Oliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?… Eihän hän taida ollakaan oikein … mitenkä se on? … pää?… Minnekä se Antti meni?… Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?… Ei, ei … taskussahan se on … ja käykö se? … käy se vielä … pannaan pois, pidetään kiinni, ettei putoa…

Mutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen kohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon keskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan … ja päällään ja jalallaan innostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan … niin ettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä ollutkaan olemassa.

Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin … niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi, että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä katseli… Mitä se hänestä katselee? … mitähän se katselee ja hymyilee? … ja iskee silmää, niinkuin tutulleen … eikä herkeä katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin… Sitten se sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään käännä … ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät … mutta sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame … ja kalvosimet … ja kaulus … ja hyvin punaiset posket … ja silmät … ne ei muuta kuin katselevat…

Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka miten tahansa sinne päin päästä… Mutta väkeä oli edessä, niin ettei päässyt…

Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä enemmän taapäin työnnetyksi… Hän kadotti vähäksi aikaa sen silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja koetti nähdä ylitse…

Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen katsomaan … ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi päästä…–

Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki Marttiakin vähän matkaa mukanaan…

Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa…

Se välähti kuin salama hänen mieleensä…

Hän haparoi vitjojaan…

Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan…

Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa…

Se oli tyhjä … ja toinen tasku oli myöskin tyhjä…

Ei, ei hän sitä vielä uskonut… Mutta sen hän tunsi, että epätoivon parahdus jo kohosi sydämestä … ja kurkkua myöten … ja tinki pääsemään ulos…

Kello oli poissa … poissa se oli … ei ollut povitaskussa … eikä housun … eikä liivienkään…

Ja silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt…

»Varastettu! … varastettu! … minun kelloni! … rosvo!…»

Ja hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään … ja sitten toiseen … ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli häntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi … ja huutonsa välissä itki.

Mutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon keskestä.

»Ottakaa kiinni … varas! … ottakaa kiinni!» huusi Martti, mutta poliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin.—

Martti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi itsekseen…

Ja koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat hänen tulevan hulluksi…

… Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun viimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien tieltä … ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä musiikki soitti…

Tyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään… Mutta yhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella … sitä, mitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt rahaa uuteen kelloon…

1884.

LEMPENI LOPPU

Niinpä kävi lemmelleni,
Ihanille innoilleni,
Tulisille tuntehille
Kuin on suopakuplaselle,
Jonka olkipillin päästä
Ilmaan laittaa lapsukainen.
Keveänä keijukaisna,
Kaunihina, kirjavana
Loisteli se lentäissänsä,
Värit viiet välkytellen,
Kuvat kymmenet kuvaten
Itseni minun iloksi,
Ajan vietoks' armahaksi;
Vaan juur' ollen ihaninna,
Kuvastellen kaunihinna,
Jopa haljeten hajosi,
Palasiksi pullistihe,
Vesi pirskahti väkevä,
Satoi siitä kaste karvas
Poloisen mun poskilleni,
Rakastavan rintasille.
Siihen sammui lemmen liekki,
Tuli tuntehen tukehtui.

1881.

HOVIN HERRA

Astuu ruokalevoltansa
Hovin herra huoneestaan,
Pitkä piippu hampaissansa,
Vasen käsi puuskassaan.

Suur' on herra hovilainen,
Rikkain puolen Savonmaan,
Pitkin maita käypi maine
Uhkeasta talostaan.

Pulska talo, laajat pellot,
Aluskunta avara,
Sadan lehmän soipi kellot
Tarhatiellä illalla.

Siks'pä hymy huulillansa
Viiksen alta vilahtaa,
Kun hän leikkuupellollansa
Joukkoaan käy katsomaan.

Kuhilaita tuhatmäärin
Sängen päälle kohoaa,
Kirjavana joukko häärii
Työssä siinä uutteraan.

Tuota herra astuissansa
Ihastellen imehtii,
Tyytyväisyys savun kanssa
Rinnastansa lainehtii:

»Onhan tuossa tavarata,
Onhan aluks' ensinkin—
Lähtee siitä hopeata,
Lähtee vähän varsinkin.

»Ensi-yönä panee halla
Viljat viiden pitäjän,
Elon hint' on korkealla
Kuluess' ens' kevähän.»

Ja hän hymyy hyvillänsä,
Tyven rauha rinnassaan,
Hyväileepi viiksiänsä,
Työväkensä luoksi saa.

Niinkuin kukko karjassansa,
Kotkottaa ja kaartelee,
Niin hän johtaa joukkoansa,
Komentaa ja katselee.

Sirpit keikkuu sukkelasti,
Seljät taipuu, oikiaa,
Herran mielest' hitahasti
Kumminkin työ sujuaa.

»Sarka puolillaan on vasta,
Hallan tuopi ensi yö.—
Lakata ei leikkaamasta,
Ennenkuin on kaikki työ.»—

Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee—
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.—

Levotonna mieli sillä
Syön-alassa asustaa,
Jonka viljaa tuuli vielä
Näillä ajoin heiluttaa.

Herran työssä leikkaa tuossa
Aapo, mökin ainoa,
Rukihinsa viel' on suossa
Koskematta kokonaan.

Kalvakkana, päänsä hiessä
Päivätöitään maksaa hän,
Toisen ruis sirpin tiessä,
Oma ruis mielessään.

Usein miehen silmä siirtyy
Pilvettömään pohjoiseen,
Usein kuuma kyynel kiertyy
Karkeoille kasvoilleen.

Äkkiä hän työstä lakkaa,
Kesken jättää lyhtehen,
Kuhilaasen sirpin nakkaa,
Astuu herran etehen.

»Eikö laskis' ehkä herra
Mua täksi illaks' pois?—
Viel' ehk' ehtisi sen verran,
Että siemeniksi ois.

»Lapsi pien' on vaimollani,
Isä vanha sairastaa,
Halla tuolla takanani
Nälkää talveks ennustaa.

»Ei se huomiseksi heitä,
Mitä tänään ottaa saa—
Kaikk' on kohta koossa teillä,
Mull' ei vielä ollenkaan.»

Herra katsoo kulmistansa
Pitkin pitkää piippuaan,
Kotkottaapi vihoissansa
Seisovalle huolissaan:

»Mitä kärtät joutavata—
Tuskin hallaa tuleekaan—
Ja jos tulee, panemata
Ei jää pelto minunkaan.»

Aapo ryhtyy lyhteesensä,
Tuuli kuivaa kyyneleen,
Herra imee piippuansa,
Asteleepi edelleen.

Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee,
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.

1882.

TYTÖN KIRKOSSA KÄYNTI

Legenda

Kirkkoon mua käskettihin,
Oma miel' ol' marjamaille;
Näin emo sanoi minulle,
Kallis kantaja puheli:

»Kuules, tytti kultaseni,
Äitis ilo ainokainen,
Mene aittahan mäelle,
Ota orrelta omasi,
Pane päällesi parahat,
Valkoisimpasi valitse,
Katso kaunehin pukusi—
Kuule, kuinka kellot soivat,
Heläjävät Herran luota!
Sua kutsuvi kumunsa,
Äänet taivon toivottavat
Käyväks' kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä,
Eikä mennä marjamaille,
Vaaran taaksi vaapukkahan,
Mäen taaksi mansikkahan,
Joka sunnuntai salolle».

Niinhän käski äiti armas,
Vaka vanhempi varoitti,
Kirkkohon mun äiti käski,
Oma miel' ol' marjamaille.—
Menin aittahan mäelle,
Otin orrelta omani,
Panin päälleni parahat,
Valkoisimpani valitsin,
Katsoin kauneimman pukuni;
Vaan en kirkkoon käynytkänä,
Kohen soittoa samonnut;
Otin tuohisen tuvasta,
Kopsan uunilta kopaisin,
Kupehelle kopsan kätkin,
Päälle vyölinän vetäisin.

Äiti vastahan tulevi
Lapsen kanssa kynnyksellä.
Osasi sanan ovessa,
Virkki mulle mennessänsä:

»Mitä piilossa pitelet,
Liinan alla liikuttelet?
Virsikirjako kupehellas,
Herran sana suojassasi?»

Äiti hellästi hymyili,
Nyökki päätä piiallensa.—
Minä pistiime pihalle,
Kaarroin kartanon perälle,
Hiivin hiljaa aitan taaksi
Seinävieriä varoen,
Siitä painuin pientarelle
Taaksi runsahan rukihin,
Kuulostelin kuulevata,
Ojo-kauloin katsojata—
Ei mua kukana kuullut,
Eikä äitini äkännyt;
Tuuinta tuvasta kuului,
Hyrähtely hellän äidin.

Päivä paistoi, taivas hohti,
Kukka tuoksui, nurmi nuokkui,
Ruis suhkaen sihisi
Ilman hengen heiluttaissa,
Huokuessa hellän tuulen—
Koillisista kirkko kuulti,
Kellot kuuluen kumisi,
Etelässä ahot auken',
Salot siinteli siniset,
Lehot lehväiset levisi.

Kirkkoon kutsui kellon kieli,
Oma miel' ol' marjamaille.

Lemu lenteli lehosta,
Hyvä haju heinikosta,
Minä lemua lensin kohti,
Kiisin kohti kukkuloita,
Vasten armaita ahoja;
Huivi aukes' hyppiessä,
Letti lentäissä levisi,
Karis' rimsut rinnoiltani,
Helyt helmoilta sirosi,
Korut päältäni putosi—
Tuntui kuin ois ken ajanut,
Joku juossut jälkiäni,
Pelko kiiätti pakohon,
Vapistus takoa työnsi.

Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota—
Kaukaa kuuluvi hyminä,
Vieri virsi tuulen tietä,
Herran huoneesta humisi—
Tuolloin tuntui tunnossani,
Ääni äitini varoitti:

»Elä mene marjamaille,
Joka sunnuntai salolle,
Käyhän kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä—»

Käki kukkui toisahalla,
Takanani lintu lauloi,
Lehon liepeestä helisi:

»Katso tänne, kulta tytti,
Tule tänne, armas impi,
Täällä, tääll' on marjamaita,
Metsä täynnä mansikoita,
Vaapukoita vaaran rinne!»

Minä kurja kuulin tuota,
Koito taakseni katahin—
Poika seisoi puun nojassa,
Mies sorea, muoto kaunis;
Puhui poika puun nojasta,
Hymyhuulin haastatteli:

»Terve, tyttini korea,
Terve sä, ihana impi,
Minne matkas, kunne kulkus,
Kauaksiko käyntis nopsa'»

Minä en vastata osannut,
Hä'ässäni sanoiksi saa'a,
Puna poistui poskiltani,
Syän sykkyrään vetihe,
Kieli kangistui kokohon,
Puhe katkes' kielen alle.

»Miksikä minua pelkäät,
Miksi säikähit kovasti?»

»Enhän mä sinua tunne—
Mikä lienet mies metsästä,
Joku rosvo, ryöveäjä—»

»Enhän ookaan mies metsästä,
Enkä rosvo, ryöveäjä,
Hovin oon suuren herraspoika,
Tuttu suuresta talosta,
Lähin marjan maistantahan,
Tulin mansikan hakuhun».

»Eihän teill' oo tuohistana,
Marja-astiaa mukana?»

»Ei oo mulla, mutt' on sulla,
Yhtehen me yhtykäämme,
Yhen tuohen tienohille,
Yhen astian alalle!»

En mä esteä ilennyt,
Enkä kielteä kehannut—
Suorin sotkut suortuvani,
Panin hapset palmikolle,
Huivin solmuhun sitaisin,
Kaulan alle kiinnittelin,
Hamehen hyvästi laitoin,
Puhistin pyhäpukuni—
Kiiltosilmin herra katsoi,
Hymykatsehin saneli:

»Ootpa kaunis, impi kaino,
Sinisilmäinen sorea,
Suus on mansikka makea,
Poskes puolukka punainen—
Eläkä pelkeä enämmin,
Vieno turhasta vapise».

Aloin astella ahoa,
Metsän viertä vieretellä;
Herra kulki kupehella,
Sivulla siputti sorja—
Minä en katsoa rohennut,
Ylös luo'a luomiani,
Huivin otsalle hivutin,
Ve'in liinan leuan päälle,
Päätä palmikon pureksin,
Lettinauhoja nutustin,
Katselin ahon kiviä,
Tietä pitkin tuijottelin;
Keksin marjan mättähältä,
Maasta mansikan havahin,
Oisin marjan maistanunna,
Punaposken poimiellut—
Herra ei ottaa antanunna,
Poika poimia luvannut,
Houkutteli loitommalle,
Ahon viertä alemmaksi,
Siell' ois suurempi marikko,
Siellä mansikat makeimmat!
Otti mun käestä kiinni,
Rantehesta riuhallutti,
Enkä voinut vastustella,
Enkä huutoa hupakko—
Voi, jos oisin vastustellut,
Voi, jos huutanut hupakko!—

Kiiruusti kuletti herra,
Ahneesti ahoa riensi,
Toi mun tuoksu-tuomikkohon,
Lemulehtoon lennähytti—
Riutumus mun rinnan täytti,
Sy'än-alani ahas tunne,
Kun ei päiveä näkynyt
Eikä tuulta tuntununna
Läpi lehväisen lepikon,
Puhki tumman tuomimetsän.—

Heitti mun herra heinikkohon,
Alas painoi pensahasen,
Pimis' päivä, mustui metsä,
Suli sieluni sumuhun–

Vihels' viiasta orihin,
Lepikosta liinaharjan,
Pois katosi puien taaksi,
Ajoi kohta kuuluvista,
Maa jyrisi mennessänsä,
Tanner allani tutisi—
Heitti minut herjatuksi,
Pilatuksi piika raukan,
Viattoman voitetuksi,
Ikipäivin itkettäväks'.

Nousin jällehen jaloille,
Suorin siitä seisoalle,
Tuska tykki tunnossani,
Ahistus povessa painoi,
Peikolta petäjä näytti,
Aavehelta armas koivu—
Enkä itkeä osannut,
Kyynelin kovasta päästä,
Huolistani huojennaita.—

Astelin ylös aholle,
Kohottausin kunnahalle,
Tyhjä tuohinen käessä,
Ontto muisto mielessäni;
Raukeat jalat minulla,
Rinta vielä raukeampi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota,
Katsahin kohen kotia,
Vasten huonetta hupaista,
Sijallaan se siinä seisoi,
Pellon keskestä punoitti—
En ois luullut seisovaksi,
Enkä pystyssä pysyväks'.

Siirtyi silmäni ulomma,
Sattui kirkon salvoksihin—
Korkeena se kohos' siellä,
Ylös ilmoihin yleni,
Kirkkahasti ristit kiilsi,
Pyhäisesti pallot paistoi,
Kello kolmesti kumahti,
Mahtavasti vaski vonkui
Pyhäpäivän päättäjäisiks',
Suuren sunnuntain lopuksi.—

Minä lähin liikkehelle,
Kaarroin tuosta kirkkotielle,
Kansa kirkosta kohisi,
Väki tulvi temppelistä,
Hevot juoksi, joukko huusi,
Kärryt ryskyen rytisi;
Toivoin kuolla kärryn alle,
Kavioihin kaatuvani—
Ei ollut sitä imeistä,
Ohillista armeijasta,
Jok' ois allensa ajanut,
Kavioihin kuolettanut.
Kotia mä kurja kuljin,
Onneton omille teille.

Äiti istuvi ovessa,
Kantajani kynnyksellä,
Rakas lapsi rinnoillansa,
Poika pienoinen povella—
Sanoi mua muistaneensa,
Saarn'-aikana aatelleensa—
Kyseli papin puheita,
Sanasia saarnamiehen—
Mitäs tiesin mä poloinen,
Kuta kurja kertoella
Papin pyhistä puheista,
Saarnan suurista sanoista,
Jonk' oli rippini rikosta,
Synnintyötä saarna-aika—

1884.