Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Sanat sattuivat harkitun kaunopuheisina ja luontevasti lausuttuina kuninkaan korvaan. Häntä miellytti kreivin imartelu yhtä paljon kuin ihmetytti hänen rohkeutensa. Hän tyytyi vastaamaan; "En ollut kutsunut teitä takaisin, kreivi."

"Mutta teidän majesteettinne ei myöskään ollut käskenyt minun jäädä."

Kuningas tunsi ajan käyvän täpäräksi. Jatkuessaan tämä kohtaus olisi tuotapikaa saanut kaikki sekaannuksiin, ja yksi ainoakin varjokohta olisi auttamattomasti tärvellyt koko kuvaelman. Hänen sydämensä oli sitäpaitsi ehtinyt rauhoittua, ja Madamen kaunopuheisista silmistä hän luki uuden näkökohdan: "Koska te herätätte mustasukkaisuutta, niin jakakaa luulevaisuus; ken epäilee kahta kilpailijaa, hän ei epäile ketään!" Tällä nokkelalla katsantokannallaan Madame ratkaisi aseman. Kuningas hymyili de Guichelle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan Henriette-prinsessan mykästä puheesta, vaan näki ainoastaan, että tämä koetti olla katsomatta häneen. Kreivi luuli kuitenkin voivansa päätellä, että hän sai kiittää Madamen välitystä armahduksestaan; Ludvig osoittausi hänelle nyt hyvin suosiolliseksi kaikkien nähden, ja Monsieur oli ihan ymmällä, mitä ajatella.

Baletti esitettiin kerrassaan muhkeana. Kun musiikki tempasi sävelkutsuilla mukaansa nuo ylhäiset tanssijat, – kun tämän aikakauden alkeellinen pantomiimi, jonka vaatimatonta eleilmaisua korkeiden näyttelijäin ei suinkaan onnistunut parantaa, oli päässyt vauhtiin, – kajahteli katsomosta alituinen suosion myrsky. De Guiche säteili niinkuin aurinko, mutta niinkuin hovilaisaurinko, joka alistuu toisarvoiseen osaan. Väheksyen tätä menestystä, jota Madame ei näköjään ollut huomaavinaankaan, hän ei enää muuta ajatellut kuin prinsessan ilmeisen suosiollisuuden urheata takaisinvalloittamista. Mutta hänen ei onnistunut tavoittaa rakastetultaan ainoatakaan katsetta. Vähitellen kaikki hänen riemunsa ja säihkynsä kuoleutuivat suruun ja levottomuuteen, niin että hänen raajansakin menettivät joustavuutta, käsivarret kävivät raskaiksi, pää sekavaksi. Silloin kuningas ehdottomasti oli katrillin etevin tanssija. Hän loi syrjäsilmäyksen voitettuun kilpailijaansa. De Guiche ei enää kyennyt esiintymään hovimiehenkään tavoin; hän tanssi huonosti ja haluttomasti, ja pianpa hän taukosikin tanssimasta. Kuningas ja Madame olivat voitollisia.

114.
Fontainebleaun puiston luonnottaret

Kuningas seisahtui hetkiseksi nauttiakseen voitostaan, joka oli niin täydellinen kuin se vain voi olla. Sitten hän kääntyi Madameen, ihaillakseen tätä vuorostaan. Nuoret ihmiset rakastavat vilkkaammin, kiihkeämmin, kenties intohimoisemminkin kuin kypsyneempään ikään ehtineet rakastajat; mutta heillä on kaikki muut tunteet samalla kertaa kehittyneinä nuoruuden ja elinvoiman suhteessa, niin että kun itserakkaus on heillä melkein aina rakkauden veroinen, jälkimmäinen tunne täten painostettuna ei koskaan saavuta sellaista täydellisyyttä kuin neljännen vuosikymmenen ensi puoliskon miehillä ja naisilla. Ludvig siis kyllä ajatteli Madamea, mutta sitten vasta kun oli tyytyväisesti pohtinut omaa esiintymistänsä, ja Madame ajatteli itseään niin paljon, että hän kenties kokonaan unohti kuninkaan.

Mutta de Guiche oli ihan synkkyyteen sortunut keskellä tätä kuninkaallista armastelua ja itsetyydytystä, ja kaikki saattoivat havaita nuoren aatelismiehen sekä kiihtyneeksi että masentuneeksi. Olletikin herätti huomiota kreivin apeus, kun häntä ei muuten hevillä tavattu käsivarret riipuksissa, pää painuksissa, silmät sumeina. Koska hän oli luonnostaankin herkkä noudattamaan soveliaan käyttäytymisen ja hyvän aistin vaatimuksia, ei suuri enemmistö nyt voinutkaan päätellä muuta kuin että kreivin tappio ja turtumus oli vain tahallista hovimiehen taitavuutta kuninkaan täydelliseksi hyvittämiseksi. Selvänäköisempien oli sentään mahdoton uskoa, että tuo vaaleus ja voipumus ei merkinnyt väkisin ilmenevää sieluntuskaa, – että de Guiche näytteli imartelevaa ilvettä. Kaikki huomautukset hukkuivat kuitenkin mielihyvän pauhinaan, joka katrillin päättyessä täytti ilman. Kuningattaren lausuttua tyytyväisyytensä ja yleisön ilmaistua innostustaan kuningas vetäytyi aitioonsa vaihtamaan pukua. Tällävälin oli Filip-herttua laittautunut naisen asuun, kuten hänellä usein muulloinkin oli tapana, ja hänen vuoronsa oli nyt esiintyä tanssissa. Silloin de Guiche hiukan tointuneena lähestyi Madamea, joka näyttämön taustalla istuen odotti seuraavaa näyttäytymishetkeänsä ja oli toimittanut ympärilleen tyhjän piirin ikäänkuin kerratakseen mielessään vieläkin ennakolta uuden tanssinumeron yksityispiirteitä omalta osaltaan. On käsitettävää, että hän tällaiseen vakavaan mietintään vaipuneena ei nähnyt tai ollut näkevinään, mitä hänen lähellään tapahtui. Kaksi hamadryadeiksi pukeutunutta hovineitoa huomasi kreivi de Guichen lähestyvän, Madamen siten istuessa maalatun palttinapensaan suojassa yksinään, ja kunnioituksesta he vetäysivät vielä loitommaksi. De Guiche siis astui keskelle kehää ja tervehti hänen kuninkaallista korkeuttansa. Mutta tämä ei edes päätänsä kääntänyt. Onnetonta nuorta miestä värisytti; hän ei ollut pitänyt niin täydellistä välinpitämättömyyttä mahdollisena, hän kun ei ollut viime päivien hovielämästä mitään nähnyt tai kuullut, joten hän ei voinut aavistaa tapahtunutta kehitystä. Tervehdyksensä jäädessä vastaamattomaksi hän lähestyi vielä askeleen ja lausui, turhaan yrittäen pysyttää ääntänsä tyynenä:

"Minulla on kunnia esittää Madamelle nöyrä tervehdykseni."

Tällä kertaa hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi kääntää raukeat silmänsä kreiviin.

"Kas, herra de Guicheko siinä!" hän sanoi; "hyvää iltaa!" Ja hän kääntyi jälleen pois.

Kreivi oli vähällä menettää malttinsa. "Teidän kuninkaallinen korkeutenne tanssi äsken hurmaavasti", kiitti hän kuitenkin.

"Niinkö teistä tuntuu?" virkahti Madame yli olkansa.

"Niin; se osa todella soveltuukin erinomaisesti teidän kuninkaallisen korkeutenne luonteeseen."

Madame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja kirkkaalla katseella.

"Kuinka niin?" kysäisi hän. "Selittäkää."

"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä", vastasi toinen rohkeasti.

"Tarkoitatte Pomonaa, herra kreivi?"

"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne esittää."

Henriette nyrpisti huultansa.

"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?" kysyi hän sitten pilkallisesti.

"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka unohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta."

Sanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät ihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, – ja sydän täynnä tuskaa ja vavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen palttinapensaan taakse.

Vastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui takaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat hienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen oivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.

"Kuulitteko, mesdamoiselles?" kysyi prinsessa.

"Mitä niin, Madame?"

"Mitä kreivi de Guiche sanoi."

"Emme."

"On todella merkillistä", jatkoi prinsessa surkuttelevasti, "kuinka pahasti karkoitus on koskenut kreiviparkaan." Ja vielä korottaen ääntänsä, jotta onneton ylimys ei vain sanaakaan menettäisi, hän lisäsi: "Ensiksikin hän tanssi huonosti, ja sitten hän tuli puhumaan pelkkiä kömpelyyksiä."

Samassa Henriette nousi, alkaen hyräillä säveltä, jonka säestyksellä hänen oli suoritettava seuraava tanssivuoronsa. Guiche oli kuullut kaikki. Vasama oli lävistänyt hänen sydämensä. Juhlaohjelman häiriytymisen uhalla hän raivostuksissaan syöksähti tiehensä, repi komean Vertumnus-pukunsa siekaleiksi ja siroitteli tielleen viiniköynnöslehvät, silkkiäislehdet ja mantelinkukkaset sekä muut jumaluutensa keinotekoiset tunnusmerkit. Neljännestunnin kuluttua hän kuitenkin pyörsi takaisin teatteriin. Oli tietysti tarvittu hyvin voimakasta järjen ponnistusta hänen siten toipuakseen silmittömästä mielenkarvauden puuskasta, tai kenties – sellainen on ihmissydän – hänen oli muutenkin mahdoton etääntyä pitkäksi aikaa henkilöstä, joka murjoi hänen sydäntään. Prinsessa oli juuri suoriutunut tanssinumerostaan. Hän näki tulijan, mutta ei katsellut tätä, – ja ärtyneenä, raivostuneena kreivikin vuorostaan käänsi hänelle selkänsä, kun prinsessa astui ohitse luonnottariensa ja monien mielistelijäin saattamana.

Tällaikaa oli muuan nainen istunut teatterin toisessa päässä lammikon lähellä, katse tähdättynä kuninkaallisen aition ikkunaan, josta tulvi kirkas valo. Poistuakseen teatterista, etsiäkseen raitista ilmaa, jota hän niin suuresti tarvitsi, de Guiche astui likeltä hänen ohitseen ja kumarsi. Hän puolestaan oli nuoren miehen huomatessaan noussut kuin yllätettynä aatoksista, jotka tahtoi itseltänsäkin salata. Samassa Guiche tunsi hänet ja pysähtyi.

"Hyvää iltaa, mademoiselle!" tervehti hän elähtyen.

"Hyvää iltaa, herra kreivi!"

"Oi, onpa hauskaa saada tavata teidät, neiti de la Vallière", jatkoi de Guiche.

"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi", virkkoi nuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.

"Voi, älkää lähtekö", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti, "sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset sanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette hälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin; kaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei sellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista huvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!"

"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?" kysyi la Vallière hiukan säikkyneenä. "Näytätte kiihtyneeltä."

"Minä? Ei, en tietääkseni."

"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille kiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen seurueeseen."

"Kah, niin tosiaankin, – muistan sen ja olen siitä hyvilläni, mademoiselle. Oletteko rakastunut?"

"Minä?"

"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, – pyydän tuhannesti anteeksi. Madame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan mullistanut mieleni."

"Mutta kuningas näkyi ottavan teidät hyvin vastaan, herra kreivi?"

"Niinkö luulette?.. Hyvin vastaan… kenties… niin…"

"Epäilemättä, sillä eihän hän tällä kertaa hyvästellyt teitä?"

"Se on totta, ja arvostelunne lienee kyllä oikea, mademoiselle. Mutta ettekö ole nähnyt täällä varakreivi de Bragelonnea?"

Neiti de la Vallière säpsähti nimestä.

"Miksi sitä kysytte?" sanoi hän.

"Voi, hyvä Jumala, oudoksutanko teitä jälleen?" huudahti de Guiche.

"Siinä tapauksessa olen kerrassaan kovaonninen ja surkuteltava!"

"Niin, hyvin onneton ja säälittävä, herra de Guiche, sillä te tunnutte kärsivän julmasti."

"Oi, mademoiselle, olisipa minulla hellä sisar, todellinen ystävätär!"

"Teillä on ystäviä, herra de Guiche, – ja varakreivi de Bragelonne, jota juuri mainitsitte, lienee hyviä ystäviänne."

"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle, hyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni."

Ja hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta varjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden lomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière katsoi säälivästi hänen jälkeensä.

"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää minkätähden."

Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan menestyksestä.

"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä kohtauspaikalle."

"Olen ollut täällä neljännestunnin", vastasi la Vallière.

"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?"

"Ei."

"Eikä koko näytelmäkään?"

"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja, kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."

"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière", virkahti Tonnay-Charente.

"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta, tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."

"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista", sanoi neiti de Tonnay-Charente. "Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin te muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa itsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle tuottaa mielihyvää…"

"No, mikset jatka?" kysyi Montalais.

"Se on liian vaikeata", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään nauruun. "Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan kekseliäs."

"Entä tunnetko sinä siten mielihyvää, Louise?" tiedusti Montalais.

"Se ei kuulu kehenkään", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä, jolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. "Nyt, tytöt, olemme siis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme hauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa, kuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan kastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin häiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen tukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon. Toiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä satuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon kuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme me joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi ja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn ja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin paljon haaveilimme?"

"Ja vaihdoimme luottamuksia", vastasi ystävätär.

"Niin."

"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin", sanoi neiti de Tonnay-Charente; "mutta pitäkää varanne…"

"Hän ei sano mitään", tokaisi Montalais, "niin että vain Athénais yksin tietää, mitä neiti de Tonnay-Charente unelmoitsee."

"Sh!" varoitti neiti de la Vallière; "kuulen tuolta askeleita. Hei, pian, pian tuonne kaislikkoon!" esitti Montalais; "paina pääsi alas sinä, Athénais, joka olet niin pitkä."

Neiti de Tonnay-Charente todella noudatti tätä varokeinoa ja melkein samassa lähestyi kaksi aatelismiestä, jotka pää kumarassa kävelivät käsikoukussa rantapolun hienolla hiekalla. Neitoset lyyhistyivät lymyyn.

"Se on herra de Guiche", kuiskasi Montalais neiti de Tonnay-Charenten korvaan.

"Varakreivi de Bragelonne", supatti tämä la Vallièrelle.

Nuoret miehet haastelivat vilkkaasti keskenään.

"Täällä hän oli vastikään", virkkoi kreivi. "Jos olisin vain nähnyt hänet, niin voisin luulla kohdanneeni ilmestyksen; mutta minä puhuttelinkin."

"Olet siis varma?"

"Ehdottomasti; mutta kenties peloitin hänetkin."

"Kuinka niin?"

"No, hyvä Jumala, olin vielä hulluna tuosta äsken kertomastani, niin että hän ei tietenkään ole ymmärtänyt puheestani mitään, vaan on pahasti säikähtänyt."

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen", rauhoitti Bragelonne. "Hän on hyväsydäminen ja antaa anteeksi, ja älykkäänä hän on kyllä oivaltanut tilasi."

"Niin, kunhan hän ei vain olisi oivaltanut liiankin hyvin! Hän voisi kertoa muille."

"Ei, sinä et tunne Louisea, kreivi", vakuutti Raoul; "Louisella on kaikki avut eikä ainoatakaan vikaa."

Nuoret miehet astelivat ohitse, ja heidän äänensä haipuivat.

"Mitä ihmettä, la Vallière!" kummeksui neiti de Tonnay-Charente; "herra varakreivi de Bragelonne mainitsi sinua Louisena! Mistä se johtuu?"

"Me olemme kasvaneet yhdessä", vastasi neiti de la Vallière; "olemme tunteneet toisemme varhaisesta lapsuudesta asti."

"Ja onhan herra de Bragelonne sulhasesi, kuten kaikki tietävät", huomautti Montalais.

"Kas, en minä sitä tiennyt", sanoi toinen ystävätär. "Onko se totta, la Vallière?"

"Kyllähän", selitti Louise punastuen, "kyllähän herra de Bragelonne on osoittanut minulle sen kunnian, että on pyytänyt kättäni… mutta…"

"Mutta mitä?"

"Mutta kuningas ei kuulu näkevän hyväksi antaa suostumustaan liitollemme."

"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?" huudahti Aure vihaisesti. "Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden kanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa te vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni."

Athénais remahti nauruun.

"Puhun tosissani", vakuutti Montalais, "ja minun mielipiteeni on toki tässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?"

"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa", vastasi la Vallière vain; "käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään."

"Ja sitä pikemmin", yhtyi Athénais, "kun tuolla näkyy valoja lähenevän linnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen opasteluna."

"Juoskaamme", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti kohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat aukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta – edellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana kuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion⁵⁶ olisi toisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan atlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière antoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin, täytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia. Taammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku pajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi ojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.

Neitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille tuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla; alaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä hevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten ja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat ratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin Vergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan. Hälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli tunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta peräti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä sävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla taustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä hovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset asukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla sävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän yöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon tuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan kirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja samosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.

Tämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik II: n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik IV: n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi. Puutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka sammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen mukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi rosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat kaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat noustessaan taivasta kohti.

115.
Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin

Ilman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus näille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi keskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui siihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.

"Mikä ilo", huudahti hän, "tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla yksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!"

"Niin", myönsi neiti de Tonnay-Charente; "sillä kaikessa loistossaankin hovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen."

"Minä", huomautti la Vallière, "en koskaan valehtele; ellen voi sanoa totuutta, niin olen vaiti."

"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni", arveli Montalais; "täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle Madamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä, jolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli Madamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi meille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän rakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen armastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan hän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt lienee?"

"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais", huudahti la Vallière, "johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä, ja tänä iltana olet melkein järkevä."

"Hyvät neidit", sanoi Athénais, "teidän ei sovi sillä tavoin kaivata Bloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne keräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin rippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä kuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?"

"Voi, Athénais!" virkahti Louise punastuen.

"Athénais on tänä iltana avomielinen", sanoi Montalais. "käyttäkäämme sitä hyväksemme."

"Niin, se käy laatuun, sillä tänä iltana voisi sydämestäni saada heltiämään syvimmätkin salaisuudet."

"Olisipa siis nyt markiisi de Montespan saapuvilla!" virkkoi Montalais.

"Luuletko, että rakastan herra de Montespania?" jupisi kaunis neitonen.

"Onhan hän toki komea mies?"

"On, ja se ei ole pieni etu minun silmissäni."

"Siinäpä se."

"Sanon enemmänkin, – hän on kaikista täkäläisistä aatelismiehistä pulskin ja…"

"Mitä tuolta kuuluu?" havahtui la Vallière huomauttamaan, hätkähtäen sammalpenkillä.

"Peura varmaankin pakenemassa oksien alle."

"Minä pelkään vain miehiä", sanoi Athénais.

"Kun ne eivät ole herra de Montespanin kaltaisia?"

"Lopeta jo se naljailu… Herra de Montespan osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta, mutta se ei mitään merkitse. Samoinhan herra de Guiche esiintyy Madamea kohtaan."

"Kreiviparka!" surkutteli la Vallière.

"Miksi parka?.. Onhan Madame kaiketi kyllin kaunis ja ylhäinen nainen."

La Vallière pudisti surumielisesti päätänsä. "Rakastaessa", sanoi hän, "ei tule kysymykseen kauneus eikä ylhäisyys, hyvät ystävättäret: rakastaessa saavat merkitystä vain rakastetun sydän ja silmät."

Montalais remahti nauramaan. "Sydän, silmät, – voi siirappia!" ivasi hän.

"Puhun omasta puolestani", vastasi la Vallière.

"Yleviä mielipiteitä!" myönsi Athénais suojelevasti, mutta kylmäkiskoisesti.

"Etkö sinä ajattele samoin?" kysyi Louise.

"Kyllähän, – mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee sellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin se jää kreivin eduksi."

"Oi, eipä suinkaan", väitti la Vallière, "vaan Madamen."

"Millä tavoin?"

"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii sillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa kipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu ja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de Guiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei ole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta."

Athénais puhkesi ylimieliseen nauruun. "Niinkö vainkin?" sanoi hän. "Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole urhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia seurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä, antaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen korkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen, niin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'"

"Tuollaista tulevaisuuttako", huudahti la Vallière liittäen kätensä ristiin, "sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?"

"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että tunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan me olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän pitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä ikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä ei enää muuta olekaan."

"Voi, voi!" hymähti la Vallière.

"Juuri niin!" huudahti Montalais; "siinäpä hallitseva nainen! Sinä pääset pitkälle maailmassa, Athénais."

"Etkö olekin tässä samaa mieltä kanssani?"

"Oi, joka jäsenestäni!" vastasi ilvehtijä.

"Laskenet leikkiä, Aure?" virkkoi Louise.

"Ei, ei, minä hyväksyn kaikki, mitä Athénais puhui. Mutta…"

"Mutta mitä?"

"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät periaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden käskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten leikkiä, – mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei tulekaan mitään."

"Tunnet itsesi silloin heikoksi?" sanoi Athénais ylenkatseellisesti.

"Ihan surkeasti."

"Onneton luonne", arvosteli Athénais. "Mutta ainakin teet jonkun valinnan?"

"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa: unelmoitsen keisareista ja tapaan vain…"

"Aure, Aure!" huudahti la Vallière, "älä pikku sukkeluuden hyväksi halvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!"

"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni. Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"

"Aure!"

"Olet oikeassa", virkkoi Athénais, "ja ehkä pääset siten samaan päämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi; miehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat ymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan sisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin. Minä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti tavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni. Mutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan luulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat antaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon ilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä muuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään ovat ottaneet vastaan."

"Oppinutta esitelmöimistä!" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan äänensävyyn.

"Inhoittavaa!" jupisi Louise.

"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua", pitkitti neiti de Tonnay-Charente, "äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt rakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa tyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy; hän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme. Seurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen aviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina alistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa rakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät neidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten joukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä hillitsemisen kallisarvoista lahjaa."

"Oi, kuinka sinä olet älykäs!" kiitti Montalais; "ja hyvinpä sinä käsität naisten velvollisuuden!"

"Siten hankin itselleni erityistä onnea", sanoi Athénais kainosti; "minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin sorrolta."

"La Vallière vain ei hiisku mitään."

"Eikö hän laisinkaan hyväksy puhettamme?"

"Minä en sitä edes käsitä", lausui Louise. "Tehän puhutte kuin olennot, jotka eivät ollenkaan ole kutsutut tämän maan päälle asumaan."

"Sinun maailmasi onkin sitten ihan erikoinen!" sanoi Montalais.

"Maailma", tokaisi Athénais, "jossa mies suitsuttaa naiselle, saadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee langennutta!"

"Kuka tässä puhuu lankeemisesta?" kysyi Louise.

"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle keinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu rakkauden valtaan?"

"Oi!" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle taivaalle; "oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle ja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne voimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei luullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee, mies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne itseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat keimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä ei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä herättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, – sitä, nähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet päästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on minun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta se ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on kahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua yhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani jättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä ymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin. Ja hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden, uhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän ei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken sanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä tavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu halveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä kehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä valitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä hyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa."