Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 16

KUUDES LUKU

Kenelm Chillingly, Esq., Sir Peter Chillingly, Bart:ille, j.n.e.

"Rakas isäni! Minä elän ja olen naimaton. Jumala on näissä suhteissa pitänyt minua silmällä; mutta hädin tuskin olen pelastunut. Tähän asti en ole matkoillani paljon maailman kokemusta saavuttanut. Tosi on, että olen saanut kaksi killinkiä päivässä päiväläisenä ja todella rehellisesti ansainnut ainakin kuusi killinkiä lisään; mutta näitä vaatimuksia vastaan minä lasken ruo'an ja asunnon pois. Sitä vastoin olen hävittänyt viisineljättä puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka määräsin kokemuksen ostamiseen. Mutta toivon, että te tulette voitolle tästä pää-onan käyttämisestä. Tilatkaa korintekijältä, Mr William Soners'iltä, asuva Graweleighissä – shiressä, suurempia ja pienempiä koria niin paljon kuin tarvitsette, ja minä vakuutan että tulette säästämään kaksikymmentä prosenttia näistä tavaroista (paitsi kuletuspalkat) ja te'ette samalla hyvän työn. Te tiedätte kokemuksesta paremmin kuin minä, minkä arvoinen hyvä työ on. Minä oletan, että teitä enemmän ilahduttaa kuulla, kuin minua kertoa, että minua taas on houkuteltu rouvasväen ja herrain seuraan ja olen kutsuttu muutamaksi päiväksi Neesdale Parkiin, Mr Travers'ille – jonka ristimänimi on Leopold – joka kutsuu teitä 'vanhaksi ystäväksensä' – nimitys, jonka minä otaksun olevan niitä runollisia liiallisuuksia, joiden joukkoon 'rakkaini' ja 'lemmityiseni' aviollisessa kanssapuheessa voidaan lukea. Kun minulla matkalaukussani ei ole tähän käyntiin sopivia vaatteita, niin pyydän teitä sanomaan Jenkes'ille, että hän lähettää minulle matkalaukussa ne vaatteet, joita tavallisesti käytin Kenelm Chillinglynä; minun adressini on Neesdale Park, lähellä Beaverstonia. Toimittakaa niin, että saan ne keskiviikkona.

"Minä lähden tästä paikasta huomenaamulla erään ystävän kanssa, jonka nimi on Bowles – ei sukua samannimiselle kunnioitettavalle herralle, joka väitti, että runoilijan tulisi piinata meitä kuoliaaksi joutavalla puheella luonnon esineistä ennemmin kuin tutkia tuota vähäpätöistä olentoa, ihmistä, ja hänen suhdettansa sukuunsa, johon Mr Pope runotartansa rajoitti; se Bowles, joka teki sen mukaan kuin hän opetti ja kirjoitti moniaita jotenkin hauskoja runoja, joille vesikoulu ja sen seuraajat ovat suuressa velassa. Mutta Mr Bowles on sovittanut ominaisuuksiansa ihmiseen ja hänellä on voimallinen syntyperäinen lahja siinä suhteessa, joka vaan vaatii kehitystä tehdäksensä hänestä esimerkki kenelle tahansa. Vaan hänen miehekkäämpi luontonsa on nykyänsä peitetty sillä ohimenevällä pilvellä, jota jokapäiväisessä puheessa sanotaan 'toivottomaksi rakkaudeksi'. Mutta minä toivon, että tämä sumu matkallamme, jolle lähdemme jalkaisin, vahvistuu liikunnon kautta, niinkuin muutamat vanhanaikuiset tähteintutkijat luulivat nebulosan tihenevän aineelliseksi maailmaksi. Onko se Rochefoucauld, joka sanoo ettei ihminen milloinkaan ole taipuvaisempi osoittamaan harrasta luottamusta toiseen, kuin silloin kun hänen sydämensä on tullut lauhkeaksi toivottoman rakkauden kautta toiseen? Olkoon pitkä aika, rakas isäni, ennenkuin teidän on tarvis sääliä minua edellisen takia tai onnitella minua jälkimmäisen johdosta! – Teidän uskollinen poikanne Kenelm."

"Lähettäkää kirjeenne Mr Travers'ille. Sydämelliset terveiset äidilleni."

Vastaus tähän kirjeesen liitetään tähän, koska tämä on sopivin paikka sille, vaikka se tietysti tuli perille vasta muutamia päiviä myöhemmin kuin seuraavassa luvussa kerrotut kohtaukset tapahtuivat.

Sir Peter Chillingly, Bart., Kenelm Chillingly, Esq:ille.

"Rakas Poikani! Minä lähetän nyt pyytämäsi matkalaukun sinne, johon käskit sitä lähettämään. Minä muistan aivan hyvin Leopold Travers'in niiltä ajoin kun hän palveli kaartissa – hän oli hyvin kaunis ja hyvin hurja nuori mies. Mutta hänellä oli paljon enemmän järkeä kun yleensä luultiin ja hän seurusteli hienosti sivistyneissä piireissä; minä ainakin tapasin hänen usein ystäväni Campionin luona, jonka koti silloin oli etevimpäin henkilöiden kokouspaikka. Hänen käytöksensä oli miellyttävä ja vastoin tahtoansakin mieltyi häneen. Minä tulin hyvin iloiseksi kun kuulin, että hän oli nainut ja parantanut tapojansa. Tässä pyydän saada huomauttaa, että mies, joka on huonoihin seuroihin mieltynyt, tosin voipi naida, mutta harvoin parantuu sen kautta. Ja minä olisin iloinen, jos saisin tietää, että sinä sen kokemuksen kautta, joka sinulle maksoi viisineljättä puntaa, olet tullut siihen vakuutukseen, että olisit voinut käyttää aikasi paremmin kuin ansaitsemalla kaksi tahi vaikkapa kuusikin killinkiä päivässä päiväläisenä.

"Minä en ole tervehtänyt äitiäsi sinulta, niinkuin pyysit. Sinä olet saattanut minut hyvin valheelliseen asemaan sen henkilön suhteen, joka on toinen aihe sinun kummalliseen olemiseesi. Minä en voinut suojella sinua poliisin tiedustelemisista muuten kuin uskottelemalla vaimoani, että sinä olit mennyt ulkomaille Clairvillen herttuan ja hänen perheensä kanssa. Helppoa on sanoa valhe, mutta on hyvin vaikeaa saada sitä sanomattomaksi. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen jos sinä ilmoittaisit minulle milloin taas aiot palata oikeaan asemaasi rouvasväen ja herrasmiesten joukkoon. Minä en tahdo valhetta omalla tunnollani päivääkään enemmän kuin tarpeellista on estämään minua lausumasta toista.

"Siitä päättäen mitä sinä puhut Mr Bowles'in tutkimuksista ja hänen synnynnäisestä taipumuksestaan tieteelliseen tutkintoon, minä oletan, että hän on viisaudentutkija ammattiansa, ja minun tekisi mieleni kuulla hänen mielipidettänsä siveyden ensimmäisestä perusteesta, josta asiasta minä kolme vuotta olen ollut aikeissa kirjoittaa arvostelun. Mutta kun hiljan lu'in väittelyn siitä kahden etevän filosofin välillä, jossa toinen syyttää toista siitä, ettei hän häntä ymmärrä, olen päättänyt tällä erällä jättää peruste selittämättä.

"Sinä saatat minua vähäsen hämille, kun sanot, että hädin tuskin olet avioliitosta pelastunut. Jos sinä, lisätäksesi sitä kokemusta, jota olet lähtenyt saavuttamaan, päätät koettaa Mrs Chillinglyn vaikutusta hermoihisi, niin olisi hyvä, että vähää ennen antaisit minulle siitä tiedon, jotta voin edeltäkäsin ilmoittaa tämä asia äidillesi. Sellaiset pienet taloudenasiat kuuluvat hänen alueesensa; ja hän tulisi vallan mielettömäksi, jos Mrs Chillingly aivan odottamatta tulisi taloon.

"Tämä asia on kuitenkin liian totinen salliaksensa leikkipuhetta edes sellaistenkaan henkilöiden kesken, jotka niin hyvin ymmärtävät toisiansa, kuin sinä ja minä. Poikaseni, sinä olet hyvin nuori – sinä kuljeksit hyvin kummallisella tavalla ympäri maata – ja sinä epäilemättä näet matkallasi monia kasvoja, joihin voit luulla rakastuvasi. Sinä et voi pitää minua julmana tyrannina, jos minä pyydän sinua kunniasi kautta lupaamaan minulle ettet kosi yhtään nuorta ladya, ennenkuin ilmoitat asian minulle ja jätät sen minun tutkittavakseni ja pyydät minun suostumustani siihen. Sinä tunnet minua liian hyvin uskoaksesi että minä syyttä kieltäisin myöntymästä siihen, jos olisin vakuutettu siitä, että sinun onnesi olisi vaarassa. Mutta kun se, minkä nuori mies voi luulla rakkaudeksi, usein on vallan vähäpätöinen kohtaus hänen elämässänsä, on sitä vastoin avioliitto tärkein tapaus siinä; jos se yhdellä puolen voi käsittää hänen suurinta onneansa, voi se toiselta puolen tuottaa hänelle onnettomuuden. Rakkaani, paras ja kummallisin kaikista pojista, lupaa minulle tämä, niin pelastat minua kauheasta tuskasta, joka vaivaa minua kuin painajainen.

 
"Sinun suosiolauseesi korintekijän hyväksi tulee soveliaan aikaan.
Isännöitsijä pitää huolta tuollaisista asioista, ja pari päivää sitten
Green valitti, että hänen täytyy maksaa varsin suuri palkka sille
miehelle, joka koria tekee. Green kirjoittaa sinun hoidokkaallesi.
 

"Ilmoita minulle toimistani sen verran kuin sinun omituinen luonteesi sallii, jotta ei mikään vähentäisi minun luottamustani siihen, että se mies, jolle tapahtui se kunnia, että hän kasteessa sai nimen Kenelm, ei tule häpäisemään nimeänsä, vaan saavuttaa sen etevän aseman, jota ei Peterille suotu. – Sinun rakas isäsi."

SEITSEMÄS LUKU

Maalaiset makaavat pyhäpäivinä kauemmin kuin työpäivinä, eikä yksikään ikkunanluukku vielä ollut auki sen tien varrella, jota myöten Kenelm Chillingly ja Tom Bowles kulkivat rinnakkain hiljaisena pyhäaamuna. Rinnakkain he astuivat laitumen poikki, jolla lehmä vielä unisena lepäsi kiiltävän kastanjan siimeksessä; sitten he tulivat kapealle polulle, joka suikerteli korkeain kukkulain välillä, joilla kasvoi ruusuja, tädykkeitä ja nurmikuismoja.

He kulkivat ääneti, sillä Kenelm oli pari kertaa turhaan koettanut aloittaa puhetta, mutta oli huomannut, että hänen kumppaninsa ei ollut puhetuulella; ja koska hän itse oli niitä olentoja, joiden sielut helposti vaipuvat unien monoloogiin, oli hänestä hauskaa saada häiritsemättä mietiskellä, huokuessaan sisäänsä kesä-aamun hiljaista iloa ja säihkyväin kastepisarain viileyttä, varhain heränneiden lintujen laulua ja selkeän ilman rauhallista tyyneyttä. Ainoastaan kun he tulivat uusille tienhaaroille matkallansa siihen kaupunkiin, johon aikoivat, niin Tom Bowles seisahtui kumppaninsa eteen ja osoitti viittauksella mitä tietä oli kulkeminen. Siten he matkustivat monta tuntia siksi kunnes aurinko sai voimaa ja vähäinen ravintola erään kylän lähellä saattoi Kenelmin ajattelemaan lepoa ja ruokaa.

"Tom," sanoi hän silloin, heräen unelmistansa, "mitä sanotte aamiaisesta?"

Tom vastasi tylysti: "Minun ei ole nälkä – mutta tehdään niinkuin tahdotte."

"Kiitoksia, siinä tapauksessa viivymme täällä vähän aikaa. Minä en voi uskoa ettei teidän ole nälkä, sillä te olette hyvin voimakas, ja on kaksi asiaa, jotka tavallisesti seuraavat ruumiillisen voiman myötä: toinen on hyvä ruokahalu; toinen on – vaikka ette kenties usko sitä, ja se ei ole yleensä tunnettu – alakuloinen mieli."

"Mitä?"

"Taipumus alakuloisuuteen. Te olette tietysti kuullut Herkuleesta puhuttavan – tunnettehan lauseen 'väkevä kuin Herkules'?"

"Tunnen."

"Hyvä, minä tulin ensin ajatelleeksi yhteyttä väkevyyden, ruokahalun ja alakuloisuuden välillä senkautta että lu'in vanhan Plutarko nimisen kirjailijan kirjoissa, että Herkules oli kummallisin todiste alakuloisesta mielestä minkä kirjailija taisi mainita. Se mahtoi olla muinaistaruinen käsitys Herkuleen kaltaisesta ruumiin- ja mielentilasta; ja mitä ruokahaluun tulee, niin koomilliset kirjailijat aina pilkkaavat Herkuleen ruokahalua: Kun lu'in tämän, niin tulin ajatelleeksi, että itse olen alakuloinen luonteeltani ja että minulla on erinomaisen hyvä ruokahalu. Ja kun aloin todisteita ko'ota, niin huomasin, että väkevimmät miehet, joita olin oppinut tuntemaan, kilpanyrkistelijät ja irlantilaiset ajuritkin lukuun otettuina, ennemmin katsovat elämää tien pilviseltä kuin sen valoisalta puolelta; lyhyesti, he ovat alakuloisia. Mutta hyvyydessänsä Jumala soi heidän iloita atrioistansa, niinkuin te ja minä nyt olemme aikeissa tehdä."

Lausuessansa näitä omituisia mietelmiä Kenelm oli hiljentänyt käyntiänsä; mutta nyt hän taas joudutti kulkuansa, astui pieneen ravintolaan ja, katseltuansa mitä kauppapöydällä oli, käski hän viedä kaikki, mitä sillä oli, lehtimajaan, jonka hän näki keiliradan kulmassa huoneen takana.

Paitsi leipää, voita, juustoa ja teetä, oli pöydällä kyyhkysenpaistia, häränlihaa ja lampaanlapa, jäännöksiä kemuista, jotka erään kuukausklubin jäsenet edellisenä päivänä olivat pitäneet. Tom söi alussa vaan vähäsen; mutta esimerkki vaikuttaa, ja hän alkoi vähitellen matkakumppaninsa kanssa kilpailla liharuokien vähentämisessä. Sitten hän tilasi viinaa.

"Ei," sanoi Kenelm, "ei, Tom; te olette minulle ystävyyttä luvannut, ja sitä ei sovi viinan kanssa yhdistää. Viina on pahin vihollinen mikä teidän kaltaisella miehellä voi olla; ja se saattaisi teidät riitaan minunkin kanssa. Jos tahdotte kiihoitinta, niin sallin teidän tupakoida; minä tavallisesti en itse tupakoi, mutta on ollut hetkiä elämässäni, jolloin olen tarvinnut jotakin rauhoittavaa, ja silloin olen huomannut, että piipullinen tupakkaa rauhoittaa ja viihdyttää aivan kuin pienen lapsen suutelo. Tuokaa tälle herralle piippu."

Tom jupisi jotain, mutta otti nöyrästi piipun ja muutaman minuutin kuluttua, jolla ajalla Kenelm antoi hänen olla rauhassa, selkeni hänen otsansa ja rypyt hävisivät siitä.

Hän tunsi vähitellen kuinka lievittävästi hänen mieleensä vaikutti päivä ja paikka, auringonsäteiden iloinen leikki puiden lehtien välissä, raitis haju nurmikosta ja lintujen lento sinne tänne ennenkuin ne vaipuivat hiljaiseen lepoon kesäpäivän sydännä.

Vihdoin hän nousi ja huokasi, sanoessaan Kenelmille: "Meillä on vielä pitkä matka käytävänä; meidän pitää lähteä."

Emäntä oli sitä paitsi antanut heille viittauksen siitä, että hän ja perhe aikoivat mennä kirkkoon ja että huoneet heidän poissa ollessansa olisi lukossa. Kenelm otti kukkaronsa esille, mutta Tom teki samoin, vetäen otsansa taasen ryppyyn, ja Kenelm näki, että hän loukkaantuisi kauheasti, jos häntä kohdeltaisiin niinkuin alhaisempaa säätyläistä, sentähden kumpainenkin maksoi osansa ja molemmat miehet lähtivät taas matkalle. Tällä kertaa he kulkivat syrjätietä viljavainioiden poikki, joka oli oikoisempi, kun heidän sitä ennen kulkema tiensä. He astuivat vallan ääneti siksi, kunnes saapuivat kapealle sillalle, joka vei vuolaan virran yli; virta ei ollut pauhaavainen, vaan lirisi hiljaa ja suloisesti ja oli epäilemättä sama joki, jonka reunalla, vaikka monen peninkulman päässä tästä paikasta, Kenelm oli puhunut laulajan kanssa. Juuri kun he tulivat tälle sillalle, kaikui kyläkirkon kellojen kaukainen ääni heidän korviinsa.

"Istukaamme tähän hetkeksi kuuntelemaan," sanoi Kenelm ja istui sillan kaidepuille. "Minä näen että otitte mukaanne piipun ravintolasta ja varustitte itsenne tupakalla; pistäkää piippuun vielä kerta ja kuunnelkaa."

Tom hymyili ja totteli.

"Oi, ystäväni," sanoi Kenelm totisesti ja kauan aikaa mietittyänsä, "ettekö tunne kuinka siunattu asia tässä elämässä on alituisesti saada muistutuksia siitä että teillä on sielu?"

Tom säpsähti, otti piipun suustansa ja jupisi:

"Hä!"

Kenelm jatkoi:

"Te ja minä, Tom, emme ole niin hyvät kuin meidän tulisi olla – sitä ei ole epäilemistä; ja hyvät ihmiset syyllä sanoisivat, että meidän nyt tulisi olla kirkossa, ennemmin kuin kirkon kelloja kuunnella. Se on selvä, ystäväni; mutta on kuitenkin hauskaa kuulla näitä kelloja ja tuntea meitä sen ajatusjuoksun kautta, joka alkoi viattomassa lapsuudessamme, kuin äidin polvilla luimme rukouksemme, ikäänkuin ylennetyiksi yli tämän näkyväisen luonnon, yli näiden vainioin ja metsien ja vesien, joissa, olkoot ne kuinka kauniit tahansa, te ja minä kaipaamme jotakin, joissa ette te enkä minä ole niin onnelliset kuin eläimet kedoilla, kuin linnut oksilla, kuin kalat vedessä – ylennetyiksi havaitsemaan tunnetta, joka on ainoastaan meille suotu, mutta ei eläimelle, linnulle ja kalalle – tunnetta, jonka kautta käsitämme, että luonnolla on Jumala, ja ihmisellä elämä tämän jälkeen. Kellot sitä meille sanovat. Vaikka niiden ääni olisi tuhat kertaa sointusampi, niin ne eivät voisi sitä eläimelle, linnulle ja kalalle sanoa. Ymmärrättekö minua, Tom?"

Tom oli kotvasen ääneti ja vastasi sitten:

"Minä en ole milloinkaan ennen sitä ajatellut; mutta niin kuin te sitä lausutte, ymmärrän sen kyllä."

"Luonto ei anna yhdellekään elävälle olennolle ominaisuuksia, jotka eivät käytännöllisesti tarkoita hänen parastansa ja hyötyänsä. Kun luonto antaa meille ky'yn uskoa, että meillä on luoja, jota emme milloinkaan ole nähneet, jonka olemisesta meillä ei ole mitään välitöntä todistetta, joka on arvollisempi, parempi ja hellempi kuin mikään olento maan päällä, niin tulee se siitä, että meidän kykymme käsittää sellaista olentoa täytyy olla meille hyödyksi ja hyväksi, se ei olisi hyväksemme ja hyödyksemme, jos se olisi valhe. Kun luonto vielä on antanut meille ky'yn käsittää että tulemme elämään toisessa maailmassa, huolimatta siitä että muutamat meistä eivät ota sitä uskoaksensa tahi koettavat väittää sitä vastaan, – niin itse tämä kyky käsittämään aatetta (sillä jos emme sitä käsittäisi, niin emme voisi väittää sitä vastaan) todistaa että se on meidän hyväksemme ja hyödyksemme; ja jos ei olisi mitään elämää tämän elämän jälkeen, niin me järjestäisimme elämämme ja kehittäisimme sivistyksemme totellen valhetta, jonka luonto itse on sepittänyt antamalla meille ky'yn uskoa. Ymmärrättekö minua vielä?"

"Kyllä; tosin se tuntuu vähän vaikealta, sillä, katsokaa, minä en ole pappien ystävä; mutta minä ymmärrän teitä kumminkin."

"Hyvä, ystäväni, koettakaa sovittaa sitä, mitä ymmärrätte, itseenne. Te olette jotakin enempää kuin Tom Bowles, seppä ja hevoslääkäri; jotakin enempää kuin tappelija, joka joutuu raivoon tytön tähden ja tappelee kilpailijansa kanssa: niin tekee härkä. Te olette henki, ja olette saaneet ky'yn käsittää luojaa niin jumalallisena, viisaana, suurena ja hyvänä, että Hän voi, vaikka yleisten lakien kautta toimien, sovittaa niitä kaikkiin yksityisiin kohtiin, niin että – jos otamme lukuun tulevaisen elämän, jota Hän suo teille ky'yn uskoa – kaikki, mikä nyt on meistä epäselvää, kerta on meistä oleva viisasta ja suurta ja hyvää joko tässä elämässä tahi tulevassa. Pankaa tämä totuus mieleenne, ystäväni, nyt, ennenkuin kellot herkeävät soimasta; muistakaa tätä joka kerta kuin kuulette kirkonkellojen soivan. Ja, Tom, te olette niin jalo —"

"Minä – minä! Älkää pilkatko minua!"

"Niin jalo luontoinen; sillä te voitte niin hartaasti rakastaa, te voitte niin hurjasti tapella ja kuitenkin te voitte, kun olette tullut vakuutetuksi siitä, että teidän rakkautenne olisi onnettomuus hänelle, jota rakastatte, luopua siitä; ja te voitte, kun tappelussa olette tappiolle joutunut, antaa voittajallenne anteeksi siihen määrään, että kuljette yksin hänen kanssansa niinkuin ystävän kanssa, vaikka tiedätte ettette tarvitse tehdä muuta kuin panna jalka hänen taaksensa voidaksenne malttamattomassa hetkessä hänen surmata; mutta ennen kuin te hänen surmaisitte, puolustaisitte te häntä koko sotajoukkoa vastaan. Luuletteko minun olevan niin tuhman, etten tätä kaikkea huomaa. Ja eikö se ole jalon luonteen todiste?"

Tom Bowles peitti kasvonsa käsillänsä ja hänen leveä rintansa kohosi.

"No niin, tähän jalon luonteesen minä luotan. Minä olen itse tehnyt varsin vähän hyvää tässä maailmassa. Kenties en koskaan teekään paljon, mutta suokaa minun uskoa, että en turhaan ole teidän tiellenne tullut, vaan olen jotain tehnyt teidän ja niiden hyväksi, joille teidän elämänne voi olla hyväksi tai vahingoksi. Koska olette väkevä, olkaa lempeä; koska voitte rakastaa, olkaa ystävällinen kaikille; koska teillä on niin suuri lahja ihmisenä – se on, korkein Jumalan teoista maan päällä, – muistakaa kaikissa toimissanne Häntä, jonka luokse kellojen ääni nyt kutsuu. Oh! kellot ovat vai'enneet; mutta ei teidän sydämenne, Tom, – se puhuu vielä."

Tom itki niinkuin lapsi.

KAHDEKSAS LUKU

Kun molemmat matkustajamme taas pitkittivät matkaansa, oli heidän keskenäinen välinsä vallan muuttunut: niin, voisipa melkein sanoa, että heidän luonteensakin oli muuttunut. Tom kertoi, näet, sydämensä tuskat Kenelmille ja ilmoitti tälle filosofiselle pilkkaajalle rakkauden koko inhimillistä kiihkoa – sen toivoa, sen tuskaa, sen mustasukkaisuutta, sen vihaa – kaikkea, mikä muuttaa suloisimman tunteen kauhistukseksi ja kammoksi. Ja Kenelm, joka säälien häntä kuunteli, ei lausunut yhtäkään pilkallista sanaa, – ei edes leikillistä pilapuhettakaan. Hän huomasi, että se, jota hän kuuli, oli liian vakaata pilkattavaksi, liian syvää lohdutettavaksi. Hän ei milloinkaan ollut tämän kaltaista rakkautta kokenut, eikä milloinkaan toivonutkaan sellaista kokevansa, eikä uskonut milloinkaan kokevansakaan; mutta kuitenkin häntä miellytti kuulla siitä puhuttavan. Se on omituista, että meitä miellyttää näyttämöllä tahi kirjassa esitellyt intohimot, jotka eivät milloinkaan ole meitä itseä kiihoittaneet. Jos Kenelm olisi laskenut leikkiä, tahi ruvennut väittämään taikka saarnannut, niin Tom kohta olisi vai'ennut, mutta Kenelm ei puhunut mitään; ainoastaan väliin, kun hän nojasi käsivartensa väkevän miehen olkapäähän, hän mutisi: "mies poloinen!" Kun Tom oli lopettanut tunnustuksensa, tuntui hänen mielensä niin erinomaisen hyvältä ja rauhalliselta. Hän oli poistanut rinnastansa tuon vaarallisen polttoaineen, joka hänen sydäntänsä vaivasi.

Molemmat miehet pitkittivät matkaansa rehoittavien laitumien ja kellahtavien viljavainioiden poikki, kunnes he vihdoin saapuivat tomuiselle, isolle maantielle. Täällä heidän kanssapuheensa huomaamatta kääntyi toiseen suuntaan – se kävi enemmän jokapäiväiseksi, ja Kenelm rohkeni lausua muutaman noista väitöksistä, joilla hän jokapäiväisestä puhetavastakin keksi iloisen leikkipuheen, niin että Tom vähän väliä purskahti suureen nauruun. Tälle isolle ja rotevalle miehelle oli Luoja antanut erittäin miellyttävän lahjan, joka, minun luullakseni, on suotu ainoastaan kunnollisille ja hyväluontoisille ihmisille – hyvän naurun, miehekkään ja suoran, vaan ei hurjan, niinkuin te kenties luulette. Mutta tällainen nauru ei ollut hänen huuliltansa kajahtanut siitä päivästä saakka, kuin hänen rakkautensa Jessie Wiles'iin oli saattanut hänen riitaan itsensä ja maailman kanssa.

Aurinko oli laskeumaisillansa kun he kukkulan huipulta näkivät Luscomben kirkon tornit; kaupunki sijaitsi matalain niittymaiden keskellä, joiden läpi suikerteli sama puro, joka oli kulkenut pitkin heidän tietänsä; täältä se levisi komeaksi joeksi, jonka yli oli rakennettu iso ja vahva silta. Kaupunki näytti olevan aivan lähellä, mutta sinne oli vielä kahden peninkulman matka.

"Tämän paalun tuolla puolen on oikotie vainioitten yli, joka vie suoraan setäni taloon," sanoi Tom; "ja minä olen varma siitä, että te mielellänne tulette sitä tietä, sillä silloin pääsette kulkemasta kurjan etukaupungin läpi, jonka kautta tie kulkee ennenkuin kaupunkiin päästään."

"Se oli hyvä tuuma, Tom. Omituista on, että kauneihin kaupunkeihin aina tullaan rumain esikaupunkien kautta – kenties on se salainen, vertauskuvallinen iva niistä teistä, jotka vievät onneen ja menestykseen isoissa kaupungeissa. Rahanhimo tahi kunnianhimo kulkevat kapeain solain läpi ennenkuin ne tulevat sille paikalle, johon ne pakoittavat joukon pyrkimään: raatihuoneesen tai pörssiin. Onnellinen se, joka, niinkuin te, Tom, huomaa, että lyhempi, puhtaampi ja mukavampi tie viepi päämaaliin taikka lepopaikkaan, kuin se, joka kulkee siivottomien etukaupunkien läpi!"

He kohtasivat ainoastaan harvoja matkustajia tiellänsä vainioiden poikki: kunnioitettavan, totisen ja ijäkkään parikunnan, joka näytti olevan lahkolais-pappi vaimonsa kanssa; neljäntoista vuotiaan tytön, joka talutti seitsemän vuotiasta poikaa kädestä; kaksi rakastavaista, jotka nähtävästi olivat rakastajia ainakin Tom Bowles'in silmissä – sillä kun hän näki heidän huolettomina kulkevan ohitse, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi. Vielä kun he olivat menneet sivutse, näki Kenelm hänen kasvoistansa, että hän vielä oli tuskainen; huulet olivat suljetut ja suupielet alaspäin vedetyt.

Samassa koira juoksi heitä vastaan haukkuen – pommerilainen, pitkäkuonoinen ja pystykorvainen koira. Se taukosi haukkumasta, kun se tuli Kenelmin tykö, haisteli hänen housujansa ja heilutti häntäänsä.

"No ihme kumma," huudahti Kenelm, "se on tinalippaalla varustettu koira! Missä isäntäsi on?"

Koira näytti ymmärtävän kysymystä, sillä se käänsi päätänsä, ikäänkuin antaaksensa merkin, ja Kenelm näki ison lehmuksen alla, vähän matkaa tieltä, miehen istuvan kirja kädessä, nähtävästi piirtäen maisemakuvaa.

"Tulkaa tätä tietä," sanoi Kenelm Tomille. "Minä näen tuolla vanhan tuttavan. Te tulette häneen mielistymään." Tomin ei tehnyt mieli tällä hetkellä tutustua kenenkään kanssa, mutta hän seurasi Kenelmiä nöyrästi.