Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

46.
Lahjoituskirja

Colbert ilmestyi jälleen uudinten takaa.

"Oletteko kuullut?" kysyi Mazarin.

"Valitettavasti, monseigneur!"

"Onko hän oikeassa? Ovatko kaikki nuo rahat väärin hankittua omaisuutta?"

"Teatiinimunkki on huono tuomari raha-asioissa, monseigneur", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti. "Mahdollisesti teidän ylhäisyytenne kuitenkin on joissakin kohdin väärässä hänen jumaluusopillisten käsitystensä mukaan. Niitä heikkouksiahan aina ilmenee… kuoleman lähetessä."

"Pahin heikkous on itse kuoleminen, Colbert."

"Totta kyllä, monseigneur. Mutta ketä kohtaan nyt munkki havaitseekaan tehdyksi vääryyttä? Kuningasta kohtaan!"

Mazarin kohautti olkapäitänsä.

"Niinkuin minä en olisi pelastanut hänen valtakuntaansa ja taloudellista asemaansa!"

"Sitä ei käy kumoaminen, monseigneur."

"Eikö totta? Olen siis täysin laillisesti ansainnut palkkaa, rippi-isän kannasta huolimatta?"

"Aivan epäilemättä."

"Ja voisin siis puutteenalaisille omaisilleni varata kunnollisen osan… tai kaikkikin, mitä olen saanut kokoon."

"En näe mitään estettä, monseigneur."

"Olinkin varma siitä, Colbert, että teidän käsitystänne kuulustaessani saisin viisaan neuvon", kiitti Mazarin ilahtuneena.

Colbert suipisti huuliaan totisena ja huomautti:

"Olisi kuitenkin hyvä tietää, monseigneur, eikö munkki sanoillaan vain virittänyt ansaa."

"Mitä ihmettä! Ansaa… miksi? Hän on vakaa hengenmies!"

"Hän uskoi teidän ylhäisyytenne olevan kuolemanajatuksissa, koska kutsuitte hänet ripittämään. Sanoistaan päättäen hän tahtoi saada teidät eroittamaan kuninkaan antamat varat niistä, jotka olitte itse hankkinut, määrätäkseen sitten palautettavaksi kuninkaalle ainakin sen verran kuin lopulta itse katsoisitte kohtuulliseksi. Mutta sellaisella puolinaisella mukautumisella voisi olla omat vaaransa, monseigneur. Tältä kannalta katsoen saattaisi olla parasta…"

"Luovuttaa kaikkiko?" huudahti Mazarin kiihtyneenä. "Ettehän toki ajattele sitä… Nyt puhutte kuten munkki."

"Hän tahtoi johtaa teidän ylhäisyyttänne etevänä valtiomiehenä huomaamaan jakamisenkin hankalaksi. Te tiedätte, että kuninkaalla ei nykyhetkellä ole sataaviittäkymmentätuhattakaan livreä kirstuissaan."

"Se ei ole minun asiani", sanoi Mazarin voitokkaasti; "siitä vastaa yli-intendentti Fouquet, jonka kaikki tilit olen viime kuukausina jättänyt tarkastettaviksenne."

Colbert puristi huulensa yhteen pelkästä Fouquetin nimen mainitsemisesta.

"Hänen majesteetillaan", hän virkkoi hampaittensa välitse, "ei ole muita varoja kuin mitä herra Fouquet saa kokoon; teidän aarteenne, monseigneur, tuntunee hänestä viekoittelevalta."

"En missään tapauksessa ole kuninkaan raha-asiain isännöitsijä; minulla on oma kukkaroni… Mutta miksen voisi hänen majesteettinsa menestykseksi määrätä… joitakin jälkisäädöksiä… mahdotontahan minun vain on syrjäyttää omaisiani…"

"Osittainen testamenttaus häpäisisi teitä ja loukkaisi kuningasta. Jonkun erän osoittaminen hänen majesteetilleen käsitettäisiin tunnustukseksi, että tämä on herättänyt teissä epäilyksiä saantinne laillisuudesta."

"Herra Colbert!.."

"Käsitin teidän ylhäisyytenne kunnioittaneen minua neuvon kysymisellä."

"Niin, mutta te ette tiedä kysymyksen tärkeimpiä yksityiskohtia."

"En ole tietämätön ainoastakaan tähän kuuluvasta seikasta, monseigneur. Jo kymmenen vuotta olen yleissummina tarkkaillut kaikkea Ranskassa syntyvää tilastoa, ja jos olen vaivalla opetellut ulkoa sarekkeiden tulemat, ovat ne nyt juuttuneet päähäni niin hyvin, että säästeliään herran Letellierin virkatoimista tuhlaavaisen herra Fouquetin salaisiin pikku maksumääräyksiin saakka voisin numero numerolta kerrata kaikki Marseillesta Cherbourgiin asti käytetyt viralliset tulot."

"Te siis tahtoisitte, että minä syytäisin kaikki rahani kuninkaan kirstuihin!" huudahti Mazarin ivallisesti, samalla kun nivelsärky kuitenkin kiristi häneltä tuskallisia ähkäyksiä. "Eipä sitä kuningas tosiaan panisi pahakseen, mutta kuluttaessaan miljooniani hän laskettelisi minusta pilkkapuheita, ja syystä kyllä."

"Teidän ylhäisyytenne ei ole käsittänyt minua. En ole ollenkaan tarkoittanut, että kuningas saisi käytellä teidän rahojanne."

"Minusta tuntuu, että sanotte sen selvästi, neuvoessanne minua lahjoittamaan ne hänelle."

"Ah, teidän ylhäisyytenne ei taudin rasittamana ota huomioon hänen majesteettinsa luonnetta", vastasi Colbert.

"Kuinka niin?"

"Hänen luonteensa, jos rohkenen niin lausua, luullakseni muistuttaa samaa mielenlaatua kuin teidän ylhäisyytenne äsken tunnusti viakseen ripissä…"

"Puhukaa vain suoraan; mitä siitä on mainittavaa?"

"Ylpeys, – ei, pyydän anteeksi, monseigneur, piti sanomani ylväys.

Kuninkaissa ei ole ylpeyttä: se on inhimillinen intohimo."

"Ylpeys, niin, sitä hänessä tosiaan on. No?"

"No niin, monseigneur, jos olen osannut oikeaan, niin teidän ylhäisyytenne tulee vain heti lahjoittaa kaikki omaisuutenne kuninkaalle, sillä kuningas ei ota sitä vastaan."

"Oh, nuori mies, joka on vailla varoja ja kunnianhimon jäytämä, – joka haluaa kuolemaani…"

"Monseigneur…"

"Periäkseen, niin, Colbert; niin, hän haluaa kuolemaani perinnön takia.

Minua kolminkertaista tyhmyriä! – sitenhän minä ehättäisin edelle!"

"Juuri niin. Jos lahjoitus tapahtuu erityisessä muodossa, niin hän kieltäytyy siitä."

"Näinköhän sentään!"

"Varmasti. Nuori mies, joka ei ole mitään tehnyt, – joka hehkuvasti kaipaa mainetta ja itsenäisyyttä, ei ota valmiiksi rakennettua, vaan tahtoo itse luoda valtansa perustan. Tämä ruhtinas, monseigneur, ei tyydy Palais-Royaliin, jonka herra de Richelieu hänelle testamenttasi, eikä Mazarin-palatsiin, jonka te olette niin uhkeaksi rakennuttanut, ei Louvreen, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet, eikä Saint-Germainiin, missä hän on syntynyt. Hän ei välitä mistään, mikä ei ole hänestä itsestään lähtöisin, sen ennustan."

"Ja te takaatte, että jos lahjoitan kuninkaalle neljäkymmentä miljoonaa…"

"Lausuen samalla eräitä seikkoja, niin hän kieltäytyy."

"Mihin tapaan lausuisin, mielestänne?"

"Olen valmis sommittelemaan kirjelmän, jos monseigneur johtelee sanelua."

"Mutta mitä etua siitä lopultakaan on minulle?"

"Varsin suurta. Kukaan ei sitten enää voi syyttää teidän ylhäisyyttänne siitä kohtuuttomasta ahneudesta, josta lentolehtisten kyhääjät ovat herjanneet vuosisadan loistavinta neroa."

"Olette oikeassa, Colbert, olette oikeassa; käykää tapaamassa kuningasta minun puolestani ja viekää hänelle testamenttini."

"Lahjoituskirja, monseigneur."

"Mutta jos hän ottaakin vastaan! Jos hän vain kiittää?"

"Silloin teidän suvullenne kuitenkin jäivät haitattomasti ne kolmetoista miljoonaa, ja se on aimo summa."

"Mutta teidän laskelmanne olisi silloin ollut petosta tai tyhmyyttä!"

"Se ei osoittaudu kumpaiseksikaan, monseigneur… Minun mielestäni te liiaksi pelkäätte, että kuningas ottaa vastaan, – teidän sijassanne katsoisin hankalaksi totuudeksi, että hän kieltäytyy."

"Jos hän tosiaan kieltäytyy, niin silloinpa testamenttaan hänelle ne erikseen varatut kolmetoista miljoonaa… niin, sen teen… muistakaa tahtoni… Mutta nyt tulee taas tuskankohtaus, – käyn heikoksi… olen kovin sairas, Colbert, loppuni on ehdottomasti lähellä…"

Colbert hätkähti. Kardinaalin tila oli tosiaan arveluttava: tuskanhiki helmeili hänen kalmankalpeilla kasvoillaan suurina karpaloina ja esitti potilaan niin surkeana, että karaistuneinkaan lääkäri ei olisi voinut olla säälittelemättä näkyä. Colbert oli epäilemättä hyvin järkkynyt, sillä hän poistui huoneesta kutsuen Bernouinin kuolevan luokse ja siirtyen käytävään.

Siellä kävellessään edes takaisin – kasvoillaan mietiskelevä ilme, joka antoi melkein ylevyyttä hänen karkeille piirteilleen, olkapäät kumarassa, kaula ojolla, huulet raollaan äännellen katkonaisten ajatustensa murenia, – hän rohkaisi mielensä menettelyyn, jota aikoi yrittää, sillaikaa kun seinän takana kymmenen askeleen päässä hänen herransa kiemurteli ja voivotteli kovissa tuskissa, ajattelematta enää maallisia aarteita tai taivaallisia riemuja, mutta kylläkin kaikkia kadotuksen kauhuja.

Sillaikaa kun kuumat kääreet, huumausaineet, lievikkeet ja kardinaalin luokse hälytetty Guénaud toimivat yhä suuremmalla kiireellä, Colbert paineli käsillään isoa päätänsä hillitäkseen aivoissaan pyörivien suunnitelmien kuumetta ja pohti sen lahjoituskirjan sanamuotoa, jonka aikoi kirjoituttaa Mazarinilla heti kun sairaus soisi tälle ensimmäisen lepotovin. Kardinaalin voihkaukset ja kuoleman lähestymiseen oireet menneisyyden edustajan ympärillä tuntuivat elähdyttävän nerokasta ajattelua tässä miehessä, joka tuuheita kulmakarvojansa rypistellen jo kääntyi uudestisyntyvän yhteiskunnan uutta päivännousua kohti.

Colbert palasi Mazarinin luo sairaan kylliksi toinnuttua ja sai hänet sanelemaan näin kuuluvan lahjoituskirjan:

'Ennen kuin joudun Korkeimman eteen, pyydän kuningasta, herraani maan päällä, ottamaan takaisin sen omaisuuden, jonka hänen hyvyytensä on minulle suonut; ilomielin näkee sukuni sen siirtyvän niin maineikkaihin käsiin. Kaikesta omistamastani laadittu tarkka luettelo toimitetaan hänen majesteetilleen heti kun hän sitä haluaa tai hänen uskollisen palvelijansa huokaistua viimeisen henkäyksensä.

Jules, kardinaali de Mazarin.' Kardinaali piirsi huoaten allekirjoituksensa; Colbert sinetöitsi kirjeen ja vei sen heti Louvreen, jonne kuningas oli juuri saapunut. Sitten hän palasi asuntoonsa hykerrellen kämmeniään kuten ainakin mies, joka on käyttänyt päivänsä hyvin.

47.
Itävallan Anna antaa Ludvig XIV: lle neuvon ja herra Fouquet toisen

Tieto kardinaalin tilan äkillisestä huonontumisesta oli jo levinnyt ja keräsi Louvreen ainakin yhtä runsaasti väkeä kuin samaan aikaan julkaistu virallinen vahvistus kuninkaan veljen päätetystä avioliitosta.

Tuskin oli Ludvig XIV astunut huoneisiinsa, vielä mietteissään kaikesta illan mittaan näkemästänsä ja kuulemastaan, kun palatsinvartija ilmoitti saman hovilaisjoukon, joka oli aamulla kiirehtinyt saapuville hänen heräämishetkekseen, nyt uudestaan esittäytyneen makuullemenon toimituksessa mukanaolevaksi. Tämä huomaavaisuus oli erityistä suosiollisuutta, jota mielistelyssään hyvinkin huoleton hovi oli kardinaalin valtaanpääsystä saakka osoittanut pääministerille, suurestikaan pelkäämättä kuninkaan pahastuvan.

Mutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja liehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat ihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen tietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen ratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden tuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he päättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli valaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis, että hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.

Itävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa ja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen painon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä työhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki itseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän ja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan luovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti hillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain lieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon mainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se kuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen herttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija paralle leivoksen näpistämisestä.

No niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan ja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: "Oi kuningas!.. nimivaltias ilman valtaa… varjokuva!.. tarmoton patsas, jolla ei ole muuta mahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, – milloin kykenetkään kohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi? Milloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi, jotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi marmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?"

Pyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki alhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran uteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias ryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas on aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai jättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: "Ranskan kuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma! Näin minä palaan Louvreen, – vasta päästettyinä valjaista hevoseni vielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran harrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani… Kaksikymmentä… mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä, jotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä jousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan, kaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä Jumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?"

"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline", vastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.

Ludvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:

"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle lausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys johtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään ajankulukseen?"

"En kiinnittänyt huomiota muuhun kuin että te napisette, poikani."

"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, – te erehdytte, madame."

"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?"

"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi sanottua puhetaidon muotoa."

"Poikani", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, "teette väärin siinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee päivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus, että kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat ainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita."

"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?" virkkoi kuningas.

"Ei", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, "ei, sire; ne, jotka meidän aikanamme – teidän hallituskautenanne – ovat rikkaita, heillä on varallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne heitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet teidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on pätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä tarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua."

"Jumala varjelkoon, madame, että minä mistään nuhtelisin äitiäni!"

"Sitäpaitsi", pitkitti Itävallan Anna, "Luoja antaa maallista hyvyyttä vain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut kärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään", lisäsi leskikuningatar surumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin kohtaansa, "ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan. Niinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta hedelmät."

Ludvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan Anna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.

"Madame", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, "teillä tosiaan luulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?"

"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana, että herra kardinaali on kovin sairaana?"

Ludvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen sointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa näkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo poti alkavaa syöpää.

"Niin, madame", myönsi kuningas, "herra de Mazarinin vointi on huono."

"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin, poikani?" kysyi Itävallan Anna.

"Kyllä, madame, kyllä tietysti, – se olisi suuri tappio maalle", myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."

Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.

"Mikä asiana?" tiedusti kuningas.

"Sanoma herra de Mazarinilta", vastasi palatsinvartija.

"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä, eteishuoneista ja pihalta.

"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"

Ovi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin eteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen palveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut tömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan sen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, – sitä sorinaa, jota Ludvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.

"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette", huomautti Itävallan Anna pojalleen; "hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki."

Kuningattaren sitä sanoessa nostatti katkeramielisyys hänen kasvoilleen kiivaan pahastuksen ilmeen; mutta Ludvigin otsa pysyi selkeänä, itsehillinnän estäessä ainoatakaan rypistystä ilmaantumasta silmäkulmiin. Hän nyökkäsi huolettomasti Fouquetille ja käänsi auki kirjettä, jonka oli palatsinvartijalta saanut. Fouquet huomasi hallitsijallaan olevan tehtävää ja lähestyi leskikuningatarta sekä luontevan ryhdikkäästi että kunnioittavana sävyltään, antaakseen kuninkaan olla häiriintymättömänä.

Ludvig oli levittänyt auki kirjeen, mutta hän ei kuitenkaan lukenut, vaan kuunteli rahaministerin siroja mielistelylauseita Itävallan Annan hienosta kätösestä ja sievistä käsivarsista. Leskikuningattaren kasvot silisivät ja melkein jo myhäilivätkin. Fouquet havaitsi, että kuningas ei ryhtynytkään lukemaan, vaan katseli ja kuunteli häntä; hän kääntyi puolittain, ja Itävallan Annalle tavallaan yhä seuraakin pitäen hän palautti huomaavaisuutensa kuninkaaseen.

"Kai tiedätte, herra Fouquet", virkkoi kuningas silloin, "että hänen ylhäisyytensä on pahasti sairaana?"

"Kyllä, sire, sen kuulin", vastasi Fouquet; "olin maatilallani Vauxissa, kun sain sanoman niin huolestuttavana, että jätin kaikki silleen."

"Tänäkö iltanako läksitte Vauxista, monsieur?"

"Niin, puolitoista tuntia sitten, teidän majesteettinne", vastasi Fouquet silmäten timanteilla koristettua kelloaan.

"Puolitoista tuntiako!" huudahti kuningas kykenemättä hallitsemaan kummastustaan yhtä hyvin kuin äkäännystänsä.

"Käsitän hyvin, sire, että teidän majesteetillanne on aihetta epäillä sanaani; ihme onkin, että tulin sellaisella vauhdilla. Seikka on se, että minulle oli lähetetty Englannista kolme parivaljakkoa, joita vakuutettiin erinomaisiksi juoksijoiksi; olin asetuttanut ne neljän lieuen välimatkojen päähän, ja tänä iltana sitten koettelin niitä. Suositus todella piti paikkansa" Leskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin tajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:

"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan kuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään jäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen majesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin ensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin kuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta."

Kuningas oli rajusti punastunut.

"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet", sanoi kuningatar, "ettei Ranskan hovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle."

Ludvig liikahti kärsimättömästi.

"Minä toivoin, madame", lausui Fouquet kiihtyneesti, "että hänen majesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla hänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En sitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin suorittaa veroani."

"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet", virkkoi kuningas kohteliaasti, "ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista. Mutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja; raha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En senvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin."

Fouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti riemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: "Ylellisyys on kuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden ihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja osoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa lämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta kansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi teidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten itsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus olisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua… Mutta kuningas vaikenee, ja niin ollen puhun turhaan."

Sillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään, mutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset rivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.

"Mitä nyt, poikani?" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan luo. "Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?"

"Lukekaa", sai kuningas sanotuksi, ojentaen paperin äidilleen ikäänkuin arvellen, että tämä ainoastaan omilla silmillään voisi vakuuttua niin ihmeellisestä seikasta kuin kirjeen viestinä oli.

Itävallan Anna luki vuorostaan. Hänen silmänsä säihkyivät riemastuksesta, jota hän turhaan koetti salata Fouquetin katseilta.

"Voi, todellinen lahjoituskirja!" virkahti hän.

"Lahjoitus?" kertasi Fouquet.

"Niin", selitti kuningas rahaministeriin kääntyen, "aavistellen kuolemaansa on herra kardinaali siirtänyt minulle kaiken omaisuutensa."

"Neljäkymmentä miljoonaa!" ihasteli kuningatar. "Voi, poikani, siinäpä ilmenee herra kardinaalista kaunis piirre, joka suuresti vähentää ilkimielisten puheiden vaikutusta; neljäkymmentä aikojen kuluessa koottua miljoonaa yhdellä kertaa palautettuina kuninkaalliseen rahastoon – siinä on uskollisen alamaisen ja totisen kristityn teko!"

Ja tarkastettuaan asiakirjaa vielä kerran hän antoi sen takaisin pojalleen, jonka sydän oli alkanut pamppailla noin tavattoman summan maininnasta. Fouquet oli vetäytynyt muutaman askeleen taaksepäin ja seisoi ääneti. Kuningas katsoi ministeriinsä ja ojensi asiakirjan hänellekin. Yli-intendentti vain pikimmältään vilkaisi siihen ylväästi ja virkkoi kumartaen:

"Niin, sire, lahjoituskirja se näkyy olevan."

"Siihen pitää vastata, poikani", huudahti Itävallan Anni "siihen pitää heti vastata."

"Ja millä tavoin, madame?"

"Käynnillä kardinaalin luona."

"Mutta vasta äskenhän läksinkin hänen ylhäisyytensä seurasta", esteli kuningas.

"Kirjoittakaa siis, sire."

"Kirjoittaisinko!" virkahti nuori kuningas vastahakoisena.

"Minun nähdäkseni", sanoi Itävallan Anna, "tällaisen lahjoituksen tekijällä on toki oikeus odottaa, että häntä kiitetään jokseenkin kiireisesti." Ja yli-intendenttiin kääntyen hän lisäsi: "Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra Fouquet?"

"Lahja on kyllä kiitoksen arvoinen, madame", vastasi yli-intendentti, mutta hänen kasvoillaan oli ylevä ilme, joka ei välttänyt kuninkaan huomiota.

"Ilmoittakaa siis ottaneenne sen kiitollisesti vastaan", kehoitteli Itävallan Anna.

"Mitä herra Fouquet sanoo?" kysyi Ludvig XIV.

"Teidän majesteettinne tahtoo kuulla ajatukseni?"

"Niin."

"Kiittäkää, sire…"

"Oikein!" tokaisi kuningatar.

"Kieltäytyen", täydensi Fouquet.

"Mutta minkätähden?" oudoksui Itävallan Anna.

"Senhän olette jo itse sanonut, madame", vastasi Fouquet, "koska kuninkaiden ei sovi ottaa vastaan lahjoja alamaisiltaan."

Kuningas kuunteli vastakkaisia mielipiteitä äänettömänä.

"Mutta neljäkymmentä miljoonaa!" sanoi Itävallan Anna samalla äänenpainolla kuin kovaonninen Maria Antoinette sittemmin: "Te puhutte minulle siitä niin paljon!"

"Niin", huomautti Fouquet, "kyllähän neljäkymmentä miljoonaa on kaunis summa, joka voisi houkutella kuninkaallistakin omaatuntoa."

"Mutta, monsieur", haastoi kuningatar kiusaantuneena, "sen sijaan että käännätte kuninkaan mieltä hylkimään tätä lahjoitusta, huomauttakaa siis hänen majesteetilleen virka-asemanne mukaisesti, että nämä miljoonat tuovat hänelle kokonaisen omaisuuden."

"Juuri tästä syystä sanon kuninkaalle: 'Sire, ellei ole soveliasta, että kuningas vastaanottaa alamaiselta kahdenkymmenentuhannen livren arvoisen kuusivaljakon, niin on alentavaa, että hän saisi kokonaisesta omaisuudesta kiittää toista alamaista, jonka menettelystä tämän summan kokoamisessa ei ole tiedossa täysin kunnioitettavia takeita.'"

"Teidän tuskin sopii lausua tuollaista ojennusta kuninkaalle, monsieur", sanoi Itävallan Anna; "hankkikaa hänelle mieluummin neljäkymmentä miljoonaa hyvitykseksi niistä, jotka tahdotte saada hänet menettämään."

"Kuningas saa ne milloin vain haluaa", vastasi rahaministeri kumartaen.

"Niin, pusertamalla kansalta", pisti leskikuningatar.

"Eikö noita tuon asiakirjan tarjoamia miljoonia ole saatu samalla tavoin?" vastasi Fouquet. "Hänen majesteettinsa muuten kysyi mielipidettäni, ja olen vain lausunut sen; pyytäköön hänen majesteettinsa myötävaikutustani, niin tietysti katson kunniakseni ryhtyä järjestämään asiaa."

"No, ilmoittakaa nyt toki, että otatte vastaan tämän suurenmoisen lahjoituksen, poikani", suostutteli Itävallan Anna; "te olette kaikkien puheiden ja väärien selitysten yläpuolella."

"Kieltäytykää, sire", kehoitti Fouquet. "Kuninkaalla ei elämänsä aikana ole mitään muuta ojennusnuoraa kuin omatuntonsa eikä muuta tuomaria kuin harkintansa; mutta kuoltuaan hän saa jälkimaailman kiittäjäkseen tai syyttäjäkseen."

"Kiitän, äitini", sanoi kuningas kunnioittavasti kumartaen leskikuningattarelle. "Kiitän, herra Fouquet", hän virkkoi yli-intendentille, suopealla viittauksella ilmaisten puhuttelun päättyneeksi.

"Otatteko vastaan?" kysyi vielä Itävallan Anna.

"Mietin asiaa", vastasi kuningas katsoen rahaministeriin.