–Kyllä näissä on pahanlainen istua, puhuu hennompi herra, jolla on matkalaukku kaulassa ja silmälasit päässä, katsellessaan hollimiehen kärryjä—eikö teillä ole parempia?

–Eihän niitä minulla ole, vaan eiköpähän isäntä lainaisi omiaan!

–Mitä?

–Me kysymme, ettekö tahdo meille lainata parempia ajopelejä, sanoo vantterampi herroista.

–Mikäs näillä on hätänä—on ne suuremmatkin herrat tämmöisiin tyytyneet—eikä meiltä ole ennenkään kiessejä annettu—

–Eikö vallesmannillekaam?

–… ja joka tahtoo paremmilla ajaa, pitäköön omat kiessinsä—ei sitä neljästä pennistä peninkulmalta kannata panna kiessejään kulumaan.

–Me kyllä maksamme enemmänkin, kun vain annatte meille mukavammat ajopelit—olemme matkustaneet pitkän matkan ja tärisseet kovin—

–Niinpä täriskää vieläkin—minä en anna kiessejäni. Kyllä ne on herrat ennenkin luvanneet lisämaksuja, mutta sitten ovat tuskin senkään maksaneet, mikä on asetuksissa määrätty.

Mutta nyt kuohahti isomman herran luonto, sillä hän oli varmaankin pohjalainen, jonka mieli tämmöisissä tiloissa pian läikähtää. Hän astui kiivaasti isännän eteen, laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen ia katsoi häntä lujasti silmiin.

–Syytättekö minua siitä, etten ole teille aina kulkiessani maksanut, mitä asetuksissa on määrätty?

–Enhän minä teitä–

–Entä tätä minun toveriani, onko hän teille koskaan mitään velaksi jäänyt?

–Elkää, hyvä herra—enhän minä teitä toki—enkä ketään—heittäkää irti–

–Niinpä elkää tulko sitten semmoisia meille puhumaan, jos tahdotte korvianne säästää—ja jotenkin säälittä pudisti hän isäntä parkaa olkapäästä ja survaisi hänet luotaan…

–Savolaisia lurjuksia! mutisi kovin kiivastunut nuori mies toverilleen ja kääntyi sitten isännän puoleen, joka jo oli laittautunut peremmälle pihaa:

–Teidän ajopelejänne emme tällä kertaa tahdo, mutta vielä te meistä kuulette—lurjus!—ja se sana tuntui kimpoavan aivan hänen sydämensä peräseinästä.

–On niitä tuommoisia herroja ennenkin nähty, rehenteli jo isäntä vastaan ja loittoni vieläkin, sillä hän tunsi rohkeutensa sitä mukaa kasvavan, kuta kauemmaksi tuli.

–Mitä? sanoi kiivas herra ja otti askeleen sinnepäin, mutta sitten hän kuitenkin kääntyi hollimiehen puoleen, joka toi tallista hevosensa:

–Valjasta vain omien kärryjesi eteen, mies!

–Eikö isäntä annakaan kiessejään? kysyi tämä.

–Me emme niitä tahdo, vastasi herra vihaisesti ja alkoi nostella kapineitaan hollimiehen kärryihin.

Sillä välin hiipi isäntä heidän selkänsä taitse pihanpääkamariin… Hän alkoi näet arvella, että tokkohan ne koulupoikia ovatkaan eli muita seminaristeja, ja tahtoi katsoa, mitenkä olivat päiväkirjaan kirjoittaneet. Kun näki, että ne olivatkin »ylioppilaita Helsingistä», niin katui jo käytöstään, sillä »ne ylioppilaat, aina ne hyvästi maksaa».—Hän kiirehti ulos, mutta herrat nousivat jo rattaille.

–Tuota—ne onkin nämä herrat ylioppilaita—minä luulin teitä vain koulupojiksi tai enintään semmoisiksi seminaristeiksi—

–Miksi te meitä luulitte? kysyi vantterampi herra häntä tuimasti tarkastellen.

–Niin, minä ajattelin, että te ette olekaan mitään oikeita herroja, ja sentähden minä tässä vähän, mutta—elähän aja, hollimies—pannaan ylioppilaille kiessit eteen—isäntä oli ottanut lakin päästään.

–Hävetkää toki!—Se oli ainoa kiitos, jonka isäntä sai hyväsydämisyydestään.

–Anna mennä! sanoivat herrat sitten uudelle kyytimiehelleen. Mennessään viskasi toinen heistä—se, joka oli isäntää olkapäästä puristanut—heidän äskeiselle kyytipojalleen vielä juomarahaa.

–Tuoss' on sinulle vielä, poika, markka omiin tarpeihisi—teidän kestikievarissa ollaan kohteliaita kaikille matkustajille.

–Suur' kiitos—ja onnea matkalle!—Mutta antakaa tuolle isäntä parallekin edes kipurahoiksi muutama penni!

–Ne hän saa kantaa jälestäpäin—perästä kuuluu, sanoi torventekijä!

Hollimiehen ruoska läiskähti, ja kärryt herroineen katosivat aitan nurkan taakse tomupilveen, Vahdin seuraamina.

–Kyllä teidät nyt, isäntä, hukka perii, puhui kievarin pihalle jäänyt kyytipoika. Hän oli valjastanut jälleen hevosensa ja istui nyt rattaillaan rauhallisesti ohjasperiään selvitellen.—Mitenkä te sillä lailla semmoisia herroja kohtelitte?

–Olipa nuo tuommoiset herrat missä tahansa—eihän ne näkyneet olevan sen suurempia herroja kuin ylioppilaita—

–Eipä ne sitten oikeaa arvoaan päiväkirjaan panneetkaan—

–Tiedätkö sinä sitten, mitä ne oli?

–Minkätähden minä en tiedä—vaikka kyllä ne höyliä miehiä siltä oli, vaikka ovat ylhäisiä—koko matkan kyselivät kaikenlaisia tämän puolen asioita.

–No, mitä herroja ne sitten olivat—sanoivatko nimensä?

–Minkä tähden ne ei sanoneet, vaikka minä en sitä pannut mieleeni— mutta sen minä tiedän, että kyllä niistä isäntä ehkä vielä kuulla saa— eikös se sanonut se, joka isäntää survasi, että perästä kuuluu?

–Kyllä se oli hyvä, että pian täältä tiehensä lähtivät ja pahasti sille kävisi, jos minä perään kysyisin—puristi ruoja kuin rautakouralla olkapäätäni—kävi sen harmiksi, kun ei oltu mieliksi.

–Eihän sitä kaikille mieliksikään—puhui kyytipojan veitikka, yhä vain rauhallisesti ohjasperiään selvitellen…—kylläpä nämä nyt on sotkeuksissa—Mutta niin se kuitenkin minun mielestäni olisi käypä, että jos antaa kiessinsä vallesmannille, niin pitäisi antaa kuvernöörin pojillekin—

–Kellekä kuvernöörin pojille—?

–Vaikkapa niillekin, jotka tästä äsken lähti.

–Elä!—oliko ne?—

–Olihan ne—ne oli meidän uuden kuvernöörin poikia…

–Meidän uuden kuvernöörin poikia?

–Joka sinne kuuluu aivan näinä päivinä vielä itsekin ajavan—nämä tulivat edeltä…

Nyt oli poika saanut ohjaksensa selville ja lähti ajamaan.

–Kuvernöörin poikia—ja minä kun en—! … ja isännästä näytti ihan, kuin olisi tuo valkopäinen kievaripylväs tuosta hänen aittansa nurkasta alkanut siirtyä naapurin portin pieleen…