Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 11

Ensimmäisen iskun jälkeen Tom Bowles oli vetäytynyt taaksepäin ja horjunut, toisen jälkeen hän väänsi kätensä ylöspäin, hypähti ylös ilmaan niinkuin hän olisi saanut kuulan sydämeensä, ja putosi sitten raskaasti suinpäin maahan niinkuin hengetön möhkä.

Katsojat kokoontuivat hämmästyneinä hänen ympärillensä. He luulivat hänen kuolleeksi. Kenelm laskeusi polvillensa; koetteli kädellään Tom'in huulia, suonta ja sydäntä ja nousi sitten ylös, ja sanoi vaatimattomalla ja puolustavalla äänellä.

"Jos hän olisi ollut vähemmän muhkea mies, niin minä kunniani kautta vakuutan ett'en milloinkaan olisi uskaltanut toista iskua antaa. Ensimmäinen isku olisi ollut kylläksi luonnon puolesta vähemmän lahjakkaalle henkilölle. Nostakaa häntä varovasti ylös ja kantakaa hän kotia. Sanokaa hänen äidilleen että minä tulen katsomaan häntä ja hänen poikaansa huomenna. Kuulkaa, juoko hän liian paljon olutta?"

"Kyllä," sanoi yksi talonpojista, "Tom voipi juoda."

"Minä arvasin sen. Liian paljon lihaa tällaisille jäntereille. Menkää lähinnä asuvaa lääkäriä hakemaan. Sinä, poikani? – hyvä – joudu! Ei ole mitään vaaraa, mutta on mahdollista, että suoneniskeminen on tarpeen."

Neljä läsnä-olevaa väkevää miestä nostivat varovasti Tom Bowles'in ja kantoivat hänen kotia; hän ei osoittanut mitään tietoisuuden merkkiä; mutta hänen kasvonsa, niillä paikoin missä ne ei olleet veressä, olivat hyvin kalpeat, hyvin tyyneen näköiset ja huulilla oli vähän vaahtoa. Kenelm käänsi paidanhihansa alas, otti takin päällensä ja kääntyi Jessien puoleen.

"Noh, nuori ystäväni, näyttäkää nyt minulle Willin tupa."

Tyttö lähestyi häntä vaaleana ja vapisevana. Hän ei uskaltanut puhua. Muukalainen oli hänen silmissään muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän peloitti häntä miltei yhtä paljon kuin Tom Bowles oli tehnyt. Mutta tyttö joudutti kulkuansa, astui ravintolan ohitse ja saapui vihdoin kylän kaukaisempaan päähän. Kenelm astui hänen rinnallansa, jupisten itsekseen; ja vaikka Jessie kuuli hänen sanojansa, hän onneksi ei niitä ymmärtänyt, sillä ne toistivat katkeraa syytöstä naissukua kohtaan, sanoen sitä pääsyyksi kaikkeen tappeluun, verenvuodatukseen ja onnettomuuteen, joista klassilliset kirjailijat niin paljon puhuvat. Kun Kenelmin kolkko mieli oli käynyt leppeämmäksi tämän palajamisen kautta vanhain oppiin, kääntyi hän vihdoin hiljaisen kumppaninsa luo ja sanoi ystävällisesti, mutta vakaasti:

"Mr Bowles on luvannut minulle yhden asian, ja nyt on kohtuullista, että pyydän teidänkin lupaamaan jotakin, nimittäin tätä: ajatelkaa kuinka helposti kaunis tyttö, niinkuin te, voi tulla syyksi ihmisen kuolemaan. Jos Bowles olisi lyönyt minua siihen paikkaan kuin minä häntä löin, niin ei yhdenkään lääkärin apu olisi ollut miksikään hyödyksi."

"Oi!" valitti Jessie vapisten ja peitti kasvonsa käsillänsä.

"Ja tästä vaarasta puhumattakaan, ajatelkaa, että mies voi saada kuolinhaavan sekä sydämeen että päähän, ja että sillä naisella on suuri edesvastaus, joka, puolustakoon hän itsensä millä tahansa, unhoittaa kuinka paljon pahaa yksi ainoa sana hänen huuliltansa ja katse hänen silmistänsä voi matkaansaattaa. Ajatelkaa sitä ja luvatkaa ettette milloinkaan, jos menette Will Somers'in kanssa naimisiin tai ei, enää anna miehelle syytä uskoa että te voitte hänestä pitää, jos sydämenne sanoo, että te ette sitä voi. Lupaatteko sitä?"

"Kyllä, kyllä." Jessie raukan ääni tukehtui nyyhkytyksiin.

"Kuulkaa, lapseni, minä en pyydä teitä herkeämään itkemästä, sillä tiedän, että naiset mielellään kyyneleihin turvaavat, ja tässä tilaisuudessa se tekee teille hyvää. Mutta me olemme nyt kylän äärimmäisessä päässä; mikä on Willin tupa?"

Jessie nosti päätänsä ja osoitti yksinäistä, pientä, olkikatolla varustettua tupaa.

"Minä pyytäisin teitä tulemaan sisälle minua esittelemään; mutta kenties näyttäisi siltä kuin tahtoisin kerskata siitä, että Tom Bowles'in voitin. Hyvää yötä sentähden, Jessie, ja antakaa anteeksi saarnaamiseni."

KOLMASTOISTA LUKU

Kenelm koputti tuvan ovea; ääni huusi hiljaa: "Astukaa sisään."

Hän painoi alas päänsä ja astui kynnyksen yli.

Siitä asti kuin hän oli tapellut Tom Bowles'in kanssa oli hän mieltynyt tähän onnettomaan rakastajaan – ihmisen luonto on sellainen, että hän rupeaa pitämään ihmisestä, kun hän on hänen voittanut; ja hän ei ensinkään ollut hyvillään siitä, että Jessie suositteli kivulloista raajarikkoa.

Mutta kun hänen tyyntä katsettansa kohtasi kaksi kiiltävää, lempeää, mustaa silmää ja vaaleat, hienot kasvot, joissa oli tuo selittämätön vienous, jota heikko terveys usein vaikuttaa etenkin nuoriin, niin kilpailija kohta voitti hänen sydämensä. Will Somers istui uunin ääressä, jossa vielä muutamia hiiliä paloi, vaikka oli lämmin kesäilta; pieni maalaamaton pöytä oli hänen vieressään, jolla oli pajunoksia ja valkoisia, valkaistuja lastuja avonaisen kirjan vieressä. Vaaleilla ja laihoilla käsillään hän par'aikaa teki pientä koria. Hänen äitinsä pani juuri pois teekuppia toiselta, ikkunan alla olevalta, pöydältä. Will nousi ylös kohteliaasti, niinkuin maalainen tavallisesti tekee, kun muukalainen tulee sisään; leski katseli kummastellen taaksensa ja kumarsi syvästi; hän oli pieni, laiha vaimo ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja osoittivat kärsivällisyyttä.

Tupa oli siisti, niinkuin kodit tavallisesti ovat maalla, joita naiset saavat mielensä mukaan järjestää. Oven vastapäätä olevalla kaapilla oli joukko halpoja savi-astioita. Valkoiseksi kalkituita seiniä koristi värilliset kuvat, jotka kuvasivat etupäässä raamatullisia aineita Uudesta Testamentista, niinkuin tuhlaaja-pojan palaaminen, jossa tämä oli sinisessä takissa ja keltaisissa housuissa ja sukat liukuneina kenkien yli.

Yhdessä tuvan nurkassa oli joukko erikokoisia koria ladottuina päälletysten ja toisessa nurkassa oli avonainen kirjakaappi, jossa oli moniaita kirjoja; se on koriste, joka on harvinaisempi tuvissa maalla, kuin värilliset kuvat ja kiiltävät savikalut.

Kenelm tietysti ei yhdellä silmäyksellä voinut kaikkea tätä nähdä ja huomata. Mutta koska ihminen, joka on tottunut asiain yleistä puolta käsittämään, erinomaisen pian voi oikein arvostella jotakin, jota vastoin ihminen, joka on tottunut katselemaan ainoastaan asiain erityisyyksiä, varsin hitaasti voi arvostella jotain ja, kun hän sen tekee, hän luultavasti erehtyy, teki Kenelm oikean päätöksen, kun hän arveli näin: "Minä olen yksinkertaisten englantilaisten talonpoikain luona; mutta ne ovat, yhdestä tahi toisesta syystä, jota ei voi tulojen verrannollisen suuruuden kautta selittää, parhaimpaa lajia tätä säätyä."

"Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun tänne tähän aikaan, Mrs Somers," sanoi Kenelm, joka lapsuudestansa asti oli ollut sen verran talonpoikien parissa, että hän tiesi kuinka pikaan ne kotijumalainsa läsnäollessa käsittävät heille osoitettua kunnioitusta ja kuinka älykkäitä he ovat huomaamaan, että sitä ei heille osoiteta. "Mutta minä en tule kauan tässä kylässä viipymään, ja minä en tahtoisi lähteä täältä näkemättä teidän poikanne töitä, joista olen kuullut paljon puhuttavan."

"Te olette hyvin hyvä, sir," sanoi Will tyytyväisesti hymyillen, joka hymy kummallisella tavalla kirkasti hänen kasvonsa. "Ne ovat vaan aivan tavallisia töitä, joita minulla on täällä kotona. Hienommat ovat enimmästi tilattuja."

"Katsokaas, sir," sanoi Mrs Somers, "kauniit korityöt vievät niin paljon aikaa; ja jos niitä ei tehdä tilaajoille, niin olisi kenties vaikea saada niitä myydyksi. Mutta olkaa hyvä ja istukaa, sir," ja Mrs Somers toi tuolin vieraallensa, "sillä välin kun minä juoksen ylös hakemaan sitä koria, jonka poikani on tehnyt Miss Travers'ille. Se viedään hänelle huomenna ja minä panin sen säilöön ettei mikään tapaturma tapahtuisi."

Kenelm istui ja, nostaen tuolinsa lähemmäksi Williä, otti puolitekoisen korin käteensä, jonka nuori mies oli pöydälle pannut.

"Tämä on minusta hyvin sievää ja hienoa työtä," sanoi Kenelm; "ja muoto on kyllin kaunis tyydyttämään sivistyneen naisen kauneuden tuntoa."

"Se on tilattu Mrs Lethbridgelle," sanoi Will; "hän tarvitsee jotain, mihin hän panee kirjeitä ja korttia; ja sen muodon olen valinnut eräästä kuvakirjasta, jonka Mr Lethbridge oli hyvä ja lainasi minulle. Kai te tunnette Mr Lethbridgen? Hän on varsin hyvä herra."

"En, minä en häntä tunne. Kuka hän on?"

"Meidän pappimme, sir. Tässä on kirja."

Kenelm näki ihmeeksensä, että se oli kertomus Pompejista ja että siinä oli puunpiirroksia niistä huonekaluista ja koristuksista, mosaikeista ja freskoista, jotka tästä merkillisestä pienestä kaupungista on löydetty.

"Minä näen, että teidän mallinne on niin sanottu patera," sanoi Kenelm, "ja hyvin tuttu sellainen. Te mukailette sitä paljon tarkemmin kuin minä olisin katsonut mahdolliseksi, kun pronssin sijaan käytetään kutomistyötä. Mutta te huomaatte varmaankin, että tämän matalan maljan kauneus suureksi osaksi riippuu noista kahdesta kyyhkysestä, jotka laidalla istuvat. Te ette voi tätä koristetta tähän panna."

"Mrs Lethbridge aikoi panna siihen kaksi pientä sisustettua kanarialintua."

"Aikoiko hän? Jumala varjelkoon!" huudahti Kenelm.

"Mutta," sanoi Will, "se tuuma ei ollut mieleeni ja minä rohkenin sanoa sitä hänelle."

"Miksi se ei mieleenne ollut?"

"Niin, en tiedä; mutta minusta se ei olisi ollut oikein tehty."

"Se olisi ilmoittanut kauneuden tunnon puutetta ja olisi pilannut korianne; ja minä koetan selittää teille miksi. Te näette tässä, seuraavalla sivulla, hyvin kauniin kuvapatsaan kuvattuna. Tämän kuvapatsaan tarkoitus on olla luonnon mukainen – mutta idealiseerattu. Te ette tunne tuon vaikean sanan, idealiseerattu, merkitystä, ja hyvin harvat ihmiset sitä ymmärtävät. Mutta se tarkoittaa laatia jotain taiteen alalla sen aatteen mukaan kuin ihmisen henki itselleen luopi jostakin luonnossa olevasta. Tämä jokin luonnossa on tietysti ensin huolellisesti tutkittava, ennenkuin ihminen voi muodostaa jotakin taiteen alalla, joka tarkasti kuvaa sitä. Se taideniekka esimerkiksi, joka on tämän kuvapatsaan tehnyt, on tuntenut ihmisen ruumiin suhdat. Hänen on täytynyt tutkia sen eri osia – päitä ja käsiä, käsivarsia ja jalkoja ja niin edespäin – ja kun hän on niin tehnyt, panee hän kokoon kaikki erilaiset erityis-tutkimuksensa niin että ne muodostavat uuden kokonaisuuden, jonka tarkoituksena on tehdä olennoksi se aate, jonka hän on hengessään luonut. Ymmärrättekö minua?"

"Osaksi; mutta ei kaikki vielä ole selvänä."

"Se on vallan luonnollista; mutta te tulette pian arvaamaan arvoituksen kun mietitte mitä sanon. Jos minä, tehdäkseni tämän kuvapatsaan, joka on tehty metallista ja kivestä, luonnollisemmaksi, panen sen päähän oikeista hiuksista tehdyn valetukan, ettekö silloin kohta huomaisi, että olisin pilannut teoksen – että, niinkuin te selvästi sanoitte, 'se ei olisi oikein tehty' – ja että minä siihen sijaan, että tekisin taideteosta luonnollisemmaksi, olisin tehnyt sitä naurettavaksi, luonnottomaksi, sen kautta, että tahdoin pakoittaa sen mieleen, joka sitä katseli, vastakohdan todellisen elämän, jota luonnollisista hiuksista tehty valetukka edustaa, ja taiteellisen elämän välillä, jota kiveen tai metalliin olennoksi tehty aate edustaa. Kuta korkeampi taideteos on (se on, kuta korkeampi se aate on, jota se kuvaa uutena luonnosta otettujen erityisyyksien yhdistyksenä), sitä enemmän sitä alennetaan tahi pilataan koettamalla luoda siihen sellainen todellisuus, joka on käytettyjen aineksien rajain ulkopuolella. Mutta samaa sääntöä voipi sovittaa kaikkeen taiteen alalla, olkoonpa se kuinka halpaa tahansa. Ja kaksi sisustettua kanarialintua kudotun korin reunalla, joka on tehty kreikkalaisen juoma-astian mukaan, osoittaisi yhtä huonoa aistia kuin valetukka Apollonin marmorikuvapatsaan päässä."

"Minä ymmärrän," sanoi Will pää alaspäin, niinkuin ihminen, joka tarkasti miettii jotakin – "minä ainakin luulen ymmärtäväni teitä; ja minä olen hyvin kiitollinen teitä kohtaan, sir."

Mrs Somers oli aikaa sitten palannut kori kädessä, mutta seisoi yhä sitä kädessään pitäen, sillä hän ei uskaltanut vierasta herraa keskeyttää, ja kuunteli hänen sanojansa yhtä suurella kärsivällisyydellä ja yhtä vähän asiasta ymmärtäen, kuin se olisi ollut yksi niitä suuria riitasaarnoja kirkonmenoista, joilla Mr Lethbridgen juhlallisissa tilaisuuksissa oli tapa seurakuntaansa suosia.

Kun Kenelm oli tämän arvostelun tapaisen luentonsa lopettanut – josta moniaat runoilijat ja kirjailijat, jotka koettavat pilkata ideaalia panemalla oikeista hiuksista tehdyn valetukan kivisien kuvapatsaiden päähän, voisivat saada monta hyvää neuvoa, jos alentaisivat itsensä niitä tottelemaan, joka kuitenkaan ei ole luultavaa – huomasi hän että Mrs Somers seisoi hänen vieressään, otti häneltä korin, joka todella olikin erittäin kaunis ja sievä ja oli jaettuna useampien osiin sellaisia kaluja varten, joita naiset käyttävät, ja kiitti sitä hyväksi.

"Nuori neiti aikoo itse varustaa sitä silkkivuorilla ja koristaa sitä nauhoilla," sanoi Mrs Somers ylpeästi.

"Eiköhän nauhat tule sitä pilaamaan?" sanoi Will kysyväisesti.

"Ei ensinkään. Teidän synnynnäinen sopusoinnun aistinne ilmoittaa teille, että nauhat sopivat vallan hyvin sellaisiin kepeihin kutomusteoksiin kuin tämä kori on; mutta te ette voisi panna silkkinauhoja noihin nurkassa oleviin karkeihin ruokavasuihin. Ainetta aineen mukaan, paksu köysi sopii niille; samoin kuin runoilija, joka käsittää taidettansa, käyttää kauniita lausetapoja niissä runoissa, jotka ovat kirjoitetut ylhäisten salongeja varten, mutta huolellisesti karttaa niitä, kun hän sepittää yksinkertaisia runoja, joiden tarkoitus on olla voimakkaita ja voida tunkea avaralle, vaikka ovat kovan kohtelun alaisina matkalla. Mutta teidän tulisi todella ansaita paljon enemmän rahaa tällaisella työllä, kuin ollen tavallisena päiväläisenä."

Will huokasi. "Ei näillä seuduin, sir. Mutta jos asuisin kaupungissa."

"Miksi ette muuta kaupunkiin?"

Nuori mies punastui ja pudisti päätänsä.

Kenelm kääntyi kysyväisesti Mrs Somers'iin. "Minä kyllä mielelläni sinne muuttaisin, missä olisi paras pojalleni olla. Mutta —" ja tässä hän keskeytti itsensä ja kyynel vieri hiljaa hänen poskeansa alas.

Will vastasi iloisemmalla äänellä: "Minä alan nyt tulla tunnetuksi, ja tulen saamaan työtä, kun vaan odotan kärsivällisyydellä."

Kenelm ei katsonut kohteliaaksi ensi kerta tavatessansa Williä pyrkiä hänen uskotuksensa ja hän alkoi tuntea, enemmän kuin alussa, sekä saatujen lyöntien vaikuttavaa tuskaa että myöskin tavallista suurempaa väsymystä, joka tavallisesti on seurauksena pitkän kesäpäivän työstä ulkona. Hän jätti sentähden jotenkin jyrkästi hyvästi, sanoen mielellään ostavansa muutamia koria todisteeksi Willin taitavuudesta ja kätevyydestä, ja lupasi suullisesti tai kirjallisesti siitä antaa likempiä tietoja.

Juuri kun hän tuli Tom Bowles'in tuvan näköisälle matkallansa Mr Saundersonin taloon, Kenelm näki miehen, joka nousi porttiin sidotun hevosen selkään, ja puhui muutaman sanan vanhanpuoleisen vaimon kanssa ennenkuin hän ratsasti eteenpäin. Hän ratsasti aivan Kenelmin sivutse huomaamatta häntä, kun tämä filosoofinen kuljeksija seisautti häntä, sanoen: "Jollen erehdy, sir, niin olette lääkäri. Eihän Mr Bowles'in tila ole vaarallinen?"

Lääkäri pudisti päätänsä. "En voi vielä sanoa. Hän on saanut kovan iskun johonkin."

"Se oli juuri vasemman korvan alle. Minä en tähdännyt aivan siihen paikkaan; mutta Bowles pahaksi onneksi samassa astui hiukan syrjälle; kenties hän oli hämillänsä eräästä iskusta molempain silmäin väliin, joka kävi juuri edellä sitä; ja sentähden hän, niinkuin sanotte, sai kovan iskun. Mutta jos se häntä parantaa tavastansa pahoin lyödä muita ihmisiä, jotka eivät voi sitä niin hyvin kestää, niin se kukatiesi on oleva hänen hyväksensä, niinkuin teidän opettajanne, sir, epäilemättä sanoi kun hän antoi teille selkään."

"Herra varjelkoon! Oletteko te se mies, joka tappeli hänen kanssansa – te? Sitä en usko."

"Miksi ei?"

"Miksi ei! Sen mukaan kuin minä voin nähdä tässä hämärässä, niin vaikka te olette pitkä mies, on Tom Bowles kuitenkin epäilemättä paljon raskaampi teitä."

"Tom Spring oli Englannin suurin nyrkistelijä; ja niiden tietojen mukaan kuin meillä on hänen painostansa, jotka historia on arkiiweissaan säilyttänyt, oli Tom Spring paljon keveämpi kuin minä."

"Mutta oletteko te kilpanyrkistelijä?"

"Yhtä paljon sitä kuin jotakin muuta. Mutta me puhuimme Mr Bowles'ista; oliko täytymys iskeä häneen suonta?"

"Oli; hän oli tunnotonna, tahi ainakin melkein tunnotonna, kun minä tulin. Minä laskin hänestä muutaman uns'in verta, ja ilokseni voin sanoa, että hän nyt on tunnoillansa, mutta hänen täytyy olla hyvin hiljaa."

"Epäilemättä; mutta minä toivon että hän huomenna on sen verran virkonut, että hän voi puhua minun kanssani."

"Sen minäkin toivon; mutta en kuitenkaan voi varmaan sitä sanoa. Oliko se riita jostakin tytöstä – mitä?"

"Se ei ollut rahasta. Ja minä arvelen, että jos maailmassa ei olisi rahoja eikä naisia, niin ei olisi yhtään riitoja ja hyvin harvoja lääkärejä. Hyvää yötä, sir."

"Se on omituista," sanoi Kenelm, kun hän avasi Mr Saundersonin puutarhan portin, "että vaikka en koko päivänä ole syönyt mitään muuta kuin pari pientä voileipää, ei minun ole ensinkään nälkä. Sellainen poikkeus ruo'ansulattimien laillisien velvollisuuksien täyttämisestä ei ole milloinkaan ennen minulle tapahtunut. Siinä mahtaa olla jotain tärkeätä."

Ja kun hän tuli arkihuoneesen, istui perhe vielä pöydän ääressä, vaikka se jo aikaa sitten oli illallisensa syönyt. Kaikki nousivat Kenelmin tullessa. Hänen urostekonsa maine oli ehtinyt sinne ennen häntä. Hän keskeytti ne onnentoivoitukset, kiitokset ja kysymykset, joita hyväntahtoinen perhe ajoi hänen korvansa täyteen, surullisesti huudahtaen: "Mutta ruokahaluni on mennyt! Ei mitkään kunnianosoitukset voi sitä korvata. Antakaa minun rauhallisesti mennä levolle ja unien luvatussa maassa kenties parantua näkemällä unta illallisesta."

NELJÄSTOISTA LUKU

Kenelm nousi seuraavana aamuna varhain; hänen jäsenensä olivat vähän kankeat ja hän oli huonolla tuulella, mutta nälkäinen kuin susi. Kaikeksi onneksi oli yksi nuorista tytöistä, joka maito-taloutta hoiti, jo ylhäällä ja antoi nuorelle sankarille leipää ja maitoa. Sitten Kenelm meni niitylle, jossa nyt oli vaan vähän tehtävää ja ainoastaan muutamia työmiehiä paitsi häntä itseä. Jessie ei ollut siellä. Kenelmin oli mieli hyvä siitä. Yhdeksän aikana oli hänen työnsä päätetty ja arentimies väkensä kanssa järjestivät pieleksiä pihalla. Kenelm hiipi huomaamatta tiehensä mennäksensä kyläilemään. Ensin lähti hän Mrs Bawtreyn puotiin, jonka Jessie oli hänelle näyttänyt, muka ostaaksensa itselleen kauniin huivin; ja pian hän, tavallisen kohteliaan käytöksensä kautta, tutustui puotin omistajan kanssa. Tämä oli vanhanpuoleinen, kivulloinen nainen; hänen päänsä tutisi ja hän oli kuuro, mutta kuitenkin älykäs ja terävä vanhan tavan mukaan. Hän kävi hyvin puheliaaksi, sanoi suoraan, että hän mielellään myisi puodin ja muuttaisi asumaan sisarensa luo, viettääksensä loppuikäänsä hänen luonansa; tämä sisar oli leski niinkuin hän itsekin ja asui läheisessä kaupungissa. Siitä asti kun hänen miehensä kuoli, ei puotiin kuuluva niitty ja puutarha ollut tuottanut mitään, vaan niistä oli vaan vaivaa ja huolta; ja puodin hoitaminen oli myöskin väsyttävä. Mutta oli vielä kaksitoista vuotta jälellä arennista, joka oli vähästä hinnasta annettu hänen miehellensä kahdeksi kymmeneksi vuodeksi, ja hän toivoi, että joku ottaisi tämän arennin ja ostaisi tavaravaraston häneltä. Kenelm pian sai hänen ilmoittamaan mitä hän kaikesta yhteensä tahtoisi – neljäkymmentäviisi puntaa sterlinkiä.

"Ettehän te aio ostaa tätä itseänne varten?" kysyi leski, pannen silmälasit nenälleen ja likemmin häntä katsellen.

"Se on kyllä mahdollista, jos vaan on sellaiset tulot, että tulee aikaan. Pidättekö kirjaa tuloista ja menoista?"

"Tietysti, sir," sanoi hän ylpeästi. "Minä hoidin kirjat miesvainajani aikana, ja hän oli niitä, jotka huomaavat jos laskut ovat hiukankin väärin, sillä hän oli ollut lakimiehen apulaisena nuoruudessansa."

"Miksi hän sen paikan jätti pitääksensä tällaista pientä kauppaa?"

"Hän oli arentimiehen poika näiltä seuduilta ja ikävöi aina takaisin maalle – ja – ja sitä paitsi —"

"Noh!"

"Niin, minä kerron teille kuinka asia oli: hän oli ruvennut juomaan väkeviä juomia, ja hän oli hyvä nuori mies, ja tahtoi päästä tästä pahasta tavasta, ja hän teki raittiuden valan; mutta tämä vala oli liian vaikea hänelle, sillä hän ei voinut päästä vapaaksi juomaveljistänsä, jotka olivat houkutelleet häntä juomaan. Ja niin tuli hän näille seuduille vanhempiensa luona käymään joulun-aikana ja rakastui minuun; ja minun isäni, joka oli ollut Squire Travers'in isännöitsijä, oli juuri kuollut ja jättänyt jälkeensä vähän rahaa minulle. Ja niin tulimme yhteen ja saimme tämän huoneen sekä maan arennille hyvillä ehdoilla; ja koska mieheni oli hyvin oppinut ja hyväpäinen mies, vaan ei milloinkaan enää juomisen kiusaukseen joutunut, hänellä kun oli vaimo, joka häntä kurissa piti, niin hänelle uskottiin kaikellaisia pieniä toimia. Hän osasi auttaa hirsimittauksessa ja oli lähiseudun arentimiesten kirjanpitäjänä. Meillä oli lehmiä ja sikoja ja kanoja ja tulimme hyvästi aikaan, varsinkin kun Jumala oli niin armollinen ettei meille lapsia lähettänyt."

"Kuinka paljon puoti antaa vuodessa miehenne kuoleman jälkeen?"

"Te voitte itse parhaiten sitä päättää. Eikö teidän tee mieli katsoa kirjaani ja käydä katselemassa niittyä ja omenapuita? Mutta ne ovat huonosti hoidetut siitä asti kuin hyvä mieheni kuoli."

Pari minuutia myöhemmin Chillinglyin perillinen istui pienessä, puodin viereisessä kammarissa, josta oli kaunis, vaikka rajoitettu näkö-ala puutarhan ja sen takana olevan ruohoisen vietoksen yli, ja tarkasti Mrs Brawtreyn kirjaa.

Muutamia ostajia, jotka tahtoivat juustoa ja sianlihaa, tuli nyt puotiin, ja leski jätti hänen yksin kirjaa tutkimaan. Vaikka Kenelm ei ollut tällaiseen työhön tottunut, oli hänellä kuitenkin tarkka ajatusvoima ja hänen oli helppo käsittää tärkeitä kohtia, mikä on tavallista enimmissä miehissä, jotka ovat paljon ajatuskykyänsä harjoittaneet ja ovat tottuneet imemään ytimen monenlaisista kirjoista. Päätös hänen tutkimuksistaan oli tyydyttävä; se näytti että puhdas voitto puodista yksistään oli vähän päälle neljäkymmentä puntaa vuodessa, kolmen viimeisen vuoden keski-arvon mukaan. Kun hän oli lopettanut kirjan tarkastamisen, lähti hän ulos ikkunasta puutarhaan ja sieltä läheiselle niitylle. Molemmat olivat hyvin huonossa kunnossa; puita olisi tarvinnut leikata ja niittua kyntää. Mutta maa oli nähtävästi hyvää savimaata, ja hedelmäpuita oli monta ja vanhaa ja ne näyttivät terveiltä vaikka olivat hoidon puutteessa. Kenelm, joka oli syntynyt ja kasvanut maalla ja melkein tietämättänsä oli oppinut yhtä ja toista maanviljelykseen kuuluvaa, huomasi kohta että maa, jos sitä kunnollisesti hoidettaisiin, tuottaisi enemmän kuin mitä tarvittaisiin arennin, verojen ja kymmenyksien maksamiseen ja kaikkiin satunnaisiin menoihin, niin että tulot puodista olisivat puhdas voitto arennin omistajalle. Ja nämä tulot epäilemättä lisääntyisivät, jos nuoret, toimeliaat ihmiset puotia hoitaisivat.

Kenelm ei nyt katsonut tarpeelliseksi palata Mrs Bawtreyn luokse, vaan lähti Tom Bowles'in tykö.

Porstuan ovi oli lukossa. Hän koputti ovea ja kohta avasi oven ko'okas, pitkä ja kaunis vaimo, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän oli komeasti puettu mustaan hameesen; hänen tummat hiuksensa oli pantu ylös sievän, päätä myöten olevan myssyn alle. Hänen kasvonsa olivat säännölliset – hänessä oli jotain majesteetillista ja Cornelian-tapaista. Hän olisi voinut olla tämän roomalaisen vaimon mallina, jos hänellä ei olisi ollut valkeaverinen anglosaksilainen iho.

"Mitä teillä on asiaa?" kysyi hän kylmällä ja jotenkin ankaralla äänellä.

"Minä tulin tänne Mr Bowles'ia katsomaan," vastasi Kenelm ja otti hatun päästänsä, "ja minä toivon, että hän on kylläksi terve siksi."

"Ei, sir, hän ei ole kylläksi terve siksi; hän makaa omassa huoneessansa ja hänen tulee olla hyvin hiljaa."

"Saanko pyytää teitä olemaan hyvä ja päästää minua sisään. Minä tahtoisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne, joka olette hänen äitinsä, jollen erehdy."

Mrs Bowles epäsi hetken aikaa; mutta hän ei Kenelmin käytöksessä voinut huomata mitään, joka olisi ilmoittanut, että hän oli korkeampaa säätyä kuin hänen pukunsa osoitti, ja hän luuli vieraalla olevan asiaa hänen pojallensa, joka koski tämän ammattia; sentähden hän avasi oven, vetäysi vähän syrjään antaaksensa vieraan ensin astua sisään, ja kun hän seisoi keskellä huonetta, pyysi hän hänen istumaan, ja ollaksensa hänelle hyvänä esimerkkinä, istui hän itse kohta.

"Rouva," sanoi Kenelm, "älkää katuko, että laskitte minua sisään, älkääkä ajatelko minusta pahaa, kun minä sanon teille, että minä olen syy poikanne onnettomuuteen."

Mrs Bowles nousi äkisti ylös.

"Oletteko te se mies, joka voitti minun poikani?"

"Ei, rouva, älkää sanoko, että hänen voitin. Hän ei ole voitettu. Hän on niin urhoollinen ja väkevä, että hän olisi minun voittanut jollen minä, hyväksi onneksi, olisi lyönyt hänet maahan ennenkuin hän ehti sitä tehdä. Olkaa hyvä, rouva, ja istukaa ja kuunnelkaa kärsivällisesti minua vielä muutaman minuutin."

Mrs Bowles istui jälleen vallan ääneti, mutta hänen kasvonsa osoittivat kopeutta.

"Teidän täytyy myöntää, rouva," sanoi Kenelm, "että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kuin Mr Bowles joutui riitaan toisen miehen kanssa. Enkö ole oikeassa tässä suhteessa?"

"Minun poikani on kiivasluontoinen," vastasi Mrs Bowles vastahakoisesti, "ja häntä ei tulisi suututtaa."

"Te myönnätte siis, että olen oikeassa?" sanoi Kenelm tyyneesti, mutta nyykäytti kohteliaasti päätänsä. "Mr Bowles on usein ollut tällaisissa tappeluissa ja se on vallan selvä, että hän niissä kaikissa on ollut se, joka on alkanut tappelun; sillä te tiedätte kyllä, että hän ei ole niitä, joille toinen ensi iskun tahtoisi antaa. Mutta kun tuollaiset pienet kohtaukset ovat tapahtuneet ja Mr Bowles on puoleksi tappanut sen ihmisen, joka oli häntä suututtanut, ettehän te tätä ihmistä vihanneet? Ei; jos hän olisi ollut hoidon puutteessa, niin te olisitte häntä hoitaneet."

"En tiedä miten olisi ollut hoidon laita," sanoi Mrs Bowles, jonka kopea käytös alkoi käydä nöyremmäksi, "mutta minä olisin ollut hyvin pahoillani hänen tähtensä. Ja mitä Tomiin tulee – vaikka sanon mitä minun ei tulisi sanoa – niin hänessä ei ole enemmän pahuutta kuin vastasyntyneessä lapsessa – ja hän olisi valmis sopimaan kenen kanssa hyvänsä, vaikka hän olisi lyönyt häntä kuinka pahoin tahansa."

"Vallan niinkuin arvasinkin; ja jos mies olisi näyttänyt suuttuneelta eikä olisi tahtonut sopia, niin Tom olisi sanonut häntä huonoksi kumppaniksi ja olisi mielellään lyönyt hänet maahan toistamiseen."

Mrs Bowles'in kasvot kävivät lempeän näköisiksi ja hän hymyili ylpeästi.

"Noh," sanoi Kenelm, "minä vaan kaikessa nöyryydessä jälittelen Mr Bowles'ia, ja tulen sopimaan hänen kanssansa ja puristamaan hänen kättänsä."

"Ei, sir – ei," huudahti Mrs Bowles, vaikka matalalla äänellä ja käyden kalpeaksi. "Älkää sitä ajatelko. Iskut eivät ole syynä siihen – kyllä hän niistä pian paranee; mutta hänen ylpeytensä on tullut loukatuksi; ja jos hän teidät näkisi, voisi käydä pahoin. Mutta olettehan te muukalainen ja aiotte lähteä täältä pois; – menkää piakkoin – välttäkää häntä!" Ja äiti pani kätensä ristiin.

"Mrs Bowles," sanoi Kenelm vallan toisella äänellä – niin totisella ja vakaalla äänellä, että vaimo vaikeni ja kuunteli häntä kunnioituksella – "tahdotteko auttaa minua pelastamaan poikaanne niistä vaaroista, joihin tämä kiivas luonne ja onneton ylpeys voi missä silmänräpäyksessä tahansa häntä saattaa? Ettekö milloinkaan ole tulleet ajatelleeksi, että ne ovat syynä kauhistavaisiin rikoksiin, jotka tuottavat hirmuisia rangaistuksia; ja raakaa voimaa vastaan, jota hurjat himot hallitsevat, suojelee yhteiskunta itsensä vankiloilla ja kalereilla."

"Sir, kuinka uskallatte —"

"Hiljaa! Jos ihminen tappaa toisen ihmisen hillitsemättömän vihan hetkenä, niin on se rikos, jota, vaikka omatunto kovasti sitä rankaisee, laki lempeästi kohtelee ja sanoo pelkäksi miestapoksi; mutta jos voipi ilmoittaa jotakin syytä väkivaltaan – niinkuin mustasukkaisuutta tai kostoa – eikä olisi yhtään todistajaa vakuuttamassa ettei väkivalta ollut tahdollinen, niin laki ei sano sitä miestapoksi, vaan murhaksi. Eikö se ollut tämä ajatus, joka saattoi teitä rukoilevasti huudahtamaan: 'Menkää pian – välttäkää häntä?'"

Vaimo ei vastannut mitään, vaan vaipui tuolillensa ja hengitti raskaasti.

"Niin, rouva," pitkitti Kenelm lempeästi; "älkää olko levoton. Jos te minua autatte niin minä olen varma siitä että voin pelastaa poikanne sellaisista vaaroista, ja minä vaan pyydän teiltä lupaa saada häntä pelastaa. Minä olen vakuutettu siitä, että hän on hyvä ja jalo luonteeltansa, ja että hän kannattaa pelastaa." Näin puhuessaan hän tarttui Mrs Bowles'in käteen. Tämä puristi hänen kättänsä ja hänen ylpeytensä katosi ja hän alkoi itkeä.

Vihdoin hän jälleen toipui ja sanoi:

"Se on kaikki tuon tytön takia. Hän ei ollut sellainen ennenkuin hän tutustui hänen kanssansa ja tämä teki hänen puolihulluksi. Hän ei ole sama mies kuin ennen siitä asti – Tom parka!"

"Tiedättekö, että hän kyläläisten läsnäollessa on luvannut minulle että, jos hän tappelussa joutuisi tappiolle, niin hän ei milloinkaan enää kiusaisi Jessie Wiles'iä?"

"Kyllä, hän kertoi itse sen minulle; ja tämä juuri nyt häntä vaivaa. Hän miettii, miettii sitä yhä ja jupisee itsekseen, eikä anna itseänsä lohduttaa; – ja minä pelkään, että hän miettii kostoa. Ja, sentähden minä vielä kerta pyydän teitä karttamaan häntä."

"Hän ei mieti kostoa minulle. Jos minä menisin pois enkä enää milloinkaan täällä kävisi, luuletteko, suoraan puhuen, että tuon tytön henki olisi vaaratta?"

"Mitä! Minun Tomminiko tappaisi vaimon?"

"Ettekö milloinkaan ole sanomalehdissä lukenut, että mies on tappanut lemmittynsä tai tytön, joka ei ole hänen lemmityiseksensä ruvennut? Oli miten oli, te ette hyväksy hänen hulluuttansa tässä suhteessa. Jos olen oikein kuullut, niin olette toivoneet, että Tom joksikin ajaksi muuttaisi pois kylästä, siksi kunnes Jessie Wiles on – suoraan sanoen, joutunut naimiseen tahi muuttanut pois."