto!" Ajatteles, jos hän tarkoittaa meitä, Huck?"

"Ei suinkaan," sanoi Huck, puolikuoliaana säikähdyksestä.

He keskustelivat asiasta, ja kauppalaan tullessaan olivat he kumpikin sitä mielipidettä, että hän voi tarkoittaa jotakin muuta – vaan jos niin oli, että hän tarkoitti heitä, niin ei hän voinut tarkoittaa Huck'ia, koska ainoastaan Tom oli ollut vierassa miessä häntä vastaan.

Hyvin vähäinen lohdutus oli tämä Tom'ille, kun itsekseen sai olla vaarassa! Seura olisi paljonkin parantanut asiaa mielestänsä.