Unelma

– Ah, huokasi Angélique, – kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi enää erottaa edes värejä.

Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten, alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi, taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin, hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:

– No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!.. Älkää te koskeko niihin, äiti!

Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti. Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään. Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti. Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan, valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.

Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.

– Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?

– Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa miniatyyreissä.

– Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.

– Odottakaa, minä pujotan silmään.

Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä. Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka hetki.

– Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.

Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse vaimoonsa suunnattuna.

– Minä annan kultaa äidille.

Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin kukkaset.

Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn, jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.

Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat, ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.

Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:

– Oi, hän on teidän näköisenne!

Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.

– Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi

Hubert, joka myös oli lähestynyt.

Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen, kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen pahankurisina hetkinään:

– Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!.. Minä olen ruma, kyllähän sen hyvin tiedän.

Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa ahneen ja tunteettoman tytön osaa:

– Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!.. Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!.. Sen sanon, että toista kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.

Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään, että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä, eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri tuska, että hänen silmänsä vaalenivat.

– Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?

– Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin… Minä olen erinomaisen tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.

– Ettekö siis rakasta työtänne?

– Minäkö!.. Minä en rakasta mitään.

Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.

Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se, ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:

– Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?

– Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä häntä.

Ja Hubertine päätti silloin:

– Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan estä olemasta kohtelias.

Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi! Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.

VII

Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.

Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista. Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.

Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.

Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.

– Angélique… Angélique, kultaseni…

Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.

– Angélique, oletko sairas?

Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys. Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon löysinä riippuvia vaatteitaan.

Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet, jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi. Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.

Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta, hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen, hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.

Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen, ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan, mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti. Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?

Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta. Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja tuottaa onnea ympärilleen.

Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle, kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.

Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta. Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin. Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä, orvokkikimppu huulillaan.

Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti, että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit. Ja sitten hän odotti.

Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista. Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista, ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään. Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.

Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan ikkuna-aukkoon.

– Älkää pelätkö… Se olen minä, minä olen tullut.

Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.

– Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?

– Niin, hirsiä myöten.

Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle sangen vähällä vaivalla.

– Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.

Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys. Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi? Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.

– Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.

Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään, että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt, tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi kuin lapsi.

Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja painui polvilleen kaukana Angéliquesta.

– Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole rakastettu… Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa, ettette te minua rakasta… Olkaa laupias, säästäkää minua…

Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta samalla sangen onnellisena.

– Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua tylysti elämän alhaisista kysymyksistä… Portaissa minä kompastelin. Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin huoneeseen… Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille. Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli, ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta… Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.

– Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen irtireväisty puu… Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi… Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää…

Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt, että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti kätensä.

– Se sai alkunsa jo kauan sitten… Minä näin teidät tässä ikkunassa eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin, saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä… Ja lisäksi te miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan tulisi tuntemaan… Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi, teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne… Ja sitten minä säikytin teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni… Kun tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että se oli teille vastenmielistä… Jos te käsittäisitte, miten onneton ja kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.

Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.

– Oi, kyllä! Muistan, muistan…

Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen kuuli.

– Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä… Ensi iltoina te olitte niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä, samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia… Muistan, kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa… Oi, minä muistan, muistan…

Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli hurmaantuneena.

– Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän kärsimyksestänne!.. Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi. Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa, ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan, jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on… Ja kaikkein pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni! Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?

Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.

Hän kuiski:

– Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko kärsinytkään… Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.

Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.