KOTSHKAREV. Onko sinulla hituistakaan järkeä? Oletko pöllö? Mies on aivan valmis lähtemään, ja yhtäkkiä ei lähdekään. No, sanoppa, ole hyvä, etkö sinä ole sika, etkö ole konna tämän jälkeen?

PODKOLESIN. No, mitä sinä haukut? Mistä syystä? Mitä olen tehnyt sinulle?

KOTSHKAREV. Pöllö, täydellinen pöllö, sen tulee jokainen sanomaan sinulle vasten naamaasi. Tyhmä kuin pässi, aivan kuin pässi, vaikka onkin ekspeditööri. – Ja miksi minä sitte ponnistelen. Sinun eduksesi tietysti. Vievät palan aivan suusta. Ja tämä vain makailee, kirottu poikamies. No, sanoppa minkä näköinen sinä olet? – Viheliäinen nahjus, sanoisinpa mikä sinä olet, mutta ei ole säädyllistä sanoa. Ämmä, pahempi ämmää!

PODKOLESIN. Ja sinä sitte olet hyvä. (Puoli-ääneen.) Oletko järjissäsi. Palvelijan läsnäollessa sadattelee, ja vieläpä sellaisilla nimityksillä. Ei voinut etsiä toista paikkaa!

KOTSHKAREV. Kuinka sinua voi olla sättimättä, sano, ole niin hyvä? Kellä riittää kärsivällisyyttä olla sinua sättimättä. Kuten kunnon miehen tuleekin tehdä, päätti mennä naimisiin, menetellen siinä aivan järkevästi, ja yhtäkkiä menettää järkensä, tollo.

PODKOLESIN. No, riittää, minä lähden matkaan – mitä sinä huudat.

KOTSHKAREV. Lähden! Tietysti, mikäpä tässä muu auttaisi kuin lähteä. (Stepanille). Tuo hänelle hattu ja palttoo.

PODKOLESIN (Ovella.) Oletpa sinä todellakin omituinen ihminen. Sinun kanssasi on mahdotonta tulla toimeen. Sättii toisen pahanpäiväiseksi ilman aihetta, ilman minkäänlaista syytä. Ei osaa lainkaan käyttäytyä.

KOTSHKAREV. No, en minä nyt enää riitele.

(Molemmat menevät.)

XII Kohtaus.

Huone Agafja Tihonovnan talossa.

Agafja Tihonovna povaa kortista; täti Arina Panteleimonovna katselee vieressä.

AGAFJA. Taaskin, tätikulta, on tie! Eräs ruutukuningas on kiinnittänyt huomionsa… kyyneleitä… rakkauskirje; ja vasemmalla ristikuningas seuraa suurella osanotolla, mutta joku ilkeä akka sekaantuu väliin.

ARINA. No, keneksi luulet tuon ristikuninkaan.

AGAFJA. En tiedä.

ARINA. Minäpä tieiän.

AGAFJA. No, kuka?

ARINA. Kunnon kauppias, sama, joka asuu Verkakadulla, se Aleksei Dmitrijevitsh Starikov.

AGAFJA. Hän se nyt ei missään tapauksessa ole. Lyön vaikka mistä vetoa, ettei se ole hän.

ARINA. Elä kiistele, Agafja Tihonovna, hiuksetkin samallaiset, valkoiset. Toista ristikuningasta ei saata olla.

AGAFJA. Varmastikaan ei: ristikuningas tarkottaa tässä aatelia – kauppias on kaukana ristikuninkaasta.

ARINA. Et, Agafja Tihonovna, et puhuisi tuolla tavalla, jos isävainajasi Tihov Panteleimonovitsh olisi elossa. Kun hän aikoinaan jymähytti koko kämmenensä pöytään ja kiljasi: "Sylkäsen minä vasten kasvoja sille, sanoo, joka häpeää olla kauppiaana, en anna, sanoo, tytärtäni upseerille. Tehkööt niitä toiset." "Ja poikani, sanoo, en anna mennä virkaan. – Mitä, sanoo, eikö kauppias palvele keisaria yhtä hyvin kuin joku toinenkin." Ja kun hän sitte taas iski kämmenensä pöytään, niin auta armias sitä läimähdystä. Ja tuo käsi sitte – kokonaisen ämpärin suuruinen – hirmuista! Jos sanon sinulle suoraan, niin kyllä äitisikin tunsi tuon nyrkin maun. Olisi äitivainajasi muuten kauemmin elänyt.

AGAFJA. Ja sinä tahdot, että minunkin pitäisi saada tuollainen häjy mies! En mistään hinnasta mene kauppiaalle!

ARINA. No, eihän Aleksei Dmitrijevitsh ole sellainen.

AGAFJA. Minä en tahdo, en tahdo! Ja hänellä on parta: kun hän rupeaa syömään, valuu kaikki pitkin partaa. Ei, ei, ei, minä en tahdo!

ARINA. No, mistä sitä löytää kunnon aatelismiestäkään. Ei sitä vain niin joka nurkasta oteta.

AGAFJA. Kyllä Fjokla Ivanovna etsii; hän lupasi etsiä kaikkein parhaimman.

ARINA. Fjokla! Hänhän on suuri valehtelija, on ollut valehtelija niin kauan kuin muistan.

XIII Kohtaus.

Samat ja Fjokla.

FJOKLA. Oo, eihän toki, Arina Panteleimonovna, synti on syytöntä panetella.

AGAFJA. Aa, Fjokla Ivanovna! No, mitä kuuluu, puhu, kerro, onko tiedossa?

FJOKLA. On, on toki; annahan kun ensin hiukan hengähdän – olen niin paljon puuhaillut! Kiersin kaikki talot, kansliat ja ministeriöt kompuroin, pistäysinpä kasarmeissakin… tiedätkö, äiti-kulta, kun minä olin vähällä saada selkääni, totta jumaliste olin saada selkääni… ämmä, joka naitti ne Aferovit, hyökkäsi päälleni: "Sinä, luntus, toiselta leivän vain ryöstät, tiedä, missä taloissa käyt!" kiljui tuo vietävä vasten silmiäni. "Mitä se sinuun kuuluu – sanoin hänelle suoraan – olen valmis tekemään kaikki tyydyttääkseni oman neitini, elä siitä pahastu." Mutta kylläpä minä tilasinkin sinulle miehiä! Ei koko maailman ikänä ole vielä sellaisia nähty. Toiset niistä saapuvat jo tänäpäivänä kosimaan. Kiiruhdin siitä ilmoittamaan.

AGAFJA. Mitä, joko tänään? Oi, Fjokla Ivanovna, sydänkäpyseni, kuinka minua pelottaa.

FJOKLA. Älä pelkää, hyvä neiti! Sehän on jokapäiväinen asia. Tulevat ja katselevat – ei mitään muuta. Sinä puolestasi tarkastelet heitä, eikö joku sattuisi miellyttämään sinua. No, jos eivät miellytä, saavat mennä matkoihinsa.

ARINA. No, lienet toki houkutellut hyviä miehiä.

AOAFJA. Ja kuinka paljo? Montako?

FJOKLA. Monta, kuusi miestä.

AGAFJA (huudahtaen.) Uh!

FJOKLA. Mitä sinä, kultaseni, noin säikähdit! Parempi on joukosta valita: kun yksi ei tule, niin toinen tulee.

AGAFJA. Ovatko kaikki aatelismiehiä?

FJOKLA. Kaikki, aivan kuin valikoimalla otettuja. Sellaisia aatelismiehiä ei ole ennen nähty eikä tavattu..

AGAFJA. No, minkälaisia, minkälaisia, kerro?

FJOKLA. Oivallisia, kaikki niin hyviä ja säännöllisiä miehiä. Baltasar Baltasarovitsh Shevakin, niin mainio mies, sotalaivastossa on palvellut, – hän sopii sinulle erinomaisesti. Sanoi tarvitsevansa lihoissaan olevan morsiamen, kuihtuneista ei välitä. Sitte Ivan Pavlovitsh, joka palvelee ulosottomiehenä; hän on niin mahtava, ettei vain joka mies pääse hänen puheilleen. Niin huomiota herättävä ja lihava. Ja kun hän kiljahti minulle: "Elä lorua minulle joutavia, että muka morsian on semmoinen ja semmoinen, vaan sano suoraan paljonko hänellä on irtainta ja kiinteää omaisuutta?" "Niin ja niin paljon" – selittelin hänelle. "Sinä valehtelet, koiran penikka!" Ja päästi vielä sellaisen sanan, että on aivan säädytöntä sinulle kertoa. Siinä silmänräpäyksessä hoksasin, että tämä oli mahtava ja tärkeä herra.

AOAFJA. Kerro, ketä vielä?

FJOKLA. Vielä on Nikanor Ivanovitsh Anutshkin. Hän on erittäin hieno, huuletkin aivan kuin mansikka, kultaseni, aivan kuin mansikka. Mainehikas herra. Minulle pitää olla, sanoo, sellainen morsian, joka on sievä ja sellaisen sivistyksen saanut, että osaa ranskaa puhua. Erittäin hienokäytöksinen herra, oikea saksalainen. Niin siroryhtinen, jalatkin niin pienet ja sievät.

AGAFJA. Ei minua nuo laihat ja hienoruumiiset herrat miellytä… minä en tiedä… minä en näe niissä mitään, joka…

FJOKLA. No, jos sinä haluat lihavampaa, niin ota sitte Ivan Pavlovitsh. Häntä parempaa ei mitenkään voi valita. Se nyt sitte vasta on herra, oikea herra. Tuskin näistä ovista mahtuu sisään.

AGAFJA. Kuinka vanha hän on?

FJOKLA. Nuori mies vielä. Saattaa olla viidenkymmenen paikkeilla, tuskin sitäkään.

AGAFJA. Entä sukunimi?

FJOKLA. Ai, sukunimi: Ivan Pavlovitsh Kana.

AGAFJA. Onko se hänen nimensä?

FJOKLA. On.

AGAFJA. Ah, jumalani, minkälainen nimi! Kuulepp, Fjokla kulta, jos minä nyt menen hänelle ja minua ruvetaan sanomaan Agafja Tihonovna Kanaksi? Jumala ties miltä se kuuluu.

FJOKLA. Rauhoitu, kultaseni, kyllä Venäjän maassa on samallaisia sukunimiä. Sylkäset vain ja ristit silmäsi, etkä välitä yhtään mitään tuota nimeä kuullessasi. Mutta, vähätpä siitä, löytyy niitä vielä toisiakin. Jos sinua ei miellytä tämä sukunimi, niin ota sitte Baltasar Baltasarovitsh Shevakin – mainio sulhanen.

AGAFJA. Minkälainen hänellä on tukka?

FJOKLA. Sievä tukka.

AGAFJA. Entä nenä?

FJOKLA. Nenäkin on ylen soma. Mutta elähän suutu: hänen asuntonsa on niin tyhjä, ettei siellä näe muuta kuin piipun, ei mitään kalustoa.

AGAFJA. Keitä sinulla on vielä.

FJOKLA. Akim Stepanovitsh Pantelejev, virkamies, nimineuvos. Änkyttää hieman puhuessaan, mutta sensijaan niin vaatimaton.

ARINA. Aina sinä vain hoet: virkamies ja virkamies, mutta eikö hänellä ole tapana ryypiskellä, sanopa se, ole hyvä.

FJOKLA. Kyllä häin juopi, en väitä vastaan, kyllä hän ryyppää. Mutta mitäpä siitä, onhan hän nimineuvos, ja sitte lisäksi niin turkasen hyvänsävyinen.

AGAFJA. Ei, minä en tahdo, että mieheni olisi juoppo.

FJOKLA. Kuten tahdot, muoriseni. Jos toinen ei kelpaa, niin valitse sitte toinen. Muuten, mitä sillä nyt on väliä, jos joskus ottaa ryypyn liikaa? Eihän hän koko viikkoa ole juovuksissa, sattuu päivä, että hän on selvänäkin.

AGAFJA. No keitä vielä?

FJOKLA. Niin, on vielä eräs, mutta hän on sellainen… jääköön jumalan haltuun. Nämä ovat parempia.

AGAFJA. Sanohan toki kuka hän on?

FJOKLA. Ei haluttaisi puhua hänestä. Onhan hän tosin valtioneuvos ja merkkikin koristaa rintaa, mutta niin hidas on miehekseen: häntä ei saa edes houkutelluksi ulos huoneestaan.

AGAFJA. Keitä vielä? Sinähän olet vasta kertonut viidestä ja sanoit olevan kuusi.

FJOKLA. No, eivätkö ne ala sinulle riittää. Katsohan vaan, ettei äkkiä pääsi mene pyörälle. Äskenhän juuri säikähdit niin kovasti.

ARINA. No, mitä noista sinun aatelismiehistäsi? Vaikka sinulla olisi niitä kokonaista kuusi kappaletta, niin sittekin yksi ainoa kauppias voittaa heidät kaikki.

AGAJJA. Eihän toki, Arina Panteleimonovna, kyllä aatelismies on arvokkaampi.

ARINA. No, mitä siitä kunniasta. Katsopa esim. kun Aleksei Dimitrijevitsh sopulinnahkainen hattu päässään kiitää hevosillaan katuja pitkin niin että pois vaan tieltä…

AGAFJA. Mutta kun aatelismies tulee sellaista kauppiasta vastaan niin hän sanoo: "Mitä sinä, kauppiaspahanen, annappa tietä! tahi näytäppä minulle parasta samettia." Ja kauppias vastaa nöyrästi: "Olkaa hyvä, herra!" – "Otappa hattu päästäsi, tollo!" – niin sanoo aatelismies kauppiaalle.

ARINA. Mutta jos kauppias tahtoo, niin hän ei annakkaan verkaa, mitenkäs silloin aatelismies. Jää alastomaksi eikä pääse liikkumaan?

AGAFJA. Hän antaa selkään kauppiaalle.

ARINA. Kauppias valittaa poliisille.

AGAFJA. Mutta aatelismies valittaa kauppiaan päälle sinatyörille.

ARINA. Ja kauppias kupernyörille.

AGAFJA. Ja aatelismies…

ARINA. Valehtelet, valehtelet, aatelismies! Kupernyöri on sinatyöriä korkeampi. Aivan hullaantui näihin aatelismiehiinsä. Mutta sattuu sitä että aatelismiehenkin täytyy joskus kumartaa… (Ovikelloa soitetaan). Soitettiinko siellä?

FJOKLA. No, hyvänen aika, siinä ne nyt ovat!

ARINA. Kutka ne?

FJOKLA. Ne… joku sulhasista.

AGAFJA (hätkähtäen.) Ah!

ARINA. Pyhimykset armahtakaa meitä syntisiä! Huone on aivan siivoomatta. (Tarttuu kaikkeen, mitä vain pöydällä on, ja juoksentelee ympäri huonetta). Pöytäliinakin tuossa on aivan likainen. Dunjashka, Dunjashka! (Dunjashka tulee.) Tuo pian puhdas pöytäliina!

(Ottaa pöytäliinan ja hyörii huoneessa).

AGAFJA. Ah, tätikulta, mitä minun on tehtävä? minähän olen melkein paitasillani.

ARINA. Voi tyttöseni, juokse pian pukeutumaan! (Häärii huoneessa. Dunjashka tuo pöytäliinan. Soitetaan.) Juokse ja sano, että "heti!"

(Dunjashka huutaa kaukaa: Heti:)

AGAFJA. Täti! Hameeni ei ole silitetty.

ARINA. Ah, laupias jumala, armahda meitä! Ota toinen hame!

FJOKLA (juosten.) Miksi Te ette tule? Agafja Tihonovna, kiiruhtakaa kultaseni. (Kuulee soiton). Voi, voi, hän odottaa yhä.

ARINA. Päästä hänet sisään ja pyydä odottamaan.

(Dunjashka juoksee eteiseen ja avaa oven. Kuuluu ääniä. Kotona? – Kotona, olkaa hyvä, käykää sisään. Kaikki koettavat uteliaina tirkistää oven raosta eteiseen).

AGAFJA (säikähtäen huudahtaa.) Ah, miten lihava!

FJOKLA. Tulee, tulee (kaikki juoksevat täyttä laukkaa pois).

XIV Kohtaus.

Ivan Pavlovitsh Kana ja Dunjashka.

DUNJASHKA. Odottakaa täällä.

(Poistuu).

KANA. Saattaahan odottaa, saattaapa kyllä, kunhan vain en viipyisi liian kauan: poistuin departementista ainoastaan muutamaksi minutiksi. Äkkiä saattaa pistää kenraalin päähän kysästä: "Missä ulosottomies?" "Morsianta meni katsomaan"… Kunhan vain se ei antaisi minulle sellaista morsianta, että… Mutta annappa, kun katsotaan vielä kerran luetteloa. (Lukee) "Kaksikerroksinen kivitalo". (Kohottaa katseensa ja silmäilee kattoa). Oikein! "Kaksi sivurakennusta, toinen kiviperustuksella, toinen puinen…" No, tuo puurakennus on huononpuoleinen… Vaunut, parilla ajettava reki, pari vällyä, isompi ja pienempi. Kenties kelpaavat reumatismin aikana. Ämmä tosin vakuutti, että ovat parasta lajia; hyvä on, olkoot vain. "Kaksi tusinaa hopealusikoita…" Tietystihän talossa tarvitaan hopealusikoita. "Kaksi ketunnahkaturkkia…" Hm. "Neljä suurta untuvapatjaa ja kaksi pientä." (Puristaa huulensa yhteen) "Kuusi paria silkki- ja kuusi paria karttuunipukua, kaksi yöviittaa, kaksi…" No, tämä on joutava pykälä! "Alusvaatteita, lautasliinoja…" No, tehköön tässä, miten itse haluaa. Muuten on ajoissa otettava kaikesta selvä. Nyt saattavat luvata kaikki, sekä talon että vaunut, mutta kun olet mennyt naimisiin, huomaatkin omistavasi ainoastaan untuvapatjoja ja höyhentyynyjä.

(Kuuluu soitto. Dunjashka juoksee kamarin läpi avaamaan ovea. Kuuluu ääniä: Kotona? Kotona).

XV Kohtaus.

Ivan Pavlovitsh ja Anutshkin.

DUNJASHKA. Odottakaa täällä. He saapuvat heti.

(Poistuu. Anutshkin kumartaa).

KANA. Hyvää päivää!

ANUTSHKIN. Minulla on kenties kunnia puhua talon suloisen emännän isän kanssa?

KANA. Ei suinkaan, ei minkään isän kanssa. Minullahan ei ole vielä lapsia.

ANUTSHKIN. Ai, anteeksi, anteeksi.

KANA (syrjään.) Tuon miehen naama tuntuu epäilyttävältä: eiköhän tuo vain liene tullut samoissa aikeissa kuin minäkin (Ääneen.) Teillä arvatenkin on jotakin asiaa talon emännälle?

ANUTSHKIN. Ei ole, ei ole mitään – poikkesin vain taloon kävelymatkalla ollessani.

KANA (syrjään.) Valehtelee, valehtelee, kävelymatkalta! Naida tahtoo, konna!

(Ovikello soi. Dunjashka juoksee avaa maan. Eteisessä ääniä: Kotona? Kotona.)

XVI Kohtaus.

Samat ja Shevakin (tyttö jälessä.)

SHEVAKIN (Dunjashkalle.) Olkaa hyvä, armaani, puhdistakaa minua… Kadulla on koko paljon pölyä. Katso tuolla, ota pois tuo untuva, ole hyvä. (Kääntää itseään.) Niin. Kiitos, sydänkäpyseni. Ei, katsoppa vielä, hämähäkkikö se tuolla kiipee! Entä takaa, puhdas? Kiitosi Kas, tuossa taitaa olla vielä. (Silittää kädellään hännystakkinsa hihaa ja katsoo Anutshkiniin ja Ivan Pavlovitshiin). Aito englantilaista kangasta! Kyllä se on kestänyt! Kun laivastomme oli Sisiliassa v. 25, ostin sen sieltä midshipsmanina ollessani ja teetin univormun; Pavel Petrovitshin aikana 801 pääsin luutnantiksi, verka oli silloin vielä aivan uusi; 814 teki laivastomme matkan maailman ympäri, ja silloin oli takki hiukan reunoista kulunut. Ja vasta kun otin virkaeron 815, annoin sen kääntää. Jo 10 vuotta olen sitä nyt käyttänyt ja vieläkin se on melkein uusi. Kiitos kultaseni, m… kaunokaiseni!

(Tekee hänelle liikkeen kädellään, astuu peilin eteen ja sivelee köykäisesti hiuksiaan.)

ANUTSHKIN. No, minkälaista siellä Sisiliassa, sallikaa kysyä. Tehän suvaitsitte lausua sanan Sisilia: Kaunis maa tuo Sisilia, vai mitä?

SHEVAKIN. Ihana maa! Kolmekymmentä neljä päivää viivyimme siellä; näköala siellä on aivan hurmaava, vakuutan sen, hyvät herrat. Niitä vuoria, niitä puita, kranaattipuita, ja joka paikassa sitte noita pieniä italiattaria, sellaisia ruususia, että aivan vaistomaisesti teki mieli ottaa suukkonen.

ANUTSHKIN. Ja saaneet hyvän sivistyksen.

SHEVAKIN. Erinomaisen! Ainoastaan kreivittäret saattavat meillä olla niin sivistyneitä kuin italiattaret. Tapahtui joskus kadulla kävellessäni – venäläisellä luutnantilla nähkääs on tietysti olkapoletit tässä (näyttää kädellä) kultaompeluksilla koristetut olkapoletit, – niin sattuu, että tapaat tuollaisen kaunottaren, mustasilmäisen. – Italiassa on jokaisessa talossa verannat ja katot sellaiset kuin tämä lattia, aivan tasaiset, – no, niin, katsot sinne ja näet siellä ruususen istuvan. No jotta et olisi tomppeli, niin luonnollisesti… (Kumartaa ja tervehtii sotilaan tavoin). Luonnollisesti. Ja puku sitte: Tässä silkkikangasta, nauhanen, korvarenkaat y.m. kaikellaisia naisten koristuksia… sanalla sanoen oikea herkkupalanen…

ANUTSHKIN. Sallikaa vielä kysyä mitä kieltä Sisiliassa puhutaan.

SHEVAKIN. Kaikki puhuvat ranskankieltä, luonnollisesti.

ANUTSHKIN. Kaikki naiset puhuvat ranskaa?

SHEVAKIN. Jok'ikinen. Te ette ehkä usko, kun sanon teille, että me kolmeenkymmeneen neljään päivään, jotka vietimme siellä, emme kertaakaan kuulleet heidän suustaan venäläistä sanaa.

ANUTSHKIN. Ei ainoatakaan sanaa.

SHEVAKIN. Ei ainoatakaan. Minä en puhu heidän aatelismiehistään ja muista singnoreistaan, s.o. heikäläisistä upseereista; mutta ottakaapa esim. joku sikäläinen pelkkä työmies, moukka, joka kantaa selässään kaikellaista roskaa, ja koettakaa sanoa hänelle: "Anna, veliseni, leipää" – niin hän ei ymmärrä. Mutta sanoppa hänelle ranskaksi: "Dateci del pane", tai "portate vino!" – niin ymmärtää ja täyttää, heti pyyntösi.

KANA. Mieltäkiinnittävä maa, huomaan minä, tuo Sisilia. Tehän sanoitte työmies, moukka, no, minkälainen hän on? samallainenko kuin meikäläinen – leveäharteinen, joka kyntää peltoja, niinkö?

SHEVAKIN. En voi sanoa: en nähnyt, käyvätkö he peltotöissä, mutta mitä tulee nuuskan käyttöön, niin voin teille sanoa, että he eivät ainoastaan nuuskaa, vaan panevatpa vielä huuleensakin. Matka on myöskin hyvin huokea. Siellä on melkein kaikkialla vettä, ja kaikkialla gondooleja… On tietysti luonnollista, että siinä istuu pikku italiatar, tuommoinen ruusunen, valkoiseen etusimeen ja liinaseen puettuna! Seurassamme oli muutamia englantilaisia upseereja; hekin merimiehiä, alussa tuntui todellakin omituiselta, kun emme ymmärtäneet toinen toistamme; mutta kun sitten tulimme hyviksi tutuiksi, tulimme mainiosti toimeen. Osota sormellasi esim. pulloa tai lasia, niin kohta hoksaa, että se merkitsee juomista, pistä esim. nyrkkisi suuhusi ja mauskuttele huulillasi: paf, paf – se merkitsee tupakoimista. Yleensä minä voin sanoa teille, että kieli on jotenkin helppoa oppia; merimiehemme alkoivat parissa kolmessa päivässä aivan hyvin ymmärtää toisiaan.