Raha

Sillävälin olivat vaunut pysähtyneet korkealle ja komealle portille, joka johti yhteen tämän korttelin suurimmista yksityistaloista Päärakennus, joka oli suuren kivitetyn pihan sisällä, oli melkein kuninkaallisen loistava, ja puutarha satavuotisine puineen muodosti täydellisen puiston, joka eristi talon keskelle tätä väkirikasta korttelia. Koko Parisi tunsi tämän yksityishotellin loistavien juhliensa ja erittäinkin erinomaisen taulukokoelmansa vuoksi jota jokainen matkustava ruhtinaallinen henkilö kävi katsomassa. Ollen naimisissa kauneudestaan kuulun naisen kanssa, jota sitäpaitsi seuraelämässä suuresti juhlittiin lauluäänensä vuoksi, eli talonherra kuin ruhtinas, oli yhtä ylpeä kilpajuoksuhevosistaan kuin taulukokoelmastaan, oli suuren klubin jäsenenä, piti hyvin kalliita jalkavaimoja, omisti erityisen aition Operassa, erityisen tuolin hotelli Drout'issa ja oli kaikkien muodissaolevien epäilyttävien paikkojen vakinainen vieras. Ja koko tämä loisto maksettiin yksinomaan pörssikeinottelun avulla.

Kun Saccard oli noussut ylös majestetillisia portaita, ilmotti palvelija hänet ja vei kolmen taiteen mestariteoksia täynnä olevan vastaanottohuoneen lävitse pieneen tupakkahuoneeseen, jossa Daigremont puhalteli viimeisiä haikuja sikaristaan ennen ulosmenoaan. Hän oli jo nelikymmenviisivuotias ja taisteli alullaan olevaa lihomista vastaan: hän oli pitkä, hyvin hieno, käherretty ja hajuvesillä priiskotettu, piti ainoastaan viiksiä ja suippopartaa, sillä hän oli keisarin innokas ihailija. Hän oli erinomaisen huomaavainen kaikkia kohtaan, hänellä oli rajaton itseluottamus ja oli aina varma voitostaan.

Hän astui heti tulijaa vastaan.

"Missä olette olleet viime aikoina, rakas ystävä? Ajattelin juuri teitä näinä päivinä. Emmekö ole läheisiä naapureja?"

Hän tyyntyi kumminkin jonkunverran, luopui tulvivasta kohteliaisuudestaan, kun Saccard, joka katsoi kaikki verukkeet turhiksi kävi suoraan asiaan, kertoi suuren suunnitelmansa, selitti, että hän, ennenkuin perustaisi Yleispankkinsa, koetti muodostaa yhtiön ystävistään, pankkiireista, teollisuudenharjottajista, jotka jo etukättä takaisivat yritykselle hyvän menestyksen sitoutumalla ottamaan neljä viidettäosaa osakkeista, siis vähintään 40,000. Daigremont oli muuttunut sangen vakavaksi, kuunteli, katseli Saccard'ia tutkivin katsein, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen aivojensa syvimpään sopukkaan ja tarkastaa, voisiko vielä jotain tehdä tästä miehestä, voisiko saada hänestä etua jollain tavalla; hän tunsi Saccard'in ja tiesi, että hän oli tavattoman toimelias ja lahjakas mies huolimatta intohimoisesta kiihkomielisyydestään. Ensin hän epäröi.

"Ei, ei, minulla on tarpeeksi tekemistä entisissä asioissani, en tahdo ryhtyä uusiin."

Mutta hän innostui kuitenkin, teki kysymyksiä, halusi kuulla mitä yrityksiä uusi pankki tulisi tukemaan, sillä Saccard puhui niistä mitä suurimmalla varovaisuudella. Ja kun hän kuuli puhuttavan Välimeren laivayhtiön perustamisesta, heristi hän korviaan ja myöntyi heti.

"No hyvä, suostun. Mutta yhdellä ehdolla, missä suhteissa olette veljeenne, ministeriin?"

Saccard hämmästyi ja antoi rehellisesti vihalleen vallan.

"Veljeeni! Hän kulkee omia teitään ja minä omiani. Hän ei juuri ole liialla veljellisyydellä pilattu."

"Paha juttu", selitti Daigremont jyrkästi. "Minä en tule mukaan hankkeeseen, ellei veljenne myös tule. Ymmärrättehän, en halua että olette riidoissa."

Saccard teki vihastuneen liikkeen. Mitä varten de Rougon? Eikö hän sillä tavoin sitoisi kätensä ja jalkansa? Mutta järjen ääni puhui lujemmin kuin kiukun, ja se sanoi hänelle että kaikissa tapauksissa olisi parasta vakuuttautua tuon suuren miehen puolueettomuudesta. Hän kieltäytyi kumminkin antautumasta sovintoon.

"Ei, ei, hän on aina käyttäytynyt sikamaisesti minua kohtaan. Minä en milloinkaan ota ensi askelta."

"Kuulkaapas", sanoi Daigremont, "minä odotan tänne Huret'a kello viisi, hänellä on eräs tehtävä minulle. Kiiruhtakaa Lainsäätäjäkuntaan, pyytäkää Huret'a vähän syrjään, puhukaa hänelle asiasta, niin kuulustelee hän heti Rougon'in mielipidettä, ja meillä on vastaus tiedossamme kello viisi. Tapaamme siis kello viisi?"

Saccard seisoi pää kumarassa ajatellen.

"No hyvä, jos te pidätte sitä aivan välttämättömänä!"

"Aivan välttämättömänä! Ilman Rougon'ia ei lainkaan, Rougon'in kanssa mitä vain tahdotte."

"Hyvä on; minä menen."

Hän puristi Lujasti Daigremont'in kättä ja lähti, mutta tämä kutsui hänet takasin.

"Kuulkaa, jos teistä näyttää kaikki käyvän hyvin, niin ettekö voisi kotimatkalla pistäytyä markisi de Bohain'en ja Sédille'n luo, sanokaa heille, että minä olen mukana, ja pyytäkää heitäkin yhteen puuhaan. Heidät täytyy välttämättömästi saada mukaan."

Ulkona odotti Saccard'in ajuri, jonka hän oli käskenyt odottaa, vaikka hänen asuntoonsa oli vain muutama askel. Hän maksoi ajurille toivoen voivansa myöhemmin päivällä käyttää omia ajopelejänsä ja kiiruhti kotiinsa syömään aamiaista. Häntä ei enää odotettu ja kyökkipiika asetti hänen eteensä palasen kylmää paistia. Hän nielasi sen riidellen kuskilleen, joka toi tiedon, että eläinlääkäri oli käskenyt antaa hevosen levätä kolme, neljä päivää. Ja suu täynnä ruokaa syytti hän kuskia ymmärtämättömyydestä palveluksessa ja uhkasi lähettää hänen kimppuunsa Caroline-rouvan, joka kyllä pitäisi häntä silmällä. Viimein käski hän tätä kumminkin hakemaan ajurin. Taas läiskyi sade katuja vastaan, hän sai odottaa neljännestunnin, ennenkuin ajuri saapui. Hän nousi vaunuihin ja huusi:

"Aja lainsäätäjäkuntaan!"

Hänen tarkotuksenaan oli tulla sinne ennen asiain käsittelyjen alkamista, pyydystää Huret ohimennen käsiinsä ja puhua hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Onnettomuudeksi odotettiin sinä päivänä myrskyistä istuntoa, sillä eräs vasemmiston jäsen aikoi ottaa esille meksikon-kysymyksen, ja Rougon todennäköisesti oli pakotettu vastaamaan.

Etusalissa onnistui Saccard'in tavata etsimänsä henkilö. Hän veti tämän mukanaan läheiseen pieneen huoneeseen, missä he voivat rauhassa puhua keskenään, sillä käytävillä oli kiihtymys niin suuri, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää heihin huomiota. Vastustuspuolue kasvoi päivä päivältä yhä pelottavammaksi, nyt jo puhalsi onnettomuudentuuli, jonka voima kenties voisi lisääntyä ja lopulta tehdä puhdasta talossa. Senvuoksi viipyi tovin, ennenkuin Saccard sai Huret'in ymmärtämään, mistä on kysymys, ja kaksi kertaa piti hänen selittää, mitä Huret'in oli tehtävä.

"Mitä te ajattelette, ystäväni! Puhua tällä kertaa Rougon'in kanssa.

Hän varmaan käskee minun mennä niin pitkälle kuin tietä riittää."

Mutta niin johtui Huret'in mieleen, että tässä sentään saattoi olla kysymys hänen omista, henkilökohtaisista eduistaankin. Hän oli olemassa vain tuon suuren miehen kautta, tätä oli hänen kiittäminen siitä, että hänet oli asetettu julkisesti ehdokkaaksi ja että hän oli tullut valituksi; hän oli ministerin juoksupoika ja eli niistä muruista, jotka ministerin pöydältä putosivat. Näinä kahtena vuotena oli hän, kiitos tämän ammatin etujen, kerännyt kokoon sangen kauniita summia, ja hänen suuret maaomaisuutensa Calvados'issa oli turvattu tyydyttävällä tavalla; hänen tarkotuksensa oli vetäytyä sinne maanmyyräksi, niinpiankuin keikaus oli tapahtunut.

"Ei, ei, en minä voi. Ajatelkaa toki minun asemaani! Hänen kanssaan ei ole leikkimistä, jos häntä härsytetään, enkä minä tahdo halusta pukea teille veristä paitaa ja menettää omaa vaikutustani."

Nyt ymmärsi Saccard hänet ja koetti saada Huret'in ymmärtämään, että tässä oli miljonia voitettavana. Suurin piirtein, tulisella kaunopuheisuudellaan, joka muutti liikeasian runolliseksi saduksi, selitti hän suuremmoista yritystä, jota varmasti olisi seuraava onni. Daigremont oli ihastunut ja asettunut yhtiön etunenään. Bohain ja Sédille olivat jo pyytäneet päästä mukaan. Olihan mahdotonta, ettei hän, Huret, liittyisi heihin: toiset herrat tahtoivat välttämättä häntä yhteen puuhaan edustavan asemansa vuoksi kamarissa. Toivottiin myöskin, että hän menisi hallitukseen, sillä hänen nimeään oli totuttu mainitsemaan kunnian ja järjestyksen yhteydessä.

Kuullessaan lupauksen hallituksen jäsenyydestä katsoi Huret häntä silmiin.

"No, mitä te haluatte minulta, minkälainen vastaus on minun saatava

Rougon'ilta?"

"Minä puolestani", vastasi Saccard, "voisin aivan hyvin välttää veljeäni. Mutta Daigremont vaatii minua sopimaan hänen kanssaan. Ehkä on hän oikeassa. Senvuoksi minä toivon, että te aivan yksinkertaisesti puhutte tuon pelätyn miehen kanssa meidän liikeyrityksestämme ja toimitatte niin, että hän, joskaan ei suostu meitä auttamaan, kuitenkaan ei nouse meitä vastaan."

Huret siristeli silmiään, hänen oli vaikea tehdä päätöstä.

"Jos te vain tuotte ystävällisen sanan, vain yhdenkin ystävällisen sanan, ymmärrättekö, on Daigremont tyytyväinen, ja me kolme järjestämme sitten koko jutun iltapäivällä."

"No hyvä, minä yritän", selitti Huret äkkiä, "mutta minä teen tämän vain teidän tähtenne. Hänestä ei ole helppo selvitä, erittäinkin kun vasemmisto ärsyttää häntä. Niin, me tapaamme kello viisi."

"Kello viisi."

Vasta matkalla muisti hän Daigremont'in lausuman toivomuksen.

"Aja rue de Babylone'lle!"

Siellä asui markiisi Bohain. Hän vallitsi erään suuren palatsin siipirakennusta, jossa ennen oli asunut tallihenkilökunta, ja jonka hän oli muuttanut sangen mukavaksi yksityisasunnoksi. Hänen vaimoaan ei nähty koskaan, hänen sanottiin olevan sairaan ja pysyvän aina omissa huoneissaan. Talo ja huonekalut kuuluivat kuitenkin vaimolle, mies asui vaimonsa luona kuin hotellissa, omisti ainoastaan omat vaatteensa ja matkakirstun, jonka sisällys sopi helposti ajurinkärryille. Vaimo oli nimittäin pyytänyt pesäeroa, sen jälkeen kun mies oli alkanut keinotella pörssissä. Kaksi kertaa oli hän kieltäytynyt maksamasta erotuksiaan, eikä vekselivälittäjäliiton puheenjohtaja ollut huolinut lähettää hänelle edes laskua, kun oli saanut tietää hänen asemansa. Vedettiin vain aivan yksinkertaisesti risti hänen tilinsä yli. Kun hän voitti, pisti hän häikäilemättä voiton taskuunsa, mutta kun hävisi, ei maksanut. Hänellä oli loistava nimi, hän oli sangen hyvä koriste hallinnossa, ja senvuoksi tahtoivat kaikki uudet liikkeet saada hänet reklaamikilveksi. Pörssissä oli hänellä oma tuolinsa ylhäisten keinottelijain joukossa, jotka muka kohosivat jokapäiväisten mitättömyyksien yläpuolelle. Häntä pidettiin arvossa ja kysyttiin usein hänen neuvoaan. Hänellä oli monta kertaa ollut vaikutusvaltaa markkinoilla. Sanalla: markiisi Bohain oli huomattava henkilö.

Vaikka Saccard tunsikin hänet varsin hyvin, salli hän kauniin kuusikymmenvuotiaan ylhäisen kohteliaan käytöksen tehdä itseensä vaikutuksen.

"Herra markiisi, tulen luoksenne avunpyytäjänä…"

Hän selitti käyntinsä syyn puuttumatta aluksi lähempiin yksityiskohtiin. Markiisi keskeytti hänet kohta alussa.

"Ei, ei, minulla ei ole aikaa, minulla on vähintään kymmenen samallaista pyyntöä, jotka minun täytyy hylätä."

Saccard hymyili ja jatkoi:

"Daigremont on minut lähettänyt…"

"Aha, Daigremont on mukana", huudahti markiisi. "Hyvä, hyvä! Jos

Daigremont on mukana, ryhdyn minäkin puuhaan. Luottakaa minuun!"

Ja kun vieras aikoi selittää lähemmin asioita, niin että hän edes saisi tietää, minkälaiseen liikeyritykseen hän oli ryhtyvä, keskeytti hän tämän rakastettavaan tapaan, kuten ainakin ylhäinen herra, jonka ei sovi syventyä pohjia myöten sellaiseen asiaan, ja jolla on synnynnäinen luottamus lähimäistensä rehellisyyteen.

"Pyydän, ei sanaakaan enää. En tahdo tietää mitään. Te tarvitsette nimeäni, lainaan sen teille auliisti, ja sillä on asia selvä. Sanokaa Daigremont'ille, että hän järjestää kaikki mielensä mukaan."

Saccard hymyili itsekseen astuessaan taas ajuriin.

"Hän tulee meille kalliiksi", ajatteli hän, "mutta onhan hän todellakin hyvä koristus".

Sitten sanoi hän ääneen:

"Aja rue de Jeuneurs'ille!"

Liikehuone Sédille'n varasto ja konttori oli tämän kadun varrella; niille kuului kokonainen suuri pohjakerros pihan sisällä. Viiden vuoden työn jälkeen oli Sédille, joka oli Lyon'ista ja jolla vielä oli siellä tehtaansa, onnistunut vihdoinkin tekemään silkkitehtaansa Parisin suurimmaksi ja huomatuimmaksi sittenkun eräs sula sattuma oli johtanut hänet pörssikeinotteluun. Ja nyt raivosi hänessä pelihimo kuin hävittävä tulipalo. Hän oli voittanut suuria summia kaksi kertaa peräkkäin ja menestys oli saattanut hänet aivan päästään pyörälle. Miksi uhrata kaksikymmentäviisi vuotta elämästään voittaakseen vaivaisen miljonan, kun yhdessä ainoassa tunnissa, yksinkertaisen pörssikeinottelun kautta, voi pistää sen taskuunsa? Hän menetti yhä enemmän ja enemmän innostuksensa liikkeeseensä, joka meni vanhaan tapaansa; hän eli ainoastaan oivallisen pörssikeikauksen toivossa, ja kun häntä nyt seurasi itsepäinen vastoinkäyminen, nielivät hänen keinottelunsa kaikki silkkitehtaan tulot. Hänen häviönsä oli vain ajan kysymys, sillä hänen tehtaansa Lyon'issa tuottivat 200,000 frangia, ja hänen keinottelunsa maksoi 300,000 vuodessa.

Saccard tapasi Sédille'n tuskissaan ja levottomana, sillä hän ei osannut pelata tyynesti. Hän eli mielenliikutuksen vallassa, milloin täynnä toivoa, milloin syvästi alakuloisena, sairaana epävarmuudesta, sen vuoksi että hän oikeastaan pohjaltaan oli kunnon mies. Mutta tuskin oli hän kuullut pari sanaa uudesta liikepuuhasta, kun hänen lihavat kasvonsa vaaleine suurine poskipartoineen punastuivat innostuksesta.

"Oi, ystäväni, jos te tuotte minulle onnen, lausun teidät tervetulleeksi."

Mutta samassa hän kauhistui.

"Ei, ei, elkää kiusatko minua. Olisi viisainta minun palata silkkikankaitteni pariin, eikä jättää koskaan tiskiäni."

Saccard tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja puhui senvuoksi hänen pojastaan Gustave'sta, jonka hän sanoi tavanneensa Mazaud'illa aamupäivällä. Mutta siinä oli vielä yksi surun syy kauppiaalle, sillä hän oli toivonut pojan ottavan liikkeen huostaansa ja vapauttavan hänet siitä taakasta, mutta tämä halveksi kauppaa ja ajatteli ainoastaan huvituksia; nousukkaitten pojat eivät kelpaa tavallisesti muuhun kuin hävittämään omaisuudet, jonka heidän isänsä ovat koonneet. Isä oli hankkinut hänelle paikan Mazaud'illa nähdäkseen, oliko hänellä mahdollisesti taipumuksia tämän ammattiin.

"Sen perästä kuin hänen äitiraukkansa kuoli", mutisi hän, "ei hän todellakaan ole tuottanut minulle suurta iloa. No, ehkä hän Mazaud'in luona oppii asioita, jotka voivat olla minulle hyödyksi."

"No niin", alkoi Saccard uudelleen, "tuletteko mukaan? Daigremont pyysi minun sanomaan teille, että hän ryhtyy puuhaan."

Sedille teki suuren liikkeen ja äänellä, joka vapisi sekä halusta että pelosta, sanoi hän:

"Kyllä, tietysti minä tulen mukaan! Tiedättehän, etten minä voi pysyä syrjässä. Jos minä kieltäytyisin ja liikkeenne menestyisi, tulisin minä sairaaksi katumuksesta. Sanokaa Daigremont'ille, että minä liityn mukaan."

Kun Saccard saapui takasin Daigremont'in asuntoon, ei isäntä ollut vielä tullut kotia, ja hän alkoi kävellä edestakasin pienessä tupakkahuoneessa, jonne palvelija oli hänet ohjannut. Mutta kaunis naisääni, syvä ja surumielissointuinen kontra-alto kajahti äkkiä äänettömässä talossa; hän meni avoimen ikkunan ääreen kuuntelemaan. Rouva Daigremont harjotteli pianon ääressä kappaletta, jonka hän luultavasti aikoi esittää illalla joissakin kutsuissa. Ja kuunnellessaan kaunista musiikkia johtui hänen mieleensä joukko merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä Daigremont'ista, erittäinkin 50 miljonan Hadomantive-laivasta, jonka pohjapääoman hän oli pidättänyt kokonaan itsellään ja antanut omien asiamiestensä myydä obligationit viiteen kertaan, kunnes hän muodollisesti oli luonut markkinat ja järjestänyt kurssin; sitten oli tullut varsinainen myynti, paperit olivat laskeutuneet 300 frangista 15: sta ja hän oli ansainnut tavattomia summia yksinkertaisten pieneläjäin kustannuksella, jotka olivat joutuneet häviöön yhdellä iskulla. Niin, hän oli viekas ja sangen vaarallinen herra! Ja rouvan ääni kaikui valittavana, hellänä, epätoivoisena, tragillisella voimalla.

Mutta samassa huomasi hän hämmästyksekseen Huret'in astuvan sisään.

"Mitä – oletteko jo täällä? Kellohan ei ole vielä viittä. Ovatko keskustelut loppuneet?"

"Loppuneet? Kyllä, kiitos! Ne ovat parhaillaan käynnissä."

Ja hän selitti, että kun vasemmistolaiset eivät olleet vielä lopettaneet esitystään, ei Rougon varmaankaan voisi vastata ennenkuin huomenna. Huomatessaan tämän oli hän rohkaissut itsensä ja pyytänyt ministeriä hetkeksi sivuhuoneeseen.

"No?" kysyi Saccard levottomana. "Mitä sanoi kuulu veljeni?"

Huret ei vastannut heti.

"Oh, hän oli luonnollisesti vihainen kuin kahlekoira. Minä puhuin hänelle, mitä teillä oli mielessänne, ja sanoin, ettette te halunnut ryhtyä mihinkään ilman hänen suostumustaan."

"No?"

"Silloin tarttui hän molempiin käsiini ja kirkui minulle vasten kasvoja: Hän saa minun puolestani mennä ja hirttää itsensä! ja sen sanottuaan meni hän tiehensä."

Saccard kalpeni ja naurahti väkinäisesti.

"Sangen kaunista."

"Onpa kyllä", vastasi Huret naivisti. "Tätä minä en ollut odottanut.

Nyt saamme järjestää tämän asian omin neuvoin."

Ja kuullessaan seinän takaa juuri kotiin tulleen Daigremont'in äänen lisäsi hän hiljaa:

"Antakaa minun hoitaa tämä asia."

Huret tahtoi selvästi keinolla millä hyvänsä saada Yleispankin perustetuksi ja päästä itse osakkeenomistajaksi. Hän oli jo huomannut mitä osaa hän tulisi näyttelemään yhtiössä. Tuskin oli hän tervehtinyt Daigremont'ia, kun hän levitti loistavin kasvoin kätensä ja huudahti: "Victoria! Victoria!"

"Todellako? Kertokaa kaikki."

"Aivan niin, suuri mies menetteli juuri kuin saattoi odottaakin; hän sanoi vain: 'toivon että veljeni onnistuu'."

Silloin Daigremont ihastui, hänen mielestään merkitsivät ministerin sanat sangen paljon.

"Ja me onnistumme, rakas Saccard, olkaa huoleti; siitä me kyllä pidämme huolen."

Herrat ryhtyivät järjestämään pääkohtia, mutta Daigremont sulki ikkunan, sillä hänen vaimonsa laulu kaikui loppumattomana epätoivonsäveleenä ja esti herroja kuulemasta toinen toisensa puhetta. Ja vaikka ikkuna oli sulettu, kaikui sittenkin tukahutettuja, valittavia säveliä tupakkahuoneeseen harvinaisena säestyksenä Yleispankin perustamistilaisuuteen, luottoyhdistyksen 25 miljonan pääomalla, jaettuna 50,000 osakkeeseen, kukin 500 frangia. Päätettiin myöskin, että Daigremont, Sédille, Huret, markiisi Bohain ynnä eräät heidän ystävänsä muodostaisivat yhdynnän, joka etukäteen ottaisi haltuunsa ja jakaisi keskenään neljä viidettä osaa osakkeista, siis 40,000; niin ollen oli liikkeeseen laskeminen turvattu ja saattamalla osakkeet harvinaisiksi voisi niitten kurssia ylentää mielensä mukaan. Kaikki oli kumminkin mennä myttyyn, kun Daigremont vaati 400,000 frangin palkintoa jaettuna 40,000 osakkeelle eli siis 10 frangia osakkeelta. Saccard vastusti kiihkeästi selittäen, että oli mieletöntä kiduttaa lehmää, ennenkuin oli alkanut sitä lypsää. Luonnollisesti olisi alku hankala, miksi siis itse luoda itselleen vaikeuksia? Hänen täytyi kumminkin antaa perään, sillä Huret asettui Daigremont'in puolelle, katsoi tämän vaatimuksen aivan luonnolliseksi ja sanoi että aina niin meneteltiin.

He erosivat suunniteltuaan uuden kokouksen seuraavaksi päiväksi, kokouksen, jossa insinööri Hamelin tulisi olemaan läsnä. Mutta äkkiä löi Daigremont otsaansa epätoivoisin ilmein:

"Kolb! Hänet olen aivan unohtanut. Hän ei koskaan antaisi minulle anteeksi, hänen on päästävä mukaan. Rakas, kiltti Saccard, olkaa niin ystävällinen ja menkää heti hänen luokseen. Kello ei ole vielä kuutta, te tapaatte hänet. Niin, teidän on itsenne mentävä, eikä lykättävä asiaa huomiseen, vaan toimitettava se tänään – hän tulee liikutetuksi huomatessaan, että me tarvitsemme häntä!"

Saccard totteli ja lähti heti; hän tiesi, että täytyy käyttää niitä päiviä, jolloin onni on myötäinen. Hän oli lähettänyt pois vaununsa ja kulki jalkasin.

Panoraman pasaasissa, jossa hän seurasi eräitä sivuteitä päästäkseen nopeammin Vivienne-kadulle, huomasi hän äkkiä Gustave Sédille'n tulevan ulos eräästä pimeästä porttikäytävästä ja rientävän pois taakseen katsomatta. Saccard pysähtyi katsomaan taloa, se oli pieni hotelli, ja hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan erään pienen, vaalean hunnutetun naisen, joka nyt myöskin poistui hotellista, kauniiksi rouva Conin'iksi, paperikauppiaan vaimoksi. Ahaa, tänne hän siis tuli kohtaamaan rakastajaansa, silloinkun hänen miehensä luuli hänen olevan laskuja karhuamassa! Tämä salaperäinen nurkka oli sangen hyvin valittu ja ainoastaan sokea kohtalo oli kavaltanut salaisuuden. Saccard hymyili, hänestä oli juttu sangen hauska, mutta hän kadehti Gustave'a. Germaine Coeur aamupäivällä, rouva Conin illalla! Ja hän katseli taloa tarkkaavasti tunteakseen sen vastaisuudessa – häntä halutti olla itse mukana.

Saapuessaan Vivienne-kadulle ja ollessaan juuri aikeissa astua Kolb'in asuntoon vavahti hän ja pysähtyi jälleen. Hieno, hivelevä musiikki, joka nousi maasta kuin haltijan ääni, hurmasi hänet, ja hän tunsi taas saman äänen, kullan kilinän, tuon rahakorttelin alinomaisen kaiun, jota hän jo aamulla oli kuunnellut. Päivä loppui samoin kuin oli alkanutkin. Häntä ilahutti tuon äänen hyväily, ikäänkuin se olisi ollut hyvä enne.

Kolb oli itse juuri sulatushuoneessa ja talon ystävänä haki Saccard häntä sieltä. Suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaasu paloi yötä päivää, oli sinkillä vuorattuja hinkaloita, jotka sinä päivänä olivat täynnä espanjalaista kultarahaa. Kaksi miestä tunki niitä lapiolla suuren nelikulmaisen uunin sulatuspätsiin. Kuumuus oli ankara, täytyi puhua kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin kilisevän, matalassa holvissa kaikuvan musikin yli. Pöydillä oli kultatankoja, pitkulaisia ja nelikulmaisia, kiiltäviä ja uusia, ja muuan kemisti tutki laatua ennen leimaamista. Aamusta lähtien oli yli kuusi miljonaa kulkenut pätsin läpi; 3400 frangia oli pankkiirin koko voitto, sillä erotus molempien kurssien välillä oli tavattoman pieni, täytyi laskea tuhannesosissa, ja tarvittiin tavaton määrä kultaa, ennenkuin siitä voi kertyä jotain voittoa. Senvuoksi kilisi kulta yötä päivää, vuodesta vuoteen tässä kellarissa, johon se tuli leimattuna rahana ja josta se lähti tankoina tullakseen uudelleen lyödyksi rahaksi ja sulatetuksi loppumattomiin, ainoastaan senvuoksi että muutamia kultajyväsiä jäisi riippumaan pankkiirin sormiin.

Kolb oli hyvin pieni mies, hänellä oli tummat hiukset ja kotkannenä, joka pisti esiin suuren mustan parran keskeltä todistaen hänen juutalaista syntyään. Päästyään selville Saccard'in asiasta, suostui hän innolla.

"Oivallista!" huudahti hän. "Mielelläni tulen mukaan, kun kerran

Daigremont'kin on. Kiitos teille, että vaivausitte luokseni."

Mutta he saattoivat tuskin kuulla toinen toisensa äänen ja he vaikenivat jääden kuitenkin hetkeksi seisomaan paikalleen, kuunnellen tylsällä ihastuksella tuota houkuttelevaa, kiusaavaa ääntä, joka värisytti heidän hermojaan.

Ulkona oli kaunis sää, selkeä toukokuunilta, mutta Saccard oli nyt niin väsynyt, että hän ajoi kotiin. Päivä oli ollut raskas, mutta olihan se tuottanut hyötyäkin.