Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Keskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle linnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja haaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi Saint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle, missä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden akasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä toisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden takana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan rakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa näihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen palasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten eteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien läpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.

Hän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan ähmissään siitä – kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut – , että hän ei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin niin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.

Äkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa – ikäänkuin rauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen liittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn huudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.

Saint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän silloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden latvoista.

Hän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen kurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti keskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta kuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.

Nainen oli muurin tällä, mies tuolla puolen.

123.
Sokkelo

Kreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja kohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.

Uteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja nainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa, Saint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain juurelle.

Sitten hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon puuta vasten ja kuunteli.

Naisella oli nyt puheenvuoro.

"Tosiaan, herra Manicamp", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin säilytti omituisen keimailevan sävyn, "tosiaankin te olette hirveän varomaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta yllätetyiksi."

"Paljon mahdollista", vastasi mies velton levollisesti.

"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi minut, niin varmaan kuolisin häpeään."

"Ettehän toki niin lapsellinen olisi!"

"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten tuottaa itselleen vahinkoa – olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi, herra de Manicamp!"

– Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, – tuumi de Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin, taivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.

"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp, "älkää paetko. Hitto, – minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita teille sanottavana."

– Montalais! – ajatteli de Saint-Aignan; – yksi niistä kolmesta! Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.

Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista asentoaan.

"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei minulla ole mitään pahoja aikeita."

"Eipä tietenkään… Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen, vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan ja tällaisessa paikassa?"

"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen, jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."

"Herra de Manicamp!"

"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti."

"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä."

"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa, vaan kuunnelkaa minua."

"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on ärsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka tunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se."

"Ojentakaahan minulle ystävällisesti kätenne, mademoiselle."

"Ja minkätähden?"

"Antakaa vain tänne."

"Tässä; mutta mitä te sitten aiotte?"

"Vedän teidät luokseni."

"Missä tarkoituksessa? Ettehän tahtone, että nousen puuhunne?"

"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja tilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa siihen viereenne."

"En suinkaan! Teidän on sielläkin hyvä olla. Meidät voitaisiin nähdä."

"Niinkö luulette?" kysyi Manicamp vihjaavalla äänellä.

"Olen varma siitä."

"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan liian tukalaa."

"Herra Manicamp, herra Manicamp, me eksymme asiasta."

"Se on totta."

"Te kirjoititte minulle?"

"Niin tein."

"Mutta miksi kirjoititte?"

"No, kreivi de Guichehan matkusti tänne eilen ehtoopäivällä."

"Niin?"

"Nähdessäni hänen lähtevän minä tapani mukaan seurasin häntä."

"Sen hyvin näen, koska olette siinä."

"Odottakaa toki… Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut täydelliseen epäsuosioon?"

"Surullista kyllä!"

"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan Fontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja varsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin."

"Te puhutte nyt kovin viisaasti, herra Manicamp."

"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis välittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä; hän ei ottanut kuullakseenkaan… Äh, lempo!"

"Mikä tuli?"

"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut kunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni."

"Yöhän nyt on", nauroi Montalais; "jatkakaamme, herra Manicamp."

"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen mennen."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin haluaisitte astua alas."

"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"

"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa, kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu. Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt; minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."

"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut erinomaisen vastaanoton."

"Oo!"

"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta."

"Kuningas, joka hänet karkoitti!"

"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän kuin koskaan ennen!"

"Kah, kah!" ihmetteli Manicamp; "se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö hän ole puhunut minusta?"

"Ei sanaakaan."

"Siinä hän on tehnyt pahoin. Mitähän hän tällähaavaa puuhannee?"

"Arvattavasti hän nukkuu, tai sitten haaveilee."

"Ja miten täällä on iltaa vietetty?"

"Tanssilla."

"Se kuuluisa balettiko esitettiin? Kuinka de Guiche suoriutui?"

"Loistavasti."

"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy tulla täältä teidän luoksenne."

"Kuinka niin?"

"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan linnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla, vakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle."

"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä linnan alueelle muurin ylitse!"

"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle", virkkoi toinen ääni, mutta niin arasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön toteuttaminen oli.

"Hyvä Jumala!" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan kastanjapuun juurelle. "Kuka siellä puhuu?"

"Minä, mademoiselle."

"Kuka minä?"

"Malicorne, nöyrin palvelijanne."

Ja nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun alimmille oksille ja siitä muurin tasalle.

"Herra Malicorne!.. Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan järjiltänne!"

"Miten voitte, mademoiselle?" kysyi Malicorne perin kohteliaasti.

"Se nyt vielä puuttui!" jatkoi Montalais epätoivoissaan.

"Oh, mademoiselle", sopersi Malicorne, "älkää olko niin tyly, minä pyydän!"

"Niin, mademoiselle", sanoi Manicamp, "mehän olemme ystäviänne, eikä kukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään yömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan."

"No", arveli Montalais, "herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla vietetty yö ei häntä surmaa."

"Mademoiselle!"

"Se olisi oikea rangaistus hänen kujeestaan."

"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten tahtoo, mutta minä tulen ylitse", uhitteli Manicamp.

Ja taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän käsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi työntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman sekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de Saint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle. Päästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten ritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.

Sillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle, vakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais laskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen, jälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen rukoileva ääni.

"Mademoiselle", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani on epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle puolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on käytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes Manicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle."

"Mielestäni on parasta", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista välittämättä, "että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea. Myöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen."

"Niin minustakin", vastasi Montalais; "lähtekää siis, herra Manicamp."

"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle", virkkoi Manicamp hypäten maahan; "te olette kovin ystävällinen."

"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra Malicornesta." Viimemainittu huokasi. "Menkää, menkää!" kovisti Montalais.

Manicamp eteni muutaman askeleen, mutta palasi sitten tikapuiden juurelle.

"A propos, hyvä neiti, mitä kautta herra de Guichen luo pääsee?"

"Kah, se on totta… Mikään ei ole helpompaa. Te seuraatte lehtokujaa…"

"Hyvä on."

"Saavutte vihreään tienristeykseen."

"Hyvä!"

"Näette siinä neljä lehtokäytävää…"

"Mainiota."

"Valitsette niistä yhden…"

"Minkä?"

"Oikeanpuolisen."

"Oikeanpuolisenko?"

"Ei, vasempaan poikkeattekin."

"Peijakas!"

"Ei, ei… malttakaas…"

"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle, minä pyydän."

"Se on keskimmäinen."

"Mutta niitähän on neljä."

"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan Madamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen."

"Mutta eihän herra de Guiche ole Madamen luona?"

"Ei, Jumala varjelkoon!"

"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin vaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo."

"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä neuvoa."

"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen onnellisen käytävän."

"Silloin jo pääsette perille."

"Hyvä."

"Niin, teidän on sitten enää kuljettava vain sokkelon läpi."

"Eikö muuta? Lempo soikoon, siellä on siis vielä sokkelo?"

"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on mutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä oikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi… hm, yksi vai kaksiko käännöstä… No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta, niin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät suoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan."

"Mademoiselle", virkkoi Manicamp, "onpa se mainio ohjaus, enkä epäile, että sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis pyytää teiltä pientä palvelusta."

"Mitä vielä?"

"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten… kuten… Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten mylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni. Tulkaa siis, minä rukoilen."

"Entä minä!" huudahti Malicorne; "hylkäättekö siis minut?"

"Mahdotonta, monsieur!.." vastasi Montalais Manicampille. "Minut voitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja ajatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin."

"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle", rohkaisi Manicamp mielevästi.

"Ei käy laatuun, monsieur, ei mitenkään!"

"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on nokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos eksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät tavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen luulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä on tikapuut."

"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"

Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta veti sen alakuloisena takaisin.

"Sh!" kuiskasi Manicamp.

"Mikä on?" kysyi Montalais.

"Kuulen askeleita."

"Hyvä Jumala!"

Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa, missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.

"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin. Neiti de Montalais, teidän… nöyrin palvelijanne!"

Montalais punastui.

"Ah, hyvä Jumala!" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.

"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen nimenne!"

"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!"

"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti Montalais.

"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette, mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa tulevaisuudestamme."

"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa, mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."

Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.

Montalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.

124.
Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta

Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina, selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin, jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.

"Kas niin", pahastui tyttö nousten yhden askelman, "tahdotteko nyt tehdä minut onnettomaksi, – vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!"

"Minäkö?" äännähti Malicorne; "olenko minä julmuri?"

"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra Malicorne; te olette oikea häijyyden hirviö."

"Minäkö?"

"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan Orléansissa, eikö?"

"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä katsomaan."

"Oliko se muka tarpeellista!"

"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen kotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että minulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin oleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin Fontainebleau veti minutkin mukaansa."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Te siis tahdoitte nähdä minut?"

"Niin juuri."

"No, nyt olette nähnyt; olkaa tyytyväinen ja lähtekää!"

"Ohoh, en toki", kieltäysi Malicorne.

"Mitä! Ettekö?"

"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin kanssanne."

"No, jutelkaamme myöhemmin ja toisessa paikassa."

"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa!

Emme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on."

"Mutta minä en voi tällä hetkellä puhella pitempään."

"Miksette?"

"Koska tänä yönä on tapahtunut tuhat asiaa."

"No, minun asiastani tulee tuhannesyhdes."

"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan hyvin tärkeätä tiedonantoa."

"Joko hän on kauankin odottanut?"

"Vähintään tunnin."

"Odottakoon sitten vielä muutamia minuutteja", huomautti Malicorne tyynesti.

"Herra Malicorne", sanoi Montalais, "te unohdatte itsenne."

"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa, jota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon päivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole ainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani."

"Olette kuljeskellut täällä jo viikon?"

"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka ovat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut iltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa, – aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin, milloin kiikkuvat tikapuut. Morbleu, sellainen asema, mademoiselle, ei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai saukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle, että pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo lippuni. Ihminen minäkin olen, mordieu, ja ihmisenä pysyn, mikäli en saa korkeampia määräyksiä!"

"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta vaaditte?" uteli Montalais alistuneena.

"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan Fontainebleaussa?"

"Minä…"

"Sanokaa suoraan."

"Aavistelin kyllä."

"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran päivässä?"

"Olen aina ollut estettynä, herra Malicorne."

"Loruja!"

"Kysykää tovereiltani, ellette usko minua."

"Minä en koskaan kysele asioita, jotka tiedän paremmin kuin kukaan muu."

"Tyyntykää, herra Malicorne, kyllä asema muuttuu."

"On jo aikakin."

"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä", virkkoi Montalais mielistelevästi.

"Oo, minua ajatellaan…"

"Kautta kunniani."

"Eikä mitään uutta?"

"Mistä?"

"Virastani Monsieurin taloudessa."

"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille ei ole ollut menemistä viime päivinä."

"Entä nyt?"

"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole mustasukkainen."

"Joutavia! Miten luulevaisuus niin haihtuisi?"

"Siihen toimitettiin käänne."

"Kertokaa!"

"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ja Monsieur heti rauhoittui siitä."

"Ja kuka sen huhun pani liikkeelle?"

Montalais alensi ääntänsä. "Meidän keskemme", kuiskasi hän, "luulen Madamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa."

"Ha, ha", nauroi Malicorne, "se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche, huokailija-poloinen?"

"Oh, hän on ihan syrjäytynyt."

"Ovatko edes kirjoitelleet toisilleen?"

"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää kädessään."

"Millaisissa väleissä te olette Madameen?"

"Mitä parhaissa."

"Entä kuninkaaseen?"

"Kuningas hymyilee minulle ohimennessään."

"Hyvä! Mutta kenet onkaan rakastavainen pari valinnut silmänlumeiksi?

"La Vallièren."

"Tyttöparka! Mutta tuohan pitäisi estää, ystäväni!"

"Minkätähden?"

"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa asiasta vihiä."

"Raoul! Kunnon Raoul! Luuletteko?"

"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita", sanoi Malicorne, "eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat tai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille: herra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö osoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä tai hänet."

"Onhan kuningas häntä suojelemassa", sanoi Montalais.

"Kuningas!" huudahti Malicorne.

"Tietysti."

"Hm, Raoul tappaa kuninkaankin kuin pahaisen palkkasoturin!"

"Hyväinen aika!" parkaisi Montalais; "johan te puhutte hulluja, herra Malicorne!"

"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni, ystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa hiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan."

"Vaiti, onneton!" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman lähemmäksi Malicornea. "Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle."

"Miksen?"

"Koska ette vielä tiedä mitään."

"Mitä onkaan tekeillä?"

"Tänä iltana, nähkääs… eihän kukaan meitä kuunnelle?"

"Ei."

"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja peittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi ketään muuta miestä rakastaa.'" Malicorne hypähti muurillaan.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän. "Sanoiko se onneton niin?"

"Sanasta sanaan."

"Ja ajatteleeko hän niin?"

"La Vallière ajattelee aina mitä puhuu."

"Mutta sehän huutaa kostoa! Naiset ovat käärmeitä!" päivitteli Malicorne.

"Rauhoittukaa, paras Malicorne, rauhoittukaa!"

"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme Raoulille, kun vielä on aikaa."

"Typerä mies! Aikaahan päin vastoin ei enää ole!"

"Miten niin?"

"Nuo la Vallièren sanat…"

"Niin?"

"Ne kuninkaalle omistetut sanat…"

"No?"

"Niin, ne osuivat kuninkaan kuuluviin."

"Tietääkö kuningas? Onko ne kerrottu hänelle?"

"Kuningas oli itse kuulemassa."

"Oi-hoi, kuten kardinaalivainaja tapasi sanoa."

"Kuningas sattui olemaan piiloutuneena pensasryhmään."

"Siitä johtuu", valitti Malicorne, "että kuninkaan ja Madamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien Bragelonne-poloisen ruumiin yli."

"Tepä sen sanoitte."

"Se on kauheata."

"Niinpä kyllä."

"Totisesti!" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään. "Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin, muutoin murskaannumme, sydänkäpyseni."

"Sitä teille tahdoinkin selvittää."

"Pitäkäämme huolta itsestämme."

"Samaa minä ajattelin."

"Avatkaa siis sievät silmänne."

"Ja te isot korvanne."

"Lähettäkää pieni suunne ottamaan vastaan iso suudelma."

"Tässä", virkkoi Montalais, maksaen heti puhdassointuisella kullalla.

"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la Vallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la Vallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän rakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati meidänlaisemme järkevät ihmiset."

"Joko te nyt taas haudotte haaveitanne!"

"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä, armaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?"

"Ei kylläkään."

"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska jokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin."

"Se on aivan oikein."

"Mutta vain me kahden."

"Olkoon niin!"

"Hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Olen valmis sen vannomaan."

"Ojentakaa kätenne, – kas niin: kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Montalaisin tähden!" vastasi Malicorne, ojentaen vuorostaan kätensä.

"Ja mitä nyt on tehtävä?"

"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita vastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme."

"Sovittu."

"Päätetty."

"Vannottu. Ja kun nyt liitto on tehty, toivotan hyvää yötä."

"Mitä, hyvää yötä?"

"Tietysti. Palatkaa majataloonne."

"Majatalooni?"

"Niin, ettekö asu Komeassa Riikinkukossa?"

"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan Fontainebleaussa."

"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette, kiittämätön!"

"Hm!"

"Palatkaa siis asuntoonne."

"Kas, siinäpä sitä ollaan!"

"Mitä nyt?"

"Se on käynyt mahdottomaksi."

"Eikö teillä ollut siellä huonetta?"

"Oli, mutta ei ole enää."

"Eikö enää? Ja kuka sen on teiltä vienyt?"

"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan hengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla sairasta munkkia."

"Munkkia?"

"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa hengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös portaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet omaan kamariini."

"Teidän kamariinne?"

"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun isännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone oli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille."

"Ohhoh!"

"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin suuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen. Tahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli. Mutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi kyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja äänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän karjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä ja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas nopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei ole kuhun pääni kallistaisin."

"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?" kysyi Montalais. "Joku veljeskunnan suurmestariko?"

"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen puhutellessaan käyttäneen."

"Niin että…?" virkahti Montalais.

"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä varmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan ulkosalla."

"Mitä tehdä?" huudahti Montalais.

"Siinäpä kysymys!" murjotti Malicorne.

"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa", kuului kolmas ääni.

Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi näkyviin.

"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te, rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin yhdenkin."

Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.

Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.

Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia, hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin – voisivat parhaiten antaa hänelle tietoja hovineitosista.