Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

81.
Grammont-hotellin pihalla

Kreivi de Guiche oli sukunsa kaupunkitalon pihalla tarkastamassa valjakoitansa, joita ratsaspalvelijat ja tallirengit taluttivat hänen ohitseen. Nuori ylimys kiitti tai laitti hankkijainsa ja palkollistensa kuullen hänelle osoiteltuja saattueen pukuja ja tamineita, hevosia ja valjaita. Kesken tätä tärkeätä hommaa mainittiin hänelle Manicampin nimi.

"Manicamp?" hän huudahti. "Tulkoon heti, parbleu!" ja hän astahti vilkkaasti portille päin.

Malicorne livahti sisään puoliavoimesta portista ja katsoi rohkeasti kreiviin, joka kummastui nähdessään tuntemattomat kasvot odotetun ystävän sijasta.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lakimies, "luulen erehdyksen tapahtuneen: teille lienee ilmoitettu itse Manicamp, vaikka tuleekin vain hänen lähettinsä."

"Ahaa!" virkkoi de Guiche hieman kylmäkiskoisempana, "ja mikä on asiana?"

"Kirje, herra kreivi."

Malicorne ojensi kotelon ja piti tarkoin silmällä kreivin kasvoja, kun tämä huolettomasti sieppasi käteensä ensimmäisen osoituksen. Vilkaistuaan siihen de Guiche puhkesi nauruun.

"Taas!" hän huudahti; "jälleen hovineito? Jopa nyt! Se veitikka ottaa siis hoivaansa kaikki hovin seuranaiset?" Malicorne vain kumarsi.

"Ja miksei hän tule itse?" kysyi kreivi.

"Hän on vuoteenomana."

"Äh lempo! Hänellä ei siis ole rahaa?" Kreivi kohautti olkapäitänsä.

"Mihin hän onkaan jo kaikki rahansa syytänyt?"

Malicornen liike ilmaisi, että hän oli siitä seikasta yhtä tietämätön kuin toinenkin.

"Käyttäköön sitten luottoa", jatkoi de Guiche.

"Hm, minä luulen, että Manicampilla ei ole luottoa muualla kuin teidän luonanne, herra kreivi", huomautti Malicorne vapaapuheisesti.

"Mutta niin ollen hän ei saavukaan Havreen? Mahdotonta, sinnehän pitää kaiken hienoston tulla!"

"Toivottavasti hän ei sentään lyö laimin niin loistavaa tilaisuutta, herra kreivi", yritti Malicorne lohduttaa.

"Hänen tulisi jo kuitenkin olla Pariisissa!"

"Hän kaiketi lähtee poikkimaitse suoraan Orléansista, voittaakseen menettämänsä ajan. Siihen matkaan hän lienee varustautunut."

"Monsieur", sanoi kreivi de Guiche kumartaen, "teillä näkyy olevan hyvää aistia."

Malicorne tosiaan näytti ulkonaisestikin esittelykelpoiselta herrasmieheltä puvussa, jonka hän oli aikaisemmin ostanut Manicampilta. Hän kumarsi vuorostaan.

"Osoitatte minulle suurta kunniaa, monsieur", vastasi hän.

"Ketä mielihyväkseni saankaan puhutella?"

"Nimeni on Malicorne, monsieur."

"Mitä arvelette näistä pistoolikoteloista, herra de Malicorne?"

Malicorne oli älykäs mies ja oivalsi, miten nyt oli käytettävä tilaisuutta. Hänen nimensä eteen ilmestynyt aatelistunnus sitäpaitsi tuntui kohottaneen hänet puhuttelijansa tasalle, niin että hän kykeni esiintymään luontevasti.

Hän tutki koteloita asiantuntijan näköisenä ja lausui epäröimättä:

"Raskaanlaisia."

"Siinä näette", virkkoi de Guiche satulasepälle, "tämä pätevä aseiden tuntija vahvistaa äskeisen moitteeni, että olette tehnyt pistoolikotelot liian tukeviksi."

Satulaseppä lausui pahoittelunsa.

"Entä mitä sanotte tuosta hevosesta?" kysyi de Guiche. "Ostin sen vastikään."

"Päältä katsoen se näyttää minusta täydelliseltä, herra kreivi; mutta minun pitäisi koetella sitä, voidakseni antaa arvosteluni."

"No, nouskaa selkään, herra de Malicorne, ja kiertäkää ajorata pariin kolmeen kertaan." – Talon piha oli tosiaan järjestetty siten, että kehä kelpasi tarpeen tullen ratsastuskentäksi.

Malicorne sieppasi ripeästi ohjakset oikeaan käteensä, tarttui harjaan vasemmallaan, kohousi jalustimen varassa ja heilahti satulaan.

Ensin hän antoi ratsun kiertää pihan kertaalleen käymäjalkaa. Toisen hän ratsasti ravia ja kolmannella antoi juoksijan laukata. Sitten hän pysähdytti kreivin lähelle, hyppäsi maahan ja heitti ohjakset tallirengille.

"No, mikä on mielipiteenne, herra de Malicorne?" tiedusti kreivi.

"Hevonen on mecklenburgilainen, herra kreivi", sanoi Malicorne. "Vilkaistessani, olivatko kuolaimet hyvin paikoillaan, huomasin iän juuri seitsemäksi vuodeksi, josta alkaen sotaratsua on ryhdyttävä harjoittamaan. Etupuoli on keveä. Latuskapäinen hepo on ratsastajan kädelle lepo, sanotaan. Säkä matala. Lautasten pyöristys saa minut hiukan epäilemään saksalaisen rodun puhtautta; siinä on varmaan englantilaistakin verta. Elukka seisoo tanakasti, mutta pyrkii ravissa ristiastuntaan; parasta on panna hyvää huolta kengitykseen. Säyseä muuten, ja nopea vauhtia muuttaessa tai käänteissä."

"Oivallisesti arvosteltu, herra de Malicorne", kiitti kreivi. "Te olette todellinen tuntija." Kääntyen jälleen lähemmin tarkastamaan tulokasta hän jatkoi: "Teillä on peräti siro puku. Ei kai se ole maakunnasta saatu, – Toursissa tai Orléansissa en luulisi noin hyvällä aistilla vaateparsia sommiteltavan?"

"Ei, herra kreivi, Pariisissa tämä onkin tehty."

"Kas, sen kyllä näki… Mutta palatkaamme asiaamme – Manicamp siis tahtoo nimityttää vielä toisen hovineidon?"

"Näette hänen kirjoittavan teille siten, herra kreivi."

"Kuka siksi ensimmäiseksi tulikaan?"

Malicorne tunsi punehtuvansa.

"Hyvin viehättävä neitonen", hän kiirehti vastaamaan, "kreivitär de Montalais."

"Ahaa, te tunnette hänet, monsieur?"

"Kyllä, hän on kihlattuni, tai melkein."

"Se on toista… Onnittelen tuhannesti!" sanoi kreivi de Guiche, jonka huulilla jo pyöri hovilaispila, mutta sai sijalleen kunnioittavan sävyn, kun Malicorne ennätti huomauttaa suhteensa laadusta. "Ja kelle tämä toinen valtuutus on aiottu?" jatkoi kreivi. "De Manicampinko kihlatulle?.. Siinä tapauksessa surkuttelen kaunotarta. Tyttöparka saa hankalasti hoidettavan miehen."

"Ei, herra kreivi… toisen nimityksen saisi kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière."

"Tuntematon", virkahti de Guiche.

"Hän en todella yleiseenkin tuntematon, monsieur", myönsi Malicorne hymyillen.

"No, minä puhun prinssille. Onhan hän kai hyvää sukua?"

"Vanhaa ja kunnioitettua syntyperää, leskiherttuattaren seuraneiti."

"Hyvä on! Tahdotteko tulla mukaan prinssin luo?"

"Mielelläni, jos suotte minulle sen kunnian."

"Ovatko vaununne täällä?"

"Ei, tulin ratsain."

"Tuossa puvussa?"

"Ei, monsieur; saavuin Orléansista kyytihevosella ja vaihdoin asuani ennen kuin esittäysin teille."

"Niin oikein, tehän jo sanoitte tulevanne Orléansista", tuumi kreivi ja rypisti de Manicampin kirjeen taskuunsa.

"Monsieur", huomautti Malicorne arasti, "te ette liene lukenut kaikkea – kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä."

"Oliko niin? Katsotaanpa." Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. "Ahaa, aivan oikein, totta kyllä!"

Kreivi käänsi auki sen paperilapun, jota hän ei ollut vielä lukenut.

"Jo sen arvasinkin", hän sitten sanoi, "taaskin paikanmääräys prinssin hovissa, – se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis tekee kauppoja arvonimityksillä?"

"Ei, herra kreivi, hän tahtoo tällä vain suoda minulle lahjan."

"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian, hyvä herra de Malicorne", lausui nuori ylimys armollisesti.

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri", rohkaistui nyt lakimies selittämään; "minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista käsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on rehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne."

"No", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä, "te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä pidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan erinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne niin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan sanoen te olette aivan yli-ihminen!"

"Enhän nyt toki!"

"Morbleu, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö sanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin huonekuntaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kreivi, – jos saan sen viran, niin lahjoittaja ei ole hän, vaan te."

"Ja kenties hän ei olekaan aivan ilmaiseksi antanut välitystään?"

"Herra kreivi…"

"Malttakaas, Orléansissahan on joku Malicorne, joka lainailee rahoja Condén prinssille, parbleu!"

"Varmaankin isäni, monsieur."

"Kas vain! Herra prinssillä on isä ja tuolla kamalalla de Manicampilla ahmatilla poika! Olkaa varuillanne, monsieur, minä tunnen hänet; mordieu, hän kalvaa teidät luihin asti."

"Minä vain lainaan korottomasti, monsieur", paransi lakimies asemaansa hymyhuulin.

"Sainkin teistä heti sen käsityksen, että te olette peräti säädyllinen herrasmies, herra Malicorne. Te saatte nimityksenne, tai menköön oma nimeni."

"Voi, herra kreivi, kiitän kaikesta sydämestäni!" huudahti Malicorne hurmaantuneena.

"Lähtekäämme kruununprinssin luo, hyvä herra Malicorne, lähtekäämme suoraa päätä."

Ja de Guiche suuntasi askeleensa portille, viitaten uutta tuttavaa mukaansa. Mutta samassa sen takaa ilmestyi nuori ritari, neljän- tai viidenkolmatta ikäinen, kalpeakasvoinen, ohuthuulinen, hohtavasilmäinen, ruskeatukkainen.

"Hei, hyvää huomenta!" toivotti hän, tulollaan peräydyttäen kreivin sisemmäksi pihalle.

"Kas, sinä täällä, de Wardes! Sinä, saappaissa, kannuksissa ja raippa kädessä!"

"Oikea asu Havreen lähtijälle. Eihän huomenna ole Pariisissa enää ketään." Ja uusi tulokas tervehti sovinnaisesti Malicornea, joka uhkeassa puvussaan olisi käynyt ruhtinaasta.

"Herra Malicorne – herra de Wardes", esitteli de Guiche, toisten kumartaessa uudestaan. "Kuulehan, de Wardes, sano meille, sinä kun olet selvillä tällaisista asioista: mitä virkoja nykyään on täyttämättä hovissa tai oikeastaan kruununprinssin huonekunnassa?"

"Kruununprinssin huonekunnassa?" toisti de Wardes tähystellen ilmaan, muistutellakseen mieleensä. "Maltahan… ylitallimestaria ei tietääkseni ole vielä määrätty."

"Oh", huudahti Malicorne, "älkäämme puhuko sellaisista sijoista, monsieur; minun pyrkimykseni ei ulotu neljännekseenkään sitä matkaa!"

De Wardesilla oli epäluuloisempi huomiokyky kuin de Guichella, ja hän oivalsi heti, mitä Malicorne oli miehiään.

"Niin, herttua ja pääri sen tarvitsee olla, joka siihen luottamusasemaan nimitetään", sanoi hän masentavasti.

"Minä en pyydä muuta kuin jotakin ihan vaatimatonta tointa", selitti Malicorne; "olen arvoltani halpa enkä asetu oikeata tasoani ylemmäksi."

"Monsieur Malicorne on miellyttävä herrasmies, jonka ainoana haittana on aateluuden puute", puolsi nuori kreivi arvokumppanilleen. "Mutta minä puolestani en anna sellaiselle seikalle ehdotonta merkitystä."

"Vaikka niinkin", mukausi de Wardes; "mutta muistutan sinulle vain, hyvä kreivi, että ilman aatelisarvoa voi tuskin toivoa pääsyä prinssin esittelyyn."

"Se on totta, hovisääntö on muodollinen!" muisti kreivi. "Diable! diable! sitä emme olleet ajatelleet."

"Voi, se on minulle kova isku", sanoi Malicorne hiukan kalveten, "kova isku, herra kreivi!"

"Ei toivoakseni korjautumaton", viihdytti de Guiche.

"Pardieu!" huudahti de Wardes; "korjaus on kyllä tiedossa, kun teistä vain tehdään aatelismies, hyvä herra. Hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin ei juuri muuta tehnytkään aamusta iltaan."

"No no, de Wardes!" kielsi kreivi; "ei mitään huonoja piloja. Meidän keskemme ei sellainen leikkipuhe sovellu; on kyllä totta, että aateluutta voi ostaa, mutta se on niin ikävä ilmiö etteivät aatelismiehet hevin voi sitä tehdä naurun asiaksi.

"Oletpa totisesti puritaanimainen, kuten englantilaiset sanovat."

"Herra varakreivi de Bragelonne!" ilmoitti kamaripalvelija pihalla ikäänkuin salonkiin astuen.

"Ah, rakas Raoul, sinuapa on hauska tavata! Ja saappaissa ja kannuksissa myös! Lähdet siis matkaan sinäkin!"

Bragelonne lähestyi nuorten miesten ryhmää ja tervehti luonteenomaisen vakaasti ja säveästi. Hänen kumarruksensa kohdistui etenkin de Wardesiin, jota hän ei ollenkaan tuntenut ja jonka kasvonpiirteet olivat käyneet omituisen kylmäkiskoisiksi Raoulin ilmestyessä.

"Hyvä ystävä", hän sanoi de Guichelle, "tulin pyytämään sinun seuraasi.

Olethan nimittäin arvatenkin lähtemässä Havreen?"

"No, mainiota, erinomaista! Me saamme hupaisen matkan. Herra Malicorne – herra de Bragelonne. Niin, ja tässä esittelen sinulle herra de Wardesin."

Nuoret aatelismiehet vaihtoivat jäykän tervehdyksen. Nämä kaksi luonnetta näkyivät alunpitäin luontuvan keskinäiseen vastakohtaisuuteen. De Wardes oli joustava, nokkela, salakavala, Raoul totinen, ylväs, suora.

"Toimita meidät yksimielisyyteen, de Wardes ja minut, Raoul."

"Mitä kysymys koskee?"

"Aatelia."

"Kuka sitä alaa tuntee, ellei Grammont-suvun jäsen?"

"En tahdo kuulla kohteliaisuuksiasi, vaan kysyn mielipidettäsi. De Wardes väittää, että aatelisarvoja käytetään väärin; minä taasen olen sillä kannalla, että aatelisarvo sinänsä ei ole katsottava mitään merkitseväksi, jos mies ei osoita edustavansa sitä kunniakkaasti."

"Sinä olet oikeassa", lausui de Bragelonne tyynesti.

"Mutta minäkin voin esittää perusteen väitteelleni, herra varakreivi", virkkoi de Wardes omituisella äänenpainolla, "sanoessani, että Ranskassa kaikin tavoin halvennetaan ylimystöä: itse kuningas valitsee ympäristökseen miehiä, jotka eivät voisi luetella neljääkään esi-isää."

"Mitä joutavia!" tokaisi de Guiche; "kuinka voitkaan siten sanoa?"

"Voin mainita esimerkin." De Wardes kääntyi erityisesti tähystämään Bragelonnea, mutta jatkoi sitten kreiville: "Tiedätkö, kuka on vastikään nimitetty muskettisoturien päällikkökapteeniksi, – arvoasemaan, joka vastaa enempää kuin päärin etuuksia ja asettaa haltijansa Ranskan marskienkin edelle?"

Raoul alkoi punehtua huomatessaan, mihin de Wardes tähtäsi.

"En ole kuullut; kuka on nimitetty? Pitkää aikaa ei siitä missään tapauksessa ole, sillä vielä viime viikolla se paikka oli avoinna, kun kuningas epäsi sen kruununprinssiltä, jolla oli suojatti aiottuna toimeen."

"No, kas, hyvä ystävä, kuningas on sen evännyt veljensä suojatilta, antaakseen tuon aseman chevalier d'Artagnanille, gascognelaiselle pikkuaateliselle, joka on kolmekymmentä vuotta palvellut vartiosoturina eteissuojamissa!"

"Suokaa anteeksi, monsieur, että keskeytän", puuttui puheeseen Raoul, luoden ankaran silmäyksen de Wardesiin, "mutta te ette nähdäkseni tunne miestä, josta puhutte."

"Enkö muka tunne herra d'Artagnania! Hyväinen aika, kuka ei häntä tuntisi?"

"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja kylmäkiskoisemmin, "täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan niin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, – mikä ei ole hänen vikansa, – hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten vertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni, ja – Jumala kiitos – minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni saakka."

De Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen keskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut alunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia kohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin miettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche oivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle hyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi:

"Hyvät herrat, meidän tulee erota, sillä minun on lähdettävä prinssin luo. Tule sinä minun kanssani Louvreen, de Wardes; sinua taasen pyydän jäämään tänne isännöimään, Raoul, pitääksesi silmällä matkavalmistusteni viimeistelyä, kun kerran tiedät, mitä kaikkea täällä on tekeillä."

Miehenä, joka ei etsinyt eikä pelännyt kaksintaistelua, Raoul vastustelematta nyökkäsi myöntymykseksi ja istuutui penkille päivänpaisteeseen.

"Hyvä on", sanoi de Guiche, "levähdä siinä, Raoul, ja näytätä itsellesi niitä kahta ratsua, jotka vastikään ostin; lausut niistä sitten mielipiteesi, sillä minä panin kaupan ehdoksi sinun hyväksyvän lausuntosi. Kah, suo anteeksi, – unohdinpa kysyä sinulta tietoja kreivi de la Fèrestä?"

Viime sanat virkkaessaan hän tarkkasi de Wardesia, nähdäkseen, olisiko Raoulin isän mainitsemisella mitään vaikutusta häneen.

"Kiitos", vastasi nuori mies, "herra kreivi jaksaa hyvin."

De Wardesin silmissä leimahti vihan salama, jota de Guiche ei ollut huomaavinaan; hän hyvästeli Raoulia kädenpuristuksella ja lisäsi:

"Kun täällä tulee valmista, niin mehän voimmekin tavata toisemme Palais-Royalin pihalla." Hän viittasi mukaansa de Wardesia, joka liikahteli kärsimättömästi. "Lähdemme", hän sanoi; "tulkaa, herra Malicorne."

Tämä nimi säpsähdytti Raoulia. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kerran kuullut sitä nimeä mainittavan, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä tilaisuudessa. Hänen puolittain mietiskellessään sitä ja puolittain hautoessaan pahastustansa de Wardesin käyttäytymisestä astelivat toiset kolme herrassa Palais-Royalia kohti, missä Anjoun herttua asui. Malicorne käsitti kaksi seikkaa: ensiksikin, että aatelismiehillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa, ja toiseksi, että hänen ei muutenkaan sopinut kävellä heidän rinnallaan. Hän jättäysi taammaksi.

82.
Prinsessan muotokuva

"Oletko järjiltäsi?" paheksui de Guiche edettyään kumppaninsa kanssa muutaman askeleen Grammont-hotellista; "teet hyökkäyksen herra d'Artagnania vastaan, ja vielä Raoulin kuullen?"

"Entä sitten?" kysyi de Wardes. "Onko herra d'Artagnanin arvosteleminen kiellettyä?"

"Mutta tiedäthän toki, että sen yhden miehen osalle tulee hyvinkin neljännes muskettisoturien kunniakkaan ja kuuluisan valioväen parhaasta toiminnasta!"

"Vaikkapa niinkin, mutta miten se voisi estää minua vihaamasta häntä?"

"Mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Oh, ei minulle mitään."

"Miksi häntä siis vihaisit?"

"Kysy sitä isäni haamulta."

"Totta tosiaan, de Wardes, sinä hämmästytät minua: herra d'Artagnan ei ole lainkaan niitä miehiä, jotka tiliänsä kuittaamatta jättävät jälkeensä jotakin kaunaa. Isäsi taasen kuuluu puolestaan olleen ylväs mies, ja niin pahoja vihoja ei ole, ettei kelpo miekanmittely riittäisi sovitukseksi!"

"Minkäpä sille voi, veikkoseni, – isäni ja herra d'Artagnan pysyivät vihoissa; lapsuudestani asti hän haastoi minulle siitä, ja se vihamielisyys siirtyi minulle erityisenä säännöksenä muun perinnön ohella."

"Ja sinä voit sellaisella perusteella tuntea todellisia katkeruutta muiden kunnioittamaa miestä kohtaan?"

"Pidän perintöäni pyhänä enkä sitä suinkaan vähennä, ja se viha oli jo isälläni niin ylitulviva, että siitä riitti osa kohdistumaan d'Artagnanin kolmeen ystäväänkin, jotka niin läheisesti olivat yhtä puolta hänen kanssaan. Tilaisuuden sattuessa ei heidänkään tarvitse valittaa välinpitämättömyyttä minun puoleltani, sen takaan!"

De Guiche oli tähystänyt de Wardesia ja tunsi lievää väristystä, nähdessään nuoren miehen vaisun hymyn. Häntä hätkähdytti jonkunlainen aavistus; hän tuli ajatelleeksi, että aatelismiesten uljaitten asekiistain aika oli mennyt ja että isän viha pojalle periytyneenä saattoi kyllä olla syvästi tunnettua, mutta nyt etsiä tyydytystään viekkauden avulla, kun jo vältettiin käyttämästä avointa kaksintaistelua kunniakysymysten ratkaisemiseen. De Guichen huolestus koski oikeastaan vain Raoulia. Mutta kumppaninsa otsan täten synkistyessä ikävistä mietteistä de Wardes tointui hillitsemään sävyänsä.

"Minulla ei muuten ole omakohtaisesti mitään muistutettavaa herra de Bragelonnea vastaan", lisäsi hän; "en tunnekaan häntä."

"Älä missään tapauksessa unohda, että Raoul on paras ystäväni, de Wardes", varoitti de Guiche painokkaasti.

De Wardes kumarsi. Keskustelu jäi siihen, de Guichen onnistumatta saamaan tietoonsa toverin salaisuutta; de Wardes näkyi päättäneen olla sanomatta enempää ja asteli vain umpimielisenä eteenpäin. De Guiche arveli saavansa kenties Raoulilta parempaa selvyyttä asiaan.

Täten tultiin Palais-Royalin luo, jonka edustalla tunkeili utelias väkijoukko. Kruununprinssin huonekunta odotti käskyä nousta ratsaille ja lähteä saattamaan lähettiläitä, joiden tehtävänä oli noutaa nuori prinsessa Pariisiin. Kansat olivat siihen aikaan hyväluontoisia perityssä ja kunnioittavassa kiintymyksessään hallitsijoita kohtaan, joten hevosten, aseiden ja livreijain loisto korvasi ylimääräisillä veroilla kootut suhdattomat kustannukset. Mazarin oli sanonut: "Antaa niiden laulaa, kunhan maksavat." Ludvig XIV sanoi: "Antaa niiden katsella." Ja ääntä ei nyttemmin liioin saatukaan pitää, mutta nähtävää tarjottiin sitä enemmän.

Kreivi de Guiche jätti de Wardesin ja Malicornen odottelemaan pääportaiden juurella, lähtien itse suoraan kruununprinssin luo, hän kun oli tämän likeisimmässä suosiossa Lotringin junkkarin keralla, joka kateellisena ei voinut häntä sietää, mutta oli kuitenkin pitävinänsä kumppanuuden hyvänään.

Hän tapasi nuoren Filipin parantelemassa kasvojensa punaa ihomaalilla kuvastimen edessä. Pukuhuoneen nurkassa loikoi Lotringin junkkari pieluksilla ja leikki vastakäherretyillä pitkillä, vaaleilla kiharoillaan kuin nainen. Prinssi kääntyi kuullessaan oven avautuvan.

"Kas, sinäkö, Guiche!" hän tervehti; "tulehan sanomaan minulle totuus."

"Niin, monseigneur, te tiedätte, että se on minun vikojani."

"Ajatteles, että tuo ilkeä junkkari tuottaa minulle mielenkarvautta."

Moitittu kohautti olkapäitänsä.

"Millä tavoin?" tiedusti de Guiche. "Eihän se ole chevalier de Lorrainen tapoja."

"No, hän väittää, että mademoiselle Henriette on sievempi naiseksi kuin minä mieheksi."

"Olkaa varuillanne, monseigneur", sanoi de Guiche kulmiansa rypistäen, "te olette haastanut minut toden lausujaksi."

"Niin", myönsi nuori prinssi hiukan hätääntyneesti.

"No, minä siis annan arvosteluni…"

"Älä huoli vielä, Guiche", tokaisi prinssi; "tässä ei ole kiirettä. Katsele minua tarkoin ja muistuttele hyvin mieleesi prinsessan piirteitä, – ja tässähän muuten on hänen muotokuvansakin."

Hän ojensi kreiville pienoiskuvan, mitä taiteellisinta tekoa. De Guiche katseli sitä kauan.

"Kautta kunniani, siinäpä viehättävä olento, monseigneur", sanoi hän sitten.

"Mutta katsele jo minuakin vuorostani, katsele toki minua!" huudahti prinssi kääntääkseen puoleensa kreivin huomion, joka oli kokonaan kiintynyt muotokuvaan.

"Ihmeellistä, totisesti", jupisi de Guiche.

"Kas, voisipa luulla, että sinä et ole häntä ennen nähnytkään", sanoi prinssi.

"Olen tosin nähnyt, monseigneur, mutta siitä on viisi vuotta aikaa, ja kahdentoista ikäisen tytön varttuminen seitsentoistavuotiaaksi immeksi merkitsee suuria muutoksia."

"No, sano nyt sentään jo mielipiteesi!"

"Minun luullakseni tämän muotokuvan täytyy imarrella, monseigneur."

"Niin, se ensiksikin on varmaa!" yhtyi prinssi hyvillään, "mutta otaksuen sen pysyvän totuudessakin lausu arvostelusi sen mukaan."

"Monseigneur, teidän korkeutenne voi tuntea itsenne hyvin onnelliseksi noin tenhoavan morsiamen saamisesta."

"Tietenkin, ja se on mielipiteesi hänestä; mitä minusta?"

"Te mielestäni olette liian kaunis mieheksi, monseigneur."

Lotringin junkkari puhkesi äänekkääseen nauruun. Kruununprinssi käsitti, että kreivi de Guichen arvostelma tarkoitti hänen ulkomuotonsa naisekasta hempeyttä ja sanoi kulmiansa rypistäen:

"Minulla ei ole kovinkaan herttaiset ystävät."

De Guiche tähysti muotokuvaa vieläkin, mutta hetkisen kuluttua hän ponnistautuen luovutti sen takaisin prinssille ja virkkoi:

"Ehdottomasti minä mieluummin kymmenesti katselen teidän korkeuttanne kuin enää kertaakaan madamea."

Junkkari epäilemättä oivalsi jotakin salaperäistä noissa sanoissa, jotka jäivät käsittämättömiksi prinssille, sillä hän huudahti:

"No, menkää siis itsekin naimisiin!"

Filip punasi kasvonsa kuntoon; sitten hänkin vielä silmäili muotokuvaa ja lopuksi myhäillen katseli jälleen piirteitään kuvastimesta. Hän näkyi olevan tyytyväinen vertailuun.

"Olipa muuten mieluista, että tulit", hän sanoi de Guichelle, "pelkäsin sinun lähtevän hyvästelemättä."

"Teidän korkeutenne tuntee minut liian hyvin, voidaksenne uskoa minusta sellaista säädyttömyyttä."

"Ja sinulla kaiketi onkin jotakin pyydettävää minulta vielä ennen kuin jätät Pariisin?"

"No, teidän korkeutenne on arvannut oikein; on minulla sattumalta pyyntökin esitettävänä."

"Hyvä! Puhu pois."

Lotringin junkkari kävi äkkiä hyvin tarkkaavaksi; hänestä tuntui, että jokainen toisen saama suosionosoitus oli häneltä varastettu.

"Raha-asiako se on?" kysyi prinssi kreivin epäröidessä. "Se osuisi oivallisesti, minä kun olen nyt ylettömästi varoissani: herra yli-intendentti lähetti vasiten taskurahoikseni viisikymmentätuhatta pistolia."

"Kiitän teitä, monseigneur, mutta asiani ei koske rahaa."

"Mitä siis haluatkaan? Anna kuulua!"

"Hovineidon valtakirjaa."

"Pardieu, Guiche, sinustahan on tullut ihmeellinen suojelija!" virkahti prinssi halveksivasti; "etkö minulle siis enää muusta puhukaan kuin tyttösistä?"

Lotringin junkkari hymyili; hän tiesi, että prinssiä pahastutti naisten asioissa esiintyminen.

"Monseigneur", selitti kreivi, "minä en suoranaisesti suojele sitä henkilöä, josta tulin teille puhumaan; muuan ystäväni vain tahtoo tehdä hänelle tämän palveluksen."

"No, se on toista; ja mikä se ystäväsi suojatti on nimeltään?"

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière, nykyään jo leskiherttuattaren saattueessa."

"Uh, hän ontuu!"⁵¹ äännähti Lotringin junkkari venyttäytyen mukavampaan asentoon.

"Ontuuko!" ähmistyi prinssi. "Ja hän esiintyisi alituiseen madamen näkyvissä? Kautta kunniani, ei, se olisi liian vaarallista raskauden sattuessa."

Lotringin junkkari remahti nauruun.

"Herra chevalier", virkkoi de Guiche, "te ette menettele oikein, sekaantuessanne vastustamaan anomustani."

"Ah, suokaa anteeksi, herra kreivi", vastasi nuori junkkari huolestuen siitä erityisestä äänenpainosta, jonka kreivi oli sovittanut sanoihinsa, "se ei ollut tarkoitukseni, ja luulenkin tämän neidin vaihtuneen mielessäni toiseen."

"Varmasti, – minä vakuutan, että te erehdyitte."

"Kuulehan, Guiche, onko tämä nimitys sinulle tärkeä?" kysyi prinssi.

"Se on tullut minulle hyvinkin tärkeäksi, monseigneur."

"Olkoon menneeksi sitten; mutta älä pyydä enää kolmatta nimitystä, sillä paikkoja ei riitä."

"Kah, kah!" huudahti Lotringin junkkari; "jo kaksitoista kello!

Lähtöhetki!"

"Ajatteko minut pois, monsieur?" kysyi de Guiche.

"Oh, kreivi, kuinka yrmeästi te tänään kohtelettekaan minua!" vastasi junkkari sydämellisellä äänellä.

"Kautta kaiken hyvän, kreivi ja chevalier, älkää toki tuolla tavoin kinastelko", kielsi prinssi; "ettekö näe, että minä kiusaannun siitä?"

"Allekirjoitus?" muistutti de Guiche.

"Ota tuolta laatikosta kaavake ja anna tänne."

De Guiche haki valtakirjan kaavan ja ojensi sen prinssille toisella kädellään, toisella tarjoten kynän, joka oli ihan lionnut musteessa. Filip kirjoitti nimensä.

"Siitä saat", hän sanoi, "mutta sillä ehdolla, että sovit chevalier de Lorrainen kanssa."

"Mielelläni", mukausi de Guiche, ja hän ojensi kätensä junkkarille niin välinpitämättömästi, että se tuntui ylenkatseelta.

"Menkää, kreivi", virkkoi junkkari olematta millänsäkään toisen sävystä, "menkää ja tuokaa meille prinsessa, joka ei liiaksi pidä lukua ulkomuodostaan."

"Niin, lähdehän ja taivalla tarmokkaasti", toivotti prinssi. "Keitä otatkaan kumppaneiksesi?"

"Bragelonnen ja de Wardesin."

"Kaksi miehuullista urhoa."

"Heissä on miehekkyyttä enemmänkin kuin tarpeeksi", tokaisi Lotringin junkkari; "koettakaa saada heidät molemmat eheinä takaisin, kreivi."

"Ilkeä sielu!" jupisi de Guiche; "hän vainuaa pahaa kaikkialla ja etusijassa."

Kumartaen sitten kruununprinssille hän poistui huoneesta. Portaille tullessaan hän kohotti valtakirjansa näkyviin. Malicorne syöksähti esiin ja vastaanotti sen ilosta vapisten, mutta Guiche huomasi hänen sitten vielä jäävän odottelevaksi.

"Kärsivällisyyttä, monsieur, kärsivällisyyttä", sanoi hän suojatilleen; "chevalier de Lorraine oli saapuvilla, ja pelkäsin ajautuvani karille, jos pyytäisin kerrakseen liikaa. Odottakaa siis paluuseeni saakka. Hyvästi!"

"Hyvästi, herra kreivi, ja tuhannet kiitokset!" huudahti Malicorne tyyntyneenä.

"Ja lähettäkää minulle Manicamp. – Onko muuten totta, monsieur, että neiti de la Valliére on nilkku?"

Kreivin virkkaessa ne sanat hänen taakseen pysähtyi hevonen. Hän kääntyi ja näki Bragelonnen kalpenevan; ratsastajaparka saapui juuri pihaan ja osui kuulemaan kysymyksen, kun sitävastoin Malicorne oli jo vetäytynyt äänen kantamattomiin.

– Miten täällä voi Louise olla puheena? – kysyi Raoul itseltään. – Haa, älköön vain tuo de Wardes, joka tuolla nyt hymyilee, koskaan virkkako hänestä sanaakaan minun kuulteni!

"Hei, hei, taipaleelle, hyvät herrat!" huusi kreivi de Guiche.

Samassa prinssi ilmestyi ikkunaan, saatuaan ulkoasunsa lopullisesti huolitelluksi. Koko saattue hurrasi hänelle, ja kotvasen kuluttua liput, nauhat ja töyhdöt hulmusivat ratsujen laukan aaltoilussa.