Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

79.
Malicorne ja Manicamp

Näiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti samansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin määrin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.

Esitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja de Manicampista.

Malicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de Montalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä Bloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa oleskeli.

Siinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina ahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de Guichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja valtakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän aatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun⁴⁹ sivuhaaraa, ja seuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin äveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista harkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos hänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle varatun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki, niin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen, joka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä uhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei kotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea vaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin viidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.

Tuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai nöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli maailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa menemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen harrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai neljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun tämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja selittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin isällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken tarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja vailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä perusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja sielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi ja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet, laittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien vaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli saattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain mahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin katumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat, joiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä hänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana ihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika; hänen isältään Condén prinssi – aina rahan tarpeessa kuten aito Condé – usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja silloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin herrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku lainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin prokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina. Niinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli kaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen hullutteluun.

Mutta – päinvastoin kuin de Manicamp – Malicorne oli äärettömän kunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja kunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.

Malicorne oli päättänyt kohota hinnalla millä hyvänsä, ja kalliisti hän tässä tarkoituksessa olikin hankkinut itselleen rakastetun ja ystävän. Rakastettu, kreivitär de Montalais, on säälittömästi evännyt häneltä rakkauden viimeiset myönnytykset, mutta hän oli ylimyksen tytär, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Ystävä ei ollut kovinkaan ystävällinen, mutta tämän oli ottanut suosikikseen kreivi de Guiche, joka itse oli kuninkaan veljen ystävä, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Rahallisesti neiti de Montalais kuitenkin tuli vuosittain maksamaan hänelle tuhannen livreä, – nauhoihin, hansikkaihin ja makeisiin, – ja de Manicamp sai vuosittain kahdestatoista viiteentoista sataan käsilainoina, joita ei milloinkaan maksettu takaisin.

Malicornelle ei siis itselleen jäänyt mitään. Ei, me erehdyimme, jäihän hänelle isän kassa. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli prokuraattorin rahoista jo maksanut itselleen usean vuoden määräerän ennakolta, itsekseen vannoen täyttävänsä vajauksen heti kun saisi siihen tilaisuuden.

Täksi tilaisuudeksi hän oli suunnitellut tuottoisaa virkasijaa kruununprinssin huonekunnassa, kun tämä järjestettäisiin Anjoun Filipin mennessä naimisiin. Se aika oli nyt tullut, alettiin vihdoinkin laittaa prinssille omaa taloutta. Hyvä toimi kuninkaallisen perheen jäsenen hovissa, kun se annettaisiin sellaisen ystävän kuin de Guichen takuulla ja suosituksella, merkitsi vähintään kahtatoistatuhatta livreä vuodessa, ja sovelluttaen siihen jo koettelemaansa tulojen korollakäyttöä saattoi Malicorne tuosta summasta tehdä kaksikymmentätuhatta.

Sellaiseksi virkailijaksi päästyään Malicorne siis saattoi mennä naimisiin neiti de Montalaisin kanssa, joka ei ainoastaan toisi miehelleen myötäjäisiä, vaan myöskin arvoa vanhan aatelisnimensä loistolla. Mutta ainoanakaan tyttärenä ei kreivittärellä ollut suurtakaan sukuperintöä, ja kunnollisten myötäjäisten saamiseksi oli tarpeellista, että hän pääsisi seuranaiseksi jollekulle suurelle ruhtinattarelle, joka oli yhtä antelias kuin leskiherttuatar oli itara. Ja jotta vaimo ei olisi toisaalla ja mies toisaalla, – jollainen asema tuottaa suurta hankaluutta liiatenkin sellaisille luonteille kuin tällä tulevalla pariskunnalla oli, – Malicorne oli ajatellut yhtymäkeskukseksi juuri kruununprinssin hovia. Neiti de Montalaisin piti tulla prinsessa Henrietten hovineidoksi, Malicornen toimiessa Anjoun herttuan huonekunnan virkailijana.

Suunnitelma oli hyvä, ja sitä oli rivakasti ryhdytty toteuttamaan. Malicorne oli kärttänyt Manicampia pyytämään kreivi de Guichelta hovineidon valtakirjaa, ja kreivin pyynnöstä oli Filip epäröimättä allekirjoittanut sellaisen.

Mutta eiväthän noin toimeliaan sielun laskelmat supistuneet näin ahtaisiin rajoihin, vaan ulottuivat jo paljon etäämmäksikin tulevaisuuteen. Henriette-prinsessan lähellä saisi sukkela, nuori, sievä ja vehkeilynhaluinen seuranainen tietoonsa kaikki nuoren huonekunnan naissalaisuudet, ilmoittaen ne uskollisesti miehelleen, joka puolestaan pitäisi ystävänsä Manicampin kanssa silmällä miehisen elämän kätkettyjä piirteitä. Tällä keinoin voitaisiin joutuisesti luoda suurikin omaisuus. Malicorne oli ruma nimi;⁵⁰ sen saaneella oli kylliksi älyä tämän totuuden myöntämiseen. Mutta sopihan sitten ostaa aatelistila, joka antaisi tälle nimelle jalosointuisemman lisän.

Ei ollut uskomatonta, että nimelle voitaisiin silloin löytää mitä ylhäisin alkuperäkin; se saattoi johtua jostakin muinaisesta tihutyöstä, jonka verestäminen tuottaisi Malicorne-suvulle uudenlaista loistoa.

Näissä suunnitelmissa tosin ilmeni vielä monenlaisia vaikeuksia, ja pahimpana itse neiti de Montalais.

Oikullisena, ailahtelevana, arvaamattomana, pikamielisenä, väliin vallattomana ja väliin liiankin tyystänä sovinnaisuuden noudattajana tämä omapäinen impi useinkin pelkällä valkoisten sormiensa näpäytyksellä tai hymyilevien huultensa puhalluksella suisti kumoon korttilinnan, jonka Malicorne oli kuukauden kärsivällisyydellä rakentanut. Mutta rakastajan kiusoja lukuunottamatta Malicorne oli kuitenkin onnellinen, ja joskaan hän ei kyennyt vieraantumaan rakkaudestansa, oli hänellä silti voimaa sen huolelliseen peittelemiseen siinä tiedossa, että niiden kahleiden vähäisinkin hellittäminen, joihin hän oli omituisella sävyllään kytkenyt valtiattarensa, päästäisi irti kiusanhengen, joka veisi häneltä merkityksen ja pilkkaisi hänen koko kosintaansa. Hän nöyryytti rakastettuansa ynseydellä. Halussaankin hehkuen, kun kreivitär viettelevänä lähestyi häntä, Malicorne osasi tekeytyä kylmäkiskoiseksi, kun oli varma siitä, että toinen ilkkuen pakenisi, jos hän avaisi sylinsä. Montalais puolestaan ei luullut rakastavansa lakimiestä, vaikka asian laita oli päin vastoin. Malicorne vakuutteli hänelle penseyttänsä niin alituiseen, että hän tuon tuostakin lopulta uskoi, ja silloin hän luuli vihaavansa mokomaa karhua. Kun neitonen jälleen yritti vallata häntä keimailulla, heittäysi Malicorne vielä keimailevammaksi, päästämättä rakastettuansa koskaan täydellisesti varmaksi hänen todellisista tunteistaan. Mutta enimmin ja ehdottomasti kiinnitti nuorta kreivitärtä Malicorneen se seikka, että tämä oli aina tulvillaan hovin ja suurkaupungin viimeisiä kuulumisia; hän toi Bloisin piiriin aina uuden kuosin, salaisuuden tai suuren maailman tuoksahduksen, ja niiden tärkeyttä lisäsi lakimiehen ovela menettely, kun hän ei koskaan pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, vaan päin vastoin antoi vain houkutella itsensä vastaanottamaan suosionosoituksia, joiden saamiseen hänellä kuitenkin hehkui halu. Ei kreivitärkään kitsastellut jutustelussaan; hänen välityksellään Malicorne tiesi kaikki linnan tapahtumat, joita hän mitä hupaisimpina kaskuina sitten kertoi Manicampille. Tämä ei huolettomuudessaan viitsinyt niitä enää parannella, vaan haastoi ne valmiissa kunnossaan kreivi de Guichelle, joka niillä hauskutti vuorostaan Filip-prinssiä.

Sellainen pikku pyyteiden ja vehkeiden vyyhti siis lyhyeen kerrottuna yhdisti Bloisin, Orléansin ja Pariisin, ja se nyt oli toimittamassa viimemainitun kaupungin suureksi mullistajattareksi pienoisen la Vallière-poloisen, joka äsken riemastuneena palatessaan äitinsä syliin ei voinut mitenkään aavistaa, mikä merkillinen tulevaisuus oli hänen osanaan.

Vanha Malicorne taasen, Orléansin arvoisa prokuraattori, ei nähnyt nykyisyyttä sen selvemmin kuin toiset tulevaisuutta. Päivittäin säännöllisesti kävellessään päivällisensä jälkeen kello kolmesta viiteen Sainte-Catherine-torilla, Ludvig XIII: n aikuiseen kuosiin valmistetussa harmaassa puvussaan ja isoruusukkeisissa kangaskengissään, ei kunnon kaupunginvirkailija olisi voinut uneksiakaan, että hän se maksoi nuo naurunremahdukset, salaiset suudelmat, supatukset ja juonet jotka viidenviidettä lieuen mittaisena ketjuna yhdistivät Bloisin linnan ja kuninkaallisen palatsin.

No niin, Malicorne siis läksi Bloisin linnasta, kuten sanottu, tavatakseen uudestaan Manicamp-ystävänsä, joka oli tilapäisesti vetäytynyt syrjäisempään eleskelyynsä Orléansin kaupunkiin. Oli tullut juuri se käänne, jolloin tämä nuori ylimys hommasi viimeisen kunnollisen pukunsa rahaksimuuttoa.

Hän oli kaksi viikkoa aikaisemmin nykäissyt kreivi de Guichelta viimeiset sata pistolia, joilla tämän piti lähteä Havreen vastaanottamaan Henriette-prinsessaa, ja kolme päivää sitten oli hän saanut Malicornelta viisikymmentä pistolia Montalaisin valtakirjan hintana. Tuntien kaikki muut apulähteensä tällähaavaa ehtyneiksi hän oli turvautunut irtaimistoonsa, jota lopuksi edustivat kaunis kullalla kirjailtu ja kultanauhainen verkatakki ja satiinihousut; ne olivat lyhytaikaisella loistollaan herättäneet hovipiirin ihastusta.

Niistä hepenistä hyötyäkseen oli Manicampin täytynyt käydä vuoteeseen, yrittäen pelkällä unella korvata lämmityksen ja aterioimisen puutetta, puhumattakaan kävelyiden ja kekkerien hauskuudesta, jota hänelle ei mikään hyvittänyt. Katkerinta oli vähintään viikoksi kieltäytyä pelistä ja tanssista. Manicamp oli siis suuren synkkyyden vallassa, ainoana toivonsäteenään juutalaiskaupustelijan odottelu. Tämän sijasta ilmestyessään Malicorne sai kiusaantuneen äännähdyksen tervehdyksekseen.

"Mitä nyt!" ärähti hän; "tekö siinä taas olette, hyvä ystävä?"

"Sitä kohteliaisuutta!" sanoi Malicorne.

"No, nähkääs, odotin rahaa, mutta vain te tulitte."

"Entä jos minä toisin rahaa?"

"Kas, se on toista. Tervetuloa, rakas ystävä."

Ja hän ojensi kätensä, ei tervehtiäkseen, vaan vastaanottaakseen toiselta kukkaron; mutta Malicorne oli käsittävinään väärin ja pudisti hänen kättänsä.

"Miten niiden rahojen laita on?" kysyi Manicamp heti.

"Rakas ystävä, jos niitä haluatte, niin ansaitkaa ne."

"Mitä siihen tarvitaan?"

"Ei muuta kuin nousta jalkeille ja lähteä suoraa päätä tavoittamaan kreivi de Guichea."

"Minäkö!" sanoi Manicamp venyttäytyen veltosti vuoteellaan. "Siitä ei tule mitään."

"Olette siis myynyt kaikki vaatekappaleenne?"

"Ei, on minulla vielä puku, ja parhaani, mutta ostajaa odotan juuri."

"No, mitäs muutakaan kuin laittaudutte oikein juhla-asuun, käskette satuloida hevosen ja painutte taipaleelle."

"Ei käy laatuun."

"Miksei?"

"Morbleu, ettekö siis tiedä, että herra de Guiche on Étampesissa?"

"Kas, luulin hänen olevan Pariisissa; kolmenkymmenen lieuen sijasta jouduttekin siis ratsastamaan vain viisitoista."

"Tepä herttainen olette! Jos siinä hienossa asussa teen sellaisen matkan, niin siitä ei ole enää mihinkään: sen sijaan että möisin sen kolmestakymmenestä pistolista saisin silloin lahjoittaa sen viidellätoista."

"Lahjoittakaa miten vain, mutta minä tarvitsen toisen hovineito-valtuutuksen."

"No, ei vähä mitään! Eikö kreivittärenne mahdu yhdelle sijalle?"

"Tehän niin tyydyttämätön olette: nielette kaksi omaisuutta, – minun ja kreivi de Guichen."

"Voisitte sanoa kreivi de Guichen ja teidän."

"Oikea muistutus kyllä, olkoon arvojärjestys kunniassa; mutta sen valtakirjan tarvitsen."

"Hyvä ystävä, prinsessalle kuuluu vain kaksitoista hovineitoa; olen jo hankkinut teille, mitä kaksitoistasataa naista on kilvan kärttänyt, ja siihen on minun täytynyt käyttää sellaista valtiotaitoa…"

"Niin, kyllä tiedän, että te olette tavattomasti kunnostautunut siinä puuhassa, rakas ystävä."

"Pitää syventyä asioihin", sanoi Manicamp.

"Turha puhuakaan siitä minulle! Ja lupaankin, että kun minusta tulee kuningas, niin…"

"Julistaudutte Malicorne I: ksi?"

"Ei, vaan nimitän teidät rahaministerikseni; mutta siitähän ei nyt ole kysymys."

"Valitettavasti ei."

"On hankittava minulle toinen hovineidon valtakirja.

"Ystäväiseni, luvatkaa minulle taivas, niin nyt minä en tästä hievahda."

Malicorne helisytti taskuaan.

"Tässä kilisee kaksikymmentä pistolia", hän sanoi.

"Ja mitä minä kahdellakymmenellä pistolilla teen, hitto vieköön?"

"Ka", virkkoi Malicorne hiukan pahastuen, "vaikkapa vain lisäätte ne niihin viiteensataan, jotka jo olette minulle velkaa!"

"Olette oikeassa, voinhan ne siltä näkökannalta kelpoittaa", myöntyi Malicorne ojentaen uudestaan kätensä. "Antakaa tänne."

"Malttakaa toki, lempo soikoon! Ei tässä sentään pelkkä käden ojentaminen riitä; saanko sen valtakirjan?"

"Olkoon menneeksi."

"Pianko?"

"Tänään."

"Ohoh, älkää sentään sitoutuko liikoihin, herra de Manicamp, kun en niin tavatonta joutuisuutta pyydäkään. Kolmenkymmenen lieuen taival päivässä tappaisi teidät."

"Ystävän palvelemisessa en katso mitään mahdottomaksi."

"Olette sankarillinen."

"No, ne kaksikymmentä pistolia?"

"Tässä", sanoi Malicorne näyttäen kultarahoja.

"Hyvä!"

"Mutta, hyvä herra Manicamp, teiltähän ne melkein kuluvat kyytihevosiin, jos aika sovitaan näin lyhyeksi."

"Eikä kulu, olkaa huoletta."

"Suokaa anteeksi, seitsemän kyytiväliä täältä Ëtampesiin, neljätoista livreä, edestakaisin kahdeksankolmatta; ilman päivällistä ette voisi sieltä lähteä, ja varmaan teidän olisi lopultakin pakko jäädä myös yöksi, joten voin laskea siitä kuusikymmentä livreä kaikkiaan menoiksi, jos aloitatte yrityksen tällaiseen aikaan päivästä."

Manicamp venyttäysi vuoteellaan kuin käärme ja tähtäsi suuret silmänsä Malicorneen.

"Lienette sentään oikeassa", hän myönsi, "en voisi palata ennen kuin huomenna." Ja samassa hän otti nuo kaksikymmentä pistolia. "Mutta siinä tapauksessa meillä onkin vielä aikaa."

"Aikaa mihin?"

"Pikku pelierään."

"Ei toki, te voitatte aina."

"No, lyökäämme vetoa; veikkaan nämä kaksikymmentä pistolia kahtakymmentä vastaan."

"Ja mikä olisi vedon aiheena?"

"Minä selitän. Tarkimman määräyksen mukaan täältä on neljäntoista lieuen matka Étampesiin."

"Niin."

"Neljäntoista takaisin."

"Tietenkin."

"Yhteensä siis kahdeksankolmatta lieuen taival."

"Epäilemättä."

"Sille taipaleelle saanen neljäntoista tunnin ajan?"

"Sen myönnän mielelläni."

"Tunnin kreivi de Guichen tavoittamiseen?"

"Sekin on vaatimattomasti pyydetty."

"Ja tunnin hänen kyhätäkseen kirjeen prinssille?"

"Se sopii."

"Kuusitoista tuntia siis kaikkiaan. Nyt on kello kaksitoista .."

"Puoli yksi."

"Kas, teillähän on komea taskukello!"

"Puhuitte vedonlyönnistä?" kysäisi Malicorne pistäen kellon nopeasti takaisin taskuunsa.

"Aivan oikein: tarjoudun lyömään vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että te saatte kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa."

"Onko teillä siivekäs hevonen?"

"Se on minun asiani. Yhdyttekö vetoon?"

"Että muka saan kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa? allekirjoitettuna?"

"Aivan."

"No, hyvä, – minä lyön vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että se on mahdotonta", päätti Malicorne uteliaana näkemään, miten lepäilevä aatelismies tästä sitoumuksesta suoriutuisi.

80.
Manicampin mahti

"On siis sovittu", määritteli de Manicamp vedonlyönnin vahvikkeeksi, "että te suoritatte minulle kaksikymmentä pistolia heti kun selviää, että toimitan teille kreivi de Guichen vastauksen kahdeksassa tunnissa niiden kuudentoista asemesta, jotka olemme laskeneet matkaan täältä Étampesiin ja takaisin? Ja että päinvastaisessa tapauksessa minä menetän saman summan?"

"Sovittu on."

"Antakaahan kynä, mustetta ja paperia."

"Tässä on kirjoitustarpeet."

"Aah!"

Huoaten Manicamp kohottausi vasemman kyynärpäänsä varaan ja piirsi sirosti seuraavat rivit:

'Osoitus kruununprinsessan hovineidon paikan täyttämiseen, johon herra kreivi de Guiche sitoutuu ensi tilassa toimittamaan nimityksen.

De Manicamp.' Tästä ponnistuksesta päästyään Manicamp ojentausi jäljen pitkäkseen.

"No, mitä tämä merkitsee?" oudoksui Malicorne.

"Ei muuta kuin että jos teillä on kiire saada haltuunne kreivi de Guichen suosituskirje prinssille näytettäväksi, olen minä voittanut vetoni."

"Millä tavoin?"

"Sen pitäisi olla selvää: te otatte tämän paperin ja lähdette minun sijastani."

"Ahaa!"

"Kiidätte huiminta vauhtia ja olette kuuden tunnin kuluttua Étampesissa; tuntia myöhemmin teillä on kreivin kirje, minä olen voittanut vetoni makuulla. Tämä järjestely on minulle mukavin ja varmaan myös teille."

"Te olette ehdottomasti suuri mies, Manicamp!"

"Sen kyllä tiedän."

"Minä siis lähden Êtampesiin ja näytän kreivi de Guichelle tämän osoituksen?"

"Häneltä saatte samanlaisen prinssille."

"Ja sitten riennän Pariisiin?"

"Ja prinssi vahvistaa nimityksen heti."

"Antaen minulle valtakirjan?"

"Niinkuin teillä jo olisi se."

"Ah!"

"Lienen huomaavainen mies, vai mitä?"

"Ihailtava ystävänpalveluksissa!"

"Kiitos."

"Te siis saatte kreivi de Guichen myöntämään mitä vain tahdotte, hyvä Manicamp!?"

"Kaikkea, paitsi rahaa."

"Diable, kiusallinen poikkeus! Mutta jos nyt pyytäisitte häneltä… jotakin muuta tärkeätä?"

"Mitä tärkeätä se olisi?"

"No, jos joku ystävänne pyytäisi teiltä sellaista palvelusta, että…"

"Minä kieltäytyisin."

"Niin itsekäs!"

"Tai ainakin kysyisin, minkä palveluksen hän tekisi minulle vastavuoroon."

"Vaikkapa niinkin. Se ystävä siis nyt puhuttelee teitä."

"Te, Malicorne?"

"Minä niin."

"Kas vain, olettekin siis hyvissä varoissa?"

"Minulla on vielä viisikymmentä pistolia."

"Juuri se erä, jota tarvitsen. Missä ne kolikot ovat?"

"Täällä", vastasi Malicorne kopauttaen toista taskuaan.

"Puhukaa, hyvä ystävä; mitä te olette vailla?"

Malicorne otti jälleen kirjoitusneuvot ja tarjosi niitä Manicampille.

"Kirjoittakaa", esitti hän.

"Sanelkaa."

"'Osoitus viran saantiin hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovissa.'"

"Ohoh!" sanoi Manicamp kohottaen kynän, "virka prinssin huonekunnassa viidestäkymmenestä pistolista?"

"Te kuulitte väärin, hyvä ystävä."

"Ettekö sanonut viisikymmentä?"

"Viisisataa ainakin tarkoitin."

"Olisiko se summa käsillä?"

"Se on tässä."

Manicamp ahmi katseillaan lakimiehen näyttämää kultakääryä, mutta tämä piti sitä nyt loitolla.

"No, mitä sanottekaan? Viisisataa pistolia!"

"Mitättömän huokeasta menee, ystäväiseni", vastasi Manicamp, "te käytätte luottoani kohtuuttomasti; mutta sanelkaa pois."

Malicorne jatkoi:

"'Ystäväni kreivi de Guichen hankittavaksi ystävälleni Malicornelle.'"

"Kas niin", virkahti Manicamp.

"Suokaa anteeksi, unohditte allekirjoituksen."

"Ah, aivan oikein! No, nyt ne viisisataa!"

"Tästä luen kaksisataaviisikymmentä."

"Miksi jättäisitte puolet pois?"

"Loput suoritan saadessani viran."

Manicamp irvisti happamesti.

"Siinä tapauksessa", hän sanoi, "antakaa se osoitus takaisin."

"Takaisin! Miksi?"

"Lisään siihen sanan."

"Lisäätte sanan?"

"Niin, yhden vain."

"Mikä se olisi?" epäröitsi lakimies.

"'Kiire.'" Malicorne antoi paperin, ja Manicamp, kirjoitti lisäyksensä.

"Hyvä!" tuumi toinen saadessaan jälleen lappusensa. Manicamp alkoi laskea kultarahoja.

"Puuttuu kaksikymmentä", huomautti hän.

"Kuinka niin?"

"Voitinhan äskeisessä vedonlyönnissä."

"Se on totinen tosi!"

Malicorne antoi kaksikymmentä pistolia lisää. Manicamp alkoi koppoa kultaansa täysin kourin ja valutella sitä koskina peitteelleen.

"Siinä siis toinen valtuutus", jupisi Malicorne kuivatessaan paperinsa, "joka ensimmältä näytti käyvän minulle kalliimmaksi kuin edellinen; mutta…"

Hän pysähtyi, otti vuorostaan kynän ja kirjoitti Montalaisille:

'Mademoiselle, ilmoittakaa ystävättärellenne, että hänen valtuutuksensa saapuu piammiten. Lähden juuri hankkimaan siihen vain allekirjoitusta, muu on kunnossa: kahdeksankymmenenkuuden lieuen matkan tulen samonneeksi rakkaudesta teihin!'

Kavalasti hymyillen hän sitten jatkoi äskeistä tuumailuaan: "Niin, luulinpa toisen valtakirjan käyvän minulle kalliimmaksi kuin ensimmäisen, mutta sepä heltisi huokeammallakin… ja neiti de la Vallière lisäksi näkyy tuottavan minulle enemmän hyvää kuin hänen ystävättärestäänkään toivoin, kunhan nyt vain tämä kaikki toteutuu – kuten tapahtuukin, taikka nimeni ei ole Malicorne! – Hyvästi, Manicamp!" hän lisäsi ääneen ja riensi tiehensä.

Mutta sitten illalla Êtampesiin ehtiessään hän kuuli, että kreivi de Guiche oli vastikään lähtenyt Pariisiin. Malicorne kuitenkin levähti vain kaksi tuntia ja lähti uudestaan taipalelle. Saapuen Pariisiin aamuyöstä hän poikkesi pieneen majataloon, jossa hänen oli tapana asustaa pääkaupunkikäynneillään, ja kello kahdeksaksi aamulla hän laittausi Grammont-hotelliin.

Tämä tarmokkuus osoittausi varsin tähdelliseksi, sillä kreivi de Guiche oli juuri lähtemässä jäähyväisille prinssin luo ennen kuin matkaisi Havreen, jonne Ranskan aatelisto oli kokoontumassa vastaanottamaan Henriette-prinsessaa tämän saapuessa Englannista.

Malicorne lausui Manicampin nimen ja sai heti pääsyn.