Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

98.

Herra de Baisemeauxin aamiainen

Aramis oli yleensä hyvin kohtuullinen, mutta nytkin nauttiessaan viiniä varsin säästeliäästi hän silti antoi aamiaisen maistua, ja oivalliseksi sen olikin kunnon kuvernööri järjestänyt.

Tämä puolestaan oli remuavan hilpeyden hurmiossa; hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin rahamassiin, jonka hän oli kaapannut mukaansa, ja se näky elähdytti hänen sydäntään avomieliseen rupatteluun. Alituiseen hän myös ihan liikutttuneen huomaavaisena katseli kirkkoruhtinasta, joka nojaili taaksepäin tuolilla ja tuntijan näköisenä siemaisi lasistaan muutaman pisaran kerrallaan.

"Älköön tulko kukaan minulle moittimaan Bastiljin ruokalistaa", virkkoi hän silmiänsä siristäen; "kyllä niiden vankien kelpaa, jotka päivittäin saavat puolikaspullonkin tätä burgundia!"

"Kaikki viidentoista frangin miehet juovat sitä", sanoi Baisemeaux. "Se on hyvin vanhaa volnayta."

"Ylioppilasparkakin – Seldon – siis kulauttaa palansa painimeksi näin erinomaista kostuketta!"

"Ei, eihän nyt sentään!"

"Luulin teidän sanoneen, että hänet oli siirretty viidentoista livren luokkaan."

"Ruokakuntaan, niin, mutta hittoako minä tällaisesta viinistä töhertäjälle, joka sepustaa distikkeja… mitä ne nyt olivatkaan?"

"Distikoneja."

"Hänkö litkimään volnayta! Raja kaikella! Se hänen naapurinsa on täysi viidentoista livren hoitolainen."

"Naapurinsa?"

"Niin."

"Kuka siis?"

"Se toinen, – Bertaudièren kakkonen."

"Suokaa anteeksi, hyvä kuvernööri, mutta täkäläinen sanasto vaatii jonkun verran opiskelua."

"Se on totta, minä unohdin. Bertaudièren kakkonen, nähkääs, merkitsee sen tornin toisen huonekerran asukasta."

"Joku Bastiljin torni siis on nimeltään Bertaudière?"

"Niin, kuten kaikillakin täkäläisillä torneilla on oma nimensä. Tulkaahan katsomaan", juttusi Baisemeaux mennen ikkunan ääreen; "se on tämän pihan laidassa, toinen tuolla vasemmalla."

"Vai niin. Ja siellä siis se viidentoista livren mies istuu?"

"Niin: " "Onko hän jo kauankin asustanut siellä?"

"No, siinä seitsemän tai kahdeksan vuoden paikkeille."

"Mitä! Ettekö tarkemmin tiedä vankienne olosuhteita?"

"Eihän hän ole tullut minun aikanani, hyvä herra d'Herblay."

"Mutta olisin luullut Louvièresin tai Tremblayn tehneen teille selvää sellaisista seikoista."

"Oh, hyvä herraseni… anteeksi, anteeksi, – teidän ylhäisyytenne, piti sanomani."

"Eipä mitään. Niin, miten se olikaan?"

"No, Bastiljin salaisuuksia ei luovuteta uudelle haltijalle avaimien mukana."

"Vai niin! Tuon vangin asia onkin kenties valtiosalaisuus?"

"Ka, enpä luule, – samanlainen kaiketi kuin Bastiljin määräykset yleensäkin."

"Mutta miksi siis", kysyi Aramis, "puhutte vapaammin Seldonista kuin tuosta…"

"Bertaudièren kakkosesta? Kah, enhän suuriakaan välitä vaivaisen distikonin laatijasta, mutta parasta on olla puuttumatta tuollaiseen yhdennäköisyyteen…"

"Niin, mutta vartijatkin tietysti haastelevat vankien kanssa, ja jos mies väittää istuvansa täällä ihan syyttömästi…"

"Ei niistä kukaan ota mitään syyksensä: viattomuus on yleisenä kaavana, jota kaikki alati veisaavat!"

"Mutta eikö tuo yhdennäköisyys herätä vartijain erityistä huomiota?"

"Oh, hyvä herra d'Herblay, vain teidänlaisenne hovimies saattaa keksiä tuollaista ajateltavaa pikku seikoista!"

"Lienette tosiaan oikeassa, hyvä herra de Baisemeaux. Vielä pisara tätä volnayta, pyydän."

"Ei pisaraa, vaan lasillinen."

"Ei, ei. Te olette pysynyt muskettisoturina kiireestä kantapäähän, sillaikaa kun minusta on tullut piispa. Pisara minulle, lasillinen teille."

"Olkoon sitten niin."

Piispa ja kuvernööri kilistivät.

"Niin, kenties", jatkoi Aramis tähdäten kirkkaan katseensa rubiininhohteiseen nesteeseen, jonka oli kohottanut kasvojensa tasalle ikäänkuin nauttiakseen kaikilla aisteilla yhtaikaa, "kenties toinen ei huomaisikaan mitään ilmeistä yhdennäköisyyttä tuossa vangissanne?"

"Hoo, kyllä toki, – ken vain tuntee henkilön, jonka näköinen hän on."

"Eiköhän siinä ole mielikuvituksellanne tuntuva osuus, hyvä herra de Baisemeaux!"

"Ei totisesti!"

"Katsokaas", jatkoi Aramis, "olen nähnyt montakin miestä, jotka jossakin määrin muistuttavat häntä, mutta luonnollisen kunnioituksen tunne on estänyt ottamasta sitä puheeksi."

"Yhdennäköisyyttä on monenlaista; tässä tapauksessa se on aivan merkillisen silmäänpistävä, ja jos näkisitte vangin, niin myöntäisitte itsekin, että hänen liikkumisensa vapaalla jalalla tuottaisi ehdotonta häiriötä."

"Mahdollistahan se juuri on", sanoi Aramis keveästi; "mutta näkemättä hän minulta jää. Jos vain hetkeksikin astuisin tuollaiseen kamalaan koppiin, valtaisi minut heti ahdistava tunne, että olen ainiaaksi haudattu elävältä."

"Ei ollenkaan, – asumus on hyvinkin mukava."

"Jopa jotakin!"

"Ettekö usko?"

"Meillä on erilaiset käsitykset, siinä kaikki."

"No, älkää toki moittiko ainakaan Bertaudièren kakkosen oloja. Hitto, hänellä on sievä huone, hyvin hauskasti kalustettu ja matotkin lattialla!"

"Ohoh!"

"On vainkin. Sen nuorukaisen totisesti kelpaa elellä; hänelle onkin luovutettu Bastiljin paras kammio. Ei tarvitse hänen nurkua!"

"No, no", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti, "turha on minulle kiitellä Bastiljin kammioiden kodikkuutta, ja matot te lisäsitte vilkkaudessanne väritykseksi. Voin kuvitella hämähäkkejä, rottia, sammakoita…"

"Sammakoita? No, pimeissä kopeissa saattaa olla!"

"Mutta kyllä kalusto ei ole kovinkaan häävi, ja matoista ei puhettakaan."

"Uskoisitteko omia silmiänne?" innostui Baisemeaux.

"En, totta tosiaan, en tässä kohden!"

"Ettekö edes vakuuttautuaksenne tuosta yhdennäköisyydestäkään, jonka kiellätte kuten matotkin?"

"Näen jo ajatuksissani valjun haamun, haudan partaalla riutuvan varjon."

"Ei, lempo soikoon, ei! Reipas nuori mies, elinvoimainen kuten te ja minä."

"Alakuloinen, juro?"

"Hilpeä kuin kiuru!"

"Hupsutusta!"

"Oikein totta. Hän on aina hyvällä tuulella, siitä en peräänny."

"Mahdotonta!"

"Tulkaa katsomaan! Pistäydymme pikku kierrokselle Bastiljiin, niin saattehan nähdä."

"Viitsisinkö… Mutta ohjesääntö?"

"Sillä ei nyt ole väliä. Kersantilla on lomapäivänsä, luutnantti läksi tarkastamaan vallikehää; meillä on vapaa tilaisuus."

"Ei, ei, hyvä kuvernööri; minua värisyttää jo ajatellakin sitä salpojen kirskettä!"

"Joutavia!"

"Ja sattuisitte vielä unohtamaan minut johonkin Bertaudièren kolmoseen tai neloseen… huh!.."

"Laskette leikkiä?"

"Ei, kyllä puhun vakavasti."

"Te kieltäydytte ainoalaatuisesta tilaisuudesta. Tiedättekö, että eräät prinssit ovat tarjonneet viiteenkymmeneentuhanteen livreen asti suosiollisuudesta, jonka nyt myöntäisin teille ilmaiseksi!"

"Onko se siis muka niin tavattoman mielenkiintoinen näky?"

"Kielletty hedelmä, monseigneur, kielletty hedelmä! Kyllähän te kirkonmiehenä oivallatte, mikä vetovoima sillä on."

"En sitä oikein käsitä tässä tapauksessa. Pikemmin tuo kovaonninen runoilija-ylioppilas herättäisi minun uteliaisuuttani."

"No, katsastakaamme häntä; asuuhan hän juuri Bertaudièren kolmosessa. Kenties samalla lopultakin viitsisitte vilkaista naapurin kauniiseen kamariin."

"No, mitäpä minä nyt huonekaluista, jos niitä siellä onkin, ja turha on katsella jokapäiväistä henkilöä, joka asustaa siellä ihan ulkonaisella perusteella."

"Viidentoista livren mies, monseigneur! Viidentoista livren asukas on aina mielenkiintoinen."

"Mutta minun pitikin jo äsken kysyä, miksi hänen hoitoonsa on myönnetty viidentoista livren päiväraha, kun Seldon-poloinenkin virallisesti kuuluu vain kolmen frangin luokkaan."

"No, katsokaas, eroahan sitä pitää olla, ja tässä juuri näkeekin kuninkaan hyväntahtoisuuden…"

"Kuninkaan! Kuninkaan!"

"No, kardinaalin sitten. 'Tämä onneton', on herra de Mazarin tuuminut, 'saa kohtalokseen jäädä pysyväisesti vankilaan…'" "Miksi?"

"

Dame

, kaiketi hänen rikollisuutensa on ikuinen, joten rangaistuksenkin tulee olla yhtä pitkä."

"Ikuinenko?"

"Epäilemättä. Jollei hän onnekseen sairastu isoonrokkoon, käsitättehän… ja sekin on varsin vähäinen mahdollisuus, sillä Bastiljin ilma on hyvin terveellinen."

"Järkeilynne on tosiaankin sattuvaa, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kai se pitää paikkansa."

"Tahdotte siis sanoa, että tuon onnettoman täytyy kärsiä sovittamattomasti ja loppumattomasti…"

"En sano kärsiä, monseigneur! Viidentoista livren päivillä!"

"Kärsiä vankilaelämää ainakin?"

"Niin, itse vapauden menetykselle ei todellakaan voi mitään, mutta se on tehty hänelle mahdollisimman keveäksi. Tottahan tekin myönnätte, että se veitikka ei ole tullut maailmaan syödäkseen kaikkia herkkuja, mitä hänelle nyt tuodaan eteen kuin ruhtinaalle.

Pardieux

, voitte itse nähdä, jos haluatte: tämä meiltä koskemattomaksi jäänyt piirakka, tämä röykkiö krapuja, joka ei ole meillä paljoakaan alentunut, – Marnen krapuja, isoja kuin kohtalaiset hummerit, – tämä kaikki lähetetään Bertaudièren kakkoseen, höysteenään pullo samaa volnayta, jota olette arvostellut niin maittavasti. Sen nähtyänne ette toivoakseni enää epäile."

"Uskonhan minä sen, hyvä kuvernööri; mutta te vain ajattelette onnellisia viidentoista livren miehiä ja unohdatte suojattini, Seldon-paran."

"Ei, olenhan viimeksi auliimmin kohdellut häntäkin, ja teidän tähtenne olkoon hänellä nyt erityinen juhlapäivä: saakoon hän leivokset ja makeiset sekä portviini-pullon."

"Te olette kelpo mies, sanon vieläkin kerran, hyvä Baisemeaux."

"Lähtekäämme, lähtekäämme", touhusi kuvernööri hiukan huumaantuneena sekä viinistä että Aramiksen kiittelystä.

"No, teidän mieliksenne", myöntyi kirkkoruhtinas.

"Oh, palatessanne te olette hyvillänne siitä käynnistä."

"Mennään sitten."

"Malttakaas, kun kutsun avaajan." Baisemeaux näpäytti kahdesti pöytäkelloa; vartija astui sisälle. "Lähden torneihin", ilmoitti kuvernööri. "Mutta vartiota älköön huudettako esiin, – ei mitään rummutusta tai muutakaan hälyä!"

"Ellen jättäisi tänne viittaani", virkkoi Aramis pelokkaasti, "niin kuvittelisinpa todella olevani nyt itse joutumassa telkien taakse!"

Avaaja kulki edellä, siepattuaan kuvernöörin viittauksesta vasullisen kannettavaa aamiaispöydästä; Aramis asteli vankilanpäällikön oikealla puolella. Muutamat pihalle hajaantuneet sotamiehet järjestäysivät jäykäksi riviksi kuin keilasarja kuvernöörin tien varteen. Baisemeaux vei vieraansa useita porrasaskelmia ylös pengermälle, jota myöten tultiin nostosillalle. Vahtisotilaat tekivät siellä kunniaa, heti kun tunsivat esimiehensä.

"Teillä on hyvä muisti, monsieur?" virkkoi silloin kuvernööri kumppaniinsa kääntyen ja puhuen niin kovasti, että vartiosoturien täytyi kuulla.

"Toimeen olen tullut", vastasi Aramis.

"Sitähän tarvitaan asemapiirteitten ja mittojen vuoksi", kiirehti kuvernööri selittämään, "kun kerran arkkitehditkään eivät ole vapautettuja siitä määräyksestä, että kukaan ei saa pitää mukanaan paperia, kynää tai piirrintä, käydessään vankien luona."

– Kas vain, – ajatteli Aramis, – täälläkin minä siis käyn arkkitehdistä! Ihan kuin d'Artagnan olisi tuon keksinyt pilaksi, nähtyään linnoitusrakennelmiani Belle-Islellä!

Ääneen hän sitten lisäsi:

"Olkaa huoletta, herra kuvernööri; meidän alallamme pian oppii toimimaan tarkan silmän ja muistin varassa."

Baisemeaux ei edes rypistänyt kulmiaan, ja vartiosoturit kumarsivat luulotellulle vankilan-arkkitehdille.

"No niin, lähtekäämme ensin Bertaudièreen", oli Baisemeaux vasta esittävinään, "Se sopii", mukausi Aramis.

Kuvernööri kääntyi nostosillan takana avaajaan ja huomautti tälle:

"Samalla nyt jätät numero kahdelle ne makupalat."

"Numero kolmelle myös osansa, hyvä herra de Baisemeaux, – numero kolmelle, jonka te aina unohdatte", muistutti Aramis.

"Aivan oikein", vastasi kuvernööri, ja he läksivät torniin.

Siellä oli niin runsaasti telkiä, ristikoita ja lukkoja avattavina, että pikku eteispihan ja sisäänkäytävän varokeinot olisivat riittäneet kokonaisen kaupungin turvaamiseen. Aramis ei ollut haaveellinen eikä herkkätuntoinen; hän oli nuoruudessaan sepittänyt säkeitä, mutta hänen sydämensä oli puutunut kuten ainakin viidenkuudetta ikäisen miehen, joka on rakastellut paljon tai oikeammin saanut osakseen monien naisten rakkauden. Mutta laskiessaan jalkansa kiviastuimille, joita epälukuisten onnettomien askeleet olivat hivuttaneet, ja tuntiessaan kyynelkosteiden synkkien holvien ilman tulvahtavan vastaansa, hän ilmeisesti pehmeni, sillä hänen otsansa painui alas, hänen silmänsä sumenivat, ja hän seurasi vankilanpäällikköä sanattomana.

99.

Bertaudière n: o 2

Toiseen huonekertaan tultaessa oli vieras ihan hengästyksissään joko väsymyksestä tai mielenkuohusta. Hän nojasi seinään.

"Aloittaisimmeko tästä?" puheli Baisemeaux. "Kun kerran pistäydymme kumpaisenkin luona, niin eipä nähdäkseni ole väliä, käymmekö kakkosen pateilla mennessä vai tullessa! Tähänkin huoneeseen on suunniteltu korjauksia", kiirehti hän lisäämään avaajan kuultavaksi, joka oli portaissa jättäytynyt taammaksi.

"Ei, ei!" epäsi Aramis vilkkaasti; "parempi mennä ensin ylempään kammioon, herra kuvernööri, jos suvaitsette, – sen tarkastus on ensimmäisellä sijalla."

He nousivat ylemmäksi, ja Aramis kuiskasi:

"Pyytäkää mieheltä avaimet."

"Kernaasti."

Baisemeaux otti avaimet ja päästi seurueen omin käsin kolmanteen kammioon. Vanginvartija astui sisälle ensimmäisenä ja laski pöydälle aterian ainekset, joita kunnon kuvernööri oli määritellyt makupaloiksi. Sitten hän vetäysi takaisin portaisiin.

Vanki ei ollut hievahtanutkaan. Baisemeaux astui vuorostaan koppiin, Aramiksen jäädessä kynnykselle. Siitä hän näki hennon nuorukaisen, ehkä kahdeksantoista vanhan, kun tämä outoa liikettä kuullessaan nosti päänsä, havaitsi kuvernöörin, hypähti samassa heti vuoteeltaan ja alkoi ristissä käsin valittaa:

"Äitiparkani! Äitiparkani!"

Nuoren miehen äänensävyssä oli niin vihlovaa tuskaa, että Aramista väkisinkin värisytti.

"Rakas vieraani", virkkoi hänelle Baisemeaux yrittäen hymyillä, "minä tuon teille tässä yhtaikaa muutteen sekä ajatuksillenne että oloillenne, – sielun ja ruumiin virkistystä. Tämä herrasmies on tullut silmämäärällä mittaamaan huonettanne muutamia korjauksia varten, ja tästä saatte hiukan makeata jälkiruuaksenne."

"Voi, monsieur, monsieur", haastoi vanki, "jättäkää minut yksinäisyyteen vuodeksi, ravitkaa minua vedellä ja leivällä mutta sanokaa, että sen vuoden kuluttua pääsen täältä, sanokaa, että vuoden päästä näen jälleen äitini!"

"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Baisemeaux, "olen kuullut teidän itse sanovan, että hän on hyvin köyhä vaimo, että asuitte ahtaasti ja puutteessa, kun sitävastoin täällä – hitto!"

"Jos hän onkin köyhä, monsieur, niin sitä kipeämmin hän tarvitsee minun tukeani. Asuinko ahtaasti kotona? Oi, monsieur, vapaudessa on aina mukava olla!"

"No, koska itse väitätte, että te ette ole tehnyt muuta kuin sepittänyt sen onnettoman distikonin…"

"Ja ilman tarkoitusta, monsieur, ilman minkäänmoista tarkoitusta, sen vannon; luin Martialista, kun aatos juolahti mieleeni umpimähkään. Voi, monsieur, rangaistakoon minua, minua yksin, hakattakoon minulta käsi, jolla kirjoitin, niin työskentelen toisella; mutta päästettäköön minut jo takaisin äitini luo!"

"Olkaa hyvissä toiveissa, lapsukaiseni", sanoi Baisemeaux; "mutta tiedättehän, että asia ei riipu minusta. Minä en voi muuta kuin lisätä annostanne, suoda teille ylimääräisen tilkan portviiniä, parantaa aterianne vaihtelua jollakulla leivoksella."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" parkaisi nuori mies heittäytyen taaksepäin selälleen ja kiemurrellen lattialla.

Aramis ei kyennyt enää sietämään tätä kohtausta, vaan peräytyi porrassillakkeelle.

"Sitä onnetonta!" jupisi hän.

"Ka, niin hän näkyy olevan, kovastikin", myönsi Baisemeaux seuraten; "mutta se on hänen vanhempiensa vika."

"Millä tavoin?"

"Niinhän tietenkin… Miksi hänet pantiinkaan oppimaan latinaa?..

Liiallinen tieto, nähkääs, monsieur, yleensä kääntyy vahingoksi…

Minäpä osaan tuskin lukea ja kirjoittaa, ja niinpä en olekaan vankilassa."

Aramis katseli hiukan ihmetellen miestä, joka Bastiljin kaitsijana ei mielestään ollut vankilassa. Baisemeaux taasen läksi poistumaan melkoisesti sekaannuksissa, nähdessään viihdyttelynsä ja portviininsä tehonneen noin huonosti.

"Hei, entä ovi, – ovi!" huomautti avaaja; "herra kuvernööri jätti oven auki!"

"Niin tosiaan", sanoi Baisemeaux. "He, ota, tuossa avaimet."

"Minä ryhdyn hommaamaan armahdusta tälle lapselle", virkkoi Aramis.

"Ja jos ette saa sitä toimeen", esitti Baisemeaux, "niin pyytäkää, että hänet edes siirretään virallisesti kymmenen livren luokkaan, jotta voin hyödykkäämmin kohditella häntä teidän toiveittenne mukaan."

"Jos tuo toinenkin vanki ikävöitsee äitiään", tuumi Aramis, "niin en tulekaan sisälle, vaan otan silmämääräiset mittani ulkopuolelta."

"Ka, herra arkkitehti olkoon vaan huoleti", puuttui puheeseen avaaja; "kakkonen on säveä kuin karitsa. Eihän semmoinen mies huuda äitiään, joka ei muutoinkaan puhu halaistua sanaa."

"Mennään sitten sisälle", sanoi Aramis kumeasti.

"Oikeinko herra on vankilan arkkitehti?" kysyi vartija.

"Se on virkani."

"No, kas kun ette ole jo tottunut tällaiseen!"

Aramis huomasi tarvitsevansa kaikkea itsehillintäänsä, jotta hänen esiintymisensä ei herättäisi epäluuloa.

Baisemeaux otti jälleen avaimet ja kiersi auki lukon. "Voit jäädä ulkopuolelle", sanoi hän avaajavartijalle; "odota meitä portaiden juurella."

Baisemeaux meni edellä sisään, avaten toisenkin oven. Ristikkoikkunasta tunkeutuvan valon neliössä näkyi silloin kaunis nuori mies, solakka varreltaan, lyhyttukkainen, viiksenalut huulilla; hän istui jakkaralla, kyynärpää leposohvalla, johon hänen koko yläruumiinsa nojautui. Hienon, mustan sametti-ihokkaansa hän oli heittänyt vuoteelle ja hengitti syvään raitista ilmaa, joka paisutteli hänen rintaansa mitä muhkeimman batistipaidan alla. Kuvernöörin astuessa huoneeseen nuori mies käänsi soreasti päätänsä, ja tuntiessaan tulijan hän nousi kohteliaasti tervehtimään. Mutta kun hänen silmänsä sitten siirtyivät piispaan, joka oli jäänyt varjoon, värisi tämä rajusti ja kalpeni; hattu kirposi hänen kädestään ikäänkuin lihaksien herpaannuttua. Baisemeaux sitävastoin oli tottunut vankinsa seuraan eikä näkynyt tuntevan minkäänlaista järkkymystä, vaan asetti pöydälle piirakkansa ja krapunsa kuin mitä palvelevaisin tarjoilija, siinä järjestelyssään jääden ihan tietämättömäksi kirkkoruhtinaan hämmennyksestä. Vasta suoriuduttuaan pöydänkattajan tehtävästä hän alkoi puhutella nuorta vankia:

"Olettehan reippaassa kunnossa; jakselette nähtävästi hyvin?"

"Erittäin hyvin, monsieur, kiitos", vastasi nuori mies.

Tämä ääni oli vähällä tuuperruttaa Aramiksen selälleen. Vastoin tahtoaankin hän vapisevin huulin astui askeleen eteenpäin. Liikahdus oli niin äkillinen, että touhuava kuvernöörikään ei voinut olla sitä huomaamatta.

"Tässä on arkkitehti, joka tarkastaa tulisijaanne", ilmoitti Baisemeaux; "pyrkiikö se savuamaan?"

"Ei koskaan, monsieur."

"Te väititte, että vankilassa ei voisi olla onnellinen", virkkoi kuvernööri vieraalleen käsiänsä hykerrellen; "tässä kuitenkin näette tyytyväisen vangin! Eihän teillä ole ilmennyt valittamisen syytä?" hän lisäsi jälkimmäiselle.

"Ei suinkaan."

"Eikö vaivaa ikäväkään?" tiedusti Aramis.

"Ei koskaan."

"Mitäs nyt sanotte!" supatti kuvernööri; "olinko oikeassa?"

"Kai minun toki näin selviin todistuksiin täytyy luottaa, hyvä kuvernööri! Onko lupa esittää hänelle mitään kysymyksiä?"

"Miten vain mielenne tekee."

"No, tiedustakaahan te siis häneltä, tietääkö hän pidätyksensä syytä."

"Tämä herra pyytää minua kysymään", virkkoi Baisemeaux, "onko teille tunnettua, miksi asustatte täällä."

"Ei, monsieur", vastasi nuori mies yksinkertaisesti, "en ollenkaan tiedä."

"Mutta se on mahdotonta!" puhkesi vastoin tahtoa Aramiksen huulilta. "Jos pidätyksenne aihe olisi teille tuntematon, niin olisitte raivoissanne."

"Niin olinkin ensimmäisenä päivänä"

"Ja miksette enää?"

"Olen harkinnut."

"Ihmeellistä", mutisi Aramis.

"Eikö hän ole hämmästyttävä ilmiö?" kuiskasi Baisemeaux.

"Ja mitä olette harkinnut, – jos saan vaivata teitä?" kysyi Aramis.

"Tulin tarkemmin ajatellen siihen vakaumukseen, että kun en ole tehnyt mitään rikosta, ei Jumala voinut rangaista minua."

"Mutta mitä on vankeus muuta kuin rangaistus?" huomautti Aramis.

"Voi", vastasi nuori mies, "en osaa sanoa muuta kuin että kaikki, mitä nyt voin teille puhua olostani, on kokonaan toista kuin olisin lausunut seitsemän vuotta sitten."

"Kun kuuntelee teitä ja näkee alistuvaisuutenne, monsieur, niin saattaisi tulla houkutelluksi uskomaan, että te pidätte vankilasta."

"Minä siedän sitä."

"Siinä varmuudessa, että ennen pitkää pääsette vapaaksi?"

"Sellaista varmuutta ei ole käsityksissäni muodostunut, monsieur: toivonut vain olen, ja kuitenkin myönnän, että se toivo heikkenee päivä päivältä."

"Mutta miksette saisikin takaisin vapauttanne, kun olette jo ollut vapaa aikaisemmin?"

"Juuri se syy estää minua odottamasta vapautta", selitti nuori mies. "Minkätähden minua olisi vankilaan teljettykään, jos aikomuksena oli vapauttaa minut myöhemmin?"

"Kuinka vanha olette?"

"En tiedä."

"Mikä onkaan nimenne?"

"Olen unohtanut, millä nimellä minua puhuteltiin."

"Vanhempanne?"

"Heitä en ole koskaan tuntenut. Kasvattajani eivät sanoneet minua pojakseen."

"Olitteko erityisesti kiintynyt kehenkään, ennen kuin tulitte tänne?"

"Rakastin hoitajatartani ja kukkiani."

"Siinä kaikki?"

"Pidin myös paljon kamaripalvelijastani."

"Surette tietysti sitä hoitajatarta ja palvelijaa?"

"Itkin kauan heidän kuolemaansa."

"Kuolivatko he ennen kuin tulitte tänne vai jälkeenpäin?"

"Sen päivän aattona, jona minut vietiin pois."

"Molemmat yhtaikaa?"

"Samana päivänä kumpainenkin."

"Ja millä tavoin teidät vietiin?"

"Minua tuli noutamaan muuan mies; minun piti astua vaunuihin, joiden ovet olivat lukittavia, ja niissä minut siirrettiin tänne."

"Tuntisitteko sen miehen?"

"Hänellä oli naamio."

"Eikö olekin merkillinen juttu?" kuiskasi Baisemeaux Aramikselle.

Kirkkoruhtinas hengitti työläästi.

"On, eriskummainen", jupisi hän.

"Mutta vielä ihmeellisempää on, että hän ei ole milloinkaan haastanut minulle niin paljon kuin nyt teille."

"Kenties ette ole sattunut niin tiedustelemaankaan", arveli Aramis.

"Mahdollista kyllä", myönsi Baisemeaux, "sillä minä en ole yhtään utelias. Tässä nyt muuten näette kamarin: eikö ole sievässä kunnossa?"

"Varsin sievässä todellakin."

"Matot lattialla…"

"Niinpä nyt näen, ja komeat."

"Lyön vetoa, että hän ei asunut näin hyvin ennen tänne tuloaan."

"Sen uskon."

Aramis kääntyi jälleen nuoreen mieheen päin ja jatkoi: "Onko luonanne tällaikaa käynyt ketään vierasta?"

"Oh, kyllä, – kolmasti eräs nainen; hän pysähdytti vaununsa alaovelle ja astui sisälle linnikossa, jonka siirsi sivulle vasta kun olimme kahden kesken."

"Ja mitä hän puhui?"

Nuori mies hymyili raskasmielisesti.

"Hän kysyi minulta samaa kuin tekin äsken, – olinko tyytyväinen ja enkö alkanut ikävystyä."

"Ja niinkö hän vain läksi tiehensä?"

"Hän sulki minut syliinsä, painoi sydäntään vasten ja suuteli minua."

"Muistatteko hänet ulkomuodoltakin?"

"Ihan hyvin."

"Kasvonpiirteet niin tarkoin, että jälleen nähdessänne tuntisitte hänet muuallakin?"

"Aivan varmasti!"

Tyytyväinen väläys kirkasti hetkiseksi Aramiksen katsetta. Samassa Baisemeaux kuuli vartijan astuvan ylös portaita.

"Jokohan lähdemme?" sanoi hän pikaisesti piispalle.

Tämä nähtävästi tiesi nyt mitä halusikin. "Kyllä minun puolestani", virkkoi hän.

Nuori mies näki heidän tekevän lähtöä ja hyvästeli kohteliaalla kumarruksella. Baisemeaux nyökkäsi vastaukseksi, mutta onnettomuus näkyi Aramiksen mielestä ansaitsevan erityistä kunnioitusta, sillä hän taivutti päänsä hyvin syvään.

He poistuivat. Baisemeaux lukitsi ovet heidän takanaan. "No, mitä sanotte tästä kaikesta?" kysyi kuvernööri portaissa.

"Olen keksinyt salaisuuden", vastasi toinen.

"Pyh! Millaisen muka?"

"Siinä talossa on tapahtunut salamurha."

"Mitä kummaa!"

"Kuulittehan, – palvelija ja hoitajatar kuolleet samana päivänä?"

"Mitä siitä?"

"Myrkytys."

"Kah!"

"Mitä arvelette?"

"Se voisikin olla totta… Ettäkö siis tuo nuori mies olisi sellainen villitty?"

"Eihän nyt toki! Noin hiljainen lapsipoloinenko olisi raaka murhaaja?"

"No, sitähän minäkin!"

"Tuollainen rikos vain on tapahtunut talossa, se on selvää; kenties hän on nähnyt tapauksen ja pelätään hänen puhuvan."

"

Diable

, jos olisin siitä varma, niin järjestäisin vartioimisen kaksin verroin visummaksi."

"Oh, eipä hänellä näy olevan halua karkaamiseen."

"Vangeista ei voi koskaan tietää."

"Onko hänellä kirjoja?"

"Ei ollenkaan; niistä on ehdoton kielto annettu."

"Ehdoton kielto?"

"Mazarinin omasta kädestä."

"Teillä on sellainen määräys hallussanne?"

"Niin, monseigneur; tahdotteko nähdä sen, tullessanne ottamaan viittanne?"

"En ole koskaan nähnyt kardinaalivainajan käsialaa."

"Se on erikoisen varmasti kyhätty; koko kirjelmässä vain yksi korjaus."

"Vai on sentään korjauskin. Miten hän on muuttanut?"

"Numeron parantanut. Siinä on ollut ensin: päiväraha 50 livreä."

"Siis niinkuin täysiverisellä prinssillä?"

"Mutta kardinaali on huomannut erehtyneensä, koska nolla on pyyhitty yli ja viitosen eteen lisätty ykkönen. Mutta, nyt muistankin…"

"Mitä niin?"

"Te ette puhu mitään siitä yhdennäköisyydestä."

"Hyvin yksinkertaisesta syystä, hyvä herra de Baisemeaux: kun sitä ei ole olemassa."

"Mitä hullua!"

"Tai jos onkin, se on teidän mielikuvituksessanne, tai