Unelma

– Ah, rakas sielu, puhui hän, – te tunnette meidät, te elätte… Minä olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.

Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.

– Oh, minä tiesin, minä odotin… Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen nähnyt.

Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.

Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.

XIV

Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla, haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä kovinkaan pitkää aikaa.

Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin kaukana tulevaisuudessa.

Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut. Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä. Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti. Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen. Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät vietettäviksi huhtikuun puolivälissä.

Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä. Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman, kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.

Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia, kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa. Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen, satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut. Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun. Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta. Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.

Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina. Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer. Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn. Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.

Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä, sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä. Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.

Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja, oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet. Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi, joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja kultasäihkeisine hiuksineen.

Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä, jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.

Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä; maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko, sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa, jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.

Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna, valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän. Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä, vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään, vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta; perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen iloinen kieltäymyksestään.

Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana »tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten kaavan: Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et Spiritus sancti. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »Benedic, Domine, annulum hunc..» Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki, joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka. Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään. Hän tiesi.

Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien, korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.

Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla, silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse, joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.

Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu, ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen. Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen, vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet, urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.

Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan hän kuoli.

Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan. Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa. Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen paratiisiin.

Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys, pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet, vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut, tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois, luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.