Raha

Myöhemmin kerrottiin, että Gundermann itse oli salaisesti auttanut Saccard'ia saamaan haltuunsa erään vanhan talon rue de Londres'in varrella, joka oli revittävä alas ja jonka tilalle Yleispankin tirehtööri aikoi rakennuttaa sen palatsin, josta hän niin kauan oli uneksinut, sen loistorakennuksen, jossa hänen liikkeensä saisi sopivan huoneuston. Hänen oli onnistunut taivuttaa hallinto antamaan suostumuksensa, ja lokakuun puolivälissä ryhdyttiin töihin.

Peruskiven laskemispäivänä saapui Saccard neljän ajoissa sanomalehden toimistoon odottamaan Jantrou'ta, joka oli mennyt muutamiin ystävällisiin lehtiin viemään selostusta peruskiven laskemisjuhlallisuuksista, ja siellä otti hän vastaan vapaaherratar Sandorff'in. Tämä oli kysynyt Jantrou'ta ja oli sitten, ikäänkuin sattumalta, tavannut tirehtöörin, joka kohteliaasti suostui antamaan hänelle kaikki hänen haluamansa tiedot ja vei hänet omaan yksityishuoneeseensa käytävän päähän. Ja siellä vapaaherratar ensi yrityksellä lankesi hänen kaulaansa, ikäänkuin hän jo ennakolta olisi ollut varma, että niin tulisi käymään.

Mutta nyt sattui sellainen onnettomuus, että Carolinella sinä päivänä oli asiaa Montmartren kaupunginosaan ja hän tuli toimistoon. Hän tuli usein sinne antaakseen Saccard'ille jonkun tiedon tai vain kertomaan uutisia. Muuten tunsi hän Dejoie'n, jolle hän oli hankkinut paikan siellä, ja pysähtyi aina juttelemaan hänen kanssaan. Sinä päivänä ei hän ollut tavannut tätä eteisessä, hän astui senvuoksi käytävään ja kohtasi siellä Dejoie'n, joka juuri palasi Saccard'in yksityishuoneen ovelta, missä hän oli tapansa mukaan kuunnellut. Kuunteleminen oli muuttunut hänelle suorastaan sairaudeksi, hän kulki kuin kuumeessa, painoi korvansa jokaiselle ovelle onkiakseen pörssiuutisia. Mutta tällä kertaa oli hän kuullut sellaista, mikä saattoi hänet hämilleen, ja hän hymyili outoa hymyä.

"Hän on sisällä, eikö totta?" sanoi Caroline aikoen mennä hänen ohitseen.

Dejoie oli pysäyttänyt hänet, hän seisoi hämillään ja änkytti ehtimättä löytää hätävaletta.

"Kyllä, kyllä hän on, mutta te ette saa mennä sisälle."

"Mitä se merkitsee, enkö minä saa mennä sisälle?"

"Ette, hänen luonaan on eräs rouvashenkilö."

Caroline vaaleni, ja Dejoie, joka ei tiennyt hänen suhteestaan Saccard'iin, vilkutti silmää ja selitti merkitsevin ilmein, minkälainen asia oli kysymyksessä.

"Kuka rouvasihminen?" kysyi Caroline käskevällä äänellä.

Dejoie'lla ei ollut mitään syytä salata nimeä häneltä, joka oli hänen hyväntekijättärensä. Hän kuiskasi Carolinen korvaan:

"Vapaaherratar Sandorff! Oh, hän on kai jo kauan liehitellyt herran ympärillä."

Caroline-rouva seisoi hetken liikkumattomana. Pimeässä käytävässä ei voinut havaita, miten kalpea hän oli. Hän oli tuntenut ankaraa tuskaa tämän odottamattoman iskun johdosta, hän ei muistanut koskaan kärsineensä niin kauheasti. Mitä hänen tuli tehdä? Avatako ovi, heittäytyä tuon naisen kimppuun ja toimeenpanna häväistysjuttu?

Ja seistessään siinä aivan tahdotonna ja menehtyneenä, kuuli hän Marcelle'n iloisen äänen. Pikku rouva tuli miestään hakemaan. Hän oli hiljan tutustunut Carolineen.

"Tekö, rouvaseni? Voitteko ajatella, me menemme teatteriin tänä iltana. Oh, se on kokonainen juttu, se ei saa tulla kalliiksi. Mutta Paul on löytänyt pienen ravintolan, jossa me syömme päivällistä frangi seitsemänkymmentäviisi hengeltä."

Samassa saapui Jordan ja keskeytti vaimonsa nauraen:

"Kaksi ruokalajia, neljännespullo viiniä ja leipää niin paljon kuin haluttaa."

"Ja sitten otamme me ajurin kotimatkalle", jatkoi Marcelle, "on niin hauskaa tulla kotiin myöhään. Illalla olemme rikkaita, me ostamme tullessamme frangin mantelileivoksen. Suuri juhla … huristeluja!"

Ja hän lähti miehensä käsivarteen nojaten, iloisena ja onnellisena. Caroline, joka oli saattanut heitä eteiseen, kykeni taas hymyilemään väsynyttä, elotonta hymyä:

"Kas niin, huvitelkaa nyt oikein perinpohjaisesti", sanoi hän vapisevin äänin.

Sitten hänkin meni. Hän rakasti Saccard'ia, häneen oli isketty haava, jota hän ei tahtonut näyttää.

VII

Kaksi kuukautta sen jälkeen, eräänä leppoisana harmaana marraskuun iltapäivänä meni Caroline heti aamiaisen jälkeen veljensä huoneeseen ryhtyäkseen työhön. Hamelin, joka nyt oli Konstantinopolissa syventyneenä suureen rautatiekysymykseen, oli pyytänyt sisartaan tarkastamaan hänen muistiinpanonsa heidän ensimäiseltä matkaltaan ja kirjottamaan eräänlaisen selonteon, joka tulisi olemaan historiallisena katsauksena; neljäntoista päivän ajan oli hän koettanut syventyä tähän työhön.

Huomattuaan niin odottamatta Saccard'in suhteen vapaaherratar Sandroff'iin oli hän tarvinnut koko itsehallitsemiskykynsä vastustaakseen kiusausta vakoilla ja saada tietää enemmän. Hän ei ollut tuon miehen vaimo, hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi näyttämällä mustasukkaisuuttaan ja aikaansaamalla häväistysjuttua, ja kaikista pahinta oli, ettei hänellä ollut voimaa katkaista suhdettaan Saccard'iin. Hänen oli onnistunut hillitä itsensä, vaieta, olla tyyni ja iloinen, mutta koskaan ei hänen ollut tarvinnut käyttää siinä määrin itsehillitsemiskykyään.

Saccard näytti muuten elävän aivan kuin ennenkin: aamupäivisin oli hän johtajatoimissaan, aamiaisen jälkeen meni hän pörssiin, ja iltasin oli hänellä päivälliskutsuja ja kemuja – huvitteluja teatterinaisten kanssa, joille Caroline ei ollut mustasukkainen. Ja kuitenkin hän tunsi että jokin seikka ei ollut ennallaan, tunsi että Saccard omisti jollekin sen ajan, joka ennen oli kuulunut hänelle itselleen; silloin hän tietysti kohtasi tuon naisen, hän ei halunnut tietää missä. Se saattoi hänet epäileväksi ja levottomaksi, hän alkoi taas vasten tahtoaan "leikkiä poliisia", kuten hänen veljensä oli leikillä sanonut, alkoi tarkkaavasti seurata Yleispankin liikeasioita, joitten valvonnasta hän tykkänään oli lakannut, niin suuri oli hänen luottamuksensa Saccard'iin jonkun aikaa ollut. Hän huomasi nyt ikäväkseen muutamia säännöttömyyksiä. Mutta hän ei voinut täydellä todella tarttua asioihin käsiksi, sillä enemmän vielä kiinnitti hänen ajatuksiaan Saccard'in uskottomuus, tuo kavallus, johon hän halusi suhtautua kylmästi, mutta joka sittenkin oli vähällä kiduttaa hänet hengiltä.

Vihdoinkin Caroline-rouva rauhottui ja hän oli taas istunut työnsä ääressä kymmenkunta minuuttia, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että Charles-kuski, joka eilen oli erotettu palveluksesta, välttämättä tahtoi puhutella häntä. Saccard itse oli ottanut hänet palvelukseen, mutta hän oli menettänyt paikkansa varastettuaan kaurakaupassa. Caroline epäili, mutta suostui sitten ottamaan hänet vastaan.

Charles oli pitkä, kaunis mies, kasvot sileiksi ajetut, ja hänen käytöksensä oli varmaa ja rehtevää, joka aiheutti, että naiset juoksivat hänen jälessään.

"Kysymys on niistä kahdesta paidasta", sanoi hän verrattain häpeämättömällä äänellä, "jotka pesijätär on hävittänyt ja joita hän kieltäytyy maksamasta. Rouvan mielestä ei kai ole kohtuullista, että minun täytyy kärsiä sellainen vahinko. Ja koska rouva on edesvastuussa pesijättärestään, pyydän 15 frangin korvausta."

Caroline-rouva oli sangen tarkka kaikissa sellaisissa talouskysymyksissä. Kenties olisi hän kuitenkin maksanut nuo 15 frangia välttääkseen riitaa, mutta häntä harmitti tuon miehen hävyttömyys, miehen, joka eilen oli erotettu epärehellisyytensä vuoksi.

"Minä en ole teille velkaa mitään, enkä anna sou'takaan. Herra on kertonut minulle kaikki ja jyrkästi kieltänyt minua suostumasta teidän vaatimuksiinne."

Charles astui askeleen eteenpäin uhkaavan näköisenä.

"Vai niin on herra sanonut? Sen voin arvatakin. Muuten oli se hyvin tuhmasti tehty herralta ja nyt saamme hauskaa. En ole niin tyhmä, etten olisi huomannut, ettei rouva ole hänen ainoa ystävänsä…"

Caroline nousi punastuneena, valmiina ajamaan hänet ovesta ulos. Mutta Charles ei antanut hänelle aikaa siihen, vaan jatkoi vielä lujemmalla äänellä:

"Ja ehkä teitä huvittaa tietää, minne herra menee neljän ja kuuden välillä kolme, neljä kertaa viikossa, kun hän tietää tapaavansa naisensa yksin."

Caroline oli äkkiä kalvennut, kaikki veri virtasi hänen sydämeensä. Hän viittasi kiivaasti, että toinen vaikenisi, hän ei tahtonut tietää sitä, minkä hän kahden kuukauden aikana oli aavistanut.

"Minä kiellän teitä…"

Mutta Charles'in ääni voitti.

"Vapaaherratar Sandorff'in luo. Herra Delcambre on hänen rakastajansa ja saadakseen häiritsemättä tavata häntä on hän vuokrannut vapaaherrattarelle pienen huoneuston melkein Caumartin ja Saint-Nicolas-katujen kulmassa, talossa, jossa on hedelmäkauppa. Ja herra käy siellä kun sopii…"

Caroline oli ojentanut kätensä soittokelloon käskeäkseen heittää miehen ulos, mutta hän olisi epäilemättä jatkanut palvelusväen läsnä ollessakin.

"Minulla on hyvä ystävä talossa, Clarisse, kamarineitsyt, ja hän on nähnyt heidät yhdessä, hänet ja hänen rakastajattarensa, ja siellä tapahtuu sangen siivoja…"

"Vaikene toki, kurja! Tuossa on 15 frangianne!"

Ja tehden kuvaamatonta halveksimista osottavan liikkeen ojensi Caroline hänelle rahat; hän huomasi, että vain sillä tavoin voi päästä eroon miehestä. Charles muuttui heti kohteliaaksi.

"Minä tahdon rouvalle vain pelkkää hyvää. Talo, jossa on hedelmäkauppa. Sisäänkäynti pihan puolelta. Tänään torstaina klo 4 voi rouva heidät yllättää."

Caroline työnsi hänet ovelle saamatta sanaa suustaan.

"Sitäkin suuremmalla syyllä, koska rouva tänään voi nähdä jotain oikein hauskaa. Muuten ei Clarisse luonnollisestikaan voi jäädä sellaiseen siveettömään pesään. Ja kun siellä on ollut sellainen siivo herrasväki, tahtoo hän kernaasti jättää heille pienen muiston, vai kuinka? Hyvästi, rouva."

Vihdoinkin oli Caroline yksin. Hän ymmärsi mikä Saccard'ia uhkasi. Tuskaisesti huoaten painoi hän päänsä käsiinsä ja vihdoin pääsivät valtoihinsa kyyneleet, jotka niin kauan olivat olleet tukahuttaa hänet.

Clarisse, laiha vaaleahiuksinen tyttö, oli aivan yksinkertaisesti kavaltanut emäntänsä, tarjoutunut näyttämään Delcambre'lle, kuinka vapaaherratar piti häntä narrinaan ja kohtasi usein toisen miehen hänen maksamassaan huoneustossa. Hän oli aluksi pyytänyt 500 frangia, mutta ahne kun oli, täytyi hänen pitkän kaupanhieroman jälkeen tyytyä 200 frangiin, jotka hän saisi avattuaan oven Delcambre'lle. Tässä talossa oli hänellä ollut rakkauskohtauksia Charles'in kanssa ja hän juuri oli suositellut tätä Saccard'ille erinomaisen siivona ja luotettavana palvelijana. Kun Charles nyt oli erotettu paikastaan, tahtoi tyttö auttaa häntä kostamaan, semminkin kun paronitar oli äreä häntä kohtaan ja hänellä oli tiedossa toinen paikka, jossa hän saisi 5 frangia enemmän palkkaa kuussa. Aluksi oli Charles tahtonut kirjottaa Sandorff'ille, mutta Clarissen mielestä oli sekä hauskempaa että tuloksekkaampaa antaa Delcambre'n yllättää rikolliset. Ja nyt oli kaikki valmiina suurta teatterinäytäntöä varten.

Kello neljän aikaan, kun Saccard saapui, oli vapaaherratar Sandorff jo siellä; hän loikoi leposohvalla takkavalkean ääressä. Hän oli aina täsmällinen, sillä hän oli tottunut liikeasioihin ja tiesi, mitä aika maksoi. Hän jutteli pörssiasioista, houkutteli Saccard'ilta tietoja, ja kun häntä viime aikoina, sen jälkeen kuin hän oli antautunut suhteeseen Saccard'in kanssa, oli seurannut onni keinottelussaan, piti hän viimemainittua jonkunlaisena taikakaluna, joka otetaan maasta ylös ja jota suudellaan, ainoastaan sen vuoksi että se aina tuottaa onnea.

Tuskin oli Saccard astunut sisään, kun Delcambre nousi vaunuista. Yliprokuraattori Delcambre, keisarin henkilökohtainen ystävä ja mies, joka oli tiellä ministeriön jäseneksi, oli laiha, keltaihoinen, pitkäkasvuinen mies, hänellä oli sileäksi ajellut ryppyiset posket. Hänen suuri kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen taipumattoman ankaruuden leiman, ja kun hän nousi ylös rappusia väsynein askelin kuten tavallisesti, oli hänellä sama kylmä ilme kuin istuessaan oikeudessa. Kukaan ei häntä tuntenut talossa. Hän ei koskaan tavannut tulla ennen pimeää.

Clarisse odotti häntä pienessä eteisessä.

"Ehkä herra on hyvä ja seuraa minua, mutta elkää missään tapauksessa kolistelko."

Delcambre epäili; miksi ei hän astuisi sisään ovesta, joka johti suoraan makuuhuoneeseen? Mutta Clarisse selitti kuiskaavalla äänellä, että ovi oli reikelissä, se täytyisi murtaa, ja sillä aikaa voisi paronitar löytää jonkun pakotien. Hänellä oli toinen tuuma. Hänen huoneensa oli erään nykyään käyttämättömän oven kautta yhteydessä pukeutumishuoneen kanssa, jota erotti makuuhuoneesta ainoastaan oviaukko. Vapaaherratar odotti varmaankin kaikista vähimmin yllätystä siltä taholta.

"Herra voi luottaa minuun."

Tyttö livahti puoliavoimesta ovesta ja jätti Delcambre'n seisomaan yksinään palvelustytön huoneeseen, jossa oli korjaamaton vuode ja pesuvati täynnänsä likaista vettä; kirstunsa oli Clarisse jo aamulla vienyt pois ollakseen valmis lähtemään heti suuren kohtauksen perästä. Nyt tuli hän takaisin ja sulki varovaisesti oven jälessään.

"Herran täytyy vielä hiukan odottaa; he juttelevat."

Delcambre alkoi vähitellen menettää kärsivällisyytensä, vasen poski alkoi hermostuneesti värähdellä ja veri nousi päähän.

"Antaa nyt jo tulla lopun", sammalsi hän tietämättä mitä sanoi, ja hänen kätensä vapisivat kuin vilusta.

Mutta kun Clarisse, joka taas oli kadonnut, tuli jälleen takasin, pani hän sormen huulilleen ja pyysi häntä kaiken nimessä olemaan levollinen.

"Minä vakuutan, herra, että on parasta odottaa vielä hiukan."

Delcambre tunsi äkkiä polvensa niin heikoksi, että hänen täytyi istuutua sängyn syrjälle. Huoneessa oli pimeä. Kamarineiti kuunteli ovella. Delcambre'n korvissa suhisi, hän luuli kuulevansa kokonaisen armeijan marssin tahdin.

Vihdoin tunsi hän Clarisse'n käden kainalossaan. Hän ymmärsi, mitä tyttö tarkotti ja pisti hänelle kirjekuoren, jossa oli luvatut 200 frangia. Tyttö kulki edellä, veti verhon syrjään, tyrkkäsi prokuraattorin makuuhuoneeseen ja sanoi:

"Siinä ne nyt ovat!"

Ja Delcambre näki edessään vapaaherrattaren ja Saccard'in enemmän kuin puolialastomina ja asennossa, joka ei jättänyt sijaa pienimmällekään epäilykselle heidän suhteensa laadusta.

"Roisto!" sammalsi Delcambre, joka vaivoin sai sanan suustaan. "Roisto!

Roisto!"

Hänen oli mahdotonta löytää toista sanaa ja hän toisti tuota yhtä lakkaamatta ja pudisteli nyrkkiään Saccard'in nenän edessä.

"Sika!" kirkui hän. "Sika! Näissä huoneissa, joista minä maksan. Te olette minun luonani, senkin sika! Ja tuo nainen kuuluu minulle, te olette sika ja varas!"

Saccard ei pahastunut, hän olisi tahtonut rauhottaa toista, mutta sana "varas" loukkasi häntä.

"Herrani", vastasi hän, "jos haluaa pitää rakastajattarensa yksinomaisuutenaan, ei pidä häneltä kieltää hänen tarpeitaan."

Tämä viittaus Delcambre'n ahneuteen saattoi hänet järjiltään. Hänen muotonsa muuttui, hän tuli sinipunaiseksi, kaikki eläimellinen kohosi hänessä äkkiä pinnalle, koko hänen arvokkuutensa katosi ja hän kirkui:

"Tarpeitaan! Tarpeitaan! Hän tarvitsee vain katuojan, mokoma huora!"

Hän teki niin uhkaavan liikkeen vapaaherratarta kohti, että tämä vetäytyi takaperin, pelästyksestä kuolemankalpeana.

Saccard astui rohkeasti heidän väliinsä.

"Aiotteko lyödä häntä?"

Molemmat miehet seisoivat vastakkain.

"Kas niin, herraseni", sanoi Saccard, "tästä täytyy tulla loppu.

Emmehän me voi seistä tässä riitelemässä kuin kaksi kuorma-ajuria.

Niin, totta on, että minä olen vapaaherrattaren rakastaja, ja jos te olette maksaneet nämä huonekalut, olen minä puolestani suorittanut…"

"Mitä?"

"Koko joukon muita asioita, esimerkiksi erään vanhan velan, 10,000 frangia Mazaud'ille, johon te olitte jyrkästi kieltäytynyt antamasta rahoja. Minulla on yhtä hyvä oikeus kuin teilläkin. On mahdollista, että olen sika, mutta varas – ei kiitos! Sen sanan saatte ottaa takasin!"

Delcambre kirkui raivoissaan:

"Te olette rosvo ja minä lyön teitä kalloon, jollette heti suoriudu tiehenne!"

Mutta nyt alkoi Saccard'kin kiivastua.

"Ei, kuulkaapas, tämä menee jo liian pitkälle. Minä menen, jos minua haluttaa. Ette te voi pelottaa minua, ukkoseni!"

Ja kun hän oli saanut vaatteensa järjestykseen, jatkoi hän päättäväisesti:

"Nyt olen minä valmis ja nyt jään minä tänne."

Delcambre oli vähällä tukehtua, hän läheni Saccard'ia kuohuen raivosta.

"Kirottu sika, etkö lähde tiehesi!"

"En niinkauan kuin sinä olet täällä, vanha hylky!"

"Minä annan sinulle korvapuustin!"

Molempien miesten raivotessa istui vapaaherratar tuolille odottamaan, että jompikumpi heittäisi ulos toisen. Hän oli jo tyyntynyt ja ajatteli tulevaisuutta; ainoa seikka, mikä häntä kiusasi, oli se, että Clarisse seisoi oviaukon takana koko tämän kohtauksen todistajana. Hän oli nähnyt tämän pistävän esiin päänsä virnuillen mielihyvästä kuullessaan herrojen lausuvan sellaisia roskaisia sanoja, ja molemmat naiset vaihtoivat liekehtivän katseen, vapaaherratar puolialastomana ja häpeissään, piika jäykkänä ja täsmällisenä kunniallinen sileä kaulus kaulassaan.

Mutta Saccard oli myöskin nähnyt Clarissen. Tehdäkseen asiasta pikaisen lopun huusi hän:

"Clarisse, tule tänne! Avaa ovet ja akkunat, niin että koko talo ja kansa kadulla saa kuulla! Herra yliprokuraattori haluaa, että hänen läsnäolonsa täällä tulisi tunnetuksi, ja sen ilon me voimme suoda hänelle."

Delcambre kalpeni nähdessään Saccard'in menevän akkunaan ja tekevän liikkeen, ikäänkuin aikoisi hän sen avata. Tuo kauhea mies saattoi panna täytäntöön uhkauksensa, hän ei pelännyt häväistysjuttua.

"Äh, sinä roisto!" mutisi korkea virkamies. "Sovitte hyvin yhteen, sinä ja tuo portto, ja saat kernaasti pitää hänet."

"Aivan oikein, luiki vain tiehesi! Kukaan ei teitä täällä kaipaa. Nyt tulevat ainakin hänen laskunsa maksetuiksi, eikä hänen tarvitse itkeä tästälähin rahoja. Kenties saan luvan tarjota teille raitiotielipun, herra yliprokuraattori."

Delcambre pysähtyi hetkeksi pukeutumishuoneen kynnykselle kuullessaan tämän viimeisen soimauksen. Hänen kasvoilleen oli taas palannut arvokas ja ylimielinen ilme, hän ojensi kätensä ylpeästi Saccard'ia kohti:

"Vannon, että saatte kalliisti maksaa tämän. Minä kyllä tapaan teidät herra … varokaa itseänne!"

Sitten hän katosi ja hänen jälessään kuului hameen kahina; kamarineitsyt pakeni peläten seurauksia ja nauraen näkemäänsä kohtausta.

Saccard oli vielä sangen kiihottunut, hän sulki kaikki ovet, tuli sen tehtyään takasin makuuhuoneeseen, missä vapaaherratar istui kuin naulattuna tuolillaan. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin huoneessa, työnsi takkaan putoamassa olevan kekäleen ja huomasi lopulta vapaaherrattaren, joka istui yhtä kevyissä pukimissa kuin ennenkin. Hän sanoi hyvin kohteliaalla ja täsmällisellä äänellä:

"Pukeutukaa, rakas ystävä, elkääkä olko levoton. Onhan se harmillista, mutta ei itse asiassa merkitse mitään. Tapaamme täällä ylihuomenna päästäksemme yksimielisyyteen siitä, miten on meneteltävä. Nyt täytyy minun lähteä, minulla on kohtaus Huret'in kanssa."

Hän heitti hyvästit vapaaherrattarelle ja huusi eteisestä:

"Muistakaa kaikessa tapauksessa, ettette tee tuhmuuksia, jos ostatte italialaisia: ei ilman palkkiota!"

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui, istui Caroline pää kirjotuspöydän varassa ja nyyhkytti. Kuskin raa'an paljastuksen perästä ei hän enää voinut epäilläkään, etteikö Saccard häntä pettänyt, ja tämä varmuus herätti hänen sielussaan kaikki vanhat epäilykset ja pelot, jotka hän oli tahtonut haudata sielunsa pohjaan. Hän oli tehnyt väkivaltaa itselleen, pakottanut itsensä toivorikkaaksi ja luottavaiseksi Yleispankkiin nähden; sokean rakkautensa vuoksi oli hänestä tullut kanssarikollinen kaikissa yrityksissä. Senvuoksi vaivasi häntä nyt omatunto sen rauhottavan kirjeen johdosta, jonka hän oli kirjoittanut veljelleen kohta viimeisen yleisen yhtiökokouksen jälkeen; sillä nyt, kun mustasukkaisuus oli repinyt siteen hänen silmiltään, huomasi hän, että väärinkäytökset jatkuivat suuressa mitassa. Ja Saccard yksin oli syyllinen tähän. Caroline vapisi yrittäessään mitata tämän rahaihmisen sielun syvyyttä, jossa toinen varjo peitti toisen. Mutta ei näitten kipeitten kohtien huomaaminen ja levottomuus tulevan romahduksen johdosta purkanut hänen tuskaansa kyyneleihin, päinvastoin se olisi nostanut hänet vastarintaan ja taisteluun, sillä hän oli taisteluluonne. Ei, hän itki ja nyyhkytti kuin sairas lapsi, koska hän rakasti Saccard'ia ja tiesi että tämä juuri oli toisen naisen luona.

"Oi, jumalani", sammalsi hän ääneensä, "ei minulla ole enemmän ylpeyttä!

Miksi en minä voi tehdä mitä tahdon!"

Samassa kuuli hän hämmästyksekseen äänen pimeässä huoneessa. Maxime, joka oli tottunut kulkemaan talossa missä halusi, oli juuri astunut huoneeseen.

"Mitä tämä tahtoo sanoa? Istutteko täällä pimeässä itkemässä?"

Caroline, hämmästyneenä odottamattomasta yllätyksestä, koetti hillitä nyyhkytyksiään ja Maxime jatkoi:

"Pyydän anteeksi, luulin, että isä oli tullut kotiin pörssistä. Muuan tuttavani rouvashenkilö haluaisi hänet luokseen päivälliselle."

Samassa toi palvelija lampun ja poistui asetettuaan sen pöydälle.

"Ei mitään, olen vain hiukan pahoinvoipa … enhän minä juuri tapaa olla hermostunut."

Hänen kyyneleensä olivat kuivuneet, hän suoristui ja hymyili sitten, rohkeana ja urhoollisena kuten tavallista. Nuori mies katsoi häneen hetken, hän huomasi että Caroline oli vielä sekä nuori että kaunis. Hän muisti isänsä ja kohotti olkapäitään sääliväisesti halveksien.

"Hän on aiheuttanut teille nuo kyyneleet, eikö totta?"

Caroline aikoi kieltää, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hänen silmänsä täyttyivät taas kyynelillä.

"Sanoinhan minä teille, Caroline-rouva, että teillä oli liian hyvät ajatukset isästä, ja että hän palkitsisi teidät kiittämättömyydellä. Välttämättömyyden pakosta oli hän pettävä teidätkin!"

Caroline muisti sen päivän, jolloin hän oli lainannut Maxime'lta 2,000 frangia ostaakseen Victorin vapaaksi. Eikö Maxime ollut silloin luvannut olla suora, jos hän haluaisi kysyä jotain? Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada tietää koko menneisyys?

Mutta kuulustelu oli hänelle vastenmielinen; hän osotti haluavansa toisen puheenaineen.

"Minä olen yhä teille velkaa 2,000 frangia", sanoi hän. "Ettehän liene suutuksissannc minulle, kun annan teidän odottaa niin kauan?"

Maxime teki liikkeen, ikäänkuin tahtoen sanoa, että hänen puolestaan sai maksu viipyä kuinka kauan tahansa. Sitten sanoi hän äkkiä:

"A propos … pikku veljeni, villipenikka?"

"Hän tuottaa minulle vain surua, en ole vielä sanonut mitään isällenne. Tahtoisin niin mielelläni siistiä hiukan tuota pikku olentoa, että hänestä voisi pitää."

Maxime'n nauru pelästytti häntä, ja kun hän katsahti nuoreen mieheen kysyvin katsein, sanoi tämä:

"Luulen, että taaskin hankitte itsellenne tarpeettomia huolia. Isä ei ymmärrä tunteitanne. Hänellä on ollut niin paljon kotihuolia."

"Tehän kadotitte äitinne aivan pienenä?"

"Niin, tuskin muistankaan häntä. Minä kävin vielä Plassans'in koulua, kun hän kuoli Parisissa. Enoni, tohtori Pascal, on pitänyt sisareni Clotilde'n, jonka olen tavannut ainoastaan yhden kerran viimeisten vuosien kuluessa."

"Mutta isänne meni uusiin naimisiin?"

Maxime ajatteli hiukan, ennenkuin antautui tähän uuteen aineeseen.

Hänen kirkkaissa silmissään välähti varjo.

"Aivan niin, erään virkamiehen tyttären kanssa – Renée oli hänen nimensä – hän ei ollut minulle äiti, vaan pikemmin ystävätär."

Sitten istuutui hän tuttavallisesti Carolinen viereen ja jatkoi:

"Katsokaas, täytyy ymmärtää isää. Ei hän ole parempi kuin monet muutkaan. Mutta hänen lapsensa, vaimonsa, koko hänen ympäristönsä on hänelle vasta toisessa sijassa, liikeasioitten jälkeen. Hän ei rakasta rahaa kuin saiturit kootakseen sitä kasoihin ja kätkeäkseen kellariin. Ei, hän antaa virrata sen kaikille tahoille, sillä hän pitää arvossa kaikkia nautintoja, loistoa, huveja, mahtia, jotka voi raha hankkia. Se on veressä. Hän möisi meidät kaikki – teidät, minut jos löytyisi ostaja. Ja kaiken tämän tekee hän tiedottomasti, ylimielisesti, sillä hän on todellinen runoilija, miljonien runoilija, jos niin saan sanoa – niin rajattoman mielettömäksi ja tunnottomaksi hän tulee, kun saa koskea kultaan – niin, hän on rosvo suurin piirtein."

Hän lausui Carolinen omia ajatuksia ja tämä nyökkäsi kuullessaan Maxime'n sanoja. Oh, raha, raha, joka myrkytti, saastutti kaiken, karkotti hyvän, hellän, uhrautuvan rakkauden! Raha yksin on suuri rikollinen, kaiken julmuuden, inhimillisen alennuksen aihe. Jos Caroline'lla olisi ollut voimaa samassa määrässä kuin tahtoa, olisi hän silmänräpäyksessä hävittänyt rahan mailmasta, polkenut kantapäällään murskaksi pahan pään pelastaakseen ihmiskunnan terveyden.

"Ja niin meni isänne uusiin naimisiin?" toisti hän hetken kuluttua; hänen äänensä oli hiukan masentunut, ikäänkuin hän olisi hämärästi muistanut joitakin merkillisiä juttuja tästä hänen toisesta avioliitostaan.

Missä ja milloin oli hän kuullut puhuttavan tuosta Renée'stä? Eikö tämä avioliitto ollut ollutkin vain häpeällinen kauppa? Ja sitten oli rikos hiljaa hiipinyt hänen kattonsa alle, ollut siellä siedetty vieras … hirmuinen avioliittorikos, joka johti sukurutsaan?

"Renée", jatkoi Maxime sangen tukahutetulla äänellä, ikäänkuin hän olisi vasten tahtoaan ollut pakotettu puhumaan, "oli vain muutamia vuosia vanhempi minua…"

Hän katsoi ylös, tarkasti Caroline-rouvaa, ja äkkiä valtasi hänet vastustamaton tarve uskoutua tälle naiselle, joka hänen mielestään oli niin puhdas ja järkevä. Hän kertoi Caroline'lle koko tarinansa, ei yhtäjaksoisesti vaan palottain, epätäydellisinä, ikäänkuin vastentahtoisina tunnustuksina, jotka Caroline'n itsensä täytyi muodostaa kokonaisuudeksi. Oliko se vanhaa kaunaa isää kohtaan, jonka hän nyt päästi irralleen, tuo kilpailu joka oli tapahtunut heidän välillään ja joka vielä tänä päivänä teki heidät vieraiksi toisilleen? Hän ei syyttänyt isäänsä, ei näyttänyt voivan suuttua, mutta hänen naurunsa kaikui ivallisena, hän puhui noista inhottavista asioista salaisella vahingonilolla, koska lika sattui samalla isäänkin.

Ja niin sai Caroline tietää koko tuon siivottoman jutun: kuinka Saccard oli myynyt nimensä rahasta, nainut vietellyn tytön, kuinka hän mielettömällä tuhlauksellaan oli kiihottanut sairaan lapsirukan intohimoja, ja kuinka hän, myöskin rahojen vuoksi, saadakseen vaimonsa allekirjoituksen, oli ollut olematta näkevinään rikollista suhdetta vaimonsa ja poikansa välillä. Ja kun Caroline huomasi Saccard'in paljastetuksi koko pirullisessa suuruudessaan, kauhistui hän ja jäytyi ajatellessaan, että hänkin oli langennut saman villipedon uhriksi niin monen muun jälkeen!

"Niin, niin on asianlaita", sanoi Maxime lopuksi. "Olen pahoillani puolestanne, mutta teidän ei pidä rikkoa suhdettanne isän kanssa ilman muuta. Se olisi minusta sangen ikävää, sillä kaikessa tapauksessa joutuisitte kärsimään te, eikä hän. Ymmärrättekö nyt, miksi minä en tahdo lainata hänelle sou'takaan?"

Kun Caroline ei vastannut, nousi hän ja loi silmäyksen peiliin kauniin miehen värähtämättömällä rauhallisuudella, miehen, joka aina tietää olevansa moitteeton. Sitten palasi hän Carolinen luo.

"Eikö totta, sellaiset esimerkit tekevät ihmisen vanhaksi ennen aikojaan. Minä vakiinnuin heti, nain nuoren tytön, joka oli sairaloinen ja kuoli aikaisin. Ja voin vannoa, etten nyt enää voisi tehdä sellaisia tyhmyyksiä. En, mutta … isä! Hän on parantumaton, sillä hänellä ei ole käsitystäkään moralista."

Hän tarttui Carolinen käteen, piti sitä hetken omassaan ja tunsi, että se oli aivan kylmä.

"Niin, minä menen, koska ei isä tule. Kas niin, elkää nyt olko pahoillanne! Minä luulin teitä niin voimakkaaksi. Ja te voitte kiittää minua: typerintä mailmassa on antaa pettää itseään!"

Hän oli jo menossa, mutta kääntyi ovella ja sanoi nauraen:

"Unohdin erään asian: sanokaa hänelle että rouva Jeumont haluaa nähdä hänet luonaan päivällisellä. Ja kai tiedätte, rouva Jeumont, joka on ollut keisarin luona yhden yön 100,000 frangista. Elkää pelätkö, niin hullu kuin isäukko onkin, toivon kuitenkin, ettei hän maksa rakastajattarilleen niin kallista hintaa."

Yksin jäätyään istui Caroline-rouva hetken liikkumattomana, masentuneena, tuijottaen lamppuun, joka valasi suurta, hiljaista huonetta. Hän näki nyt Saccard'in sellaisena kuin hän todella oli, näki selvästi tuon raha ihmisen sieluun. Tämä oli jakanut vaimonsa poikansa kanssa, myynyt poikansa, myynyt vaimonsa, myynyt kaiken, mikä oli joutunut hänen käsiinsä; hän oli myynyt itsensäkin, ja hän olisi myyvä hänetkin, myyvä oman veljensä, lyövä rahaa heidän sydämistään ja aivoistaan. Oh, raha, kauhea raha, joka pilaa ja pettää!

Caroline nousi kiivaasti. Ei, ei, tämä oli inhottavaa, tästä täytyi tulla loppu, hän ei voinut kauemmin olla yhdessä tuon miehen kanssa. Hän olisi voinut antaa anteeksi Saccard'in uskottomuuden, mutta hänen likainen menneisyytensä herätti voittamattoman inhon, ja hän vapisi ajatellessaan, mitä mahdollisia rikoksia hän vielä saattaisi tehdä tulevaisuudessa. Hänellä oli vain yksi keino, lähteä heti, ellei halunnut itse alentua lokaan ja sortua raunioihin. Ja hänet valtasi halu päästä kauaksi, kauaksi pois, hakea käsiin veljensä Itämailta, ei niin paljon varottaakseen häntä, kuin itse täältä paetakseen. Matkustaa, matkustaa heti! Kello ei ollut vielä kuutta, hän voisi ehtiä Marseille'n pikajunaan, joka lähti 7.55. Ainoastaan hiukan liinavaatteita ja yksi puku matkalaukkuun ja hän olisi valmis. Hän katsahti kirjoituspöydälle, selostukseen, joka oli tekeillä, ja hän pysähtyi hetkeksi. Mitäpä hyödyttäisi ottaa mukaansa sitä? Kaikkihan kumminkin kukistuisi, sillä oli rakennettu hiedalle. Hän alkoi kuitenkin järjestellä papereita ja muistiinpanoja aivan koneellisesti, kuin järjestystä rakastava perheenäiti, joka ei tahdo että hänen jälkensä osottavat epäjärjestystä, tähän työhön kului muutamia minuutteja, ensimäinen kuumuus jäähtyi. Hän oli aivan tyyni ja hillitty katsellessaan viimeisen kerran huonetta, ennenkuin jätti sen ainaiseksi.

Samassa astui palvelija sisään tuoden joukon sanomalehtiä ja kirjeitä. Caroline katseli päällekirjotuksia ja löysi kasasta kirjeen veljeltään, se oli hänelle. Kirje oli lähetetty Damaskuksesta, missä Hamelin nyt oleskeli Beirut'ista suunniteltua haararataa tutkimassa. Ensialuksi silmäili hän sen läpi pikipäin seisoallaan ja päätti lukea tarkemmin junassa. Mutta jokainen ajatus kiinnitti hänen mieltään, hän ei voinut hypätä yli ainoankaan rivin, ja lopuksi istuutui hän uudelleen kirjotuspöydän ääreen ja antautui lukemaan tätä kaksitoistasivuista kirjettä.