Читать книгу: «Vieraita odottaessa»

HENKILÖT

Sisällysluettelo

Tohtori. Aina, hänen rouvansa. Lyyli, tohtorin sisar. Insinööri. Palvelustyttö.

Tapaus maalla tohtorin huvilassa.

(Sievä ja hauska huone. Tauluja ja kasvia. Keskellä huonetta katettu kahvipöytä. Avonaisesta peräovesta näkyy kaunis kesämaisema. — Aika edellä puolen päivää. — Tohtori, Aina ja Insinööri istuvat kahvipöydän ympärillä. Palvelustyttö perällä, pyyhkii isomman ruukkukasvin lehtiä.)

Aina (kaataa kahvia). Niin niin, hyvät ystävät, hauskaa, erittäin hauskaahan se on täällä maalla, kaukana pääkaupungin hyörinästä ja pyörinästä kaikessa yksinäisyydessä ja rauhassa nauttia lyhyen kesämme ihanuutta, mutta vielä hauskempi on kun sitten pitkien aikojen kuluttua ensi kerta tulee vieraita, vanhoja tuttuja ja iloista väkeä. Sydän silloin oikein sykkii odotuksesta ja tuntuu siltä, kuin nyt vasta oikea kesäilomme olisi tulossa.

Tohtori (polttaen). Kiitoksia paljon! Enkö minä siis ole ollut sinulle mikään seura, minä miehesi ja puolisosi, kysyn nöyrimmästi? Ja etkö lue insinööriä vieraaksi, hän joka —?

Aina. Kaunis seurakumppani todellakin sinä, joka aamusta iltaan vaan istut rantakivillä onkivapa kädessä etkä ajattele muuta kuin ahvenia, salakoita ja kiiskiä! Ja mitä herra insinööriä koskee, niin en minä enää pidä häntä vieraana ollenkaan, koska hän on asunut meillä koko kesän ja melkeinpä kuuluu niinkuin perheeseemme.

Insinööri (noin 36 v. parrakas ja vakava, kumartaa hymyillen).

Aina. Mutta nyt toinen kuppi, hyvät herrat, että saadaan tämä kahviserviisi pois ja sitten keitetään uutta suurella pannulla tuliaiseksi vieraillemme; sillä jos vaan ovat saaneet hevosia, niin kyllä ne ovat täällä varmaan puolen tunnin päästä. Vai mitä sanovat herrat?

Toht. (ottaa kahvia). Tuskinpa. Sillä meidän insinöörimme rautatie ei ole vielä valmis, ja Renttumäen hevoset niinkuin ajopelitkin eivät juuri kiitettävässä tilassa ole. (Insinöörille). Vai mitä sinä arvelet, veliseni?

Ins. Jaa — kuka sen tietää.

Aina. »Kuka sen tietää!« Niin tyynesti te sitä sanotte! Ei luulisi että serkku Nataalia, minun komea, loistava serkkuni, on noiden tulevien joukossa.

Ins. (hymyillen). Kyllähän minä olen kuullut että hän niiden seurassa pitäisi olla.

Aina. Ettekä sen enemmän iloitse, vaikka ette ole tavannut häntä niin moneen aikaan?

Ins. Hauskaahan se on häntä jälleen nähdä, hauskaahan se on.

Toht. Tyyni kuin viilipytty. Se on oikein.

Aina. Niin, koettakaa vaan pimittää meitä, kyllähän kaikki tietää että te ja Nataalia olette salakihloissa. Ja kai se tuleekin nyt viimein julaistuksi, kun Nataalia saapuu. Eikö niin? Sanokaa vaan suoraan.

Ins. (hieroo käsiään vähän hämillään). En, en minä suinkaan puolestani — en minä tiedä mistään semmoisesta —

Aina. No no, eihän tässä aijota tunkeutua teidän salaisuuksiinne, koska nyt välttämättömästi tahdotte olla noin umpimielinen. Mutta ettekö juo enemmän kahvia?

Ins. Ei, kiitoksia vaan!

Aina. Vai niin, no sittenhän me kaikki… Ei, se on totta! Lyyli vielä on juomatta — (Palvelustytölle). Maiju!

Palvelustyttö (tulee lähemmäksi). Niin, mitä rouva —?

Aina. Käske Lyyli neitiä tänne! Ja sano että hän joutuu, sillä kahvi pannaan paikalla pois.

Maiju. Kyllä. (Menee vasempaan).

Ins. Hm! Minä luulen ettei Lyyli neiti ole sisällä. Näin hänet vähän aikaa sitten istuvan tuolla alhaalla rannalla lehtimajassa ja kirjoittavan jotakin.

Aina. Vai taas kirjoittamassa.

Toht. Niin, kuuleppas Aina! Mikä tuota tyttöä oikeastaan vaivaa? Sanoppas, jos tiedät. Ja mitä hän alinomaa hommaa ja kirjoittaa? Onko hän rakastunut?

Aina (hymyillen). Eihän sitä tiedä, mutta kyllä se minun luullakseni on jotain toista.

Maiju (tulee takaisin). Missä lienee taas. Ei se huoneessaan ollut.

Aina. Mene katsomaan lehtimajaan. (Maiju menee).

Toht. »Jotain toista«, sanoit. Hän on sen siis uskonut sinulle? No, mitä merkillistä se sitten on?

Ins. Niin, mitähän se —?

Aina. Ei hän minulle ole mitään uskonut. Aavistan vaan.

Toht. Hän on pikiintynyt. Muuta se ei voi olla, kun hän on käynyt noin kummalliseksi ja hermostuneeksi.

Aina. Niinkuin sinäkin, hänen arvoisa veljensä, siinä tilassa olit. Niinkö?

Toht. En tiedä että minä koskaan olisin osoittanut mitään erinomaisempata —

Aina. No no, se asia sikseen. Mutta mitä sanoisit, jos kertoisin insinöörille esim. sinun kosimaretkestäsi? Mutta ole huoletta, minä en kerro. — Ei, Lyylillä on vallan toista päässään. Hän on kunnianhimoinen. Epäilen nim. kovasti että hän par'aikaa kirjoittaa — romaania.

Toht. Romaania! No älä hiidessä! Hahaha!

Ins. Romaania!

Toht. Tyttöletukka, joka tänä keväänä pääsi koulusta, kirjoittaa romaania! Hänelläpä vasta mahtanee olla suuri elämänkokemus! Mistä ihmeestä tuommoiset hassutukset ovat hänen päähänsä lentäneet?

Ins. Älä sano, veliseni! Neiti Lyylillä on älyä ja mielikuvitusta — hänellä on aivan varmaan taipumusta kirjoittamiseen — —

Toht. Saattaa olla, saattaa olla. En minä sitä tahdo väittää, hahaha. No, mikä tuon suuren teoksen nimi on? Olisipa hauska tietää.

Aina. No, mutta sanoinhan jo ettei minulla ole tuosta minkäänlaisia varmempia tietoja. Epäilen sitä vaan siitä että hän on tullut hajamieliseksi ja salaperäiseksi ja että hän tärvää minulta kaikki konseptipaperini, jota ostin konttorihyllyjä varten. Mutta kas tuossa hän tuleekin itse! Nyt ei hiiskumistakaan koko asiasta.