Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

"Ka, niinpä niin, sire", virkkoi d'Artagnan järkeileväksi vastaukseksi kuninkaan mietteisiin; "menneisyys haipuu."

"Se on totta, monsieur, se on totta; mutta meille kuuluu, Jumalan kiitos, tulevaisuus, ja yritämmekin olla tekemättä sitä liian synkeäksi."

"Sen asian jätän teidän majesteettinne huoleksi", sanoi muskettisoturi kumartaen. "Ja nyt…"

"Niin, aivan, monsieur, – unohdin teidän juuri rientäneen sadankymmenen lieuen matkalta. Menkää, monsieur; pitäkää huolta tuosta nuoresta miehestä, josta tulee parhaita sotureitani, ja levättyänne tulkaa ilmoittautumaan käytettäväkseni."

"Sire, poissa tai läsnä, olen aina saatavissa."

D'Artagnan kumarsi ja poistui. Sitten hän ikäänkuin vain Fontainebleausta tulleena alkoi harhailla Louvren suojamissa, etsiäkseen käsiinsä Bragelonnen.

77.

Rakastavainen pari

Vahakynttilät levittivät hohdettaan Bloisin linnassa paarin ympärillä, joilla menneisyyden viimeinen edustaja Orléansin Gaston makasi hengettömänä ruumiina. Kaupungin porvarit sommittelivat hänestä puheissaan jälkimainetta, joka ei suinkaan muodostunut ylistyslauselmiksi; leskiherttuatar ei enää muistanut rakastaneensa nuoruudessaan tätä elotonta tomumajaa siinä määrin, että oli häntä seuratakseen karannut isänsä palatsista, vaan istui nyt kahdenkymmenen askeleen päässä surusalista hautoen omahyötyisiä laskelmia ja uhraten ylpeydelle, ja tällävälin antoivat muut pyyteet ja kunnianhimoiset pyrkimykset paljon vilkasta mietittävää linnan jokaisessa suojamassa ja sopessa, missä vain elämää esiintyi.

Eivät kellojen kolkot läppäykset, eivät kirkkolaulajain veisuu, vahakynttiläin kajastus ikkunaruutujen läpi tai muut hautausvalmistukset kyenneet vähääkään häiritsemään kahta sisäpihan ikkunaan asettunutta henkilöä; sen ikkunan jo tunnemme, se valaisi niin sanottuihin pikku huoneistoihin kuuluvaa kamaria. Heihin osui sitäpaitsi sädejuova hilpeästä auringosta, joka sekään ei näkynyt paljon välittävän Ranskaa kohdanneesta menetyksestä, vaan houkutteli kukkaset tuoksumaan hehkeimmillänsä ja antoi eloisuutta paljaille muureillekin.

Nämä kaksi henkilöä, jotka siten eivät olleet syventyneet murehtimaan herttuan kuolemaa, vaan keskustelemaan sen johdosta, olivat nuori neitonen ja nuori mies.

Jälkimmäinen oli lyhytkasvuinen ja tummaihoinen; hän näytti viiden- tai kuudenkolmatta ikäiseltä. Hänen kasvonilmeensä elähteli valppaana ja kavalana, saaden pitkien ripsien varjostamat tavattoman suuret silmät vilkkaasti välähtelemään; iso suu vetäysi usein leveään hymyyn, joka ilmaisi hammastarhan täydelliseksi, ja suippo leuka tuntui saaneen suurempaa liikkuvaisuutta kuin luonto tavallisesi myöntää tälle kasvojen osalle, niin että se toisinaan hyvin rakastavaisesti venyttäysi puhekumppaniin päin. On sanottava että tämä ei aina peräytynyt niin nopeasti kuin tiukka säädyllisyys olisi kohtuullisesti vaatinut.

Neitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman auringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja ajattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi käydessään kaunis – mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli viehättävä kuin kaunis.

Haastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain vakavan keskustelun huippukohtaan.

"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne", virkkoi tyttö, "suvaitsetteko jo vihdoinkin, että puhumme järkeä?"

"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti", vastasi nuori mies. "Tehdä mitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan…"

"Kas, siinä se taas sotkeutuu puheenparsiinsa!"

"Minäkö?"

"Te juuri; heittäkää toki sikseen tuo prokuraattori-jaarittelu."

"Mahdotonta sekin. Lakimieshän olen, neiti de Montalais."

"Neiti olen, herra Malicorne."

"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en sentähden sanokaa mitään."

"Mutta enhän minä teitä mitenkään muserra: sanokaa, mitä teillä on minulle ilmoitettavaa, – sanokaa, minä tahdon!"

"No, minä tottelen."

"Sepä todella onni!"

"Monsieur on kuollut."

"Uh, vai sellainen uutinen! Ja mistä tulettekaan tuomaan meille sitä viestiä!"

"Saavun Orléansista, mademoiselle."

"Ja onko tuo ainoa uutisenne?"

"No, ei sentään… Tulin myös kertomaan teille, että Englannin Henriette saapuu vihittäväksi hänen majesteettinsa veljen kanssa."

"Totisesti, Malicorne, te olette sietämätön viime vuosisadan kuulumisten tuojana; jos otatte pahaksi tavaksenne pilanteonkin, niin heitätän teidät ulos."

"Ooh!"

"Niin, sillä te todellakin suututatte minua."

"No, no, malttia, mademoiselle."

"Te tahdotte siten tekeytyä tärkeäksi: Kyllä tiedän minkätähden…"

"Sanokaa, niin myönnän suoraan, jos osaatte oikeaan."

"Te tiedätte, että hartaasti haluan tuota hovineidon sijaa johon tyhmyyksissäni olen pyytänyt teidänkin välitystänne, ja te koetatte nyt nostaa arvoanne."

"Niinkö?" Malicorne loi silmänsä alas, liitti kätensä ristiin ja omaksui viekkaan sävynsä. "Ja mitä vaikutusvaltaa voisikaan olla köyhällä prokuraattorinapulaisella, minä kysyn?"

"Isällänne ei suotta ole kahdenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot, herra Malicorne."

"Maalaisomaisuus, neiti de Montalais."

"Isänne ei tyhjänpäiten ole Condén prinssin luottamusmiehiä."

"Se etu rajoittuu rahojen lainaamiseen hänen ylhäisyydellensä."

"Ja te itse ette ansiottomasti liene maakunnan ovelimman veitikan maineessa."

"Te imartelette minua, kun vastoin omaa vakuutustani väitätte, että voisin yläpiirissä saada jotakin toimeen."

"Joutavia! Saanko minä sen valtuutuksen vai enkö?"

"Saatte."

"Mutta milloin?"

"Milloin tahdotte."

"Missä se sitten on?"

"Taskussani."

"Mitä! Taskussanne?"

"Niin." Ja nokkelan näköisenä Malicorne veti esille kirjeen, jonka nuori kreivitär sieppasi kuin haukka saaliin ja luki ahnaasti. Jokainen rivi lisäsi hänen kasvojensa säihkyä.

"Olette toden totta kunnon poika, Malicorne!" hän luettuansa huudahti.

"Mistä kunnollisuuteni, mademoiselle?"

"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte sen lunastuksetta!"

Ja hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta Malicorne kesti urheasti hyökkäyksen.

"En ymmärrä teitä", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse hämmentyvänsä. "Olen selittänyt teille tunteeni", jatkoi Malicorne, "kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette rakasta minua, – mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja muuta minä en kaipaa palkkiokseni."

"Ette enempää?" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen äänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.

"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen, mademoiselle", vakuutti Malicorne.

"Ah!"

Tässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi voinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti päätänsä.

"Kuulkaahan, Montalais", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö tämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, "älkäämme väitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te olisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka kun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne."

"Niinkö! Millä perusteella minä teidät olisin häätänyt?"

"Syystä, että minä olen ollut kyllin häpeämätön karkoitettavaksi."

"Oh, se kyllä on totta."

"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se", kiirehti Malicorne huomauttamaan.

"Herra Malicorne!"

"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä seuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä."

"Ainakaan ei rakkaus ole siihen syynä!" kivahti Montalais.

"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että inhoattekin minua."

"Oh, ette ole koskaan lausunut oikeampaa päätelmää!"

"Hyvä! Te taasen olette minusta sietämätön."

"Haa, pannaan mieleen!"

"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta teidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys. Tällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas pikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani viskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin koskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te rakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!"

"Epäiltävää tulkintaa."

"Menen vaikka valalle siitä."

"Sitä itseluuloisuutta!"

"Ja oikeana selityksenä suhteellemme on se seikka, että te tarvitsette minua, Aure, ja minä samaten teitä. Milloin mielenne tekee heittäytyä hilpeäksi, toimitan minä teidät naurutuulelle, ja kun minulle soveltuu armastelu, katselen vain teitä. Olen hankkinut teille haluamanne kunniasijan; te kohtsiltään annatte mitä minä puolestani haluan."

"Minä?"

"Te juuri. Mutta ihan tällä hetkellä, rakas Aure, en kaipaa yhtään mitään; olkaa siis huoletta."

"Te olette inhoittava ihminen, Malicorne; olisin riemuinnut uudesta arvostani, mutta te riistättekin minulta koko ilon."

"No, se on vain pieni ajanhukka; riemuitsette minun lähdettyäni."

"Lähtekääkin siis, niin ollen…"

"Kyllä vain; mutta ensin vielä pikku neuvo: palautukaa kiireimmiten hyvälle tuulellenne, sillä jurottelu rumentaa teitä surkeasti."

"Raakalainen!"

"No, sanokaammekin toisistamme kaikki totuudet, kun kerran olemme päässeet alkuun."

"Hyi, mikä ilkimys!"

"Uh, kuinka kiittämätön!"

Nuori mies nojasi vaieten kyynärpäänsä ikkunalautaan, Montalais otti kirjan ja avasi sen. Malicorne nousi seisaalle, harjasi hattuansa hihallaan ja silitti ihokkaansa poimuja. Neitonen oli lukevinaan, mutta tarkkasi häntä silmänurkasta.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä raivostuneena; "siinä se nyt ottaa arvokkaan katsantonsa ja äkäilee sitten viikon!"

"Kaksi, mademoiselle", ilmoitti Malicorne kumartaen.

Montalais kohotti pikku nyrkkinsä häntä kohti.

"Kuvatus!" sähähti hän; "haa, olisinpa mies!"

"Mitä minulle tekisitte?"

"Kuristaisin teidät."

"Ahaa, hyvä juttu!" tuumasi Malicorne; "luulenpa jo alkavanikin haluta."

"Ja mitä muka haluatte, senkin kiusanhenki? Että pakahdun vimmaan?"

Malicorne pyöritteli kunnioittavasti hattua hyppysissään, mutta antoi sen äkkiä pudota, tarttui nuorta tyttöä molemmista olkapäistä, veti hänet lähelleen ja painoi hänen huulilleen suudelman, jonka hehku ei ollenkaan vastannut noin välinpitämättömänä esiintyvän rakastajan sävyä. Kreivitär oli yrittänyt kirkaista, mutta ääni tukehtui myöhästyneenä. Hermostuneena ja ärtyisenä survaisi nuori tyttö Malicornen seinää vasten.

"Kas niin", arveli lakimies levollisesti, "siinä sitä olikin kuudeksi viikoksi. Hyvästi, mademoiselle, vastaanottakaa nöyrä tervehdykseni." Ja hän astui kolme askelta ovelle päin.

"Ei, te ette lähde niin!" huudahti Montalais polkaisten jalkaa; "jääkää, minä käsken!"

"Te käskette?"

"Niin; enkö minä ole täällä valtiatar?"

"Sieluni ja mieleni haltija; aivan ehdottomasti kyllä."

"Kaunis omaisuus totisesti! Sielu köyhä ja mieli kuivettunut."

"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne", sanoi Malicorne; "teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan."

"No, niin onkin", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin lapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; "niin, sillä täytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä."

"Mistä hyvästä?"

"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni toiveikkaaksi."

"Ja minun!" Montalais katseli häntä.

"On kamalaa", pahoitteli hän, "ettei voi koskaan arvata milloin olette tosissanne."

"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte sinne, muutamme siis molemmin."

"Ja siitäkö syystä vain avustittekin minua, te itsekäs olento?"

"Minkä sille mahtaa, Aure, – en tule toimeen ilman teitä."

"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te kuitenkin olette, se on tunnustettava!"

"Aure, rakas Aure, olkaa varuillanne; jos te jälleen horjahdatte soimauksiin, niin tiedättehän, mikä teho niillä on minuun, – ne nostattavat minussa ihmeellisen innon!"

Ja niin sanoessaan Malicorne toistamiseen veti tytön puoleensa. Samassa kuului portaista askelia. Nuori pari olisi yllätetty syleilyssä, ellei Montalais olisi rajusti työntänyt takaisin Malicornea, niin että tämä horjahti selkä edellä oveen, joka juuri avautui.

Kajahti kimakka parkaisu, kun rouva de Saint-Remy likistyi kovaonnisen Malicornen vauhdista oven ja ulkoseinän väliin.

"Taaskin tuo kelvoton!" kiivaili vanha rouva; "aina hänet tapaa täällä!"

"Oi, madame", oikaisi Malicorne kunnioittavalla äänellä, "enhän ole käynyt lähelläkään kahdeksaan pitkään päivään."

78.

Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen esiintyvän

Rouva de Saint-Remyn takana nousi portaita neiti de la Vallière. Hän kuuli äidillisen kiivastuksen purkauksen, ja aiheen arvaten hän ihan vapisevana astui huoneeseen, jossa Malicornen surkea katsanto olisi kenessä hyvänsä puolueettomassa tarkkaajassa herättänyt sääliä tai naurua, asianomaisen luonteen mukaan.

Hän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin väistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut toivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui äänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi eleittensä kaunopuheisuuteen.

Vanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut hänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen, että se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui Montalais vuorolleen.

"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita herttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?"

"Voi, äiti", huudahti neiti de la Vallière, "säästäkää armosta…"

"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen puoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi kunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en siedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan."

"Mutta toden totta", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan, "minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän tietääkseni ole tehnyt pahaa?"

"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?" vastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. "Kysynpä teiltä sitä!"

"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä minua, siinä kaikki."

"Hyvä on, hyvä on", tuumi rouva de Saint-Remy; "hänen armonsa herttuatar saa päättää siitä asiasta."

"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle olisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni", huomautti kreivitär, "jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen."

"Kunniallinen pyrkimys – tuon näköisellä miehellä!" huudahti kiivas rouva.

"Kiitän teitä ulkomuotoni nimessä, madame", tokaisi Malicorne.

"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."

"Oh!" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.

"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!" päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.

"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."

"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, – en voi muuta kuin kaikesta sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta julkisesta kunnia-asemasta!"

"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen."

"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de Saint-Remy halveksivasti.

"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin, jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen seurueeseen."

"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!" pilkkasi madame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; "hän lähtee johonkin kuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?" Ja hän kääntyi neiti de la Vallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä; mutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla ja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin ystävätärtään.

"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame", vastasi Montalais, "koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen korkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta kuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä sanoin."

Bloisin linnaan iskenyt salama ei olisi niin tyrmistyttänyt rouva hovimestaritarta kuin tämä kreivittären selitys.

"Mitä puhuttekaan hänen kuninkaallisesta korkeudestaan prinsessa Henriettestä?" sopersi hän.

"Mainitsin vain lähteväni hänen seurueeseensa."

"Kruununprinssin hovineidoksi!" huudahtivat yhtaikaa rouva de Saint-Remy karvain mielin ja neiti de la Vallière ilahtuen.

"Niin, madame, eli Anjoun herttuattaren hovineidoksi."

Vanhan rouvan pää painui alas ikäänkuin isku olisi ollut hänelle liian ankara. Melkein heti hän kuitenkin kohotti sen, yrittääkseen viimeistä vastaliikettä.

"Hui hai", sanoi hän, "puhutaanhan kyllä paljonkin tuollaisista ennakkolupauksista, antaudutaan hupsuihin toiveisiin, ja viime hetkessä – kun tulee kysymykseen lupausten pitäminen ja toiveitten täyttyminen – saakin hämmästyksekseen nähdä suuren luottamuksensa haihtuvan utuhaaveena."

"Oh, madame, luotan ehdottomasti suojelijani vaikutusvaltaan; hänen lupauksensa vastaavat tekoja."

"Vai on niin mahtava suojelija? Olisiko sopimatonta tiedustaa hänen nimeään?"

"Eipä suinkaan; hän on juuri tämä herrasmies", selitti Montalais osoittaen Malicornea, joka oli koko kohtauksen ajan pysynyt mitä järkkymättömimmän kylmäverisenä ja mitä hullunkurisimman arvokkaana sävyltään.

"Hänkö!" huudahti rouva de Saint-Remy huojentuneesti puhjeten makeaan nauruun; "tämä herrasmies on suojelijanne! Se mahtavan vaikutusvallan edustaja, jonka lupaukset vastaavat tekoja, onkin herra Malicorne?"

Malicorne kumarsi. Montalais vastauksen asemesta veti povestaan valtuuskirjansa ja näytti sitä vanhalle rouvalle, sanoen:

"Tässä on nimitykseni vahvistus."

Se oli naisten taistelun lopullinen survaisu. Silmättyään tuota Onnettaren pergamenttilahjaa kelpo rouva liitti kätensä ristiin, sanoin kuvaamaton kateuden ja mielenkarvauden ilme vääristi hänen kasvonpiirteitään, ja pyörrytyksestä toipuakseen hänen oli pakko istuutua.

Montalais ei ollut niin ilkeä, että hän olisi tahtonut liikanaisesti riemuita voitostaan ja ihan musertaa hävinnyttä vihollista, olletikin kun tämä oli hänen ystävättärensä äiti; hän kyllä nautti saavuttamastaan edusta, mutta pidättyi käyttämästä sitä sen pitemmälle. Malicorne oli vähemmän jalomielinen; hän omaksui lepotuolissaan ylväitä asentoja ja röyhisteli niin tuttavalliseksi tekeytyneenä, että sellainen ärsytys olisi vähän aikaisemmin raivostuttanut hovimestarittaren kutsumaan lakeijat huoneeseen keppeineen.

"Kruununprinsessan seuraneidiksi!" toisti rouva de Saint-Remy pääsemättä vieläkään oikein varmaksi tästä ihmeellisestä käänteestä.

"Niin, madame, ja juuri herra Malicornen välityksellä."

"Se on ihan uskomatonta!" äännähti vanha rouva; "eikö totta, Louise, että se on uskomatonta?"

Mutta Louise ei vastannut mitään. Hän oli painunut kumaraan haavemielisenä, melkein murheissaan; kädellään pyyhkäisten kaunista otsaansa hän vain huoahti.

"Mutta miten olettekaan menetellyt sellaisen suosion saavuttamiseksi, monsieur?" kysyi rouva de Saint-Remy äkkiä.

"Olen pyytänyt sitä, madame."

"Keltä?"

"Eräältä ystävältäni."

"Ja teillä on hovissa niin vaikutusvaltaisia ystäviä, että he voivat tehdä teille tuollaisia palveluksia?"

"Puhuin vain eräästä ystävästäni, madame."

"Ja mikä hänen nimensä on?"

"

Peste

, älkäähän nyt, hyvä rouva! Niin mahtavaa ystävää ei toki aseteta näytteille – siepattavaksi."

"Luulen tosiaan, että teidän kävisi hyvin vaikeaksi mainita ystävänne nimeä, monsieur!" pisti rouva de Saint-Remy pahastuneena.

"Joka tapauksessa", huomautti Montalais, "vaikka sellaista ystävää ei olisi olemassakaan, on kuitenkin valtuuspaperi, ja se riittää siitä asiasta."

"Huomaankin siis", virkkoi vanha rouva myhäillen herttaisena kuin kynsimään valmistautuva kissa, "että tavatessani herra Malicornen täällä hän olikin tuomassa nimitystänne?"

"Se oli todellakin hänen asiansa, madame."

"Käyntihän oli niin ollen kaikkea sopivaisuutta tyydyttävä."

"Kaiketi, madame."

"Ja minä olen nähtävästi väärin nuhdellut teitä, mademoiselle."

"Kerrassaan väärin, madame; mutta olen niin tottunut tönimiseenne, että annan äskeisen anteeksi keveällä sydämellä."

"No niin, lähtekäämme siis, Louise; meidän on nyt vain poistuttava.

No?"

"Madame!" virkkoi nuori tyttö säpsähtäen; "mitä sanoitte?"

"Etkö kuunnellutkaan, lapseni?"

"Olin mietteissäni…"

"Mitä ajattelit?"

"Tuhansia asioita."

"Ethän ainakaan liene vihoissasi minulle, Louise?" huudahti Montalais puristaen hänen kättänsä.

"Mistä sinulle olisin pahastunut, rakas Aure?" vastasi neiti de la Vallière puhtaasti heläjävällä äänellään.

"Kas, jos nyt lapsi-parka hiukan olisikin teille vihoissaan", tokaisi rouva de Saint-Remy, "niin eipä se olisi ihan kohtuutonta."

"Mitä kohtuuttomuutta olisin häntä kohtaan osoittanut, hyvä Jumala?"

"Hän on minun nähdäkseni yhtä hyvää syntyperää ja yhtä sievä kuin tekin."

"Äiti!" huudahti Louise.

"Satakertaisesti sievempi, madame, joskaan ei suvultaan parempi. Mutta sehän ei minulle ilmaise, mitä valittamisen aihetta Louisella pitäisi olla minua kohtaan."

"Luuletteko siis hänestä olevan hauskaa hautautua Bloisin linnaan, teidän lähtiessänne Pariisiin loistelemaan?"

"Mutta, madame, enhän minä estä Louisea tulemasta mukaani Pariisiin; päinvastoin olisin aivan ihastuksissani, jos hänkin tulisi."

"Minusta vain tuntuu, että herra Malicorne, ollen kaikkivoipainen hovissa…"

"Voi, valitettavasti kukin ajattelee omaa puoltaan tässä viheliäisessä maailmassa, madame", puuttui puheeseen Malicorne.

"Joutavia, Malicorne!" sanoi Montalais ja kumartui kuiskaamaan nuorelle miehelle: "Vallatkaa hänen huomionsa väittelyllä tai mukautumisella; minun on puheltava Louisen kanssa." Ja hento kädenpuristus palkitsi ennakolta Malicornea tottelevaisuudesta.

Lakimies lähestyi vanhaa rouvaa äänekkäin selityksin hoviteiden monimutkaisuudesta, samalla kun kreivitär kietaisi kätensä ystävättären kaulaan ja kysyi:

"Mikä sinun on? Sanohan! Onko totta, että sinä pahoitellen soisit minun loistelevan, kuten äitisi sanoo?"

"Oi, ei", vastasi nuori tyttö vaivoin hilliten kyyneleitään; "minähän olen kovin onnellinen menestyksestäsi."

"Onnellinen! Ja kuitenkin olet näköjään hyrähtämäisilläsi itkuun?"

"Vain kateusko tuottaa kyyneleitä?"

"Ah, niin, minä käsitän: olen menossa Pariisiin, ja se sana johdattaa mieleesi erään ritarin."

"Aure!"

"Ritarin, joka aikoinaan asui Bloisissa ja nyt oleskelee Pariisissa."

"En totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, mutta minä tukehdun."

"Itke siis, koska et voi minulle hymyillä."

Louise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet kirkastivat timantteina.

"No, tunnusta pois", kehoitti Montalais.

"Mitä minun pitäisi tunnustaa?"

"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja valmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin voisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Voi!" äännähti Louise.

"Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun sydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi puistossa – voi, minä kuolen pian ikävään!"

"Tahdotko tulla Pariisiin?" Louise huokasi. "Et vastaa."

"Mitä vastaisinkaan?"

"Myönnä tai kiellä, – eihän se liene vaikeata."

"Oi sinä olet kovin onnellinen, Montalais!"

"No tuo merkinnee, että soisit olevasi minun sijassani?"

Louise oli vaiti.

"Pikku jukuri!" sanoi Montalais; "sopiiko koskaan salata mitään ystävättäreltä! Tunnusta jo toki, että tahtoisit tulla Pariisiin, tunnusta riutuvasi Raoulin kaipuuseen!"

"Sitä en voi tunnustaa."

"Teet siinä tyhmästi."

"Kuinka niin?"

"Syystä että… Näetkö tämän valtuuspaperin?"

"Kyllähän minä sen näen!"

"No, minä olisin toimittanut sinulle samanlaisen."

"Keltä?"

"Malicornelta vain."

"Aure, puhutko totta? Olisiko se mahdollista?"

"Kas, onhan Malicorne saapuvilla, ja mitä hän on tehnyt minun hyväkseni, siihen hänen pitää kyetä sinunkin puolestasi."

Malicorne oli kahdesti kuullut nimeänsä mainittavan ja oli hyvillään, kun sai siitä aiheen lopettaa keskustelunsa rouva de Saint-Remyn kanssa, kääntyäkseen neitosiin päin.

"Mikä on, hyvä neiti?"

"Tulkaa tänne, Malicorne", sanoi Montalais viitaten kärsimättömästi.

Malicorne totteli. "Toinen valtuuskirja!" tilasi kreivitär.

"Kuinka?"

"Tällainen kaunis paperi lisää, – onhan se selvää."

"Mutta…"

"Minä tarvitsen!"

"Ahaa, te tarvitsette sitä?"

"Niin."

"Se on tietysti mahdoton pyyntö, eikö olekin, herra Malicorne?" virkkoi Louise lempeällä äänellään.

"Hitto, jos sitä pyydetään teitä varten, mademoiselle…"

"Niin, minua varten, herra Malicorne, – minulle se tulisi!"

"Ja jos neiti de Montalais sitä pyytää samalla kertaa kun tekin…"

"Neiti de Montalais ei sitä pyydä, vaan vaatii", ilmaisi asianomainen.

"No niin, pitänee totella teitä, mademoiselle."

"Ja te toimitatte hänet nimitetyksi?"

"Koetetaan."

"Ei mitään välttelevää vastausta. Louise de ja Vallière tulee olla madame Henrietten hovineito viikon kulutt