Unelma

– Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien yläpuolella… Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan historian?

Hubertine hymyili tyynesti.

– Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.

Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa se uudelleen.

Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen, puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää historian. Hervé IV: n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta, lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen, pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan, jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään, Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina Jean IX: een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.

Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia, siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.

– Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon suvun jälkeläinen? kysyi hän.

Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V: n anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni, kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton. Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun perästä.

– Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?

Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.

– Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin surullinen tarina… Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden vanhana, Kaarle X: n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti huikentelevaa elämää … matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä… Paule synnytti pojan ja kuoli.

Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

– Mies poloinen! kuiskasi hän.

– Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on nyt piispa… Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon. Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana… Mutta ikä ja rukoukset lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa luokseen.

Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:

– Monseigneurin poika…

Hubertine päätti kertomuksensa:

– Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut vähintäkään kutsumusta… Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!

– Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.

Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa. Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan. Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan, ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:

– Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon, kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle. Hän alotti jälleen puhelun.

– Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja, jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta, joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä muitten mestarien työntekijöitä… Ja meillä oli vaakunakilvetkin sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla… Ah, se oli kaunista mutta siitä on kauan!

Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten hän jatkoi:

– Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini usein kertoi minulle, kun olin pieni… Kauhea rutto raivosi kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa… Oh, ne olivat mainioita miehiä! Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.

Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän toisti yhä samalla laulavalla äänellä:

– Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli, ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen lilja alkoi vähitellen kukoistaa.

– Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan kanssa… Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi palatsiinsa… Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi maahan… Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi. Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!

Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.

Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:

– Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.

Angélique katsoi häneen iloisesti.

– Äiti, äiti, mitä te puhutte?.. Onko sitten väärin rakastaa kaunista ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä… Te tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin, sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja herrat.

Hubertine kohautti olkapäitään.

– Hupsu!.. Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?

– Miksi en ottaisi!

Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.

– Tietysti, ottaisin minä!.. Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.

Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:

– Angélique on oikeassa.

Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.

– Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.

– Kyllä minä tunnen elämää.

– Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?.. Sinä olet liian nuori, et tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on kaikkivaltias.

– Pahuus, pahuus…

Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.

– Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!.. Ei tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.

Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.

– Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä… Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet maailmaa?

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.

– Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?.. Maailma on täynnä kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi aina… Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian rangaistuiksi… Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin suloinen, ettei se voi olla paha.

Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.

– Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen vaikeampaa… Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt, mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!

– Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.

Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen unelmaansa, jatkoi hän:

– Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään… Onneton, kun naitamme sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja kuuliaisuudessa.

Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.

– Minä odotan, ja hän tulee.

– Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena, herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?.. Hän on kyllin kaunis, jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.

Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.

– Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.

Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen katkonaisella äänellä:

– Ei, ei, minä olin väärässä… Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä… Minä olin väärässä, minä olin väärässä…

Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi. Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.

Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena. Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty, upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi

Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:

– Minä odotan, ja hän tulee.

Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen hymyilevää vakaumustaan.

– Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.

Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää

Angéliquea.

– Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin. Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi, menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista kaulansa.

Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun. Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa ja olla rakastettu ja olla onnellinen!

– Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen, suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä Jeesuksen kanssa?

Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia, pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo, alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti, niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.

Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän vastasi luottavaisen iloisella äänellään:

– Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!