Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

109.
Fontainebleau

Jo neljänä päivänä olivat kaikkinaiset viehäkkeet Fontainebleaun upeaan puutarhaan varattuina tehneet tästä paikasta todellisen tenholan.

Herra Colbert hyöri ja hommasi… Aamuisin oli tehtävä laskut yön menoista, päivisin huolehdittava ohjelmista, harjoituksista, uusista esiintyjistä ja maksuista. Hänellä oli käyttövaroja neljä miljoonaa, ja hän piteli niitä viisaan säästeliäästi. Mutta häntä ihan kauhistutti, millaisiin kuluihin jumalaistarusto saattoikin johtaa. Jokainen metsänjumala, jokainen sinipiika maksoi vähintään sata livreä päivältä. Pelkkä pukukin nousi kolmeensataan livreen. Ilotulituksiin haaskattiin joka yö ruutia ja tulikiveä sadantuhannen livren arvosta, ja lammikon rantojen juhlavalaistukseen iltaisin meni aina kolmekymmentätuhatta livreä. Mutta muhkeiksi olivat nämä juhlallisuudet osoittautuneet, ja Colbert oli ilosta suunniltaan. Hän näki alituiseen kruununprinsessan ja kuninkaan lähtevän metsästysretkelle tai vastaanottamaan kaikenlaisten haaveellisten osien esittäjiä juhlallisuuksissa, joita oli sepitetty kahden viikon aikana; ne antoivat Madamelle tilaisuuden loistella henkevyydellään ja kuninkaalle anteliaisuudellaan. Madame nimittäin juhlien sankarittarena vastasi kaikkien näiden tuntemattomien kansojen – garamanttien, skyyttien, hyperborealaisten, kaukaasialaisten ja patagonialaisten – lähetystöjen puheisiin, kun ne ikäänkuin maasta poljettuina ilmestyivät onnittelemaan häntä, ja jokaiselle tällaiselle edustajalle kuningas lahjoitti jonkun timantin tai muun kalleuden. Nuo lähetit vertailivat enemmän tai vähemmän hullunkurisissa runoissa kuningasta Aurinkoon ja kruununprinsessaa tämän sisareen Phoebeen, ja kuningattarista ja Monsieurista ei enää ollut puhettakaan, ikäänkuin Ludvig olisi nainut Englannin Henrietten eikä Itävallan Maria Teresiaa. Pidellen toisiaan kädestä, huomaamatta puristaen toistensa sormia onnellinen pari nautti pitkin siemauksin imartelun suloista juomaa, joka elvyttää nuoruutta, kauneutta, valtaa ja rakkautta.

Jokainen ihmetteli Fontainebleaussa sitä vaikutusvaltaa, jonka Madame niin äkkiä oli saanut kuninkaan osalle. Jokainen kuiskaili hiljaa, että Madame todellisuudessa oli kuningatar. Ja kuningas tosiaankin julisti tätä merkillistä tosiseikkaa jokaisella ajatuksellaan, jokaisella sanallaan ja silmäyksellään. Hän ammensi tahtonsa, hän etsi innoituksensa Madamen silmistä, ja hän päihtyi riemusta, kun tämä suvaitsi hymyillä. Huumasiko kruununprinsessaakin puolestaan mahdin tunne, hänen nähdessään kaikki jalkojensa juuressa? Hän ei voinut sitä itsekään sanoa; hän vain tiesi, että hänellä ei ollut mitään toivomuksia, – että hän oli täysin onnellinen. Kaikista näistä kuninkaallisen tahdon aiheuttamista muutoksista johtui, että Orléansin herttua valtakunnan toisesta henkilöstä oli todellisuudessa siirtynyt kolmanneksi. Tämä oli paljon pahempaa kuin tilanne siihen aikaan, jolloin de Guiche soitatteli kitaroitaan Madamen luona. Silloin oli Monsieurin tyydytyksenä edes häiritsijänsä peloittaminen. Mutta vihollisen poistuttua, jonka hän kuninkaan kanssa liittoutuneena oli saanut häädetyksi, joutui prinssi Filip kantamaan hartioillaan verrattomasti raskaampaa iestä. Joka ilta Madame palasi kotiin ihan menehdyksissään. Ratsastus, kylvyt Seine-virrassa, näytelmät, päivälliset luonnon helmassa, tanssiaiset suuren kanavan partaalla, konsertit: tuo kaikki olisi riittänyt viemään hengen – ei hennolta ja heikolta naiselta, vaan linnan vankimmalta sveitsiläissoturilta. On kyllä totta, että nainen tansseissa, konserteissa ja huviretkillä on verrattomasti kestävämpi kuin tukevinkaan kolmentoista kanttonin kansalainen, mutta olkootpa hänen voimansa siinä suhteessa kuinkakin venyviä, niillä on silti rajansa, eivätkä ne ajan mittaan jaksa pysytellä sellaisen hyörinän tasalla. Mutta prinssi Filipillä ei ollut edes iloa nähdä Madamen iltaisin luopuvan kuningatararvostaan, sillä Henriette asui kuninkaallisessa huvimajassa nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren kanssa. On sanomattakin selvää, että Lotringin junkkari ei jättänyt prinssiä, vaan tuli vuodattamaan sappensa pisaran jokaiseen tämän saamaan haavaan. Niinpä Monsieur, joka alussa oli de Guichen lähdön jälkeen tuntenut itsensä aivan hilpeäksi ja nuortuneeksi, vaipui jälleen apeuden valtaan kolmen päivän kuluttua hovin siirtymisestä Fontainebleaun huvilinnaan.

Sattui sitten eräänä päivänä kello kahden tienoissa, että prinssi Filip, joka oli noussut myöhään ja pannut tavallista enemmänkin huolta pukeutumiseensa, päivän ohjelmasta mitään puhetta kuulematta sai päähänsä kutsua koolle hovinsa ja viedä Madamen päivällisille Moretiin, missä hänellä oli kaunis maatalo. Hän asteli siis kuningatarten huvimajaan, mutta kummastui suuresti, kun ei tavannutkaan siellä ketään kuninkaallisesta palveluskunnasta. Hän huomasi olevansa aivan yksinään etuhuoneessa. Vasemmalle avautui ovi Madamen asuntoon, toinen oikealle nuoren kuningattaren huoneistoon. Hän sai puolisonsa kamarissa tietää eräältä työhön otetulta ompelijattarelta, että kaikki olivat lähteneet kello yhdeltätoista Seineen uimaan. Se oli järjestetty hauskaksi huviretkeksi, jolle osanottajat oli noudettu kaleeseissa puiston porteilta.

"Hyvä!" sanoi Monsieur itsekseen; "se on kyllä oiva aatos. Tällaisessa rasittavassa helteessä otan minäkin mielelläni kylvyn."

Ja hän kutsui väkeään… Ketään ei tullut. Hän meni tavoittamaan Madamen palveluskuntaa; kaikki olivat poissa. Hän kiirehti vaunuvajain luo ja kuuli eräältä tallirengiltä, että mitään vaunuja ei enää ollut, avonaisia sen enempää kuin katettujakaan. Silloin hän käski satuloida kaksi hevosta, toisen itselleen ja toisen kamaripalvelijalleen. Tallirenki vastasi kohteliaasti, että hevosiakaan ei enää ollut.

Suuttumuksesta kalpeana Monsieur palasi kuningatarten huvilaan ja marssi Itävallan Annan rukouskammion ovelle asti. Täältä hän raollaan olevan verhon läpi näki nuoren kälynsä polvistuneena leskikuningattaren edessä, silmät kyynelistä tulvillaan. Häntä ei kukaan ollut kuullut tai huomannut. Hän läheni hiljaa aukkoa ja kuunteli: tuollaisen murheen näky herätti hänen uteliaisuuttaan.

Nuori kuningatar ei ainoastaan itkenyt, vaan myöskin valitti.

"Niin", haastoi hän, "kuningas ihan jättää minut syrjään, hän ajattelee pelkkää huvittelua, ja sellaista huvittelua, johon minä en ota osaa."

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, tyttäreni", vastasi Itävallan Anna espanjankielellä.

Sitten hän samaten espanjaksi lisäsi joitakuita neuvoja, joita Filip ei ymmärtänyt. Kuningatar vastasi huokausten ja kyynelten keskeyttelemillä syytöksillä, joista Monsieurin korvaan usein sattui sana baños; Maria Teresia korosti sitä erityisellä pahastuksella.

– Kylpyjä, – ajatteli prinssi, – kylpyjä! Hän näkyy olevan närkästyksissään niistä kylvyistä.

Ja hän yritti liittää yhteen lauseenkatkelmia, ymmärtäenkin niitä toisten avulla. Oli joka tapauksessa helppo oivaltaa, että kuningatar pahoitteli katkerasti asemaansa ja että Itävallan Anna ainakin yritti häntä lohduttaa, joskin onnistumatta.

Monsieur pelkäsi tulevansa yllätetyksi ovella kuuntelemassa ja katsoi parhaaksi yskähtää. Molemmat kuningattaret kääntyivät ääntä kohti. Monsieur astui sisään. Prinssin nähdessään nuori kuningatar nousi äkkiä ja pyyhkäisi silmiään. Filip tunsi henkilönsä liian hyvin, kysyäkseen mitään, ja kohteliaisuus vaati häntä olemaan muutenkin vaiti. Hän siis vain tervehti. Leskikuningatar hymyili hänelle herttaisesti.

"Mitä haluat, poikani?" kysyi hän.

"Minäkö?.. En mitään…" sopersi Filip; "minä hain…"

"Ketä?"

"Hain Madamea, äitini."

"Madame on uimassa."

"Entä kuningas?" virkkoi prinssi äänellä, joka sai kuningattaren vapisemaan.

"Kuningas myöskin, koko hovi samoin", vastasi Itävallan Anna.

"Miten siis te, madame…?" ihmetteli Monsieur.

"Oh, minä", virkkoi nuori kuningatar, "minä olen kaikkien huvittelijain kammo."

"Minä nähtävästi samaten", sanoi Monsieur.

Itävallan Anna antoi äänettömän merkin miniälleen, joka poistui kyynelehtien. Filip rypisti otsaansa.

"Onpa tämä surullinen talo", huomautti hän, "vai mitä te ajattelette, äitini?"

"Mutta… ei… ei suinkaan… kaikkihan täällä etsivät huvitusta."

"Sepä totisesti tekeekin ne surullisiksi, joita tämä huvittelu kiusaa."

"Kuinka synkästi tuon lausutkaan, rakas Filipini!"

"Ma foi, puhun kuten ajattelen, äiti."

"Selitähän; mistä sinulla on haittaa?"

"Sitä kysykää kälyltäni, joka vastikään kertoi teille tuskiaan."

"Tuskiaan… mitä?.."

"Niin, minä kuuntelin, – sattumalta vain osuin kuulemaan… Niin, kylliksi kuulin hänen valittavan noista Madamen kuuluisista kylvyistä."

"Oh, hupsuttelua!"

"Ei, ei, ei, kyyneleet eivät aina ole hupsuutta… Baños, sanoi kuningatar; eikö se merkitse kylpyjä?"

"Toistan sinulle, poikani", vastasi Itävallan Anna, "että kälysi on lapsellisen mustasukkainen."

"Siinä tapauksessa, madame", sanoi prinssi, "tunnustan nöyrästi itseni syypääksi samaan vikaan kuin hänkin."

"Sinäkin, poikani?"

"Niin juuri."

"Sinäkin, sinäkin olet mustasukkainen noiden kylpyjen johdosta?"

"Totta tosiaan!"

"Oo!"

"Miten kuningas menee uimaretkille vaimoni kanssa, ottamatta kuningatarta mukaansa? Ja Madame käy kylpemässä kuninkaan kanssa, eikä minulle suvaita edes ilmoittaa! Ja te tahtoisitte, että kälyni olisi tyytyväinen? Ja että minä olisin hyvilläni?"

"Mutta, rakas Filip", nuhteli Itävallan Anna, "sinähän puhut järjettömiä. Olet toimittanut herra de Buckinghamin poistumaan ja saanut herra de Guichen häädetyksi; aiotko nyt lähettää kuninkaankin pois Fontainebleausta?"

"Oh, niin korkealle en pyri, madame", sanoi Filip katkerasti. "Mutta minun sopii kyllä itse poistua, ja sen teen."

"Mustasukkainen kuninkaalle! Luulevainen veljellesi!"

"Mustasukkainen veljelleni! kuninkaalle! Niin, madame, luulevainen, luulevainen, luulevainen!"

"Totisesti, monsieur", huudahti Itävallan Anna tekeytyen paheksuvaksi ja suuttuneeksi, "alan uskoa, että olet hullu ja vannoutunut rauhani vihollinen. Minä jätän sinulle tantereen, koska en kykene puolustautumaan moisilta houreilta."

Tämän sanottuaan hän nousi seisaalle ja jätti poikansa mitä raivokkaimman kiihtymyksen valtaan. Monsieur oli hetkisen aivan turtuneena. Jälleen toinnuttuaan hän läksi uudestaan alas vaunuvajoille, tapasi saman tallirengin, pyysi taas vaunuja, pyysi toistamiseen hevosta. Ja miehen uudistettua kaksinaisen epäyksensä, ettei ollut hevosta eikä vaunuja, Monsieur riuhtaisi ratsupiiskan erään tallipojan kädestä ja sydäntyi ahdistamaan miespoloista tuimilla sivalluksilla pitkin vaunupihaa tämän huudoista ja puolusteluista huolimatta. Sitten hän uupuneena, hengästyksissään, hiestyneenä ja vapisevin jäsenin palasi huoneisiinsa, löi pirstaleiksi kauneimmat porsliiniesineensä ja heittäytyi lopuksi vuoteelle saappaissaan, kannuksissaan, kirkaisten: "Auttakaa!"

110
Kylpy

Valvinsissa – kukkivien halavain ja vihreitä latvuksiansa siniaalloissa valelevien raitojen läpitunkemattomien lehtiholvien alla – oli pitkä ja matala saima sinisillä verhoilla suojattuine portaineen mukavana turvapaikkana kylpeville tenhottarille, joita heidän vedestä noustessaan vaani parikymmentä höyhentöyhtöistä ritaria, kiihkoisina ja halukkaina kirmaillen loitompana virran sammaltuneella ja hyvältä tuoksuvalla rannalla. Mutta itse neitsyellinen Diana pitkässä sotaviitassaan oli vähemmän siveä, vähemmän luoksepääsemätön kuin nuori ja jumalaisen kaunis prinsessa Henriette, sillä metsästävän jumalattaren kaavun alta pistäysi kuitenkin esiin pyöreä ja valkoinen polvi, eikä täyteläisen viinen onnistunut suurestikaan peittää hänen ruskeita olkapäitään, kun sitävastoin sataan kertaan kiedottu pitkä harso verhosi Madamea hänen jättäytyessään kamarineitojensa käsivarsille, niin että hän oli suojattu häikäilemättömimmiltä ja terävimmiltäkin katseilta. Hänen noustessaan jälleen ylös portaita kaikki saapuvilla olevat runoilijat – ja jokainen innostui runoilijaksi Madamen nähdessään – , nuo kaksikymmentä nelistävää runoilijaa pysähtyivät huudahtelemaan yhteen ääneen, että Madamen ruumiista valuvat pisarat eivät olleet vettä, vaan onnellisen virran uomaan uppoavia helmiä. Näiden runoilujen ja kunnianosoitusten keskuksena kuningas käski uupumattomien ylistelijäin vaieta ja käänsi hevosensa, jotta hän ei silkkiverhojenkaan taakse kenties loukkaisi naisen kainoutta ja prinsessan arvokkuutta. Siten tyhjentyi näyttämö, ja aluksessa syntyi syvä hiljaisuus. Vain verhojen häilyminen ja aaltoilu ilmaisi palvelevien naisten tuoksinaa työssänsä.

Kuningas kuunteli hymyillen hovimiestensä puheita, mutta häntä katsellessaan saattoi arvata, että hän ei ollenkaan kiinnittänyt huomiota heidän haasteluunsa. Ja tuskin olikaan renkaitten kiliseminen oviverhojen yläreunaa pitkin ilmoittanut, että Madame oli puettu, että jumalatar oli näyttäytymässä, kun kuningas heti kääntyi takaisin ja karautti rantaan, siten antaen merkin kaikille niille, joiden piti joko palvella tai hauskuttaa Madamea. Paasheja syöksähti esiin hevosia taluttaen, puiden siimekseen pysähtyneitä kaleeseja vieri teltan luo, ja niiden mukana parveili paikalle liuta palvelijoita, kantajia ja apunaisia, jotka herrasväen kylpiessä olivat sivummalla vaihtaneet huomautuksiaan, arvostelujaan, itsekkäitä laskelmiaan tämän ajanjakson tilapäisenä päiväkirjana, vaikka sitä ei ole kukaan säilyttänyt, ei edes virran kirkas kalvo, noiden henkilöiden kuvastin ja keskustelujen kaikupohja; todistajina olleet laineetkin on Jumala syössyt äärettömyyteen, kuten esiintyjät iäisyyteen. Tämä jokivarren tungos, kun siihen vielä yhtyi joukko maalaisia uteliaina näkemään kuninkaan ja prinsessan, kuhisi kahdeksan tai kymmenen minuutin ajan mitä sekavimpana ja rattoisimpana väenpaljoutena. Kuningas oli laskeutunut ratsailta, jota esimerkkiä kaikki hovimiehet noudattivat; hän oli tarjonnut kätensä Madamelle, jonka siroa vartaloa verhosi kallisarvoinen, hopealla kirjailtu ratsastuspuku hienosta villakankaasta. Hänen vielä kosteat, sysimustat hiuksensa hyväilivät puhtaan valkoista kaulaa. Ilo ja terveys loistivat kauneista silmistä; hän oli levähtänyt ja hengitti nyt kiihkeästi raitista ilmaa päivänvarjon alla, jota paashi piti koholla hänen ylitseen. Ei voinut kuvitella hellempää, viehkeämpää ja runollisempaa näkyä kuin nuo kaksi henkilöä esittivät päivänvarjon ruusunvärisessä siimeksessä. Kuninkaan valkoiset hampaat loistivat alituisessa hymyssä, Madamen mustat silmät hehkuivat kuin kaksi kiiltokiveä monivivahteisen silkin heijastuksessa.

Madame saapui hevosensa luo. Se oli upea andalusialainen tasajuoksija, jonka pitkä häntä lakaisi maata, – koko ruumiiltaan tahrattoman valkoinen, ehkä hiukan raskas, mutta älykkään näköinen ja hienopiirteinen pää ilmaisi arabialaista verta sopivimmassa suhteessa sekaantuneeksi espanjalaiseen. Kun prinsessa tekeysi veltoksi tavoittamaan jalustinta, sieppasi kuningas hänet syliinsä, niin että Madamen käsivarsi joutui tulikehänä kuumentamaan avustajan kaulaa. Peräytyessään ei Ludvig voinut olla huulillaan koskettamatta tuota käsivartta, joka ei vetäytynyt pois. Kun sitten prinsessa oli kiittänyt kuninkaallista tallimestariaan, nousivat kaikki hovimiehet satulaan samalla hetkellä, naisten sovittautuessa vaunuihin.

Kuningas ja Madame asettuivat sivulle, antaakseen kaleesien, peitsimiesten ja kuriirien kulkea ohi. Vapautuessaan hovitapojen painostuksesta monet nuoret ritarit päästivät hevosensa valtoimiksi ja karauttivat vaunujen perään, joissa hovineidot istuivat viehkeinä kuin Dianan seuraimmet, ja nauraen, lörpötellen ja hälisten loittoni tämä vilkas nuoriso. Kuningas ja Madame antoivat hevostensa kulkea käyden.

Hänen majesteettinsa ja prinsessan takana, mutta kunnioittavan matkan päässä, tulivat vakavat hovimiehet tai ne, jotka halusivat pysytellä kuninkaan tavattavissa ja näkyvissä; he hillitsivät kärsimättömien hevostensa kulkua kuninkaan ja Madamen ratsujen mukaan ja antautuivat siihen mieluisaan nautintoon, jota tuottaa hienostuneiden miesten säädyllinen tapa epälukuisten ilkeiden letkautusten sievässä sommittelussa lähimmäisensä tiliin. Pienissä varovissa naurahduksissa, kohteliaan hillityssä hilpeydessä ei säästelty poissaolevaa Monsieur-parkaa. Sensijaan sääliteltiin de Guichen kohtaloa, joka todella olikin niin surkuteltava, että se herätti vilpitöntä osanottoa. Sillävälin olivat sitten kuningas ja Madame saaneet hevosensa virmaan kuntoon ja sataan kertaan toistettuaan kaikki, mitä heitä puhutteluttavat hovimiehet heille sovittivat suuhun, he päästivät ratsunsa pikku laukkaan, ja silloin lehtokäytävät syvällä metsässä tömisivät koko ratsujoukon kavioiden kopseesta. Supatetut huomautukset, luottamukselliset keskustelut, salamyhkäisellä äänenpainolla lausutut vihjaukset muuttuivat remuavaksi huhuiluksi, ja naurun ja huudon hälinä levisi koko kulkueeseen. Harakat ja hohkanärhet pakenivat kimakasti kirkuen aaltoileviin holveihin, käki keskeytti yksitoikkoisen valituksensa metsän uumenissa, peipposet ja tiaiset pyrähtelivät parvina tiehensä, ja peurat, kauriit ja sarvaat loikkivat pelästyneinä tiheikköjen suojaan. Ennen tätä joukkoa, joka laahuksen tavoin levitti tielleen melua ja loistetta, ehti linnalle niin sanoaksemme sen oma kaiku. Kuningas ja Madame ratsastivat kaupunkiin kaiken kansan hurratessa. Prinsessa Henriette kiirehti etsimään puolisoaan. Hän käsitti vaistomaisesti, että prinssi oli liian kauan jäänyt osattomaksi hänen hauskuttelustaan. Ludvig läksi kuningattarien luo; hän tiesi olevansa velvollinen hyvittämään näitä pitkästä poissaolostaan – toista etenkin.

Mutta Madamea ei otettu vastaan Monsieurin asunnossa. Hänelle vastattiin, että herttua nukkui.

Ja sensijaan että olisi kohdannut aina hymyilevän Maria Teresian tapasi kuningas parvekkeella äitinsä, joka oli pitänyt varalla hänen tuloaan ja nyt kiirehti vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet luokseen. Mitä he haastelivat tai oikeammin mitä leskikuningatar sanoi Ludvig XIV: lle, sitä ei kellekään kerrottu. Mutta sen saattoi ympäristö arvatakin kuninkaan äkäisestä katsannosta, jolloin hän puhelun päätyttyä palasi äitinsä luota.

Ja kun meidän asiamme on tulkita kaikkea ja ilmaista tulkitsemisemme lukijalle, laiminlöisimme velvollisuutemme, jos jättäisimme hänet tietämättömäksi tämän keskustelun tuloksesta, joka toivoaksemme ilmeneekin riittävän selkeästi seuraavasta luvusta.

111.
Perhospyynti

Palatessaan huoneisiinsa, antaakseen muutamia määräyksiä ja kootakseen ajatuksiaan, kuningas löysi pukeutumispöydältään pienen kirjelapun, jonka käsiala näytti muunnetulta.

Hän avasi sen ja luki:

"Tulkaa pian, minulla on tuhat asiaa teille sanottavana."

Ei ollut kylliksi kauan siitä, kun kuningas ja Madame olivat eronneet, jotta nämä tuhat asiaa olisivat johtuneet niistä kolmestatuhannesta, jotka he olivat toisilleen virkkaneet Valvinsin ja Fontainebleaun välisellä tiellä. Kirjelmän sekavuus ja hätäisyys tuottikin kuninkaalle paljon päänvaivaa. Suorittuaan hiukan ulkoasuaan hän lähti käymään Madamen luona. Prinsessa ei ollut tahtonut näyttää odottavansa häntä, vaan oli mennyt alas puutarhaan kaikkine naisineen. Kuullessaan Madamen lähteneen huoneistaan kävelylle kuningas kokosi kaikki lähettyvillä olevat hovimiehet ja käski heidän tulla mukanaan puutarhaan.

Madame pyydysteli perhosia suurella auringonkukkain ja värihernepensaiden reunustamalla ruohokentällä. Kääntyneenä selin lehtimajaan ja katsellen rohkeimpien ja nuorimpien hovineitojensa juoksentelua hän odotti hyvin kärsimättömästi kuningasta, jolle oli tämän kohtauksen määrännyt. Useiden askelten narskuminen hiekalla sai hänet kääntymään. Ludvig XIV oli avopäin; hän oli kepillään sivaltanut maahan riikinkukko-perhosen, jonka herra de Saint-Aignan korjasi nurmelta pökertyneenä.

"Näette, Madame", virkkoi kuningas lähestyen, "että minäkin pyydän teille perhosia. Messieurs", hän jatkoi seurueeseensa kääntyen, "tuokoon nyt samoin jokainen näille naisille perhosen."

Tämä merkitsi, että kaikkien tuli vetäytyä loitommalle. Siitä syntyi varsin hullunkurinen näytelmä. Vanhat ja nuoret hovilaiset, pyylevät herrasmiehet ja hoikat keikarit säntäsivät keppi pystyssä kaahaamaan perhosia niin innokkaasti, että monet menettivät hattunsa hyökätessään hosumaan myrttejä ja värihernepensaita kuin ne olisivat olleet espanjalaisia. Kuningas tarjosi Madamelle kätensä ja valitsi tähystyspaikaksi sammalkattoisen penkin; jonkun puutarhurin kaino nero oli siinä sovittanut runollista haaveellisuutta ajan ankaraan kuosiin, yrittäen silloisen tarhuritaidon kaavamaisuuteen mukailla paimenmajaa. Tämä intialaisen krassin ja köynnösruusujen somistama katos suojasi selkänojatonta penkkiä sillä tavoin, että katselijat saattoivat eristettyinä ruohokentän keskellä nähdä kaikille tahoille ja pysyä muiden näkyvissä, kenenkään kykenemättä lähestymään huomaamattomiksi kuuntelijoiksi. Mieluisalta istuimelta, jolle kahdenkeskisen kohtauksen harrastajat olivat sijoittuneet, kuningas antoi rohkaisevan viittauksen pyydystäjille; sitten hän kääntyi ikäänkuin keskustelemaan Madamen kanssa perhosesta, joka neulalla lävistettynä oli kiinnitetty hänen hattuunsa.

"Eikö meidän olekin hyvä puhella tässä?" kysyi hän.

"On kyllä, sire, sillä minun tarvitsi saada teidät ainoaksi kuulijaksi, mutta kaikkien näkyvissä pysyen."

"Niin minunkin", vastasi Ludvig.

"Kirjelappuni kaiketi ihmetytti teitä!"

"Pelästytti! Mutta se, mitä minulla on teille sanottavaa, on vielä tärkeämpää."

"Eihän toki! Monsieur on sulkenut minulta ovensa."

"Teiltä! Ja minkätähden?"

"Ettekö sitä arvaa?"

"Ah, madame, mutta silloinhan meillä molemmilla onkin sama asia toisillemme kerrottavana!"

"Mitä teille sitten on tapahtunut?"

"Tahdotteko, että minä aloitan?"

"Minä olenkin jo pahimman ilmaissut."

"On siis minun vuoroni. Tietäkää, että saapuessani tapasin äitini, joka vei minut huoneeseensa."

"Oh, leskikuningatar!" virkahti Madame levottomana; "se kuulostaa vakavalta."

"Sitä se onkin. Hän, katsokaas… Mutta sallikaa minulle ensin pieni johdanto."

"Puhukaa, sire."

"Eikö Monsieur ole koskaan puhunut teille minusta?"

"Useinkin."

"Eikö Monsieur ole koskaan maininnut mustasukkaisuudestaan?"

"Oh, vielä useammin."

"Minua kohtaan?"

"Ei, vaan…"

"Niin, minä tiedän, tarkoitatte Buckinghamia, de Guichea."

"Aivan."

"No niin, madame, nyt Monsieur on saanut päähänsä olla mustasukkainen minusta."

"Kas sitä!" äännähti prinsessa veitikkamaisesti hymyillen.

"Ja kuitenkaan emme mielestäni koskaan ole antaneet aihetta…"

"Emme koskaan! En ainakaan minä… Mutta miten olette saanut tietää Monsieurin luulevaisuudesta?"

"Äitini kuvaili minulle, miten Monsieur oli raivostuneena saapunut hänen luokseen, lausuen katkeria valituksia teidän…"

"Sanokaa, sanokaa vain."

"Teidän keimailustanne. Monsieur näkyy tosiaan olevan taipuvainen kohtuuttomaan epäluuloisuuteen."

"Te olette kovin hyvä, sire."

"Äitini rauhoitteli häntä; mutta Filip väitti, että häntä rauhoitellaan liian usein ja että hän ei enää tahdo tyytyä siihen."

"Eikö hänen olisi ollut parempi olla laisinkaan välittämättä?"

"Sitä minäkin sanoin."

"Eikö maailma olekin hirveän paha! Eivätkö siis edes lanko ja käly voi haastella keskenään, etsiä huvitusta toistensa seurasta, aiheuttamatta huomautuksia, epäluuloja? Sillä emmehän me, sire, tee väärin, – siihen ei meillä ole mitään halua?"

Ja hän loi kuninkaaseen sellaisen ylpeän ja kiihoittavan silmäyksen, joka voi sytyttää halujen hehkun kylmäkiskoisimpien ja viisaimpienkin povessa.

"Ei, se on totta", huokasi Ludvig.

"Mutta teidän tulee tietää, sire, että jos tällaista jatkuu, täytyy minun ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Ensiksikin arvostelkaa te käytöstämme: onko siinä mitään vikaa?"

"Oh, tietysti seurustelemme kaikin puolin sopivasti."

"Kun yhteisissä harrastuksissa usein joudumme olemaan kahden, niin voisimme eksyä pahaankin; mutta olemmeko sitä tehneet?.. Minulle te olette veli, ette mitään enempää."

Kuningas rypisti kulmiaan. Madame jatkoi:

"Kätenne, joka usein kohtaa omani, ei aiheuta minulle niitä vavahduksia, sitä liikutusta, jonka kerrotaan rakastavaisilla…"

"Oi, riittää, riittää, minä pyydän!" huudahti kuningas rukoilevasti.

"Te olette säälimätön ja surmaatte minut."

"Mitä sanottekaan!"

"No… ilmoitattehan te suoraan, että te ette tunne mitään erityistä ollessanne lähelläni."

"Voi, sire… sitähän en sano… minun ystävyyteni…"

"Henriette… riittää… pyydän vieläkin… Jos luulette minun olevan marmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Kas niin", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; "siis meidän kohtauksemme… kädenpuristuksemme… vaihtamamme silmäykset… Anteeksi, anteeksi… niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä aiotte sanoa."

Hän kätki päänsä käsiinsä.

"Varokaa, sire", sanoi Madame nopeasti, "tuolla herra de Saint-Aignan katselee teitä."

"Se on totta!" huudahti Ludvig raivoissaan; "ei koskaan vapauden varjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä… Luulee saaneensa ystävän, ja siinä onkin urkkija… ystävättären, ja puhutteleekin vain… sisarta!"

Madame oli vaiti, luoden katseensa alas. "Monsieur on mustasukkainen!" jupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.

"Haa!" huudahti kuningas äkkiä; "te olette oikeassa."

"Käsitättehän aseman", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa sydäntä kuumentavasti; "te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei myrkytetä kaikkea koti-iloanne."

"Ah, ette tiedä vielä mitään! Kuningatarhan on mustasukkainen!"

"Maria Thérèsia?"

"Hulluuteen asti. Tuo Monsieurin luulevaisuus onkin siitä virinnyt. Kuningatar itki, valitteli äidilleni ja soimasi meitä näistä kylpymatkoista, jotka minulle ovat niin ihania."

"Ja minulle", tokaisi Madamen katse.

"Äkkiä Monsieur kuunnellessaan eroitti sanan baños, jota kuningatar hoki katkeralla äänellä; se selitti hänelle asian. Hän astui kauhistuneena sisään, puuttui keskusteluun ja riiteli äitini kanssa niin tuimasti, että äidin täytyi poistua. Te siis olette saanut vaivaksenne luulevaisen aviomiehen, ja minä joudun alituiseen katselemaan vääjäämättömänä ilmestyksenä mustasukkaisuuden aavetta turvonneine silmineen, riutunein kasvoin ja suupielet kaameasti vääristyneinä."

"Kuningasparka!" kuiskasi Madame, silittäen Ludvigin kättä. Tämä pidätti prinsessan käden, ja puristaakseen sitä katselijain huomaamatta, jotka kärkkyivät uutisia valppaammin kuin perhosia ja olivat ylen halukkaita oivaltamaan jotakin salamyhkäisyyttä tässä kuninkaan ja kruununprinsessan kohtauksessa, Ludvig ojensi kuolevan perhosen kälyänsä kohti: molemmat kumartuivat kuin laskeakseen sen siipien tuhansia täpliä tai niillä kimaltelevia kultahiukkasia. Mutta kumpikaan ei puhunut; heidän hiuksensa koskettivat toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän kätensä polttivat liittyneinä. Viisi minuuttia kului siten.