Читать книгу: «Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I», страница 8

XXV

KIRJE

Huhtikuun 16 päivänä, melkein kuusi kuukautta äsken kuvatun päivän jälkeen, tuli isä luoksemme yläkertaan opintojen aikana ja ilmotti, että ensi yönä me hänen kanssaan matkustamme maalle. Sydämmessäni sävähti tämän kuultuani, ajatukseni heti kääntyi äitiin.

Syynä tähän odottamattomaan lähtöön oli seuraava kirje:

Petrovskin maatilalla, huhtik. 12 p.

"Juuri ikään, eli vasta kello 10 illalla sain ystävällisen kirjeesi huhtikuun 3: lta päivältä, ja vanhan tapani mukaan vastaan siihen heti. Teodor toi kirjeen kaupungista jo eilen, mutta kun oli myöhäistä, hän antoi sen Mimmille tänä aamuna. Mimmi taas ei antanut sitä minulle koko päivänä, sillä minä en ollut terve ja olin hyvin alakuloinen. Minulla olikin ikäänkuin pieni kuume, ja tunnustaakseni jo neljä päivää olen näin sairastellut enkä ole vuoteeltani noussut.

"Älä vaan säikähdy, rakas ystäväni; tunnen itseni joksenkin mahdolliseksi, ja jos Ivan Vasiljitsh lupaa, niin huomenna aijon nousta.

"Perjantaina, viime viikolla, läksin lasten kanssa ajelemaan; mutta tuolla paikalla juuri ennenkuin suurelle maantielle tullaan, sen pienen sillan luona, joka on aina ollut minun kauhuni, vajosi vaunumme akselia myöten liejuun. Sää oli erinomainen ja minun juolahti mieleeni kävellä jalkasin maantielle asti, kunnes miehet saisivat pyörät nostetuiksi. Rukoushuoneelle asti tultuani minä hirveästi väsyin ja istuin levähtämään, mutta ennenkuin miehet joutuivat talosta vaunuja nostamaan, kului puoli tuntia, minun tuli kylmä, erittäinkin jalkoihin, sillä minulla oli ainoastaan hienopohjaiset kengät ja nekin olivat läpimärät. Päivällisen jälkeen minua vilutti ja kuumotti, mutta tapani mukaan pysyin pystyssä, ja juotuamme teen istuin Ljubotshkan kanssa soittamaan nelikätisiä. (Sinä et ole tunteva häntä: niin hän on edistynyt)! Mutta kuvaile hämmästystäni, kun huomaan etten voi laskea tahtia. Useaan kertaan yritin laskea, mutta päässäni oli kaikki mennyt sekasin, ja korvissani tuntui kovaa pauhua. Minä laskin: yks, kaks, kolme, sitten yhtäkkiä: kahdeksan, viisitoista, ja merkillisintä kaikesta – vaikka näin, että laskin väärin, en sittenkään voinut korjata. Vihdoin tuli Mimmi avukseni ja sai minut melkein väkisin vuoteeseen. Kas siinä, ystäväni, tarkka selonteko tautini laadusta ja omasta syyllisyydestäni siihen. Seuraavana päivänä minulla oli jotenkin kova kuume ja luoksemme haettiin vanha hyvä ystävämme Ivan Vasiljitsh, joka yhä vieläkin asuu täällä meillä ja lupaa pian päästää minut ihmisten ilmoille. Oivallinen ukko on tuo Ivan Vasiljitsh! Kun hourailin kuumeessani, istui hän silmiä ummistamatta koko yön vuoteeni ääressä, ja nyt, niin kauan kuin kirjotan, hän istuu tyttöjen kanssa viereisessä huoneessa ja minä kuulen tänne makuuhuoneeseen asti, kuinka hän kertoo heille saksalaisia satuja ja kuinka he ovat nauruun kuolla. 'La belle Flamande', kuten sinä häntä nimität, vierailee luonani jo toista viikkoa, – sillä hänen äitinsä on matkustanut jonnekin kyläilemään, – ja huolenpidollaan ilmaisee mitä vilpittömintä rakkautta. Hän uskoo minulle kaikki sydämmensä salaisuudet. Hänen kauniit kasvonsa, hyvä sydämmensä ja nuoruutensa olisi voinut tehdä hänestä kaikissa suhteissa mainion tytön, jos hän vaan olisi joutunut parempiin käsiin, mutta siinä seurassa, jossa hän elää, menee hän kokonaan hukkaan. Olen usein ajatellut, että tekisin hyvän työn jos ottaisin hänet luokseni, – ellei minulla vaan olisi omia lapsia niin paljon.

"Ljubotshka aikoi itse kirjottua sinulle, mutta hän on jo repinyt rikki kolmannen kirjeen, ja sanoo: 'minä tiedän millainen pilkkakirves isä on: jos tekee vaikka yhdenkin virheen, hän näyttää sen kaikille.' Katinka on yhtä suloinen kuin ennenkin, Mimmi on yhtä hyvä ja yhtä ikävä.

"Nyt puhukaamme vähän totisista: sinä kirjotat, että asiasi eivät käy hyvin tänä talvena, ja että sinun tulee välttämättömäksi ottaa Habarovin maatilan rahoja. Minusta on kummallista, että sinä edes kysyt suostumustani siihen. Eikö siis se, joka kuuluu minulle, kuulu myös yhtä paljon sinulle?

"Sinä olet niin hyvä, rakas ystävä, että pelätessäsi katkeroittaa mieltäni salaat asioittesi oikeata tilaa; mutta minä arvaan, varmaan olet kadottanut pelissä hyvin paljon, enkä ollenkaan, Jumala sen tietää, ole siitä pahoillani; sentähden, jos tuo asia suinkin on korjattavissa, älä vaan liian paljon sitä huolehdi, äläkä kiusaa itseäsi turhaan. Minä olen tottunut olla luottamatta lasten tulevaisuuteen nähden sinun mahdollisiin pelivoittoihisi ja jos suot minulle anteeksi, en edes koko sinun omaisuuteesikaan. Sinun voittosi ilahuttaa mieltäni yhtä vähän kuin tappiosi pahottaa; minua pahottaa ainoastaan sinun onneton pelihimosi, joka riistää minulta osan sinun hellää rakkauttasi ja pakottaa minua puhumaan sinulle tämmöisiä katkeria totuuksia; mutta Jumala tietää kuinka kipeästi se minuun koskee! Lakkaamatta rukoilen Häneltä yhtä ainoata: että Hän varjelisi meitä… ei köyhyydestä (mitä on köyhyys?), vaan siitä hirmuisesta asiain tilasta, jolloin lasten edut – niitä tulee minun pakko puolustaa – joutuvat ristiriitaan meidän etujemme kanssa. Tähän päivään asti on Herra kuullut rukoukseni: sinä et ole astunut erään rajaviivan ylitse, jonka tehtyäsi meidän on joko uhraaminen omaisuutemme, joka ei enää kuulu meille, vaan lapsillemme, – taikka… kauhistaa ajatellakin, mutta tuo hirveä onnettomuus uhkaa meitä aina. Niin, raskaan ristin on Herra meille molemmille lähettänyt!

"Sinä kirjotat minulle vielä lapsista ja palaat vanhaan riitakysymykseemme: pyydät suostumustani siihen, että lapset pantaisiin kouluun. Tiedäthän minun vastahakoisuuteni tuommoiseen kasvatukseen…

"Sinä tuskin, rakas ystäväni, olet yhtä mieltä kanssani: mutta kaikissa tapauksissa rukoilen sinua rakkautesi tähden minuun antamaan minulle lupaus, että niin kauan kuin elän, ja kuolemanikin jälkeen, jos Jumala tahtoisi meitä erottaa, siitä ei tule milloinkaan mitään.

"Kirjotat minulle sinun olevan välttämätön lähteä Pietariin meidän asioissamme. Jumala on kanssasi, ystäväni, lähde ja palaa pian takasin. Meidän on kaikkien niin ikävä ilman sinua! Kevät on niin ihmeen ihana: balkongin talviovi on jo otettu saranoilta, ansariin vievä polku oli neljä päivää sitten aivan kuiva, persikat ovat kukoistuksessaan, lunta ei ole enää kuin siellä täällä, pääskyset ovat tulleet, ja äsken Ljubotshka toi minulle ensimäisiä kevätkukkia. Lääkäri sanoo, että noin kolmen päivän perästä tulen ihan terveeksi ja saan hengittää raitista ilmaa ja lämmitellä huhtikuun auringonpaisteessa. Jää hyvästi, rakas ystävä, älä ole levoton minun sairaudestani eikä omasta tappiostasi: päätä pian asiasi ja tule sitten tänne meille lasten kanssa koko kesäksi. Minä olen pannut kokoon suuremmoisia suunnitelmia siitä miten me kesän vietämme, ja niiden toteutuminen riippuu ainoastaan sinun tulostasi."

Seuraava osa kirjeestä oli kirjotettu ranskaksi yhtäjaksoisella epätasaisella käsialalla ja eri paperiarkille. Käännän sen tähän sanasta sanaan:

"Älä usko mitä sinulle kirjotin taudistani: ei kukaan aavista mihin määrään se on vakavaa laatua. Tiedän ainoastaan, etten enää nouse tältä vuoteelta. Älä hukkaa hetkeäkään, vaan saavu viipymättä ja tuo lapset mukanasi. Ehkä ennätän vielä kerran sulkea heitä syliini ja siunata: se on minun viimeinen toivomukseni. Tiedän minkä iskun sinulle annan: mutta yhdentekevää se on, sillä ennen tai myöhemmin minulta tai muilta olisit asian kuitenkin kuullut; koettakaamme lujamielisyydellä ja luottamuksella Jumalan armoon kantaa tätä onnettomuutta. Alistukaamme Hänen tahtoonsa.

"Älä luule, että se mitä nyt kirjotan on sairaan mielikuvituksen houretta; päinvastoin minun ajatukseni ovat erittäin selvät tällä hetkellä ja minä olen täydellisesti rauhallinen. Älä turhaan lohduta itseäsi toivolla, että tämä olisi pelkurimaisen sielun valheellisia, epäselviä aavistuksia. Ei, minä tunnen, minä tiedän – ja tiedän sillä perustuksella, että Jumala on suvainnut sen minulle ilmottaa, – minulla on enää hyvin vähän elämisen aikaa.

"Päättyykö elämäni kanssa myöskin rakkauteni sinuun ja lapsiin? Olen ymmärtänyt, että se on mahdotonta. Olen liian voimakkaasti tuntenut tänä hetkenä, jotta voisin luulla, että tämä tunne, jota paitsi en voi käsittää olemassaoloa, saattaa milloinkaan tulla olemattomaksi. Sieluni ei voi olla olemassa ilman rakkautta teihin: mutta minä tiedän, että tämä rakkaus tulee pysymään ikuisesti, yksistään siitäkin syystä, että sellainen tunne kuin rakkauteni, ei olisi voinut syntyä, jos sen olisi joskus ollut päättyminen.

"Minä en tule olemaan teidän kanssanne: mutta olen lujasti vakuutettu, ettei rakkauteni milloinkaan ole jättävä teitä, ja tämä ajatus ilahuttaa siihen määrään sydäntäni, että rauhallisesti ja pelotta odotan lähestyvää kuolemaa.

"Olen rauhallinen, ja Jumala tietää, että aina olen pitänyt ja pidän kuolemaa ylimenona parempaan elämään; mutta miksi sittenkin tukehdun kyyneleihini? Miksi lapset jäävät vaille rakastettua äitiä? Miksi sinulle on annettava raskas, odottamaton isku? Miksi minun on kuoleminen, kun teidän rakkautenne on tehnyt elämän minulle rajattoman onnelliseksi?

"Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!

"Kyyneleet estävät enempää kirjottamasta. Ehkä en enää näe sinua. Kiitän sinua, kallis ystäväni, kaikesta siitä onnesta, jolla olet minua tässä elämässä ympäröinyt; olen siellä rukoileva Jumalaa, että Hän palkitsisi sinua. Hyvästi, rakas ystäväni; muista, että vaikka minua ei tule olemaan, niin rakkauteni ei milloinkaan eikä missään tulo sinua jättämään. Hyvästi Volodja, hyvästi, enkelini, hyvästi Benjamin – Nikolenkani!

"Unohtavatko he todellakin joskus minut?!.."

Kirjekuoreen oli pistetty Mimmin ranskalainen liite, joka sisälsi seuraavaa:

"Surulliset aavistukset, joista hän puhuu teille, ovat tohtorin sanat vahvistaneet. Eilen yöllä hän käski lähettää tämä kirje heti postiin. Arvellen hänen puhuneen näin kuumeen houreessa minä lykkäsin kirjeen lähetyksen aamuun ja päätin avata se. Juuri kun olin avannut, kysyi Natalia Nikolajevna minulta minne kirje oli joutunut ja käski minun polttaa se, ellei se vielä ollut lähetetty. Hän puhuu yhä siitä ja vakuuttaa että kirje on teidät masentava. Älkää viivytelkö tuloanne, jos tahdotte vielä nähdä tätä enkeliä niin kauan kuin se ei ole meitä vielä jättänyt. Antakaa anteeksi tämä tahraamiseni. Kolmeen yöhön en ole nukkunut. Tiedättehän kuinka häntä rakastan!"

Natalia Savishna, joka huhtikuun 11 päivää vastaan koko yön vietti äidin makuuhuoneessa, kertoi sittemmin minulle, että äiti, kirjotettuaan kirjeen ensimäisen osan oli pannut sen viereensä pikku pöydälle ja vaipunut horroksiin.

– "Tunnustaakseni minä itsekin, puhui Natalia Savishna: – nukahdin nojatuoliin ja sukankudinkin valahti käsistäni, Mutta noin yhden aikaan yöllä minä puoliunissani kuulin hänen jotain sopertavan; avasin silmäni ja näin hänen istuvan vuoteella kädet tällä tavalla ristissä, ja kyyneleet vuotivat virtanaan. 'Onko siis kaikki lopussa?' sai hän sanotuksi ja peitti kasvot käsiinsä.

"Minä hyppäsin pystyyn ja rupesin kyselemään: mikä teidän on?

" – 'Voi, Natalia Savishna, jospa tietäisitte kenen äsken näin!'

"Vaikka olisin sitten kuinka kysellyt ei hän minulle enempää puhunut, vaan käski siirtää pikku pöytää lähemmäksi eteensä, kirjotteli vielä jotakin, käski sulkea kirje hänen nähtensä ja laittaa heti menemään. Sitten se alkoi käydä yhä ja yhä huonommaksi."

XXVI

MIKÄ MEITÄ MAALLA ODOTTI

Huhtikuun 25 päivänä me astuimme alas matkavaunuista ajettuamme Petrovskin maatilan päärakennuksen eteen. Moskovasta lähtiessä oli isä ollut kovasti mietteissään, ja kun Volodja oli häneltä kysynyt: onko äiti sairastunut? hän katsahti surullisesti Volodjaan ja nyykäytti vaan päätänsä. Matkan aikana hän oli huomattavasti rauhottunut, mutta sen mukaan kuin lähestyimme kotia olivat hänen kasvonsa menneet jälleen yhä surullisemman näkösiksi, ja kun hän vaunusta alas tullessaan kysyi meitä vastaan juosseelta hengästyneeltä Fokalta: "missä on Natalia Nikolajevna?" niin hänen äänensä oli epävakainen ja silmissä oli kyyneleitä. Hyväluontoinen ukko Foka katsahti varkain meihin, laski alas silmäluomensa ja avaten ovea meille sanoi poispäin kääntyneenä:

– "Kuuteen päivään ei ole suvainnut makuukamaria jättää."

Milka, joka, kuten sittemmin sain kuulla, oli ensimäisestä äidin sairastumisen päivästä lakkaamatta surkeasti ulvonut, hyökkäsi ilosena isää vastaan – hyppeli hänen päälleen, vingahteli, nuoli hänen käsiään; mutta hän työnsi sen luotaan ja meni vierashuoneeseen, sieltä siihen huoneeseen, josta ovi vei suoraan makuukamariin. Mitä lähemmäksi hän tätä huonetta tuli, sitä selvemmin näkyi levottomuutta hänen ruumiinsa liikkeistä: viereisessä huoneessa hän kulki varpaillaan henkeä vetämättä, ja teki ristinmerkin ennenkuin rohkeni käydä suljetun oven kahvaan. Samaan aikaan juoksi käytävästä tukka hajalla itkettynyt Mimmi. "Voi! Pietari Aleksandrovitsh!" sanoi hän kuiskaten ja todellisesti epätoivoisena, mutta huomattuaan, että isä sittenkin kääntää kahvaa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti: "ei tästä päästä pääse – menkää käytävästä."

Oh, kuinka raskaasti tämä kaikki vaikutti kauheita aavistavaan lapselliseen murhemieleeni!

Me läksimme käytävään: siellä tuli vastaamme mielipuoli Akim, joka oli meitä aina huvittanut naamojen teolla; mutta nyt ei hän minua lainkaan naurattanut, vaan hänen järjettömän välinpitämättömät kasvonsa koskivat minuun hyvin kipeästi. Naispalvelijain puolella kaksi työtätekevää tyttöä nousi meille kumartamaan, ja niillä oli niin surullinen ilme kasvoissa että minua alkoi kauhistaa. Tultuaan vielä Mimmin huoneen läpi isä avasi makuuhuoneen oven ja astuimme sisälle. Oven oikealla puolella oli kaksi huiveilla peitettyä ikkunaa; toisen ääressä istui Natalia Savishna sukkaa kutoen, lasit nenällä. Hän ei tullut meitä suutelemaan tervehdykseksi kuten muuten olisi tehnyt, vaan ainoastaan katsahti lasiensa yli meihin ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään. Ei ollut lainkaan mieleeni että kaikki rupesivat itkemään meitä nähdessänsä, vaikka ennen olivat olleet aivan rauhalliset.

Oven vasemmalla puolella oli sermit ja niiden takana vuode, pikku pöytä, pieni kaappi, jonka päällä oli lääkeaineita, ja suuri nojatuoli, jossa lääkäri istui torkkuen; vuoteen ääressä seisoi nuori, hyvin vaaleaverinen ja merkillisen kaunis tyttö, valkosessa aamunutussa ja hihat vähän ylös käärittyinä. Hän asetteli jäätä äidin päähän, jota tällä hetkellä en voinut nähdä. Tämä tyttö oli la belle Flamande, josta äiti oli kirjottanut ja joka sittemmin tuli niin paljon merkitsemään koko meidän perheemme elämässä. Heti kun olimme tulleet sisälle hän otti kätensä äidin otsalta ja korjasi rinnallaan aamunutun poimuja, sitten sanoi kuiskaten: "hän on tainnuksissa."

Olin tällä hetkellä suuressa surussa, mutta kuitenkin tahtomattani panin merkille kaikki pikku seikat. Huoneessa oli melkein kokonaan pimeä, kuuma, haisi mintulle, odekolonille, juhannuksen kukalle, Hoffmannin tipoille. Tämä haju teki niin suuren vaikutuksen minuun, että nytkin vielä, sitä tuntiessani, jopa ainoastaan muistaessani, mielikuvitukseni heti siirtää minut tähän surulliseen, tukehduttavaan huoneeseen ja herättää eloon tämän hirmuisen hetken vähimmätkin pikkuseikat.

Äidin silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt mitään… Voi, en unohda koskaan tuota kauheata katsetta! Siinä näkyi niin paljon kärsimystä!

Meidät saatettiin pois.

Kun sittemmin kyselin Natalia Savishnalta äidin viimeisistä hetkistä, kertoi hän tällä tavalla:

– "Sitten kun te olitte saatettu pois huoneesta, hän heittelihe vielä kauan aivan kuin häntä olisi tuohon noin jokin painanut… sitten laski päänsä tyynyiltä ja vaipui horroksiin, hiljaa, rauhallisesti, aivan kuin taivaan enkeli. Sen kuin vähän pistäysin katsomassa miksei jo tuoda juomaa – niin tullessani hän jo oli viskellyt ympäriltään kaikki hujan hajan ja lakkaamatta vaati luokseen teidän isäänne; tämä kumartui häntä kuuntelemaan, mutta eipä ollutkaan enää voimia sanoa mitä halusi: hän aukasi vaan huulensa ja taas rupesi voihkamaan: 'Herranenaika! Jumalani! Lapset tänne!' Tahdoin juosta teitä hakemaan, mutta Ivan Vasiljitsh kielsi sanoen: 'se vaan pahemmin häiritsee häntä, antaa olla.' Sitten ei hän enää jaksanut kuin vähän vaan nostaa kättänsä ja taas pudotti sen. Mitä se sillä tahtoi sanoa, Jumala yksin tietää! Minä vaan luulen että hän oli teitä siunaavinaan; mutta eipä näy Jumala sallineen hänen ennen viimeistä hetkeä katsahtaa omiin lapsiinsa. Sitten hän kohottautui, pani kätensä näinikään yhteen ja samassa alkoi puhua; sitä ääntä en uskalla muistellakaan – 'Pyhä Jumalan Äiti, älä jätä heitä!..' Nyt näytti kipu käyvän juuri hänen sydämmeensä, silmistä näkyi, että se raukka kärsi suuria tuskia; lankesi tyynyille, tarttui hampain lakanaan; ja kyyneleet ne vaan vuotivat, vuotivat."

– No, ja kuinka sitten? kysyin minä.

Natalia Savishna ei voinut enempää puhua: hän kääntyi poispäin ja rupesi katkerasti itkemään.

Äiti kuoli hirmuisiin kärsimyksiin.

XXVII

SURU

Seuraavana päivänä myöhään illalla minä tahdoin vielä kerran katsahtaa häneen: karkotettuani ehdottoman kauhun tunteen aukasin hiljaa oven ja astuin varpain saliin.

Keskellä huonetta, pöydällä, oli ruumisarkku, sen ympärillä oli karrelle palaneita kynttilöitä korkeissa hopeajaloissa; peränurkassa istui lukkari ja luki hiljaisella yksitoikkoisella äänellä psalttaria.

Minä pysähdyin oven pieleen ja aloin katsella, mutta silmäni olivat niin itkettyneet ja hermoni niin pilalla, etten voinut mitään nähdä; kaikki sulautui kummallisesti yhteen: valo, kullalla kirjailtu kangas, sametti, suuret kynttiläjalat, ruusunpunanen pitseihin ommeltu tyyny, paperiside pään ympärillä, päähine nauhasineen – ja vielä jotakin läpikuultavaa, vahanväristä. Nousin tuolille voidakseni nähdä hänen kasvojansa; mutta niiden paikalla olin jälleen näkevinäni saman vaalean keltasen läpikuultavan esineen. En voinut uskoa tuota hänen kasvoiksensa. Aloin tarkemmin sitä tähystää, kunnes vähitellen rupesin tuntemaan siinä tuttuja rakkaita piirteitä. Säpsähdin kauhusta, kun pääsin varmuuteen että se oli hän; mutta miksi nuo ummistuneet silmät olivat niin sisäänpainuneet? mistä tuli tuo hirveä kalpeus ja toisella poskella tuo tumma täplä läpikuultavan ihon alla? Miksi kasvojen koko ilme oli ankara ja kylmä? Miksi huulet olivat niin verettömät ja niiden yhtyminen niin ihana, niin ylevä ja puhui niin taivaallisesta rauhasta, että kylmä väre kävi selässäni ja tukassani, kun häneen katsoin?..

Minä katselin ja tunsin, että joku käsittämätön, vastustamaton voima vetää silmiäni noihin elottomiin kasvoihin. En voinut kääntää katsettani pois, mutta mielikuvitukseni samassa piirsi eteeni elämän ja onnen kukkaisia kuvia. Olin unohtanut, että tuo kuollut ruumis, joka edessäni makasi ja johon minä järjettömästi tuijotin niinkuin semmoiseen esineesen, jolla ei ole mitään yhteistä muistojeni kanssa, oli hän. Minä kuvailin häntä milloin missäkin tilassa olevana: ilosena, elävänä, hymyilevänä; sitten äkkiä minua taas hämmästytti jokin piirre noissa kalpeissa kasvoissa, jotka edessäni näin: muistin kauhean todellisuuden, vavahdin, vaan en sittenkään herennyt katsomasta. Ja jälleen haaveet tulivat todellisuuden sijalle, ja jälleen todellisuuden tieto hajotti haaveet. Vihdoin mielikuvitus herpoutui ja lakkasi minua pettämästä, samoin hävisi todellisuudenkin tieto ja minä unohdin kokonaan itseni. En tiedä kauanko aikaa olin semmoisessa tilassa, en tiedä edes mikä se tila oli; tiedän ainoastaan, että joksikin ajaksi kadotin olemiseni tunnon ja koin jotain ylevää selittämättömän suloista ja surullista nautintoa.

Ehkä hänen ihana sielunsa lähtiessään lentoon parempaa maailmaa kohden surulla katsahti taakseen siihen maailmaan, johon hän meidät jätti; hän näki minun suruni, sääli sitä ja rakkauden siivillä säälin taivaallinen hymy huulilla palasi vielä maan päälle lohduttaakseen ja siunatakseen minua.

Ovi narahti ja huoneeseen astui toinen lukkari päästämään entistä. Tämä melu herätti minut, ja ensimäinen ajatus, joka minuun tuli, oli se, että seistessäni siinä aivan itkemättä tuolilla ja semmoisessa asennossa, joka ei ilmaise mitään liikutusta, lukkari voi luulla minua tunteettomaksi pojaksi, joka vallattomuudesta taikka uteliaisuudesta on kiivennyt tuolille: minä tein siis ristinmerkin, kumarsin ja rupesin itkemään.

Muistellessani nyt näitä seikkoja olen sitä mieltä, että ainoastaan tämä itsensä unohtamisen hetki oli todellista surua. Ennen ja jälkeen hautajaisten minä kyllä lakkaamatta itkin ja olin surullinen, mutta tätä surua häpeän muistella, sillä siihen aina sekaantui jokin itserakas tunne: joko halu näyttää, että olen muita enemmän suruissani, taikka huolehtiminen siitä vaikutuksesta, jonka teen muihin, taikka vielä aivan tarkotukseton uteliaisuus, joka pani tekemään havaintoja esimerkiksi Mimmin pitsimyssystä ja läsnäolevista ihmisistä. Minä pidin pahana, etten tuntenut yksinomaan surua, ja koetin peittää kaikkia muita tunteita: siitä syystä ei suruni ollut vilpitön eikä luonnollinen. Paitsi sitä tunsin jonkinlaista nautintoa tietäessäni olevani onneton, koetin tahallani herättää onnettomuuden tuntoa, ja tämä itsekkyys kaikkein enin tukehuttikin minussa todellista surua.

Nukuttuani tämän yön hyvästi ja rauhallisesti kuten aina ankaran ja kovan mielentäristyksen jälkeen, heräsin kyyneleet kuivuneina ja hermot rauhottuneina. Kymmenen aikaan meidät käskettiin sielumessuun, joka pidettiin ennen kuin ruumis kannettiin ulos. Huone oli täynnänsä talonväkeä ja kyläläisiä, jotka olivat kaikki itkien tulleet jättämään hyvästi herrattarellensa. Messun aikana minä sopivalla tavalla itkin, tein ristinmerkkiä ja kumarsin maahan, mutta sydämmessäni en itkenyt, vaan olin jotenkin kylmäverinen: huolenani oli uusi nuttuni, joka oli ensi kertaa pantu ylleni; se kiristi kovasti kainalojen alta; sitten vielä pelkäsin että, polvistuessani, liiaksi likaan housujani. Tein salaa havaintoja kaikista läsnäolevista. Isä seisoi ruumisarkun pääpuolella, oli kalpea kuin lakana ja näytti vaivalla voivan pidättää itkua. Hänen kookas, mustaan frakkiin puettu vartalonsa, kalpeat paljon puhuvat kasvonsa ja nuo aina sulavat ja varmat liikkeet ristinmerkkiä tehdessä, kumartaessa multaa ottamaan, ottaessaan kynttilää papin kädestä taikka lähestyessä hautaa, olivat erittäin komeat, mutta – en tiedä mistä syystä – minua hänessä ei miellyttänyt juuri se, että hän tällä hetkellä koetti näyttää niin komealta. Mimmi seisoi seinään nojautuneena ja näytti tuskin pysyvän jaloillaan; hänen komea pukunsa oli rutistunut, pitsimyssy oli valunut toiselle syrjälle; turvonneet silmät olivat punaset, pää vavahteli; hän nyyhkytti lakkaamatta sydäntä kouristavalla äänellä, vähä väliä peitti kasvonsa nenäliinalla ja käsillä. Minusta nähden hän teki niin siksi, että peitettyään kasvonsa katsojilta saattoi hetkeksi levätä teeskennellyistä nyyhkytyksistään. Muistin hänen toissa iltana puhuneen isälle, että äidin kuolema oli hänelle kauhea isku, jota hän ei muka mitenkään luullut voivansa kestää, että hän oli kaikki kadottanut, että tämä enkeli (kuten hän äitiä nimitti) juuri ennen kuolemaansa oli muistanut häntä ja sanonut aikovansa ainiaaksi turvata hänen ja Katinhan tulevaisuuden. Hän vuodatti katkeria kyyneliä tätä kertoessaan ja ehkä surun tunne lienee ollut todellinen, mutta ei se ainakaan ollut puhdas ja sekottamaton. Ljubotshka oli mustassa suruhuntuihin peitetyssä puvussa, aivan märkänä kyyneleistä, pää painuksissa; hän katsahteli tuon tuostakin ruumisarkkuun ja hänen kasvonsa tällöin ilmaisivat ainoastaan lapsellista pelkoa. Katinka seisoi äitinsä vieressä ja hänen tosin venyneet kasvonsa olivat kuitenkin yhtä punaposkiset kuin aina. Volodjan suora luonne oli surussakin suora: hän seisoi milloin mietteissään tuijottaen johonkin esineesen, milloin taas hänen suunsa äkkiä alkoi vääntyä ja hän rupesi nopeasti tekemään ristinmerkkiä ja kumarruksia. Kaikki syrjäiset, jotka olivat läsnä hautajaisissa, inhottivat minua. Heidän lohdutuksensa, jota he isälle puhuivat – että muka äidin on siellä oleva parempi, – ettei äiti ollut tätä maailmaa varten, – herättivät minussa jonkinlaista kiukkua. Minun mielestäni heillä ei ollut oikeutta puhua hänestä ja itkeä häntä. Jotkut heistä nimittivät meitä orvoiksi. Aivan kuin emme olisi tienneet, että äidittömiä lapsia sillä nimellä mainitaan! Heidän ehkä teki mieli ensimäisinä nimittää meitä tällä nimellä aivan kuin vasta naimiseen mennyttä tyttöä kiirehditään sanomaan ensi kerran rouvaksi.

Salin kaukaisimmassa nurkassa melkein piilossa ruokasalin avatun oven takana oli polvillaan koukkuselkäinen, harmaapäinen mummo. Kädet ristissä, silmät taivaaseen päin kääntyneinä hän ei itkenyt, vaan rukoili. Hänen sielunsa pyrki Jumalan luo, hän pyysi Jumalaa yhdistämään häntä sen kanssa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja luotti lujasti siihen että näin tulee pian tapahtumaan.

"Kas tuo se oli häntä todellisesti rakastanut!" ajattelin minä ja minua hävetti oma itseni.

Sielumessu päättyi, vainajan kasvot paljastettiin ja kaikki läsnäolijat, meitä lukuunottamatta, alkoivat toinen toisensa perästä lähestyä ruumisarkkua ja suudella ruumista.

Melkein viimeisenä lähestyi vainajata hyvästelemään jokin talonpoikaisvaimo, soma viisivuotinen tyttö sylissä, jonka hän ties mistä syystä oli tuonut tänne. Sillä hetkellä minä vahingossa pudotin märän nenäliinani ja aijoin nostaa sitä; mutta tuskin olin kumartunut, kun kuulin hirmuisen parahduksen, joka oli niin täynnä kauhua, että vaikka eläisin sata vuotta, en milloinkaan sitä unohda, ja kun muistan, niin kylmä väristys käy aina pitkin koko ruumistani. Minä nostin pääni: – vaimo sai vaivalla pidellyksi tyttöänsä tuolilla ruumisarkun ääressä. Käsiänsä huitoen ja viskaten säikähtyneet kasvonsa poispäin tyttö kirkui hirveällä luonnottomalla äänellä. Minä kiljasin nyt itse luullakseni vielä hirveämmällä äänellä kuin tuo lapsi ja juoksin ulos huoneesta.

Vasta nyt ymmärsin, mistä johtui tuo kova raskas haju, joka sekottuen suitsutussavun hajuun täytti huonetta: ja ajatus, että ne kasvot, jotka vielä muutama päivä sitten olivat olleet täynnä kauneutta ja hellyyttä, sen olennon kasvot, jota olin ylitse kaiken rakastanut, saattoivat kauhistaa, se ajatus ensi kerran sai minun näkemään koko todellisuuden, ja täytti sieluni epätoivolla.