Читать книгу: «Kuinka meistä tuli kirjailijoita», страница 6

Aarni Kouta
Alotteeni ja ensi alkuni

Ensimäinen kosketukseni kirjallis-taiteellisen maailman kanssa sattui tietääkseni sinä rankkana syyspäivänä, jolloin asianomaista arvoista mieltäni kysymättä minut kannettiin H. Pyhälle kasteelle Vanajaveden rannalla olevassa pappilassa. Oikeastaan ei tuo "pappila" edes mikään laita pappila liene ollutkaan; vanhempani näet olivat silloin vasta saaneet jonkin pikemmin pienoista majaa muistuttavan ihmisasunnon, jonka nimi oli Paikkala, kuin seudun kirkkoruhtinaalle arvoisan hovin ja puustellin haltuunsa. "Matalasta majasta siis," voisi alottaa kauniin, liikuttavan suomalaisen tarinan. No niin, äsken mainittuna päivänä jouduin ensi kosketukseen kirjallis-taiteellisen maailman kanssa. Itsenäisenä ja varsin yksinäisenä miehenä isäni oli valinnut esikoisensa kummeiksi ne paikkakunnan ainoat miehet, joiden kanssa hän alati seurusteli ja ainoastaan viihtyi. Toinen näistä miehistä oli sittemmin suomenkielen lehtori ja mainehikas Shakespeare-tulkitsija, silloin pelkästään Shakespearea ja Runebergiaan uneksiva, otsa synkissä kurtuissa yksin käyvä, oleviin oloihin tyytymätön, suomenkielisen runottaren häähamoseen heleätä huntua kutova runoilija Paavo Emil Cajander. Toinen oli suomalaisen oopperan jäsen, Joh. Em. Hahl, Hannes Hahl med tordönsstämman, kuten Z. Topelius on aikoinaan hänestä laulanut; Hannes Hahl, joka pitkän syysyön Vanajaveden autioita rantoja laulaen harhailtuaan löysi rauhan sen kylmissä, vyöryvissä aalloissa. Rauhaa hän ei perinnöksi kummipojalleen jättänyt, ei niin suurta ja syvää kuin itse sai, mutta paljon muuta. – Sitä en saanut yksin vaalijoiltani ja huoltajiltani, vaan esim. juuri näiltä kummeiltani, joten katsoin tärkeäksi varsinkin heistä ja eritotenkin tästä alottaa – niin vaikeata kuin viestiä Tuonelta onkin sanoiksi saada. Joh. Em. Hahlilta on minulle jäänyt pieneksi kalliiksi perinnöksi Saksalais-Suomalainen Sanakirja sensijaan, se oli tärkein ehkä, sillä laulunlahjaa minulla ei ole lainkaan. Muistelen hänen nuottejaan kuitenkin olleen äitivainajani kokoelmissa runsaanlaisesti, missä tapauksessa ne ovat soiden tunkeutuneet koko nuoruuteeni, ja on niiden merkitys elämääni silloin arvaamaton. En ole mikään n.s. "musiikinymmärtäjä" – jumalankiitos – mutta juuri tässä tapauksessa katson sen merkityksen perinjuuriseksi, hedelmöittäväksi; se valmistaa totisen ja elävän kaikupohjan kaikelle herkälle, laajalle ja inhimilliselle. Mikään ei ole niin pientä, kuin miltä se näyttää. – Sanani sattuivat tuohon perittyyn sanakirjaan. Sellaisia kun tämä sanakirja ei ole enää lainkaan saatavissa, ei ole ollut vuosikymmeniin. Tämä kirjanen on aukaissut minulle Saksan runouden parhaimmat tuotteet – lähemmin katsoen ei perintö siis niin varsin pienen pieni ollut. On vain ajateltava, ja ajattelusta vedettävä tuloksia ja johtopäätöksiä. Paavo Cajanderin kautta tunkeutui kotiini, paitsi suomalaisia, polttopisteessään olevia kirjallisia aatteita ja mietteitä, sitäpaitsi milloin mikin uusi "Shakespeare", "Runeberg" kielellämme kauniina kaikuen y.m.m. runoteosta. Tässä lapsuuden velka, jota ei ole helppo maksaa, mutta maksua jalot velkojat eivät vaadikaan.

Hämeenlinnasta johtivat jäljet Hausjärvelle ja Hausjärveä mainittaessa mainitaan aina suuren hämäläisen, jäykän, mutta laajasydämisen Kalle Kajanderin nimi. Setä Kallen työpöydällä riimustelin ensimäiset "latinaiset aakkoset", "Lutinsolat" kiersin, Panun "pyhäiset lehdot" löysin. Yksinäisenä, mutten yksinäisenä sittenkään. Siellä kangasti sieluni silmiin "Seitsemät veljekset", itsetiedottomana "Panu", parhain, mikä Ahon tuotannosta parasta on. Mahdoton on syitä antaa, elettyä tuoreesti uudelleen elää, mutta jos sen kyvyn omaisi, niin viikon viihtyisi aatos Hausjärvellä: Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Kalle Kajanderin mailla. Kahta jälkimmäistä voin kiittää, ensimäinen, yhtä vähän kuin edellisetkään, ei sitä kaipaa.

Hausjärvi kun juohtui juttuun, kerron pienen, aivan vähäpätöisen, vaikkakin toteen menneen unen siltä ajalta. Nukuin kuten unessa ainakin nukutaan. Sain ikäänkuin salaperäisen sanan, joka käski minun toimittamaan "käsikirjoitukset" kuntoon, sillä Hämeenlinnassa aiotaan kustantaa laatimani kirja. Viisikolmatta vuotta myöhemmin kustannusliike Boman & Karlsson julkaisi suomentamani Jacob Tegengrenin Suorasanaisia runoelmia. Kerron asian vain yksinkertaisesti, mitään salaperäisyyden sädekehää en sille tahdo antaa.

Tällä välin olin sepittänyt paljonkin ala-arvoisia runoja, mutta osan niistä pelasti aikoinaan Tampereella toimiva runoilija ja liikemies Yrjö Weijola. Häneltä sain avoimen silmän runon lakeihin ja kauneuksiin, hän ohjasi, sytytti ja opasti. Samassa rajattomassa kiitoksen velassa olen sekä silloin Porvoossa oleskelevalle lehtorille Iivari Vanajalle että Werner Söderström O.Y: n pääjohtajalle, maisteri Jalmari Jäntille. Hukkaan eivät mielestäni ole menneet ne humaanisuuden ylhäiset siemenet, joita nuorukainen näiltä miehiltä sai.

Näin sitä kypsyi epävarmana ja vähitellen ylioppilaaksi. Täällä yhtyi sattumalta pienoisen ylioppilaan ja Helkavirsien suuren runoilijan tiet. – Miksi aiotte? – En tiedä! – Tietysti runoilijaksi; tuokaa nähtäväkseni ne tekeleistä, mitkä teitä haluttaa.

Vein. Pari joutui Hels. Kaikuun ja sitä seurasi ehdoton vaatimus, että runovihkon pitää valmistua ensi helmik. loppuun. – Miten se voi olla mahdollista.

– Ostatte pullon mustetta, kynänvarren terineen – niin yksinkertainen se asia on.

Matkustin Tukholmaan. Helmikuun lopussa oli "Tulijoutsen" valmis, jonka ilmestymistä suurlakko osiltaan oli ehkäisemässä. Mutta ilmestynyt se vain joka tapauksessa on.

Aarni Kouta.

Helmi Krohn
Miten jouduin elämäkerralliselle alalle

Sattumalta talvella 1912 näin sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin Naisliiton kokouksessa pidettävän esitelmän Isa Aspista. Se herätti mielenkiintoani, sillä jo kasvavana tyttönä olin suurella liikutuksella lukenut tuon nuoren runoilijaneidon surullisesta elämänkohtalosta, ja ensimäinen lapsellinen esitelmänikin, jonka olin pitänyt jossakin raittiusseurassa, oli kosketellut tätä ainetta. Läksin siis kokoukseen, ja ilokseni sainkin kuulla hänestä paljon, jota ennestään en ollut tietänyt. Esitelmän jälkeen aloin kysellä hänestä yhtä ja toista, ja miten olikaan, läsnäolevat jäsenet alkoivat kehoittaa minua kirjoittamaan laajempaa elämäkertaa hänestä luvaten kukin hankkia minulle tarvittavia aineksia. Jonkun ajan kuluttua olikin varsin laaja ainekokoelma minulla koossa ja ryhdyin itse sommittelutyöhön.

Jo aikaisemminkin oli harrastukseni kääntynyt tähän suuntaan, joskin paljoa vaatimattomammassa ja itsetiedottomammassa muodossa. Olin kirjoitellut "Pääskyseen" joukon elämäkerrallisia kuvauksia merkkihenkilöistä ja niin vaatimattomia kuin ne olivatkin, olivat ne herättäneet minussa yhä suuremman intressin muitten ihmisten kohtaloja, heidän taistelujaan ja työtään kohtaan. Ja kun kesällä 1908 sain eräältä läheiseltä ystävältäni laajan kirjekokoelman kaunokirjallisesta käytettäväkseni, kävi minulle selville, että todellisiin aineksiin perustuva työ huvitti minua ja sopi minun luonteelleni monta vertaa paremmin kuin yksinomaan mielikuvituksen pohjalle rakennettu aihe. Todellinen elävä elämä oli minusta paljoa rikkaampaa, ihmeellisempää ja yllättävämpää kuin kaikki ne kuvat, joita mielikuvitukseni saattoi loihtia esille. Ja minä päätin tehdä täyden käännöksen, jättää kaunokirjallinen kirjaileminen ja antautua kokonaan elämäkerralliselle alalle.

Sattuma, jossa näin kuitenkin selvemmän tarkoituksen kuin koskaan ennen, johti sitten ajatukseni Ernst Ahlgreniin, ja synnytti monen vuoden epäröimisen jälkeen "Siipirikon". Ja vieläkin suurempi sattuma, joskin sen alla piilee merkillisin yhteensattuma, mitä kirjallisessa työssäni olen kokenut, on vienyt minut erääseen toiseen aiheeseen, josta tässä yhteydessä on kuitenkin liian aikaista puhua.

Siten monet vähäpätöiset ulkonaiset seikat, ennenkuin olin täydesti selvillä omasta itsestäni, viittasivat minulle tietä ja ohjasivat minua sitä päämäärää kohti, jota nyt pidän varsinaisena ja oikeana alanani.

Helmi Krohn.

Larin Kyösti
Nuoruuden muistoja

[Tekijältä on pyydettävä lupa tämän kirjoituksen käyttöön muita julkaisuja varten.]

Nuoruuden muistot himmentyvät ajan kuluessa, toiset kirkastuvat yhä selvemmiksi. Minun on vaikea vastata kysymykseen, mitkä olivat ensimäiset kirjalliset yritykseni, ja kuinka ne syntyivät. Taiteilijan työn luomishetkeä on vaikeata määritellä. Minä polttelin vihreässä nuoruudessani paljon näitä puolikuolleina syntyneitä "yrityksiä". Minun on turhaa niitä nyt esiinkaivaa muistojeni ruumiinpolttouunista. Minulla ei ole niistä edes tuhkauurnaa kulkurinkirstussani. Ne ovat menneet kuin tuhka tuuleen, kuten sanotaan! – Ainahan ihminen nuoruudessaan haluaa purjehtia tuntemattomalle merelle löytääkseen jonkun uuden, tuntemattoman maan, jonka ehkä muut jo ovat ennen löytäneet. Ja sattuma ohjaa usein elämänpurtta. Ehkä minusta olisi voinut tulla seikkailuhaluinen merimies (onhan eräs setäni kadonnut tuntemattomille vesille), rautatievirkamies, voimistelunopettaja, ruumiillisen työn tekijä tai ehkä jotain muuta.

Vanhempani panivat minut pikkukaupungin kouluun, joka minusta oli kidutuslaitos. Mielikuvitukseni vapaaseen maailmaan ahdettiin amo, amas, amat j.n.e., numeroita ja vuosilukuja, jotka suureksi osaksi olen nyt unohtanut – tahallani. Matematiikka oli minulle niin vaikea kari ja kompastuskivi, että pyytämällä pyysin kotona päästä merille, sotilaskouluun tai teatteriin näyttelijäksi. Isältäni olin ehkä perinyt hiukan taiteilijalahjoja ja rakkauden soittoon ja lauluun. Köyhyyden pakottamana hän varmaan oli joutunut väärälle uralle. Hänellä oli kaunis lauluääni, piirusteli, oli vatsapuhuja, toveriseuroissa hän usein pukeutui eri henkilöksi erehdyttäen heitä äänellään ja esiintymisellään sekä huvittaen heitä iloisilla sukkeluuksillaan. Äidiltäni olin perinyt ehkä hiukan sitkeyttä, tarmoa ja herkän tunteellisuuden, jota koulun jäykkä järjestys toisinaan tympäisi.

Aikaisemmilta kouluvuosiltani muistan runon "Touvon aika lähenee". Tämä idyllimäisen ihastuttava runo hurmasi nuoren sydämeni, kaupunginlapsen sydämen keväisen herttaisilla maalaissoinnuillaan. Sain usein nuorena koulupoikana kesäisin olla maalla Hämeessä. Se oli uusi tuntematon maa, joka vaikutti minuun sadun tavoin harmaine kylineen, kaivoineen, punaisine lemmenluhtineen, välkkyvine järvineen, vaaroineen, vakavine ihmisineen, joiden syvissä katseissa kuvastui Hämeen taivas ja joiden silmänreiässä piileskeli uneksiva "uuspeili".

Koulussa luvut edistyivät hitaasti, jäin joskus luokalle, usein sain ehtoja, sillä minä viihdyin paraiten urheiluaharrastavien toverien seurassa ja kehitin pääasiallisesti ruumistani. – Pääsin sitten vihdoin yläluokille ja jouduin toverikuntaelämään. Lauvantai-iltasin toverit toimeenpanivat pieniä näytelmä-iltoja, minäkin sain ensin jonkun pienen osan. Ja siitä lähtien minä innostuin niin näytelmiin ja näyttelemiseen, etten olisikaan halunnut juuri mitään muuta tehdä. Kaupunkiin pistäytyi joskus varsinaisia teatterikiertueita, ja sain olla mukana esittämässä mykkiä osia, sainpa kerran erään pienen puheosankin Björnson'in "Konkurssi" nimisessä näytelmässä. Esittipä oma näytelmäseuramme itse pikkukaupungin suurelle yleisölle n.s. "poikain huveissa", ja kesäisin vaelsin erään runoja kirjoittelevan huonetoverini (J. S-niemen) kanssa Hämeessä pitäjästä pitäjään esittäen pieniä näytelmiä navetanylisillä. Ohjelmistoomme kuului tavallisesti "Yökausi Lahdella" ja Kiven "Kihlaus", allekirjoittanut näytellen Eenokin osaa. Näissä tilaisuuksissa sai lehmänkello usein hoitaa teatterikellon virkaa, lankuista kyhättiin pieni lava, itse maalattiin kulissit, esirippu saatiin kylänkauppiaalta ostetusta viheriäisestä sertinkikankaasta, mukanani oli aina laatikko, jossa oli parta-ainetta, ihomaalipötkyjä, valepartoja y.m. rekvisiittaa. Kuumeisella kiireellä ja innolla harjoiteltiin jossakin kansakoulun lukuhuoneessa. Olipa oma orkesterikin! Sellaisena toimi näytöksen aikana oikea luonnon soittokunta, jonka muodostivat navetasta kuuluvat lehmien ja lampaiden fagotti- ja trumpeetiäänet. – Sain koulussa toverien kesken teatteritirehtöörin nimen, eräs opettaja pisteli minua kerran teatteriharrastukseni johdosta; olin huoleton, ilomielinen huimapää enkä välittänyt pistosanoista. Kaupungin yleisö ennusti minulle menestyksellistä näyttelijänuraa. Yhä lisääntyvä matematiikan kurssi painosti painajaisena mieltäni niin, että aioin todella lähteä Helsinkiin tohtori Bergbomin puheille, mutta äitini sai jonkun aikaa väiteltyään vastaan minut siitä tuumasta luopumaan. Minusta piti tulla civis academicus!

Ehkä edellä mainitsemani toverin esimerkki vaikutti, että minussa myöhemmin heräsi halu ruveta runoja rustailemaan. Alotin kankealla kynällä kaikenlaisia turhanpäiväisiä aiheita, pieniä runopätkiä ja suorasanaisiakin kompeluksia, niitä ilmestyi sitten toverikunnan käsinkirjoitettuihin lehtiin "Joci Baccalauraeukseen" ja "Vasamaan". Sain ankarasti kamppailla muodon kanssa, sepustelin runoja huvin vuoksi, enimmäkseen olivat ne kompa- tai ilolauluja. Aloin lukea kirjallisuutta oikein tukkukaupalla, enimmäkseen romaaneja, mutta myöskin runoutta, m.m. C.M. Bellmannin epistoloita, H. Heineä, Dahlinia, A.M. Lenngreniä y.m. Joululomien aikana istuin aamusta iltaan saakka piippua poltellen kotitaloni pienessä pesutuvantakaisessa huoneessa seurustellen Tuhannen ja yhden yön maailmoissa, Aleksis Kiven, Shakespearen y.m. maailmanmestarien parissa. – Sain salaa äidiltäni ison kirjakaapin ja nyt sain minä palavan kirjojenkokoomishalun. Kokoilin kirjoja yhtä hartaasti kuin ennen olin koonnut vapaamerkkejä postimerkkialbumiin.

Jäätyäni taas luokalle "sai" minut "kiinni" veljeni Apollossa, Eino Leino, aloimme seurustella yhdessä melkein joka päivä, ehkä hänkin osaltaan kannatti minua, epäillessäni pieniä runoyrityksiäni. Sitä ennen olin alkanut panna enemmän huolta ainekirjoitukseen, koulun kunnon rehtori huomasi kai näissä yrityksissä jonkinlaista parannusta laiskan luonteeni kehityksessä. Sekin vaikutti, että koetin "parantua" sen jälkeen kun olin saanut relegationin koulusta. Koululain nojalla karkoitti minut opettajakunnan korkea raati vähintäin peninkulman päähän kaupungin rajan ja pyykin ulkopuolelle. – Kahden toverin kanssa olin viini-ilon huumeessa tehnyt pieniä kolttosia kaupungissa. – Pääsin paraiksi syysmetsästyksen aikaan maalle erääseen hämäläiskartanoon. Siellä kului aika humussa ja sumussa, iltamien puuhissa ja hauskassa yhteisvietossa hämäläisen rahvaan kanssa, jota aloin vähitellen ymmärtää ja rakastaa. Siellä tutustuin Soitto-Puuskiin, Pitäjän pomoihin, Suutar-Jusseihin, Erkkipaimeniin, Suntion-Sannoihin ja Pahajärven pitäjän pappeihin, mutta ennen kaikkea heleihin Hennoihin syysiltoina kievarin kujassa, aitoissa, keinulla ja huvimäellä. Maalla myös aloin vakavammin ajatella laulajan vaikeata, aina ahdistavaa, aina etsivää, mutta luomishetkinä unohdusta ja antautumuksen iloa kumpuilevaa elämää. Palattuani kouluun karkoitusajan päätyttyä kaipasin minä tätä raikasta maalaiselämää, sen yksinkertaisen koruttomia ihmisiä, kauempaa katsoen saivat ne nyt mielestäni suuremman ja kiinteämmän muodon, ne elivät uudestaan mielikuvituksessani, kuvat kirkastuivat sielussani.

Kuinka sitten koulussa purjehdinkaan ja luovinkaan, pääsin vihdoin väljemmille vesille ja – väliaikaiseen satamaan. Saavutin akateemisen kansalaisen ensi arvon, ylioppilaslyyryni, jolloin huolt' ei ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan. Nyt oli elämänura todella valittava. Takana olivat pienet kestetyt kärsimykset ja iloinen koulutoverielämä, edessä elämän vaativa vakavuus. Äiti tahtoi minua rautatievirkamieheksi, mutta minä sain itsepintaisuudellani ne aikeet tyhjiksi ja sain sitten kuulla, että olen itsepäinen kuin suomalainen. Ehkä se oli onneksi minulle ja – muille, ehkä olisin virkamiehenä hajamielisyydessä aikaansaattanut monta junain yhteentörmäystä, ja omallatunnollani olisi nyt monen kunnon ihmisen ennenaikainen kuolema.

Tuli sitten sotapalveluksen aika. "Raakina" lähdin kiusallisesta reservikasarmista kotiin kirjoittamatta jalkapatikassa ja kontti selässä läpi Hämeen ja Savon ja saavuin kauniin Karjalan laulumaille. Näillä kulkuretkillä hahmoittuivat varmaan "Kulkurin laulut". Karjalan kankailta kajahtivat vastaani Kalevalan ja Kantelettaren ikuiset säkeet elävämpinä kuin koulun kankeilla lukutunnilla. Kokoilin vanhoja runoja, tutustuinpa vanhaan 91-vuotiaaseen runolaulajaankin. Kalevalan henki heijastui täällä sen kotimaassa täyteläisempänä ja tutunomaisempana.

Kontti täynnä muistoja, pää suuria suunnitelmia ja sielu täynnä sanattomia säkeitä palasin taas uneliaaseen kotikaupunkiin. – Taivaanrannalleni ilmestyi sitten Frödingin loistava tähti. Tämän tähden merkeissä päätin purjehtia eteenpäin löytääkseni tuntemattoman, ehkä jo ennen löydetyn maan. Värmlantilaisten laulujen lumoamana haaveilin voivani loihtia samankaltaisia säveleitä, Hämeen yrttitarhojen säveleitä – suomalaisia sointuja. (Koska nyt jälkeenpäin arvosteluissa usein ennakkoluuloisesti on huomautettu minun ruotsalaisista esikuvistani, niin voin selvyyden vuoksi repostelijoille ja arvostelijoille huomauttaa, etten koskaan omin silmin ole nähnyt ruotsalaista rahvaan elämää.)

Mutta ensin päätin jatkaa kielitieteellisiä lukujani Helsingin yliopistossa. Eihän luennoilla tullut säännöllisesti käytyä, elämä ulkona houkutteli koko kirjavuudellaan; aikani kuluksi naputtelin luennoilla runonpäitä enkä paljoakaan kuunnellut professorien kuivia supattavia sanoja. Samalla otin säännöllisemmin osaa samanhenkisten toverien iloiseen ja kehittävään elämään ja kirjoittelin myös osakuntani sanomalehteen. Sain pienen kirjallisen palkinnon, ja nyt kasvoi minussa yhä kiihkeämpi ja kuumempi salainen halu saada julkisuuteen pieni kokoelma lauluja, jotka käsittelisivät pienen hämäläiskylän elämää arkena ja pyhänä, työssä ja ilonpidossa. Kuljeskelin kaduilla ja tutkin kirjakaupanikkunoita. Jonkinlaisella pelon tunteella ajattelin, että ehkä joku tuntematon ehtisi ennen julaista Kylänlaulujen tapaisia lauluja. – Opinnoista ei nyt tullut mitään, yliopistollinen loistourani päättyi "pro gradu" kirjoitukseen.

Jouduin sitten kesällä Pälkäneen Klemolaan asumaan. Yksinäisyydessä minä siellä vakavammin aloin puuhailla pientä kokoelmaa, kirjoittelin uusia runoja ja korjailin vanhoja. Lähetin ne sitten J. H. Erkolle, joka asui Tampereella. Myöhemmin tapasin tämän lämminsydämisen runoilijan Konsulinsaaressa pilleineen ja lasiputkineen tarkastamassa paloviinaa. Hän suositteli kokoelmaa ja kehoitti julkaisemaan. Syksyllä minä sitten Kasimir Leinon suosittelemana ja opastamana koputin kaikkivaltiaan kustantajan ovelle ja jonkun ajan kuluttua sain myöntävän vastauksen. En voi sanoin kuvata iloani, olisin tahtonut tanssia kadulla ja syleillä kaikkia vastaantulevia ihmisiä. Ilo vaikutti vilkkaasti ja nopeasti kuin jonkinlainen juopumus. Vielä suurempi oli iloni, kun Kevätrallatukset ilmestyivät jouluksi v. 1897 ja saivat osakseen suosiollisen vastaanoton. Nyt minusta siis oli tullut kirjailija! En voi vieläkään käsittää, miten se kävi, enkä muista nyt kaikkia alkusyitä enkä henkisiä sysäyksiä. – Nyt poltin kaikki sillat ja laivat takanani ja päätin jatkaa taistelua… Ja niin minä nyt sitten olin löytänyt elämänurani. Ehkä lopultakin sattuma ohjaa elämämme kulkua. Oliko tämä nyt sitten oikea urani? Ura uusi aukenevi laajemmille laulajille.

Larin Kyösti.

Eino Leino
Muistojen kaupungit

On kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli ei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä joskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset näkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta, usein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se Kuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään kertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään. Mutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli ennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus sekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.

Virkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista henkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko maakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin minulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut syviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen historiasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan vähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden palveluksessa. "Lapin kesä"! Noihin kahteen sanaan luulen tuon käsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.

Rikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä saatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien, varakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen kirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme, mielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko synkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista ulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että suomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus olisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo väite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta, sen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina kangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin tutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen ranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen kirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka mielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi ja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa kirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa, milloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena koristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena koralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora ovat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.

Käsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa halkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista kaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei mielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut suoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä entisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus ehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja käsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen laki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.

Kesä menee meillä ohitse kuin varjo, lapsuus ja nuoruus kuin kuvajainen. Mitä on sitä heijasteleva kirjallisuus sitten? Varjon varjoa, kuvan kuvajaista. Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole pälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja kömpelyyksistä ollenkaan huolimatta. Minulle ovat sen-aikaiset runoni yhtä monta päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä kehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle nynnyttä mielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi, alakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten milloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon jolkahtaakin.

Ja silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikuiset kuvitelmani ovat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy siis siinäkin suhteessa palajavan takaisin ensimäiseen rakkauteensa…

Ainakin sen aikaisiin mielikuviin. – Näen kaupungin varhaisen talvi-aamun hämärässä. On pakkanen, tulipalo-pakkanen, ehkä kolme-, neljäkymmentä astetta, niin että lumi, ilma ja kaikki esineet helähtelevät. Kaupungin ahkerat porvarit availevat jo puotejaan, toiset lakaisevat itse portaitaan, kuuluu toisaalta kiihkeä lapion ääni. Pojat ja tytöt kiiruhtavat kirjat kainalossa kouluihinsa, vanhan-aikaisten pulpettiensa ääreen, pieniin, ummehtuneihin luokkahuoneisiinsa, jotka eivät ole suuremmat tavallista kamarinlattiaa… On kovin kylmä. Täytyy juosta niin paljon kuin jaksaa, korvanlehtiä kihelmöi, ei ole ollut aikaa vetää hyvin päänsä yli edes pientä lammasnahkaista naapukkaansa ja palttoo on harvinaisuus… Kuitenkin ehtii silmä sivumennen talvisen aamun salaperäisen kauneuden tajuamaan, korva kuulemaan yli muiden heräävien äänien kosken ikuisen kuminan, joka on sama kuin eilisenkin illan kimmeltävässä, kuutamoisessa, jääkaarisessa tarunjättiläisyydessään…

Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta, jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin, vaan sylittäin… Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä, noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niinkuin ajatus… niinkuin aavistus… niinkuin koulupojan romantisoiva mielikuva elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei ole koittava hänelle milloinkaan?.. Eikö vilkahtanutkin siro nilkka tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana kesä-yönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen, kuin saavuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan ihmissydämeen?.. Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden punaisen huulen helo niinkuin kahden marjan tuntemattomista mäkirinteistä ja marikoista?..

Vain tuokion, vain sekunnin sadannes-osan…

Mutta se oli ollut kuitenkin, se oli käynyt kuitenkin… fantasian ikuinen impi, kultaisten mielikuvien kuningatar… kulkenut yli talvihämäräisen korvenkaupungin… katsonut sykkivään, aavistelevaan ihmissydämeen…

Käyn kenties hiukan hentomieliseksi. Syy siihen on yksinomaan minun, eikä totisesti sen kajaanilaisen tulipalo-pakkasen, missä mielikuvien kultaiset immet ovat katsoneet hyväksi minulle oikeastaan joskus myöhemminkin esiintyä.

Luonnollisesti en siihen aikaan voinut vielä ajatellakaan antautua yksinomaan kirjailijaksi ja kynällään eläjäksi. Tuo ajatus kypsyi minussa vasta myöhemmin, mutta kylläkin jo koulupoikana, mitä enemmän tutustuin maan kirjalliseen elämään yleensä ja etenkin omiin mahdollisuuksiini, kenties siihen aikaan vielä kylläkin monipuolisiin, mutta vaikeasti yhdistettäviin minkään muun ammatin tai elinkeinon kanssa. Nyt alkoi myös todellakin vakava taiteellisen valmistuksen ja työnteon aika. Uskottakoon sitä nimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se, että olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin, vaikka arvostelijani yleensä ovatkin väittäneet, että olen varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan kirjapainoa paperikorinani. Onhan ehkä joskus voinut sellainenkin turmio tapahtua. Mutta ainakin koulupoika-aikani kului melkein yksinomaisesti itsetietoiseen, itsepintaiseen taisteluun kielellisten ja teknillisten vaikeuksien kanssa, joita en sitäpaitsi ole voittanut enkä toivottavasti tule koskaan voittamaan, joskin itse tekotavan käsite on ehkä jonkun verran avartunut ja syventynyt vuosien vieriessä minulle. Samassa määrin on tuon työn rinnalla avartunut ja syventynyt käsitykseni suomenkielen melkein rajattomista runollisista mahdollisuuksista. – Mutta olihan aikomukseni tässä yhteydessä puhuakin vain koulupoika-ajoistani.

Niiden muisto yhtyy mielessäni aivan erottamattomasti erään toisen kaupungin mielikuvaan, Hämeenlinnaan nimittäin, jonka hymyilevä ympäristö ja luonto eivät suinkaan olleet omiaan sieluuni mitään paukkuvia tulipalo-pakkasen tunnelmia syövyttämään. Nehän olivat kainulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi en muistakaan mitään talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta, väkirikkautta, iloa ja ihmisiä… Täällä kehittyi maakunta-kieleni todelliseksi suomalaiseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois jotenkin tarkkaan myöskin se nurkkapatriotismi, jolla tavallisesti on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseutu-rakkauden kuin kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän isänmaanrakkauden kanssa.

Hämeenlinnan vanha puistoparka siis! – En ole epäkiitollinen sinulle, vaikka tuskin tänäkään päivänä osaan vaahteraa poppelista erottaa. En ollut luotu luontosi tutkijaksi, mutta jo paremmin sensijaan tummina kaartuvien siimestesi ja romantisten tunnelmiesi tajuajaksi. Oli taikaa ilmassa siellä, riippui oksilla onnen unelmia… Mielikuvat eivät olleet ehkä enää yhtä määrättömiä ja epämääräisiä kuin ennen, mutta sensijaan kirjallisempia ja kriitillisempiä. Mitkään suuret elämäntotuudet eivät myöskään tilaa utuisilta unelmilta ja tunnelmilta kiistelleet, helottivat vain kaukaa kuin Hämeen helavalkeat ystävällisten harjujen ja vienojen vesien poikki…

Ainakin joku sävelmä, joku rytmi tuosta kaikesta lienee jäänyt jäljelle lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen runouteeni.

* * * * *

Entä Helsinki? Eikö sillä siis ole mitään kirjallisesta kehityksestäni kerrottavaa?

Kyllä, epäilemättä paljonkin. Mutta koska se ei vielä täydelleen ole muodostunut minulle yksinomaan muistojen kaupungiksi ja koska en muutenkaan arvattavasti ole voinut arv. albumitoimikunnan tahtoa aivan kirjaimellisesti noudattaa – siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tuhlannut tämäntapaisen kirjoitelman mielenkiinnon, ainakin omalta osaltani, jo jotakuinkin tarkkaan viimeisen runovihkoni esipuheeseen – pyydänkin nyt lopettaa tähän. Helsinki heleyksineen saakoon joskus oman ja seikkaperäisemmän biografiansa.

Eino Leino.